Andy Warholin kerrotaan ennustaneen, että "tulevaisuudessa jokainen saa 15 minuuttia kuuluisuutta". Ilmeisesti kyseinen heitto, kuten monet muutkin vastaavat, voidaan jäljittää jonnekin Warholin ympärillä pyörineiden taiteilijapiirien kollektiiviseen höpinägeneraattoriin. Useimmat tuohon aikaan niissä piireissä ilmaistut ajatukset yhdistetään nykyään vain Warholiin itseensä.
Ideoiden alkuperän kiistanalaisuudesta ei tietenkään kannata olla millään tavoin katkera tai kateellinen, sillä Andy Warhol on kuollut. Mikään määrä kunniaa tai anekdootteja ei tuo häntä henkiin ja kohenna hänen karismaansa.
Toteamuksen ajatussisältö on kenties sekin muuttanut muotoaan vuosien varrella, mutta nykyään se ainakin yhdistetään median lyhytjänteisyyteen. Kukin ilmiö voi vangita suuren yleisön mielenkiinnon vain hetkeksi. Jännittävimpienkin tapahtumien uutuusarvo on pian tiessään, ja kehityksen seurauksena menneiden aikojen kiintotähdet vaihtuvat kiihtyvällä tahdilla tähdenlentoihin.
Kaikesta omasta kokemuksestamme huolimatta ennustus ei ehkä kuitenkaan ole toteutunut. Warhol oli ehkä oikeassa siinä, että 2000-luvun (etenkin sosiaaliselta) medialta puuttuu keskittymiskykyä, mutta lyhytjänteisyytemme seurauksena muutamilla vaikutusvaltaisilla tahoilla on yhä enemmän valtaa. Yhä harvempi toisin sanoen saa osakseen edes sen luvatun 15 minuuttia kuuluisuutta.
Julkisuutta jaetaan nykyään pienissä pätkissä, mutta yleisön muisti on niin pirstaloitunut, etteivät useimmat edes huomaa kuinka heille yhä uudestaan ja uudestaan myydään sama 15 minuuttia, hieman erilaiseen ilmiasuun puettuna.
Eräällä tavoin koko kulttuurimme on muuttunut muistisairaaksi. Sama levy-yhtiö voi muutaman vuoden välein julkaista saman hittibiisin, eikä monikaan tajua, että sen kaava on jo tuhannesti käytetty. Myös elokuvat voidaan julkaista useita kertoja jatko-osien muodossa tai häikäilemättöminä kopioina.
Urheilussakin monia kiehtoo spektaakkelinomainen yllätyksettömyys. Samat vaiheet koetaan joka vuosi, samaan aikaan ja vain hieman toisenlaisella lopputuloksella. Mestareiden liigassa esimerkiksi nähdään aina yksi yllätysjoukkue, joka on sankarillisesti yltänyt puolivälieriin.
En väitä, että kulttuuriamme tieten tahtoen käsikirjoitettaisiin. Mitään ei tarvitse käsikirjoittaa, koska kaava jo valmiiksi mahdollistaa hyvin vähän yllätyksiä. Kaikkialla me näemme nykyään vain kaavoja: menestyselokuvien kaavoja, hittibiisien kaavoja, ja urheilujoukkueita, jotka noudattavat menestyksen kaavaa.
Maailmassa on tarjolla yhä vähemmän 15 minuutin pätkiä julkisuudesta myös siitä syystä, että tärkein julkisuus on nykyään kansainvälisesti jaettua. Kaikkiin maihin tilataan samat televisio-ohjelmat tai niiden kaavat. Kotimaisen julkisuuden määrät ovat kaikkialla vähentyneet, kun ihmisten huomion vangitsee globaali superjulkisuus.
Kaiken aikaa menestystekijät maailmassamme skaalautuvat. Yksi ilmiö kerää 15 miljoonaa klikkiä, eikä seuraavaksi kiinnostavimmalle jää kuin murusia. Maailman 7 miljardista ihmisestä ehkä 10.000 saa kokea jonkin asteista julkisuutta, mutta suhde on silloin 1/700.000. Vielä jonkin aikaa sitten kussakin maassa oli vähintään tuhat pikkujulkkista, jotka kykenivät elättämään itsensä omalla mediatyöllään.
Jos menemme ajassa vielä kauemmas taakse päin, löytyi jonkin asteen julkisia puhujia tai esiintyviä taiteilijoita kaikista kylistä. Keskiajalla ehkä yksi ihminen sadasta pystyi tuntemaan itsensä tunnetuksi ja tärkeäksi, koska hänellä oli vaikutusvaltaa omaan pieneen yleisöönsä. Nykyään artisti on säälittävä, jos hänen levynsä myyntimäärät tai keikkayleisöt jäävät muutamiin satoihin.
Julkisuuden skaalautuessa myös ansiot skaalautuvat. Muutama megakorporaatio kerää kaikki maailman voitot. Muutama megajulkkis kerää 90% epäkriittisen yleisön huomiosta, sillä lauman turvaa etsivälle suurelleyleisölle fanittamisessa on tärkeintä juuri artistin suuruus ja fanijoukon kriittinen massa.
Jos tavallinen ihminen saa jonkin sattuman seurauksena hieman näkyvyyttä valtamediassa, hän häkeltyy. Kaikki näkevät että hän on tavallinen ihminen, koska hän ei pidä kameroiden läsnäoloa itsestäänselvyytenä. Julkisuudesta tulee pienen joukon elämäntapa, joka usein omaksutaan jo omilta vanhemmilta.
Jostain syystä suomalaiset mediat yhä kutsuvat Robinin Frontside Ollie -biisiä ja sen videota someilmiöksi, vaikka biisin julkaisi maailman suurimpiin levykonserneihin kuuluva Universal Music, biisin sävelsi Maki Kolehmainen ja sen sanoitti Sana Mustonen, joka on jo 90-luvulta alkaen sanoittanut hittejä monille huippubändeille. Musiikkivideolla oli lisäksi erillinen kymmenien tuhansien eurojen kuvausbudjetti. Kyse ei siis ollut mistään netti-ilmiöstä, vaan pitkään suunnitellusta ja ammattivoimin valmistellusta kampanjasta, johon sovellettiin enimmäkseen täysin perinteisiä näkyvyyden lisäämisen keinoja.
Ammattitaidolla ei tietenkään aina onnistuta aikaansaamaan julkisuutta, vaikka apuna olisi rahaa ja kontakteja, joten siksi monet mediat eivät nykyään enää itse tuota sisältöä. Jos jonkun blogijulkaisusta tai Facebook-päivityksestä kehittyy pieni someilmiö, eli se kerää esimerkiksi 50 jakoa, juttuun tarttuu pian IltaSanomien tai IltaLehden verkkotoimitus, joiden nopeasti väsäämä uutinen kerää tuhansittain jakoja ja tykkäyksiä. Perinteiset, suuret ja tehokkaasti järjestäytyneet mediat toisin sanoen varastavat pienempien medioiden, kuten blogien ideat ja niiden alulle saattaman pöhinän - sekä tietenkin siinä ohessa haalivat myös tarjolla olevat mainostulot.
Pitkään julkisuudessa olleet henkilöt, kuten Matti Nykänen, oppivat asteittain yleisön kollektiiviset käyttäytymistavat ja toimittajien metkut. He tietävät mikä myy ja miten siitä saa parhaan hinnan. On oletettavissa, että tulevaisuudessa yhä harvempi henkilö tulee tienaamaan yhä huimempia summia, eikä muille jää mitään.
torstai 30. huhtikuuta 2015
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
Elitismin eroista taiteessa ja urheilussa
Mistä hitosta elitismissä oikein on kyse? Miksi sanan käyttötapoihin liittyy niin monia näkyviä ristiriitoja?
Taiteilijoita saattavat esimerkiksi syyttää elistismistä samat ihmiset, jotka lauantaisin ihan mielellään katselevat Valioliigan jalkapalloa tai yleisurheilun Eliittikisoja. Ei heitä ollenkaan pieni elitismi näytä haittaavan, kunhan se ajoitetaan viikonlopulle.
Edustaako kirjallisuus elitismiä, koska kirjastoon ei ole pääsymaksua, eikä edes kirjojen lainaamisesta tarvitse maksaa? Miksi ei F1-sirkusta ole alettu kutsua elistiseksi lajiksi sen jälkeen, kun kilpailut siirrettiin maksukanaville? Formuloita voivat livenä katsella enää harvalukuisat etuoikeutetut kansanryhmät. Eikö se ole nimen omaan elitismiä?
Miksi elitismi on täysin sallittua tai jopa ihailtavaa urheilussa, mutta tuomittavaa taiteessa? Eroavatko mainitut elitismin muodot jollain merkittävällä tavalla toisistaan?
Vaikuttaako urheilussa kansan positiivisiin mielikuviin esimerkiksi se, että urheilijat "nousevat lajin korkeimpaan eliittiin", kuten usein sanotaan. He eivät synny eliittiin, vaan ponnistelevat pitkään saavuttaakseen huipun.
Mutta kyllä kai samat ponnistelun vaatimukset pätevät myös taiteilijoihin? Miksi ei taiteilija saisi omilla lahjoillaan ja peräänantamattomalla työllä nousta oman lajinsa eliittiin ja sanoa tehneensä niin?
Ehkä erot mielikuvissa perustuvat medianäkyvyyden jakautumiseen? Taiteilijasta tulee tunnettu vasta sen jälkeen, kun hän on saavuttanut suuria. Yleisö ei saa seurata hänen uraansa sen alkuvaiheissa, sillä valtamediat eivät usein ole hänestä pätkääkään kiinnostuneita, ennen kuin hän lyö läpi ja esimerkiksi voittaa Pro Finlandia -mitalin tai saavuttaa kirjailijana ensimmäisen Finlandia-ehdokkuutensa. Juontuvatko suuren yleisön epäilykset kenties siitä, että taiteilijat usein vain tupsahtavat esille - ikään kuin he eivät olisi lainkaan tehneet työtä menestyksensä eteen?
Tai ärsyttääkö isänmaallisia kansalaisia jollain tapaa se, että taiteiden ylimmistä tunnustuksista nykyään käytetään nimitystä Finlandia-jotakin? Kuulostaako se teeskentelyltä?
Pitäisikö taiteisiin ennemmin omaksua jokin Kuninkuusravien kaltainen romanttisempi nimitys? Kuninkuusraveissa juoksevat suomenhevoset ja myös tangokilpailuissa palkitaan kuninkaallisia? Ehkä kansa ennemmin haluaisi muuttaa Suomen kuningaskunnaksi, jotta pääsisimme kaikenlaisesta elitismistä?
Ehkä suurimmat taiteiden ja urheilun väliset eroavaisuudet nähdään saavutusten mitattavuudessa. Urheilukilpailuissa on joskus erittäin helppo selvittää voittaja - ja hänen voittotuloksensa voidaan helposti ilmaista numeroilla: hän esimerkiksi juoksi 100 metriä tietyssä ajassa tai hyppäsi pituutta tietylle metriluvulle.
Myös urheilussa kuitenkin usein joudutaan turvautumaan tuomareihin. Heitä tarvitaan etenkin joukkuelajeissa, joissa pelaajille tuomitaan eri muotoisia rangaistuksia. Yksilölajeissa harkittu vastustajien häiritseminen on yleensä vaikeampaa.
Muutkin tekijät voivat vaikeuttaa kilpailijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamista urheilussa. Esimerkiksi edellä mainitussa formulakilpailuissa tai rallissa on kyse pitkälti välineurheilusta. Kuljettavat ovat hyvin eri arvoisessa asemassa sen suhteen, missä tallissa he ajavat. Tästäkään huolimatta lajia ei yleensä kutsuta elitistiseksi.
Taitoluistelua sentään pidetään joskus elitistisenä lajina, ehkä juuri siksi, että tuomariston toiminta voi tuntua salamyhkäiseltä tai epäreilulta. Siinäkin lajissa sentään juontajat voivat omalla toiminnallaan helpottaa yleisön pääsemistä sisälle lajin hienouksiin.
Liittyykö suurin merkitsevä tekijä itse asiassa tapahtumien juontamiseen ja selostamiseen? Katsojilta häipyvät tunteet lajin elitismistä, koska joku selostaa heille selkeällä suomen kielellä mitä on tapahtumassa - miksi tuo toinen voitti ja toinen hävisi? Tulisiko taiteissa lisätä nimen omaan selostamisen ja perustelujen osuutta?
Itsekin pidän huolestuttavana, että niin monen taidekilpailun tai apurahoja myöntävien tahojen viesteissä suoraan julistetaan, ettei päätöksiä perustella?
Onko tämä varsinainen ongelma? Tulisiko taiteilijoiden suorituksia ptrkiä lempeän määrätietoisesti avaamaan katkeamattomalla seloksuksella, niin kuin isä tai äiti lukisi iltasatua lapselleen, jossa erottuvat toisistaan tekojemme hyvät ja pahat seuraukset?
Ehkä taiteen ongelma on narratiivien ohuudessa? Me tahdomme tietää miten tähän on päästy, mitä lopputulos on tullut maksamaan? Kuka on tarinan sankari ja kuka on konna.
Otetaan lopuksi esille raha, koska siitä ei ainakaan ole kyse. Me kaikki tiedämme varsin hyvin, että Euroopassa yksittäinen jalkapalloilija saattaa vuodessa tienata summan, joka vastaa Suomen valtion taiteelle myöntämää valtiontukea tai jopa jonkin taidemuodon koko liikevaihtoa, mukaan lukien yksityinen sektori ja kaikki säätiöt.
Me tiedämme, että yritysjohtajat voivat palkita itsensä bonuksilla, jotka eivät välttämättä perustu yrityksen kurssinousuun tai muihin mitattaviin saavutuksiin. Taiteilijat kulkevat samaan aikaan rääsyissä ja pyytävät vähemmän palkkaa kuin mikään toinen ammattikunta, jopa vähemmän kuin työttömät. Heillä ei ole yhteiskunnassamme mitään taloudellista valtaa, eikä enempää kuin ripaus viihdeteollisuuden vaikutusvallasta. Silti heihin kohdistuu niin paljon vihaa.
Taiteita syytetään elitismistä, koska jostain syystä se vain tuntuu sopivalta syytökseltä. Olen lukenut läpi useita keskusteluja Facebookissa tai Homma-forumilla, mutta en vieläkään osaa nimetä ilmiön perimmäisiä syitä. Ihmisille voi tarjota faktoja, mutta silti mielipiteet eivät juurikaan horju. Koska hyvät taiteen vihaamisen perusteet loistavat poissaolollaan, voimme kaiketi vain todeta, että halut eivät motivoitu kovinkaan rationaalisista perusteista - pikemminkin perustelut useimmiten perustuvat tietämättömyyteen.
Ehkä tarvittaisiin joku poikkeava yksilö, joka osaisi itsereflektion keinoin pukea sanoiksi oman vihansa taustamotiivit. Se tietenkin samalla melkeimpä edellyttäisi sitä, että henkilö itse olisi melkoinen taiteilija.
Onko tietämisen kynnyksenä suuren yleisön laiskuus vai taidepiirien tapa sulkeutua itseensä?
Tavalliset ihmiset eivät tiedä paljoakaan taiteesta tai taiteilijoiden elämästä.
Tästä voi syyttää osaltaan mediaa, joka ei välitä tiedottaa taidemaailman tapahtumista samaan malliin kuin tiedotetaan vaikkapa urheilusta, josta julkaistaan sadoittain kolumneja ja pelien jälkianalyysejä joka viikko.
Toivoisin, että taidetta käsiteltäisiin enemmän kritiikkien ja kansantajuisten selostusten muodossa, mutta en ole varma haluavatko kaikki taidepiirit samaa.
Välillä tuntuu siltä kuin tuntemani taiteilijat olisivat salaa iloisia siitä, että yhteys kansaan on katkennut. Monilla on suorastaan sadistinen halu kostaa koulukiusaaminen tai aiempi vähättely omalla ylivertaisuudellaan. Eivät kaikki taiteilijat halua olla yleisönsä kanssa samalla viivalla, vaan katsovat heitä ylhäältä.
Kyllä sen vaistoaa. Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, mistä minä puhun.
Pienemmillä paikkakunnilla, kulttuuriseuroissa ja lautakunnissa mielellään myös ruokitaan tällaista mielikuvaa taiteesta, jotta paikalliset kulttuurihenkilöt voisivat tuntea itsensä muita paremmiksi, koska he arvostavat ja ymmärtävät taidetta.
Tällainen puhe suututtaa monia. Olen nähnyt sen joka kerta kun avaan suuni. Kyllä ylimielisyyden voi täysin oikeutetusti nimetä taiteen elitististen mielikuvien yhdeksi taustasyyksi. Tämä ei kuitenkaan yleensä päde alan parhaisiin, enemmänkin nuoriin kiipijöihin ja seurapiirien vähäpätöisempiin, mutta usein portinvartijoina toimiviin hännystelijöihin.
Monet tuntemani taiteen tekijät ovat erittäin nöyriä. He ovat saavuttaneet paljon, koska he tietävät, että kaikkein eniten merkitsee uuttera työnteko. He esiintyvät suurille yleisöille ja suuri yleisö rakastaa heitä, koska he ovat sydämeltään avoimia.
Kun heille myönnetään palkintoja, he kiittävät niitä, joille palkinto kuuluu - taustajoukkojaan, opettajiaan, valmentajiaan, puolisoaan ja kannustavaa yleisöä. Eivät he kuvittele kusipäisyyttään olevansa huipulla vain oman lahjakkuutensa ansiosta, vaikka kukaan tuskin epäilee, ettei heillä olisi myös lahjoja.
Suuri yleisö on taiteen äärellä usein kärsimätöntä ja se loukkaantuu helposti, jos jokin asia ei miellytä. Ihminen saattaa lukea runon, joka ei kosketa häntä itseään ja sen perusteella määrittellä kaiken runouden huonoksi. Epäilevät asenteet usein periytyvät suoraan heidän vanhemmiltaan. Eivät useimmatkaan runoja aktiivisesti vihaavat ihmiset tiedä runoudesta yhtikäs mitään.
Mitä kuitenkaan auttaa syyttää ketään osapuolta. Tarvittaisiin ennen kaikkea kärsivällisiä välittäjiä. Jokin suuri aikakausilehti voisi esimerkiksi tarjota runoudelle hieman palstatilaa, kunnes sattumalla itse kukin kohtaisi sellaisen runon, joka ei olisi niin huono kuin kaikki aiemmat. Ehdoton mielipide muuttuisi asteittain vähemmän ehdottomaksi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mitään keskustelua edes käydä runouden popularisoimiseksi. Tarvittaisiin jokin suuri muutos rakenteisiin ja toistaiseksi ainoat valonpilkahdukset ovat olleet Poetry Slam ja Open Mic -tilaisuudet, joissa baariyleisö voi itse esittää omia runojaan ja myös tuomarin asemassa arvioida muiden runoja. Tällaiset tapahtumat raottavat norsunluutornin ovea, vaikka tapahtumien kautta ei kovin helposti päästä aivan tornin huipulle, laakeriseppeleeseen asti.
Viralliset kustantamot eivät ole olleet lavarunoudelle vielä kovin suopeita. Kuka tahansa voi esittää runojaan pienelle yleisölle, mutta suuri yleisö jää usein tavoittamattomiin jopa parhailta lavarunoilijoilta, koska he eivät saa kirjojaan myyntiin yleisiin kirjakauppoihin ja koska suuren levikin lehdet, kuten Ilta-Sanomat tai Ilta-Lehti eivät millään tavoin edistä runouden näkyvyyttä.
Taidepiirit saisivat mielestäni edes haluta tällaista näkyvyyttä, mutta aika harva edes ottaa ajatusta tosissaan. Voin hyvin arvata, että Ilta-Lehteen säännöllisesti kirjoittava runoilija pian menettäisi kunnioituksensa kollegoidensa silmissä. Suurimpana syynä olisi varmaankin kateus, mutta "sellaisen populistisen puuhastelun huonoa vaikutusta kulttuurielämälle" tuskin perusteltaisiin kateuden kautta.
Pennittömien kulttuurikartelli
Lopuksi vielä tuore ja astetta radikaalimpi näkökulma taiteen elitismiin. Mitä jos taiteen eräänlainen elitismi juontuu juuri siitä, että taiteen tekijöillä ei yleensä ole kovinkaan suuria tuloja. He ovat tottuneet tekemään huomattavan paljon työtä olemattomalla palkalla tai jopa ilmaiseksi.
Sosiaalinen ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa "kulttuurikartelliksi" saa alkunsa siitä, kun taiteilijat ovat pakotettuja toimimaan yhdistyksissä ja osuuskunnissa. He tekevät toisilleen pieniä palveluksia ja jäävät kiitollisuudenvelkaan, koska kukaan ei oikein tiedä kuka on kenellekin eniten velkaa toisten teosten kommentoimisessa, tekstien editoimisessa tai näyttelyjen ripustamisessa. Taideperheestä tulee helposti hyvinkin tiivis, koska kukin on riippuvainen siitä, että tarvittaessa löytää jonkun, jolta saa materiaaliapuja tai kriittisen mielipiteen.
Jos taiteilijoilla olisi käytössään hyvin paljon rahaa, heidän ei tarvitsisi jakaa työtiloja ja tarvikkeita - tai hankkia yhteistoimin rahoitusta yhdistyksensä taiteelliseen toimintaan, joka auttaa heitä kutakin täyttämän oman kalenterinsa tapahtumilla ja yhteisesti sovituilla määräajoilla.
Rutiköyhien taiteilijoiden toimintaa motivoi keskinäinen kilpailu, kiitollisuudenvelka ja alan muille toimijoille, kuten kustantajille, galleristeille tai säätiöille annetut lupaukset. Työtä hyvin harvoin motivoi raha, koska palkat ovat epäsäännöllisiä ja myyntitulot epävarmoja.
Kulttuuripiirien ja tavallisen kansan välille syntyy merkittävä kulttuuriero, joka perustuu paitsi rahanhalveksimiseen, myös erityinen taituruus muiden motivaatiokeinojen hallinassa.
Taiteilija on itse asiassa motavaation ammattilainen aivan ari mittakaavassa kuin urheiluvalmentaja, joka voi luvata joukkueelleen rahaa ja menestystä. Taiteilija voi luvata itselleen vain rankkaa työtä ja ympäröivän yhteiskunnan halveksuntaa, mutta silti hän herää aamulla aikaisin ja aloittaa 12 tunnin työpäivän, josta ei viikon päätteeksi heltiä penniäkään.
