Elitismin eroista taiteessa ja urheilussa

Mistä hitosta elitismissä oikein on kyse? Miksi sanan käyttötapoihin liittyy niin monia näkyviä ristiriitoja?

Taiteilijoita saattavat esimerkiksi syyttää elistismistä samat ihmiset, jotka lauantaisin ihan mielellään katselevat Valioliigan jalkapalloa tai yleisurheilun Eliittikisoja. Ei heitä ollenkaan pieni elitismi näytä haittaavan, kunhan se ajoitetaan viikonlopulle.

Edustaako kirjallisuus elitismiä, koska kirjastoon ei ole pääsymaksua, eikä edes kirjojen lainaamisesta tarvitse maksaa? Miksi ei F1-sirkusta ole alettu kutsua elistiseksi lajiksi sen jälkeen, kun kilpailut siirrettiin maksukanaville? Formuloita voivat livenä katsella enää harvalukuisat etuoikeutetut kansanryhmät. Eikö se ole nimen omaan elitismiä?

Miksi elitismi on täysin sallittua tai jopa ihailtavaa urheilussa, mutta tuomittavaa taiteessa? Eroavatko mainitut elitismin muodot jollain merkittävällä tavalla toisistaan?

Vaikuttaako urheilussa kansan positiivisiin mielikuviin esimerkiksi se, että urheilijat "nousevat lajin korkeimpaan eliittiin", kuten usein sanotaan. He eivät synny eliittiin, vaan ponnistelevat pitkään saavuttaakseen huipun.

Mutta kyllä kai samat ponnistelun vaatimukset pätevät myös taiteilijoihin? Miksi ei taiteilija saisi omilla lahjoillaan ja peräänantamattomalla työllä nousta oman lajinsa eliittiin ja sanoa tehneensä niin?

Ehkä erot mielikuvissa perustuvat medianäkyvyyden jakautumiseen? Taiteilijasta tulee tunnettu vasta sen jälkeen, kun hän on saavuttanut suuria. Yleisö ei saa seurata hänen uraansa sen alkuvaiheissa, sillä valtamediat eivät usein ole hänestä pätkääkään kiinnostuneita, ennen kuin hän lyö läpi ja esimerkiksi voittaa Pro Finlandia -mitalin tai saavuttaa kirjailijana ensimmäisen Finlandia-ehdokkuutensa. Juontuvatko suuren yleisön epäilykset kenties siitä, että taiteilijat usein vain tupsahtavat esille - ikään kuin he eivät olisi lainkaan tehneet työtä menestyksensä eteen?

Tai ärsyttääkö isänmaallisia kansalaisia jollain tapaa se, että taiteiden ylimmistä tunnustuksista nykyään käytetään nimitystä Finlandia-jotakin? Kuulostaako se teeskentelyltä?

Pitäisikö taiteisiin ennemmin omaksua jokin Kuninkuusravien kaltainen romanttisempi nimitys? Kuninkuusraveissa juoksevat suomenhevoset ja myös tangokilpailuissa palkitaan kuninkaallisia? Ehkä kansa ennemmin haluaisi muuttaa Suomen kuningaskunnaksi, jotta pääsisimme kaikenlaisesta elitismistä?

Ehkä suurimmat taiteiden ja urheilun väliset eroavaisuudet nähdään saavutusten mitattavuudessa. Urheilukilpailuissa on joskus erittäin helppo selvittää voittaja - ja hänen voittotuloksensa voidaan helposti ilmaista numeroilla: hän esimerkiksi juoksi 100 metriä tietyssä ajassa tai hyppäsi pituutta tietylle metriluvulle.

Myös urheilussa kuitenkin usein joudutaan turvautumaan tuomareihin. Heitä tarvitaan etenkin joukkuelajeissa, joissa pelaajille tuomitaan eri muotoisia rangaistuksia. Yksilölajeissa harkittu vastustajien häiritseminen on yleensä vaikeampaa.

Muutkin tekijät voivat vaikeuttaa kilpailijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamista urheilussa. Esimerkiksi edellä mainitussa formulakilpailuissa tai rallissa on kyse pitkälti välineurheilusta. Kuljettavat ovat hyvin eri arvoisessa asemassa sen suhteen, missä tallissa he ajavat. Tästäkään huolimatta lajia ei yleensä kutsuta elitistiseksi.

Taitoluistelua sentään pidetään joskus elitistisenä lajina, ehkä juuri siksi, että tuomariston toiminta voi tuntua salamyhkäiseltä tai epäreilulta. Siinäkin lajissa sentään juontajat voivat omalla toiminnallaan helpottaa yleisön pääsemistä sisälle lajin hienouksiin.

Liittyykö suurin merkitsevä tekijä itse asiassa tapahtumien juontamiseen ja selostamiseen? Katsojilta häipyvät tunteet lajin elitismistä, koska joku selostaa heille selkeällä suomen kielellä mitä on tapahtumassa - miksi tuo toinen voitti ja toinen hävisi? Tulisiko taiteissa lisätä nimen omaan selostamisen ja perustelujen osuutta?

Itsekin pidän huolestuttavana, että niin monen taidekilpailun tai apurahoja myöntävien tahojen viesteissä suoraan julistetaan, ettei päätöksiä perustella?

Onko tämä varsinainen ongelma? Tulisiko taiteilijoiden suorituksia ptrkiä lempeän määrätietoisesti avaamaan katkeamattomalla seloksuksella, niin kuin isä tai äiti lukisi iltasatua lapselleen, jossa erottuvat toisistaan tekojemme hyvät ja pahat seuraukset?

Ehkä taiteen ongelma on narratiivien ohuudessa? Me tahdomme tietää miten tähän on päästy, mitä lopputulos on tullut maksamaan? Kuka on tarinan sankari ja kuka on konna.

Otetaan lopuksi esille raha, koska siitä ei ainakaan ole kyse. Me kaikki tiedämme varsin hyvin, että Euroopassa yksittäinen jalkapalloilija saattaa vuodessa tienata summan, joka vastaa Suomen valtion taiteelle myöntämää valtiontukea tai jopa jonkin taidemuodon koko liikevaihtoa, mukaan lukien yksityinen sektori ja kaikki säätiöt.

Me tiedämme, että yritysjohtajat voivat palkita itsensä bonuksilla, jotka eivät välttämättä perustu yrityksen kurssinousuun tai muihin mitattaviin saavutuksiin. Taiteilijat kulkevat samaan aikaan rääsyissä ja pyytävät vähemmän palkkaa kuin mikään toinen ammattikunta, jopa vähemmän kuin työttömät. Heillä ei ole yhteiskunnassamme mitään taloudellista valtaa, eikä enempää kuin ripaus viihdeteollisuuden vaikutusvallasta. Silti heihin kohdistuu niin paljon vihaa.

Taiteita syytetään elitismistä, koska jostain syystä se vain tuntuu sopivalta syytökseltä. Olen lukenut läpi useita keskusteluja Facebookissa tai Homma-forumilla, mutta en vieläkään osaa nimetä ilmiön perimmäisiä syitä. Ihmisille voi tarjota faktoja, mutta silti mielipiteet eivät juurikaan horju. Koska hyvät taiteen vihaamisen perusteet loistavat poissaolollaan, voimme kaiketi vain todeta, että halut eivät motivoitu kovinkaan rationaalisista perusteista - pikemminkin perustelut useimmiten perustuvat tietämättömyyteen.

Ehkä tarvittaisiin joku poikkeava yksilö, joka osaisi itsereflektion keinoin pukea sanoiksi oman vihansa taustamotiivit. Se tietenkin samalla melkeimpä edellyttäisi sitä, että henkilö itse olisi melkoinen taiteilija.


Onko tietämisen kynnyksenä suuren yleisön laiskuus vai taidepiirien tapa sulkeutua itseensä?

Tavalliset ihmiset eivät tiedä paljoakaan taiteesta tai taiteilijoiden elämästä.

Tästä voi syyttää osaltaan mediaa, joka ei välitä tiedottaa taidemaailman tapahtumista samaan malliin kuin tiedotetaan vaikkapa urheilusta, josta julkaistaan sadoittain kolumneja ja pelien jälkianalyysejä joka viikko.

Toivoisin, että taidetta käsiteltäisiin enemmän kritiikkien ja kansantajuisten selostusten muodossa, mutta en ole varma haluavatko kaikki taidepiirit samaa.

Välillä tuntuu siltä kuin tuntemani taiteilijat olisivat salaa iloisia siitä, että yhteys kansaan on katkennut. Monilla on suorastaan sadistinen halu kostaa koulukiusaaminen tai aiempi vähättely omalla ylivertaisuudellaan. Eivät kaikki taiteilijat halua olla yleisönsä kanssa samalla viivalla, vaan katsovat heitä ylhäältä.

Kyllä sen vaistoaa. Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, mistä minä puhun.

Pienemmillä paikkakunnilla, kulttuuriseuroissa ja lautakunnissa mielellään myös ruokitaan tällaista mielikuvaa taiteesta, jotta paikalliset kulttuurihenkilöt voisivat tuntea itsensä muita paremmiksi, koska he arvostavat ja ymmärtävät taidetta.

Tällainen puhe suututtaa monia. Olen nähnyt sen joka kerta kun avaan suuni. Kyllä ylimielisyyden voi täysin oikeutetusti nimetä taiteen elitististen mielikuvien yhdeksi taustasyyksi. Tämä ei kuitenkaan yleensä päde alan parhaisiin, enemmänkin nuoriin kiipijöihin ja seurapiirien vähäpätöisempiin, mutta usein portinvartijoina toimiviin hännystelijöihin.

Monet tuntemani taiteen tekijät ovat erittäin nöyriä. He ovat saavuttaneet paljon, koska he tietävät, että kaikkein eniten merkitsee uuttera työnteko. He esiintyvät suurille yleisöille ja suuri yleisö rakastaa heitä, koska he ovat sydämeltään avoimia.

Kun heille myönnetään palkintoja, he kiittävät niitä, joille palkinto kuuluu - taustajoukkojaan, opettajiaan, valmentajiaan, puolisoaan ja kannustavaa yleisöä. Eivät he kuvittele kusipäisyyttään olevansa huipulla vain oman lahjakkuutensa ansiosta, vaikka kukaan tuskin epäilee, ettei heillä olisi myös lahjoja.

Suuri yleisö on taiteen äärellä usein kärsimätöntä ja se loukkaantuu helposti, jos jokin asia ei miellytä. Ihminen saattaa lukea runon, joka ei kosketa häntä itseään ja sen perusteella määrittellä kaiken runouden huonoksi. Epäilevät asenteet usein periytyvät suoraan heidän vanhemmiltaan. Eivät useimmatkaan runoja aktiivisesti vihaavat ihmiset tiedä runoudesta yhtikäs mitään.

Mitä kuitenkaan auttaa syyttää ketään osapuolta. Tarvittaisiin ennen kaikkea kärsivällisiä välittäjiä. Jokin suuri aikakausilehti voisi esimerkiksi tarjota runoudelle hieman palstatilaa, kunnes sattumalla itse kukin kohtaisi sellaisen runon, joka ei olisi niin huono kuin kaikki aiemmat. Ehdoton mielipide muuttuisi asteittain vähemmän ehdottomaksi.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mitään keskustelua edes käydä runouden popularisoimiseksi. Tarvittaisiin jokin suuri muutos rakenteisiin ja toistaiseksi ainoat valonpilkahdukset ovat olleet Poetry Slam ja Open Mic -tilaisuudet, joissa baariyleisö voi itse esittää omia runojaan ja myös tuomarin asemassa arvioida muiden runoja. Tällaiset tapahtumat raottavat norsunluutornin ovea, vaikka tapahtumien kautta ei kovin helposti päästä aivan tornin huipulle, laakeriseppeleeseen asti.

Viralliset kustantamot eivät ole olleet lavarunoudelle vielä kovin suopeita. Kuka tahansa voi esittää runojaan pienelle yleisölle, mutta suuri yleisö jää usein tavoittamattomiin jopa parhailta lavarunoilijoilta, koska he eivät saa kirjojaan myyntiin yleisiin kirjakauppoihin ja koska suuren levikin lehdet, kuten Ilta-Sanomat tai Ilta-Lehti eivät millään tavoin edistä runouden näkyvyyttä.

Taidepiirit saisivat mielestäni edes haluta tällaista näkyvyyttä, mutta aika harva edes ottaa ajatusta tosissaan. Voin hyvin arvata, että Ilta-Lehteen säännöllisesti kirjoittava runoilija pian menettäisi kunnioituksensa kollegoidensa silmissä. Suurimpana syynä olisi varmaankin kateus, mutta "sellaisen populistisen puuhastelun huonoa vaikutusta kulttuurielämälle" tuskin perusteltaisiin kateuden kautta.


Pennittömien kulttuurikartelli

Lopuksi vielä tuore ja astetta radikaalimpi näkökulma taiteen elitismiin. Mitä jos taiteen eräänlainen elitismi juontuu juuri siitä, että taiteen tekijöillä ei yleensä ole kovinkaan suuria tuloja. He ovat tottuneet tekemään huomattavan paljon työtä olemattomalla palkalla tai jopa ilmaiseksi.

Sosiaalinen ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa "kulttuurikartelliksi" saa alkunsa siitä, kun taiteilijat ovat pakotettuja toimimaan yhdistyksissä ja osuuskunnissa. He tekevät toisilleen pieniä palveluksia ja jäävät kiitollisuudenvelkaan, koska kukaan ei oikein tiedä kuka on kenellekin eniten velkaa toisten teosten kommentoimisessa, tekstien editoimisessa tai näyttelyjen ripustamisessa. Taideperheestä tulee helposti hyvinkin tiivis, koska kukin on riippuvainen siitä, että tarvittaessa löytää jonkun, jolta saa materiaaliapuja tai kriittisen mielipiteen.

Jos taiteilijoilla olisi käytössään hyvin paljon rahaa, heidän ei tarvitsisi jakaa työtiloja ja tarvikkeita - tai hankkia yhteistoimin rahoitusta yhdistyksensä taiteelliseen toimintaan, joka auttaa heitä kutakin täyttämän oman kalenterinsa tapahtumilla ja yhteisesti sovituilla määräajoilla.

Rutiköyhien taiteilijoiden toimintaa motivoi keskinäinen kilpailu, kiitollisuudenvelka ja alan muille toimijoille, kuten kustantajille, galleristeille tai säätiöille annetut lupaukset. Työtä hyvin harvoin motivoi raha, koska palkat ovat epäsäännöllisiä ja myyntitulot epävarmoja.

Kulttuuripiirien ja tavallisen kansan välille syntyy merkittävä kulttuuriero, joka perustuu paitsi rahanhalveksimiseen, myös erityinen taituruus muiden motivaatiokeinojen hallinassa.

Taiteilija on itse asiassa motavaation ammattilainen aivan ari mittakaavassa kuin urheiluvalmentaja, joka voi luvata joukkueelleen rahaa ja menestystä. Taiteilija voi luvata itselleen vain rankkaa työtä ja ympäröivän yhteiskunnan halveksuntaa, mutta silti hän herää aamulla aikaisin ja aloittaa 12 tunnin työpäivän, josta ei viikon päätteeksi heltiä penniäkään.

Eräänlaista hengen elitismiä edustaa rautainen tahto, joka ei ole alisteinen rahalle. Ehkä siksi vasemmistopuolueet osaavat arvostaa taiteilijoiden karismaa. He näkevät ihmisen, joka kulkee kirpparirääsyissä, mutta ulkonäöstään huolimatta on rutiineissaan äärimmäisen kurinalainen ja määrätietoinen kuin huippu-urheilija.

Toisaalta eräänlaista elitismiä edustaa myös taiteilijapiirien sisään päin lämmennyt kulttuurikartelli, jossa ulkopuolisen on vaikea saavuttaa uskottavuutta, ennen kuin hän on monella tavoin todistanut itsensä. Myös taiteen kommunikaatio on valitettavan usein rajoittunut näiden kartellien sisäpuolelle. Kullakin taiteenmuodolla on oma diskurssinsa sekä muusta yhteiskunnasta riippumattomat muoti-ilmiönsä.

Saadessaan toisiltaan riittävän paljon apua ja kunnioitusta voi taiteilijayhteisö jopa täysin lopettaa ulkomaailmalle viestittelemisen. Esseet julkaistaan omissa lehdissä. Keskustelut käydään tietyn ravintolan tietyssä pöydässä.

Aikaa myöten kartelli alkaa muistuttaa pelottavan paljon salaseuran looshia.