1. "I'm modern because I make the difficult seem easy, and so I can communicate with the whole world."
2. "Today writers want to impress other writers."
3 A) "One of the books that caused great harm was James Joyce's Ulysses..."
3 B) "...which is pure style. There is nothing there. Stripped down, Ulysses is a twit."
Linkki: Guardianin artikkeliPäätin kirjoittaa asiasta lähinnä siksi, että olen hyvin pettynyt omiin Facebook-kavereihini. Niin juuri. Facebook-kaverini, hävetkää!
Käytännössä kaikki tätä vähäpätöistä kohu-uutista kommentoineet ohimennen tehnyt tilapäivitykset ovat olleet vain jatkoa kirjailijan aloittamalle kirjailijan haukkumiselle. Coelho aloitti haukkumisen - nyt on siis meidän tilaisuutemme vuorostamme haukkua häntä! Coelho on populisti ja tyhmä kakka-aivo bälä-bälä-bälä...!
Reaktio on ollut yksipuolinen ja väärä. Tästä olisi kaksi tapaa edetä: ensinnäkin sivistynyt lukija voisi laatia puolustuksen ja osoittaa miksi James Joycen Odysseus on hyvä kirja. Sitä ei ole kukaan vielä tehnyt - siis omista Facebook-kavereistani - hävetkää!
Netissä sen on tietenkin moni jo ehtinyt tekemään. Hyvä netti! Hyi hyi kaikki Facebook-kaverini! Katsokaa nyt mitä netti teki ja ottakaa oppia!
Why Paulo Coelho is wrong...
In defence of Joyce...
Coelhos attack insults readers...
Kuten sanoin, on myös toinen tapa edetä: myöntää että surkuhupaisa 60 kielelle käännetty populisti on oikeassa ainakin yhdessä kohtaa, ellei useammassakin. Tämä on vaativa näkemys, sillä se täytyy perustella. Olen laiskalla tuulella, enkä ole ottanut lääkkeitäni, joten teen sen hutiloiden.
I 'm modern because...
Aloitetaan Coelhon ensimmäisestä väitteestä. Onko hän moderni syistä jotka hän luettelee? Tuskin sentään, tai sitten hän keksii ihan oman määritelmän modernismille. Jo paljon ennen modernia aikaa oli helppoa-vaikeaa, vaikeaa-helppoa, helppoa-helppoa ja vaikeaa-vaikeaa. Tälläisten sanojen pyörittely ei nähdäkseni auta meitä ymmärtämään modernia kirjallisuutta. Edes Ulysseus ei ole erityisen vaikea kirja. Se saattaa olla laaja ja monin paikoin pitkäveteinen, mutta ei niinkään vaikeasti ymmärrettävä. Ulysseuksen loppuun lukeminen saattaa osoittautua vaikeaksi tehtäväksi, mutta se on eri asia. En esimerkiksi ajattele, että tiskaaminen vaatisi taitoa, se on pikemminkin vaivalloista.
Olen lukenut Odysseuksesta pätkiä sieltä täältä, mutta kirja on jäänyt aina kesken. Alkemistin luin aikoinaan yhdeltä istumalta, koska se oli niin nopea. Se oli vähän kuin olisi lukenut novellin. Siinä ei tapahtunut paljon mitään, matkustettiin vain paikasta toiseen. Sanoisin, että Alkemisti oli helppo kirja - tosin Odysseukseen verrattuna se ei tuntunut edes kirjalta, enemmänkin Aku Ankan taskukirjalta. Kyllä kai nekin myyvät ihan kivasti ja joskus niissä käsitellään vaikeita asioita. En ollenkaan halua aliarvioida esimerkiksi Carl Barksin tai Don Rosan työtä. He ovat erittäin kunnioitettavia taiteilijoita, jotka ovat ruokkineet miljoonien kasvavien aikuisten mielikuvitusta.
Odysseuksen ja Alkemistin ero on hieman sama kuin laittaisi pöydälle vierekkäin yksittäisen paperinenäliinan ja raskaan työkalupakin. Voi olla että kummallakaan ei tee yhtään mitään pitkään aikaan, mutta sitten kun aika koittaa, myös nenäliina voi tulla tarpeeseen. Nenäliinoja myydään miljoonittain, aivan kuten taskukirjoja tai Coelhon romaaneja. Tarkoituksenani ei ole ollenkaan vähätellä nenäliinoja.
En myöskään usko, että Paulo Coelho olisi populisti. Moni käyttää sitä sanaa ymmärtämättä, ettei ole mahdollista olla populisti noin vain. Moni saattaa yrittää kirjoittaa kirjan, joka myisi miljoonittain, mutta ei se onnistu sillä tavoin. Tarvitaan jotakin, mitä kukaan ei ole selittää. Populisteja ovat kaikki ne, jotka yrittävät tehdä rahaa ja epäonnistuvat. Paulo Coelho ei ole populisti vaan mies, joka on taitava ammatissaan. Hän myy menestyksekkäästi nenäliinoja ja aku ankan taskukirjoja, joista on poistettu Aku Ankka, Roope ja veljenpojat.
Aku Ankka syntyi vasta 1930-luvulla. Tässä suhteessa Paulo Coelhon voidaan väittää olevan moderni kirjailija, vaikka hänen oma määritelmänsä modernista menikin poskelleen. "I'm modern..." Yksi piste siis hänelle oikeasta vastauksesta. Coelho johtaa 1-0.
Väite 2: Kirjailijat haluavat tehdä vaikutuksen toisiin kirjailijoihin.
Kun kirjoitan, minua motivoi ajatus siitä, että käsittelen tärkeitä asioita: omakohtaisia kokemuksia tai epäkohtia, joista jonkun täytyisi uskaltaa puhua - oli muotona sittten runoutta, proosaa tai esseetä. Lukiessani modernistisia tekstejä, en toisinaan vaistoa mitään samanlaista motiivia niiden takaa. Tekstit tuntuvat olevan vain eräänlaista sirkusta, omilla taidoilla pätemistä ja yritystä tehdä vaikutus ihmisiin, jotka tuntevat tietyn taiteen tradition.
Olen käyttänyt lukuisia kertoja aivan samoja sanoja: "writers want to impress other writers... there is nothing there."
En ollenkaan usko, että James Joycen Odysseus olisi täyttä tyhjää. Siinähän on upeaa arjen kuvausta. Lisäksi liki tuhatsivuisen yhdenpäivänromaanin voi nähdä viestivän, kuinka paljon pieniä huomaamattomia tapahtumia jokainen arkinenkin päivä voi sisältää. Teos kehottaa meitä siis olemaan läsnä ja tiedostamaan tuon rikkauden. Kirja on kuitenkin tahtomattaan luonut myytin, jonka mukaan modernin kirjoittajan ei tarvitse sanoa mitään tai puhua mistään - että pelkkä muoto riittää, ja tyhjänpäiväinen lörpöttely.
Eihän se tietenkään riitä. Ainakaan ihmiset eivät Odysseuksen ilmestyttyä enää voi antaa kunniaa teokselle vain sen vaikeuden ja tyylikokeilujen tähden. Sehän olisi vain halpamaista Nobel-kirjailijan matkimista. Saamme itse asiassa kiittää James Joycea siitä, että hän teki sen ensimmäisenä ja nyt se on tehty: been there, done that!
Säälin silti kaikkia niitä kirjoittajia, jotka saavat päähänsä, että heidän tulisi pyrkiä toistamaan Joycen Odysseus. Mielummin näkisin, että huonot wannabe-kirjailijat kirjoittaisivat kuin Coelho - ainakin silloin heidän teoksensa pystyisi lukemaan nopeasti ja myös unohtamaan yhtä nopeasti.
Myönnän samaistuvani paljon läheisemmin Coelhoon kuin Joyceen. Haluan käsitellä vaikeita asioita. En tiedä haluanko tehdä niistä välttämättä yhtä helppoja, mutta en kieltäydy luettavuuden ja helpon lähestyttävyyden haasteesta, silloin kun tarve vaatii. Sisältö on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin muoto, mutta en usko että sisältöä voi käsitellä oikein, ellei muodon vaatimuksia ota lainkaan huomioon.
