Etuoikeutetut neekerit

Säilyttääkseen mielenterveytensä runoilijan on elettävä valheessa. Hänen on ajateltava: kyllä se tästä. Kirjoitan vain seuraavaksi vielä paremman kirjan ja kaikki muuttuu. Ihmiset kyllä muuttuvat, kyllä he lopulta ymmärtävät tämän työn arvon.

Mutta ei se käy niin. Eivät ihmiset yhtäkkiä luovu ennakkoluuloistaan. Jos kirja julkaistaan osastossa "runous", se on jo valmiiksi tuomittu. Sillä ei ole toivoa, vaikka se olisi kuinka hyvä tahansa - vaikka se olisi vuoden paras, vuosikymmenen paras, kaikkialla ylistetty. Parhaimmillaankaan se ei pärjäisi myynnissä keskinkertaiselle dekkarille.

Kun runokirja ilmestyy, se sijoitetaan kaupoissa perimmäiseen nurkkaan, piiloon ihmisten katseilta. Siellä sitä saavat selailla ne jotka uskaltavat. Edes pornoa ei kohdella yhtä suurella häveliäisyydellä.

"Runous", "runoelma", "runokokoelma", "runoja". Nämä ovat sanoja, jotka merkitsevät kirjalle miltei kuolemantuomiota.

Kustantajat tietävät tämän. Kirjakaupat tietävät tämän. Kukaan ei tee mitään taistellakseen ilmiötä vastaan. Hyvä jos runoutta edes julkaistaan. Ainakaan kustantajat eivät käytä varojaan runokokoelman markkinointiin. Se ei kannata. Kirja myisi ehkä 10 kpl enemmän. Suuret palkinnotkin merkitsevät vain 100 kappaleen kasvua myynnissä. 200 kappaleen sijaan kirjaa menee kaupaksi 300.

Kaikki ovat vaivihkaa hyväksyneet, että runous on outoa ja häpeällistä, eikä kiinnosta ketään. Runous on suomalaisen kirjallisuuden neekeri - tosin varsin etuoikeutettu neekeri. Runoilijoiden elämää helpotetaan apurahoilla, jotta he sentään eivät kuolisi nälkään. Apurahat ovat kulttuuripiirien myöntämä tasoitus. Ehkä siellä jossain runoilijoita sentään arvostetaan - tai ehkä heitä enemmänkin säälitään. Heidän myyntitilastonsa tunnetaan.

Olen käynyt varmaan likemmäs sadassa eri paikassa lausumassa runoja, ja aivan kaikkialla tilanne ei tietenkään ole synkkä. Suurimmista kaupungeista yleisöstä löytyy keski-ikäisten naisten lisäksi myös yliopisto-opiskelijoita ja hipstereitä - siis nuorisoa, jopa miehiä.

Muualla päin Suomea keski-ikäiset miehet yhä pakenevat paikalta pakokauhussa, jos he kuulevat että heille aiotaan lukea runoutta. Aivan konkreettisesti olen nähnyt koko salin tyhjenevän, kun yhtäkkiä kaikilla on äkillinen tarve päästä tupakalle tai vessaan. Runosta ei ole ehditty lausua sanaakaan, mutta on lausuttu jokin noista kauhistuttavista äänneyhdistelmistä: "runo", "runous, "runokokoelma", "runoilija" - sana, jonka merkityksen voi ymmärtää vain yhdellä tavoin: kipin kapin karkuun!

Penkkiurheilevan keskivertosuomalaisen olisi mahdotonta kuvitella saapuvan runotapahtumaan ilman vastaanhangoittelemista. Runokirjan laadulla ei ole mitään väliä, koska valtaosa kirjakauppojen asiakkaista eivät tule edes silmäilleeksi sitä. Heidän vaimonsa tietävät tämän kyllä. Siksi he enemmin ostavat joululahjaksi tai isänpäuväksi dekkarin.

Minua on ainakin 15 vuotta kiehtonut tämä ilmiö - tuo suunnaton vastustus ja inho. Toinen mikä minua suuresti kiinnostaa on syvälle pinttynyt käsitys, että runous tarkoittaa riimirunoutta. Elämme vuodessa 2012 ja yhä edelleen urheilutoimittajat ja television unelmahääparit tunnistavat runoksi vain tekstin, jossa on hassut loppusoinnut. Muunlaista runoutta en ole vielä televisiossa tai muissa massamedioissa kohdannut - paitsi tietenkin Runoraadissa, mikä on piristävä poikkeus ja pieni valonpilkahdus.

Runous voi tehdä ihmisen maineelle niin suurta pahaa, että hänen on jopa julkisesti ilmoitettava parantuneensa runoilemisesta. Esimerkiksi Timo Hännikäinen julkaisi kaksi runokokoelmaa ennen kuin kirjoitti tilityksen (minun on valitettavasti nyt myönnettävä, etten muista missä tämä kirjoitus julkaistiin ja milloin), jossa hän totesi saaneensa riittävästi runoudesta ja siirtyvänsä seuraavaksi muihin kirjallisuuden lajeihin. Runotilityksen jälkeen lienee vaatinut vähemmän rohkeutta ja henkistä ponnistelua puhua seksin puutteesta esseekokoelmassa Ilman.

Minua on joskus syytetty riidanhaastajaksi, kun olen halunnut nostaa esiin keskustelua runouden vihaamisesta ja spekuloinut sen syillä. Myönnän, että aloitukseni ovat monesti provokatiivisia, enkä pelkää myöskään osoitella yksittäisiä ihmisiä kalastellessani heistä reaktioita. Lisäksi saatan käyttää hyvinkin karskia kieltä kuvaillessani kuvitelmiani näistä ennakkoluuloista.

Moni tuntuu myös oikopäätä kuvittelevan, että ennakkoluuloista puhuminen vahvistaisi niitä. Pötyä. Harhaluulot on uskallettava tuoda näkyviin, jotta ne voidaan osoittaa virheelliseksi. Kaikki mahdolliset olkinuket, väärinymmärrykset, kateudet ja katkeruudet pitäisi saattaa päivänvaloon. Hyssyttely ja sievistely eivät auta ketään.

Jos muu ei tepsi, on arvailtava. Esitettävä ilkeitä spekulaatioita, piirrettävä karikatyyrejä runoilijoista, runonlukijoista ja runoutta vihaavista ihmisistä - kunnes joku uskaltaa sanoa ääneen mikä on hänen oma kokemuksensa, miltä hänestä tuntuu. Tällä hetkellä kukaan ei tee niin. Jopa lehtien lyhyet kirja-arvostelut välttävät puhumasta omasta kokemuksesta. Useimmiten ne vain toistavat hienoja lauseita kustantamon tiedotteesta.

Runous herättää ihmisissä täydellistä torjuntaa ja jopa aivan alkukantaisia reaktioita. Tietenkin minä haluan sörkkiä sellaista käytöstä ja selvittää mikä siinä on taustalla.

Välillä tuntuu, että olen kovin yksin vallankumoukseni kanssa. Useimmille runoutta rakastaville ihmisille tuntuu riittävän se, että heillä on muutamia ymmärtäjiä, esimerkiksi jonkinlainen kirjoittajaryhmä tai kirjallinen yhdistys. He ovat löytäneet jonkun, joka tykkää samoista asioista. Se riittää. Kun on puhe muista ihmisistä, he haluavat lähinnä unohtaa. He ovat kerran onnistuneet pakenemaan pienen paikkakunnan ahdasmielistä ilmapiiriä, eivätkä he halua kaivella menneitä.

Minulle se ei riitä. En aio mukavoitua sellaiseen maailmaan, jossa kirjoitan runon, ja saan sille Facebookissa muutaman tykkäyksen. Varsinkaan nyt se ei riitä, kun olen omin silmin saanut nähdä valtaisen muutoksen tapahtuvan vain muutamassa vuodessa.

Helsinki Poetry Connection on tehnyt sen todeksi: osoittanut, että runous voi kiinnostaa ihmisiä - että kerralla jopa 300 ihmistä voi saapua kuuntelemaan. Ja vielä tärkeämpää tässä muutoksessa on uudenlainen ilmapiiri, jossa lukuisat ihmiset uskaltautuvat itse esittämään omia runojaan. Pari sataa open mic -kävijää on jo ykkösdivarin jalkapallo-ottelun yleisöön verrattava joukko. Se on pieni kylä, ei vain muutama tykkäyksiä viljelevä kaveripiiri.

Kyse ei ole edes tykkäämisestä. En minä aja takaa sitä, että mielipiteistäni pitäisi laajemmin tykätä. Toivon vain, että voisin elää Suomessa, jossa taidetta ja kulttuuria kohtaan ei osoitettaisi barbaarista inhoa tai täydellistä välinpitämättömyyttä.

Runo on loppujen lopuksi vain repaleinen rykelmä sanoja. Joku on laittanut sanoja tiettyyn järjestykseen. Miksi sellaisesta teosta täytyy aina vain kehkeytyä kylmyyden ilmapiiri? Mikä on se voima, joka tässä maassa pitää yllä lyyristä jääkautta?