Minulle soitettiin eilen autoliitosta. Ihmettelin, että miksi kummassa ne kalastelevat jäsenekseen ihmisiä, joilla ei ole eläessään ollut autoa missään rekisterissä. Hetken kesti, kunnes tajusin: nythän ne uhkaavat hallituksessa laskea kilometrikorvauksia. Liitoissa ja yhdistyksissä on tietenkin täysi sota päällä.
Päätin ottaa asiasta selvää. Ja huh-huh - täytyypä sanoa, että kyllä meitä julkisen liikenteen käyttäjiä on taas kusetettu. Ei mikään ihme, jos Suomessa kaikki koko ajan kulkevat omalla autolla - siitä maksetaan sen verran kivasti!
Kilometrikorvaukset eivät ole vain kohtuullisia - ne ovat pöyristyttävän korkeat. Autoilijoille maksetaan reipasta tuntipalkkaa pelkästä ajamisesta. Monilla aloilla autoilu tuottaa enemmän kuin itse työ.
Tässä pieniä laskelmia. Kilometrikorvauksia siis maksetaan nykyään 43 senttiä/kilometri. Jos ajaisin päivittäin 100 kilometriä, saisin 43 euroa reilun tunnin matkoista. Jos autoni kuluttaa 6 litraa satasella, menee bensaan 10 euroa. Jään siis voitolle 33 euroa. Kuukaudessa pelkistä matkoista tulee ansiota 600 euroa - siis enemmän kuin mitä maksetaan toimeentulotukea - tunnin pävittäisestä ajamisesta.
Vaikka ensin vähentää kilometriansioista auton hankintakulut sekä käyttökustannukset, tienaa ajamisella silti ihan kivasti. Jos ajokilometrejä tulee kuukaudessa yli tuhat, 43 sentin kilometrikorvaukset kattavat KAIKKI seuraavat asiat:
1) Bensakulut.
2) Auton hinnan kokonaisuudessaan, jos auto on maksanut 6000 euroa ja sitä käytetään kolme vuotta ennen kuin vaihdetaan uudempaan.
3) Autoverot, vakuutukset, katsastukset ynnä muut.
4) Käyttökustannusten jälkeen käteen jää 8-10 euron tuntiliksaa pelkästä ajamisesta. Tämä siis kaiken edellä jo mainitun lisäksi. Autoa työssään tarvitsevan ihmisen ei tarvitse pistää autoiluun penniäkään omaa rahaa, ellei hän halua ajaa uudella luksusautolla tai bensasyöpöllä hirviöllä.
Mitä järkeä on siis suunnitella jotain kimppakyytejä ja järkevämpää logistiikkaa, jos jokainen työssä autoaan tarvitseva saa siitä näin ruhtinaalliset edut?
Todennäköisesti tätä etuutta hyödynnetään jo törkeästi. Voin veikata, että moni yrittäjä keksii turhia matkoja saadakseen siten kustannettua ilmaisen auton ja ilmaiset bensat.
Kaikkien humanistien ja vihreiden ja vasemmistolaisten ja intellektuellien ja työttömien ja eläkeläisten ja opiskelijoiden ja ylipäänsä kaikkien järkevien ihmisten tulisi nyt tukea hallitusta siinä, että vaatimus kilometrikorvausten alentamisesta menee läpi.
Ihan hullu meininki.
torstai 23. elokuuta 2012
tiistai 21. elokuuta 2012
Marski on uusi musta
Ylen Mannerheim-elokuvan idea on mielenkiintoinen, mutta itse asiassa yhtä erikoisia roolileikkejä on elokuvissa nähty jo aika monta kertaa.
Vasta muutama vuosi sitten Kate Blanchet esitti Bob Dylania elokuvassa I'm not there.
Näyttelijävalinta herätti jonkin verran keskustelua, mutta enimmäkseen arviot olivat positiivisia. Samassa elokuvassa Dylania esitti kuusi tai seitsemän henkilöä ja Kate Blanchet oli yksi uskottavimmista. (Elokuva itsessään oli sekava ja puuduttavan tylsä muutamaa kohtausta lukuun ottamatta.)
Jos mennään ajassa taaksepäin niin löydetään vielä erikoisempia roolivalintoja. Vuonna 1973 Disney-elokuvan Robin Hood pääroolia esitti kettu.
Joku voisi tietenkin huomauttaa, että Robin Hood on todennäköisesti täysin fiktiivinen hahmo, joten epäkohta ei ole niin suuri, Muutaman tuhannen vuoden päästä samaa voidaan ehkä epäillä myös marskista.
Ja sitä paitsi: jos Yle olisi tuottanut lastenanimaation, jossa Mannerheim olisi ollut eläin, kukaan tuskin olisi älähtänyt - tietenkin riippuen siitä, mikä eläin olisi kyseessä: koira, hevonen, kukko, leijona... vai ehkä sika?
Mitä järkeä esimerkiksi olisi tehdä Mannerheimista joku leijona, jos Suomessa ei edes ole leijonia? Sika varmasti ihonväriltään muistuttaisi eniten alkuperäistä kohdettaan.
Historiallista uskottavuutta on venytetty myös toiseen suuntaan. Jeesus Nasaretilaista on pitkään kuvattu paljon kalpeammaksi kuin voisi olettaa. Jordanian ja Galilean alueella elävät ihmiset ovat keskimäärin paljon tätä tummempia.
Ja jos ei kukaan ole vielä sattunut huomaamaan niin Aleksis Kivi oli hänen patsaansa perusteella eriskummallisen vihertävä.
Tämän huomattuani kävin läpi muutamia netissä toimivia antiikkiliikkeitä. Ei mennyt kauaakaan, kun jo löysin rintakuvan, jossa esiintyy vahvasti ruskettunut Mannerheim.
Hyi häpeää.
Vasta muutama vuosi sitten Kate Blanchet esitti Bob Dylania elokuvassa I'm not there.
 |
| Entäs Bob? |
Jos mennään ajassa taaksepäin niin löydetään vielä erikoisempia roolivalintoja. Vuonna 1973 Disney-elokuvan Robin Hood pääroolia esitti kettu.
 |
| Disneyn reilu ryöväri. |
Ja sitä paitsi: jos Yle olisi tuottanut lastenanimaation, jossa Mannerheim olisi ollut eläin, kukaan tuskin olisi älähtänyt - tietenkin riippuen siitä, mikä eläin olisi kyseessä: koira, hevonen, kukko, leijona... vai ehkä sika?
Mitä järkeä esimerkiksi olisi tehdä Mannerheimista joku leijona, jos Suomessa ei edes ole leijonia? Sika varmasti ihonväriltään muistuttaisi eniten alkuperäistä kohdettaan.
 |
| Kalpea Jeesus. |
Ja jos ei kukaan ole vielä sattunut huomaamaan niin Aleksis Kivi oli hänen patsaansa perusteella eriskummallisen vihertävä.
 |
| Viheriäinen Aleksi. |
 |
| Tummanpuhuva Mannerheim. |
torstai 16. elokuuta 2012
Etuoikeutetut neekerit
Säilyttääkseen mielenterveytensä runoilijan on elettävä valheessa. Hänen on ajateltava: kyllä se tästä. Kirjoitan vain seuraavaksi vielä paremman kirjan ja kaikki muuttuu. Ihmiset kyllä muuttuvat, kyllä he lopulta ymmärtävät tämän työn arvon.
Mutta ei se käy niin. Eivät ihmiset yhtäkkiä luovu ennakkoluuloistaan. Jos kirja julkaistaan osastossa "runous", se on jo valmiiksi tuomittu. Sillä ei ole toivoa, vaikka se olisi kuinka hyvä tahansa - vaikka se olisi vuoden paras, vuosikymmenen paras, kaikkialla ylistetty. Parhaimmillaankaan se ei pärjäisi myynnissä keskinkertaiselle dekkarille.
Kun runokirja ilmestyy, se sijoitetaan kaupoissa perimmäiseen nurkkaan, piiloon ihmisten katseilta. Siellä sitä saavat selailla ne jotka uskaltavat. Edes pornoa ei kohdella yhtä suurella häveliäisyydellä.
"Runous", "runoelma", "runokokoelma", "runoja". Nämä ovat sanoja, jotka merkitsevät kirjalle miltei kuolemantuomiota.
Kustantajat tietävät tämän. Kirjakaupat tietävät tämän. Kukaan ei tee mitään taistellakseen ilmiötä vastaan. Hyvä jos runoutta edes julkaistaan. Ainakaan kustantajat eivät käytä varojaan runokokoelman markkinointiin. Se ei kannata. Kirja myisi ehkä 10 kpl enemmän. Suuret palkinnotkin merkitsevät vain 100 kappaleen kasvua myynnissä. 200 kappaleen sijaan kirjaa menee kaupaksi 300.
Kaikki ovat vaivihkaa hyväksyneet, että runous on outoa ja häpeällistä, eikä kiinnosta ketään. Runous on suomalaisen kirjallisuuden neekeri - tosin varsin etuoikeutettu neekeri. Runoilijoiden elämää helpotetaan apurahoilla, jotta he sentään eivät kuolisi nälkään. Apurahat ovat kulttuuripiirien myöntämä tasoitus. Ehkä siellä jossain runoilijoita sentään arvostetaan - tai ehkä heitä enemmänkin säälitään. Heidän myyntitilastonsa tunnetaan.
Olen käynyt varmaan likemmäs sadassa eri paikassa lausumassa runoja, ja aivan kaikkialla tilanne ei tietenkään ole synkkä. Suurimmista kaupungeista yleisöstä löytyy keski-ikäisten naisten lisäksi myös yliopisto-opiskelijoita ja hipstereitä - siis nuorisoa, jopa miehiä.
Muualla päin Suomea keski-ikäiset miehet yhä pakenevat paikalta pakokauhussa, jos he kuulevat että heille aiotaan lukea runoutta. Aivan konkreettisesti olen nähnyt koko salin tyhjenevän, kun yhtäkkiä kaikilla on äkillinen tarve päästä tupakalle tai vessaan. Runosta ei ole ehditty lausua sanaakaan, mutta on lausuttu jokin noista kauhistuttavista äänneyhdistelmistä: "runo", "runous, "runokokoelma", "runoilija" - sana, jonka merkityksen voi ymmärtää vain yhdellä tavoin: kipin kapin karkuun!
Penkkiurheilevan keskivertosuomalaisen olisi mahdotonta kuvitella saapuvan runotapahtumaan ilman vastaanhangoittelemista. Runokirjan laadulla ei ole mitään väliä, koska valtaosa kirjakauppojen asiakkaista eivät tule edes silmäilleeksi sitä. Heidän vaimonsa tietävät tämän kyllä. Siksi he enemmin ostavat joululahjaksi tai isänpäuväksi dekkarin.
Minua on ainakin 15 vuotta kiehtonut tämä ilmiö - tuo suunnaton vastustus ja inho. Toinen mikä minua suuresti kiinnostaa on syvälle pinttynyt käsitys, että runous tarkoittaa riimirunoutta. Elämme vuodessa 2012 ja yhä edelleen urheilutoimittajat ja television unelmahääparit tunnistavat runoksi vain tekstin, jossa on hassut loppusoinnut. Muunlaista runoutta en ole vielä televisiossa tai muissa massamedioissa kohdannut - paitsi tietenkin Runoraadissa, mikä on piristävä poikkeus ja pieni valonpilkahdus.
Runous voi tehdä ihmisen maineelle niin suurta pahaa, että hänen on jopa julkisesti ilmoitettava parantuneensa runoilemisesta. Esimerkiksi Timo Hännikäinen julkaisi kaksi runokokoelmaa ennen kuin kirjoitti tilityksen (minun on valitettavasti nyt myönnettävä, etten muista missä tämä kirjoitus julkaistiin ja milloin), jossa hän totesi saaneensa riittävästi runoudesta ja siirtyvänsä seuraavaksi muihin kirjallisuuden lajeihin. Runotilityksen jälkeen lienee vaatinut vähemmän rohkeutta ja henkistä ponnistelua puhua seksin puutteesta esseekokoelmassa Ilman.
Minua on joskus syytetty riidanhaastajaksi, kun olen halunnut nostaa esiin keskustelua runouden vihaamisesta ja spekuloinut sen syillä. Myönnän, että aloitukseni ovat monesti provokatiivisia, enkä pelkää myöskään osoitella yksittäisiä ihmisiä kalastellessani heistä reaktioita. Lisäksi saatan käyttää hyvinkin karskia kieltä kuvaillessani kuvitelmiani näistä ennakkoluuloista.
Moni tuntuu myös oikopäätä kuvittelevan, että ennakkoluuloista puhuminen vahvistaisi niitä. Pötyä. Harhaluulot on uskallettava tuoda näkyviin, jotta ne voidaan osoittaa virheelliseksi. Kaikki mahdolliset olkinuket, väärinymmärrykset, kateudet ja katkeruudet pitäisi saattaa päivänvaloon. Hyssyttely ja sievistely eivät auta ketään.
Jos muu ei tepsi, on arvailtava. Esitettävä ilkeitä spekulaatioita, piirrettävä karikatyyrejä runoilijoista, runonlukijoista ja runoutta vihaavista ihmisistä - kunnes joku uskaltaa sanoa ääneen mikä on hänen oma kokemuksensa, miltä hänestä tuntuu. Tällä hetkellä kukaan ei tee niin. Jopa lehtien lyhyet kirja-arvostelut välttävät puhumasta omasta kokemuksesta. Useimmiten ne vain toistavat hienoja lauseita kustantamon tiedotteesta.
Runous herättää ihmisissä täydellistä torjuntaa ja jopa aivan alkukantaisia reaktioita. Tietenkin minä haluan sörkkiä sellaista käytöstä ja selvittää mikä siinä on taustalla.
Välillä tuntuu, että olen kovin yksin vallankumoukseni kanssa. Useimmille runoutta rakastaville ihmisille tuntuu riittävän se, että heillä on muutamia ymmärtäjiä, esimerkiksi jonkinlainen kirjoittajaryhmä tai kirjallinen yhdistys. He ovat löytäneet jonkun, joka tykkää samoista asioista. Se riittää. Kun on puhe muista ihmisistä, he haluavat lähinnä unohtaa. He ovat kerran onnistuneet pakenemaan pienen paikkakunnan ahdasmielistä ilmapiiriä, eivätkä he halua kaivella menneitä.
Minulle se ei riitä. En aio mukavoitua sellaiseen maailmaan, jossa kirjoitan runon, ja saan sille Facebookissa muutaman tykkäyksen. Varsinkaan nyt se ei riitä, kun olen omin silmin saanut nähdä valtaisen muutoksen tapahtuvan vain muutamassa vuodessa.
Helsinki Poetry Connection on tehnyt sen todeksi: osoittanut, että runous voi kiinnostaa ihmisiä - että kerralla jopa 300 ihmistä voi saapua kuuntelemaan. Ja vielä tärkeämpää tässä muutoksessa on uudenlainen ilmapiiri, jossa lukuisat ihmiset uskaltautuvat itse esittämään omia runojaan. Pari sataa open mic -kävijää on jo ykkösdivarin jalkapallo-ottelun yleisöön verrattava joukko. Se on pieni kylä, ei vain muutama tykkäyksiä viljelevä kaveripiiri.
Kyse ei ole edes tykkäämisestä. En minä aja takaa sitä, että mielipiteistäni pitäisi laajemmin tykätä. Toivon vain, että voisin elää Suomessa, jossa taidetta ja kulttuuria kohtaan ei osoitettaisi barbaarista inhoa tai täydellistä välinpitämättömyyttä.
Runo on loppujen lopuksi vain repaleinen rykelmä sanoja. Joku on laittanut sanoja tiettyyn järjestykseen. Miksi sellaisesta teosta täytyy aina vain kehkeytyä kylmyyden ilmapiiri? Mikä on se voima, joka tässä maassa pitää yllä lyyristä jääkautta?
Mutta ei se käy niin. Eivät ihmiset yhtäkkiä luovu ennakkoluuloistaan. Jos kirja julkaistaan osastossa "runous", se on jo valmiiksi tuomittu. Sillä ei ole toivoa, vaikka se olisi kuinka hyvä tahansa - vaikka se olisi vuoden paras, vuosikymmenen paras, kaikkialla ylistetty. Parhaimmillaankaan se ei pärjäisi myynnissä keskinkertaiselle dekkarille.
Kun runokirja ilmestyy, se sijoitetaan kaupoissa perimmäiseen nurkkaan, piiloon ihmisten katseilta. Siellä sitä saavat selailla ne jotka uskaltavat. Edes pornoa ei kohdella yhtä suurella häveliäisyydellä.
"Runous", "runoelma", "runokokoelma", "runoja". Nämä ovat sanoja, jotka merkitsevät kirjalle miltei kuolemantuomiota.
Kustantajat tietävät tämän. Kirjakaupat tietävät tämän. Kukaan ei tee mitään taistellakseen ilmiötä vastaan. Hyvä jos runoutta edes julkaistaan. Ainakaan kustantajat eivät käytä varojaan runokokoelman markkinointiin. Se ei kannata. Kirja myisi ehkä 10 kpl enemmän. Suuret palkinnotkin merkitsevät vain 100 kappaleen kasvua myynnissä. 200 kappaleen sijaan kirjaa menee kaupaksi 300.
Kaikki ovat vaivihkaa hyväksyneet, että runous on outoa ja häpeällistä, eikä kiinnosta ketään. Runous on suomalaisen kirjallisuuden neekeri - tosin varsin etuoikeutettu neekeri. Runoilijoiden elämää helpotetaan apurahoilla, jotta he sentään eivät kuolisi nälkään. Apurahat ovat kulttuuripiirien myöntämä tasoitus. Ehkä siellä jossain runoilijoita sentään arvostetaan - tai ehkä heitä enemmänkin säälitään. Heidän myyntitilastonsa tunnetaan.
Olen käynyt varmaan likemmäs sadassa eri paikassa lausumassa runoja, ja aivan kaikkialla tilanne ei tietenkään ole synkkä. Suurimmista kaupungeista yleisöstä löytyy keski-ikäisten naisten lisäksi myös yliopisto-opiskelijoita ja hipstereitä - siis nuorisoa, jopa miehiä.
Muualla päin Suomea keski-ikäiset miehet yhä pakenevat paikalta pakokauhussa, jos he kuulevat että heille aiotaan lukea runoutta. Aivan konkreettisesti olen nähnyt koko salin tyhjenevän, kun yhtäkkiä kaikilla on äkillinen tarve päästä tupakalle tai vessaan. Runosta ei ole ehditty lausua sanaakaan, mutta on lausuttu jokin noista kauhistuttavista äänneyhdistelmistä: "runo", "runous, "runokokoelma", "runoilija" - sana, jonka merkityksen voi ymmärtää vain yhdellä tavoin: kipin kapin karkuun!
Penkkiurheilevan keskivertosuomalaisen olisi mahdotonta kuvitella saapuvan runotapahtumaan ilman vastaanhangoittelemista. Runokirjan laadulla ei ole mitään väliä, koska valtaosa kirjakauppojen asiakkaista eivät tule edes silmäilleeksi sitä. Heidän vaimonsa tietävät tämän kyllä. Siksi he enemmin ostavat joululahjaksi tai isänpäuväksi dekkarin.
Minua on ainakin 15 vuotta kiehtonut tämä ilmiö - tuo suunnaton vastustus ja inho. Toinen mikä minua suuresti kiinnostaa on syvälle pinttynyt käsitys, että runous tarkoittaa riimirunoutta. Elämme vuodessa 2012 ja yhä edelleen urheilutoimittajat ja television unelmahääparit tunnistavat runoksi vain tekstin, jossa on hassut loppusoinnut. Muunlaista runoutta en ole vielä televisiossa tai muissa massamedioissa kohdannut - paitsi tietenkin Runoraadissa, mikä on piristävä poikkeus ja pieni valonpilkahdus.
Runous voi tehdä ihmisen maineelle niin suurta pahaa, että hänen on jopa julkisesti ilmoitettava parantuneensa runoilemisesta. Esimerkiksi Timo Hännikäinen julkaisi kaksi runokokoelmaa ennen kuin kirjoitti tilityksen (minun on valitettavasti nyt myönnettävä, etten muista missä tämä kirjoitus julkaistiin ja milloin), jossa hän totesi saaneensa riittävästi runoudesta ja siirtyvänsä seuraavaksi muihin kirjallisuuden lajeihin. Runotilityksen jälkeen lienee vaatinut vähemmän rohkeutta ja henkistä ponnistelua puhua seksin puutteesta esseekokoelmassa Ilman.
Minua on joskus syytetty riidanhaastajaksi, kun olen halunnut nostaa esiin keskustelua runouden vihaamisesta ja spekuloinut sen syillä. Myönnän, että aloitukseni ovat monesti provokatiivisia, enkä pelkää myöskään osoitella yksittäisiä ihmisiä kalastellessani heistä reaktioita. Lisäksi saatan käyttää hyvinkin karskia kieltä kuvaillessani kuvitelmiani näistä ennakkoluuloista.
Moni tuntuu myös oikopäätä kuvittelevan, että ennakkoluuloista puhuminen vahvistaisi niitä. Pötyä. Harhaluulot on uskallettava tuoda näkyviin, jotta ne voidaan osoittaa virheelliseksi. Kaikki mahdolliset olkinuket, väärinymmärrykset, kateudet ja katkeruudet pitäisi saattaa päivänvaloon. Hyssyttely ja sievistely eivät auta ketään.
Jos muu ei tepsi, on arvailtava. Esitettävä ilkeitä spekulaatioita, piirrettävä karikatyyrejä runoilijoista, runonlukijoista ja runoutta vihaavista ihmisistä - kunnes joku uskaltaa sanoa ääneen mikä on hänen oma kokemuksensa, miltä hänestä tuntuu. Tällä hetkellä kukaan ei tee niin. Jopa lehtien lyhyet kirja-arvostelut välttävät puhumasta omasta kokemuksesta. Useimmiten ne vain toistavat hienoja lauseita kustantamon tiedotteesta.
Runous herättää ihmisissä täydellistä torjuntaa ja jopa aivan alkukantaisia reaktioita. Tietenkin minä haluan sörkkiä sellaista käytöstä ja selvittää mikä siinä on taustalla.
Välillä tuntuu, että olen kovin yksin vallankumoukseni kanssa. Useimmille runoutta rakastaville ihmisille tuntuu riittävän se, että heillä on muutamia ymmärtäjiä, esimerkiksi jonkinlainen kirjoittajaryhmä tai kirjallinen yhdistys. He ovat löytäneet jonkun, joka tykkää samoista asioista. Se riittää. Kun on puhe muista ihmisistä, he haluavat lähinnä unohtaa. He ovat kerran onnistuneet pakenemaan pienen paikkakunnan ahdasmielistä ilmapiiriä, eivätkä he halua kaivella menneitä.
Minulle se ei riitä. En aio mukavoitua sellaiseen maailmaan, jossa kirjoitan runon, ja saan sille Facebookissa muutaman tykkäyksen. Varsinkaan nyt se ei riitä, kun olen omin silmin saanut nähdä valtaisen muutoksen tapahtuvan vain muutamassa vuodessa.
Helsinki Poetry Connection on tehnyt sen todeksi: osoittanut, että runous voi kiinnostaa ihmisiä - että kerralla jopa 300 ihmistä voi saapua kuuntelemaan. Ja vielä tärkeämpää tässä muutoksessa on uudenlainen ilmapiiri, jossa lukuisat ihmiset uskaltautuvat itse esittämään omia runojaan. Pari sataa open mic -kävijää on jo ykkösdivarin jalkapallo-ottelun yleisöön verrattava joukko. Se on pieni kylä, ei vain muutama tykkäyksiä viljelevä kaveripiiri.
Kyse ei ole edes tykkäämisestä. En minä aja takaa sitä, että mielipiteistäni pitäisi laajemmin tykätä. Toivon vain, että voisin elää Suomessa, jossa taidetta ja kulttuuria kohtaan ei osoitettaisi barbaarista inhoa tai täydellistä välinpitämättömyyttä.
Runo on loppujen lopuksi vain repaleinen rykelmä sanoja. Joku on laittanut sanoja tiettyyn järjestykseen. Miksi sellaisesta teosta täytyy aina vain kehkeytyä kylmyyden ilmapiiri? Mikä on se voima, joka tässä maassa pitää yllä lyyristä jääkautta?
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Paheksumisen taito
Olen vakavasti alkanut miettiä, pitäisikö masturbaatiota taas alkaa paheksua? Sehän kuulemma kuluttaa elämänvoimaa ja tekee nuorisosta velttoa. Vielä tuon oletuksen tukena ei kuitenkaan ole kylliksi tieteellistä näyttöä. Se on lähinnä hippien ja joogamestareiden vakaa näkemys: intiasta lainattu paheksumisen motiivi. Globaalia tuontitavaraa siis.
Paheksunnan on mielestäni ensiksi perustuttava tieteelliseen todistusaineistoon. Ei suinkaan ole syytä paheksua jotakin vain siksi, että se on ollut tapana. Tässä suhteessa en oikein osaa sijoittaa itseäni akselilla liberalismi vs. konservatismi. En niele kumpaankaan katsomusta sellaisenaan. Mielestäni kiellot ovat elämän oleellinen mauste, mutta en jaa konservatiivien näkemystä siitä, mitkä asiat tulisi kieltää. Olen siis ehkä jonkinlainen neokonservatiivi - tai ihan vain uuskieltäjä tai paheksuja.
Liberalismi on luonut koelaboratorion, joka on elämämme. Kuulumme niiden miljoonien onnettomien koe-eläinten joukkoon, jotka altistetaan vapaudelle. Hyväksi testatut arvot eivät ole meitä opastamassa: kaikki täytyy itse oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Toistaiseksi koe näyttää varmistaneen vain sen, että erehtymisen tilaisuuksia näyttäisi olevan miltei loputon määrä.
Konservatiivinen elämänmalli ei tunnu omimmalta useimmista - mutta ei myöskään täydellinen vapaus. Elämme siinä toivossa, että kokeen valvojat pian löytäisivät sopivan vapauden ja rajoitteiden suhteen ja viheltäisivät pelin päättyneeksi. Voisimme jälleen palata elämään, joka olisi sopivasti säädeltyä: johon kuuluisi suvaitsemisen osana myös oikea annos paheksuntaa.
Joitakin onnistuneita paheksuntakokeiluja on jo asetettu voimaan. Konservatiivien ja liberaalien yhteisestä vastustuksesta huolimatta me nykyään esimerkiksi saamme vapaasti paheksua lattialle sylkemistä sekä raskaana olevan naisen tupakoimista. Ai miten ihanaa iloa se tuottaakaan, kun näen pulleavatsaisen äidin rööki huulessa ja mutrustelen naamaani oikein sydämeni kyllyydestä. Vielä en ole uskaltanut päästellä kuuluvia tuhahduksia, mutta ehkä koittaa sekin päivä. Julkisessa vuorovaikutuksessahan on kyse on pitkälti terveen itsetunnon kehittämisestä.
Elämä ilman paheksuntaa on tuskin elämisen arvoista. Se on yksi syy miksi usein huomaan kannattavani vihreitä arvoja. Vihreät sentään osaavat paheksua, vaikka eivät ole konsevatiiveja. Monesti oikein vaistoan sen, kuinka konservatiiveja vituttaa: joku nuori hippityttö tulee ja heidän silmiensä edessä alkaa paheksua niin kuin vanha tekijä. Kyllä siinä turkiskauluksisen rouvan silmät muljahtavat kateudesta. Hänenhän se pitäisi saada paheksua nuorisoa eikä toisin päin!
Vihreät paheksuvat lihansyöntiä, yksityisautoilua ja mitä vielä. Tämä on kuitenkin melko kevyttä paheksuntaa, koska sitä yritetään levittää järkiperusteilla. Aitoa paheksuntaa ei koskaan perustella järjellä. Järkisyyt ovat ehkä olemassa, mutta ne ovat hautautuneet vuosisataisen paheksumisperinteen alle. Mestarien tietotaito ei perustu pahuuden ja hyvyyden perustelemiseen vaan he ovat ammattilaisia paheksumisen ilmaisemisessa. Suhde on hieman sama kuin säveltäjän ja kapelimestarin välillä: ei kapelimestari itse kirjoita teosta, hän vain tulkitsee sitä.
Paheksunnnan eleet yksinkertaisesti ovat niin suuret ja mahtavat, että kaikki ymmärtävät asian olevan paheksunnan arvoista. Perusteluja ei tarvita. Tällainen oli se tapa, jolla kunnon viktoriaanit paheksuivat: he ottivat kiinni suuresta mahastaa, heiluttivat partaista suutaan huulet mutrussa ja päästivät kammottavat brrrr-äänen, joka kuului kilometrien päähän kuin kiimaisen hirven kutsuhuuto. Voi niitä aikoja. Silloin ihmiset taatusti tiesivät paikkansa ja maailma oli turvallisen tuntuinen paikka elää.
Ei ehkä turvallinen, mutta turvallisen tuntuinen. Se juuri on tärkeintä: syntyi vaikutelma siitä, että jossain on joku viisas paheksumisen ammattilainen, joka tietää asiat paremmin ja varjelee maailmaa paheksunnan arvoisilta asioilta. Jos kaivat kyllin syvältä, saatat löytää myös järkisyyt, mutta ei sinun tarvitse kaivaa. Luota vain. Luottamus on yhteisön perusta.
Toivoni lepää nyt siinä, että tästä sekasortoiesta liberalismin kokeesta seuraa jotain parempaa. Vihreät kannattavat lippua, jota kannattaa seurata. Vanhaan ei ole paluuta. Menkäämme siis kohti uutta ja ehompaa paheksunnan aikakautta.
Paheksunnan on mielestäni ensiksi perustuttava tieteelliseen todistusaineistoon. Ei suinkaan ole syytä paheksua jotakin vain siksi, että se on ollut tapana. Tässä suhteessa en oikein osaa sijoittaa itseäni akselilla liberalismi vs. konservatismi. En niele kumpaankaan katsomusta sellaisenaan. Mielestäni kiellot ovat elämän oleellinen mauste, mutta en jaa konservatiivien näkemystä siitä, mitkä asiat tulisi kieltää. Olen siis ehkä jonkinlainen neokonservatiivi - tai ihan vain uuskieltäjä tai paheksuja.
Liberalismi on luonut koelaboratorion, joka on elämämme. Kuulumme niiden miljoonien onnettomien koe-eläinten joukkoon, jotka altistetaan vapaudelle. Hyväksi testatut arvot eivät ole meitä opastamassa: kaikki täytyy itse oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Toistaiseksi koe näyttää varmistaneen vain sen, että erehtymisen tilaisuuksia näyttäisi olevan miltei loputon määrä.
Konservatiivinen elämänmalli ei tunnu omimmalta useimmista - mutta ei myöskään täydellinen vapaus. Elämme siinä toivossa, että kokeen valvojat pian löytäisivät sopivan vapauden ja rajoitteiden suhteen ja viheltäisivät pelin päättyneeksi. Voisimme jälleen palata elämään, joka olisi sopivasti säädeltyä: johon kuuluisi suvaitsemisen osana myös oikea annos paheksuntaa.
Joitakin onnistuneita paheksuntakokeiluja on jo asetettu voimaan. Konservatiivien ja liberaalien yhteisestä vastustuksesta huolimatta me nykyään esimerkiksi saamme vapaasti paheksua lattialle sylkemistä sekä raskaana olevan naisen tupakoimista. Ai miten ihanaa iloa se tuottaakaan, kun näen pulleavatsaisen äidin rööki huulessa ja mutrustelen naamaani oikein sydämeni kyllyydestä. Vielä en ole uskaltanut päästellä kuuluvia tuhahduksia, mutta ehkä koittaa sekin päivä. Julkisessa vuorovaikutuksessahan on kyse on pitkälti terveen itsetunnon kehittämisestä.
Elämä ilman paheksuntaa on tuskin elämisen arvoista. Se on yksi syy miksi usein huomaan kannattavani vihreitä arvoja. Vihreät sentään osaavat paheksua, vaikka eivät ole konsevatiiveja. Monesti oikein vaistoan sen, kuinka konservatiiveja vituttaa: joku nuori hippityttö tulee ja heidän silmiensä edessä alkaa paheksua niin kuin vanha tekijä. Kyllä siinä turkiskauluksisen rouvan silmät muljahtavat kateudesta. Hänenhän se pitäisi saada paheksua nuorisoa eikä toisin päin!
Vihreät paheksuvat lihansyöntiä, yksityisautoilua ja mitä vielä. Tämä on kuitenkin melko kevyttä paheksuntaa, koska sitä yritetään levittää järkiperusteilla. Aitoa paheksuntaa ei koskaan perustella järjellä. Järkisyyt ovat ehkä olemassa, mutta ne ovat hautautuneet vuosisataisen paheksumisperinteen alle. Mestarien tietotaito ei perustu pahuuden ja hyvyyden perustelemiseen vaan he ovat ammattilaisia paheksumisen ilmaisemisessa. Suhde on hieman sama kuin säveltäjän ja kapelimestarin välillä: ei kapelimestari itse kirjoita teosta, hän vain tulkitsee sitä.
Paheksunnnan eleet yksinkertaisesti ovat niin suuret ja mahtavat, että kaikki ymmärtävät asian olevan paheksunnan arvoista. Perusteluja ei tarvita. Tällainen oli se tapa, jolla kunnon viktoriaanit paheksuivat: he ottivat kiinni suuresta mahastaa, heiluttivat partaista suutaan huulet mutrussa ja päästivät kammottavat brrrr-äänen, joka kuului kilometrien päähän kuin kiimaisen hirven kutsuhuuto. Voi niitä aikoja. Silloin ihmiset taatusti tiesivät paikkansa ja maailma oli turvallisen tuntuinen paikka elää.
Ei ehkä turvallinen, mutta turvallisen tuntuinen. Se juuri on tärkeintä: syntyi vaikutelma siitä, että jossain on joku viisas paheksumisen ammattilainen, joka tietää asiat paremmin ja varjelee maailmaa paheksunnan arvoisilta asioilta. Jos kaivat kyllin syvältä, saatat löytää myös järkisyyt, mutta ei sinun tarvitse kaivaa. Luota vain. Luottamus on yhteisön perusta.
Toivoni lepää nyt siinä, että tästä sekasortoiesta liberalismin kokeesta seuraa jotain parempaa. Vihreät kannattavat lippua, jota kannattaa seurata. Vanhaan ei ole paluuta. Menkäämme siis kohti uutta ja ehompaa paheksunnan aikakautta.
tiistai 14. elokuuta 2012
Joyce & Coelho
Facebookissa on nyt jokseenkin viikon ajan kohuttu pienenpienestä uutisesta, jossa Paulo Coelho on älähtänyt jotakin ohimenevää James Joycen Ulysseuksesta (tai Odysseuksesta, miten sen haluaakaan suomeksi kääntää). Coelhon mukaan Odysseus on vahingoittanut kirjallisuutta. Tässä ovat tarkalleen ottaen kaikki ne neljä argumenttia, jotka Coelhon äänihuulista värähtivät ilmoille - ja joita twitterit nyt ympäri maailmaa nyt sirkuttavat:
Käytännössä kaikki tätä vähäpätöistä kohu-uutista kommentoineet ohimennen tehnyt tilapäivitykset ovat olleet vain jatkoa kirjailijan aloittamalle kirjailijan haukkumiselle. Coelho aloitti haukkumisen - nyt on siis meidän tilaisuutemme vuorostamme haukkua häntä! Coelho on populisti ja tyhmä kakka-aivo bälä-bälä-bälä...!
Reaktio on ollut yksipuolinen ja väärä. Tästä olisi kaksi tapaa edetä: ensinnäkin sivistynyt lukija voisi laatia puolustuksen ja osoittaa miksi James Joycen Odysseus on hyvä kirja. Sitä ei ole kukaan vielä tehnyt - siis omista Facebook-kavereistani - hävetkää!
Netissä sen on tietenkin moni jo ehtinyt tekemään. Hyvä netti! Hyi hyi kaikki Facebook-kaverini! Katsokaa nyt mitä netti teki ja ottakaa oppia!
Why Paulo Coelho is wrong...
In defence of Joyce...
Coelhos attack insults readers...
Kuten sanoin, on myös toinen tapa edetä: myöntää että surkuhupaisa 60 kielelle käännetty populisti on oikeassa ainakin yhdessä kohtaa, ellei useammassakin. Tämä on vaativa näkemys, sillä se täytyy perustella. Olen laiskalla tuulella, enkä ole ottanut lääkkeitäni, joten teen sen hutiloiden.
I 'm modern because...
Aloitetaan Coelhon ensimmäisestä väitteestä. Onko hän moderni syistä jotka hän luettelee? Tuskin sentään, tai sitten hän keksii ihan oman määritelmän modernismille. Jo paljon ennen modernia aikaa oli helppoa-vaikeaa, vaikeaa-helppoa, helppoa-helppoa ja vaikeaa-vaikeaa. Tälläisten sanojen pyörittely ei nähdäkseni auta meitä ymmärtämään modernia kirjallisuutta. Edes Ulysseus ei ole erityisen vaikea kirja. Se saattaa olla laaja ja monin paikoin pitkäveteinen, mutta ei niinkään vaikeasti ymmärrettävä. Ulysseuksen loppuun lukeminen saattaa osoittautua vaikeaksi tehtäväksi, mutta se on eri asia. En esimerkiksi ajattele, että tiskaaminen vaatisi taitoa, se on pikemminkin vaivalloista.
Olen lukenut Odysseuksesta pätkiä sieltä täältä, mutta kirja on jäänyt aina kesken. Alkemistin luin aikoinaan yhdeltä istumalta, koska se oli niin nopea. Se oli vähän kuin olisi lukenut novellin. Siinä ei tapahtunut paljon mitään, matkustettiin vain paikasta toiseen. Sanoisin, että Alkemisti oli helppo kirja - tosin Odysseukseen verrattuna se ei tuntunut edes kirjalta, enemmänkin Aku Ankan taskukirjalta. Kyllä kai nekin myyvät ihan kivasti ja joskus niissä käsitellään vaikeita asioita. En ollenkaan halua aliarvioida esimerkiksi Carl Barksin tai Don Rosan työtä. He ovat erittäin kunnioitettavia taiteilijoita, jotka ovat ruokkineet miljoonien kasvavien aikuisten mielikuvitusta.
Odysseuksen ja Alkemistin ero on hieman sama kuin laittaisi pöydälle vierekkäin yksittäisen paperinenäliinan ja raskaan työkalupakin. Voi olla että kummallakaan ei tee yhtään mitään pitkään aikaan, mutta sitten kun aika koittaa, myös nenäliina voi tulla tarpeeseen. Nenäliinoja myydään miljoonittain, aivan kuten taskukirjoja tai Coelhon romaaneja. Tarkoituksenani ei ole ollenkaan vähätellä nenäliinoja.
En myöskään usko, että Paulo Coelho olisi populisti. Moni käyttää sitä sanaa ymmärtämättä, ettei ole mahdollista olla populisti noin vain. Moni saattaa yrittää kirjoittaa kirjan, joka myisi miljoonittain, mutta ei se onnistu sillä tavoin. Tarvitaan jotakin, mitä kukaan ei ole selittää. Populisteja ovat kaikki ne, jotka yrittävät tehdä rahaa ja epäonnistuvat. Paulo Coelho ei ole populisti vaan mies, joka on taitava ammatissaan. Hän myy menestyksekkäästi nenäliinoja ja aku ankan taskukirjoja, joista on poistettu Aku Ankka, Roope ja veljenpojat.
Aku Ankka syntyi vasta 1930-luvulla. Tässä suhteessa Paulo Coelhon voidaan väittää olevan moderni kirjailija, vaikka hänen oma määritelmänsä modernista menikin poskelleen. "I'm modern..." Yksi piste siis hänelle oikeasta vastauksesta. Coelho johtaa 1-0.
Väite 2: Kirjailijat haluavat tehdä vaikutuksen toisiin kirjailijoihin.
Kun kirjoitan, minua motivoi ajatus siitä, että käsittelen tärkeitä asioita: omakohtaisia kokemuksia tai epäkohtia, joista jonkun täytyisi uskaltaa puhua - oli muotona sittten runoutta, proosaa tai esseetä. Lukiessani modernistisia tekstejä, en toisinaan vaistoa mitään samanlaista motiivia niiden takaa. Tekstit tuntuvat olevan vain eräänlaista sirkusta, omilla taidoilla pätemistä ja yritystä tehdä vaikutus ihmisiin, jotka tuntevat tietyn taiteen tradition.
Olen käyttänyt lukuisia kertoja aivan samoja sanoja: "writers want to impress other writers... there is nothing there."
En ollenkaan usko, että James Joycen Odysseus olisi täyttä tyhjää. Siinähän on upeaa arjen kuvausta. Lisäksi liki tuhatsivuisen yhdenpäivänromaanin voi nähdä viestivän, kuinka paljon pieniä huomaamattomia tapahtumia jokainen arkinenkin päivä voi sisältää. Teos kehottaa meitä siis olemaan läsnä ja tiedostamaan tuon rikkauden. Kirja on kuitenkin tahtomattaan luonut myytin, jonka mukaan modernin kirjoittajan ei tarvitse sanoa mitään tai puhua mistään - että pelkkä muoto riittää, ja tyhjänpäiväinen lörpöttely.
Eihän se tietenkään riitä. Ainakaan ihmiset eivät Odysseuksen ilmestyttyä enää voi antaa kunniaa teokselle vain sen vaikeuden ja tyylikokeilujen tähden. Sehän olisi vain halpamaista Nobel-kirjailijan matkimista. Saamme itse asiassa kiittää James Joycea siitä, että hän teki sen ensimmäisenä ja nyt se on tehty: been there, done that!
Säälin silti kaikkia niitä kirjoittajia, jotka saavat päähänsä, että heidän tulisi pyrkiä toistamaan Joycen Odysseus. Mielummin näkisin, että huonot wannabe-kirjailijat kirjoittaisivat kuin Coelho - ainakin silloin heidän teoksensa pystyisi lukemaan nopeasti ja myös unohtamaan yhtä nopeasti.
Myönnän samaistuvani paljon läheisemmin Coelhoon kuin Joyceen. Haluan käsitellä vaikeita asioita. En tiedä haluanko tehdä niistä välttämättä yhtä helppoja, mutta en kieltäydy luettavuuden ja helpon lähestyttävyyden haasteesta, silloin kun tarve vaatii. Sisältö on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin muoto, mutta en usko että sisältöä voi käsitellä oikein, ellei muodon vaatimuksia ota lainkaan huomioon.
Kirjoittaessani en halua ajatella, että kirjoittaisin tavalliselle ihmiselle tai toiselle kirjailijalle. Haluan vain kirjoittaa asiaan ja asiasta pois. Vuosia kirjoitin ajatuksia vihkoon vain itseni iloksi. Kirjoitin, jotta muistaisin tai jotta unohtaisin. Mietin lukijaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun luen vanhoja tekstejä. Editoidessani niitä saatan valikoida joukosta sellaisia, jotka vetoavat minuun lukijana.
Muotokokeilut ja kokeellisuus ylipäänsä voivat olla leikillisyyttä ja omaksi iloksi tehtyjä harjoituksia. Ei kokeellisuus ole sama asia kuin "kirjoittaminen toisille kirjoittajille". Ne kuitenkin ulkopuolelta katsottuna liippaavat pelottavan lähelle kikkailua ja pätemistä. Kirjoittaja, joka väittää, ettei hän koskaan ole halunnut päteä kirjallisissa piireissä ja rehvastella taidoillaan, on teeskentelijä ja idiootti. Tietenkin on hetkiä jolloin tekemiseen livahtaa mukaan narsistisia mielihaluja - ne voivat hyvinkin olla toisisijainen motiivi myös silloin, kun ensisijaisena motiivina on sisältö ja vaikeiden asioiden tekeminen helpoksi.
Jälleen päädyn ristiritaan. Coelho on mielestäni oikeassa siinä, että "writers wan't to impress...", mutta en ajattele, että sellainen käänne olisi tapahtunut vasta modernina aikana - tai etenkään vasta Ulysseuksen julkaisemisen jälkeen. Ihmiset ovat aina halunneet päteä kollegojensa silmissä.
Riita puoliksi ja piste kummallekin: Coelho johtaa 2-1.
Mikä Odysseuksesta tekee vaarallisen?
Kirjallisuuteen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Monet ennakkoluuloista perustuvat myytteihin, mutta usein ne ovat myös aiheellisia. Kirjaa on helppo vihata sillä perusteella, että se vaikuttaa ensivilkaisun perusteella liian vaikealta tai liian helpolta. Tunnen ihmisiä kummastakin leiristä. Tunnen myös ihmisiä, jotka uppiniskaisen sinisilmäisesti väittävät, ettei mitään ennakkoluuloja ole olemassakaan. Tietenkin voimme taluttaa runoilijoita jääkiekko-ottelun väliajalla jäälle ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan - koska totta kai moderni runous kiinnostaa ihan kaikkia missä tahansa päin suomea.
Tähän itse asiassa liittyy yksi Coelhon kritiikin jyrkimmistä sivalluksista - tai niin ainakin itse tulkitsen, vaikka koko argumentti täytyisikin etsiä rivien välistä: Coelho tuntuu vaivihkaa esittävän, että Joyce ja kaikki Joycea ylistävät ihmiset ovat vastuussa ennakkoluulojen syntymisestä. Miljoonat ihmiset ovat yrittäneet lukea Ulysseusta, koska se kuuluu TOP-10 merkkiteoksiin - ja siitä on syntynyt niin pahat traumat, että he ovat lakanneet kokonaan lukemasta kirjoja!
Vaikka väite ei pitäisikään paikkaansa, tällaisilla ennakkoluuloilla on sijansa myös Suomessa. Esimerkiksi Juoppohullun päiväkirja on kirja, jonka voi ostaa ja lukea vain pelkästään vittuillakseen kaikille niille, joiden voi olettaa arvostavan oikeaa kirjallisuutta. Juha Vuorinen edustaa eräänlaista protestikirjallisuutta, joka tarkoituksellisesti kääntää perinteiset arvot nurinniskoin - niin kuin kaikki kunnon teinipunkkarit. Paulo Coelho ei siis suinkaan ole populisti vaan hän tahtoo tietoisesti edustaa oppositiota - sellaista oppositiota, joka kerää työstään hyvät rahat ja puhtaan omantunnon.
Vaikeuden sietämätön helppous ja toisin päin
Tämä saattaa olla nyt vaikeaa. En tiedä, miten vaikeaa tätä on lukea - ainakin ajatus oli vaikea muodostaa sanoiksi. Coelhon toteamukset herättävät helposti närää, koska ne eivät kohdistu kirjoittajien tiedostettuihin lähtökohtiin vaan pikemminkin sosiaalisista rakenteista syntyvään tahattomaan toimintaan. Ikään kuin kustannusalan ihmisiä yhdistäisi jonkinlainen filosofia tai normi, vaikka mitään sellaista normia ei kukaan tunnusta. Se ei varsinaisesti olekaan mikään meemi tai ideologia, vaan rakenteista johtuvaa valikoitumista.
Harry Salmenniemi kertoi muutama päivä sitten Sysmän kirjakylän haastattelussa, että hänen tekemiseensä vaikutti se, että hän toimi Tulen & savun päätoimittajana. Tiedän, että monet julkaisseista kirjailijoista ovat nykyään toimineet kustannustoimittajina tai päätoimittajina tai vähintään toimittajina. Lisäksi on melkeinpä sääntönä, että runoilija on myös opiskellut yliopistossa ja joutunut tenttejä varten lukemaan ison pinon klassikkokirjoja.
Salmenniemi kertoi, että hän halusi kirjoittaa erilaista runoutta, koska hän työssään leipääntyi siihen, että ihmiset lähettelivät toimitukseen tylsää ja normaalia runoutta. Hänestä siis tuli runoilija, koska hän kurkkuaan myöten kyllästyi runouteen. (Nämä eivät olleet tarkat sanat, mutta jotain tähän suuntaan.)
Kustantamoissa työskentelevä ihminen saattaa kokea samoin. Tavallinen kirjallisuus etoo häntä. Harry Salmenniemi ja kustannustoimittaja eivät välttämättä entuudestaan tunne toisiaan, mutta he tuntevat toisiaan kohtaan tietynlaista veljeyttä. Ja kun Salmenniemen käsikirjoitus saapuu kustantamoon, se hetättää huomiota, sillä se tuntuu virkistävästi poikkeavan normaalista tekstimassasta.
Ulkoapäin saattaa siis näyttää siltä, että kustannustoimittajalla ja runoilijalla on jokin yhteinen teoria tai että he ovat valmiiksi toistensa parhaita kavereita. Näin ei kuitenkaan ole. Heitä yhdistää pikemminkin samoihin asioihin kohdistuva viha. He vihaavat arkipäiväistä runoutta - juuri sitä runoutta, jota kansa kirjoittaa ja jota se ehkä myös saattaisi haluta lukea.
Ilman mitään filosofista pohjaa tällainen tilanne on ollut vallalla ainakin 1960-luvulta alkaen. Mikään lehti tai kustantamo ei julkaise tavallisten ihmisten tavallista runoutta, koska se etoo niitä ihmisiä, jotka joutuvat tuolla alalla työskentelemään. Kaikki julkaistu runous on enemmän tai vähemmän anti-runoutta ja tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa vittuilua, mutta kaikesta huolimatta sillä ole mitään tekemistä ideologioiden tai esteettisten hienouksien kanssa. Otetaan esimerkiksi katkelma Salmenniemen esikoisteoksesta virrata, että:
Coelho on siis jälleen kerran oikeassa, mutta vääristä syistä. Kirjailijat eivät kirjoita toisilleen. He kirjoittavat selkä päin kansaa - pyllistävät ja pierevät niin kovaa, että kakkapaakkuja lentää lukevien ihmisten naamalle.
Näin toimimalla kustantamot itse asiassa saavat myös synninpäästön. Toimittajat tietävät, että ne eivät voi hioa valmiiksi ja julkaista kaikkia ihmisten lähettämiä riipaisevia tarinoita. Tekstipinot ovat täynnä avunpyyntöjä, hätää ja kuvausta julmista epäkohdista. Tavalliset ihmiset tahtovat kirjoillaan suorittaa itselleen ja koko kansalle psykoanalyysiä, tuoda esiin vääryksiä ja korjata niitä. Ne ovat kirjoja, jotka tahtovat parantaa maailmaa. Ja kuitenkin sitä kaikkea on mahdotonta julkaista, minkälaisen sisällön siitä nostaisi esiin? Ainoana ratkaisuna vyöryävän sisällön edessä kustantamot kukin tahollaan kehittävät helpotusta tuovan estetiikan: julkaistaan vain kirjoja, joissa ei ole minkäänlaista sisältöä. Ne eivät sano mitään, ne eivät ole edes kieltä!
Täydellinen synninpäästö. Emme osaa valita, emme siis julkaise ketään tai mitään - vain kirjailijoita, jotka edustavat ei ketään, ei mitään. Yhdenkään pienen ihmisen ääni ei pääse kuuluviin, vain äänetön ääni, mielipuolinen melu ja kansan kasvoihin suunnatun pierun pihahdus.
Voimme Coelhon lailla kuvitella, että jonkinlaisen ratkaisun asiaan toisi se, jos tarttuisimme talikkoon ja sytyttäisimme soihtumme ja lähtisimme vihaisen väkijoukon mukana ajamaan kustantajat linnoistaan niin kuin Frankensteinin hirviön. Mutta mitään pysyvää ratkaisua se ei toisi. Kun nimittäisimme jonkun toimittamaan kustannustoimittajan työtä, hän jo muutamassa kuukaudessa leipääntyisi tavallisten kirjojen lukemiseen ja alkaisi kaivata jotakin erikoisempaa. Fetissien ja perversioiden syntymistä ei voi estää. Pohjimmiltaan me kaikki tiettyyn asemaan päästyämme haluaisimme vain pissata ja kakata tavallisten ihmisten päälle.
Lopuksi
Modernien muotokokeilujen taustoista voidaan tehdä monia arvailuja. Odysseus on oikeastaan varsin myöhäinen tulokas avant-gardessa, eikä kokeilevaa kirjallisuutta voi niputtaa yhden teorian alle. Ylipäänsä kirjoittamisen syyt ovat monimutkaiset myös niillä, jotka näyttäisivät kirjoittavan hyvin perinteiseen tyyliin.
Hauskinta on kuitenkin se, ettei kokeellisuus pelasta ketään ennakkoluuloilta ja leimaamiselta. Aivan samalla tavoin kokeellisuuden puolustajat leimaavat perinteisiä kirjoittajia populisteiksi tai pelkureiksi tai typeryksiksi kuin perinteisen kirjallisuuden tukijat leimaavat kokeellisia kirjoittajia kikkailijoiksi tai elitisteiksi tai teeskentelijöiksi, jotka eivät itsekään tiedä mitä he tahtovat ilmaista. Kaikki osapuolet ovat valmiita lyttäämään kirjan ensivilkaisun perusteella.
Eniten minua harmittaa se, että yrityksiä ainosti ymmärtää vastapuolta on erittäin vähän. Yleensä kaikkein paras keino keskustelun avaamiseksi olisi omien motiivien tunnustelu. Olen halunnut kirjoittaa auki omia kirjallisia motiivejani, vaikka ne eivät aina olisi kovin yleviä. Olen halunnut myös tehdä selväksi, jos en tykkää jostakin. Jos joku pyytää minua perustelemaan sanani, olen siihen aina valmis.
On väärin, että ihmiset - minä mukaan lukien - tekevät johtopäätöksiä Coelhon ajattelusta neljän irralisen lauseen perusteella. Nillittäminen ja vollottaminen paljastaa aina paljon enemmän puhujan itsensä kuin Coelhon tai Joycen maailmankuvasta.
Coelholla tietenkin olisi mahdollisuus vastata ympäri maailmaa kuuluvaan kritiikkiin, mutta sitä tuskin koskaan tapahtuu - tai jos se tapahtuukin niin Hesari ei ole siitä kiinnostunut. Paljon enemmän huomiota herättävät kontekstistaan irroitetut vihamieliseltä kuulostavat lauseet kuin perustellut filosofiset näkemykset.
PS. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kannatan kyllä ajatusta runojen lausumisesta jääkiekko-otteluiden erätauolla.
1. "I'm modern because I make the difficult seem easy, and so I can communicate with the whole world."
2. "Today writers want to impress other writers."
3 A) "One of the books that caused great harm was James Joyce's Ulysses..."
3 B) "...which is pure style. There is nothing there. Stripped down, Ulysses is a twit."
Linkki: Guardianin artikkeliPäätin kirjoittaa asiasta lähinnä siksi, että olen hyvin pettynyt omiin Facebook-kavereihini. Niin juuri. Facebook-kaverini, hävetkää!
Käytännössä kaikki tätä vähäpätöistä kohu-uutista kommentoineet ohimennen tehnyt tilapäivitykset ovat olleet vain jatkoa kirjailijan aloittamalle kirjailijan haukkumiselle. Coelho aloitti haukkumisen - nyt on siis meidän tilaisuutemme vuorostamme haukkua häntä! Coelho on populisti ja tyhmä kakka-aivo bälä-bälä-bälä...!
Reaktio on ollut yksipuolinen ja väärä. Tästä olisi kaksi tapaa edetä: ensinnäkin sivistynyt lukija voisi laatia puolustuksen ja osoittaa miksi James Joycen Odysseus on hyvä kirja. Sitä ei ole kukaan vielä tehnyt - siis omista Facebook-kavereistani - hävetkää!
Netissä sen on tietenkin moni jo ehtinyt tekemään. Hyvä netti! Hyi hyi kaikki Facebook-kaverini! Katsokaa nyt mitä netti teki ja ottakaa oppia!
Why Paulo Coelho is wrong...
In defence of Joyce...
Coelhos attack insults readers...
Kuten sanoin, on myös toinen tapa edetä: myöntää että surkuhupaisa 60 kielelle käännetty populisti on oikeassa ainakin yhdessä kohtaa, ellei useammassakin. Tämä on vaativa näkemys, sillä se täytyy perustella. Olen laiskalla tuulella, enkä ole ottanut lääkkeitäni, joten teen sen hutiloiden.
I 'm modern because...
Aloitetaan Coelhon ensimmäisestä väitteestä. Onko hän moderni syistä jotka hän luettelee? Tuskin sentään, tai sitten hän keksii ihan oman määritelmän modernismille. Jo paljon ennen modernia aikaa oli helppoa-vaikeaa, vaikeaa-helppoa, helppoa-helppoa ja vaikeaa-vaikeaa. Tälläisten sanojen pyörittely ei nähdäkseni auta meitä ymmärtämään modernia kirjallisuutta. Edes Ulysseus ei ole erityisen vaikea kirja. Se saattaa olla laaja ja monin paikoin pitkäveteinen, mutta ei niinkään vaikeasti ymmärrettävä. Ulysseuksen loppuun lukeminen saattaa osoittautua vaikeaksi tehtäväksi, mutta se on eri asia. En esimerkiksi ajattele, että tiskaaminen vaatisi taitoa, se on pikemminkin vaivalloista.
Olen lukenut Odysseuksesta pätkiä sieltä täältä, mutta kirja on jäänyt aina kesken. Alkemistin luin aikoinaan yhdeltä istumalta, koska se oli niin nopea. Se oli vähän kuin olisi lukenut novellin. Siinä ei tapahtunut paljon mitään, matkustettiin vain paikasta toiseen. Sanoisin, että Alkemisti oli helppo kirja - tosin Odysseukseen verrattuna se ei tuntunut edes kirjalta, enemmänkin Aku Ankan taskukirjalta. Kyllä kai nekin myyvät ihan kivasti ja joskus niissä käsitellään vaikeita asioita. En ollenkaan halua aliarvioida esimerkiksi Carl Barksin tai Don Rosan työtä. He ovat erittäin kunnioitettavia taiteilijoita, jotka ovat ruokkineet miljoonien kasvavien aikuisten mielikuvitusta.
Odysseuksen ja Alkemistin ero on hieman sama kuin laittaisi pöydälle vierekkäin yksittäisen paperinenäliinan ja raskaan työkalupakin. Voi olla että kummallakaan ei tee yhtään mitään pitkään aikaan, mutta sitten kun aika koittaa, myös nenäliina voi tulla tarpeeseen. Nenäliinoja myydään miljoonittain, aivan kuten taskukirjoja tai Coelhon romaaneja. Tarkoituksenani ei ole ollenkaan vähätellä nenäliinoja.
En myöskään usko, että Paulo Coelho olisi populisti. Moni käyttää sitä sanaa ymmärtämättä, ettei ole mahdollista olla populisti noin vain. Moni saattaa yrittää kirjoittaa kirjan, joka myisi miljoonittain, mutta ei se onnistu sillä tavoin. Tarvitaan jotakin, mitä kukaan ei ole selittää. Populisteja ovat kaikki ne, jotka yrittävät tehdä rahaa ja epäonnistuvat. Paulo Coelho ei ole populisti vaan mies, joka on taitava ammatissaan. Hän myy menestyksekkäästi nenäliinoja ja aku ankan taskukirjoja, joista on poistettu Aku Ankka, Roope ja veljenpojat.
Aku Ankka syntyi vasta 1930-luvulla. Tässä suhteessa Paulo Coelhon voidaan väittää olevan moderni kirjailija, vaikka hänen oma määritelmänsä modernista menikin poskelleen. "I'm modern..." Yksi piste siis hänelle oikeasta vastauksesta. Coelho johtaa 1-0.
Väite 2: Kirjailijat haluavat tehdä vaikutuksen toisiin kirjailijoihin.
Kun kirjoitan, minua motivoi ajatus siitä, että käsittelen tärkeitä asioita: omakohtaisia kokemuksia tai epäkohtia, joista jonkun täytyisi uskaltaa puhua - oli muotona sittten runoutta, proosaa tai esseetä. Lukiessani modernistisia tekstejä, en toisinaan vaistoa mitään samanlaista motiivia niiden takaa. Tekstit tuntuvat olevan vain eräänlaista sirkusta, omilla taidoilla pätemistä ja yritystä tehdä vaikutus ihmisiin, jotka tuntevat tietyn taiteen tradition.
Olen käyttänyt lukuisia kertoja aivan samoja sanoja: "writers want to impress other writers... there is nothing there."
En ollenkaan usko, että James Joycen Odysseus olisi täyttä tyhjää. Siinähän on upeaa arjen kuvausta. Lisäksi liki tuhatsivuisen yhdenpäivänromaanin voi nähdä viestivän, kuinka paljon pieniä huomaamattomia tapahtumia jokainen arkinenkin päivä voi sisältää. Teos kehottaa meitä siis olemaan läsnä ja tiedostamaan tuon rikkauden. Kirja on kuitenkin tahtomattaan luonut myytin, jonka mukaan modernin kirjoittajan ei tarvitse sanoa mitään tai puhua mistään - että pelkkä muoto riittää, ja tyhjänpäiväinen lörpöttely.
Eihän se tietenkään riitä. Ainakaan ihmiset eivät Odysseuksen ilmestyttyä enää voi antaa kunniaa teokselle vain sen vaikeuden ja tyylikokeilujen tähden. Sehän olisi vain halpamaista Nobel-kirjailijan matkimista. Saamme itse asiassa kiittää James Joycea siitä, että hän teki sen ensimmäisenä ja nyt se on tehty: been there, done that!
Säälin silti kaikkia niitä kirjoittajia, jotka saavat päähänsä, että heidän tulisi pyrkiä toistamaan Joycen Odysseus. Mielummin näkisin, että huonot wannabe-kirjailijat kirjoittaisivat kuin Coelho - ainakin silloin heidän teoksensa pystyisi lukemaan nopeasti ja myös unohtamaan yhtä nopeasti.
Myönnän samaistuvani paljon läheisemmin Coelhoon kuin Joyceen. Haluan käsitellä vaikeita asioita. En tiedä haluanko tehdä niistä välttämättä yhtä helppoja, mutta en kieltäydy luettavuuden ja helpon lähestyttävyyden haasteesta, silloin kun tarve vaatii. Sisältö on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin muoto, mutta en usko että sisältöä voi käsitellä oikein, ellei muodon vaatimuksia ota lainkaan huomioon.
Kirjoittaessani en halua ajatella, että kirjoittaisin tavalliselle ihmiselle tai toiselle kirjailijalle. Haluan vain kirjoittaa asiaan ja asiasta pois. Vuosia kirjoitin ajatuksia vihkoon vain itseni iloksi. Kirjoitin, jotta muistaisin tai jotta unohtaisin. Mietin lukijaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun luen vanhoja tekstejä. Editoidessani niitä saatan valikoida joukosta sellaisia, jotka vetoavat minuun lukijana.
Muotokokeilut ja kokeellisuus ylipäänsä voivat olla leikillisyyttä ja omaksi iloksi tehtyjä harjoituksia. Ei kokeellisuus ole sama asia kuin "kirjoittaminen toisille kirjoittajille". Ne kuitenkin ulkopuolelta katsottuna liippaavat pelottavan lähelle kikkailua ja pätemistä. Kirjoittaja, joka väittää, ettei hän koskaan ole halunnut päteä kirjallisissa piireissä ja rehvastella taidoillaan, on teeskentelijä ja idiootti. Tietenkin on hetkiä jolloin tekemiseen livahtaa mukaan narsistisia mielihaluja - ne voivat hyvinkin olla toisisijainen motiivi myös silloin, kun ensisijaisena motiivina on sisältö ja vaikeiden asioiden tekeminen helpoksi.
Jälleen päädyn ristiritaan. Coelho on mielestäni oikeassa siinä, että "writers wan't to impress...", mutta en ajattele, että sellainen käänne olisi tapahtunut vasta modernina aikana - tai etenkään vasta Ulysseuksen julkaisemisen jälkeen. Ihmiset ovat aina halunneet päteä kollegojensa silmissä.
Riita puoliksi ja piste kummallekin: Coelho johtaa 2-1.
Mikä Odysseuksesta tekee vaarallisen?
Kirjallisuuteen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Monet ennakkoluuloista perustuvat myytteihin, mutta usein ne ovat myös aiheellisia. Kirjaa on helppo vihata sillä perusteella, että se vaikuttaa ensivilkaisun perusteella liian vaikealta tai liian helpolta. Tunnen ihmisiä kummastakin leiristä. Tunnen myös ihmisiä, jotka uppiniskaisen sinisilmäisesti väittävät, ettei mitään ennakkoluuloja ole olemassakaan. Tietenkin voimme taluttaa runoilijoita jääkiekko-ottelun väliajalla jäälle ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan - koska totta kai moderni runous kiinnostaa ihan kaikkia missä tahansa päin suomea.
Tähän itse asiassa liittyy yksi Coelhon kritiikin jyrkimmistä sivalluksista - tai niin ainakin itse tulkitsen, vaikka koko argumentti täytyisikin etsiä rivien välistä: Coelho tuntuu vaivihkaa esittävän, että Joyce ja kaikki Joycea ylistävät ihmiset ovat vastuussa ennakkoluulojen syntymisestä. Miljoonat ihmiset ovat yrittäneet lukea Ulysseusta, koska se kuuluu TOP-10 merkkiteoksiin - ja siitä on syntynyt niin pahat traumat, että he ovat lakanneet kokonaan lukemasta kirjoja!
Piiloargumentti 3C:Paulo Coelhon elämäntehtävä on osoittaa maailmalle, että modernien muotokokeilujen aika on päättynyt ja että me hänen johdollaan voimme jälleen turvata kirjallisuuden, jonka lukemiesta on tehty helppoa - niin vaikeita asioita kuin se käsitteleekin. Tässä elämäntehtävässään hän on onnistunut suurenmoisesti, ja nyt saavutettuaan kyllin merkittävän aseman, hän voi paljastaa lukijoilleen tehtävänsä luonteen ja varoittaa meitä koskaan koskemasta Odysseukseen - koska se on myrkyllinen ja iäksi traumatisoiva teos. Näin tehdessään hän turvaa kirjallisuuden tulevaisuuden ja auttaa kaikkia kanssakirjailijoitaan kultivoimalla lukijakuntia ympäri maailman.
"Jos tuhoaisimme kaikki olemassaolevat Odysseuksen laitokset tai jos ainakin pitäisimme huolta, etteivät lapset vain altistu epämiellyttäville muotokokeiluille, voisimme jälleen palauttaa suuren yleisön halun lukea kirjoja? Palaisimme sivistyksen kultaisiin vuosiin, aikaan ennen Nintendoa ja Xboxia!"
Vaikka väite ei pitäisikään paikkaansa, tällaisilla ennakkoluuloilla on sijansa myös Suomessa. Esimerkiksi Juoppohullun päiväkirja on kirja, jonka voi ostaa ja lukea vain pelkästään vittuillakseen kaikille niille, joiden voi olettaa arvostavan oikeaa kirjallisuutta. Juha Vuorinen edustaa eräänlaista protestikirjallisuutta, joka tarkoituksellisesti kääntää perinteiset arvot nurinniskoin - niin kuin kaikki kunnon teinipunkkarit. Paulo Coelho ei siis suinkaan ole populisti vaan hän tahtoo tietoisesti edustaa oppositiota - sellaista oppositiota, joka kerää työstään hyvät rahat ja puhtaan omantunnon.
Vaikeuden sietämätön helppous ja toisin päin
Tämä saattaa olla nyt vaikeaa. En tiedä, miten vaikeaa tätä on lukea - ainakin ajatus oli vaikea muodostaa sanoiksi. Coelhon toteamukset herättävät helposti närää, koska ne eivät kohdistu kirjoittajien tiedostettuihin lähtökohtiin vaan pikemminkin sosiaalisista rakenteista syntyvään tahattomaan toimintaan. Ikään kuin kustannusalan ihmisiä yhdistäisi jonkinlainen filosofia tai normi, vaikka mitään sellaista normia ei kukaan tunnusta. Se ei varsinaisesti olekaan mikään meemi tai ideologia, vaan rakenteista johtuvaa valikoitumista.
Harry Salmenniemi kertoi muutama päivä sitten Sysmän kirjakylän haastattelussa, että hänen tekemiseensä vaikutti se, että hän toimi Tulen & savun päätoimittajana. Tiedän, että monet julkaisseista kirjailijoista ovat nykyään toimineet kustannustoimittajina tai päätoimittajina tai vähintään toimittajina. Lisäksi on melkeinpä sääntönä, että runoilija on myös opiskellut yliopistossa ja joutunut tenttejä varten lukemaan ison pinon klassikkokirjoja.
Salmenniemi kertoi, että hän halusi kirjoittaa erilaista runoutta, koska hän työssään leipääntyi siihen, että ihmiset lähettelivät toimitukseen tylsää ja normaalia runoutta. Hänestä siis tuli runoilija, koska hän kurkkuaan myöten kyllästyi runouteen. (Nämä eivät olleet tarkat sanat, mutta jotain tähän suuntaan.)
Kustantamoissa työskentelevä ihminen saattaa kokea samoin. Tavallinen kirjallisuus etoo häntä. Harry Salmenniemi ja kustannustoimittaja eivät välttämättä entuudestaan tunne toisiaan, mutta he tuntevat toisiaan kohtaan tietynlaista veljeyttä. Ja kun Salmenniemen käsikirjoitus saapuu kustantamoon, se hetättää huomiota, sillä se tuntuu virkistävästi poikkeavan normaalista tekstimassasta.
Ulkoapäin saattaa siis näyttää siltä, että kustannustoimittajalla ja runoilijalla on jokin yhteinen teoria tai että he ovat valmiiksi toistensa parhaita kavereita. Näin ei kuitenkaan ole. Heitä yhdistää pikemminkin samoihin asioihin kohdistuva viha. He vihaavat arkipäiväistä runoutta - juuri sitä runoutta, jota kansa kirjoittaa ja jota se ehkä myös saattaisi haluta lukea.
Ilman mitään filosofista pohjaa tällainen tilanne on ollut vallalla ainakin 1960-luvulta alkaen. Mikään lehti tai kustantamo ei julkaise tavallisten ihmisten tavallista runoutta, koska se etoo niitä ihmisiä, jotka joutuvat tuolla alalla työskentelemään. Kaikki julkaistu runous on enemmän tai vähemmän anti-runoutta ja tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa vittuilua, mutta kaikesta huolimatta sillä ole mitään tekemistä ideologioiden tai esteettisten hienouksien kanssa. Otetaan esimerkiksi katkelma Salmenniemen esikoisteoksesta virrata, että:
"kddkdghkjssijhnnaölslhölijh
ägä-ägä-ägä-ini-nini-niii!
plop-blop-gliiip!"Teksti on hyvin pitkälle vietyä ja sofistikoitunutta vittuilua. Julkaisemalla tällaisen kirjan, kustantamo tahtoo ylväästi vittuilla koko kansalle - kostaa sen vaivan, jonka se joutuu näkemään kahlatessaan läpi satoja keskinkertaisia runokäsikirjoituksia. Yhdessä Salmenniemi ja Otavan kaunokirjallinen osasto huutavat: Me luimme läpi kaikki ne kammottavat keskinkertaiset runot, jotka te meille lähetitte - lukekaa te nyt vuorostanne läpi tämä ja kärsikää!
Coelho on siis jälleen kerran oikeassa, mutta vääristä syistä. Kirjailijat eivät kirjoita toisilleen. He kirjoittavat selkä päin kansaa - pyllistävät ja pierevät niin kovaa, että kakkapaakkuja lentää lukevien ihmisten naamalle.
Näin toimimalla kustantamot itse asiassa saavat myös synninpäästön. Toimittajat tietävät, että ne eivät voi hioa valmiiksi ja julkaista kaikkia ihmisten lähettämiä riipaisevia tarinoita. Tekstipinot ovat täynnä avunpyyntöjä, hätää ja kuvausta julmista epäkohdista. Tavalliset ihmiset tahtovat kirjoillaan suorittaa itselleen ja koko kansalle psykoanalyysiä, tuoda esiin vääryksiä ja korjata niitä. Ne ovat kirjoja, jotka tahtovat parantaa maailmaa. Ja kuitenkin sitä kaikkea on mahdotonta julkaista, minkälaisen sisällön siitä nostaisi esiin? Ainoana ratkaisuna vyöryävän sisällön edessä kustantamot kukin tahollaan kehittävät helpotusta tuovan estetiikan: julkaistaan vain kirjoja, joissa ei ole minkäänlaista sisältöä. Ne eivät sano mitään, ne eivät ole edes kieltä!
Täydellinen synninpäästö. Emme osaa valita, emme siis julkaise ketään tai mitään - vain kirjailijoita, jotka edustavat ei ketään, ei mitään. Yhdenkään pienen ihmisen ääni ei pääse kuuluviin, vain äänetön ääni, mielipuolinen melu ja kansan kasvoihin suunnatun pierun pihahdus.
Voimme Coelhon lailla kuvitella, että jonkinlaisen ratkaisun asiaan toisi se, jos tarttuisimme talikkoon ja sytyttäisimme soihtumme ja lähtisimme vihaisen väkijoukon mukana ajamaan kustantajat linnoistaan niin kuin Frankensteinin hirviön. Mutta mitään pysyvää ratkaisua se ei toisi. Kun nimittäisimme jonkun toimittamaan kustannustoimittajan työtä, hän jo muutamassa kuukaudessa leipääntyisi tavallisten kirjojen lukemiseen ja alkaisi kaivata jotakin erikoisempaa. Fetissien ja perversioiden syntymistä ei voi estää. Pohjimmiltaan me kaikki tiettyyn asemaan päästyämme haluaisimme vain pissata ja kakata tavallisten ihmisten päälle.
Lopuksi
Modernien muotokokeilujen taustoista voidaan tehdä monia arvailuja. Odysseus on oikeastaan varsin myöhäinen tulokas avant-gardessa, eikä kokeilevaa kirjallisuutta voi niputtaa yhden teorian alle. Ylipäänsä kirjoittamisen syyt ovat monimutkaiset myös niillä, jotka näyttäisivät kirjoittavan hyvin perinteiseen tyyliin.
Hauskinta on kuitenkin se, ettei kokeellisuus pelasta ketään ennakkoluuloilta ja leimaamiselta. Aivan samalla tavoin kokeellisuuden puolustajat leimaavat perinteisiä kirjoittajia populisteiksi tai pelkureiksi tai typeryksiksi kuin perinteisen kirjallisuuden tukijat leimaavat kokeellisia kirjoittajia kikkailijoiksi tai elitisteiksi tai teeskentelijöiksi, jotka eivät itsekään tiedä mitä he tahtovat ilmaista. Kaikki osapuolet ovat valmiita lyttäämään kirjan ensivilkaisun perusteella.
