Kiva ja siksikin hyvä

KIRJA-ARVOSTELU:
Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia 2012).

Olin iloinen, kun tämä kirja voitti Runeberg-palkinnon. Olin iloinen jo monta kuukautta aikaisemmin, selaillessani kirjan pdf-versiota, joka on vapaasti luettavissa Poesian nettisivuilla.
http://www.poesia.fi/yksinkeltainen-on-kaksinkeltaista/
(Onko sähköisten kirjojen tapauksessa selaileminen mielekäs verbi? Ainakin välineenä käytetään netti-selainta.)

Teos on monella tapaa ansiokas, mutta ennen kaikkea pidän siitä siksi, että se on kiva. En nyt tarkoita "ihan kivaa", vaan alkuperäisellä, rehellisellä tavalla kivaa. Puhun historiallisesta sanasta ja viittaan aikaan, jolloin se ei vielä ollut menettänyt merkitystään.

Kaikki mikä harvoin kirjautuu,

hämähäkin tapaturmainen kuolema.

Minua vähän harmittaa se, ettei nykyään asioita saa kutsua kivoiksi, vaikka ne olisivat nimen omaan sitä. Jotain, missä on lapsekasta oivaltavuutta ja jonka seurassa viihtyy - niin kuin on kiva kesämökillä pelata sulkapalloa, kun kerrankin ei tuule liikaa ja joku toinen on pystyttänyt verkon.

Huoneessa lojuneen muovipussin päätös liikahtaa lopulta hieman.

Kun aikoinaan Harry Potter -sarjaan ilmestyi uusia kirjoja, ajattelin että jaa, sehän on jees. En mennyt jonottamaan kirjakaupan eteen koko yöksi, mutta minusta oli mukavaa, että tarina sai jatkoa. Luin kirjan ja viihdyin. Minulla oli kivaa.

Kirjallisuus menettää merkityksensä, jos kivoja kirjoja ei julkaista. Tavallaan tämä vaara kaiken aikaa leijuu runouden yllä. Lajityppiin suhtaudutaan liian vakavasti, jotta päämäärä voisi olla yksinkertainen, kuten mukava äärellä oleilu.


Miksi edes puhua syvyydestä, jos teos on mainio huolettomuudessa

Palkitun runouden on yleensä oltava suurta ja merkittävää, ei kivaa. Pienikin annos huolettomuutta voi herättää epäuskoa, koska lysti oletettavasti latistaa tavoittamattoman ylevyyden tenhovoiman.

"A. piirtää E-kirjaimen.

Siihen tulee monta sakaraa, jottei pystyviivaa mene hukkaan."

Näinkö?

Jos minulta kysytään niin Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on varsin rattoisa runokirja. Se hymyilytti. En silti kokenut, että se mikä kirjassa on kivaa, olisi jotenkin vähentänyt taiteellisesti korkealuokkaisempien pyrintöjen arvoa... sikäli kuin syvällisyydellä edes on mitään merkitystä jonkin suurenmoisesti rennon tai riehakkaan rinnalla.

Teoksen nerokkaassa mukavuudessa on yhtymäkohtia Miki Liukkosen runouteen, vaikka kokonaisuus on aivan toisenlainen. Myös Anja Erämaja on ansiokkaasti leppoisa runoilija, olematta heppoisa.

Kallon saumat erottuvat.

Päässä on pääasiat hyvin.

Jos nykyaikaista runoilijaa moititaan siitä, että hän "leikkii sanoilla", vastaukseksi saa yleensä hienon teorian siitä, kuinka kieli on sidoksissa maailman näkemisen tapaan tai jotakin. Sanoilla leikkiminen on ikään kuin runoilijan työtä.

Tennilä ja Liukkonen leikkivät sanoilla kuten lapsi leikkii ruoalla. Sellainen on pöhköä, mutta sitä ei tarvitse selitellä. Leikki perustuu siihen, että se on hauskaa. Leikissä ei ole työn makua. Itsekin alkaa tehdä mieli ampua perunamuusia lusikalla seinään. Herää sellainen hulvattomuuden kaipuu.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun muuan lehmä nuolee jäätä janoonsa.

Villi lehmä
seisoo jäätiköllä ja sillä on jano.

Leikikkään lyriikan ansiot voivat piillä yllyttävyydessä, ei siis vain yllättävyydessä. 1k=2k yllyttää lukijaa naiviin leikkiin ja se rentouttaa hermoja. Ei synny tuskastuttavaa oloa, että ah, täytyykö minun ymmärtää tästä jotain tai oppia jotain. Kutkuttaa nähdä mitä jännää seuraava sivu tuo tullessaan.

Neuvola oli enemmän neu-la-la.

Kipu löi läpi elon.

Myös kriitikon tehtävä ymmärretään usein väärin. Voihan kriitikko totta kai sanoa jotain älykästä, jos tuntee sen tarpeelliseksi, mutta haluaisin lukea enemmän rehellisiä lukijakokemuksia. Miltä se tuntui? Alkoiko haukotuttaa? Hämmennyitkö? Hihkuitko yksinäsi oivalluksille - vai tekikö mielesi kokonaan luovuttaa, kun sivuja oli satoja ja heti alusta se tökki niin pahasti.

Useinhan ne tökkii ainakin jossain kohtaa, tällä kertaa ei.

Lukukokemus oli huoleton.