sunnuntai 25. elokuuta 2013

Käenmuna

Vuonna 325, niin kutsutussa Nikeian kirkolliskokouksessa, toteutettiin eräs kristinuskon historian häpeällisimmistä teoista. Silloin pyhät kirkkoisät raottivat kaapuaan ja pullauttivat Kristuksen opetusten viereen suuren, myrkynvihreän munan. Siitä munasta syntyi käenpoikanen, joka siitä asti on ahminut suuhunsa kaiken hyvän ja kammennut pois pesästä ison osan alkuperäisestä ilosanomasta, jonka Jeesus Nasaretilainen jätti perinnökseen.

Tämä loiseliö on nimeltään Apostolinen Uskontunnustus, ja yhä edelleenkin sen vierasta meemiperintöä levitetään rippikouluissa ja käytetään määrittelemään oikeaoppista uskoa.
Linkki: Uskontunnustus

Uskontunnustuksen rumuus tulee ilme, kun sitä verrataan Isä meidän -rukoukseen, tekstiin, jonka Jeesus itse lahjoitti opetuslapsilleen tueksi ja turvaksi.
Linkki: Isä meidän -rukous

Eräät kristinuskon räikeimmistä ristiriidoista löytyvät juuri näiden kahden tekstin väliltä, ja valitettavan usein Jeesuksen omat opetukset häviävät arvovaltakiistassa Nikeian uskontunnustukselle (tai sen tiivistelmälle).


Isä meidän VS. Uskontunnustus

Muistan kuinka ala-asteella ja vielä rippikoulussakin epäröin lausuessani uskontunnustusta. Tuntui kuin olisin tehnyt moninkertaisen petoksen. Varsinkaan juuri tämän tekstin kohdalla en ollut varma omasta uskostani, vaikka yritin tehdä parhaani. Nautin aidosti laulaessani eräitä virsiä - kuten esimerkiksi "Jumalan kämmenellä" - eikä minulla ollut mitään vaikeuksia oppia Isä meidän -rukousta. Uskontunnustusta lausuessani en kuitenkaan koskaan kyennyt uskomaan niihin sanoihin, joita muiden mukana mutustelin - ja lisäksi tunsin eräänlaista myötähäpeää Jeesuksen puolesta. Minulla oli sellainen olo kuin varsinkin hän itse olisi vieroksunut näitä sanoja. Jotenkin vaistosin, ettei Jeesuksella ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Vasta aikuisiällä aloin saada jonkinlaisen käsityksen kirkkohistorian kammottavista sekoiluista. Aloin ymmärtää miten mielipuolisia ja harhaisia tietyt kristityt auktoriteetit olivat olleet. En kuitenkaan kadottanut uskoani Jeesukseen. Hän merkitsi minulle paljon enemmän kuin virallinen kirkko. Näin hänet yhä elävänä kapinavoimana, joka ensimmäisenä tekonaan olisi murskannut kaikki oman aikamme fariseukset, jotka mukamas puhuvat hänen nimissään.

Lapsena en uskaltanut myöntää sitä ääneen, saati sitten perustella, mutta intuitioni sanoi jo silloin: uskontunnustuksen olivat kirjoittaneet myöhempien aikojen fariseukset, ei Kristus itse.

Ainakin kolme keskeistä yksityiskohtaa erottavat alkuperäisen ilmoituksen ja sen rinnalla elävän väärennöksen ja loiseliön. Ensinnäkin Isä meidän -rukous alkaa sanoilla:
"Isä meidän, joka olet taivaissa"
Ja tyylinsä mukaisesti uskontunnustus heti kättelyssä kiistää sen mitä Jeesus sanoi:
Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan...
Jeesus puhuu meidän isästämme, ei omasta isästään. Hän ei opeta meitä rukoilemaan: "Isään Jeesuksen, joka on taivaissa...", "Minun isääni, joka on taivaissa...", ei näin.

Tämä voi vaikuttaa pieneltä seikalta, mutta varsinaisesti kyseessä on merkittävästä uudelleenmäärittelystä, joka ulottuu kristinuskon koko sanomaan. Miksi meidän täytyisi uskoa, että kaikkivaltias Jumala tarvitsi yhden pojan, ikään kuin vallanperijäkseen? Miksi kirkko yhä edelleenkin pakottaa jäsenensä uskomaan antropomorfiseen pakanamyyttiin, jossa Zeus tai Apollo makaa ihmisnaisen kanssa ja siittää Herkuleksen kaltaisen sankarin?

Miksi emme voisi hyväksyä sitä, että Jeesuksen tarkoitus oli havahduttaa meidät ymmärtämään, että me kaikki olemme Jumalan lapsia? Miksi juuri kallein ja kaunein oppisisältö täytyy kategorisesti turmella?

Johanneksen evankeliumin 1. luvussa sanotaan:
"Mutta niille, jotka hänen ottivat vastaan, antoi hän voiman Jumalan lapsiksi tulla..."
Miten tämä nyt sitten muka menee yksiin sen kanssa, että pitäisi uskoa ainoaan poikaan? Miksi uskovaiset tunnustavat uskoa, joka ei ole linjassa Raamatun kanssa?


Neitsyt-myytti ja rituaalinen örsökaste

Edellä esiteltyä fantastista puolta vahvistaa toinen uskontunnustukseen lisätty mytologinen elementti:
"...joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta..."
Harva maallikko tietää, ettei Raamatussa juuri mainita neitseellisestä syntymää. Puhun nyt Uudesta Testamentista. Koko kirjasta ei löydä selkeää mainintaa siitä, että Maria olisi ollut neitsyt. Neitsythöpinä on tarkoituksellista myöhempää tulkintaa:

Neitseellinen syntymä:
"kyseessä on Vanhan testamentin kreikankielisen laitoksen (Septuagintan, 200-luvulta eaa.) käännösvirhe, jossa heprean "alma" ('nuori nainen') on käännetty muotoon "parthenos" ('neitsyt')"
(Wikipedia-artikkelista "Historiallinen Jeesus")
Itse asiassa on outoa, että niinkin tärkeä seikka olisi unohtunut keskeisiltä apostoleilta. Markus ei puhu mitään aiheesta. Matteus ja Johannes vihjaavat runollisesti, että Maria oli paksuna jo ennen naimisiinmenoa - joka on kaikkina aikoina varsin yleistä, mutta siitä myös on tapana puhua kuiskaillen. Luulisi, että mysteerinen raskaus kannattaisi ilmaista selkeästi, kun kumminkin keerotaan niin monista muista Jeesuksen tekemistä ihmeistä.

On aivan eri asia puhua neitsyydestä ja pyhän hengen vaikutuksesta. Matteus kirjoittaa:
Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. (Matt 1:18)
Nykyäänkin joku voisi sanoa, että raskaus on lahja Jumalalta tai osoitus pyhän hengen vaikutuksesta. Se ei tarkoita, ettei minkäänlaista yhdyntää olisi koskaan tapahtunut. Miltei jokainen tuntemani äiti tai isä on kutsunut oman lapsensa syntymää elämänsä suurimmaksi ihmeeksi. Neitsytvaimon ihailu on maskuliinisen kulttuurin ja huonon miehisen itsetunnon absurdi jäänne, joka ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, eikä myöskään nykyaikaiseen uskoon...

En edes välittäisi todistella ja argumentoida neitseellistä syntymää vastaan, koska mielestäni koko asia on täysin epäoleellinen. Vapahtajan äidin neitseellisyyden ei pitäisi vaikuttaa mitenkään toivon ja rakkauden sanomaan, eikä sillä pitäisi olla mitään sijaa uskontunnustuksen tekstissä. Yksityiskohta on ympätty mukaan lisäämään uskon maagillisuutta oppimattomien silmissä - ja kuitenkin juuri oppineet pitävät siitä kynsin ja hampain kiinni.

Paradoksaalisesti uskontunnustuksen fantastiset elementit ennen kaikkea vaikeuttavat uskomista. Yksilö pakotetaan alistumaan ja myöntymään sille, mikä on kaikkein tarpeettominta ja epätodennäköisintä. Uskontunnustuksen opettelussa on kyse eräänlaisesta henkisestä simputuksesta ja keltanokkakasteesta: uuden tulokkaan on ikään kuin syötävä matoja ja seistävä päällään. Hän pääsee mukaan kulttiin vasta päntättyään päähänsä rimpsun, jossa on kaikkein vähiten mitään järkeä.

Kristittyjen keskinäinen yhteys lujittuu, kun he myöntävät uskovansa johonkin, mihin kukaan selväjärkinen ei muuten vain uskoisi - toisin sanoen uskontunnustuksen eräs sosiaalinen tehtävä on selkeästi erottaa kristityt muista uskontokunnista.

Jos uskontunnustus olisi yleismaailmallinen, sen voisivat allekirjoittaa buddhalaiset tai ateistit, kuka tahansa. Se lakkaisi määrittämästä kristittyjä ja olisi kaikkien omaisuutta. Mitä jos uskontunnustuksessa esimerkiksi sanottaisiin:
Uskon siihen, että päivänvalo on peräisin auringosta ja että yöllä on keskimäärin pimeämpää kuin päivällä. Uskon siihen, että vesi jäätyy pakkasella, ja että jos päästän irti esineestä, se putoaa maahan - ellei sitten kyse ole ilmapallosta, joka jää leijumaan paikoilleen tai kohoaa.

Uskon, että jos satutan toista ihmistä, häntä sattuu. Uskon, että jos satutan kyllin monia ihmisiä, joku heistä kostaa ja sitten minua sattuu. Uskon, että jos valehtelen, muut lopulta lakkaavat uskomasta minun puheitani. Uskon, että jos aina ahnehdin itselleni isomman palan kakusta, minulla ei pian ole ystäviä - ja samoin uskon, että ystäväni kaikkoavat myös silloin, jos toistuvasti puhun heistä selän takana pahaa.

Uskon, että jonakin päivänä minä kuolen, eikä kuolemani hetkeä voi etukäteen tietää. Uskon, että myös läheiseni kuolevat, enkä elämässäni voi välttyä menetykseltä ja surulta. En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta lohdutukseni on se, että lapset jotka tähän maailmaan syntyvät, tulevat kokemaan samat ilot ja surut. Niinpä haluan jättää heille yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään, enkä turmella maailmaa omalla lyhytnäköisyydelläni ja välinpitämättömyydelläni.
Uskon, että elämäni on onnellisempi ja harmonisempi, jos kuuntelen omantuntoni ääntä ja pyrin huomioimaan myös muut ihmiset. Uskon, että vaikka omistaisin rajattomasti rahaa ja valtaa, en osaisi olla onnellinen, tietäessäni, että muut joutuvat kärsimään minun tekojeni tai tekemättä jättämisteni tähden.


Viisaus ja henkinen sisältö puuttuvat

Kolmas syy katkeruuteeni on uskontunnustuksen silkka hyödyttömyys elämän oppaana. Siinä ei sanota mitään syvällistä, kaunista tai todellisuudelle herkistävää.

Isä meidän -rukous on joka päiväinen muistutus kiitollisuudesta ja se puhuu kauniisti anteeksiannon puolesta:
"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."
Mitä uskontunnustuksessa opetetaan? Ei mitään.
...istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella...
Mitä merkitystä sillä on, istutaanko oikealla vai vasemmalla puolella? Miksi Jumalan pitäisi edes istua? Teksti on tulvillaan kulttuurisidonnaista hölynpölyä. Okei, saamme tietää että nousi kolmantena päivänä - numerologiaa kehiin, kolmonen on pyhä luku, joka toistuu tekstissä muuallakin. Joukossa on sentään historiallinen fakta: Pontius pilatuksen aikana... sentään jotain, mihin voin uskoa.

Uskontunnustuksen maagiset väitteet lähinnä laimentavat Kristuksen kumouksellista opetusta, jossa hän yllyttää köyhiä ja syrjäytyneitä kansalaisia antamaan itselleen sen arvon, joka heille kuuluu ja vaatimaan uudenlaista yhteiskuntaa. Jos ja kun Jeesus kohotetaan ainoaksi lapseksi, se jättää kansalle vain passiivisen toivon ainoan vapahtajan uudesta saapumisesta, ja riisuu sen kapina-aikeista. Ollaan tässä ja odotetaan, kun ei muuta voida. Kristus-hahmoa toisin sanon käytetään hänen omien vallankumouksellisten toiveidensa toteutumisen esteenä.