Kirjoittaessani en halua ajatella, että kirjoittaisin tavalliselle ihmiselle tai toiselle kirjailijalle. Haluan vain kirjoittaa asiaan ja asiasta pois. Vuosia kirjoitin ajatuksia vihkoon vain itseni iloksi. Kirjoitin, jotta muistaisin tai jotta unohtaisin. Mietin lukijaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun luen vanhoja tekstejä. Editoidessani niitä saatan valikoida joukosta sellaisia, jotka vetoavat minuun lukijana.
Muotokokeilut ja kokeellisuus ylipäänsä voivat olla leikillisyyttä ja omaksi iloksi tehtyjä harjoituksia. Ei kokeellisuus ole sama asia kuin "kirjoittaminen toisille kirjoittajille". Ne kuitenkin ulkopuolelta katsottuna liippaavat pelottavan lähelle kikkailua ja pätemistä. Kirjoittaja, joka väittää, ettei hän koskaan ole halunnut päteä kirjallisissa piireissä ja rehvastella taidoillaan, on teeskentelijä ja idiootti. Tietenkin on hetkiä jolloin tekemiseen livahtaa mukaan narsistisia mielihaluja - ne voivat hyvinkin olla toisisijainen motiivi myös silloin, kun ensisijaisena motiivina on sisältö ja vaikeiden asioiden tekeminen helpoksi.
Jälleen päädyn ristiritaan. Coelho on mielestäni oikeassa siinä, että "writers wan't to impress...", mutta en ajattele, että sellainen käänne olisi tapahtunut vasta modernina aikana - tai etenkään vasta Ulysseuksen julkaisemisen jälkeen. Ihmiset ovat aina halunneet päteä kollegojensa silmissä.
Riita puoliksi ja piste kummallekin: Coelho johtaa 2-1.
Mikä Odysseuksesta tekee vaarallisen?
Kirjallisuuteen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Monet ennakkoluuloista perustuvat myytteihin, mutta usein ne ovat myös aiheellisia. Kirjaa on helppo vihata sillä perusteella, että se vaikuttaa ensivilkaisun perusteella liian vaikealta tai liian helpolta. Tunnen ihmisiä kummastakin leiristä. Tunnen myös ihmisiä, jotka uppiniskaisen sinisilmäisesti väittävät, ettei mitään ennakkoluuloja ole olemassakaan. Tietenkin voimme taluttaa runoilijoita jääkiekko-ottelun väliajalla jäälle ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan - koska totta kai moderni runous kiinnostaa ihan kaikkia missä tahansa päin suomea.
Tähän itse asiassa liittyy yksi Coelhon kritiikin jyrkimmistä sivalluksista - tai niin ainakin itse tulkitsen, vaikka koko argumentti täytyisikin etsiä rivien välistä: Coelho tuntuu vaivihkaa esittävän, että Joyce ja kaikki Joycea ylistävät ihmiset ovat vastuussa ennakkoluulojen syntymisestä. Miljoonat ihmiset ovat yrittäneet lukea Ulysseusta, koska se kuuluu TOP-10 merkkiteoksiin - ja siitä on syntynyt niin pahat traumat, että he ovat lakanneet kokonaan lukemasta kirjoja!
Piiloargumentti 3C:Paulo Coelhon elämäntehtävä on osoittaa maailmalle, että modernien muotokokeilujen aika on päättynyt ja että me hänen johdollaan voimme jälleen turvata kirjallisuuden, jonka lukemiesta on tehty helppoa - niin vaikeita asioita kuin se käsitteleekin. Tässä elämäntehtävässään hän on onnistunut suurenmoisesti, ja nyt saavutettuaan kyllin merkittävän aseman, hän voi paljastaa lukijoilleen tehtävänsä luonteen ja varoittaa meitä koskaan koskemasta Odysseukseen - koska se on myrkyllinen ja iäksi traumatisoiva teos. Näin tehdessään hän turvaa kirjallisuuden tulevaisuuden ja auttaa kaikkia kanssakirjailijoitaan kultivoimalla lukijakuntia ympäri maailman.
"Jos tuhoaisimme kaikki olemassaolevat Odysseuksen laitokset tai jos ainakin pitäisimme huolta, etteivät lapset vain altistu epämiellyttäville muotokokeiluille, voisimme jälleen palauttaa suuren yleisön halun lukea kirjoja? Palaisimme sivistyksen kultaisiin vuosiin, aikaan ennen Nintendoa ja Xboxia!"
Vaikka väite ei pitäisikään paikkaansa, tällaisilla ennakkoluuloilla on sijansa myös Suomessa. Esimerkiksi Juoppohullun päiväkirja on kirja, jonka voi ostaa ja lukea vain pelkästään vittuillakseen kaikille niille, joiden voi olettaa arvostavan oikeaa kirjallisuutta. Juha Vuorinen edustaa eräänlaista protestikirjallisuutta, joka tarkoituksellisesti kääntää perinteiset arvot nurinniskoin - niin kuin kaikki kunnon teinipunkkarit. Paulo Coelho ei siis suinkaan ole populisti vaan hän tahtoo tietoisesti edustaa oppositiota - sellaista oppositiota, joka kerää työstään hyvät rahat ja puhtaan omantunnon.
Vaikeuden sietämätön helppous ja toisin päin
Tämä saattaa olla nyt vaikeaa. En tiedä, miten vaikeaa tätä on lukea - ainakin ajatus oli vaikea muodostaa sanoiksi. Coelhon toteamukset herättävät helposti närää, koska ne eivät kohdistu kirjoittajien tiedostettuihin lähtökohtiin vaan pikemminkin sosiaalisista rakenteista syntyvään tahattomaan toimintaan. Ikään kuin kustannusalan ihmisiä yhdistäisi jonkinlainen filosofia tai normi, vaikka mitään sellaista normia ei kukaan tunnusta. Se ei varsinaisesti olekaan mikään meemi tai ideologia, vaan rakenteista johtuvaa valikoitumista.
Harry Salmenniemi kertoi muutama päivä sitten Sysmän kirjakylän haastattelussa, että hänen tekemiseensä vaikutti se, että hän toimi Tulen & savun päätoimittajana. Tiedän, että monet julkaisseista kirjailijoista ovat nykyään toimineet kustannustoimittajina tai päätoimittajina tai vähintään toimittajina. Lisäksi on melkeinpä sääntönä, että runoilija on myös opiskellut yliopistossa ja joutunut tenttejä varten lukemaan ison pinon klassikkokirjoja.
Salmenniemi kertoi, että hän halusi kirjoittaa erilaista runoutta, koska hän työssään leipääntyi siihen, että ihmiset lähettelivät toimitukseen tylsää ja normaalia runoutta. Hänestä siis tuli runoilija, koska hän kurkkuaan myöten kyllästyi runouteen. (Nämä eivät olleet tarkat sanat, mutta jotain tähän suuntaan.)
Kustantamoissa työskentelevä ihminen saattaa kokea samoin. Tavallinen kirjallisuus etoo häntä. Harry Salmenniemi ja kustannustoimittaja eivät välttämättä entuudestaan tunne toisiaan, mutta he tuntevat toisiaan kohtaan tietynlaista veljeyttä. Ja kun Salmenniemen käsikirjoitus saapuu kustantamoon, se hetättää huomiota, sillä se tuntuu virkistävästi poikkeavan normaalista tekstimassasta.
Ulkoapäin saattaa siis näyttää siltä, että kustannustoimittajalla ja runoilijalla on jokin yhteinen teoria tai että he ovat valmiiksi toistensa parhaita kavereita. Näin ei kuitenkaan ole. Heitä yhdistää pikemminkin samoihin asioihin kohdistuva viha. He vihaavat arkipäiväistä runoutta - juuri sitä runoutta, jota kansa kirjoittaa ja jota se ehkä myös saattaisi haluta lukea.
Ilman mitään filosofista pohjaa tällainen tilanne on ollut vallalla ainakin 1960-luvulta alkaen. Mikään lehti tai kustantamo ei julkaise tavallisten ihmisten tavallista runoutta, koska se etoo niitä ihmisiä, jotka joutuvat tuolla alalla työskentelemään. Kaikki julkaistu runous on enemmän tai vähemmän anti-runoutta ja tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa vittuilua, mutta kaikesta huolimatta sillä ole mitään tekemistä ideologioiden tai esteettisten hienouksien kanssa. Otetaan esimerkiksi katkelma Salmenniemen esikoisteoksesta virrata, että:
"kddkdghkjssijhnnaölslhölijh
ägä-ägä-ägä-ini-nini-niii!
plop-blop-gliiip!"Teksti on hyvin pitkälle vietyä ja sofistikoitunutta vittuilua. Julkaisemalla tällaisen kirjan, kustantamo tahtoo ylväästi vittuilla koko kansalle - kostaa sen vaivan, jonka se joutuu näkemään kahlatessaan läpi satoja keskinkertaisia runokäsikirjoituksia. Yhdessä Salmenniemi ja Otavan kaunokirjallinen osasto huutavat: Me luimme läpi kaikki ne kammottavat keskinkertaiset runot, jotka te meille lähetitte - lukekaa te nyt vuorostanne läpi tämä ja kärsikää!
Coelho on siis jälleen kerran oikeassa, mutta vääristä syistä. Kirjailijat eivät kirjoita toisilleen. He kirjoittavat selkä päin kansaa - pyllistävät ja pierevät niin kovaa, että kakkapaakkuja lentää lukevien ihmisten naamalle.
Näin toimimalla kustantamot itse asiassa saavat myös synninpäästön. Toimittajat tietävät, että ne eivät voi hioa valmiiksi ja julkaista kaikkia ihmisten lähettämiä riipaisevia tarinoita. Tekstipinot ovat täynnä avunpyyntöjä, hätää ja kuvausta julmista epäkohdista. Tavalliset ihmiset tahtovat kirjoillaan suorittaa itselleen ja koko kansalle psykoanalyysiä, tuoda esiin vääryksiä ja korjata niitä. Ne ovat kirjoja, jotka tahtovat parantaa maailmaa. Ja kuitenkin sitä kaikkea on mahdotonta julkaista, minkälaisen sisällön siitä nostaisi esiin? Ainoana ratkaisuna vyöryävän sisällön edessä kustantamot kukin tahollaan kehittävät helpotusta tuovan estetiikan: julkaistaan vain kirjoja, joissa ei ole minkäänlaista sisältöä. Ne eivät sano mitään, ne eivät ole edes kieltä!
Täydellinen synninpäästö. Emme osaa valita, emme siis julkaise ketään tai mitään - vain kirjailijoita, jotka edustavat ei ketään, ei mitään. Yhdenkään pienen ihmisen ääni ei pääse kuuluviin, vain äänetön ääni, mielipuolinen melu ja kansan kasvoihin suunnatun pierun pihahdus.
Voimme Coelhon lailla kuvitella, että jonkinlaisen ratkaisun asiaan toisi se, jos tarttuisimme talikkoon ja sytyttäisimme soihtumme ja lähtisimme vihaisen väkijoukon mukana ajamaan kustantajat linnoistaan niin kuin Frankensteinin hirviön. Mutta mitään pysyvää ratkaisua se ei toisi. Kun nimittäisimme jonkun toimittamaan kustannustoimittajan työtä, hän jo muutamassa kuukaudessa leipääntyisi tavallisten kirjojen lukemiseen ja alkaisi kaivata jotakin erikoisempaa. Fetissien ja perversioiden syntymistä ei voi estää. Pohjimmiltaan me kaikki tiettyyn asemaan päästyämme haluaisimme vain pissata ja kakata tavallisten ihmisten päälle.
Lopuksi
Modernien muotokokeilujen taustoista voidaan tehdä monia arvailuja. Odysseus on oikeastaan varsin myöhäinen tulokas avant-gardessa, eikä kokeilevaa kirjallisuutta voi niputtaa yhden teorian alle. Ylipäänsä kirjoittamisen syyt ovat monimutkaiset myös niillä, jotka näyttäisivät kirjoittavan hyvin perinteiseen tyyliin.
Hauskinta on kuitenkin se, ettei kokeellisuus pelasta ketään ennakkoluuloilta ja leimaamiselta. Aivan samalla tavoin kokeellisuuden puolustajat leimaavat perinteisiä kirjoittajia populisteiksi tai pelkureiksi tai typeryksiksi kuin perinteisen kirjallisuuden tukijat leimaavat kokeellisia kirjoittajia kikkailijoiksi tai elitisteiksi tai teeskentelijöiksi, jotka eivät itsekään tiedä mitä he tahtovat ilmaista. Kaikki osapuolet ovat valmiita lyttäämään kirjan ensivilkaisun perusteella.
Eniten minua harmittaa se, että yrityksiä ainosti ymmärtää vastapuolta on erittäin vähän. Yleensä kaikkein paras keino keskustelun avaamiseksi olisi omien motiivien tunnustelu. Olen halunnut kirjoittaa auki omia kirjallisia motiivejani, vaikka ne eivät aina olisi kovin yleviä. Olen halunnut myös tehdä selväksi, jos en tykkää jostakin. Jos joku pyytää minua perustelemaan sanani, olen siihen aina valmis.
On väärin, että ihmiset - minä mukaan lukien - tekevät johtopäätöksiä Coelhon ajattelusta neljän irralisen lauseen perusteella. Nillittäminen ja vollottaminen paljastaa aina paljon enemmän puhujan itsensä kuin Coelhon tai Joycen maailmankuvasta.
Coelholla tietenkin olisi mahdollisuus vastata ympäri maailmaa kuuluvaan kritiikkiin, mutta sitä tuskin koskaan tapahtuu - tai jos se tapahtuukin niin Hesari ei ole siitä kiinnostunut. Paljon enemmän huomiota herättävät kontekstistaan irroitetut vihamieliseltä kuulostavat lauseet kuin perustellut filosofiset näkemykset.
PS. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kannatan kyllä ajatusta runojen lausumisesta jääkiekko-otteluiden erätauolla.
Mitä on tämä puhe kansasta ja pissaamisesta ja kakkaamisesta sen päälle? Teoriasi on kirjoituksen loppua kohden aika paranoidi. Vai onko se edes mikään teoria?
VastaaPoistaEhdottomasti kaikkien tulee kyseenalaistaa omat motiivinsa. Nähdäkseni kirjallisuuden avartavalla vaikutuksella on tässä suurta apua. Leopold Bloom tekee niin läpi Ulysseksen. Hän kyseenalaistaa motiivinsa, sukupuolensa, tekemisensä, rakkautensa, kielensä, kotimaansa... en tiedä, mitä Coelho kyseenalaistaa muuta kuin Ulysseksen. Ainoa, mitä toivon on, että hän olisi vaivautunut tekemään sen hyvin. Sen sijaan hän, niin juuri, hän, pissasi, kakkasi, pieraisi ja runkkasi... ei kansan, koska sellaista ei olekaan, vaan yksittäisen, yksilöllisen itseään etsivän, kyseenalaistavan lukijan päälle. Siis älykkään ihmisen.
Sinä valitat kirjoituksen edetessä yhä enemmän, ettei joku fiktiivinen tyhmä ihmisjoukko nimeltä kansa ymmärrä kokeellisuutta. Olkoot ymmärtämättä jos eivät halua. Olkoot ymmärtämättä kokeellisuutta, jos kokeellisuutta kerran on olemassa ja kansa itse on olemassa. Tämähän on demokratia ja kansan kuuluu saada päättää, mitä se ymmärtää.
Minäkin voin puhua vain itseni puolesta ja piru vieköön minä kyllä kyseenalaistan motiivejani jatkuvasti. Satunnaisia nimiä mainitakseni esim. Salmenniemi, esim. Joyce, esim. Foster-Wallace, esim. Shakespeare, esim. Kierkegaard, esim. Aronpuro, esim. Borges ja esim. Roald Dahl ovat minua tässä suuresti auttaneet. Toki he ovat kaikki kliseitä ja yliopistossa opiskelleen älymystöläisen kullannuppuja. He vain ovat ajaneet minut siihen pisteeseen, että olen yliherkkä paskalle. Ainakin osa noista henkilöistä on varmasti piiskannut myös sinua samaan suuntaan, koska niin herkästi näit lipsumisen paskapuheen puolelle tuossa parin päivän takaisessa facebook-keskustelussa. Ja olen aivan samaa mieltä kanssasi siitä, että paskapuheeksi se olisi mennyt ilman puuttumistasi asiaan.
Minulla on muuten vahva aavistus siitä, että Coelho on hirveää paskaa, mutta en tiedä sitä enkä aio ottaa selvää. Tulisin varmasti toimeen ilmankin tätä ennakkoluuloa, mutta minulla se kuitenkin on.
Niin kuin sisäänpäin kasvanut varpaankynsi.
Älkäämme siis puhuko Coelhosta. Jatkakaamme omien motiiviemme kyseenalaistamista. Kyseenalaistaisit ensi alkuun kirjoituksesi alkaen kohdasta "Mikä Odysseuksesta tekee vaarallisen".
Pitäisi olla vähän tarkempi nyt kun osoitetaan kyseenalaistamisen kohteita. Siinä keskikohdillahan minä vasta alan saada asioiden syrjästä kiinni.
VastaaPoistaEnkä minä olen kansaa kutsunut tyhmäksi kertaakaan. Mistä sinä sellaisen käsityksen sait? Tavalliset ihmiset eivät ole tyhmiä. He vaistoavat kyllä korkeakirjallisuutta lukiessaan, että heidän elämäänsä ja elämänarvojaan sen välityksellä halveksitaan.
Parahin Juho,
VastaaPoistatuo tuorein postauksesi oli oikeastaan mielenkiintoisempi, mutta vastaan nyt tähän. Itse Coelhosta ei muuta että hänelle ei taida kaupallinen menestys riittää. Hän tahtoo korottaa itsensä historiankirjoituksessa Joycen, Woolfin ja Camus'n yläpuolelle. Noilla keinoin se ei taida onnistua.
Se mihin varsinaisesti kiinnitin huomiota, on tässäkin kirjoituksessa ilmenevä eritteisiin kiinnittyvä kielikuva. Olen jaksanut hämmästellä tätä viime vuosien suuntausta, jossa kirjallisuudesta tehdään hyvin ruumiillista. Mikä ei ehkä niinkään yllättävää, asialla ovat useimmiten kirjallisuusihmiset itse. Mainitsemasi viha (ja halveksunta) vaikuttaa selvästikin olevan kirjallisuuden sisäistä. En voi puhua kansan nimissä, mutta arvaan että suurinta osaa kirjallisuus ja eritoten runous ei yksinkertaisesti kiinnosta. Vaikka selityksiä ja muutosehdotuksia kuinka keksisi, pelkään pahoin että vallitseva olotila on sangen stabiili.
Kirjallisuus ja varsinkin runous, sellaisena kuin ne käsitän - taiteena - on ensisijaisesti estetiikkaa, tekijöidensä estetiikkaa. En ymmärrä millä tavoin se olisi lukijoiden tai heidän arvojensa halveksuntaa. Lukijoiden arvot ovat oletettavasti moninaisia ja kirjallisuudesta kiinnostuneille riittää taatusti valinnanvaraa, myös "arvolatautuneille". Parhaassa tapauksessa lukija saattaa joutua kyseenalaistamaan omia arvojaan. Toisaalta, jos ne arvot ovat täysin lukkiutuneita, mihin kirjallisuutta tarvitaan. Pönkittämään lukijan arvomaailmaa? Jos näin, niin sääliksi käy taiteilijoita.
Mitä kustannustoimittajiin tulee, on palkkatason ja työmäärän suhteen vaikea kuvitella toimeen hakeutuvan muiden kuin intohimoisten kirjallisuusihmisten. Viha ja kosto ovat käsittämättömiä ilmaisuja tässä yhteydessä. Puhut itsekin keskinkertaisista käsikirjoituksista. Miksi sellaisia pitäisi julkaista?
Jos ja kun "kansa" kovasti kirjoittaa ja kenties haluaisi lukea juuri kaltaistensa tekstiä, missä ongelma? Internetaikana voi julkaista niin paljon kuin tahtoo ja tavoittaa tämän määrittelemättömän lukijakunnan, parhaassa tapauksessa fyysisen tuotteen välityksellä. Kansalla on ratkaisu käsissään, se voi vapaasti nauttia "tavallisuuden" estetiikasta. Mihin me oikeastaan kirjailijoita ja taiteilijoita tarvitsemme?
Narsismista: luovassa työssä tietty määrä narsismia on tarpeen, jotta voisi uskoa omaan tekemiseensä. Narsismi ei suinkaan ole kirjailijoiden ja taiteilijoiden yksinoikeus. Jos on vähääkään yhteiskunnallisesti tiedostava ja empatialla varustetun tunne-elämän omaava, huomaa että yhteiskunta on täynnä narsisteja. Usein heitä kutsutaan voittajiksi ja menestyjiksi.
HPC:n menestystä tervehdin ilolla, vaikka tarjonta ei kaikilta osin kohtaakaan omaa estetiikkaani. Mutta nyt käsi sydämelle Juho: montako yli 40-vuotiasta tuohon kylään kulloinkin ja keskimäärin mahtuu? Kuinka tervetulleeksi he mahtavat tuntea itsensä Harrin puhuessa alentavaan sävyyn kukkahattutädeistä? Mahtaako kukkatätirunous mahtua mainitsemasi kansan kirjallisuuskäsityksiin?
Ystävällisesti,
Kiitos asiallisista huomioista, Kristian. Allekirjoitan niistä useimmat ja koetan vastata muutamaan kysymykseen.
VastaaPoistaEnsinnäkin ruumiineritteet. Kirjallisuudesta puhuttaessa niiden yletöntä käyttöä harrastettiin jo antiikissa (esim. Martialis). Myös keskiajalla F. Rabelais tuli kuuluisaksi verratessaan runonlausuntaa pieruun ja ripuliin. Viime vuosina tätä samaa perinnettä on jatkanut Janne Kortteinen mm. Nuori Voima -lehdessä. Oma panokseni on vähäpätöinen ja lähinnä provokatiivista kuorrutetta.
Jaan seuraavan katkelman kahteen osaan, koska haluan kommentoida kahta eri ajatuslinjaa:
a) "Kirjallisuus ja varsinkin runous, sellaisena kuin ne käsitän - taiteena - on ensisijaisesti estetiikkaa, TEKIJÖIDENSÄ ESTETIIKKAA. En ymmärrä millä tavoin se olisi lukijoiden tai heidän arvojensa halveksuntaa. Lukijoiden arvot ovat oletettavasti moninaisia ja kirjallisuudesta kiinnostuneille riittää taatusti valinnanvaraa, myös "arvolatautuneille". Parhaassa tapauksessa lukija saattaa joutua kyseenalaistamaan omia arvojaan.
b) Toisaalta, jos ne arvot ovat täysin lukkiutuneita, mihin kirjallisuutta tarvitaan. Pönkittämään lukijan arvomaailmaa?"
Ensin kohta b): Monesti juuri vaikea ja esteettisesti sitoutunut taide pönkittää perinteisiä arvoja. Se ei lähesty lukijaa tasavertaisena ja valmiina kompromisseihin. Niinpä se helposti saa lukijan vain vetäytymään kuoreensa ja tuhahtamaan jotain postmodernista tekotaiteellisuudesta.
En kannusta keskinkertaisuutta, mutta kylläkin kompromisseja. Mielestäni runouden ei pitäisi olla niin ihastunutta omaan estetiikkaansa, vaan tiedostaa sen olevan näkökulma ja diskurssi. Lopputuloksena voisi olla moniäänisyyttä, johon olisi enemmän tulokulmia.
Sitten kohta a):
Halveksunta ja ylimielisyys ovat saman asian kaksi puolta: ja ylimielisyyttä runoudessa on jo senkin takia, että puhutaan aina "omasta äänestä" ja muista individualistisista käsitteistä. Runoilija ymmärretään oman maailmansa luojaksi - mutta mielestäni tämä koko monimutkainen ja laaja katsanto on perin kyseenalainen. Omatkin maailmat ovat lopulta kulttuuristen elemetttien sekoittamista, eikä niiden ylimielinen korottaminen ole perusteltua. Runous voisi olla maanläheisempää, jos tietyt ajatusmaailman ristiriitaisuudet tiedostettaisiin. Koko teema on liian laaja tässä selitettäväksi.