Runoilijan tehtävä on huokua viisautta (2014)

Mirkka Rekola in memoriam (1931 - 2014).

Mystikoissa on erikoista se, että jälkikäteen on hyvin vaikea muistaa mitä he sanoivat. Silti se oli täysin päivän selvää, että he olivat oikeassa. Jokin kuriton meissä vain kohdistaa katsetta aivan toisaalle kuin sydämen hihassa nykisi leikkiin kutsuva lapsi.

On vaikea myöskään muistaa oliko se varmasti hän joka puhui. Usein nimittäin muistan kirjoista kaikkein parhaiten sen, mitä niissä ei sanottu.

Se jätettiin sanomatta niin kirkkaasti ja kauniisti, ettei ollut tarvetta.

Minulla on esimerkiksi vahva tunne siitä, että Mirkka Rekola olisi kirjoittanut:

Runous on maailman kuvaamista huikaisevan realistisessa valossa.

Mirkka Rekolan muistotilaisuudesta muistan vain sen mitä jätin sanomatta. Repaleiselle paperille olin merkinnyt lauseita, joita en saanut suustani. Nyt myös niiden alkuperä on hämärän peitossa.

Olen melko varma, että Mirkka Rekola itse on sanonut:

Mystiikka on puhetta, jossa pääosassa on kuunteleminen.

Tai kenties hänen käyttämiensä sanojen välinen hiljaisuus on joskus puhunut näin:

Sielu on kommunikaation aiheuttama halkeama ihmisten erillisyydessä.

Ehkä sen sanoikin Risto Ahti?

Kuka tietää? Onko sillä väliä? Rakastan sitä, mitä ajatusten alkuperän unohtaminen meille sallii. Minulla ei ole esimerkiksi aavistustakaan siitä, onko Eeva-Liisa Manner sanonut mitään tällaista:

Tiedemies on kristus, joka kantaa epäilyksen ristiä läpi kaupungin ja toivoo, että väkijoukosta astuisi esiin joku ja ottaisi todistustaakasta kantaakseen edes poikkihirren.

Ilman assosiaatioita häneen, tai ilman muistini tärveltymistä, en sanoisi näin.

On niin helppoa jättää kokonaan sanomatta sellaista, minkä muistaa tarkasti.

Kenties varmuus on enemmänkin kuvaa kuin ääntä. Kokonaisnäkemykset ovat sanattomia. Ihmisellä ei ole keinoja niiden nopeaan ilmaisemiseen.

Puhe on luontaisesti kuin tarina. Sillä on alku, keskikohta ja loppu. Huonosti muistava ihminen on niin monesta kohtaa repaleinen, että tarina purkautuu hänestä ulos kuin villapaidan lanka.


Aalloilla kulkemisen taito

Mirkka Rekolan elämä on myös tarjonnut minulle kenties parhaan keksimäni tulkinnan Jeesuksen ihmeteosta, jossa hän kävelee vetten päällä. Olen pyrkinyt todistelemaan, että Raamattu antaa vastauksen, ja jos se tuntuu pöyristyttävältä väitteeltä niin toimikoon tämä esimerkkinä myös hätiköimisestä.

Suhtaudun Ramatun kertomuksiin ikään kuin zen-buddhalaisiin koaneihin, joilla ei ole välttämättä mitään tiettyä yhtä vastausta, mutta niiden pohdiskelu voi avata mielessä monia lukkoja. Kaikista Jeesus Nasaretilaisen suorittamista ihmeteoista kinkkisin on pitkään ollut juuri tämä aallokossa kulkeminen. Uudessa Testamentissa Jeesus kertoo moneen otteeseen, että hänen kertomuksensa sekä toimintansa on vertauskuvallista ja tapahtumia täytyy tulkita symbolisella tasolla.

Mitä hän siis tahtoo todistaa kävelemällä vetten päällä? Tähän teologit usein tarjoavat varsin niukalti sisältöä - ehkä siksi, ettei tarian metaforisuus sovi heidän pirtaansa, hehän saavat toimeentulonsa juuri toimeentulosta, joka opetuslapsille merkitsi kaikesta turvallisuudesta luopumista.

Useat opetuslapsista olivat kalastajia. Jeesus pyysi heitä luopumaan isiensä ammatista, kuten hän itse ilmeisesti oli tehnyt - ja ryhtymään ihmisten kalastajiksi. Hän myös lupasi ruhtinaallisia kalansaaliita, jos he niin tekisivät, mutta myös kärsimyksiä.

Tämä vertauskuva ihmisten kalastamisesta on pitkään johtanut minua harhaan, sillä tuskin Jeesus tarkoitti ainakaan sitä, että opetuslasten tulisi oppia tallomaan moraalisäädöksiä ja röyhkeästi kävelemään ihmisjoukkojen ylitse. Toki heidän työnsä edellytti paljon maallisen arvovallan ja lainsäädännön kyseenalaistamista, jotka huoletta voi nähdä yli käveltäväksi ilmiökentäksi.

Vetten päällä kulkemisen voi siis ensinnäkin ajatella nykyaikaisesta supertähteydestä ja joukkohysteriasta käsin ja tulkita tarinaa vertaukseksi suurten kansanjoukkojen kollektiivisesta voimasta. Vedet, eli kansakunnat kannattelevat oikeudenmukaista profeettaa hieman kuten festivaaliyleisöt kannattelevat väkijoukkoon huimapäisesti syöksyvää rokkitähteä. Ymmärrätte varmaan, että tulkinnassa on jotain perää siitäkin huolimatta, että se on lähtökohtaisesti anakronistinen, eikä Jeesuksen aikana varmaankaan ollut mitään vastaavia seuraleikkejä.

Idean kansanjoukkojen kollektiivisesta voimasta voi silti ymmärtää siitä huolimatta, jos mietitään mitä Jeesus uhkasi tekevänsä ja myös teki - hänhän antoi ymmärtää olevansa uusi juutalaisten kuningas tai ainakaan hän ei suoraan torjunut tällaista väitettä kun se hänelle esitettiin.

Fariseukset ja roomalaiset hallitsijat varmaankin olisivat ymmärtäneet vertauksen jopa paremmin kuin Jeesuksen opetuslapset, ja ehkä siksi sen sisältö on niin hämärtynyt suullisessa perinteessä.

Pontius Pilatus varmaankin katseli korokkeeltaan silmät pyöreinä, kuinka peloton nuori mies tuntui kykenevän mahdottomiin saavutuksiin. Hän tasapainotteli köyhän ja kurjan kansan kannattelemana ilman mitään omaisuutta tai arvonimiä. Aivan konkreettisesti hän teki ilman venettä jotain sellaista, mihin vain veneellä olisi pitänyt pystyä, eli ansaitsi omilla teoillaan audienssin sen alueen korkeimman johtajan kanssa, joka oli Rooman keisarin edustajana toimiva Pontius Pilatus.

Pilatus itse oli se ranta, jota kohden Jeesus käveli kansansuosionsa kannattelemana. Ihmisjoukot leijuttelivät häntä kuin liuhulettistä rokkitähteä, juutalaisten kuningasta.

Pontius, toisin kuin useimmat fariseukset, sentään huomasi Jeesuksen olemuksessa jotakin suurenmoista. Hän tuskin kutsui sitä korkeamman voiman väliintuloksi, mutta hän todella näki Jeesuksessa sellaista arvovaltaa, että hän oli valmis avoimeen keskusteluun.

Toinen, vielä vaikeammin tavoitettava tulkinta samasta ihmeteosta on todennäköisemmin sellainen, minkä opetuslapset itse tavoittivat. Tämän tulkinnan avaimena on juuri Mirkka Rekola, enkä olisi koko juttua ilman häntä edes hoksannut.

Jeesus siis pyysi kalastajia jättämään ammattinsa ja seuraamaan häntä parantajana, puhujana ja Jumalan valtakunnan julistajana. He varmasti tuona hetkenä tai hieman sen jälkeen tunsivat, että Jeesus pyysi heiltä jotain mahdotonta - heidän konkreettisesti täytyi jättää oma veneensä ja tehdä jotakin mitä he eivät uskoneet mahdolliseksi - tai mikä ei sopinut heidän säätyynsä ja ammattiinsa.

Jeesus käveli vetten päällä, eli hurmasi kansanjoukot ja elätti itsensä ilman porvarillista ammattia. Veneestä astuminen konkreettisesti tarkoitti sitä, että opetuslasten täytyy luottaa jonakin päivänä pystyvänsä samaan - sehän on opetuslasten lähtökohtaisena tarkoituksena kaikissa ammateissa: oppia mestarin taidot pitkän ja vaativan oppipoikakoulutuksen varrella.

Osasta opetuslapsia nimen omaan tulikin puhujia ja profeettoja. Heistä kerrotaan, että he jatkoivat Jeesuksen työtä, paransivat sairaita ja pitivät pitkiä puheita Jumalan valtakunnasta. Jos heille vuosia aiemmin olisi kerrottu, että he pystyvät siihen, he eivät olisi uskoneet silmiään - se olisi ollut jotain aivan yhtä ihmeellistä kuin vetten päällä käveleminen, sula mahdottomuus.

Vetten päällä kävelemisen voi myös nähdä jonakin sellaisena kykynä, mikä ammatista riippumatta tuntuu yhtä mahdottomalta, nimittäin eläminen ilman ammattia ja säännöllisiä tuloja. Juuri sen Mirkka Rekola ihmeellisellä tavalla hallitsi: hän selvisi hengissä ilman työntekoa ja minkäänlaisia tuloja. Hän oli köyhä ja silti hän hengitti. Hän kirjoitti runoja ja silti hän ei siinä hetkessä kuolla kupsahtanut.