Eniten minua harmittaa se, että yrityksiä ainosti ymmärtää vastapuolta on erittäin vähän. Yleensä kaikkein paras keino keskustelun avaamiseksi olisi omien motiivien tunnustelu. Olen halunnut kirjoittaa auki omia kirjallisia motiivejani, vaikka ne eivät aina olisi kovin yleviä. Olen halunnut myös tehdä selväksi, jos en tykkää jostakin. Jos joku pyytää minua perustelemaan sanani, olen siihen aina valmis.
On väärin, että ihmiset - minä mukaan lukien - tekevät johtopäätöksiä Coelhon ajattelusta neljän irralisen lauseen perusteella. Nillittäminen ja vollottaminen paljastaa aina paljon enemmän puhujan itsensä kuin Coelhon tai Joycen maailmankuvasta.
Coelholla tietenkin olisi mahdollisuus vastata ympäri maailmaa kuuluvaan kritiikkiin, mutta sitä tuskin koskaan tapahtuu - tai jos se tapahtuukin niin Hesari ei ole siitä kiinnostunut. Paljon enemmän huomiota herättävät kontekstistaan irroitetut vihamieliseltä kuulostavat lauseet kuin perustellut filosofiset näkemykset.
PS. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kannatan kyllä ajatusta runojen lausumisesta jääkiekko-otteluiden erätauolla.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Neljänneksi paras Star Wars -elokuva!
Alkuperäinen Tähtien Sota -trilogia on eräs 1900-luvun merkittävimmistä taideteoksista millään saralla. Elokuvien symboliarvo on mittaamaton, ja niitä on vaikea verrata muihin huippuleffoihin, kuten Kummisetään tai Kurosawan Ikiruun. Pikemminkin Star Wars rinnastuu Homeroksen Iliakseen, Shakespearen Hamletiin tai Wagnerin oopperoihin. Kyseessä ei ole vain elokuva vaan kansakuntia sykähdyttävä eepos ja mytologia.
Vaikka usein Star wars muistetaan krääsästä ja valosapelien viuhunnasta, missään nimessä se ei ole pelkkää scifi-rymistely. Ensimmäinen elokuva A New Hope esimerkiksi voitti 6 Oscaria, eikä tuohon aikaan ollut kuin yksi kategoria "erikostehosteille". Pystit menivät siis todellisille elokuva-alan ammattilaisille kuten leikkaajalle ja äänisuunnittelijalle.
Jos Star wars -leffojen keskinäistä järjestystä kysytään, melkein kaikki ovat samaa mieltä: paras on Imperiumin vastaisku, sitten tulee eka Star Wars (1977) ja sen jälkeen Jedin paluu. Uudemmat elokuvat tulevat kaukana perässä. Näkemys on niin yleinen, että siitä on vaikea edes keskustella.
Mutta mikä varsinaisesti ottaen on neljänneksi paras Star wars -elokuva? Aion antaa kysymykseen ehkä joitakin yllättävän, mutta lopulta täysin yksiselitteisen vastauksen.
Mitä jos se olisi Phantom menace?
En varmaan koskaan unohda sitä iltaa, kun Star wars oli palannut kuolleista ja kavereitteni kanssa odotin elokuvateatterissa alkutekstien ilmestymistä. Elokuva oli sykähdyttävä elämys, joka nosti tunteet pintaan. Nuo tunteet olivat vitutus, pettymys, katkeruus ja viha.
Nyt jälkikäteen ajattelen kuitenkin, että Phantom menace oli erittäin tärkeä elokuva, joka antoi perspektiiviä elämään. Se oli myös hyvin keskeinen sukupolvikokemus, ja olen joskus keskustellut tuntikausia siitä aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Saamme kokea suurta yhteenkuuluvaisuutta jakaessamme toisillemme ajan kultaamat pettymyksen tunteet.
Tärkein Phantom menacen vaikutus oli, että kankea alku loi pohjaa tuleville, paljon paremmille Star wars -elokuville. Ennen näiden uusien, kunnollisten elokuvien aikaa jouduimme kuitenkin kärsimään läpi vielä kaksi muuta ääliömäistä ja raivostuttavaa tekelettä. Minäkin katsoin ne siinä toivossa, että jonkin ihmeen ansiosta George Lucas olisi parantunut rahanahneudesta ja isomahaisesta velttoudesta. Seuraava episodi Attack of the clones (2002) oli yhtä typerä kuin ensimmäinenkin, ja episodi III Sith jotakin (2005) oli jo pieni suunta parempaan. Kolmas elokuva oli huono vain enimmäkseen, hetkittäin jopa keskinkertainen.
Unohdettuja helmiä
Nähtyäni kaikki kolme uutta elokuvaa, ajatteli hetken ajan, että ehkä neljänneksi paras elokuva ilmestyi jo vuonna 1984 nimellä Ewokkien taistelu. Siitä sentään tykkäsin lapsena ja se ei mitenkään voi olla niiin kammottava, vaikka Lucas ei vielä ole halunnut julkaista sitä DVD:nä.
Ewokki-elokuvia tuli itse asiassa kaksi, mutta jälkimmäistä ei Suomessa ole koskaan esitetty. Näin sen joskus Sky -kanavalta tai vastaavalta. Täytyy myöntää, että se oli jo aika kammottava. Lähinnä siinä kumminkin häiritsi erikoistehosteiden ja kuvan huono laatu. Juoni oli muistaakseni ihan ok: paljon epämääräistä vaeltelua metsässä.
Ewokien taistelu (1984)
Molemmissa Ewokki-elokuvissa on silmiinpistävää kuoleman läheisyys. Ensimmäisessä elokuvassa kuolee lopussa eräs keskeinen henkilöhahmo (en halua paljastaa liikaa) ja toisessa elokuvassa sitten kuoleekin ihan alusta saakka koko joukko ihmisiä ja ewokkeja. Lasten elokuvaksi se on melkoinen teurastus. Mikäköhän siinä oli takana, että 80-luvun lastenelokuvissa muutenkin olo traagisia menetyksiä. Päättymättömässä tarinassa esimerkiksi kuoli hevonen julmasti ja hitaasti hukkumalla suohon.
Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä Ewokeihin. Niitäkin parempia star wars -elokuvia nykyään löytyy.
Pelastaja Harry S. Plinkett
Jos luottaisimme pelkästään IMDB:n arvioon, olisi neljänneksi paras elokuva itse asiassa kaikista paras, ylivoimaisesti. Sen pisteet ovat nimittäin tällä hetkellä 9.8/10
Episode II arvostelu
Mike Stoklasa ja Rich Evans ansaitsisivat kourallisen palkintoja siitä hyvästä, että he ovat käytännössä leikanneet kolme kammottavaa Star Wars -elokuvaa paloiksi ja koonneet niistä kokonaan uuden, yllättävän mahtavan elokuvaelämyksen. Näiden dokumenttien katsominen hyvittää kaiken sen kärsimyksen, jota Episodien 1-III katsominen aikonaan aiheutti.
Red Letter Media on siis mitättömällä budjetilla, mutta asiantuntemuksella ja suurella vaivannäöllä luonut 4., 5. sekä 6. parhaat Tähtien sota -aiheiset elokuvat.
Kaikki arvostelut voi katsoa ilmaiseksi täältä:
Red Letter Media: Star Wars
VAROITUS: jokainen arvostelu on kokoillan elokuvan pituinen ja ne ovat LOISTAVIA! Jos aloitat yhden niin todennäköisesti jäät huomenna pois töistä, jotta ehtisit katsoa kaikki loputkin läpi saman tien. Kannattaa siis suunnitella aikataulut tarkkaan ennen kuin klikkaat linkkiä.
Vaikka usein Star wars muistetaan krääsästä ja valosapelien viuhunnasta, missään nimessä se ei ole pelkkää scifi-rymistely. Ensimmäinen elokuva A New Hope esimerkiksi voitti 6 Oscaria, eikä tuohon aikaan ollut kuin yksi kategoria "erikostehosteille". Pystit menivät siis todellisille elokuva-alan ammattilaisille kuten leikkaajalle ja äänisuunnittelijalle.
Mutta mikä varsinaisesti ottaen on neljänneksi paras Star wars -elokuva? Aion antaa kysymykseen ehkä joitakin yllättävän, mutta lopulta täysin yksiselitteisen vastauksen.
Mitä jos se olisi Phantom menace?
En varmaan koskaan unohda sitä iltaa, kun Star wars oli palannut kuolleista ja kavereitteni kanssa odotin elokuvateatterissa alkutekstien ilmestymistä. Elokuva oli sykähdyttävä elämys, joka nosti tunteet pintaan. Nuo tunteet olivat vitutus, pettymys, katkeruus ja viha.
Tärkein Phantom menacen vaikutus oli, että kankea alku loi pohjaa tuleville, paljon paremmille Star wars -elokuville. Ennen näiden uusien, kunnollisten elokuvien aikaa jouduimme kuitenkin kärsimään läpi vielä kaksi muuta ääliömäistä ja raivostuttavaa tekelettä. Minäkin katsoin ne siinä toivossa, että jonkin ihmeen ansiosta George Lucas olisi parantunut rahanahneudesta ja isomahaisesta velttoudesta. Seuraava episodi Attack of the clones (2002) oli yhtä typerä kuin ensimmäinenkin, ja episodi III Sith jotakin (2005) oli jo pieni suunta parempaan. Kolmas elokuva oli huono vain enimmäkseen, hetkittäin jopa keskinkertainen.
Unohdettuja helmiä
Nähtyäni kaikki kolme uutta elokuvaa, ajatteli hetken ajan, että ehkä neljänneksi paras elokuva ilmestyi jo vuonna 1984 nimellä Ewokkien taistelu. Siitä sentään tykkäsin lapsena ja se ei mitenkään voi olla niiin kammottava, vaikka Lucas ei vielä ole halunnut julkaista sitä DVD:nä.
Ewokien taistelu (1984)
Molemmissa Ewokki-elokuvissa on silmiinpistävää kuoleman läheisyys. Ensimmäisessä elokuvassa kuolee lopussa eräs keskeinen henkilöhahmo (en halua paljastaa liikaa) ja toisessa elokuvassa sitten kuoleekin ihan alusta saakka koko joukko ihmisiä ja ewokkeja. Lasten elokuvaksi se on melkoinen teurastus. Mikäköhän siinä oli takana, että 80-luvun lastenelokuvissa muutenkin olo traagisia menetyksiä. Päättymättömässä tarinassa esimerkiksi kuoli hevonen julmasti ja hitaasti hukkumalla suohon.
Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä Ewokeihin. Niitäkin parempia star wars -elokuvia nykyään löytyy.
Pelastaja Harry S. Plinkett
Jos luottaisimme pelkästään IMDB:n arvioon, olisi neljänneksi paras elokuva itse asiassa kaikista paras, ylivoimaisesti. Sen pisteet ovat nimittäin tällä hetkellä 9.8/10
Episode II arvostelu
Mike Stoklasa ja Rich Evans ansaitsisivat kourallisen palkintoja siitä hyvästä, että he ovat käytännössä leikanneet kolme kammottavaa Star Wars -elokuvaa paloiksi ja koonneet niistä kokonaan uuden, yllättävän mahtavan elokuvaelämyksen. Näiden dokumenttien katsominen hyvittää kaiken sen kärsimyksen, jota Episodien 1-III katsominen aikonaan aiheutti.
Red Letter Media on siis mitättömällä budjetilla, mutta asiantuntemuksella ja suurella vaivannäöllä luonut 4., 5. sekä 6. parhaat Tähtien sota -aiheiset elokuvat.
Red Letter Media: Star Wars
VAROITUS: jokainen arvostelu on kokoillan elokuvan pituinen ja ne ovat LOISTAVIA! Jos aloitat yhden niin todennäköisesti jäät huomenna pois töistä, jotta ehtisit katsoa kaikki loputkin läpi saman tien. Kannattaa siis suunnitella aikataulut tarkkaan ennen kuin klikkaat linkkiä.
perjantai 3. elokuuta 2012
Indigo-lapset
Termi indigolapsi
on new age hömppää, mutta siinä on taustalla tietty psykologinen
havainto. Jotkin lapset käyttäytyvät kuin kuninkaalliset. He ovat
kopeita ja osaavat manipuloida vanhempiaan. Heillä on jo nuorella iällä
syntynyt vahva käsitys siitä, että kohtalo on määrännyt heidät suuriin
tekoihin.
Tämä ei tarkoita, että indigolapsi olisi suuren mestarin inkarnaatio tai nero. Hän saattaa vain olla hemmoteltu ja megalomaaninen. Elämässä se ei välttmättä ole pahitteeksi. Me kaikki tarvitsemme annoksen tervettä itsepetosta ja uhoa. Indigolapsella vain sattuu olemaan poikkeuksellisen kehittynyt kyky elää optimistisissa harhaluuloissa. Hän on Kristus, pieni Buddha, tarinan Joukahainen, joka polleasti haastaa wanhan Väinämöisen kaksinkamppailuun.
Mitä meidän tulisi tietää indigolapsista?
Lootuskirja -nettisivuilla annetaan määritelmä, jonka perusteella indigolapsen voi tunnistaa:
Indigolapset tulevat, oletko valmis?
Lootuskirja kertoo, että indigolapset ovat aivan uusi ilmiö. Lasten käytöstä ei voi selittää vanhoilla termeillä, sillä aiemmin lasten aura oli eri värinen ja he synnynnäisesti tottelivat omia vanhempiaan.
On helppo löytää todisteita siitä, että indigolapsia on ollut kaikkina aikoina. Esimerkiksi lähes jokainen Herman Hessen romaani on kertomus "indigolapsesta". Kaikki hänen tarinansa alkavat romanttisella toitettelulla päähenkilön erityislaadusta ja kohtalon asettamasta kutsumuksesta, josta hän itse on tietoinen.
Ehkä indigolapsia on nykyään enemmän lähinä siksi, ettei vielä ennen 1960-lukua ollut mitään varsinaista nuorisokulttuuria. Nykyään itseensä uskoville nuorille tarjotaan paremmat mahdollisuudet itsensä todistamiseksi. Idolsin alkukarsinnat ovat esimerkiksi täynnä indigolapsia. Jotkut heistä loistavat taidoillaam, toiset vain herättävät huomiota surkuhupaisuudellaan.
Julkisen esiintymisen ja omien puheiden perusteella Janne Kortteinen on eräänlainen indigolapsi, samoin Miki Liukkonen. Onneksi he sattuvat olemaan myös lahjakkaita. Joskus julkisuuteen pääsee pelkällä mahtailulla ja showlla. Niin on aina ollut ja tulee olemaan - varsinkin kun tiettyjen tuntomerkkien matkimisella voi vakuuttaa monet sellaiset, jotka uskovat indigo-lapsiin ja vastaaviin jyrkkiin määritelmiin.
Aurasi väri määrää yhteiskuntaluokkasi
Googletin lisää indigo-lapsista ja löysin pari kiinnostavaa artikkelia. Tässä ensimmäisessä sanotaan suurinpiirtein samat asiat, jotka itsekin ehdin päätellä.
Helmi-blogi: kristallilapset:
Ultra-lehti 2002:
Ensin vanhemmat tietenkin idolisoivat omat lapsensa:
Tämä ei tarkoita, että indigolapsi olisi suuren mestarin inkarnaatio tai nero. Hän saattaa vain olla hemmoteltu ja megalomaaninen. Elämässä se ei välttmättä ole pahitteeksi. Me kaikki tarvitsemme annoksen tervettä itsepetosta ja uhoa. Indigolapsella vain sattuu olemaan poikkeuksellisen kehittynyt kyky elää optimistisissa harhaluuloissa. Hän on Kristus, pieni Buddha, tarinan Joukahainen, joka polleasti haastaa wanhan Väinämöisen kaksinkamppailuun.
Mitä meidän tulisi tietää indigolapsista?
Lootuskirja -nettisivuilla annetaan määritelmä, jonka perusteella indigolapsen voi tunnistaa:
Onhan se hämmästyttävää, kun joku toinen onkin vaatimattomampi, ujompi ja passiivisempi.
1. He tulevat maailmaan ikään kuin kuninkaallisina (ja käyttäytyvät usein sen mukaisesti).
2. Heistä tuntuu, että he "ovat täällä ansiosta" ja ovat hämmästyneitä, kun muut eivät tunne samoin.
Lapset usein kertovat vanhemmilleen, että nyt minä olen Peter Pan tai Robin Hood - tai "poliisi" tai "rosvo". Jos vanhemmat ihailevat Krishnaa tai Dalai Lamaa ja kertovat myyttisiä tarinoita lapsilleen, ei ole yllättävää jos lapsi juoksee pihalla ja huutaa "Minä olen Krishna, näytän teille!"
3. Itsensä arvostaminen ei ole tärkeä asia. He kertovat usein vanhemmille "keitä he ovat".
4. Heillä on vaikeuksia ehdottomina annettujen käskyjen suhteen (määrääminen ilman selitystä tai vaihtoehtoa).
5. He eivät yksinkertaisesti halua tehdä tiettyjä asioita, esimerkiksi jonottaminen on heille vaikeaa.
Heillä on toisin sanoen ADHD.Tosin jonottaminen voi olla vaikeaa kenelle tahansa.
Heillä on ADHD. Nyt se alkaa olla jo aika ilmeistä. Jos ennusteet käyvät toteen, heistä tulee rallikuskeja, rokkitähtiä tai runoilijoita.
6. He turhautuvat rituaalinomaisiin systeemeihin, jotka eivät vaadi luovaa ajattelua.
7. He keksivät usein parempia toimintatapoja niin kotona kuin koulussa, mikä saa heidät vaikuttamaan "järjestelmän murtajilta" (järjestelmään sopeutumattomilta).
Vaihtoehtoisesti heillä voi olla myös Asperger.
8. He vaikuttavat asosiaalisilta, elleivät he ole relevantissa seurassa. Ellei heidän ympärillään ole muita vastaavaa tietoisuutta omaavia, he kääntyvät usein sisäänpäin ja heistä tuntuu, että muut eivät ymmärrä heitä. Koulu on heille usein tavattoman vaikeaa sosiaalisesti.
Kukapa lapsi suostuisi syyllisyys-kuriin.
9. He eivät suostu "syyllisyys"-kuriin ("Odota, kunnes isäsi tulee kotiin ja näkee, mitä olet tehnyt.").
Niin, he ovat lapsia, ja lisäksi hemmoteltuja ja ylimieisiä lapsia - mahdollisesti perheen ainoa lapsi - tai sekin on mahdollista etä vanhemmat tuntevat syyllisyyttä siitä, ettei heillä ole lapsilleen aikaa ja he korvaavat sen tottelemalla lastensa pyyntöjä ja venyttämällä rajoja.
10. He eivät ujostele ilmoittaa, mitä he tarvitsevat.
Indigolapset tulevat, oletko valmis?
Lootuskirja kertoo, että indigolapset ovat aivan uusi ilmiö. Lasten käytöstä ei voi selittää vanhoilla termeillä, sillä aiemmin lasten aura oli eri värinen ja he synnynnäisesti tottelivat omia vanhempiaan.
"Nyt käsityksemme on seuraava:
Varmasti lapsissa on yksilöllisiä eroja muuallakin kuin amerikassa. Itsevarmat lapset saattavat olla ikäisiään lahjakkaampia. Heillä on tuskin suuriakaan vaikeuksia manipuloida herkkäuskoisia aikuisia, jotka tahtovat löytää todisteita omille uskomuksilleen.1. Tämä ei ole amerikkalainen ilmiö. Olemme itse nähneet sen jo kolmessa maanosassa.2. Se näyttää ylittävän kulttuurirajat (käsittäen monia kieliä)."
Psykologinen paradigma, joka pitää jokaista ihmistä standardimittaisena, varmaan ansaitseekin tulla kyseenalaistetuksi - sikäli kuin sellaista psykologiaa paljoakaan esiintyy.3. Se on välttänyt valtavirran huomion johtuen siitä, että se on aivan liian "kummallinen" tarkasteltavaksi psykologisen paradigman* näkökulmasta, joka omahyväisesti pitää ihmistä staattisena, muuttumattomana mallina. Yleensä yhteiskunnalla on taipumus uskoa evoluutioon, mutta vain menneessä aikamuodossa. Käsitys, että voisimme nähdä uudenlaisen inhimillisen tietoisuuden saapuvan nyt hitaasti planeetalle ja ilmentyvän lapsissamme, ylittää täysin vakiintuneen vanhoillisen ajattelun.
Etsivä löytää. Yleensä kun tulemme tietoiseksi tietystä ilmiöstä, alamme nähdä siitä merkkejä joka puolella. Meillä nyt uusi skeema, jota voimme soveltaa kokemukseemme. Maailma pommittaa meitä jatkuvasti informaatiolla, mutta näemme sen vain, minkä herkistymme näkemään.4. Ilmiö laajenee – siitä tulee jatkuvasti lisää uutisia julkisuuteen.5. Se on ollut olemassa kyllin kauan, niin että monet ammattilaiset alkavat havaita sen.
On helppo löytää todisteita siitä, että indigolapsia on ollut kaikkina aikoina. Esimerkiksi lähes jokainen Herman Hessen romaani on kertomus "indigolapsesta". Kaikki hänen tarinansa alkavat romanttisella toitettelulla päähenkilön erityislaadusta ja kohtalon asettamasta kutsumuksesta, josta hän itse on tietoinen.
Ehkä indigolapsia on nykyään enemmän lähinä siksi, ettei vielä ennen 1960-lukua ollut mitään varsinaista nuorisokulttuuria. Nykyään itseensä uskoville nuorille tarjotaan paremmat mahdollisuudet itsensä todistamiseksi. Idolsin alkukarsinnat ovat esimerkiksi täynnä indigolapsia. Jotkut heistä loistavat taidoillaam, toiset vain herättävät huomiota surkuhupaisuudellaan.
Julkisen esiintymisen ja omien puheiden perusteella Janne Kortteinen on eräänlainen indigolapsi, samoin Miki Liukkonen. Onneksi he sattuvat olemaan myös lahjakkaita. Joskus julkisuuteen pääsee pelkällä mahtailulla ja showlla. Niin on aina ollut ja tulee olemaan - varsinkin kun tiettyjen tuntomerkkien matkimisella voi vakuuttaa monet sellaiset, jotka uskovat indigo-lapsiin ja vastaaviin jyrkkiin määritelmiin.
Aurasi väri määrää yhteiskuntaluokkasi
Googletin lisää indigo-lapsista ja löysin pari kiinnostavaa artikkelia. Tässä ensimmäisessä sanotaan suurinpiirtein samat asiat, jotka itsekin ehdin päätellä.
Helmi-blogi: kristallilapset:
"Kirjallisuuden mukaan indigo- ja kristallilapsilla on nykyisessä ihmiskunnan murrosvaiheessa kuitenkin erilaiset tehtävät. Indigoiden tarkoitus on hajottaa sellaiset yhteiskunnan rakenteet, jotka eivät enää toimi. Siksi indigot ovat luonteeltaan kapinallisia ja saattavat vaikuttaa rauhattomilta. Koulu ei heitä yleensä kiinnosta, eivätkä he jaksa keskittyä läksyihin. Indigolapsista kirjoittaneen amerikkalaisen Lee Carrollin mukaan heillä onkin usein virheellisesti ADHD-diagnoosi."Tässä toisessa homma sitten meneekin jo aika överiksi. Melkoisiin johtopäätöksiin kiirehditään muutamien vihjeiden perusteella.
Ultra-lehti 2002:
"Likaiset lapset ovat näkyvin joukko tässä järjestelmässä. Heitäkin on ollut koko 1900-luvun ajan. Likaisilla lapsilla on epävarma olemus, joka "hakee" koko ajan apua. He ovat yleensä silmiinpistävän laihoja ja hoitamattoman näköisiä... He voivat olla ns. saatananpalvojia tai muuten anarkistisesti käyttäytyviä. He ovat yleensä harmaitten lasten ohjauksessa."Tällaisten värianalyysien perusteella syntyisi aika pelottava yhteiskunta. Jotkut ovat syntyjään messiaita, toiset luokitellaan "likaisiksi" hyvin intuitiivisin tai mielivaltaisin perustein.
"Meillä indigo ilmoitti, että hän on Jeesus ja häntä pitää totella."Ja sitten he korottavat myös itsensä:
"Hopealapset ovat "valaistuneita" sieluja. Heitä on ollut jo koko 1900 luvun ajan. Heidän tehtävänään on olla indigoiden luottomiehiä ja tietyssä mielessä heidän rauhoittelijoitaan. Sen takia hopeaihmiset ovat monesti indigolasten vanhempia."Oikeastaan tällä tavoin käyttäytyvät ihmiset ovat skeptikoille hyvin kallisarvoisia. Jos tänään vanhemmat voivat uskoa lapsensa olevan messias, se ehkä selittää miksi aikoinaan erään puusepän äiti vakuuttui poikansa erityislaatuisuudesta - ja kuinka tuon puhujanlahjoilla siunatun indigolapsen seuraan liittyi kalastajia ja muita opetuslapsia, joilla oli suuria odotuksia yhteiskunnallisesta muutoksesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)