Ilman Paavalin kirjeitä ja ilman myöhempiä uskontunnustusrimpsuja evankeliumien sanoman voisi tulkita kehoitukseksi pelottomuuteen. Me kaikki olemme pyhän hengen ihme, Jumalan tasavertaisia lapsia. Ei meidän tule alistua vallanpitäjien käskyille ja uskoa, ettei meillä ole Jumalan silmissä mitään arvoa.

Uskontunnustus on eräänlaista kategorista jumalanpilkkaa. Ennen kaikkea se on pitkäkestoinen ja järjestelmällinen sketsi, huumoripläjäys. Teologian opettajat ja opiskelijat tietävät kyllä kirkon historiallisen syntytarinan. Jos he ovat luterilaisia, he tietävät myös, että Luther vaati palaamaan takaisin Raamattuun ja hylkäämään katolisen kirkon harhapolut.

Silti stand-up-rutiini jatkuu ja lapset pakotetaan opettelemaan ulkoa rimssu, jonka tiedetään olevan täynnä epäolleellisuuksia. Uskontunnustuksen ei tulisi missään tapauksessa langettaa varjoa Isä meidän -rukouksen päälle, sillä se on vain kapeakatseisten ja asemansa puolesta pelänneiden vallanpitäjien yritys määritellä oikeaoppisuutta. Se on irrationaalinen ja ahdasmielinen loru, joka on valovuosien päässä Uuden Testamentin kuvaaman itseoppineen ja uudistusmielisen kansanparantajan elämänopetuksista.

2 kommenttia:

  1. Heps, en mitenkään yksityiskohtaisesti ruvennut käymään läpi, koska luen tätä juuri nyt prokrastinoidakseni. Mutta näyttäisi siltä, että apostolinen uskontunnustus ilmestyi ensi kerran kokonaisessa, nykyisessä kirjoitusasussaan vasta 700-luvulla. Nikeian uskontunnustukseen vuodelta 325 ei sisälly väitettä jeesuksesta jumalan ainoana poikana. Sana 'monogenes' (ainoa-syntyinen lat. unigenitus), jota siinä käytetään on peräisin Platonilta ja on filosofisen alkuperänsä vuoksi perin vaikea määritellä (lienee aiheuttanut skisman poikineen). Ilmeisesti se tahtoo tarkoittaa, että jeesuksen olemus on yksi yhteen jumalan olemuksen kanssa. Jos oltaisiin haluttu puhua ainoasta pojasta, oltaisiin kenties voitu käyttää ykiselitteistä sanaa 'monos' (ainoa, lat. solus):

    http://en.wikipedia.org/wiki/Nicene_Creed
    http://en.wikipedia.org/wiki/Monogenes

    Nyt unohdin mitä olin tekemässä... mutta nämä ovat kiinnostavia juttuja.

    Pauli

    VastaaPoista
  2. "Kristittyjen keskinäinen yhteys lujittuu, kun he myöntävät uskovansa johonkin, mihin kukaan selväjärkinen ei muuten vain uskoisi..."

    Uskontunnustus ei ole Jeesuksen opetusten kiteytys, vaan siinä on kyse juuri ryhmäidentiteetistä. Kristityt ankkuroivat itsensä väitteisiin, joita muut uskontokunnat eivät hyväksyisi.

    Ehkä juuri oppisisältöjen puuttuminen auttoi alkuseurakuntia yhdistämään voimansa. Uskontunnustus on lähinnä pelkkää Kristuksen elämänkerrallisen historian tunnustamista. Se ei ole toivon tai rakkauden tunnustus, vaikka lopussa onneksi puhutaankin "syntien anteeksi antamisesta", joka on tekstin ainoa kristillinen sisältö (useimmat uskonnot lupaavat ikuista elämää ja palvovat jotain tiettyä henkilöä). Uskontunnustus on klubin jäsenten lausuma vala, joka lujittaa heimotunnetta muuta pakanallista maailmaa vastaan.

    VastaaPoista