Eräänlaista hengen elitismiä edustaa rautainen tahto, joka ei ole alisteinen rahalle. Ehkä siksi vasemmistopuolueet osaavat arvostaa taiteilijoiden karismaa. He näkevät ihmisen, joka kulkee kirpparirääsyissä, mutta ulkonäöstään huolimatta on rutiineissaan äärimmäisen kurinalainen ja määrätietoinen kuin huippu-urheilija.
Toisaalta eräänlaista elitismiä edustaa myös taiteilijapiirien sisään päin lämmennyt kulttuurikartelli, jossa ulkopuolisen on vaikea saavuttaa uskottavuutta, ennen kuin hän on monella tavoin todistanut itsensä. Myös taiteen kommunikaatio on valitettavan usein rajoittunut näiden kartellien sisäpuolelle. Kullakin taiteenmuodolla on oma diskurssinsa sekä muusta yhteiskunnasta riippumattomat muoti-ilmiönsä.
Saadessaan toisiltaan riittävän paljon apua ja kunnioitusta voi taiteilijayhteisö jopa täysin lopettaa ulkomaailmalle viestittelemisen. Esseet julkaistaan omissa lehdissä. Keskustelut käydään tietyn ravintolan tietyssä pöydässä.
Aikaa myöten kartelli alkaa muistuttaa pelottavan paljon salaseuran looshia.
Taiteilijoita saattavat esimerkiksi syyttää elistismistä samat ihmiset, jotka lauantaisin ihan mielellään katselevat Valioliigan jalkapalloa tai yleisurheilun Eliittikisoja. Ei heitä ollenkaan pieni elitismi näytä haittaavan, kunhan se ajoitetaan viikonlopulle.
Edustaako kirjallisuus elitismiä, koska kirjastoon ei ole pääsymaksua, eikä edes kirjojen lainaamisesta tarvitse maksaa? Miksi ei F1-sirkusta ole alettu kutsua elistiseksi lajiksi sen jälkeen, kun kilpailut siirrettiin maksukanaville? Formuloita voivat livenä katsella enää harvalukuisat etuoikeutetut kansanryhmät. Eikö se ole nimen omaan elitismiä?
Miksi elitismi on täysin sallittua tai jopa ihailtavaa urheilussa, mutta tuomittavaa taiteessa? Eroavatko mainitut elitismin muodot jollain merkittävällä tavalla toisistaan?
Vaikuttaako urheilussa kansan positiivisiin mielikuviin esimerkiksi se, että urheilijat "nousevat lajin korkeimpaan eliittiin", kuten usein sanotaan. He eivät synny eliittiin, vaan ponnistelevat pitkään saavuttaakseen huipun.
Mutta kyllä kai samat ponnistelun vaatimukset pätevät myös taiteilijoihin? Miksi ei taiteilija saisi omilla lahjoillaan ja peräänantamattomalla työllä nousta oman lajinsa eliittiin ja sanoa tehneensä niin?
Ehkä erot mielikuvissa perustuvat medianäkyvyyden jakautumiseen? Taiteilijasta tulee tunnettu vasta sen jälkeen, kun hän on saavuttanut suuria. Yleisö ei saa seurata hänen uraansa sen alkuvaiheissa, sillä valtamediat eivät usein ole hänestä pätkääkään kiinnostuneita, ennen kuin hän lyö läpi ja esimerkiksi voittaa Pro Finlandia -mitalin tai saavuttaa kirjailijana ensimmäisen Finlandia-ehdokkuutensa. Juontuvatko suuren yleisön epäilykset kenties siitä, että taiteilijat usein vain tupsahtavat esille - ikään kuin he eivät olisi lainkaan tehneet työtä menestyksensä eteen?
Tai ärsyttääkö isänmaallisia kansalaisia jollain tapaa se, että taiteiden ylimmistä tunnustuksista nykyään käytetään nimitystä Finlandia-jotakin? Kuulostaako se teeskentelyltä?
Pitäisikö taiteisiin ennemmin omaksua jokin Kuninkuusravien kaltainen romanttisempi nimitys? Kuninkuusraveissa juoksevat suomenhevoset ja myös tangokilpailuissa palkitaan kuninkaallisia? Ehkä kansa ennemmin haluaisi muuttaa Suomen kuningaskunnaksi, jotta pääsisimme kaikenlaisesta elitismistä?
Ehkä suurimmat taiteiden ja urheilun väliset eroavaisuudet nähdään saavutusten mitattavuudessa. Urheilukilpailuissa on joskus erittäin helppo selvittää voittaja - ja hänen voittotuloksensa voidaan helposti ilmaista numeroilla: hän esimerkiksi juoksi 100 metriä tietyssä ajassa tai hyppäsi pituutta tietylle metriluvulle.
Myös urheilussa kuitenkin usein joudutaan turvautumaan tuomareihin. Heitä tarvitaan etenkin joukkuelajeissa, joissa pelaajille tuomitaan eri muotoisia rangaistuksia. Yksilölajeissa harkittu vastustajien häiritseminen on yleensä vaikeampaa.
Muutkin tekijät voivat vaikeuttaa kilpailijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamista urheilussa. Esimerkiksi edellä mainitussa formulakilpailuissa tai rallissa on kyse pitkälti välineurheilusta. Kuljettavat ovat hyvin eri arvoisessa asemassa sen suhteen, missä tallissa he ajavat. Tästäkään huolimatta lajia ei yleensä kutsuta elitistiseksi.
Taitoluistelua sentään pidetään joskus elitistisenä lajina, ehkä juuri siksi, että tuomariston toiminta voi tuntua salamyhkäiseltä tai epäreilulta. Siinäkin lajissa sentään juontajat voivat omalla toiminnallaan helpottaa yleisön pääsemistä sisälle lajin hienouksiin.
Liittyykö suurin merkitsevä tekijä itse asiassa tapahtumien juontamiseen ja selostamiseen? Katsojilta häipyvät tunteet lajin elitismistä, koska joku selostaa heille selkeällä suomen kielellä mitä on tapahtumassa - miksi tuo toinen voitti ja toinen hävisi? Tulisiko taiteissa lisätä nimen omaan selostamisen ja perustelujen osuutta?
Itsekin pidän huolestuttavana, että niin monen taidekilpailun tai apurahoja myöntävien tahojen viesteissä suoraan julistetaan, ettei päätöksiä perustella?
Onko tämä varsinainen ongelma? Tulisiko taiteilijoiden suorituksia ptrkiä lempeän määrätietoisesti avaamaan katkeamattomalla seloksuksella, niin kuin isä tai äiti lukisi iltasatua lapselleen, jossa erottuvat toisistaan tekojemme hyvät ja pahat seuraukset?
Ehkä taiteen ongelma on narratiivien ohuudessa? Me tahdomme tietää miten tähän on päästy, mitä lopputulos on tullut maksamaan? Kuka on tarinan sankari ja kuka on konna.
Otetaan lopuksi esille raha, koska siitä ei ainakaan ole kyse. Me kaikki tiedämme varsin hyvin, että Euroopassa yksittäinen jalkapalloilija saattaa vuodessa tienata summan, joka vastaa Suomen valtion taiteelle myöntämää valtiontukea tai jopa jonkin taidemuodon koko liikevaihtoa, mukaan lukien yksityinen sektori ja kaikki säätiöt.
Me tiedämme, että yritysjohtajat voivat palkita itsensä bonuksilla, jotka eivät välttämättä perustu yrityksen kurssinousuun tai muihin mitattaviin saavutuksiin. Taiteilijat kulkevat samaan aikaan rääsyissä ja pyytävät vähemmän palkkaa kuin mikään toinen ammattikunta, jopa vähemmän kuin työttömät. Heillä ei ole yhteiskunnassamme mitään taloudellista valtaa, eikä enempää kuin ripaus viihdeteollisuuden vaikutusvallasta. Silti heihin kohdistuu niin paljon vihaa.
Taiteita syytetään elitismistä, koska jostain syystä se vain tuntuu sopivalta syytökseltä. Olen lukenut läpi useita keskusteluja Facebookissa tai Homma-forumilla, mutta en vieläkään osaa nimetä ilmiön perimmäisiä syitä. Ihmisille voi tarjota faktoja, mutta silti mielipiteet eivät juurikaan horju. Koska hyvät taiteen vihaamisen perusteet loistavat poissaolollaan, voimme kaiketi vain todeta, että halut eivät motivoitu kovinkaan rationaalisista perusteista - pikemminkin perustelut useimmiten perustuvat tietämättömyyteen.
Ehkä tarvittaisiin joku poikkeava yksilö, joka osaisi itsereflektion keinoin pukea sanoiksi oman vihansa taustamotiivit. Se tietenkin samalla melkeimpä edellyttäisi sitä, että henkilö itse olisi melkoinen taiteilija.
Onko tietämisen kynnyksenä suuren yleisön laiskuus vai taidepiirien tapa sulkeutua itseensä?
Tavalliset ihmiset eivät tiedä paljoakaan taiteesta tai taiteilijoiden elämästä.
Tästä voi syyttää osaltaan mediaa, joka ei välitä tiedottaa taidemaailman tapahtumista samaan malliin kuin tiedotetaan vaikkapa urheilusta, josta julkaistaan sadoittain kolumneja ja pelien jälkianalyysejä joka viikko.
Toivoisin, että taidetta käsiteltäisiin enemmän kritiikkien ja kansantajuisten selostusten muodossa, mutta en ole varma haluavatko kaikki taidepiirit samaa.
Välillä tuntuu siltä kuin tuntemani taiteilijat olisivat salaa iloisia siitä, että yhteys kansaan on katkennut. Monilla on suorastaan sadistinen halu kostaa koulukiusaaminen tai aiempi vähättely omalla ylivertaisuudellaan. Eivät kaikki taiteilijat halua olla yleisönsä kanssa samalla viivalla, vaan katsovat heitä ylhäältä.
Kyllä sen vaistoaa. Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, mistä minä puhun.
Pienemmillä paikkakunnilla, kulttuuriseuroissa ja lautakunnissa mielellään myös ruokitaan tällaista mielikuvaa taiteesta, jotta paikalliset kulttuurihenkilöt voisivat tuntea itsensä muita paremmiksi, koska he arvostavat ja ymmärtävät taidetta.
Tällainen puhe suututtaa monia. Olen nähnyt sen joka kerta kun avaan suuni. Kyllä ylimielisyyden voi täysin oikeutetusti nimetä taiteen elitististen mielikuvien yhdeksi taustasyyksi. Tämä ei kuitenkaan yleensä päde alan parhaisiin, enemmänkin nuoriin kiipijöihin ja seurapiirien vähäpätöisempiin, mutta usein portinvartijoina toimiviin hännystelijöihin.
Monet tuntemani taiteen tekijät ovat erittäin nöyriä. He ovat saavuttaneet paljon, koska he tietävät, että kaikkein eniten merkitsee uuttera työnteko. He esiintyvät suurille yleisöille ja suuri yleisö rakastaa heitä, koska he ovat sydämeltään avoimia.
Kun heille myönnetään palkintoja, he kiittävät niitä, joille palkinto kuuluu - taustajoukkojaan, opettajiaan, valmentajiaan, puolisoaan ja kannustavaa yleisöä. Eivät he kuvittele kusipäisyyttään olevansa huipulla vain oman lahjakkuutensa ansiosta, vaikka kukaan tuskin epäilee, ettei heillä olisi myös lahjoja.
Suuri yleisö on taiteen äärellä usein kärsimätöntä ja se loukkaantuu helposti, jos jokin asia ei miellytä. Ihminen saattaa lukea runon, joka ei kosketa häntä itseään ja sen perusteella määrittellä kaiken runouden huonoksi. Epäilevät asenteet usein periytyvät suoraan heidän vanhemmiltaan. Eivät useimmatkaan runoja aktiivisesti vihaavat ihmiset tiedä runoudesta yhtikäs mitään.
Mitä kuitenkaan auttaa syyttää ketään osapuolta. Tarvittaisiin ennen kaikkea kärsivällisiä välittäjiä. Jokin suuri aikakausilehti voisi esimerkiksi tarjota runoudelle hieman palstatilaa, kunnes sattumalla itse kukin kohtaisi sellaisen runon, joka ei olisi niin huono kuin kaikki aiemmat. Ehdoton mielipide muuttuisi asteittain vähemmän ehdottomaksi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mitään keskustelua edes käydä runouden popularisoimiseksi. Tarvittaisiin jokin suuri muutos rakenteisiin ja toistaiseksi ainoat valonpilkahdukset ovat olleet Poetry Slam ja Open Mic -tilaisuudet, joissa baariyleisö voi itse esittää omia runojaan ja myös tuomarin asemassa arvioida muiden runoja. Tällaiset tapahtumat raottavat norsunluutornin ovea, vaikka tapahtumien kautta ei kovin helposti päästä aivan tornin huipulle, laakeriseppeleeseen asti.
Viralliset kustantamot eivät ole olleet lavarunoudelle vielä kovin suopeita. Kuka tahansa voi esittää runojaan pienelle yleisölle, mutta suuri yleisö jää usein tavoittamattomiin jopa parhailta lavarunoilijoilta, koska he eivät saa kirjojaan myyntiin yleisiin kirjakauppoihin ja koska suuren levikin lehdet, kuten Ilta-Sanomat tai Ilta-Lehti eivät millään tavoin edistä runouden näkyvyyttä.
Taidepiirit saisivat mielestäni edes haluta tällaista näkyvyyttä, mutta aika harva edes ottaa ajatusta tosissaan. Voin hyvin arvata, että Ilta-Lehteen säännöllisesti kirjoittava runoilija pian menettäisi kunnioituksensa kollegoidensa silmissä. Suurimpana syynä olisi varmaankin kateus, mutta "sellaisen populistisen puuhastelun huonoa vaikutusta kulttuurielämälle" tuskin perusteltaisiin kateuden kautta.
Pennittömien kulttuurikartelli
Lopuksi vielä tuore ja astetta radikaalimpi näkökulma taiteen elitismiin. Mitä jos taiteen eräänlainen elitismi juontuu juuri siitä, että taiteen tekijöillä ei yleensä ole kovinkaan suuria tuloja. He ovat tottuneet tekemään huomattavan paljon työtä olemattomalla palkalla tai jopa ilmaiseksi.
Sosiaalinen ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa "kulttuurikartelliksi" saa alkunsa siitä, kun taiteilijat ovat pakotettuja toimimaan yhdistyksissä ja osuuskunnissa. He tekevät toisilleen pieniä palveluksia ja jäävät kiitollisuudenvelkaan, koska kukaan ei oikein tiedä kuka on kenellekin eniten velkaa toisten teosten kommentoimisessa, tekstien editoimisessa tai näyttelyjen ripustamisessa. Taideperheestä tulee helposti hyvinkin tiivis, koska kukin on riippuvainen siitä, että tarvittaessa löytää jonkun, jolta saa materiaaliapuja tai kriittisen mielipiteen.
Jos taiteilijoilla olisi käytössään hyvin paljon rahaa, heidän ei tarvitsisi jakaa työtiloja ja tarvikkeita - tai hankkia yhteistoimin rahoitusta yhdistyksensä taiteelliseen toimintaan, joka auttaa heitä kutakin täyttämän oman kalenterinsa tapahtumilla ja yhteisesti sovituilla määräajoilla.
Rutiköyhien taiteilijoiden toimintaa motivoi keskinäinen kilpailu, kiitollisuudenvelka ja alan muille toimijoille, kuten kustantajille, galleristeille tai säätiöille annetut lupaukset. Työtä hyvin harvoin motivoi raha, koska palkat ovat epäsäännöllisiä ja myyntitulot epävarmoja.
Kulttuuripiirien ja tavallisen kansan välille syntyy merkittävä kulttuuriero, joka perustuu paitsi rahanhalveksimiseen, myös erityinen taituruus muiden motivaatiokeinojen hallinassa.
Taiteilija on itse asiassa motavaation ammattilainen aivan ari mittakaavassa kuin urheiluvalmentaja, joka voi luvata joukkueelleen rahaa ja menestystä. Taiteilija voi luvata itselleen vain rankkaa työtä ja ympäröivän yhteiskunnan halveksuntaa, mutta silti hän herää aamulla aikaisin ja aloittaa 12 tunnin työpäivän, josta ei viikon päätteeksi heltiä penniäkään.
Eräänlaista hengen elitismiä edustaa rautainen tahto, joka ei ole alisteinen rahalle. Ehkä siksi vasemmistopuolueet osaavat arvostaa taiteilijoiden karismaa. He näkevät ihmisen, joka kulkee kirpparirääsyissä, mutta ulkonäöstään huolimatta on rutiineissaan äärimmäisen kurinalainen ja määrätietoinen kuin huippu-urheilija.
Toisaalta eräänlaista elitismiä edustaa myös taiteilijapiirien sisään päin lämmennyt kulttuurikartelli, jossa ulkopuolisen on vaikea saavuttaa uskottavuutta, ennen kuin hän on monella tavoin todistanut itsensä. Myös taiteen kommunikaatio on valitettavan usein rajoittunut näiden kartellien sisäpuolelle. Kullakin taiteenmuodolla on oma diskurssinsa sekä muusta yhteiskunnasta riippumattomat muoti-ilmiönsä.
Saadessaan toisiltaan riittävän paljon apua ja kunnioitusta voi taiteilijayhteisö jopa täysin lopettaa ulkomaailmalle viestittelemisen. Esseet julkaistaan omissa lehdissä. Keskustelut käydään tietyn ravintolan tietyssä pöydässä.
Aikaa myöten kartelli alkaa muistuttaa pelottavan paljon salaseuran looshia.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2015
Iittalan laatu järkyttävästi heikentynyt
Täytyy nyt tämäkin sanoa ääneen, sillä kansallistunto velvoittaa minua vaatimaan tiettyjä standardeja.
Olen murheissani siitä, että Iittalan lasien laatu kaiken aikaa heikentynyt. Tuotantoa on asteittain siirretty halpamaihin ja lasimassaa on vaihdettu halvempaan sillä seurauksella, että nykyään uutena ostetut Iittalan astiat voivat olla täyttä sekundaa.
Tiesin, että 2000-luvulla yrityksen sisällä on suoritettu monenlaisia uudelleenorganisointeja, tuotannollisten säästöjen aikaansaamiseksi, mutta pahimmat aavistukseni alkoivat varmistuivat, kun aloin selvittää tavallisten kuluttajien kokemuksia.
Ellit.fi: "Rikkoutuvat Iittalan lasit"
Vastaavia kokemuksia löytyy vauva-forumilta, otsikolla "Iittalan laatu järkyttävää!"
Liki sama keskustelu on käyty myös Meidän perhe -forumilla:
Nykyään sääntö on melkein se, että mitä uudempana Iittalan astioita on ostettu, sitä heikkolaatuisempia ne ovat. Iittala ratsastaa entisellä maineellaan, mutta on järjestelmällisesti tuhoamassa omaa uskottavuuttaan halventamalla valmistuskustannuksiaan.
Käytetty lasimassa on heikompilaatuista, työ aiempaa koneistetumpaa ja viimeistely huolimatonta.
Onneksi kirpputoreilta on yhä mahdollista löytää vanhempia astioita, jotka kestävät käyttöä lähes loputtomasti. Käytettynä ostetut laatuaikojen lasit ovat yleensä myös halvempia.
Monella on silti se käsitys, että uusi olisi parempaa. Useimmat kotimaisina design-tuotteina myydyt astiat eivät enää ole Suomessa valmistettuja. Malli on ehkä perinteinen ja Suomessa suunniteltu, mutta astiat valmistetaan halpamaissa.
Olen muutamia kertoja pudottanut 1950-luvulla valmistetun kotimaisen vesilasin esimerkiksi kivilattialle(!), jonka päällä on ohut matto tai parketille, jonka päällä ei ole mattoa. Vanhemmat lasit vain pomppaavat, eikä niissä näy säröäkään. Uudemmat lasit eivät aina kestä edes sitä, jos ne kaatuvat pöydälle.
Vanhoja viinilaseja voi myös melko turvallisesti kilisyttää toisiaan vasten juhlassa. Niistä ei noin vain lohkeile paloja. Koko kilisytämisen perinne on kohta katoamassa, koska lasit eivät kestä sellaista käyttöä. Uudemmat lasit saattavat kokonaan haljeta osuessaan yhteen tai katketa jopa jalan kohdalta.
Olisi hienoa jos Kuningaskuluttaja, Prisma-studio tai jokin aikakausilehti, kuten Tekniikan Maailma teettäisi rasitustestin, jossa Iittalan eri aikakauden lasien kestävyyttä mitattaisiin. Voisin lyödä vetoa, että yli 30 vuotta vanhat lasit voittaisivat kaikilla osa-alueilla.
Olen murheissani siitä, että Iittalan lasien laatu kaiken aikaa heikentynyt. Tuotantoa on asteittain siirretty halpamaihin ja lasimassaa on vaihdettu halvempaan sillä seurauksella, että nykyään uutena ostetut Iittalan astiat voivat olla täyttä sekundaa.
Tiesin, että 2000-luvulla yrityksen sisällä on suoritettu monenlaisia uudelleenorganisointeja, tuotannollisten säästöjen aikaansaamiseksi, mutta pahimmat aavistukseni alkoivat varmistuivat, kun aloin selvittää tavallisten kuluttajien kokemuksia.
Ellit.fi: "Rikkoutuvat Iittalan lasit"
"Valmistajat luottavat liikaa vahvaan brandiin, ja ovat alkaneet säästää valmistuskuluissa laadun kustannuksella!"
"Minulla hajosi myös heti ekassa pesussa 2 vedenvihreää 21cl kartiolasia... tämä iittalan paska laatu ei enää innosta, jos saa kokoajan varoa!"
"Saimme häälahjaksi Iittalan laseja, joita alussa pesimme käsin ja myöhemmin koneella niitä, jotka eivät olleet jo hajonneet. Käsipesussa ne hajosivat helpommin kuin koneessa. Kaikki meni muutamassa vuodessa rikki, jopa ne käyttämättömat Ultima thulet... Pohja irtosi muutamasta lasista."http://keskustelu.ellit.fi/threads/rikkoutuvat-iittalan-lasit.1846157/page-2
Vastaavia kokemuksia löytyy vauva-forumilta, otsikolla "Iittalan laatu järkyttävää!"
"menin ostamaan Anttilasta Iittalan Vitriini-rasiaa, ja oli todella työn takana löytää virheetön yksilö. Lähes kaikissa oli pahoja virheitä, jotka todella huomasi."http://www.vauva.fi/keskustelu/3899882/ketju/iittalan_laatu_jarkyttavaa
"Joo, vuosia sitten mietimme, ostaisimmeko kartio-laseja arkikäyttöön. Kaikissa oli valumia pinnassa vaikka ykköslaatua piti olla. Ostimme sitten Ikean laseja ja ovat olleet hyviä nekin, elleivät jopa parempia!"
Liki sama keskustelu on käyty myös Meidän perhe -forumilla:
http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/981484/ketju/pikkasen_menee_kaamit_iittalan_laseihin"pikkasen menee käämit iittalan laseihinniitä hajoo koko ajan. äsken putosi "ote" lasista pohja. tiedän että korvaavat taas kerran uusilla laseilla, mutta miten tää on edes mahdollista että kyseisen firmat lasit ei kestä muutamaa kuukautta kauenpaa. niin ja ihan normaali käytössä ovat, ei heitellä eikä pudotella.."
Kaksplus:Samaa täällä"laseista lohkeilee reunoista paloja, tulee isoja halkeamia jotka johtavat pohjan tippumiseen. 24 lasin sarjasta on jäljellä alle puolet."
http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1217435-huonolaatuiset-iittalan-lasit/Huonolaatuiset (?) Iittalan lasit
Ostin pari viikkoa sitten Kartio-laseja, niitä isompia.
Yksi hajosi tiskikoneen jäljiltä, yhdestä murtui reunasta pikku pala. Pesen astiat 50 asteessa. Olenko käsitellyt noita laseja jotenkin väärin, vai ovatko ne tosiaan noin huonoa laatua?
Nykyään sääntö on melkein se, että mitä uudempana Iittalan astioita on ostettu, sitä heikkolaatuisempia ne ovat. Iittala ratsastaa entisellä maineellaan, mutta on järjestelmällisesti tuhoamassa omaa uskottavuuttaan halventamalla valmistuskustannuksiaan.
Käytetty lasimassa on heikompilaatuista, työ aiempaa koneistetumpaa ja viimeistely huolimatonta.
Onneksi kirpputoreilta on yhä mahdollista löytää vanhempia astioita, jotka kestävät käyttöä lähes loputtomasti. Käytettynä ostetut laatuaikojen lasit ovat yleensä myös halvempia.
Monella on silti se käsitys, että uusi olisi parempaa. Useimmat kotimaisina design-tuotteina myydyt astiat eivät enää ole Suomessa valmistettuja. Malli on ehkä perinteinen ja Suomessa suunniteltu, mutta astiat valmistetaan halpamaissa.
Olen muutamia kertoja pudottanut 1950-luvulla valmistetun kotimaisen vesilasin esimerkiksi kivilattialle(!), jonka päällä on ohut matto tai parketille, jonka päällä ei ole mattoa. Vanhemmat lasit vain pomppaavat, eikä niissä näy säröäkään. Uudemmat lasit eivät aina kestä edes sitä, jos ne kaatuvat pöydälle.
Vanhoja viinilaseja voi myös melko turvallisesti kilisyttää toisiaan vasten juhlassa. Niistä ei noin vain lohkeile paloja. Koko kilisytämisen perinne on kohta katoamassa, koska lasit eivät kestä sellaista käyttöä. Uudemmat lasit saattavat kokonaan haljeta osuessaan yhteen tai katketa jopa jalan kohdalta.
Olisi hienoa jos Kuningaskuluttaja, Prisma-studio tai jokin aikakausilehti, kuten Tekniikan Maailma teettäisi rasitustestin, jossa Iittalan eri aikakauden lasien kestävyyttä mitattaisiin. Voisin lyödä vetoa, että yli 30 vuotta vanhat lasit voittaisivat kaikilla osa-alueilla.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Oksymoron superlatiivin korvaajana
Gradun kirjoittamisen aikoihin ja etenkin hieman sen jälkeen keksin useita pieniä tutkimusaiheesta liittyen suomen kieleen.
Parhaimmillaan kyse on niin pienestä huomiosta, että sen juuri mahduttaa kolumniin tai blogikirjoitukseen. Syvempi tutkimus vaatisi tietenkin aikaa, mutta usein jo kysymyksenasettelu riittää siihen, että ilmiön tiedostaa.
Ja sehän oikeastaan jo riittää pitkälle, että herää tietty utelisuus kieltä kohtaan. Vuosien varrella kertyy monenlaisia näkökulmia. Tässä niistä yksi:
Netistä löytyy useita lyhyitä määritelmiä runousopilliselle termille "oksymoron". Ne eivät kerro juurikaan sen enempää kuin, että kyse on paradoksista, jota käytetään kirjallisena tehokeinona.
Wikipedian mukaan jo sana itse muodostuu tällaisesta käsitteellisestä ristiriidasta:
On mahdollista luoda pitkä lista sellaisia oksymoroneja, joita tuskin kukaan käyttäisi, koska ne ovat liian ilmeisesti järjenvastaisia, kuten: "rutiköyhä miljonääri". Lisäksi kaikki näennäiset sanallisen ristiriidat eivät aina ole oksymoroneja, vaan pikemminkin kuvaavat aste-eroja: "miehekäs nainen"/"naisellinen mies".
Jotkin oksymoronit ovat myös näennäisestä mahdottomuudestaan huolimatta ainakin jossain määrin mahdollisia, kuten:
Artikkelin otsikossa viittaan oksymoronin käyttöön ylisanojen ja liioittelun yhteydessä. Nykyään kielemme on turvillaan monikäyttöisiä vahvistussanoja, kuten edellä nähty sairaan...
Usein kyse onkin kirosanasta, josta sattumalta muodostuu paradoksi:
Suomen kielen tutkimuksen kannalta myönnän heti, etten uskalla tältä istumalta väittää, että osaisin täsmällisesti luokitella oksymoron-rakenteen enimmäistä osaa muuksi kuin "apusanaksi". Aina kyse ei ole adjektiivista, vaan esimerkiksi genetiivi-muotoisesta subjektiivista.
Jälkimmäinen sana on kuvaileva tai tyypittelevä, mutta sekään ei ole itsessään aina adjektiivi. Kahden sanan yhteenliittymä voi siitä huolimatta toimia kuten adjektiivi, vaikka se ei taipuisi adjektiivin lailla. Itse asiassa nyt kun mietin niin en osaa sanoa rienaavassa käytössä esiintyvistä sanoista aina muutoinkaan niiden sanaluokkaa.
Monet apusana/adjektiivit, kuten kiva, eivät edes taivu kunnolla superlatiivimuotoiseksi: kiva, kivempi, kivoin.
Avuksi tarvitaan melkein aiva apusanaa, kuten "kaikkein kivoin", "kaikista kivoin" tai "ihan sairaan kiva".
Lasten ja nuorten käyttämien lyhyiden sanojen taivuttaminen on vaikeaa, jos ne halutaan ymmärtää adjektiiviksi:
Varsinainen tutkimusaihe voisi olla A) tällaisten rakenteiden määrän tutkiminen nuorten kielessä sekä B) kokevatko kielenkäyttäjät oksymoronin sisältävät rakenteet erityisen voimallisiksi, koska niiden järjenvastaisuus jollain ritualistisella tavalla tunkeutuvat tunteiden maagiseen ytimeen - ja ne lisäksi tarjoavat mahdollisuuden sanaleikkeihin, jotka vetoavat ainakin omaan kielitajuuni.
Parhaimmillaan kyse on niin pienestä huomiosta, että sen juuri mahduttaa kolumniin tai blogikirjoitukseen. Syvempi tutkimus vaatisi tietenkin aikaa, mutta usein jo kysymyksenasettelu riittää siihen, että ilmiön tiedostaa.
Ja sehän oikeastaan jo riittää pitkälle, että herää tietty utelisuus kieltä kohtaan. Vuosien varrella kertyy monenlaisia näkökulmia. Tässä niistä yksi:
Netistä löytyy useita lyhyitä määritelmiä runousopilliselle termille "oksymoron". Ne eivät kerro juurikaan sen enempää kuin, että kyse on paradoksista, jota käytetään kirjallisena tehokeinona.
Wikipedian mukaan jo sana itse muodostuu tällaisesta käsitteellisestä ristiriidasta:
Sana oksymoron tulee kreikan kielen sanoista oksys ('terävä') ja moros ('tylsä'). http://fi.wikipedia.org/wiki/OksymoronArtikkeli tarjoaa esimerkkejä:
valtava kääpiö
julkinen salaisuus
kamalan ihana
valtavan pieni
uusi klassikko
täsmällinen arviojoita on helppo keksiä lisää:
törkeän sivistynyt / jumalattoman hurskas
hirvittävän kaunis / ihan sika komea
sairaan terveellinen / järkyttävän tasapainoinen
räikeän yksivärinen jne.Omat esimerkkini eivät kuitenkaan ole samalla tavalla kieleen vakiintuneita fraaseja, kuten "julkinen salaisuus" tai huomaamattomia latteuksia, kuten "täsmällinen arvio".
On mahdollista luoda pitkä lista sellaisia oksymoroneja, joita tuskin kukaan käyttäisi, koska ne ovat liian ilmeisesti järjenvastaisia, kuten: "rutiköyhä miljonääri". Lisäksi kaikki näennäiset sanallisen ristiriidat eivät aina ole oksymoroneja, vaan pikemminkin kuvaavat aste-eroja: "miehekäs nainen"/"naisellinen mies".
Jotkin oksymoronit ovat myös näennäisestä mahdottomuudestaan huolimatta ainakin jossain määrin mahdollisia, kuten:
pimeä tähti
helvetin enkelit
raitis alkoholisti
lihaton lihamakaronilaatikkotai perustuvat sarkasmiin
Espoon keskus (Wikipedia)Kenties myös "kalakukko" voitaisiin myöskin lukea jonkinlaiseksi oksymoroniksi?
Artikkelin otsikossa viittaan oksymoronin käyttöön ylisanojen ja liioittelun yhteydessä. Nykyään kielemme on turvillaan monikäyttöisiä vahvistussanoja, kuten edellä nähty sairaan...
sairaan kivaOksymoronin synty ei näissä tapauksissa perustu siihen, että kielen käyttäjä välttämättä tiedostaisi soveltavansa ristiriitaa. Hän vain käyttää sanaa sairas joka toisessa lauseessa, joka hänen suustaan tulee ulos.
sairaan tyylikäs
sairaan tyhmä
sairaan virkistävä
sairaan...
Usein kyse onkin kirosanasta, josta sattumalta muodostuu paradoksi:
vitun kyrpä!
saatanan uskikset!
helvetin maailmanparantaja!Helvetin enkeleiden nimi on kaikkiaan varsin nokkela ja ehkä juuri siitä syystä kyseinen moottoripyöräkerho on ollut helppo brändätä historiaan.
Suomen kielen tutkimuksen kannalta myönnän heti, etten uskalla tältä istumalta väittää, että osaisin täsmällisesti luokitella oksymoron-rakenteen enimmäistä osaa muuksi kuin "apusanaksi". Aina kyse ei ole adjektiivista, vaan esimerkiksi genetiivi-muotoisesta subjektiivista.
Jälkimmäinen sana on kuvaileva tai tyypittelevä, mutta sekään ei ole itsessään aina adjektiivi. Kahden sanan yhteenliittymä voi siitä huolimatta toimia kuten adjektiivi, vaikka se ei taipuisi adjektiivin lailla. Itse asiassa nyt kun mietin niin en osaa sanoa rienaavassa käytössä esiintyvistä sanoista aina muutoinkaan niiden sanaluokkaa.
Monet apusana/adjektiivit, kuten kiva, eivät edes taivu kunnolla superlatiivimuotoiseksi: kiva, kivempi, kivoin.
Avuksi tarvitaan melkein aiva apusanaa, kuten "kaikkein kivoin", "kaikista kivoin" tai "ihan sairaan kiva".
Lasten ja nuorten käyttämien lyhyiden sanojen taivuttaminen on vaikeaa, jos ne halutaan ymmärtää adjektiiviksi:
homo, homompi, *homoin.Koska herjasanat eivät taivu superlatiiviin (vaikka ne ymmärretään semanttisesti adjektiivien kaltaiseksi), ja siitä huolimatta tarvitaan liioittelua, päädymme nykyiseen apusanojen ylitarjontaan, jossa puolivahingossa syntyy yksi jos toinenkin oksymoron.
kyrpä, *kyrvempi, *kyrvöin
horo... *horoin
lutka...
ääliö...
Varsinainen tutkimusaihe voisi olla A) tällaisten rakenteiden määrän tutkiminen nuorten kielessä sekä B) kokevatko kielenkäyttäjät oksymoronin sisältävät rakenteet erityisen voimallisiksi, koska niiden järjenvastaisuus jollain ritualistisella tavalla tunkeutuvat tunteiden maagiseen ytimeen - ja ne lisäksi tarjoavat mahdollisuuden sanaleikkeihin, jotka vetoavat ainakin omaan kielitajuuni.
perjantai 17. huhtikuuta 2015
Batmanin vapaus
Olen muutamia kertoa aiemminkin jo kirjoittanut negatiivisen ja positiivisen vapauden erottelun riittämättömyydestä. Vapaudesta puhutaan paljon filosofiassa ja politiikassa, mutta siitä puhuttaessa käytetään niin karkeita käsitteitä, että olisi melkein sama vain vaieta.
Vapauden voi ensinnäkin jakaa helposti kolmeen ulottuvuuteen, joilla kaikilla negatiivista tai positiivista vapautta voi tarkastella erikseen:
1) Fysikaalis-biologiset tekijät, kuten henkilön oma terveys tai esimerkiksi pituus. Yksilö ei välttämättä ole syntymästä vapaa luomaan uraa pelaamalla koripalloa, jos hän on kääpiö.
2) Yhteiskunnalliset tekijät, kuten lainsäädäntö tai valtion turvallisuus ja taloudellinen hyvinvointi. Yleensä filosofit ovat syystäkin keskittyneet oikean lainsäädännön suunnittelemiseen, jotta ihmisten vapaus maksimoitaisiin ja potentiaalinsa voitaisiin ottaa käyttöön. (Nämä voi hahmottaa samansuuntaisiksi tai vastakkaisiksi päämääriksi.)
Utilitaarisesti voidaan ajatella, että yhteiskunta ja talous jakautuu kahteen päälinjaan myös sitä kautta, tuleeko tavoitteena olla keskimääräisen yksilön vapauden maksimointi vaiko rikkaiden tai poikkeuksellisten lahjakkaiden yksilöiden vapauden maksimointi.
Lainsäädännön (tai politiikan) ja rahatalouden voisi erottaa toisistaan kahdeksi vapauden ulottuvuudeksi, mutta ajattelen, että yhteiskuntafilosofian tai kansantaloustieteen perimmäisenä tarkoituksena on tutkia niiden keskinäistä suhdetta kumpaakaan unohtamatta.
3) Mentaaliset tekijät, kuten motivaatio, itseluottamus, fobiat, tietotaito, tietoisuus mahdollisuuksista, keskittymiskyky, sosiaaliset taidot, mielenterveys ja lukematon määrä muuta "hyveitä".
Jälkimmäinen vapauksien ulottuvuus kuuluu pikemminkin pedagigiikan ja eri terapiamuotojen, elämänhallinnan ja menestysoppaiden, elämänkatsomusten, elämäntapavalintojen ynnä muun Life-Coach spesialismin piiriin.
Yhteisellä nimellä näitä elämä-alkuisia sanoja on luokiteltu elämänfilosofian alaan, eikä jostain syystä esimerkiksi Helsingin Yliopistolla käytännöllisen filosofian opintoihin sisälly ainuttakaan kurssia elämänfilosofiasta.
Batmanin vapaus alkaa mielenhäiriöstä
Miten sitten Lepakkomies liittyy tähän kaikkeen?
Yleensä jos filosofiassa on sokea piste, löytyy siihen vastauksia populaarikulttuurista. Neljä vuotta sitten kirjoitin kieli poskella esseen Väiski Vemmelsäärestä ja Frank Drebinistä.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2011/09/koheltava-tutkielma-vapaudesta.html
Vuoden 2011 essee on varsin sekalaisesti jäsennetty, sillä se on kirjoitettu lennosta, kuten blogitekstit yleensä. Silti muutama ajatus tuntuu yhä ihan varteenotettavalta - lähinnä juuri siksi, että filosofiassa niistä vaietaan.
Batman on toinen huutava esimerkki siitä, mitä vapaus voisi merkitä - tai miten se kuvitellaan.
Bruce Wayne on kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen. Ensinnäkin hän on pohjattoman rikas. Lisäksi hän on samaan aikaan urheilullinen ja älykäs. Positiivista vapautta hänellä toisin sanoen riittää yllin kyllin.
Varsinainen vapauden ilmentymä hänestä kuitenkin tulee vasta fobian ja trauman kautta, kun hän näkee vanhempiensa murhattavan ja putoaa kaivoon, jossa on lepakoita.
Jos Bruce Wayne käyttäytyisi kuten miljonääri, me emme ajattelisi että hän edustaa vapautta. Hän edustaisi pikemminkin etuoikeuksia. Hän voisi ajaa hienolla autolla, käydä bisneslounaille ja järjestää PlayBoy-tason juhlia omalla kartanollaan, mutta samaan aikaan hän kärsisi - tai näin me ainakin kuvittelemme.
Hän ei olisi vapaa, sillä hänestä tulisi oman yhteiskuntaluokkansa vanki. Hän ilmentäisi ylhäältä ojennettuja mahdollisuuksia, valitsisi jonkin annetuista elämänurista tai vain ajautuisi rappiolle ja toteuttaisi hemmotellut miljonääriperijän stereotypioita.
Itse asiassa elokuvissa me näemme kuin Bruce Wayne vaipuu rappiolle heti kun hän lakkaa olemasta Batman. Jos hän ei joisi, hän olisi tylsä. Rikkaus ei maistu miltään sen rinnalla, että voi ilmentää omaa sairauttaan.
Eräällä tavoin Batman on taiteilija, jonka täytyy pakkomielteisesti toteuttaa itseään. Hänen luomisen välineensä ovat nyrkit. Vahvoin pensselinvedoin hän ilmentää suurkaupungin yössä omaa kutsumustaan ja maalaa oikeuden toteutumista päin rikollisten pläsiä.
Batmanin vapaus edellyttää lainvastaisuutta
Rikolliset eivät ole Batmanin ainoa vastustaja. Tarinat alleeviivaavat moneen kertaan, että varsinainen päävastustaja on Gotham City, jonka silkka suuruus pakottaa sen eräällä tavoin mädäntymään pystyyn.
Gotham on myös Batmanin suojeluksessa. Hän suojelee Gotham Cityä siltä itseltään.
Gotham City on säädyllisyyden sekä ihmisen alhaisimman luonnon ikuisen kamppalun taistelukenttä. Päiväsaikaan kaupunki on täynnä tekopyhyyttä. Eräällä tavoin kaikki sen asukkaat pitävät kasvoillaan naamiota. Jokainen on jotain muuta kuin mitä he esittävät - paitsi ehkä Jokeri, joka on sanoutunut irti kaupungin tästä puolesta. (Tarkemmin ajateltuna muutama muukin Batmanin arkkivihollinen on sidottu omaan rooliinsa, eikä heillä ole normaaliuden suojapukua.)
Säädyllisyyden ohella Batmanin vastustaja on lainsäädäntö. Hänet luokitellaan rikolliseksi, koska hän toteuttaa korkeampaa oikeutta.
Kenties emme edes uskoisi, että Batman kykenee vastustamaan korruptoitumista, ellei hän olisi niin rikas ja mielenhäiriöinen. Hänen hulluutensa eräällä tavoin vapauttaa hänet vastuusta - ja samaan aikaan myös tavallisen inhimillisyyden itsekeskeisistä piirteistä.
Batmanin vapaus edellyttää sitä, ettei hän kuulu kumpaankaan maailmaan. Hän ei noudata lakia, mutta ei myöskään alkukantaista inhimillisyyttä.
Konservatiivinen lainsäädännön peruste on ihmisten pimeimpien puolien hillitseminen. Me alistumme laille, jotta voisimme elää paivässä. Jos olemme rikollisia tai taiteilijoita, päästämme itsessämme valloilleen asiattomat ajatukset ja siirrymme asumaan yöhön.
Taiteilija ei muun yhteiskunnan näkökulmasta ole sen enempää kuin hulttio ja pikkurikollinen. Vaikka taiteilija on Batman, hänet luokitellaan Batmanin tavoin vain ihme hiippailijaksi.
Todellinen taiteilija tietää, että hänen vahvuutensa perusta on traumassa. Se muuntaa hänet ihmisenä. Vaikka hän luopuisi kokonaan yleisestä säädyllisyydestä, hän ei muutu itsekkääksi pedoksi, vaan ylläpitää omaa sisäistä moraaliaan.
Muut eivät ehkä ymmärrä sen moraalin arvoperustaa, mutta taiteilija tietää, että hänen koodinsa on omassa monimutkaisessa ihanteellisuudessaan paljon kirjoitettua lakia korkeampiluokkaisempi. Batmanin lailla hän ei ole vallaton, vaikka pakeneekin valtaa. Hän on vapaa.
 |
| Gotham City on häkki, johon Batmanin oma velvollisuudentunto on hänet vanginnut. |
1) Fysikaalis-biologiset tekijät, kuten henkilön oma terveys tai esimerkiksi pituus. Yksilö ei välttämättä ole syntymästä vapaa luomaan uraa pelaamalla koripalloa, jos hän on kääpiö.
2) Yhteiskunnalliset tekijät, kuten lainsäädäntö tai valtion turvallisuus ja taloudellinen hyvinvointi. Yleensä filosofit ovat syystäkin keskittyneet oikean lainsäädännön suunnittelemiseen, jotta ihmisten vapaus maksimoitaisiin ja potentiaalinsa voitaisiin ottaa käyttöön. (Nämä voi hahmottaa samansuuntaisiksi tai vastakkaisiksi päämääriksi.)
Utilitaarisesti voidaan ajatella, että yhteiskunta ja talous jakautuu kahteen päälinjaan myös sitä kautta, tuleeko tavoitteena olla keskimääräisen yksilön vapauden maksimointi vaiko rikkaiden tai poikkeuksellisten lahjakkaiden yksilöiden vapauden maksimointi.
Lainsäädännön (tai politiikan) ja rahatalouden voisi erottaa toisistaan kahdeksi vapauden ulottuvuudeksi, mutta ajattelen, että yhteiskuntafilosofian tai kansantaloustieteen perimmäisenä tarkoituksena on tutkia niiden keskinäistä suhdetta kumpaakaan unohtamatta.
3) Mentaaliset tekijät, kuten motivaatio, itseluottamus, fobiat, tietotaito, tietoisuus mahdollisuuksista, keskittymiskyky, sosiaaliset taidot, mielenterveys ja lukematon määrä muuta "hyveitä".
Jälkimmäinen vapauksien ulottuvuus kuuluu pikemminkin pedagigiikan ja eri terapiamuotojen, elämänhallinnan ja menestysoppaiden, elämänkatsomusten, elämäntapavalintojen ynnä muun Life-Coach spesialismin piiriin.
Yhteisellä nimellä näitä elämä-alkuisia sanoja on luokiteltu elämänfilosofian alaan, eikä jostain syystä esimerkiksi Helsingin Yliopistolla käytännöllisen filosofian opintoihin sisälly ainuttakaan kurssia elämänfilosofiasta.
Batmanin vapaus alkaa mielenhäiriöstä
Miten sitten Lepakkomies liittyy tähän kaikkeen?
Yleensä jos filosofiassa on sokea piste, löytyy siihen vastauksia populaarikulttuurista. Neljä vuotta sitten kirjoitin kieli poskella esseen Väiski Vemmelsäärestä ja Frank Drebinistä.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2011/09/koheltava-tutkielma-vapaudesta.html
Vuoden 2011 essee on varsin sekalaisesti jäsennetty, sillä se on kirjoitettu lennosta, kuten blogitekstit yleensä. Silti muutama ajatus tuntuu yhä ihan varteenotettavalta - lähinnä juuri siksi, että filosofiassa niistä vaietaan.
Batman on toinen huutava esimerkki siitä, mitä vapaus voisi merkitä - tai miten se kuvitellaan.
Bruce Wayne on kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen. Ensinnäkin hän on pohjattoman rikas. Lisäksi hän on samaan aikaan urheilullinen ja älykäs. Positiivista vapautta hänellä toisin sanoen riittää yllin kyllin.
Varsinainen vapauden ilmentymä hänestä kuitenkin tulee vasta fobian ja trauman kautta, kun hän näkee vanhempiensa murhattavan ja putoaa kaivoon, jossa on lepakoita.
Jos Bruce Wayne käyttäytyisi kuten miljonääri, me emme ajattelisi että hän edustaa vapautta. Hän edustaisi pikemminkin etuoikeuksia. Hän voisi ajaa hienolla autolla, käydä bisneslounaille ja järjestää PlayBoy-tason juhlia omalla kartanollaan, mutta samaan aikaan hän kärsisi - tai näin me ainakin kuvittelemme.
Itse asiassa elokuvissa me näemme kuin Bruce Wayne vaipuu rappiolle heti kun hän lakkaa olemasta Batman. Jos hän ei joisi, hän olisi tylsä. Rikkaus ei maistu miltään sen rinnalla, että voi ilmentää omaa sairauttaan.
Eräällä tavoin Batman on taiteilija, jonka täytyy pakkomielteisesti toteuttaa itseään. Hänen luomisen välineensä ovat nyrkit. Vahvoin pensselinvedoin hän ilmentää suurkaupungin yössä omaa kutsumustaan ja maalaa oikeuden toteutumista päin rikollisten pläsiä.
Batmanin vapaus edellyttää lainvastaisuutta
Rikolliset eivät ole Batmanin ainoa vastustaja. Tarinat alleeviivaavat moneen kertaan, että varsinainen päävastustaja on Gotham City, jonka silkka suuruus pakottaa sen eräällä tavoin mädäntymään pystyyn.
Gotham on myös Batmanin suojeluksessa. Hän suojelee Gotham Cityä siltä itseltään.
Säädyllisyyden ohella Batmanin vastustaja on lainsäädäntö. Hänet luokitellaan rikolliseksi, koska hän toteuttaa korkeampaa oikeutta.
Kenties emme edes uskoisi, että Batman kykenee vastustamaan korruptoitumista, ellei hän olisi niin rikas ja mielenhäiriöinen. Hänen hulluutensa eräällä tavoin vapauttaa hänet vastuusta - ja samaan aikaan myös tavallisen inhimillisyyden itsekeskeisistä piirteistä.
Konservatiivinen lainsäädännön peruste on ihmisten pimeimpien puolien hillitseminen. Me alistumme laille, jotta voisimme elää paivässä. Jos olemme rikollisia tai taiteilijoita, päästämme itsessämme valloilleen asiattomat ajatukset ja siirrymme asumaan yöhön.
Taiteilija ei muun yhteiskunnan näkökulmasta ole sen enempää kuin hulttio ja pikkurikollinen. Vaikka taiteilija on Batman, hänet luokitellaan Batmanin tavoin vain ihme hiippailijaksi.
Todellinen taiteilija tietää, että hänen vahvuutensa perusta on traumassa. Se muuntaa hänet ihmisenä. Vaikka hän luopuisi kokonaan yleisestä säädyllisyydestä, hän ei muutu itsekkääksi pedoksi, vaan ylläpitää omaa sisäistä moraaliaan.
Muut eivät ehkä ymmärrä sen moraalin arvoperustaa, mutta taiteilija tietää, että hänen koodinsa on omassa monimutkaisessa ihanteellisuudessaan paljon kirjoitettua lakia korkeampiluokkaisempi. Batmanin lailla hän ei ole vallaton, vaikka pakeneekin valtaa. Hän on vapaa.
torstai 16. huhtikuuta 2015
Parta - The Beard
Tieteessä yleinen käsitys on, että kyseenalaistamisen ja kokeilujen kautta lähestytään asteittain totuutta.
Valitettavasti tieteilijöiden yleinen käsitys on väärä. Todellisuudessa tärkein tieteellistä maailmankatsomusta edistävä tekijä on parta.
Monet miehet (ja naisetkin) ovat turhaan koettaneet edistää totuutta, mutta heitä ei ole uskottu - eikä edellekään uskota - koska heillä on ollut liian vähän karvoitusta naamassaan.
Toki asiaan vaikuttaa myös muoti. Enemmän kuitenkin parta. Miten niin muka?
Aloitetaan 1800-luvusta. Kenet me tunnemme suurimpina tieteellisen tai poliittisen keskustelun auktoriteetteina?
Moni puhui evoluutiosta, mutta Charles Darwinia uskottiin, koska parta.
Darwinin parta on paksu ja tuuhea kuin Joulupukilla.
Toinen yhtä tunnettu ja nykyäänkin arvovaltainen saman aikakauden ikoni on Karl Marx.
Taas on parta paksu ja tuukea kuin joulupukilla. Näin ne mielipiteet myyvät ja tekevät kauppansa.
1800-luvun merkittävin amerikkainen runoilija oli Walt Whitman, joka myös pääosin kuvataan valkeapartaisena vanhana ukkona.
Entä kuka on nykyään tunnetuin suomalainen tieteentekijä? Tiedebarometri tarjotkoon vastauksen. Sen mukaan tunnetuin tieteen kasvo on kukapas muukaan kuin Esko Valtaoja.
Valtaoja on menestynyt siitäkin huolimatta, ettei yleensä esiinny mustavalkoisena.
Filosofian kuuluisin ikoni lienee Sokrates.
Parta, parta, parta. En nyt jaksa linkittää kuvaa kaikista muista antiikin filosofeista, koska ei heitä kumminkaan kukaan osaisi tunnistaa tuuhean parran takaa.
Mistä moderni tiede sai alkunsa? Kävisikö Galileo Galilei?
Vai mennäänkö hieman kauemmas renessanssin aikakaudelle? Suurin historian tuntema renessanssinero oli tietenkin Leonardo da Vinci. Sattumalta hänet tässä kuvassa kuvataan parrakkaana, kuten kaikissa muissakin.
Maailma on onneksi viimeisen sadan vuoden aikana muuttunut hyvin merkittävästi. Enää ei miestä mitata hänen partansa mukaan.
Seuraavassa kuvassa epäilemättä 1900-luvun älykkäin ja merkittävin elokuvaohjaaja.
Seuraavassa kuvassa epäilemättä 1900-luvun älykkäin ja merkittävin elokuvaohjaaja.
Monen tutkimuksen mukaan 1900-luvun tunnetuin brändi on Coca-Cola.
Turha on naisten edes tavoitella merkittävää tieteellistä asemaa, kun ei heillä ole partaa. Ei heitä ainakaan kukaan enää sadan vuoden kuluttua tule muistelemaan älyn jättiläisenä, koska sellainen asema edellyttää partaa.
Toki kuka tahansa ihminen voi eläessään vaikuttaa historian kulkuun, mutta historia tulee muistamaan hänen ensi sijaisesti hänen paksun ja valkoisen partansa kautta.
Parrassa on parasta se, ettei kukaan parrakas jää mieleen hirmuvaltiaana. Mistäköhän periytyy niinkin viisas toteamus kuin "ei parta pahoille kasva"? Totisesti näin on marjat ja näreet.
Jos lähdemme Karl Marxista ja tutkimme sosialistisen idealismin asteittaista rappioitumista, huomaamme kuinka Leninillä oli sentään vielä pieni pukinparta.
Mutta Stalinilla ei sitäkään.
Ja Maolla ei ollut edes viiksiä.
Valitettavasti tieteilijöiden yleinen käsitys on väärä. Todellisuudessa tärkein tieteellistä maailmankatsomusta edistävä tekijä on parta.
Monet miehet (ja naisetkin) ovat turhaan koettaneet edistää totuutta, mutta heitä ei ole uskottu - eikä edellekään uskota - koska heillä on ollut liian vähän karvoitusta naamassaan.
Toki asiaan vaikuttaa myös muoti. Enemmän kuitenkin parta. Miten niin muka?
Aloitetaan 1800-luvusta. Kenet me tunnemme suurimpina tieteellisen tai poliittisen keskustelun auktoriteetteina?
Moni puhui evoluutiosta, mutta Charles Darwinia uskottiin, koska parta.
Toinen yhtä tunnettu ja nykyäänkin arvovaltainen saman aikakauden ikoni on Karl Marx.
1800-luvun merkittävin amerikkainen runoilija oli Walt Whitman, joka myös pääosin kuvataan valkeapartaisena vanhana ukkona.
Filosofian kuuluisin ikoni lienee Sokrates.
Mistä moderni tiede sai alkunsa? Kävisikö Galileo Galilei?
Seuraavassa kuvassa epäilemättä 1900-luvun älykkäin ja merkittävin elokuvaohjaaja.
 |
| Stanley Kubrick |
 |
| Orson Welles |
 |
| Gandalf |
 |
| Dumbledore |
Jos lähdemme Karl Marxista ja tutkimme sosialistisen idealismin asteittaista rappioitumista, huomaamme kuinka Leninillä oli sentään vielä pieni pukinparta.
tiistai 14. huhtikuuta 2015
Ihan vitun tyhmä kirja
KIRJA-ARVOSTELU: Antti Nylén: Paita - The Shirt (Savukeidas 2015)
Huomasin, että Nyléniltä oli ilmestynyt uusi kirja - ou jee!
Paita? Wtf? Varmaan kyse oli dandyismin ylistyksestä ja uusista Morrissey-esseistä?
Viimein kohtaan kirjan ihka elävänä kaupassa ja kääntelen sitä kädessäni. Kevyempi kuin odotin.
Sivumäärällä ei kuitenkaan suurta väliä, jos jokainen lause on harkittu. Mittasuhteet muilta osin täsmäävät Savukeitaan aiempiin. Viimein uskallan raottaa.
Kuvia. Osuin kuvasivulle.
Toinen kuvasivu, kolmas. Pelkkiä kuvasivuja. Pelkkiä paitoja. Okein. Ainakin otsikko piti paikkansa. THE SHIT. PAITA.
Ensimmäinen ajatukseni: Ihan vitun paska kirja.
Kyse oli hienostuneesta vitsistä. Joku oli heittänyt läpän, että tällaisen voisi tehdä. Eikö olisi ihan vitun siistiä, jos olisi kirja Morrisseyn paidasta!
Sitten se oli tehty. OMG!
On hienoa, kun taiteilija pääsee urallaan siihen tilanteeseen, jossa hän voi tehdä tällaista.
Ongelmallista on, jos se taiteilija sattuu olemaan Antti Nylén, koska hänen pitäisi käyttää aikansa paremmin.
Jos on paras jossain, se velvoittaa.
Nylénin pitäisi kirjoittaa esseitä. Kansa vaatii. Hänen pitäisi kärsiä, eikä kukkoilla.
Oikeastaan kirja vain osoittaa räikeimmällä tavalla mikä on pielessä suomalaisessa apurahasysteemissä*. Pääset tiettyyn asemaan. Rahahanat aukenevat. Sen jälkeen et ole velvollinen enää kenellekään - et yleisölle, et järjelle - etkä etenkään omalletunnolle.
Apurahataiteilija voi tehdä juuri tällaista paskaa vain suututtaakseen suuren yleisön elitistisyyden sädekehällä. Taidetta sen tähden, jotta sitä joku kutsuisi tekotaiteelliseksi paskaksi.
Tekotaiteessa taiteellinen idea on muuttunut teoksi, vaikka sen kuuluisi olla pelkkä kiireinen sommitelma kauppakuitin kääntöpuolella. Eihän tällainen kirja myy. Miksi sen kukaan ostaisi?
Minä luin kirjan kolmessa minuutissa seisoaltani. Katsoin vain onko jollain sivulla omia facebook-kavereitani Morrissey paita päällään.
Jonkun läpästä on syntynyt ihan vitun tyhmä kirja, josta ei ole iloa kenellekään. Väkinäinen hymy tuli kenties sekuntin murto-osaksi säikähtäneille kasvoilleni kuin olisin pieni lapsi, jonka suklaajoulukalenterin luukusta löytyy kuollut koppakuoriainen.
En tuntenut edes kateutta niitä kavereitani kohtaan, jotka olivat päässeet mukaan kirjaan. Kaikki mitä tunsin oli typertynyttä pettymystä.
Ehkä joku kirjan suomalaisista pikkujulkkiksista voi tuntea iloa päästyään Antti Nylenin kirjan sivulle X - tai sivulle Y - päällään Morrisseyn paita - josta alan tässä vaiheessa jo epäilemään, että koko paita on sekin pelkkä vitsi.
Ehkä masentavinta tässä lapsellisessa teoksessa on se, kuinka sen seurauksena alan pelätä, että myös Morrissey on pelkkä vitsi. Viime aikoina olen nähnyt netissä muitakin vähä-älyisiä Morrissey-vitsejä jotka kollektiivisesti vihjaavat, että taiteilija ei ole aikoihin tehnyt mitään hyvää. Silloin häntä saa tällä tavoin halventaa överiksi paisuneella, eltaantuneella fanituksella.
Messias on kadottanut taikavoimansa. Hän ei kykene ihmeisiin. Niinpä hänen on aika kuolla kuin väärän kuninkaan.
Mitä lihavammaksi Elvis turposi, sitä sairaammin häntä fanitettiin. Ne jäivät, jotka olivat koukussa. Rumat vanhat naiset hinkuivat nimikirjoituksia alkoholisoituneelta pelleltä, jonka työasu huokui tragikomiikkaa.
Elviksen esiintymisasusta tuli jokaisen amerikkalaiset kollektiivisen pilkan kohde, koska hän oli kuningas, jota nyt saattoi pitää kaikkien kanssa tasavertaisena. Hän oli alentunut tällaiseen, joten nyt häneen saattoi ylettyä.
Mitä useampi ihminen pukeutui Elvikseksi, sitä vähemmän hän merkitsi yksilönä suhteessa symboliarvoonsa. Jopa Elviksestä tuli vain yksi Elvis muiden joukossa. Niinpä hänen täytyi kuolla ihmisenä, jotta Elvis voisi jälleen elää pelkkänä radiosta kaikuvana syvänä äänenä.
Kaikin tavoin kansa edisti Elviksen nopeaa kuolemaa, jotta he saisivat hänet takaisin nuorena ja komeana.
Morrisseyn paidan pukeminen kertoo tavallisen ihmisen vallanhimosta, illuusioiden murenemisesta ja epäkunnioituksesta pyhiä asioita kohtaan.
Tavikset tahtovat olla osa korkeakulttuurista lynkkausjoukkoa. Repiä messiaan alas omalle tasolleen.
Ja kuitenkaan kirjassa ei päällisin puolin ole kyse mistään muusta kuin lapsellisesta hybriksestä sekä rahan tuhlaamisesta.
Näinkin voi aikansa kuluttaa.
Ihan vitun paska kirja.
* * *
PS. Kirja onkin kuulemma rahoitettu Mesenaatti-palvelun joukkorahotuksella. Siinä tapauksessa pyydän anteeksi, että syytin aiheetta suomalaista apurahajärjestelmää. Jätän kohdan silti ennalleen jotta oma erehtyväisyyteni ja huono perehtyminen taustoihin tulisi ilmi. Olen kiitollinen apurahatahoille itsekin, mutta en hetkeäkään epäile, etteivätkö ne olisi vuosien varrella aikaansaaneet melkoisen määrän hybristä.
Paita? Wtf? Varmaan kyse oli dandyismin ylistyksestä ja uusista Morrissey-esseistä?
Viimein kohtaan kirjan ihka elävänä kaupassa ja kääntelen sitä kädessäni. Kevyempi kuin odotin.
Sivumäärällä ei kuitenkaan suurta väliä, jos jokainen lause on harkittu. Mittasuhteet muilta osin täsmäävät Savukeitaan aiempiin. Viimein uskallan raottaa.
Kuvia. Osuin kuvasivulle.
Toinen kuvasivu, kolmas. Pelkkiä kuvasivuja. Pelkkiä paitoja. Okein. Ainakin otsikko piti paikkansa. THE SHIT. PAITA.
Ensimmäinen ajatukseni: Ihan vitun paska kirja.
Kyse oli hienostuneesta vitsistä. Joku oli heittänyt läpän, että tällaisen voisi tehdä. Eikö olisi ihan vitun siistiä, jos olisi kirja Morrisseyn paidasta!
Sitten se oli tehty. OMG!
On hienoa, kun taiteilija pääsee urallaan siihen tilanteeseen, jossa hän voi tehdä tällaista.
Ongelmallista on, jos se taiteilija sattuu olemaan Antti Nylén, koska hänen pitäisi käyttää aikansa paremmin.
Jos on paras jossain, se velvoittaa.
Nylénin pitäisi kirjoittaa esseitä. Kansa vaatii. Hänen pitäisi kärsiä, eikä kukkoilla.
Oikeastaan kirja vain osoittaa räikeimmällä tavalla mikä on pielessä suomalaisessa apurahasysteemissä*. Pääset tiettyyn asemaan. Rahahanat aukenevat. Sen jälkeen et ole velvollinen enää kenellekään - et yleisölle, et järjelle - etkä etenkään omalletunnolle.
Apurahataiteilija voi tehdä juuri tällaista paskaa vain suututtaakseen suuren yleisön elitistisyyden sädekehällä. Taidetta sen tähden, jotta sitä joku kutsuisi tekotaiteelliseksi paskaksi.
Tekotaiteessa taiteellinen idea on muuttunut teoksi, vaikka sen kuuluisi olla pelkkä kiireinen sommitelma kauppakuitin kääntöpuolella. Eihän tällainen kirja myy. Miksi sen kukaan ostaisi?
Minä luin kirjan kolmessa minuutissa seisoaltani. Katsoin vain onko jollain sivulla omia facebook-kavereitani Morrissey paita päällään.
Jonkun läpästä on syntynyt ihan vitun tyhmä kirja, josta ei ole iloa kenellekään. Väkinäinen hymy tuli kenties sekuntin murto-osaksi säikähtäneille kasvoilleni kuin olisin pieni lapsi, jonka suklaajoulukalenterin luukusta löytyy kuollut koppakuoriainen.
En tuntenut edes kateutta niitä kavereitani kohtaan, jotka olivat päässeet mukaan kirjaan. Kaikki mitä tunsin oli typertynyttä pettymystä.
Ehkä joku kirjan suomalaisista pikkujulkkiksista voi tuntea iloa päästyään Antti Nylenin kirjan sivulle X - tai sivulle Y - päällään Morrisseyn paita - josta alan tässä vaiheessa jo epäilemään, että koko paita on sekin pelkkä vitsi.
Ehkä masentavinta tässä lapsellisessa teoksessa on se, kuinka sen seurauksena alan pelätä, että myös Morrissey on pelkkä vitsi. Viime aikoina olen nähnyt netissä muitakin vähä-älyisiä Morrissey-vitsejä jotka kollektiivisesti vihjaavat, että taiteilija ei ole aikoihin tehnyt mitään hyvää. Silloin häntä saa tällä tavoin halventaa överiksi paisuneella, eltaantuneella fanituksella.
Messias on kadottanut taikavoimansa. Hän ei kykene ihmeisiin. Niinpä hänen on aika kuolla kuin väärän kuninkaan.
Mitä lihavammaksi Elvis turposi, sitä sairaammin häntä fanitettiin. Ne jäivät, jotka olivat koukussa. Rumat vanhat naiset hinkuivat nimikirjoituksia alkoholisoituneelta pelleltä, jonka työasu huokui tragikomiikkaa.
Mitä useampi ihminen pukeutui Elvikseksi, sitä vähemmän hän merkitsi yksilönä suhteessa symboliarvoonsa. Jopa Elviksestä tuli vain yksi Elvis muiden joukossa. Niinpä hänen täytyi kuolla ihmisenä, jotta Elvis voisi jälleen elää pelkkänä radiosta kaikuvana syvänä äänenä.
Kaikin tavoin kansa edisti Elviksen nopeaa kuolemaa, jotta he saisivat hänet takaisin nuorena ja komeana.
Morrisseyn paidan pukeminen kertoo tavallisen ihmisen vallanhimosta, illuusioiden murenemisesta ja epäkunnioituksesta pyhiä asioita kohtaan.
Tavikset tahtovat olla osa korkeakulttuurista lynkkausjoukkoa. Repiä messiaan alas omalle tasolleen.
Ja kuitenkaan kirjassa ei päällisin puolin ole kyse mistään muusta kuin lapsellisesta hybriksestä sekä rahan tuhlaamisesta.
Näinkin voi aikansa kuluttaa.
Ihan vitun paska kirja.
* * *
PS. Kirja onkin kuulemma rahoitettu Mesenaatti-palvelun joukkorahotuksella. Siinä tapauksessa pyydän anteeksi, että syytin aiheetta suomalaista apurahajärjestelmää. Jätän kohdan silti ennalleen jotta oma erehtyväisyyteni ja huono perehtyminen taustoihin tulisi ilmi. Olen kiitollinen apurahatahoille itsekin, mutta en hetkeäkään epäile, etteivätkö ne olisi vuosien varrella aikaansaaneet melkoisen määrän hybristä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)