Vaihtoehtoinen runousoppi, osa 2

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa ihmeteltiin taiteilijoita, homoja, tummaihoisia ja muita kummajaisia. Ei ollut normaalia, että nuori mies kirjoittaa runoja. Kirjallisia tilaisuuksia järjestettiin ehkä yksi vuodessa ja yleisö koostui lähinnä ystävieni äideistä. Myös oma äitini oli paikalla, totta kai. Kourallinen kukkahattutätejä, minä ja pari minun kaveriani.

Puhujana oli keskinkertaisesti menestynyt kirjailija, joka puhui kirjailijantyöstä. En ollut lukenut ainuttakaan hänen kirjaansa, mutta hän puhui hyvin ja vaikutti älykkäältä. Hän ei ollut kovin menestynyt, mutta hän oli kirjailija. Hänen sivistyksensä teki vaikutuksen, vaikka en varmaan myöhemminkään lukenut hänen kirjojaan.

En ollut kiinnostunut siitä, mitä hän kirjoitti. Olin kiinnostunut vain siitä, että hän kirjoitti. Hän oli tuonut kaupunkiin eräänlaisen yhdenmiehen sirkuksen, jonka suojissa elettiin toisenlaista elämää. Hänen temppunsa oli se, että hän osasi keskustella - ja halusi keskustella muustakin kuin säästä ja urheilusta.

Näin oli 90-luvulla ja näin on yhä nykyäänkin. Sen olen nähnyt esiintyessäni pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla. Voi olla, että tunnettujen romaanikirjailijoiden vierailut houkuttavat paikalle monipuolisemman väkijoukon, mutta itse näen yleisössä edelleenkin vain kavereitteni äitejä.

Ei voi edes puhua siitä, että runous olisi lajina vieras. Pikemminkin miehet tuntuvat hädissään pakenevan paikalta, jos mainitaankin runous. Satunnaiset ohikulkijat eivät edes pysähdy kuuntelemaan, vaan nopeuttavat askeleitaan.

Toisinaan joukossa on tietenkin muutama omituinen tyyppi, joka poikkeaa kaavasta: parrakas vanha ukko, jolla on samettitakki ja pyöreät silmälasit. Pitkä laiha parikymppinen mies, jolla on utelias ja samaan aikaan kyseenalaistava katse.

Samanlaisia miehiä näkee taidegallerioiden avajaisissa. Humanisteja, aktivisteja, itsekin jonkinlaisia taiteilijoita. Koko stereotypia on uskomaton klisee, mutta sitä ei pääse pakoon.

Lukioikäisenä olin itsekin laiha ja pitkä, nyt olen parrakas ja viihdyn samettisessa puvuntakissa.


Muutto suureen kaupunkiin - ei työn, vaan kulttuurin perässä

Lukioaikaiset ystäväni olivat kulttuurisesti valveutuneita ja myös vanhempani kannustivat taiteelliseen itseilmaisuun. Kaiken aikaa haaveilin siitä, että voisin muuttaa suureen kaupunkiin.

Oletin varmaksi, että yliopistoissa tapaisin kaltaisiani ihmisiä, varsinkin jos opiskelisin kirjallisuutta – ja niin myös tapahtui: vähän väliä syntyi hienoja kohtaamisia. Opin tunteman sanavalmiita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka muutenkin olivat hyviä tyyppejä. Perustimme kirjoittajaryhmiä ja kirjoitimme kaiken aikaa. Kommentoimme toistemme tekstejä ja niiden luontaiset vahvuudet vahvistuivat. Aikaa myöten ajauduin piireihin, joissa oli julkaisseita runoilijoita. Myös opiskelijatoverini alkoivat saada käsikirjoituksiaan valmiiksi ja jotkut heistä löysivät kustantajan, lopulta myös minä itse.

Pikkukaupunkien rauhallinen ja ahdasmielinen maailma alkoi etääntyä mielestäni, mutta en koskaan tehnyt mitään välirikkoa kotiseutuni kanssa. Halusin säilyttää tietoisuuden koko Suomesta, en vain pääkaupungista tai sen valistuneista seurapiireistä.

En ole halunnut unohtaa, että runous, niin arvostettua kuin se onkin nykyisessä kaveripiirissäni, ei ole kaikkialla käypää valuuttaa. Siihen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Vastaavasti olen halunnut muistaa, että kaikilla paikkakunnilla elää yksittäisiä ihmisiä ja pieniäryhmiä, joille taiteet ovat iso juttu.

Ennakkoluulot hälvenevät parhaiten lukemalla, mutta tarvitaan muutakin. Lukemisesta ei ole hyötyä, elleivät ihmiset ensin suostu lukemaan.

Niin mukavaa kuin onkin tulla hyväksytyksi kirjailijaporukoissa ja elää suurkaupungissa, jossa on sata galleriaa, tarvitaan tietoisuutta siitä, että vihaa ja hämmennys ei ole kaikonnut mihinkään. Se vain tuntuu siltä, jos ei riittävän usein kohtaa ihmisiä oman elämäntyylinsä ulkopuolelta.

Samalla tavoin vaaleissa aina yllättyy siitä, ettei vihreiden kannatus ole lisääntynyt, vaikka kavereista valtaosa äänestää vihreitä - ja he myös käyvät äänestämässä.

En halua tuudittautua siihen, että minua ymmärrettäisiin edes lähipiireissäni. Haluan muuttaa maailmaa ja lisätä runouden arvostusta mahdollisimman monien ihmisten silmissä. Olen koko ajan halunnut vain sitä, ja silti jotkut runoilijat ärsyyntyvät ja vaihtavat puheenaiheihetta, jos haluan puhua runouden epäsuosiosta.


Miksi runoutta saa ja pitääkin kritisoida

Jonkun mielestä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, että niin usein esitän kritiikkiä ja arvostelen nykyaikaista runoutta. Kuinka voin samaan aikaa pitää sitä arvossa ja rienata?

En muuttanut Helsinkiin, jotta voisin päästä pakoon maaseutua. En kirjoita runoja, jotta pääsisin pakoon elämän proosallisuutta. Runoilijan elämä se vasta onkin proosallista: jatkuvasti mielessä pyörii raha ja silkka pärjääminen.

Jokainen runoilija haluaa totta kai tulla ymmärretyksi. On helpompi tulla ymmärretyksi niiden toimesta, jotka kuuluvat samaan viiteryhmään. Senkin tilanteen minä haluan kyseenalaistaa, jotta tuudittumista ei tapahtuisi.

Vuosien varrella runoilijat oppivat yhä paremmin kirjoittamaan runoja toisilleen, tyylillä joka edustaa ammattilaisten, eli kriitikkojen, kustannustoimittajien, tutkijoiden sekä muiden runoilijoiden makutottumuksia ja vaatimustasoa.

On helpompi olla ystävällinen ihmisiä kohtaan, jotka osoittavat ystävällisyyttä. On helpompi ajatella ja huomioida ne tahot, jotka myöntää rahaa. Lukijoita lisäämällä runoilijoiden ansiot eivät juurikaan kasva, mutta myönteiset kritiikit ja palkinnot vaikuttavat suoraan apurahojen määrään.

On helppo unohtaa, että runoja lukevat siellä täällä myös tavalliset ihmiset – ja että runous vaikeana lajina myös karsii utetliaita ensiyrittäjiä armottomalla kädellä. Hyvin pieni osa ihmisistä osaa ja jaksaa sillä tavoin keskittyä ja rohkeasti vaihtaa toiseen kirjaan, jos ensimmäinen ei puhuttele. En minä itsekään lukioikäisenä ymmärtänyt julkaistusta runoudesta kuin murto-osan.

Monilla suomalaisilla lukijoilla on tunnollinen pakkomielle siitä, että kirja pitää lukea loppuun asti, kannesta kanteen. He aloittavat yhden runokirjan lukemisen ja se etenee hitaasti. He eivät kehtaa myöntää itselleen, että tämä kirja on minulle liian vaikea - tai että tämä kirjailija ei puhu sellaisista tuntemuksista, joihin voisin samaistua. He turhautuvat ja koko matka runouteen tyssää siihen.


Runouden koodit ja tekniikat

Nykyään ymmärrän lukemastani enemmän, mutta se johtuu siitä, että olen sisäistänyt runouden metodeja ja ajattelutapoja. Runous poikkeaa arkikielestä ja usein osaan myös sanoa, millä tavoin se poikkeaa. Tunnen käytännön termit ja käsitteelliset teoriat. Osaan aavistaa mihin runoilija pyrkii. Tunnen tradition ja sen vuoksi tulen positiivisesti yllättyneeksi, kun joku poikkeaa siitä oivaltavalla tavalla.

Jos kirja ei sytytä, jätän sen huoletta kesken ja siirryn seuraavaan. Tiedän, että runoilijoissa on suuria eroja ja pian löydän taas jokun, joka kirjoittaa tutummalla rekisterillä tai aiheista, jotka ovat lähempänä omaa elämääni. Matkassa on vähemmän töyssyjä.

Ja toisinaan tietenkin palaan niihin kirjoihin, joita en ymmärtänyt. Voi olla että minussa on kypsynyt jokin oivallus tai olen tällä kertaa mielentilassa, joka helpottaa tekstin tulokulmaa.

Haluan muistaa, että runous voi olla vaikeaa, vaikka se silmissäni nykyään näyttäisi helpolta. Vähän kuin lukion matikka näyttää naurettavan yksinkertaiselta, jos sitä on opiskellut yliopistossa ja myöhemmin käyttänyt päivittäin työssään.

Haluan olla tietoinen siitä, että runokirjan sivu, joka jäsentyy silmissäni kauniiksi kuvioksi, voi jonkun silmissä näyttää kaoottiselta sanojen sekamelskalta. Asiat ja oliot hahmottuvat kognitiivisten työkalujen avustuksella, eivät luonnollisia ääriviivojaan myöten. Runo hahmottuu runoksi, koska olen sisäistänyt rekisterin ja päässäni on skeema, joka yhdistää kirjoittajan käyttämät erilaiset tekniikat.

Jotta runous voisi olla muodoltaan vapaata ja sosiaalisesti avoin maailman, sen on tultava paremmin tietoiseksi omasta erityisluonteestaan. Nykytilanteessa lukijan on ymmärrettävä ja tulkittava runoa. Tahtoisin ennemminkin, että runous ymmärtää lukijaa – eikä vain kriittistä lukijaa, vaan ketä tahansa lukutaitoista.

Olen halunnut kirjoittaa runoutta laajemmalle yleisölle jo 15 vuotta ja miettinyt monesta näkökulmasta mitkä asiat helpottavat tai vaikeuttavat lukijan työtä. Minusta tuntuu että olen edistynyt yhteen suuntaan, samalla kuin useimmat ikäiseni runoilijat ovat edistyneet johonkin ihan muuhun suuntaan - kukin omaansa, riippuen ihanteista ja päämääristä.

Teksti ei voi olla onnistunut kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna. Joskus runo voi perustua yhteen metaforaan, joka iskee lujaa varsin arkisen kielen keskellä. Joskus runon jokainen lause on erillinen metafora ja sen lukeminen on erittäin raskasta.

Joskus lauseet jatkavat siitä, mihin edellinen lause jäi. Joskus jokainen lause kiistää edellisen, tai alkaa puhua aivan eri aiheesta. Runo voi olla niin monella tavalla onnistunut, mutta tietyt rakenteet ovat helpommin lähestyttävämpiä kuin toiset.


Helpommin lähestyttävä runo

Olen miettinyt runouden haastavuutta esiintymisten ja omien lukijakokemusteni kautta. Jokaisessa julkaisemassani kirjassa olen pyrkinyt vahvistamaan niitä piirteitä, jotka tekisivät tekstistä helpommin luettava, mutta eivät kuitenkaan latistaisi taiteellista arvoa.

Olen analysoinut jonkin verran esimerkiksi Heli Laaksosen, Risto Rasan, Anja Erämajan ja Ilpo Tiihosen silkkaa luettavuutta, koska he ovat selkeästi keskimääräistä helpommin lähestyttäviä, paitsi omasta mielestäni myös myyntitilastojen perusteella. Minua ei ole kiinnostanut heidän tyylinsä kopiointi, ainoastaan helppolukuisuuden teoretisointi. Toki olen myös nauttinut heidän runojensa lukemisesta.

Aikoinaan minuun teki suuren vaikutuksen, kun Pertti Niemisen suomentaman kiinalaisen runoilijan Po Chu-i'n kerrottiin luetuttaneen runonsa vanhalla pesijämummolla ja tehneen niihin muutoksia sen mukaan, jos mummo ei jotain kohtaa ymmärtänyt. Olen näkevinäni myös Kai Niemisen tuotannossa jatkuvan pyrkimyksen helppotajuisuuteen. Ei ole mikään ihme, että Kai Nieminen ja Eeva Kilpi ovat niinkin suosittuja. Heidän käyttämänsä kielen rekisteri on käytännössä vain harkittua ja hiottua normaaliproosaa tai puhekieltä.

(Rekisterit voisivat olla eräs tapa jakaa runoutta genreihin. Runouden heikkous proosaan nähden on mielestäni se, että proosassa lukijat melko hyvin voivat aavistaa, onko kirja suunnattu heidän kohderyhmälleen. Runoudessa erilaisia kohderyhmiä ei tunnusteta, eikä valitettavasti oikein edes tiedostetakaan. Postmodernit ja taiteelliset runot ovat samassa lokerossa kuin viihteellisemmät runot - puhumattakaan jostain häitä ja ristiäisiä varten kootuista klassikko-lahja-antologioista, joiden kannessa on ruusu, ja joiden otsikoksi on tekaistu joku "Ah, rakkauden pisarat - suomen kansan rakastetuimmat runot arkeen ja mummon hautajaisiin".)

Arkisella rekisterillä on suuri merkitys ymmärrettävyyteen, mutta se yksin ei ratkaise. Runous ei voisi lajina olla kovin kiinnostava ja monipuolinen, ellei sen rekisteri mitenkään poikkeaisi normaalista. (En silti halua puhua poeettisesta funktiosta, koska se määrittelee tavallisuudesta poikkemisen runouden yksinomaiseksi tehtäväksi ja kaventaa runouden mahdollisuuksia loistaa muilla kielen osa-alueilla, kuten selkeässä kommunikaatiossa tai vaikkapa tunteiden tulkitsemisessa.)

Käsitykseni mukaan runo on helpommin lähestyttävä myös silloin, jos se sisältää yhden tunnistettavan puhujan, eli on keskeislyyrinen tai rooliruno.

Tämä pätee sekä kirjoitettuun että esitettyyn tekstiin. Ajatusta on helpompi seurata, jos ei tarvitse välillä ajatella, että puhuja vaihtuu. Kyse on ikään kuin monologista tai selostuksesta, jossa näkökulma ei radikaalisti vaihtele. Valitessani runoja Muovin kukkiin päätin keskittyä keskeislyyrisyyteen, minkä moni kriitikko myös huomasi. Toivoin, että harkitun modernismin kautta voisin kiertää postmoderniin liittyviä haasteita ja hieman helpottaa lukijan työtä.

Keskeislyyrinen puhuja voi olla ulkopuolinen tarkkailija tai tapahtumien ytimessä. Puhuja antaa tekstille narratiivisen rakenteen ja mahdollistaa monia draaman ja proosan keinoja. Puhujan kautta esimerkiksi ajan ja paikan ykseys voi vaihtua kesken runon, kunhan jokin toimii ankkurina: puhuja, tarkastelukulma, aika ja paikka. Runossa ei tarvitse olla pointtia, vaikka sekin voi helpottaa sen seuraamista.

Ylipäänsä ihmisen mieli kokoaa taideteoksen elementtejä yhteen ja hakee jonkinlaista yhtenäistä tulkintaa. Se voi olla pointti tai teema tai sanoma tai kuva tai tunnelma tai puhuja tai tila tai tilanne, mutta en nyt mene tällä kertaa muihin luettavuutta helpottaviin seikkoihin.

Jos runo on tiedostanut monia arkipuheen strategioita ja poistanut ne oman kiinnostavuutensa lisäämiseksi, se saattaa puhutella kriitikkoa, joka yllättyy persoonallisesta poikkeamasta, mutta se useimmiten vain vie tekstin hankalammin ymmärrettävään suuntaan.

Joku voisi nyt sanoa, ettei runoa tarvitse ymmärtää, mutta en puhu nyt siitä. Jopa runot, joita ei ole tarkoitettu sillä tavoin järjellisesti ymmärrettäviksi, elävät sosiaalisesti rakennetussa kehyksessä, jossa runo tunnistetaan runoksi ja sen valveutunut lukija ymmärtää, ettei siinä välttämättä ole jotakin tiettyä ymmärrettävää pointtia.

Jokainen kriitikko kirjoittaessaan lehtiarvostelua kyllä yrittää parhaansa mukaan ymmärtää, mihin runoilija on pyrkinyt - tai ainakin yrittää ymmärtää millä tasolla runo runo puhuttelee häntä tai ei puhuttele. Ymmärtämisen vaivoja ei voi paeta erottamalla toisistaan ymmärrettävän sisällön ja aivan muusta syystä mielenkiintoisen muodon tai tekniikan. Ihmisen mieli jäsentelee maailmaa hänen ympärillään, eikä runous voi kääntää tilannetta toiseksi.

Ymmärrys on aina keskeinen osa arvostamista.

Ymmärtämisen vastuu on jätetty liiaksi lukijan harteille, eikä tehtävä ole helppo. Runoilijoiden olisi aika ymmärtää, miten vaikea heitä on ymmärtää ja mistä se ehkä johtuu. Muutoin laji marginalisoituu vain entistä pahemmin.

Runous todistaa kykynsä sillä että se hurmaa. Se voi puhutella lukuisin keinoin, mutta on oireellista, jos se puhuttelee pientä ihmisryhmää ja jättää muut hämmentyneiksi.

Yhteistä nimittäjää ei tarvitse etsiä. Ei sellaista olekaan. Me emme elä yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki jakavat samat arvot ja mieltymykset. Edes elämänkaaren tavalliset kokemukset harvemmin yhdistävät kaikkia. Joku ei ole koskaan ollut rakastunut. Joku taas ei ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä.

Runo ei voi koskaan miellyttää kaikkia, mutta se ei saisi kääntää selkäänsä tavallisille lukijoille: niille tuhansille rutiininomaisesti itseään sivistäville, jotka ostavat Finlandia-palkitut romaanit, mutta eivät koskaan pysähdy runohyllyn kohdalla. Kirjakaupoissa ei kohta edes ole runohyllyjä.


Tämän osan lopuksi

En osaa tarkasti sanoa, mitä kaikkea pitäisi tehdä, mutta kyse on pikemminkin asenteesta. Runo voi olla koppava tai kohteliaan arkinen.

Runo voi tähdätä korkeammalle tai tulla vastaan. Runoilija voi tavoitella maksimaalista kokemusta erityisalansa ammattiosaajissa, eli pyrkiä herättämään muiden runoilijoiden ihailua – tai sitten runous voi jalkautua tavallisten ihmisten keskuuteen ja yrittää ymmärtää heidän näkökulmaansa.

En minä halua edistää populismia tai tavoittele julkisuutta, mutta olen huolissani lajin tulevaisuudesta. En halua alentaa rimaa, vaan asettaa riman viereen keittiöjakkaran, mielellään sellaisen, jossa on monta porrasta. Mitä enemmän helposti lähestyttävää runoutta kirjoitetaan ja julkaistaan, sitä suuremmasta lukijajoukosta eriytyvät ne, jotka oppivat arvostamaan vaikeaa runoutta.

Kyse on eräänlaisesta juniorityöstä. Eihän urheilussakaan lapsille ojenneta käteen aikuisten kuulaa, vaan välineitä on eri kokoisia ja painoisia. Tämä oli eräs tausta-ajatukseni teoksessa "Saattaa sisältää pähkinää". Halusin kirjoittaa kirjan, joka on kuin Forrest Gumpin suklaarasia: koskaan ei tiedä mitä seuraava sivu tuo tullessaan, ja jokaiselle lukijalle löytyy varmasti jokin sellainen runo, jonka hän ymmärtää. (Kirjassa voi olla myös runoja, jotka aiheuttavat allergisen reaktion.)

Runoutta voi yrittää tieten tahtoen kehittää sellaiseksi, että se tulee suuria yleisöjä vastaan ja haastaa juuri niiden ihmisten odotukset, jotka luulivat jo määritelleensä runouden etäiseksi ja liian vaikeaksi heille. Ainakin Harri Hertell, Anja Erämaja, Teemu Manninen ja Tytti Heikkinen tekevät tällaista kehitystyötä, kukin omalla tavallaan. Samaan ryhmään voisi liittää myös Heli Slungan, joka tosin hyödyntää myös muita keinoja median viettelemiseksi.

Ammattitaitoinen kirjailija totta kai kehittää taitojaan kumpaankin suuntaan: hän hallitsee lukuisia tekniikoita, mutta tietää missä rekisterissä ja millaisen yleisön edessä niitä kannattaa soveltaa.

Ennen kaikkea minua häiritsee se, että runouden popularisoinnista uskalletaan harvoin esittää kiitosta. Kyllä esimerkiksi Heli Laaksonen ansaitsisi saada enemmän tunnustusta myös kollegoidensa keskuudessa.

Runoilijat ansaitsevat saada sekä kiitosta että kritiikkiä. He kaikki ansaitsevat sen. Kritisoidessani runoilijoita vaikeudesta ajattelen usein Hannu Heliniä, mutta en minä häntäkään vihaa. Hän on sitkeästi pitänyt kiinni omista ihanteistaan, eikä kustannusmaailma ole tehnyt hänenkään elämäänsä helpoksi.

Myöskään vaikeille runoille ei löydy yhtä yhteistä nimittäjää. Olkinuken sisällä ei ole ketään, vaikka joku ehkä makaa puun varjossa sen liepeillä.