Andy Warholin kerrotaan ennustaneen, että "tulevaisuudessa jokainen saa 15 minuuttia kuuluisuutta". Ilmeisesti kyseinen heitto, kuten monet muutkin vastaavat, voidaan jäljittää jonnekin Warholin ympärillä pyörineiden taiteilijapiirien kollektiiviseen höpinägeneraattoriin. Useimmat tuohon aikaan niissä piireissä ilmaistut ajatukset yhdistetään nykyään vain Warholiin itseensä.
Ideoiden alkuperän kiistanalaisuudesta ei tietenkään kannata olla millään tavoin katkera tai kateellinen, sillä Andy Warhol on kuollut. Mikään määrä kunniaa tai anekdootteja ei tuo häntä henkiin ja kohenna hänen karismaansa.
Toteamuksen ajatussisältö on kenties sekin muuttanut muotoaan vuosien varrella, mutta nykyään se ainakin yhdistetään median lyhytjänteisyyteen. Kukin ilmiö voi vangita suuren yleisön mielenkiinnon vain hetkeksi. Jännittävimpienkin tapahtumien uutuusarvo on pian tiessään, ja kehityksen seurauksena menneiden aikojen kiintotähdet vaihtuvat kiihtyvällä tahdilla tähdenlentoihin.
Kaikesta omasta kokemuksestamme huolimatta ennustus ei ehkä kuitenkaan ole toteutunut. Warhol oli ehkä oikeassa siinä, että 2000-luvun (etenkin sosiaaliselta) medialta puuttuu keskittymiskykyä, mutta lyhytjänteisyytemme seurauksena muutamilla vaikutusvaltaisilla tahoilla on yhä enemmän valtaa. Yhä harvempi toisin sanoen saa osakseen edes sen luvatun 15 minuuttia kuuluisuutta.
Julkisuutta jaetaan nykyään pienissä pätkissä, mutta yleisön muisti on niin pirstaloitunut, etteivät useimmat edes huomaa kuinka heille yhä uudestaan ja uudestaan myydään sama 15 minuuttia, hieman erilaiseen ilmiasuun puettuna.
Eräällä tavoin koko kulttuurimme on muuttunut muistisairaaksi. Sama levy-yhtiö voi muutaman vuoden välein julkaista saman hittibiisin, eikä monikaan tajua, että sen kaava on jo tuhannesti käytetty. Myös elokuvat voidaan julkaista useita kertoja jatko-osien muodossa tai häikäilemättöminä kopioina.
Urheilussakin monia kiehtoo spektaakkelinomainen yllätyksettömyys. Samat vaiheet koetaan joka vuosi, samaan aikaan ja vain hieman toisenlaisella lopputuloksella. Mestareiden liigassa esimerkiksi nähdään aina yksi yllätysjoukkue, joka on sankarillisesti yltänyt puolivälieriin.
En väitä, että kulttuuriamme tieten tahtoen käsikirjoitettaisiin. Mitään ei tarvitse käsikirjoittaa, koska kaava jo valmiiksi mahdollistaa hyvin vähän yllätyksiä. Kaikkialla me näemme nykyään vain kaavoja: menestyselokuvien kaavoja, hittibiisien kaavoja, ja urheilujoukkueita, jotka noudattavat menestyksen kaavaa.
Maailmassa on tarjolla yhä vähemmän 15 minuutin pätkiä julkisuudesta myös siitä syystä, että tärkein julkisuus on nykyään kansainvälisesti jaettua. Kaikkiin maihin tilataan samat televisio-ohjelmat tai niiden kaavat. Kotimaisen julkisuuden määrät ovat kaikkialla vähentyneet, kun ihmisten huomion vangitsee globaali superjulkisuus.
Kaiken aikaa menestystekijät maailmassamme skaalautuvat. Yksi ilmiö kerää 15 miljoonaa klikkiä, eikä seuraavaksi kiinnostavimmalle jää kuin murusia. Maailman 7 miljardista ihmisestä ehkä 10.000 saa kokea jonkin asteista julkisuutta, mutta suhde on silloin 1/700.000. Vielä jonkin aikaa sitten kussakin maassa oli vähintään tuhat pikkujulkkista, jotka kykenivät elättämään itsensä omalla mediatyöllään.
Jos menemme ajassa vielä kauemmas taakse päin, löytyi jonkin asteen julkisia puhujia tai esiintyviä taiteilijoita kaikista kylistä. Keskiajalla ehkä yksi ihminen sadasta pystyi tuntemaan itsensä tunnetuksi ja tärkeäksi, koska hänellä oli vaikutusvaltaa omaan pieneen yleisöönsä. Nykyään artisti on säälittävä, jos hänen levynsä myyntimäärät tai keikkayleisöt jäävät muutamiin satoihin.
Julkisuuden skaalautuessa myös ansiot skaalautuvat. Muutama megakorporaatio kerää kaikki maailman voitot. Muutama megajulkkis kerää 90% epäkriittisen yleisön huomiosta, sillä lauman turvaa etsivälle suurelleyleisölle fanittamisessa on tärkeintä juuri artistin suuruus ja fanijoukon kriittinen massa.
Jos tavallinen ihminen saa jonkin sattuman seurauksena hieman näkyvyyttä valtamediassa, hän häkeltyy. Kaikki näkevät että hän on tavallinen ihminen, koska hän ei pidä kameroiden läsnäoloa itsestäänselvyytenä. Julkisuudesta tulee pienen joukon elämäntapa, joka usein omaksutaan jo omilta vanhemmilta.
Jostain syystä suomalaiset mediat yhä kutsuvat Robinin Frontside Ollie -biisiä ja sen videota someilmiöksi, vaikka biisin julkaisi maailman suurimpiin levykonserneihin kuuluva Universal Music, biisin sävelsi Maki Kolehmainen ja sen sanoitti Sana Mustonen, joka on jo 90-luvulta alkaen sanoittanut hittejä monille huippubändeille. Musiikkivideolla oli lisäksi erillinen kymmenien tuhansien eurojen kuvausbudjetti. Kyse ei siis ollut mistään netti-ilmiöstä, vaan pitkään suunnitellusta ja ammattivoimin valmistellusta kampanjasta, johon sovellettiin enimmäkseen täysin perinteisiä näkyvyyden lisäämisen keinoja.
Ammattitaidolla ei tietenkään aina onnistuta aikaansaamaan julkisuutta, vaikka apuna olisi rahaa ja kontakteja, joten siksi monet mediat eivät nykyään enää itse tuota sisältöä. Jos jonkun blogijulkaisusta tai Facebook-päivityksestä kehittyy pieni someilmiö, eli se kerää esimerkiksi 50 jakoa, juttuun tarttuu pian IltaSanomien tai IltaLehden verkkotoimitus, joiden nopeasti väsäämä uutinen kerää tuhansittain jakoja ja tykkäyksiä. Perinteiset, suuret ja tehokkaasti järjestäytyneet mediat toisin sanoen varastavat pienempien medioiden, kuten blogien ideat ja niiden alulle saattaman pöhinän - sekä tietenkin siinä ohessa haalivat myös tarjolla olevat mainostulot.
Pitkään julkisuudessa olleet henkilöt, kuten Matti Nykänen, oppivat asteittain yleisön kollektiiviset käyttäytymistavat ja toimittajien metkut. He tietävät mikä myy ja miten siitä saa parhaan hinnan. On oletettavissa, että tulevaisuudessa yhä harvempi henkilö tulee tienaamaan yhä huimempia summia, eikä muille jää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti