Kuluneen kymmenen vuoden aikana olemme nähneet, kuinka esimerkiksi ilmastonmuutoksesta on levitelty totaalisen väärää tietoa - ja kuinka viralliset tahot ovat avuttomia kamppaillessaan väärinkäsityksiä, virhetulkintoja sekä tarkoitushakuisia valheita vastaan... varsinkin jos juuri viralliset tahot kuuluvat valheellisen tiedon kannattajakuntaan.
Jos tänään googlettaa termit "sosiologinen tietoteoria", "sosiologinen tieteenfilosofia", "humanistinen tietoteoria" tai "humanistinen tieteenfilosofia", ei netistä löydä yhtään mitään. Tai siis löytää kyllä jotain - tämän blogin.
Kymmenen vuotta sitten piti olla itsestäänselvyys, että tutkijat ja tieteen popularisoijat ovat heräämässä ihmisläheisemmän tiedonkäsityksen huutavaan kysyntään... mutta mitään ei ole tapahtunut.
Enkä puhu nyt vain muutamista termeistä, sanojen yhteenliittämisestä ja sitä kautta keskustelun tai informaation helpommasta saatavuudesta - puhun siitä, että tiede on säilyttänyt oman ylimielisen ja etäisen asenteensa muuhun yhteiskuntaan. Tieteen tekijät sulkeutuvat erityisten tutkijayhteisöjen sisälle, kohdistavat julkaisunsa diskursiivisten kehysten sisälle, jahtaavat erityisryhmien apurahoja - ja vähät välittävät siitä kuinka markkinavoimat ja poliittiset tahot levittelevät missinformaatiotaan ja dissinformaatiotaan.
Luulisi, että ilmastonmuutosdebatti tai kiivas evoluution vastustaminen olisi herättänyt jo useimmat tutkijat, mutta ei. Tiedeyhteisöt tekevät ihan saman tempun kuin viralliset uskonnolliset auktoriteetit - nostavat kätensä pystyyn antautumisen merkiksi, kävelevät pois ja keskittyvät omiin juttuihinsa.
Mitä sitten pitäisi tapahtua?
Inhimillinen tieteenfilosofia
Edellisessä osassa puhuin luonnontieteellisen tiedon "parasta ennen" -päiväyksistä, enemmänkin vitsinä. Esittelin itse nopeasti kyhäämäni hassun kaavion, jossa suhteutettiin pieni murunen pätevää tietoa valtavaan määrään pimeän tietoa.
Tarkoitukseni ei ole murentaa olemassaolevan tieteenfilosofian perusteita, vaan rakentaa niiden päälle. Tietoa tulee testata ja arvioida tietyin kriiteerein. Väitteet pitää saada kiistää ja olettamuksia on syytä kärsivällisesti varmentaa, jada, jada, jada...
Ongelma on se, että tiede instituutiona on aika sinisilmäinen eikä tajua tiedon luonten muuttuneen viimeisen sadan vuoden aikana. Kyse ei ole vain muutamien tiedettä tekevien yksilöiden naiviudesta, vaan siitä, että tieteenfilosofia kasvattaa luonnontieteen harjoittajat ja usein humanistitkin tietynlaiseen jääräpäisyyteen - varsinkin mitä tulee ihmiskuvaan.
Ihmisten suhde tietoon on paljon monimutkaisempi kuin mitä teorioissa esitetään. Tieto ei yksinään edusta pyrkimystä varmuuteen. Totuus ei ole tiedon ainoa arvo. Tässä on kaksi erillistä väittämää, jotka minun täytyy tarkemmin perustella. Muitakin väittämiä on, kuten se, että kun tietoa on enemmän tarjolla, alamme nähdä käytännössä mitä kriteerejä lajimme sille asettaa, totuuden lisäksi - ja totuuden kustannuksella.
A) Tieto ei edusta pyrkimystä varmuuteen
Varmuus on tärkeä osa ihmisen elämää. Tiedämme, että pahinta on elää epävarmuudessa: vaikkapa odottaessaan syöpätutkimuksen tulosten saapumusta tai jännittäen kadonneen läheisensä puolesta. Tutkijat ajattelevat, että he tahtovat tuoda ihmisten elämään varmuutta.
Tiede ei useimmille ihmisille edusta autuaaksitekevää varmuutta, vaan pikemminkin inhottavaa kyselemistä, monimutkaistamista ja epäilyä. Siitähän tieteessä on kyse, epäilystä. Siitä edellinen kirjoitukseni osassa myöskin oli kyse. Halusin herättää tieteen harrastajissa epäilyä, muistuttaa fysikaalisten totuuksien suhteellisuudesta.
Tieteen tulokset totta kai helpottavat elämäämme, mutta tieteellinen prosessi on epämukavuuksien tuottaja. Monetkaan ihmiset eivät haaveile tieteellisestä urasta. Useimmat olisivat ennemmin vaikka jääkiekkoilijoita tai taitoluistelijoita - jos vapaasti saisivat valita.
Tiedettä ja tutkijoita kunnioitetaan ja heidän besserwisseröintiään suvaitaan, koska he todistettavasti parantavat elämämme laatua. Monille ihmisille ei kuitenkaan ole oleellista se, miten tietoon on päädytty tai kuinka se on perusteltu. He haluavat yksinkertaisesti vain varmuutta.
Ja sitä samaa varmuutta voi aivan yhtä hyvin antaa pappi tai homeopaatti - kunhan henkilö vain on kyllin karismaattinen, eli hänessä personoituu tietty varmuus.
Tieteen parissa työskentelevät ihmiset eivät tahdo ajatella, että homeopaatti voisi noin vain korvata heidät. He eivät tahdo ajatella niin, mutta niin se vain menee. Tästä syystä monen tutkijan koko ihmiskuva ja käsitys yhteiskunnasta on epärealistinen. On hyvin inhimillistä, että myöskään tutkija ei toivoisi, että hänet voisi korvata joku humpuukimaakari.
Jokainen tutkija, joka ajattelee, että aikaa myöten ihmiset heräävät ja homeopaattiset hoidot poistuvat kuvioista, elää valheessa.
Käytännössä siis suurin osa tutkijoista ei ymmärrä ihmisyydestä yhtään mitään. Ja tämä on vain hyvin hyvin pieni osa sitä kokonaiskuviota, johon kaikki yliopisto-opiskelijat oppiaineesta riippumatta olisi aiheellista perehdyttää.
B) Totuus ei ole tiedon ainoa arvo
Tämä väite on äärimmäisen vaikea määritellä - mutta kunhan se on ensin määritelty, se todistuu noin vain. Siinä ei ole mitään epäselvyyttä, vaikka ensimmäinen ajatuksesi saattaa olla, että totta kai totuus on ainakin tieteellisen tiedon ainoa arvo.
Ensinnäkin on kahdenlaista arvoa: sellaista, josta puhutaan kauniissa puheissa, ja sellaista joka toteutuu käytännössä. Käytännössä tieteelliseen tietoon kohdistuu paljon sellaisia paineita, jotka tekevät totuudellisuuden toissijaiseksi.
Ensinnäkin uutuusarvo. Tiedämme että tärkeintä ei ole se, että jotakin todistaa - vaan että sen todistaa uudella tavalla tai ennen kaikkia muita. Tämä on sosiaalinen ja myös kulttuurisesti vahvistettu painotus. Uusi ja yllättävä tieto on arvokkaampaa... itse asiassa se on monessa tapauksessa ainoaa tietoa, jolla on tieteellistä arvoa - siis sellaista arvoa, joka pitää tutkijan leivässä.
Jos tällainen itsestäänselvyys on olemassa, miksi sitä ei liitetä tieteenfilosofian kuvauksiin ja määritelmiin?
Syitä on jälleen useita. Ensinnäkin se saisi tieteen näyttämään vähemmän tärkeältä. Tieteen tekeminen ei kuulostaisi niin hienolta, jos kyse olisi tutkijaryhmien mediahuomion tavoittelusta - mutta totta kai juuri siitä on kyse, monen muun ohella. Täytyy olla muodikas, ja täytyy olla ensimmäisenä paikalla. Historia muistaa mainita vain ensimmäisen, joka kiipesi vuorelle. Uutuus ja ensimmäisyys ovat myös tieteen tunnustamia arvoja.
Totuus (kriittisyys ja metodinen pätevyys) voi olla yhä edelleenkin tieteen ensisijainen arvo, mutta kaikkien muiden tekijöiden vaikutus on niin suuri, että usein se yksinään jää alakynteen. Totuuden on tehtävä kompromisseja ja solmittava liittolaisuuksia.
Ei ole kyse siitä, että haluaisin jotenkin vähentää totuuden arvostusta tieteessä. On vain yleisesti syytä miettiä, millä tavoin tiedon monet arvot tällä hetkellä vaikuttavat tiedonkulkuun ja myös tutkimusten kysymyksenasetteluihin.
Seuraavassa osassa jatkan humanistisen ja sosiologisen tietoteorian päämäärien ja metodien täsmentämistä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti