Ateistit ylpeilevät sillä, että eivät usko Jumalaan. En ymmärrä mitä ylpeilyn aihetta siinä on, sillä kyseessä on ehkä maailman helpoimmin tajuttava asia. Paljon vaikeampaa on oivaltaa esimerkiksi jokin Jeesuksen tai Buddhan opetuksista - tai hyväksyä älyllisesti miksi miljoonien ihmisten on täysin perusteltua yhä uskoa Jumalaan.
Ihmiset esittävät omalle uskolleen hyvin henkilökohtaisia syitä, mutta laajoina liikkeinä uskonnot säilyvät lähinnä siksi, että ne tarjoavat enemmän käytännön hyötyjä kuin ateismi. Yksi tällaisista tapakristillisyyden eduista on elämän häiriintymättömyys; valintojen helppous ja katkeamaton työkyky.
Syvällisen skeptisismin ja tieteellisen ajattelun omaksuminen vaatii valtavasti aikaa ja henkisiä resursseja. Ei riitä että vain sanoo: ei mitään Jumalaa ole. Se on vain tapakritillisyyteen verrattavaa tapa-atismia.
Perusteellisen ateismin sisäistäminen ei ehkä ikinä maksa takaisin siihen investoituja voimavaroja, joten miksi vaivautua? Ateismi ei kannata, koska se ei takaa parempaa palkkaa, eikä siihen liity suoria luontaisetuja (paitsi niitä samoja, joita on liittynyt uskontoon, eli toisten ihmisten hyväksyntää ja yhteiskunnallisia virkoja).
Symbolisen pääoman markkinat toimivat kuten mitkä tahansa markkinat. Fiksun ihmisen on kysyttävä itseltään onko tieteellinen maailmankuva sittenkään fiksu investointi, jos uskonnollisen sisäistää nopeammin ja sitä myötä myös elämä voi nopeammin alkaa?
Jos minulla olisi lapsia niin ehkä ensimmäiseksi suosittelisin heitä kokeilemaan uskontoa - mutta lapsia minulla ei tietenkään ole, koska olen ateisti ja olen hukannut 10 vuotta elämästäni akateemisiin opintoihin.
Dinoleluissa lepää toivomme
Ateistien tilannetta ei auta voivotella. Parempi olisi yrittää kehittää ateismille jonkinlaista henkistä sisältöä - esimerkiksi vetoavia mytologioita ja rituaaleja. Toistaiseksi ateisteilla on esittää lapsilleen vain dinosauruspiirrettyjä, joihin on yhdistetty meteoriräjähdyksiä ja jännittäviä tulivuorenpurkauksia.
Voi poloja dinosauruksia. Heti kun näemme televisiossa kivan pikku raptorin niin tiedämme, että kohta tulee maailmanloppua niskaan. Suurten liskojen elämässä ei tainnut olla ainuttakaan huoletonta päivää. (Sodomman ja Gomorran tuho on tässä tapauksessa melkein sellaisenaan voitu lainata mytologiasta toiseen.)
Ateismin ongelma on melko yksinkertainen, jos tilannetta katsoo ulkopuolelta. Se, että jokin asia on totta, ei riitä tekemään siihen perustuvasta mielipiteestä vetovoimaista. Tätä loogista havaintoa voisi kutsua vaikka Niemisen giljotiiniksi.
Siitä että väite X on osoitettu todeksi, ei luonnollisesti seuraa, että mielipiteen X omaksuminen kiinnostaisi yhtään ketään.
Elämässä on harvoin tilanteita, joissa totuuden tietäminen antaisi huomattavaa etua kuvitelmiin nähden. Jopa skeptikot kokoontuvat ja keksivät tempauksiaan kuvitellut paremmuuden voimalla.
Jos uskovaisella on ongelmia jonkin tieteellisen vempaimen kanssa, hän voi vain soittaa ateistille, joka tulee ilomielin korjaamaan sen - tai uskovainen voi jopa itse opetella ammatin, jonka kaikki perusta on tieteellisessä ajattelussa. Kyllin notkea henkilö voi vaikka toimia esihistoriallisen museon oppaana, ja silti omassa mielessään uskoa, että maailma on 6000 vuotta vanha.
Tällaista totuuksista piittaamatonta elämäniloa jopa ateistien olisi syytä ihailla! Kyky elää sisäisten ristiriitojen kanssa mahdollistaa onnellisen ja pitkän työuran. Psykologit tietävät kyllä kuinka terveen elämän perustana on se, että defenssit ovat kunnossa.
Aiteismi on asennevamma. Ateistit ovat juuri niitä, jotka eivät suostu laulamaan yhdessä edes suvivirtta, vaikka uskovaisilla ei ole mitään ongelmaa vielä lapsiaan dinosauruspuistoon tai surffata wikipediassa.
Darwinin luvalla
Evoluutioteoria seisoo vahvasti uskontojen tukena. Suuret maailmanuskonnot ovat kehittyneet nykyiseen muotoonsa parin tuhannen vuoden luonnonvalinnan avustuksella. Niiden rituaalinen ja opillinen sisältö ovat ajan koettelemia ja ihmispsyyken hyväksi testaamia.
Minkään elämää ohjailevan laajemman katsannon sisällä yksittäisiä uskomuksia tai tapoja ei voida rationaalisesti vain asettaa voimaan. Se ei toimi. Myös ateismin täytyy käydä läpi monia vaiheita ennen kuin se kelpaa valamaan ihmisiin rohkeutta, empatiaa ja työiloa. Uskon että tätä prosessia voi nopeuttaa vain siten, että tarjoamme ateismille riittävästä kehittävää kritiikkia.
Toinen mitä ateismi kipeästi tarvitsisi olisi selkeästi muotoiltu ilosanoma. On paljon helpompaa lähentyä ryhmää, joka korostaa itseään positiivisten uskomusten ja elämänasenteiden kautta, eikä tarjoa vain vastalauseita.
Monia ateismin iloisia profeettoja on toki jo olemassa. Esimerkiksi Schoppenhauerin kirjoitukset eivät ole mitään pelkkää pessimismiä vaan joukkoon mahtuu paljon kauniita ja elämänmyönteisiä ajatuksia. Hänen teoksensa Kuolema ja kuolematon on itse asiassa jo melko ylevä ateismin runoelma, jota hyvin soisin luettavan omissa hautajaisissani - ja nimen omaan lohduttavana ilosanoman roolissa. Myös Yrjö Kallinen puhuttelee yhtä hyvin ateistia kuin ketä tahansa planeettamme tallaajaa.
Luotan että myös tulevaisuudessa tunnustukselliset ateistit puolustavat eettisiä arvoja ja luovat monia kauniita kirjoitelmia. Ehkä niitä olisi jo nyt tarjolla, mutta ne hukkuvat populististien ja kiihkoilijoiden vyöryyn - ja löytävät klassikon jalustansa vasta vuosikymmenten kuluttua.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
maanantai 29. elokuuta 2011
Elämänfilosofian filosofia
Eckhart Tolle puhuu asiaa. Samaan aikaan hän kuitenkin johtaa monia ihmisiä harhaan. Se ei johdu siitä, että hän hämäyttäisi ketään tahallaan - se on vain luonnollinen seuraus siitä, että Tolle on elämänfilosofi.
Tutkijat ja akateemiset filosofit käyttävät termiä melko huoletta. Se on yleensä merkki vähättelystä ja epäluottamuksesta. Esa Saariset ja Pekka Himaset luokitellaan elämänfilosofeiksi ja samalla se tarkoittaa, ettei heidän opetustensa sisältö kelpaa vakavan tutkimuksen kohteeksi. Se on typerää, pitkälti kateellisuudesta johtuvaa "hyvän ja kivan jutun" tyrmäämistä, mutta kaikesta lapsellisuudestaan huolimatta ennakkoasenteessa on jotain perää. Ongelma piilee juuri siinä, että Saarinen ja Himanen ovat elämänfilosofeja.
Helsingin yliopiston sisällä filosofia on jaettu kahteen ryhmään: teoreettiseen filosofiaan ja käytännölliseen filosofian. Toinen laitos sijaitsee humanistisessa tiedekunnassa ja toinen valtiotieteellisessä. Mielestäni tarvittaisiin myös kolmas filosofian haara: kiinnostava filosofia. Se käsittelisi suuntauksia, jotka ovat tuoreita, eksoottisia ja muodikkaita. Opettajat olisivat karismaattisia ja vahvasti kiinni ajassaan. Luentotilaisuuksissa opiskelijat vaipuisivat hurmokseen tai esittäisivät raivokkaita vastalauseita.
Kuulostaa hyvältä. Ongelma on vain se, että ennen pitkää kiinnostava filosofia muuttuisi elämänfilosofiaksi.
Mitä on elämänfilosofia?
En muista, että Helsingin Yliopistossa olisi koskaan tarjottu opiskelijoille elämänfilosofian kurssia. Voin olla väärässä ja todennäköisesti olenkin. Yliopistolla järjestetään paljon satunnaisia, kertaluontoisia luentosarjoja, joissa puhuvat tutkijat tai vierailevat opettajat. Tällaisia kursseja on varmasti vuosien varrella järjestetty myös elämänfilosofiasta, eikä niitä aina mainisteta kovinkaan äänekkäästi.
Se mitä varsinaisesti ajan takaa on, että elämänfilosofian kurssit eivät kuulu filosofian pääaineopiskelijoiden vakituiseen opintosuunnitelmaan. Elämänfilosofialla ei ole yliopistolla omaa laitosta, mutta ei myöskään edes yhtä pientä lokeroa muiden filosofian laitosten uumenissa. Se on täysin sivuutettu aihe, vaikka professorit ja opiskelijat kyllä tarkoittavat mihin sanalla elämänfilosofia viitataan - niihin tyyppeihin, jotka keräävät suuria yleisöjä ja villitsevät kansan päät sekoittamalla filosofisiin argumentteihinsa hengellisyyttä ja kaiken maailman new age -juttuja.
Tämä siis tiedetään, mutta vielä jää hämäräksi mitä elämänfilosofia varsinaisesti on: miksi sitä vuosisadasta toiseen esiintyy ja miksi se on niin suosittua? Näitä vastauksia vasten tarvittaisiin tutkimushaara, joka tutkii elämänfilosofisia ilmiöitä: guruja, kuulijoita, yleisöä, median vastaanottoa - historiallisia muutoksia sekä uudestaan toistuvia teemoja.
Tämä tutkimushaara olisi elämänfilosofian filosofia. Koska sitä ei vielä ole olemassa, olen ajatellut keksiä sellaisen. Itse asiassa keksi sen jo vuonna 2001, ja sen jälkeen olen kirjoittanut yli 500 liuskaa havaintoja elämänfilosofian ilmiöistä. Kunhan valmistun maisteriksi ja saan muistiinpanoni järjestykseen, saatan tarjota kurssia jollekin suomen monista filosofian laitoksista. Siihen voi kuitenkin mennä vielä vuosia ja mielelläni otan vastaan hyviä vinkkejä.
Siis mitä se nyt on se elämänfilosofia?
Kuten jo sanoin Echart Tolle puhuu asiaa. Hän tarjoaa meille täysin relevantteja näkökulmia todellisuuteen. Hänen opetuksensa aiheuttavat toisissa hämmennystä ja toisissa torjuntaa. Se on keskeistä, eikä tällaista torjuntaa tule yrittää murentaa tai kiertää. Elämänfilosofian on saatava levitä omalla painollaan. Tästä myös Jeesus osittain puhui, kun hän kertoi vertauksen sinapinsiemenistä, jotka joskus osuvat kuivaan maahan, joskus ohdakkaiden peittämään ryteikköön, mutta joskus myös otolliseen maahan. Ihmiset itse tunnistavat opettajansa, sen mukaan kuka heitä puhuttelee. Elämänfilosofiaa löytyy montaa sorttia, jokaiselle jotakin.
Yksi syy miksi diktatuurit eivät toimi on se, että yhteiskunta tarvitsee monenlaisia arvoja. Tietyt arvokokonaisuudet tukevat ihmisiä tietynlaisessa ympäristössä tai työssä. Elämänfilosofia villitsee ja rohkaisee tietyn arvoperustan omaavia ihmisiä. Sikäli se muistuttaa puoluekentän ja poliittisten agitaattoreiden työtä - samaan aikaan se ihanstuttaa ja vihastuttaa.
Elämänfilosifit itse eivät seuraavaa asiaa ymmärrä, eikä heidän sitä kuulukaan ymmärtää: jokainen elämänfilosofia on rajallinen, subjektiivinen näkökulma todellisuuteen.
Mutta älä sinäkään nyt ymmärrä minua väärin. Se on parempi näkökulma kuin tylsä akateeminen näkökulma. Se antaa pohjan tietyn tyyliselle, menestyksekkäälle elämälle.
Elämänfilosofia on karismaattista ja innostavaa, koska elämänfilosofi itse on opetuksissaan niin sisällä, että uskoo niiden kertovan koko totuuden. Hänen ei kuulukaan ymmärtää missä määrin hän on väärässä.
Millainen elämä, sellainen filosofia
Elämäfilosofit puhuttelevat sukupolvia ja luokkia, tiettyjä sosiaalisia kerrostumia. He hakevat energiansa samoista arvoista, jotka kuulijat jo ovat sisäistäneet. He parantavat työn ryhmän sisäistä koherenssia ja itsetuntoa - samalla he saattavat myös parantaa työkykyä ja lisätä onnellisuutta. He antavat uskoa siihen, että tulevaisuus paranee, jos uskotaan itseen ja jatketaan samalla tiellä.
Niukkoina aikoina elämänfilosofit puhuvat maltista, säästämisestä ja jakamisesta. He perustevat oppinsa kauniisti ja vakuuttavasti. He valavat uskoa parempaan tulevaisuuteen. He opettavat arvostamaan elämän pieniä asioita.
Sodan aikana elämänfilosofit puhuvat kansakunnan jaloudesta ja yksilön uhrautumisesta. He puhuvat rohkeudesta ja sitkeydestä, periksiantamattomuudesta. He lohduttavat niitä, jotka ovat menettäneet perheenjäseniään ja ystäviään.
Jälleenrakennuksen aikana elämänfilosofit puhuvat työn arvokkuudesta ja opettavat katsomaan ajassa pitkälle tulevaisuuteen, aikaan jolloin asuntolainat on maksettu. Samoihin aikoihin on korjattu uuteen uskoon myös yhteiskunnan infrastruktuuri. Yhteiskunnan on tavalla tai toisella saatava yksilöt maksamaan kovia veroja ja odottamaan onnen päiviensä toteutumista. Elämänfilosofien ja iskelmälaulajien ansiosta raatamisen vuodet tuntuvat niiltä onnen päiviltä. Todellisuus vastaa niitä arvoja, joita elämänfilosofia ja teepussiviisaudet ovat jo korottaneet arvoonsa.
Ihminen on onnellinen, jos arki tuntuu juuri siltä mistä eeppisissä elämänkuvauksissa kerrotaan. Runot ja aforismit tekevät kauniiksi sen miljöön, jossa eletään. Jos kansakunta elää aavikolla niin laulut kertovat aavikon kukista ja kuivan tuulen ihanuudesta. Jokainen kansa luo itselleen miellyttävän mytologian, joka pehmittää ja ylevöittää ympäröivän todellisuuden.
Vauraina aikoina elämänfilosofit puhuvat hidastamisesta saavutetuista eduista nauttimisesta. Myös vapaa-aika ja hiljaisuus ovat näitä saavutettuja etuja - samoin mahdollisuus luoda taidetta ja vaipua syvällisiin mietteisiin.
Aikamme peili
Esimerkiksi Pekka Himanen ei ole vain henkilö. Hän on myös indikaattori. Hän kertoo meille, millaiset arvot koetaan tärkeiksi nousukauden ja innovaatioiden aikakaudella. Hän puhuu luovuudesta ja synergiasta, inspiraatiosta ja kauneudesta. Hänen rohkaisunsa on tärkeää ammateissa, joissa tarvitaan ajatuksen vapaata liikkuvuutta. Luovuus perustuu pitkälti turvallisuuden tunteeseen ja mahdollisuuteen vaipua lapsellisiin leikkeihin. Tällaisia lapsen kaltaisia aikuisia ei jakseta ylläpitää puutteen aikana, mutta jos varoja ja hyviä suhdanteita riittää niin he vain lietsovat talouskasvua.
Myös Echart Tolle on tyypillinen rikkaan yhteiskunnan ja yltäkylläisen aikakauden profeetta. Hän sanoo, että turha hötkyillä. Ollaan hetkessä läsnä ja nautitaan elämästä. Ei ole mitään hätää, koska mitään hätää ei ole. Taloudellinen pohja ei romahda, vaikka puolet päivästä menisi joogaan, meditaatioon, taulujen maalaamiseen ja kukkien nuuhkimiseen.
Echart Tolle puhuu totta, mutta se totuus on realismia vain niille, joiden ei tarvitse uhrata päivänsä jokaista hetkeä pelkälle selviytymistaistelulle.
60-luvun hippisukupolvet pystyivät hillumaan, koska 50-luvun tiukka työmoraali ja perhemalli olivat luoneet vauraan ja turvallisen yhteiskunnan. San Franciscon kaduilla ei tarvinnut pelätä niin kuin jossain nykyajan Detroitissa. Sää oli lämmin ja elämä huoletonta. Hippikommuunissa asuminen oli halpaa ja parhaassa tapauksissa vanhemmat maksoivat kesän 1968 kaikki matkarahat.
2000-luvun ensimmäiset kahdeksan vuotta olivat melkoista nousukautta. Samaan aikaan paisuivat hengellistä kirjallisuutta tarjoavat kustantamot, kuten Basam Books. Suuret ikäluokat olivat selvinneet 90-luvun lamasta eläkeiän kynnykselle ja joukkoon mahtui monta korkeasti koulutettua naista. Heille - kuten myös 20-30 vuotiaille yliopistoopiskelijoille - Echart Tolle ja Krishnamurti tarjosivat puuttuvan palan todellisuutta.
Luomusti läsnä
Läsnäolon kokeminen on hämmästyttävä ja merkittävä asia. Toivoisin, että koko ihmiskunta jonakin päivänä saavuttaisi sen taloudellisen, teknisen ja henkisen kypsyyden, jossa jokainen voisi elää tässä hetkessä - ja ilman mitään päihteiden tai rillumarein lisähekumaa - olla luomusti läsnä.
Se Jumalan valtakunta, josta Jeesus puhuu, on todellinen. Se on mahdollista löytää rakastavien ihmisten seurassa ja meditaatiossa selkeytyneen mielen avulla. Voimme valaistua tässä ja nyt, ymmärtää olevamme kuolemattomia ja ääriviivattomia, tyhjiä erillisyydestä. Jumala on rakkaus ja niin edelleen.
Ongelma on vain se, että viluiset ja nälkäiset ihmiset tarttuvan kiveen ja lyövät pääsi mäsäksi, jos istut meditoimassa jossain raiskatussa Bagdadissa tai Somalian merirosvojen mailla. Ihmiset ovat väkivaltaisia ja mielipuolia, jos heidän perustarpeitaan ei ole tyydytetty.
Tietenkään väkivallan kokemisella tai edes kuolemalla ei ole sikäli väliä, että elämä jatkuu siinä henkilössä joka ryösti passimme ja rahamme. Myös hän voi saavuttaa valaistumisen. Pointti on vain se, että on parempiakin elämänfilosofioita niukkoihin ja vaarallisiin elämäntilanteisiin. On hyödyllisempää kannustaa sellaisia hyveitä kuten työn arvostamista, jakamista, yhteistyötä ja kunniallisuutta.
Varastaminen on syntiä, koska jos kaikki keskittyvät vain varastamiseen, ei pian ole mitään mitä varastaa. Ensin tarvitaan insinöörejä, puuseppiä ja maanviljelöitä. Tarvitaan uskonto ja elämänfilosofia, joka sopii heidän ammattiinsa.
Kun kaikilla on asunto ja ruokaa, voi ehkä syntyä myös sellainen luokka, jolla on varaa istua paikoillaan meditoimassa. Siksi Jeesus oli ensin puusepän poika ja vasta toiseksi profeetta, Jumalan poika.
Tutkijat ja akateemiset filosofit käyttävät termiä melko huoletta. Se on yleensä merkki vähättelystä ja epäluottamuksesta. Esa Saariset ja Pekka Himaset luokitellaan elämänfilosofeiksi ja samalla se tarkoittaa, ettei heidän opetustensa sisältö kelpaa vakavan tutkimuksen kohteeksi. Se on typerää, pitkälti kateellisuudesta johtuvaa "hyvän ja kivan jutun" tyrmäämistä, mutta kaikesta lapsellisuudestaan huolimatta ennakkoasenteessa on jotain perää. Ongelma piilee juuri siinä, että Saarinen ja Himanen ovat elämänfilosofeja.
Helsingin yliopiston sisällä filosofia on jaettu kahteen ryhmään: teoreettiseen filosofiaan ja käytännölliseen filosofian. Toinen laitos sijaitsee humanistisessa tiedekunnassa ja toinen valtiotieteellisessä. Mielestäni tarvittaisiin myös kolmas filosofian haara: kiinnostava filosofia. Se käsittelisi suuntauksia, jotka ovat tuoreita, eksoottisia ja muodikkaita. Opettajat olisivat karismaattisia ja vahvasti kiinni ajassaan. Luentotilaisuuksissa opiskelijat vaipuisivat hurmokseen tai esittäisivät raivokkaita vastalauseita.
Kuulostaa hyvältä. Ongelma on vain se, että ennen pitkää kiinnostava filosofia muuttuisi elämänfilosofiaksi.
Mitä on elämänfilosofia?
En muista, että Helsingin Yliopistossa olisi koskaan tarjottu opiskelijoille elämänfilosofian kurssia. Voin olla väärässä ja todennäköisesti olenkin. Yliopistolla järjestetään paljon satunnaisia, kertaluontoisia luentosarjoja, joissa puhuvat tutkijat tai vierailevat opettajat. Tällaisia kursseja on varmasti vuosien varrella järjestetty myös elämänfilosofiasta, eikä niitä aina mainisteta kovinkaan äänekkäästi.
Se mitä varsinaisesti ajan takaa on, että elämänfilosofian kurssit eivät kuulu filosofian pääaineopiskelijoiden vakituiseen opintosuunnitelmaan. Elämänfilosofialla ei ole yliopistolla omaa laitosta, mutta ei myöskään edes yhtä pientä lokeroa muiden filosofian laitosten uumenissa. Se on täysin sivuutettu aihe, vaikka professorit ja opiskelijat kyllä tarkoittavat mihin sanalla elämänfilosofia viitataan - niihin tyyppeihin, jotka keräävät suuria yleisöjä ja villitsevät kansan päät sekoittamalla filosofisiin argumentteihinsa hengellisyyttä ja kaiken maailman new age -juttuja.
Tämä siis tiedetään, mutta vielä jää hämäräksi mitä elämänfilosofia varsinaisesti on: miksi sitä vuosisadasta toiseen esiintyy ja miksi se on niin suosittua? Näitä vastauksia vasten tarvittaisiin tutkimushaara, joka tutkii elämänfilosofisia ilmiöitä: guruja, kuulijoita, yleisöä, median vastaanottoa - historiallisia muutoksia sekä uudestaan toistuvia teemoja.
Tämä tutkimushaara olisi elämänfilosofian filosofia. Koska sitä ei vielä ole olemassa, olen ajatellut keksiä sellaisen. Itse asiassa keksi sen jo vuonna 2001, ja sen jälkeen olen kirjoittanut yli 500 liuskaa havaintoja elämänfilosofian ilmiöistä. Kunhan valmistun maisteriksi ja saan muistiinpanoni järjestykseen, saatan tarjota kurssia jollekin suomen monista filosofian laitoksista. Siihen voi kuitenkin mennä vielä vuosia ja mielelläni otan vastaan hyviä vinkkejä.
Siis mitä se nyt on se elämänfilosofia?
Kuten jo sanoin Echart Tolle puhuu asiaa. Hän tarjoaa meille täysin relevantteja näkökulmia todellisuuteen. Hänen opetuksensa aiheuttavat toisissa hämmennystä ja toisissa torjuntaa. Se on keskeistä, eikä tällaista torjuntaa tule yrittää murentaa tai kiertää. Elämänfilosofian on saatava levitä omalla painollaan. Tästä myös Jeesus osittain puhui, kun hän kertoi vertauksen sinapinsiemenistä, jotka joskus osuvat kuivaan maahan, joskus ohdakkaiden peittämään ryteikköön, mutta joskus myös otolliseen maahan. Ihmiset itse tunnistavat opettajansa, sen mukaan kuka heitä puhuttelee. Elämänfilosofiaa löytyy montaa sorttia, jokaiselle jotakin.
Yksi syy miksi diktatuurit eivät toimi on se, että yhteiskunta tarvitsee monenlaisia arvoja. Tietyt arvokokonaisuudet tukevat ihmisiä tietynlaisessa ympäristössä tai työssä. Elämänfilosofia villitsee ja rohkaisee tietyn arvoperustan omaavia ihmisiä. Sikäli se muistuttaa puoluekentän ja poliittisten agitaattoreiden työtä - samaan aikaan se ihanstuttaa ja vihastuttaa.
Elämänfilosifit itse eivät seuraavaa asiaa ymmärrä, eikä heidän sitä kuulukaan ymmärtää: jokainen elämänfilosofia on rajallinen, subjektiivinen näkökulma todellisuuteen.
Mutta älä sinäkään nyt ymmärrä minua väärin. Se on parempi näkökulma kuin tylsä akateeminen näkökulma. Se antaa pohjan tietyn tyyliselle, menestyksekkäälle elämälle.
Elämänfilosofia on karismaattista ja innostavaa, koska elämänfilosofi itse on opetuksissaan niin sisällä, että uskoo niiden kertovan koko totuuden. Hänen ei kuulukaan ymmärtää missä määrin hän on väärässä.
Millainen elämä, sellainen filosofia
Elämäfilosofit puhuttelevat sukupolvia ja luokkia, tiettyjä sosiaalisia kerrostumia. He hakevat energiansa samoista arvoista, jotka kuulijat jo ovat sisäistäneet. He parantavat työn ryhmän sisäistä koherenssia ja itsetuntoa - samalla he saattavat myös parantaa työkykyä ja lisätä onnellisuutta. He antavat uskoa siihen, että tulevaisuus paranee, jos uskotaan itseen ja jatketaan samalla tiellä.
Niukkoina aikoina elämänfilosofit puhuvat maltista, säästämisestä ja jakamisesta. He perustevat oppinsa kauniisti ja vakuuttavasti. He valavat uskoa parempaan tulevaisuuteen. He opettavat arvostamaan elämän pieniä asioita.
Sodan aikana elämänfilosofit puhuvat kansakunnan jaloudesta ja yksilön uhrautumisesta. He puhuvat rohkeudesta ja sitkeydestä, periksiantamattomuudesta. He lohduttavat niitä, jotka ovat menettäneet perheenjäseniään ja ystäviään.
Jälleenrakennuksen aikana elämänfilosofit puhuvat työn arvokkuudesta ja opettavat katsomaan ajassa pitkälle tulevaisuuteen, aikaan jolloin asuntolainat on maksettu. Samoihin aikoihin on korjattu uuteen uskoon myös yhteiskunnan infrastruktuuri. Yhteiskunnan on tavalla tai toisella saatava yksilöt maksamaan kovia veroja ja odottamaan onnen päiviensä toteutumista. Elämänfilosofien ja iskelmälaulajien ansiosta raatamisen vuodet tuntuvat niiltä onnen päiviltä. Todellisuus vastaa niitä arvoja, joita elämänfilosofia ja teepussiviisaudet ovat jo korottaneet arvoonsa.
Ihminen on onnellinen, jos arki tuntuu juuri siltä mistä eeppisissä elämänkuvauksissa kerrotaan. Runot ja aforismit tekevät kauniiksi sen miljöön, jossa eletään. Jos kansakunta elää aavikolla niin laulut kertovat aavikon kukista ja kuivan tuulen ihanuudesta. Jokainen kansa luo itselleen miellyttävän mytologian, joka pehmittää ja ylevöittää ympäröivän todellisuuden.
Vauraina aikoina elämänfilosofit puhuvat hidastamisesta saavutetuista eduista nauttimisesta. Myös vapaa-aika ja hiljaisuus ovat näitä saavutettuja etuja - samoin mahdollisuus luoda taidetta ja vaipua syvällisiin mietteisiin.
Aikamme peili
Esimerkiksi Pekka Himanen ei ole vain henkilö. Hän on myös indikaattori. Hän kertoo meille, millaiset arvot koetaan tärkeiksi nousukauden ja innovaatioiden aikakaudella. Hän puhuu luovuudesta ja synergiasta, inspiraatiosta ja kauneudesta. Hänen rohkaisunsa on tärkeää ammateissa, joissa tarvitaan ajatuksen vapaata liikkuvuutta. Luovuus perustuu pitkälti turvallisuuden tunteeseen ja mahdollisuuteen vaipua lapsellisiin leikkeihin. Tällaisia lapsen kaltaisia aikuisia ei jakseta ylläpitää puutteen aikana, mutta jos varoja ja hyviä suhdanteita riittää niin he vain lietsovat talouskasvua.
Myös Echart Tolle on tyypillinen rikkaan yhteiskunnan ja yltäkylläisen aikakauden profeetta. Hän sanoo, että turha hötkyillä. Ollaan hetkessä läsnä ja nautitaan elämästä. Ei ole mitään hätää, koska mitään hätää ei ole. Taloudellinen pohja ei romahda, vaikka puolet päivästä menisi joogaan, meditaatioon, taulujen maalaamiseen ja kukkien nuuhkimiseen.
Echart Tolle puhuu totta, mutta se totuus on realismia vain niille, joiden ei tarvitse uhrata päivänsä jokaista hetkeä pelkälle selviytymistaistelulle.
60-luvun hippisukupolvet pystyivät hillumaan, koska 50-luvun tiukka työmoraali ja perhemalli olivat luoneet vauraan ja turvallisen yhteiskunnan. San Franciscon kaduilla ei tarvinnut pelätä niin kuin jossain nykyajan Detroitissa. Sää oli lämmin ja elämä huoletonta. Hippikommuunissa asuminen oli halpaa ja parhaassa tapauksissa vanhemmat maksoivat kesän 1968 kaikki matkarahat.
2000-luvun ensimmäiset kahdeksan vuotta olivat melkoista nousukautta. Samaan aikaan paisuivat hengellistä kirjallisuutta tarjoavat kustantamot, kuten Basam Books. Suuret ikäluokat olivat selvinneet 90-luvun lamasta eläkeiän kynnykselle ja joukkoon mahtui monta korkeasti koulutettua naista. Heille - kuten myös 20-30 vuotiaille yliopistoopiskelijoille - Echart Tolle ja Krishnamurti tarjosivat puuttuvan palan todellisuutta.
Luomusti läsnä
Läsnäolon kokeminen on hämmästyttävä ja merkittävä asia. Toivoisin, että koko ihmiskunta jonakin päivänä saavuttaisi sen taloudellisen, teknisen ja henkisen kypsyyden, jossa jokainen voisi elää tässä hetkessä - ja ilman mitään päihteiden tai rillumarein lisähekumaa - olla luomusti läsnä.
Se Jumalan valtakunta, josta Jeesus puhuu, on todellinen. Se on mahdollista löytää rakastavien ihmisten seurassa ja meditaatiossa selkeytyneen mielen avulla. Voimme valaistua tässä ja nyt, ymmärtää olevamme kuolemattomia ja ääriviivattomia, tyhjiä erillisyydestä. Jumala on rakkaus ja niin edelleen.
Ongelma on vain se, että viluiset ja nälkäiset ihmiset tarttuvan kiveen ja lyövät pääsi mäsäksi, jos istut meditoimassa jossain raiskatussa Bagdadissa tai Somalian merirosvojen mailla. Ihmiset ovat väkivaltaisia ja mielipuolia, jos heidän perustarpeitaan ei ole tyydytetty.
Tietenkään väkivallan kokemisella tai edes kuolemalla ei ole sikäli väliä, että elämä jatkuu siinä henkilössä joka ryösti passimme ja rahamme. Myös hän voi saavuttaa valaistumisen. Pointti on vain se, että on parempiakin elämänfilosofioita niukkoihin ja vaarallisiin elämäntilanteisiin. On hyödyllisempää kannustaa sellaisia hyveitä kuten työn arvostamista, jakamista, yhteistyötä ja kunniallisuutta.
Varastaminen on syntiä, koska jos kaikki keskittyvät vain varastamiseen, ei pian ole mitään mitä varastaa. Ensin tarvitaan insinöörejä, puuseppiä ja maanviljelöitä. Tarvitaan uskonto ja elämänfilosofia, joka sopii heidän ammattiinsa.
Kun kaikilla on asunto ja ruokaa, voi ehkä syntyä myös sellainen luokka, jolla on varaa istua paikoillaan meditoimassa. Siksi Jeesus oli ensin puusepän poika ja vasta toiseksi profeetta, Jumalan poika.
tiistai 23. elokuuta 2011
Valintaväsymys
Akateemisen filosofian aihealueissa mättää monikin asia, mutta varmaan eniten henkilökohtaista turhautumista liittyy vapauden filosofiaan. Monet kerrat olen lukenut artikkeleja ja istunut luennoilla, mutta aina tärkein huomio on jumiutunut metafyysisiin kysymyksiin. Mitä on determinismi? Onko ihmisellä vapaata tahtoa? Onko vastuuta ilman vapautta? Näkökulmia on ollut monia, mutta peruskysymykset aina niitä samoja, joita jo lukion filosofiassa jankattiin ilman tulosta.
Vapauden filosofian ongelmana on se, että ei uskalleta tarttua tuoreisiin kysymyksiin, minkä seurauksena KETÄÄN EI KIINNOSTA. Tyypillinen luentokokemus tuntuu siltä kuin kulkisi edestakaisin ehtyneen hopeakaivoksen käytäviä ja odottaisi milloin katto sortuu niskaan. Vaikka joku löytäisikin mielenkiintoisen sivupolun, päättää ohjaaja taas pian palata kuluneisiin paradokseihin ja turvallisiin umpikujiin. Ja kuitenkin juuri sivupolut ovat filosofisen keskustelun suola. Aidon filosofin erottaa kuivasta akateemisesta tutkijasta juuri se, että hän osaa eksyä aiheesta; esittää lupaavan tyhmiä kysymyksiä ja suhtautua niihin riittävällä innolla. Jos jossain ei kulje valmista käytävää, siihen louhitaan sellainen.
Hyvä kysymys voisi olla esimerkiksi: "Uuvuttaako vapaus?" Tämä ei enää ole pelkästään subjektiivinen mielipiteenilmaus, sillä Nyw York Times julkaisi juuri aiheesta kiehtovan artikkelin Do You Suffer From Decision Fatigue? (08/2011)
Uusien tutkimusten tulos näyttäisi olevan, että valintoja tehdessään ihminen ei ainoastaan väsy - hän suorastaan typertyy. Muutaman kinkkisen valintatilanteen jälkeen järki leikkaa kiinni ja henkinen terveys suorastaan romahtaa. Testitilanteen edetessä valintojen uuvuttamat ihmiset sortuivat idioottimaisiin ratkaisuihin ja heidät oli helppo ylipuhua.
Näytetuubi vapautta
New york Timesin artikkelin kielikuvista saa sen vaikutelman kuin ihmisen tahdon voima olisi vain pelkkä näytepakkaus, pieni tuubi, joka ehtyy muutamasta puristuksesta. Päivittäinen annoksemme vapaata tahtoa ei ole kovin mittava, jos muutaman valintatilanteen jälkeen olemme valmiita tuutumaan - tai enintään istumaan sohvalle teeveen ääreen aivottomina.
Mutta tältähän se "vapaus" kieltämättä usein tuntuu. Valinta on yksi raskaimmista teoista, joita rutiininomaisesti joudumme suorittamaan. Kun viikonloppuna on päällekäin kahdet bileet ja joudun miettimään kumpaan menisin, olen valinnan jälkeen niin poikki ettei minun tekisi mieli enää lähteä kumpaankaan. Vaatekaupassa jo pelkän t-paidan värin tai sukkien valitseminen tuottaa niin paljon tuskaa että samana päivälle on turha yrittää mahduttaa mitään kovin suurta projektia.
Muistan lukeneeni jostain kuluttajatutkimuksesta että viinin valitseminen on monen mielestä niin pelottavaa, että he ostavat Alkosta aina yhtä ja samaa viiniä tai tarttuvat suoraan siihen pulloon, mikä on asetettu telineeseen lähimmäs kassoja. Sen vuoksihan mainonta ja tuotesijoittelu on niin kannattavaa - ihmiset eivät jaksa suorittaa valintaa itse vaan antavat myyjän tehdä sen puolestaan. Kyse ei ole väärästä elämänasenteesta, tyhmyydestä tai valistuksen epäonnistumisesta - ainoastaan siitä, että kenelläkään ei riittäisi voimavaroja jatkuvaan harkintaan.
Vapauden filosofia saa aivan uuden suunnan, jos vapauteen suhtaudutaan kuin voimavaraan tai hyödykkeeseen. Jos jokaisella on päivässä viisi vapauden hetkeä - ja muu aika kuluu rutiineilla - mitkä olisivat ne kohteet, joihin vapautemme tulisi kohdistaa? Onko myös vapautta alettava priorisoida samalla tavoin kuin rahaa tai aikaa? Eikö priorisointi jo ole yksi tällainen uuvuttava valintatilanne? Kääk!
Vapautuksen kumppanit
Entä voiko vapautta ulkoistaa? Emmekö me jo tee niin? Mehän usein jätämme puolisomme tai ystäviemme vastuulle tietyt elämämme valinnat? Toimiva parisuhde löytää ne keinot, joilla inhimillinen vapaus voi laajentua - sen sijaan että se supistuisi keskinäisiin kiistoihin. Hyvässä parisuhteessa päivittäisiä vapauden hetkiä onkin tuplasti enemmän kuin sinkkuelämässä - jota virheellisesti olemme luulleet vapauden huipentumaksi.
Yksin elävä ihminen uupuu vapautensa ylläpitämisen taakasta. Hänen täytyy jatkuvasti valita miten hän pukeutuu, mitä hän syö, mitä viiniä hän ostaa ja kenen bileisiin hän illalle menee. Kuinka hänellä olisi enää voimia valita itselleen seuralaista - kun valintakiintiö on jo kulutettu loppuun ja iskee välintäväsymys.
Pariskunnan elämä on helppoa. Yksi valitsee ruoan, toinen valitsee juomat... Yksi valitsee leffan, toinen valitsee leffakarkit... Pariskunnalla on päivän jälkeen tuubissaan vielä vapautta jäljellä, kun taas sinkku joutuu vääntäytymään pehkuihin yksin ja loppuun puristettuna.
Järkeily eroaa valitsemisesta
Oma kokemukseni on se, että valintojen tekeminen on uuvuttavampaa kuin esimerkiksi luova kirjoitustyö tai matemaattinen ongelmanratkaisu. Jossain määrin luulen myös hahmottavani mistä se johtuu.
New York Timesin artikkeli muistuttaa sanan alkuperästä:
Valinta on epämiellyttävää jo siksi että kaikkea ei voi ottaa ja vaihtoehtoja on "eliminoitana". Tämä selittää valinnan inhottavuutta, mutta ei niinkään siitä seuraavaa väsymystä.
Kirjoittaessani tai ratkoessani älyllisiä pulmia keskittymiseni kohdistuu yhteen kohtaan ja usein käynnistyy jonkinasteinen flow-jossa tunnen hallitsevani tilanteen. Kiperä valintatilanne päin vastoin edellyttää, että minun täytyy hajottaa keskittymiseni - sallia muistin ja mielikuvuksen tuoda esiin monia mahdollisia näkökulmia ja maailmoja. Valinta vaatii että käyn läpi vaihtoehtoja, jotka eivät todennäköisesti toteudu - minkä lisäksi minun on oltava varma siitä etten ole unohtanut jotakin oleellista. Ja mikä olisi vaikeampaa kuin se: varmistua siitä ettei mikään ole jäänyt itseltä huomaamatta.
Valinta voi muuttua piinaavaksi, jos siihen edes vahingossa liittyy mitään reflektiota. Erilaisten seurausten kuvittelemisen ohessa havahdun näkemään itseni suorittamassa valintaa - ja tunnollisena skeptikkona alan kyseenalaistaa omia motiivejani ja valintaperusteitani. Pian on yksi pieni kyllä-tai-ei jo asettanut koko identiteettini epämieluisaan valoon.
Nöyryyttävä vapaus
Vaikka teorioissa ihailemmekin valinnan vapautta, siinä on samaan aikaan jotain nöyryyttävää. Kukapa tuntisi olonsa kovin uljaaksi seisoessaan karkkihyllyn edessä käsi leuan alla. Valinnan suorittaminen on sosiaalisesti vaivaannuttavaa, koska tiedämme, että seisomme nyt hiljaa paikoillamme ja joku odottaa päätöstämme - tai vähintään parkkimittari tikittää.
Valinta halvaannuttaa, ja harvalla on kanttia antaa valinnalle sitä aikaa minkä se ehkä oikeasti vaatisi. Inhimillinen vapaus kaatuu lopulta siihen, että se on vaan niin noloa seistä siinä kaikkien toljoteltavana ja näyttää siltä kuin ei jo valmiiksi tietäisi mitä haluaa. Paljon uljaampaa on haluta jotakin yksituumaisesti ja syöksyä korskealla ratsullaan kohti päämäärää, ilman pienintäkään epäröintiä tai itsekritiikkiä.
Myös artikkeli vihjaa, että valinnan"vapaus" on itse asiassa suuri ongelma, joka koskettaa etupäässä köyhiä. Rikkailla on varaa säntäillä mielihalujensa perässä ja säästyä valinnoilta. Köyhät uupuvat valintojensa alle:
Vapaa yhteiskunta pakottaa meidät triviaaleihin valintatilanteisiin vastoin tahtoamme, jolloin tärkeämmille kysymyksille ei jää voimia.
Mutta eivätkös jo antiikissa monet filosofit pukeutuneet kaapuun ja jättäneet hiuksensa leikkaamatta juuri siksi, ettei kaikki aika kuluisi pieniin arkisiin valintatilanteisiin? Henkistä vapauttamme lisää se jos tietoisesti luovumme tietyistä maallisista erivapauksista - kuten tyylitajusta tai suihkussa käymisestä.
Vapauden filosofian ongelmana on se, että ei uskalleta tarttua tuoreisiin kysymyksiin, minkä seurauksena KETÄÄN EI KIINNOSTA. Tyypillinen luentokokemus tuntuu siltä kuin kulkisi edestakaisin ehtyneen hopeakaivoksen käytäviä ja odottaisi milloin katto sortuu niskaan. Vaikka joku löytäisikin mielenkiintoisen sivupolun, päättää ohjaaja taas pian palata kuluneisiin paradokseihin ja turvallisiin umpikujiin. Ja kuitenkin juuri sivupolut ovat filosofisen keskustelun suola. Aidon filosofin erottaa kuivasta akateemisesta tutkijasta juuri se, että hän osaa eksyä aiheesta; esittää lupaavan tyhmiä kysymyksiä ja suhtautua niihin riittävällä innolla. Jos jossain ei kulje valmista käytävää, siihen louhitaan sellainen.
Hyvä kysymys voisi olla esimerkiksi: "Uuvuttaako vapaus?" Tämä ei enää ole pelkästään subjektiivinen mielipiteenilmaus, sillä Nyw York Times julkaisi juuri aiheesta kiehtovan artikkelin Do You Suffer From Decision Fatigue? (08/2011)
Uusien tutkimusten tulos näyttäisi olevan, että valintoja tehdessään ihminen ei ainoastaan väsy - hän suorastaan typertyy. Muutaman kinkkisen valintatilanteen jälkeen järki leikkaa kiinni ja henkinen terveys suorastaan romahtaa. Testitilanteen edetessä valintojen uuvuttamat ihmiset sortuivat idioottimaisiin ratkaisuihin ja heidät oli helppo ylipuhua.
Näytetuubi vapautta
New york Timesin artikkelin kielikuvista saa sen vaikutelman kuin ihmisen tahdon voima olisi vain pelkkä näytepakkaus, pieni tuubi, joka ehtyy muutamasta puristuksesta. Päivittäinen annoksemme vapaata tahtoa ei ole kovin mittava, jos muutaman valintatilanteen jälkeen olemme valmiita tuutumaan - tai enintään istumaan sohvalle teeveen ääreen aivottomina.
Mutta tältähän se "vapaus" kieltämättä usein tuntuu. Valinta on yksi raskaimmista teoista, joita rutiininomaisesti joudumme suorittamaan. Kun viikonloppuna on päällekäin kahdet bileet ja joudun miettimään kumpaan menisin, olen valinnan jälkeen niin poikki ettei minun tekisi mieli enää lähteä kumpaankaan. Vaatekaupassa jo pelkän t-paidan värin tai sukkien valitseminen tuottaa niin paljon tuskaa että samana päivälle on turha yrittää mahduttaa mitään kovin suurta projektia.
Muistan lukeneeni jostain kuluttajatutkimuksesta että viinin valitseminen on monen mielestä niin pelottavaa, että he ostavat Alkosta aina yhtä ja samaa viiniä tai tarttuvat suoraan siihen pulloon, mikä on asetettu telineeseen lähimmäs kassoja. Sen vuoksihan mainonta ja tuotesijoittelu on niin kannattavaa - ihmiset eivät jaksa suorittaa valintaa itse vaan antavat myyjän tehdä sen puolestaan. Kyse ei ole väärästä elämänasenteesta, tyhmyydestä tai valistuksen epäonnistumisesta - ainoastaan siitä, että kenelläkään ei riittäisi voimavaroja jatkuvaan harkintaan.
Vapauden filosofia saa aivan uuden suunnan, jos vapauteen suhtaudutaan kuin voimavaraan tai hyödykkeeseen. Jos jokaisella on päivässä viisi vapauden hetkeä - ja muu aika kuluu rutiineilla - mitkä olisivat ne kohteet, joihin vapautemme tulisi kohdistaa? Onko myös vapautta alettava priorisoida samalla tavoin kuin rahaa tai aikaa? Eikö priorisointi jo ole yksi tällainen uuvuttava valintatilanne? Kääk!
Vapautuksen kumppanit
Entä voiko vapautta ulkoistaa? Emmekö me jo tee niin? Mehän usein jätämme puolisomme tai ystäviemme vastuulle tietyt elämämme valinnat? Toimiva parisuhde löytää ne keinot, joilla inhimillinen vapaus voi laajentua - sen sijaan että se supistuisi keskinäisiin kiistoihin. Hyvässä parisuhteessa päivittäisiä vapauden hetkiä onkin tuplasti enemmän kuin sinkkuelämässä - jota virheellisesti olemme luulleet vapauden huipentumaksi.
Yksin elävä ihminen uupuu vapautensa ylläpitämisen taakasta. Hänen täytyy jatkuvasti valita miten hän pukeutuu, mitä hän syö, mitä viiniä hän ostaa ja kenen bileisiin hän illalle menee. Kuinka hänellä olisi enää voimia valita itselleen seuralaista - kun valintakiintiö on jo kulutettu loppuun ja iskee välintäväsymys.
Pariskunnan elämä on helppoa. Yksi valitsee ruoan, toinen valitsee juomat... Yksi valitsee leffan, toinen valitsee leffakarkit... Pariskunnalla on päivän jälkeen tuubissaan vielä vapautta jäljellä, kun taas sinkku joutuu vääntäytymään pehkuihin yksin ja loppuun puristettuna.
Järkeily eroaa valitsemisesta
Oma kokemukseni on se, että valintojen tekeminen on uuvuttavampaa kuin esimerkiksi luova kirjoitustyö tai matemaattinen ongelmanratkaisu. Jossain määrin luulen myös hahmottavani mistä se johtuu.
New York Timesin artikkeli muistuttaa sanan alkuperästä:
The word “decide” shares an etymological root the Latin word “caedere,” meaning “to cut down” or “to kill”...
Valinta on epämiellyttävää jo siksi että kaikkea ei voi ottaa ja vaihtoehtoja on "eliminoitana". Tämä selittää valinnan inhottavuutta, mutta ei niinkään siitä seuraavaa väsymystä.
Kirjoittaessani tai ratkoessani älyllisiä pulmia keskittymiseni kohdistuu yhteen kohtaan ja usein käynnistyy jonkinasteinen flow-jossa tunnen hallitsevani tilanteen. Kiperä valintatilanne päin vastoin edellyttää, että minun täytyy hajottaa keskittymiseni - sallia muistin ja mielikuvuksen tuoda esiin monia mahdollisia näkökulmia ja maailmoja. Valinta vaatii että käyn läpi vaihtoehtoja, jotka eivät todennäköisesti toteudu - minkä lisäksi minun on oltava varma siitä etten ole unohtanut jotakin oleellista. Ja mikä olisi vaikeampaa kuin se: varmistua siitä ettei mikään ole jäänyt itseltä huomaamatta.
Valinta voi muuttua piinaavaksi, jos siihen edes vahingossa liittyy mitään reflektiota. Erilaisten seurausten kuvittelemisen ohessa havahdun näkemään itseni suorittamassa valintaa - ja tunnollisena skeptikkona alan kyseenalaistaa omia motiivejani ja valintaperusteitani. Pian on yksi pieni kyllä-tai-ei jo asettanut koko identiteettini epämieluisaan valoon.
Nöyryyttävä vapaus
Vaikka teorioissa ihailemmekin valinnan vapautta, siinä on samaan aikaan jotain nöyryyttävää. Kukapa tuntisi olonsa kovin uljaaksi seisoessaan karkkihyllyn edessä käsi leuan alla. Valinnan suorittaminen on sosiaalisesti vaivaannuttavaa, koska tiedämme, että seisomme nyt hiljaa paikoillamme ja joku odottaa päätöstämme - tai vähintään parkkimittari tikittää.
Valinta halvaannuttaa, ja harvalla on kanttia antaa valinnalle sitä aikaa minkä se ehkä oikeasti vaatisi. Inhimillinen vapaus kaatuu lopulta siihen, että se on vaan niin noloa seistä siinä kaikkien toljoteltavana ja näyttää siltä kuin ei jo valmiiksi tietäisi mitä haluaa. Paljon uljaampaa on haluta jotakin yksituumaisesti ja syöksyä korskealla ratsullaan kohti päämäärää, ilman pienintäkään epäröintiä tai itsekritiikkiä.
Myös artikkeli vihjaa, että valinnan"vapaus" on itse asiassa suuri ongelma, joka koskettaa etupäässä köyhiä. Rikkailla on varaa säntäillä mielihalujensa perässä ja säästyä valinnoilta. Köyhät uupuvat valintojensa alle:
Spears and other researchers argue that this sort of decision fatigue is a major — and hitherto ignored — factor in trapping people in poverty. Because their financial situation forces them to make so many trade-offs, they have less willpower to devote to school, work and other activities...
Vapaa yhteiskunta pakottaa meidät triviaaleihin valintatilanteisiin vastoin tahtoamme, jolloin tärkeämmille kysymyksille ei jää voimia.
Mutta eivätkös jo antiikissa monet filosofit pukeutuneet kaapuun ja jättäneet hiuksensa leikkaamatta juuri siksi, ettei kaikki aika kuluisi pieniin arkisiin valintatilanteisiin? Henkistä vapauttamme lisää se jos tietoisesti luovumme tietyistä maallisista erivapauksista - kuten tyylitajusta tai suihkussa käymisestä.
tiistai 16. elokuuta 2011
Tapaus Antti Nylén
KIRJA-ARVIO. Antti Nylén: Y:n ja X:n esseet.
Olen ehkä jäävi arvioimaan Nylénin kirjallista laatua, koska sijoitun niin täydellisesti hänen kohderyhmäänsä. Puuttuu vain, että olisin katolilainen ja rakastaisin solmioita. Miltei kaikessa muussa Nylén myötäilee harrastuksiani ja ennakkoasenteitani.
Hetkittäin ehdin jo epäillä, että kyseessä oli ystäväpiirini monimutkainen pila - tai että kirjoittaja olisi tehnyt taustatutkimusta elämästäni ja kiinnostukseni aiheista - ja sitten räätälöinyt tekstinsä juuri sellaiseksi, että se imartelisi arvomaailmaani ja antaisi vaikutelman tekijän sivistyksen syvyydestä.
Antti Nylén saa minut tuntemaan, että ryhdyin kasvissyöjäksi, luin Linkolan kirjoituksia, ravasin elokuva-arkistossa ja kuuntelin Morriseytä kaikki ne vuodet vain, jotta saisin nyt nauttia etuoikeutusta asemassa, jossa minulle esseemuodossa ja taidollisella dramaturgialla tarjoillaan nostalgiahetkiä ja tarkka analyysi elämäni tähänastisesta kulusta.
Luukas Moodyssonin ja Robert Bressonin elokuvat ovat lähellä sydäntäni. Voisin kirjoittaa kummastakin esseen, ellei Nylén jo olisi sitä tehnyt. Olen myös useita kertoja päätynyt Islajan keikalle ja levyhyllystäni löytyy The Smithsin harvinaisia, numeroituja ja erikoisen kokoisia LP-levyjä. Myöskään Nico ja Dandyismi eivät ole minulle vieraita teemoja, sillä olen ulkoistanut ne parille ystävälleni, joiden ammattitaitoon voin tarvittaessa turvautua. Olen kuunnellut illan mittaisia luentoja siitä, miten kaikki merkittävä 1900-luvun kulttuurissa jotenkin liittyy Laurie Andersonin tai Nicon hahmoon. Useimmat esseiden erityislaatuisista aiheista eivät ole minulle mitenkään erityislaatuisia.
Antti Nylén on tällä hetkellä se puolue, johon eniten samaistun. Nautin hänen lukemisestaan, koska tunnen että hänen moraalisaarnansa eivät osu minuun, vaan siihen suureen tyhmään enemmistöön, joka on vieraantunut todellisuudesta ja jäänyt jälkeen esteettisestä ja eettisestä kehityksestä.
Mutta ennen kaikkea Antti Nylén on lopullinen todistus siitä, miten suuri ja syvälle juurtunut harha on individualismi - miten älytöntä on uskoa yksilön ainutlaatuisuuteen, edes siinä tapauksessa että lukee itsensä poikkeustapaukseksi ja yli-ihmiseksi. Antti Nylénin laaja suosio osoittaa julmasti, kuinka kaikki se, mitä joskus pidin omaperäisyytenäni, onkin ollut vain sukupolveni kollektiivista (piilo)tajuntaa ja aikamme lukevan sivistyneistön suuri klisee.
Joskus ylpeilin sillä, että kun Morrissey 90-luvulla esiintyi Helsingin jäähallissa, paikalla oli lisäkseni vain pari tuhatta maksanutta katsojaa. Sain tuntea kuuluvani harvinaislaatuiseen valaistuneeseen etujoukkoon. Nyt tajuan, että Suomen kokoisessa maassa pari tuhatta ihmistä on leegio.
Miten niin vihan ja katkeruuden?
Jos Nylén kirjoista pitäisi löytää jotain vikaa niin aloittaisin teosten nimestä. Missään vaiheessa en muista tunnistaneeni niissä katkeruutta - pikemminkin otsikoksi sopisi Myötäelämisen ja lapsekkaan innostuksen esseet tai Empatian ja haltioitumisen esseet.
Jopa kiukkuisuus, jolla Nylén kritisoi broilerinsyöjiä, on täynnä kannustavaa lämpöä ja ihmisläheistä huumoria. Nylénin provokaatio ei lietso vihaa. Se on niin osuvaa, että se riisuu aseista. Se ei jätä tilaa katkeruudelle, koska katkeruudessa eläminen edellyttää, että olisi voinut käydä toisin. Katkeruus on jossittelua, toivon elättelyä siitä, että Maailma tajuaisi kohdelleensa meitä väärin. Nylén ei jätä vihollisilleen vaihtoehtoja, joten myöskään katkeruudelle ei ole tilaa.
Luulen siis, että vihassa ja katkeruudessa on taustalla pelkkä tarkkaan valikoitu myyntistrategia. Nylén (tai Ville Hytönen) tajuaa, että lajilla on pitkä närkästymisen traditio: odotamme parhailta esseisteiltämme Nietschen, Baudelairen tai Linkolan kaltaista ylenkatsovaa ihmisinhoa ja syvävitutusta. Samaistamme älykkyyden kyynisyyteen, mikä tietenkin on täyttä hölynpölyä. Kyynikko on ihminen, joka ei kykene uusiin ajattelun aluevaltauksiin.
Olisin hyväksynyt edes sen, jos otsikko olisi luvannut vitutuksen ja moraalisaarnojen esseitä, koska ne voidaan hahmottaa vihan ja katkeruuden vastakohdiksi. Vitutus on lämmintä ja kihelmöivää, viha taas kylmää ja mekaanista - vastaavasti moraalisaarnaaja uskoo kykenevänsä sytyttämään ihmisissä jonkinlaisia reaktioita puolesta tai vastaan, kun taas katkeruus on pelkkää saavutettujen etujen puolustamista.
Jälkimmäisessä kirjassa Nylén sentään useammankin kerran antaa oman määritelmänsä halusta ja epäluulosta - mutta nekin ovat vain valikoituja esimerkkejä lukuisista yhtä keskeisistä käsitteistä, jotka yhtä hyvin olisivat voineet pompata kirjan kanteen. Miksi juuri nämä kaksi valittiin? Luultavasti vain antamaan jatkuvuutta ensimmäisen kirjan virheelle (tai myyntiharhautukselle). Halu ja epäluulo kuulostavat nekin perinteisiltä esseemuodon asennoilta.
Takakanteen poimitut määritelmät ovat kontektista poistettuina varsin tyhjänpäiväisiä, mutta lukijan ennakko-odotukset tulevat avuksi: halu sentään viittaa popkulttuurin ilmiöihin ja epäluulo Nylénin herkulliseen kristillis-älylliseen ristiriitaan. Ehkä sen fiksumpaa nimeä ei tarvita. Sentään kummastakin kannesta selviää, että kirjoittaja on Antti Nylén (tai Nylé, jos sanan tulkitsee genetiiviksi).
Kuri ja hillintä
Luettuani Nylénin kirjat jäin niin nälkäiseksi että jatkoin Timo Hännikäisellä. Löysin heti herroista yhtymäkohdan: sallimisen kulttuurin vastustuksen. Kumpainenkin ovat lukeneet Linkolansa ja pohjustavat maailmankuvansa ekologian argumenteille - mutta näistä lähtökohdista he vieläpä tuntuvat päätyvän siihen diagnoosiin, että ihmisen ei ole hyvä elää kuin pellossa. Tarvitsemme kulttuurista kuria, hyväksi koettua säätelyn traditiota.
(Nylénin vihreä, s.221)
Timo Hännikäinen sanoo samaa, mutta evoluutiopsykologisen kielikuvan kautta:
(Ihmisen viheliäisyydestä, s.18)
En nyt tahtoisi kiinnittää huomiota siihen ristiriitaan, että modernismi – ja varsinkin moderni tiede ja siihen liittyvä kehitysusko – hahmotetaan vähintään yhtä usein luonnon hallitsemiseksi ja pyrkimykseksi alistaa luonto. ”Luonnollisuus” on vain yksi muodikas puhetapa aikana, jolloin kaikki on keinotekoista ja valheellista, ennen kaikkea ruoka jota syömme. Molemmat esseistit syyttävät modernismia luonnottomuudesta, mutta samaan aikaan myös siitä, että modernismi mukamas sallisi "luonnolliset paheemme".
Tästä ristiriidasta huolimatta tunnistan väitteissä tietyn pointin. Aikamme kulttuuri on hämmentynyt kurista ja todellakin julistanut jonkinlaisen sodan rajoittamista ja pakkokeinoja vastaan. Erityisesti tämä näkyy liberalistisessa talouspolitiikassa, mutta myös tavallisessa elämässä.
Oma tulkintani luonnollisuudesta on kuitenkin se, että hillintä, rajoittaminen, estäminen ja kieltäymys ovat täysin luonnollinen osa ihmisyyttä. Ihmisellä on anheuden ohella vaistojensa arsenaalissa eräänlainen vaistojensa hillitsemisen vaisto. Jopa ateisti useimmiten osaa pidättäytyä syömisestä ruokarukouksen aikana – jo pelkästään matkimalla muiden käytöstä.
Nyky-yhteiskunta eroaa aiemmista ehkä eniten siinä, että emme enää tiedä kuka hillinnästä ottaisi suurimman vastuun. Pahimmassa tapauksessa hillitsemisen vastuu on siirretty yhteisöltä yksilön omille harteille. Sukulaisilla, naapureilla ja ystävillä ei ole enää velvollisuutta iskostaa tapoja ja kuria, jos joku ei itse osaa käyttäytyä oikein. Oikaisun ja opettamisen sijaan ihminen vain ignoroidaan ja tuupitaan vaivihkaa ulos ovesta.
Rakastava patistaminen
Lähimmäisen komentaminen ja hillitseminen on osoitus välittämisestä. Osa ongelmaa on se, että yhteisöllisyys itsessään on murentunut niin pahasti, ettei kaveri ole taluttamassa humalaista teinityttöä kotiinsa vaan raiskatuksi tuleminen on jätetty hänen omalle vastuulleen. Facebook-siteet eivät käytännössä ole osoittautuneet niin vahvoiksi kuin perinteiset verisiteet ja lapsuudesta asti vaalitut ystävyyssuhteet.
Toinen osatekijä on optimistinen ihmiskuvamme. Monikaan tuskin haluaisi suunnitella elämänsä tyhjästä, mutta nykyään meidät pakotetaan teeskentelemään että se on juuri mitä haluamme - ikään kuin kukaan edes siihen kykenisi. Jokaisen omalla vastuulla on sivistyä ja menestyä - ja niinpä myös liikalihavat, työttömät ja syrjäytyneet ovat tätä kaikkea omasta tahdostaan. Miljoonat on jätetty kitumaan epärealisten mainosten ja lööppien keskelle, ilman syviä liittolaisuuksia. Ja kuitenkin tutkimuksista tiedämme, että yhä edelleen menestyksen pohjana on yhteisö: rikkaat vanhemmat ja eliittikouluissa muodostetut ystävyyssuhteet.
Big Brotherin, Idolsien ja muiden tositelevisio-ohjelmien viehätystä lisää se, että näissä ohjelmissa ihmisiä määräillään, patistetaan ja suorastaan pakotetaan – ja me näemme kuinka tuon alistamisen seurauksena he kehittyvät ja kukoistavat. Potentiaalisesta laulajasta tulee varma ja luonteva esiintyjä heti kun joku vain on solvaamassa häntä ja piiskaamassa menestykseen. Monet myös näyttäisivät fyysisesti kaunistuvan heti kun heillä on herra ja käskyttäjä. Heidän ilmeensä on ylpeä ja katseensa keskittynyt.
Toivon, että yhteiskunta jotenkin viisastuisi tällaisista esimerkeistä. Ihminen kyllä laihtuu tai kypsyy, kunhan hänellä on personal trainer - tai edes selkeät tavoitteet. Vuosituhansia ihmisen piiskurina on toiminut puute sekä se, että hän on asunut samassa tilassa muiden ihmisten kanssa. Laiskottelijat ovat saaneet kuulla kunniansa.
Nykyihmisen hybrikseen kuuluu myös se, että menestyjät kuvittelevat menestyksen olevan omaa ansioitaan. Ihmisen menestyksen kuitenkin määrittävät yhä edelleen (paitsi syntyperä ja sosiaaliset suhteet) niinkin yksinkertaiset asiat kuin usko ja toivo. Päihteisiin, ylipainoon ja masennukseen liittyvä itsekurin romahtaminen on seurausta toivottomuudesta. Jos usko itseen lakkaa, samoin hiipuu myös itseen kohdistuva kuri.
Veltostumisen taustalla on myös se, että meiltä puuttuvat velvollisuudet. Uskonto antaa ihmiselle ryhtiä, koska se määrittää päivittäiset päämäärät ja vaarat - ja osoittaa kullekin sopivan vaativan elämäntehtävän. Jos ihmisellä ei ole mielekästä ammattia, hän tarvitsee mielekkään uskonnon. (Kirjailijan Herra on se teos, jonka parissa hän kulloinkin työskentelee. Kun teos valmistuu, kirjailija tyypillisesti sortuu hetkeksi rappioon, kunnes löytää itselleen uuden käskyttäjän.)
Toivottomuuden merkit voi nähdä myös ympäristöpäätöksissä. Jos Itämeren elpymiseen tai ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen riittäisi uskoa, sen seurauksena ehkä sovellettaisiin enemmän rajoittamista ja hillintää. Myös ateisteilla on syytä toivoa, että oppisimme taas enemmän arvostamaan toivon ja uskon voimaa.
* * *
PS. Jälkimmäisessä teoksessaan Nylen heittää haasteen:
(levänvihreä kirja, s.199)
Tunsin heti, että minun oli yritettävä vastata tähän haasteeseen. Tiesin myös välittömästi kenestä tahdon kirjoittaa...
PPS. Uskallan veikata, että Nylénin kolmannessa essee-kokoelmassa käsitellään Laurie Andersonia ja David Byrneä (tai Brian Enoa), minkä lisäksi hän erittelee Beatlesin hajoamisen syitä ja Yoko Onon roolia siihen - puolustaen kuitenkin Yoko Onoa ja mollaten Paul McCartneyta. Lisäksi uutena elokuvateemana esitellään aivan yllättäen Woody Allen, jonka elokuvista Nylén löytää tunnustuksellista dialogia uskonnollisuuden kanssa. Näiden lisäksi Nylén tahtoo vihdoin sanoa mielipiteensä muumeista sekä Virginia Woolfista. Suomalainen teema liittyy Yrjö Kalliseen, mutta sen lisäksi Nylén kritisoi ohimennen Jarkko Tontin käsityksiä kirkosta intituutiona ja traditiona.
Olen ehkä jäävi arvioimaan Nylénin kirjallista laatua, koska sijoitun niin täydellisesti hänen kohderyhmäänsä. Puuttuu vain, että olisin katolilainen ja rakastaisin solmioita. Miltei kaikessa muussa Nylén myötäilee harrastuksiani ja ennakkoasenteitani.
Hetkittäin ehdin jo epäillä, että kyseessä oli ystäväpiirini monimutkainen pila - tai että kirjoittaja olisi tehnyt taustatutkimusta elämästäni ja kiinnostukseni aiheista - ja sitten räätälöinyt tekstinsä juuri sellaiseksi, että se imartelisi arvomaailmaani ja antaisi vaikutelman tekijän sivistyksen syvyydestä.
Antti Nylén saa minut tuntemaan, että ryhdyin kasvissyöjäksi, luin Linkolan kirjoituksia, ravasin elokuva-arkistossa ja kuuntelin Morriseytä kaikki ne vuodet vain, jotta saisin nyt nauttia etuoikeutusta asemassa, jossa minulle esseemuodossa ja taidollisella dramaturgialla tarjoillaan nostalgiahetkiä ja tarkka analyysi elämäni tähänastisesta kulusta.
Luukas Moodyssonin ja Robert Bressonin elokuvat ovat lähellä sydäntäni. Voisin kirjoittaa kummastakin esseen, ellei Nylén jo olisi sitä tehnyt. Olen myös useita kertoja päätynyt Islajan keikalle ja levyhyllystäni löytyy The Smithsin harvinaisia, numeroituja ja erikoisen kokoisia LP-levyjä. Myöskään Nico ja Dandyismi eivät ole minulle vieraita teemoja, sillä olen ulkoistanut ne parille ystävälleni, joiden ammattitaitoon voin tarvittaessa turvautua. Olen kuunnellut illan mittaisia luentoja siitä, miten kaikki merkittävä 1900-luvun kulttuurissa jotenkin liittyy Laurie Andersonin tai Nicon hahmoon. Useimmat esseiden erityislaatuisista aiheista eivät ole minulle mitenkään erityislaatuisia.
Antti Nylén on tällä hetkellä se puolue, johon eniten samaistun. Nautin hänen lukemisestaan, koska tunnen että hänen moraalisaarnansa eivät osu minuun, vaan siihen suureen tyhmään enemmistöön, joka on vieraantunut todellisuudesta ja jäänyt jälkeen esteettisestä ja eettisestä kehityksestä.
Mutta ennen kaikkea Antti Nylén on lopullinen todistus siitä, miten suuri ja syvälle juurtunut harha on individualismi - miten älytöntä on uskoa yksilön ainutlaatuisuuteen, edes siinä tapauksessa että lukee itsensä poikkeustapaukseksi ja yli-ihmiseksi. Antti Nylénin laaja suosio osoittaa julmasti, kuinka kaikki se, mitä joskus pidin omaperäisyytenäni, onkin ollut vain sukupolveni kollektiivista (piilo)tajuntaa ja aikamme lukevan sivistyneistön suuri klisee.
Joskus ylpeilin sillä, että kun Morrissey 90-luvulla esiintyi Helsingin jäähallissa, paikalla oli lisäkseni vain pari tuhatta maksanutta katsojaa. Sain tuntea kuuluvani harvinaislaatuiseen valaistuneeseen etujoukkoon. Nyt tajuan, että Suomen kokoisessa maassa pari tuhatta ihmistä on leegio.
Miten niin vihan ja katkeruuden?
Jos Nylén kirjoista pitäisi löytää jotain vikaa niin aloittaisin teosten nimestä. Missään vaiheessa en muista tunnistaneeni niissä katkeruutta - pikemminkin otsikoksi sopisi Myötäelämisen ja lapsekkaan innostuksen esseet tai Empatian ja haltioitumisen esseet.
Jopa kiukkuisuus, jolla Nylén kritisoi broilerinsyöjiä, on täynnä kannustavaa lämpöä ja ihmisläheistä huumoria. Nylénin provokaatio ei lietso vihaa. Se on niin osuvaa, että se riisuu aseista. Se ei jätä tilaa katkeruudelle, koska katkeruudessa eläminen edellyttää, että olisi voinut käydä toisin. Katkeruus on jossittelua, toivon elättelyä siitä, että Maailma tajuaisi kohdelleensa meitä väärin. Nylén ei jätä vihollisilleen vaihtoehtoja, joten myöskään katkeruudelle ei ole tilaa.
Luulen siis, että vihassa ja katkeruudessa on taustalla pelkkä tarkkaan valikoitu myyntistrategia. Nylén (tai Ville Hytönen) tajuaa, että lajilla on pitkä närkästymisen traditio: odotamme parhailta esseisteiltämme Nietschen, Baudelairen tai Linkolan kaltaista ylenkatsovaa ihmisinhoa ja syvävitutusta. Samaistamme älykkyyden kyynisyyteen, mikä tietenkin on täyttä hölynpölyä. Kyynikko on ihminen, joka ei kykene uusiin ajattelun aluevaltauksiin.
Olisin hyväksynyt edes sen, jos otsikko olisi luvannut vitutuksen ja moraalisaarnojen esseitä, koska ne voidaan hahmottaa vihan ja katkeruuden vastakohdiksi. Vitutus on lämmintä ja kihelmöivää, viha taas kylmää ja mekaanista - vastaavasti moraalisaarnaaja uskoo kykenevänsä sytyttämään ihmisissä jonkinlaisia reaktioita puolesta tai vastaan, kun taas katkeruus on pelkkää saavutettujen etujen puolustamista.
Jälkimmäisessä kirjassa Nylén sentään useammankin kerran antaa oman määritelmänsä halusta ja epäluulosta - mutta nekin ovat vain valikoituja esimerkkejä lukuisista yhtä keskeisistä käsitteistä, jotka yhtä hyvin olisivat voineet pompata kirjan kanteen. Miksi juuri nämä kaksi valittiin? Luultavasti vain antamaan jatkuvuutta ensimmäisen kirjan virheelle (tai myyntiharhautukselle). Halu ja epäluulo kuulostavat nekin perinteisiltä esseemuodon asennoilta.
Takakanteen poimitut määritelmät ovat kontektista poistettuina varsin tyhjänpäiväisiä, mutta lukijan ennakko-odotukset tulevat avuksi: halu sentään viittaa popkulttuurin ilmiöihin ja epäluulo Nylénin herkulliseen kristillis-älylliseen ristiriitaan. Ehkä sen fiksumpaa nimeä ei tarvita. Sentään kummastakin kannesta selviää, että kirjoittaja on Antti Nylén (tai Nylé, jos sanan tulkitsee genetiiviksi).
Kuri ja hillintä
Luettuani Nylénin kirjat jäin niin nälkäiseksi että jatkoin Timo Hännikäisellä. Löysin heti herroista yhtymäkohdan: sallimisen kulttuurin vastustuksen. Kumpainenkin ovat lukeneet Linkolansa ja pohjustavat maailmankuvansa ekologian argumenteille - mutta näistä lähtökohdista he vieläpä tuntuvat päätyvän siihen diagnoosiin, että ihmisen ei ole hyvä elää kuin pellossa. Tarvitsemme kulttuurista kuria, hyväksi koettua säätelyn traditiota.
Moderni yhteyskunta kannustaa ahneuteen, koska ahneus on luonnollista. Oman aikamme yksilönvapauden ja vapaan kasvatuksen ideologia kuuluu, että ”hillintä, rajoittaminen, estäminen, askeesi ja kieltäymys ovat eräänlaista väkivaltaa ihmistä kohtaan: ne ovat luonnottomia, koska ihminen on luonnostaan ahne.”
(Nylénin vihreä, s.221)
Timo Hännikäinen sanoo samaa, mutta evoluutiopsykologisen kielikuvan kautta:
Kiitän käytös- ja moraalikoodeja siitä, että ne saavat karvattomasta apinasta irti jotakin kunnollista.
(Ihmisen viheliäisyydestä, s.18)
En nyt tahtoisi kiinnittää huomiota siihen ristiriitaan, että modernismi – ja varsinkin moderni tiede ja siihen liittyvä kehitysusko – hahmotetaan vähintään yhtä usein luonnon hallitsemiseksi ja pyrkimykseksi alistaa luonto. ”Luonnollisuus” on vain yksi muodikas puhetapa aikana, jolloin kaikki on keinotekoista ja valheellista, ennen kaikkea ruoka jota syömme. Molemmat esseistit syyttävät modernismia luonnottomuudesta, mutta samaan aikaan myös siitä, että modernismi mukamas sallisi "luonnolliset paheemme".
Tästä ristiriidasta huolimatta tunnistan väitteissä tietyn pointin. Aikamme kulttuuri on hämmentynyt kurista ja todellakin julistanut jonkinlaisen sodan rajoittamista ja pakkokeinoja vastaan. Erityisesti tämä näkyy liberalistisessa talouspolitiikassa, mutta myös tavallisessa elämässä.
Oma tulkintani luonnollisuudesta on kuitenkin se, että hillintä, rajoittaminen, estäminen ja kieltäymys ovat täysin luonnollinen osa ihmisyyttä. Ihmisellä on anheuden ohella vaistojensa arsenaalissa eräänlainen vaistojensa hillitsemisen vaisto. Jopa ateisti useimmiten osaa pidättäytyä syömisestä ruokarukouksen aikana – jo pelkästään matkimalla muiden käytöstä.
Nyky-yhteiskunta eroaa aiemmista ehkä eniten siinä, että emme enää tiedä kuka hillinnästä ottaisi suurimman vastuun. Pahimmassa tapauksessa hillitsemisen vastuu on siirretty yhteisöltä yksilön omille harteille. Sukulaisilla, naapureilla ja ystävillä ei ole enää velvollisuutta iskostaa tapoja ja kuria, jos joku ei itse osaa käyttäytyä oikein. Oikaisun ja opettamisen sijaan ihminen vain ignoroidaan ja tuupitaan vaivihkaa ulos ovesta.
Rakastava patistaminen
Lähimmäisen komentaminen ja hillitseminen on osoitus välittämisestä. Osa ongelmaa on se, että yhteisöllisyys itsessään on murentunut niin pahasti, ettei kaveri ole taluttamassa humalaista teinityttöä kotiinsa vaan raiskatuksi tuleminen on jätetty hänen omalle vastuulleen. Facebook-siteet eivät käytännössä ole osoittautuneet niin vahvoiksi kuin perinteiset verisiteet ja lapsuudesta asti vaalitut ystävyyssuhteet.
Toinen osatekijä on optimistinen ihmiskuvamme. Monikaan tuskin haluaisi suunnitella elämänsä tyhjästä, mutta nykyään meidät pakotetaan teeskentelemään että se on juuri mitä haluamme - ikään kuin kukaan edes siihen kykenisi. Jokaisen omalla vastuulla on sivistyä ja menestyä - ja niinpä myös liikalihavat, työttömät ja syrjäytyneet ovat tätä kaikkea omasta tahdostaan. Miljoonat on jätetty kitumaan epärealisten mainosten ja lööppien keskelle, ilman syviä liittolaisuuksia. Ja kuitenkin tutkimuksista tiedämme, että yhä edelleen menestyksen pohjana on yhteisö: rikkaat vanhemmat ja eliittikouluissa muodostetut ystävyyssuhteet.
Big Brotherin, Idolsien ja muiden tositelevisio-ohjelmien viehätystä lisää se, että näissä ohjelmissa ihmisiä määräillään, patistetaan ja suorastaan pakotetaan – ja me näemme kuinka tuon alistamisen seurauksena he kehittyvät ja kukoistavat. Potentiaalisesta laulajasta tulee varma ja luonteva esiintyjä heti kun joku vain on solvaamassa häntä ja piiskaamassa menestykseen. Monet myös näyttäisivät fyysisesti kaunistuvan heti kun heillä on herra ja käskyttäjä. Heidän ilmeensä on ylpeä ja katseensa keskittynyt.
Toivon, että yhteiskunta jotenkin viisastuisi tällaisista esimerkeistä. Ihminen kyllä laihtuu tai kypsyy, kunhan hänellä on personal trainer - tai edes selkeät tavoitteet. Vuosituhansia ihmisen piiskurina on toiminut puute sekä se, että hän on asunut samassa tilassa muiden ihmisten kanssa. Laiskottelijat ovat saaneet kuulla kunniansa.
Nykyihmisen hybrikseen kuuluu myös se, että menestyjät kuvittelevat menestyksen olevan omaa ansioitaan. Ihmisen menestyksen kuitenkin määrittävät yhä edelleen (paitsi syntyperä ja sosiaaliset suhteet) niinkin yksinkertaiset asiat kuin usko ja toivo. Päihteisiin, ylipainoon ja masennukseen liittyvä itsekurin romahtaminen on seurausta toivottomuudesta. Jos usko itseen lakkaa, samoin hiipuu myös itseen kohdistuva kuri.
Veltostumisen taustalla on myös se, että meiltä puuttuvat velvollisuudet. Uskonto antaa ihmiselle ryhtiä, koska se määrittää päivittäiset päämäärät ja vaarat - ja osoittaa kullekin sopivan vaativan elämäntehtävän. Jos ihmisellä ei ole mielekästä ammattia, hän tarvitsee mielekkään uskonnon. (Kirjailijan Herra on se teos, jonka parissa hän kulloinkin työskentelee. Kun teos valmistuu, kirjailija tyypillisesti sortuu hetkeksi rappioon, kunnes löytää itselleen uuden käskyttäjän.)
Toivottomuuden merkit voi nähdä myös ympäristöpäätöksissä. Jos Itämeren elpymiseen tai ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen riittäisi uskoa, sen seurauksena ehkä sovellettaisiin enemmän rajoittamista ja hillintää. Myös ateisteilla on syytä toivoa, että oppisimme taas enemmän arvostamaan toivon ja uskon voimaa.
* * *
PS. Jälkimmäisessä teoksessaan Nylen heittää haasteen:
Pohdin, ettei pornotähdestä tai jostakusta internetin alastonmallista voisi kirjoittaa esseetä tai tutkielmaa, vaikka tämä kuinka herättäisi halua ja mielenkiintoa. Vai voisiko? En tiedä, onko kukaan yrittänyt.
(levänvihreä kirja, s.199)
Tunsin heti, että minun oli yritettävä vastata tähän haasteeseen. Tiesin myös välittömästi kenestä tahdon kirjoittaa...
PPS. Uskallan veikata, että Nylénin kolmannessa essee-kokoelmassa käsitellään Laurie Andersonia ja David Byrneä (tai Brian Enoa), minkä lisäksi hän erittelee Beatlesin hajoamisen syitä ja Yoko Onon roolia siihen - puolustaen kuitenkin Yoko Onoa ja mollaten Paul McCartneyta. Lisäksi uutena elokuvateemana esitellään aivan yllättäen Woody Allen, jonka elokuvista Nylén löytää tunnustuksellista dialogia uskonnollisuuden kanssa. Näiden lisäksi Nylén tahtoo vihdoin sanoa mielipiteensä muumeista sekä Virginia Woolfista. Suomalainen teema liittyy Yrjö Kalliseen, mutta sen lisäksi Nylén kritisoi ohimennen Jarkko Tontin käsityksiä kirkosta intituutiona ja traditiona.
tiistai 9. elokuuta 2011
Karppaamisen pahuudesta
Vieläkään se ei näytä tulleen kaikille selväksi. Karppaaminen on elitistinen, lihateollisuuden lobbaama ideologia, joka vahvistaa lihaa syövien kusipäiden valheellista paremmuudentuntoa. Kuten useimmat ideologiat, se pyrkii oikeuttamaan vallitsevan maailmanjärjestyksen, joka perustuu liikakulutukseen, eläinten kärsimykseen ja yleiseen piittaamattomuuteen.
Jos ilmastonmuutosta aiotaan mitenkään hillitä, se edellyttää radikaalia lihankulutuksen vähentämistä. Lihateollisuus tuottaa jo nyt kolmanneksen teollisista kasvihuonepäästöistä - yhtä paljon tai jopa enemmän kuin liikenne. Suolistokaasujen lisäksi karjankarvatus aiheuttaa metsien hakkuita ja kuluttaa peltopinta-alaa. Samoilla pelloilla pystyttäisiin tuottamaan moninkertainen määrä viljaa tai kasviksia.
Maapallolla elää tällä hetkellä noin miljardi lehmää - ja jos huomioidaan, että yksi lehmä painaa 5-8 kertaa ihmisen määrän, löytyy planeetaltamme kiloissa mitattuna suunnilleen yhtä paljon lehmänlihaa kuin ihmistä.
Vain pieni osa tästä valtaisasta lehmäpopulaatiosta on aidosti hyödyllistä. Karja pystyy muuntamaan maidoksi ja lihaksi kasvinosia, jotka ihmisen elimistö ei pysty käsittelemään. Emme elä ruoholla ja rehulla - mutta eivät myöskään modernit lehmät. Koska lihan kysyntä ylittää järkevyyden rajat, syötetään teuraseläimille ravintoa, joka kelpaisi myös ihmiselle - sikäli kuin ihminen ei olisi keksinyt ryhtyä karppaajaksi.
Kaikki tämä on moneen kertaan tieteellisesti todistettu, mutta karppaaja - vanhalta nimeltään karpaasi tai yksinkertaisesti karju - ei ahneudessaan ja lihanhimossaan suostu hyväksymään totuutta.
Vähähiilihydraattisen dieetin teho perustuu siihen, että ihmisen elimistö ei kykene käsittelemään kuin noin sata grammaa proteiinejä päivässä. Niinpä suurin osa karppaajan syömästä ruoasta kulkee elimistön läpi sulamattomana. Karppaaminen on sama kuin kippaisi suoraan suurimman osan ostamastaan ruastaan vessanpönttöön tai oksentaisi sen ulos. Totta kai ihminen laihtuu, jos hän ei syö ravintoa, jota elimistö voisi käyttää hyödyksi.
Liha vie pois näläntunteen, mutta ei riitä tarjoamaan riittävän nopeasti sitä energiaa jota keho tarvitsisi. HIILIhydraattien palamistuote on HIILIdioksidi (hiili + happi) - hiiltä poistuu elimistöstämme, kun hengitämme. Mitä enemmän liikumme ja mitä kiivaammin hengitämme, sitä enemmän kehoomme tulee happea, johon hiili(hydraatti) sitoutuu. Elimistömme on kuin liekki, joka hitaasti kytee kostean turvekerroksen sisällä. Laihtumista edistää parhaiten lihan liike, ei kuollut liha.
Karppaaminen on tuhlaava ja äärimmäisen piittaamaton elämäntapa, joka ei suostu tiedostamaan sitä globaalia kriisiä, jonka keskellä elämme. Useimmat karppaajat ehkä väittävät syövänsä runsaasti myös terveellisiä kasviksia, mutta se on tietenkin täyttä kusetusta - jos henkilö nimittäin syö pääsääntöisesti hedelmiä, pähkinöitä, palkokasveja ja marjoja, hän ei ole "karppaaja" lainkaan, vaan ainoastaan ihminen, joka syö monipuolisesti ja hyvin.
Karppaus on paniikkiratkaisu siihen, että suurin osa kaupasta tarjolla olevata ruoasta ei nykyään ole ruokaa lainkaan. Jos poliitikoilla olisi yhtään järkeä ja selkärankaa, olisi maassamme jo aikaa sitten säädetty asetus, joka pakottaisi valmistajia sekä kauppiaita kutsumaan pullaksi kaikkea sitä, mikä on etupäässä vehnää ja sokeria. "Leipien", "einesten" ja "makkaroiden" sijaan kauppojen käytävillä lukisi: "pullaosasto 1", "pullaosasto 2" ja "pullaosasto 3".
Itse olen elänyt suurimman osan elämästäni syömällä ruisleipää. Olen hyvin suruissani siitä, että pääkaupunkiseudulta on niin vaikea löytää kunnollista leipää. Vaasan ruispalatkin sisältävät niin paljon vehnää, ettei niitä pitäisi edes laskea rukiiden kastiin.
Onneksi pienemmiltä paikkakunnilta löytyy yhä pieniä leipomoja, joissa valmistetaan oikeaa sataprosenttista ruisleipää. Kun olin keväällä Sysmässä kirjailijaresidenssissa, rakastuin paikalliseen reikäleipään, joka aamuisin saapui kauppaan vielä lämpimänä. Myös paikalliset näyttivät arvostavan omaa leipäänsä, sillä se valtasi lähes puolet koko leipäosastosta - ja silti usein iltaan mennessä se oli kokonaan loppunut.
Nykyään melkein aina kun käyn kehäkolmosen ulkopuolella, yritän poiketa johonkin ruokakauppaan ja katson, jos löytyisi paikallista leipää. Se on aina parempaa kuin massatuotetut, vehnällä ja säilöintäaineilla höytetyt pakastepullat, joita suurin osa kauppaketjuista myy mukamas leipänä. Jos pussissa lukee Vaasan tai Fazer en suostu koskemaankaan siihen. Eikä pahinta ole se, että tälläiset leivät unettavat sokerisuudellaan tai saavat vatsan sekaisin liialla hiivallaan - kaiken lisäksi ne maistuvatkin ihan paskalle.
Jos ilmastonmuutosta aiotaan mitenkään hillitä, se edellyttää radikaalia lihankulutuksen vähentämistä. Lihateollisuus tuottaa jo nyt kolmanneksen teollisista kasvihuonepäästöistä - yhtä paljon tai jopa enemmän kuin liikenne. Suolistokaasujen lisäksi karjankarvatus aiheuttaa metsien hakkuita ja kuluttaa peltopinta-alaa. Samoilla pelloilla pystyttäisiin tuottamaan moninkertainen määrä viljaa tai kasviksia.
Maapallolla elää tällä hetkellä noin miljardi lehmää - ja jos huomioidaan, että yksi lehmä painaa 5-8 kertaa ihmisen määrän, löytyy planeetaltamme kiloissa mitattuna suunnilleen yhtä paljon lehmänlihaa kuin ihmistä.
Vain pieni osa tästä valtaisasta lehmäpopulaatiosta on aidosti hyödyllistä. Karja pystyy muuntamaan maidoksi ja lihaksi kasvinosia, jotka ihmisen elimistö ei pysty käsittelemään. Emme elä ruoholla ja rehulla - mutta eivät myöskään modernit lehmät. Koska lihan kysyntä ylittää järkevyyden rajat, syötetään teuraseläimille ravintoa, joka kelpaisi myös ihmiselle - sikäli kuin ihminen ei olisi keksinyt ryhtyä karppaajaksi.
Kaikki tämä on moneen kertaan tieteellisesti todistettu, mutta karppaaja - vanhalta nimeltään karpaasi tai yksinkertaisesti karju - ei ahneudessaan ja lihanhimossaan suostu hyväksymään totuutta.
Vähähiilihydraattisen dieetin teho perustuu siihen, että ihmisen elimistö ei kykene käsittelemään kuin noin sata grammaa proteiinejä päivässä. Niinpä suurin osa karppaajan syömästä ruoasta kulkee elimistön läpi sulamattomana. Karppaaminen on sama kuin kippaisi suoraan suurimman osan ostamastaan ruastaan vessanpönttöön tai oksentaisi sen ulos. Totta kai ihminen laihtuu, jos hän ei syö ravintoa, jota elimistö voisi käyttää hyödyksi.
Liha vie pois näläntunteen, mutta ei riitä tarjoamaan riittävän nopeasti sitä energiaa jota keho tarvitsisi. HIILIhydraattien palamistuote on HIILIdioksidi (hiili + happi) - hiiltä poistuu elimistöstämme, kun hengitämme. Mitä enemmän liikumme ja mitä kiivaammin hengitämme, sitä enemmän kehoomme tulee happea, johon hiili(hydraatti) sitoutuu. Elimistömme on kuin liekki, joka hitaasti kytee kostean turvekerroksen sisällä. Laihtumista edistää parhaiten lihan liike, ei kuollut liha.
Karppaaminen on tuhlaava ja äärimmäisen piittaamaton elämäntapa, joka ei suostu tiedostamaan sitä globaalia kriisiä, jonka keskellä elämme. Useimmat karppaajat ehkä väittävät syövänsä runsaasti myös terveellisiä kasviksia, mutta se on tietenkin täyttä kusetusta - jos henkilö nimittäin syö pääsääntöisesti hedelmiä, pähkinöitä, palkokasveja ja marjoja, hän ei ole "karppaaja" lainkaan, vaan ainoastaan ihminen, joka syö monipuolisesti ja hyvin.
Karppaus on paniikkiratkaisu siihen, että suurin osa kaupasta tarjolla olevata ruoasta ei nykyään ole ruokaa lainkaan. Jos poliitikoilla olisi yhtään järkeä ja selkärankaa, olisi maassamme jo aikaa sitten säädetty asetus, joka pakottaisi valmistajia sekä kauppiaita kutsumaan pullaksi kaikkea sitä, mikä on etupäässä vehnää ja sokeria. "Leipien", "einesten" ja "makkaroiden" sijaan kauppojen käytävillä lukisi: "pullaosasto 1", "pullaosasto 2" ja "pullaosasto 3".
Itse olen elänyt suurimman osan elämästäni syömällä ruisleipää. Olen hyvin suruissani siitä, että pääkaupunkiseudulta on niin vaikea löytää kunnollista leipää. Vaasan ruispalatkin sisältävät niin paljon vehnää, ettei niitä pitäisi edes laskea rukiiden kastiin.
Onneksi pienemmiltä paikkakunnilta löytyy yhä pieniä leipomoja, joissa valmistetaan oikeaa sataprosenttista ruisleipää. Kun olin keväällä Sysmässä kirjailijaresidenssissa, rakastuin paikalliseen reikäleipään, joka aamuisin saapui kauppaan vielä lämpimänä. Myös paikalliset näyttivät arvostavan omaa leipäänsä, sillä se valtasi lähes puolet koko leipäosastosta - ja silti usein iltaan mennessä se oli kokonaan loppunut.
Nykyään melkein aina kun käyn kehäkolmosen ulkopuolella, yritän poiketa johonkin ruokakauppaan ja katson, jos löytyisi paikallista leipää. Se on aina parempaa kuin massatuotetut, vehnällä ja säilöintäaineilla höytetyt pakastepullat, joita suurin osa kauppaketjuista myy mukamas leipänä. Jos pussissa lukee Vaasan tai Fazer en suostu koskemaankaan siihen. Eikä pahinta ole se, että tälläiset leivät unettavat sokerisuudellaan tai saavat vatsan sekaisin liialla hiivallaan - kaiken lisäksi ne maistuvatkin ihan paskalle.
maanantai 8. elokuuta 2011
Viihtymyksellisyys
Moderni kirjallisuudenteoria käyttää apunaan termiä "kirjallisuudellisuus" kuvaamaan niitä taiteellisia elementtejä, jotka erottavat kirjallisuuden tavallisesta kielenkäytöstä. Esimerkiksi runoudessa toistoa kutsutaan hienosti "toistoksi", kun se arkikielessä olisi vain "änkytystä" tai "jankkaamista".
Muistaakseni termi on alkujaan venäläisten formalistien ja strukturalistien keksimä, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on vain se, että käsite sisältää tiettyjä akateemis-elitistisiä ja korkeakirjallisia sävyjä. Se vihjaa, että kirjallisuuteen liittyy tiettyjä perinteitä, jotka täytyy tuntea, ennen kuin kirjallisuutta voi arvostaa tai ymmärtää - siis arvostaa oikeiden perusteiden tähden.
Moderni runous ja taideproosa ovat korkeampia lajeja, koska ne samaan aikaan hyödyntävät "kirjallisuudellisia" piirteitä, sekä tietoisesti rikkovat niitä vastaan. He myös lisäävät kulttuurista tietoisuuttamme sitä kautta, että leikitellessään kielen normeilla ja mahdollisuuksilla ne tuovat lukijan näkyviin ne rakenteet, eli struktuurit, joiden varassa kirjallisuus tehoaa ja toimii. Kirjallisuudellisuus on paitsi akrobatiaa myös jonkinlaista ajattelumme anatomiaa tai arkeologiaa. Se opettaa meille erilaisten tekstilajien ja diskurssien niksit ja toimii kognitiivisena itssetutkiskeluna.
Ajanvietteellisyys
Kuten jo totesin, kirjallisuudellisuus on ideologinen ja tärkeilevä termi. Sen rinnalla tahtoisin nähdä sellaisia sanoja kuten viihtymyksellisyys tai ajanvietteellisyys.
Näiden käsitteiden tarkoitus on palauttaa realiteeteistä karannut huomiokenttämme siihen ilmiöön, että monet yhä edelleen lukevat kirjoja ajankulukseen ja viihtyäkseen. Kaikki eivät ole kiinnostuneita tekstillisestä akrobatiasta tai avantgardesta, joka alati tahtoo löytää ja luoda uusia sanallisia temppuratoja.
Oikeastaan on erittäin asiallista kysyä, mitä tarkoittaa se, että ihminen viihtyy? Millaisia ovat viihtymyksellisyyden piirteet ja edellytykset?
Koska käytettävissäni ei ole haastatteluaineistoa, voin vain pohdiskella mikä minut itseni saa viihtymään - ja miksi ihmeessä toivon että aikani kuluisa joutuisasti? Sehän kuluu joutuisasti vain kohti kuolemaa!
Stop and go!
Sanotaan, että taide pyrkii pysäyttämään. Tavallinen populaarikirjallisuus sen sijaan tavoittelee ajan vinhoittamista, kellon kiihtytettyä rientoa. Miksi jotkut tahtovat yhtä ja toiset toista?
Ymmärrän hyvin, että junamatkalla toivoisi ajan kuluvan joutuisasti. Viidyttävä kirja voi tehdä juuri sen. Luulin, että kolmen tunnin jumittaminen olisi yhtä helvettiä, mutta Harry Potter risentää apuun - ja hups heijaa olen jo perillä. Hyvä etten viihtymykseltäni peräti ohittanut oikeaa asemaa.
Mitä silloin tapahtuu, kun joudun tällaisen maagisen aikavääristymän imuun? Ainakin muotitermi "flow" koettaa viitata siihen antaumukselliseen tekemisen iloon, jossa koko minuus ja ajan taju katoavat. Aika vierähtää ikään kuin kaikki olisi uneksintaa. Havahdun uudessa päivässä (ja uudessa paikassa) niin kuin olisi koittanut aamu, vaivalloinen herääminen. Mutta flow kuvaa aktiivisuutta, kun taas viihteen ääressä viihtyminen on passiivista. Voiko näitä rinnastaa? Ehkä voi, mutta onko se soveliasta?
Viihtymyksellisyydestä on niin paljon sanottavaa, etten tiedä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin:
a) pohtimaan erilaisia valveajan tajunnantiloja...
b) analysoimaan vapauden ja itsekontrollin luovuttamista esitykselle... alistumista passiiviseen katsojan rooliin...
c) erittelemään viihtymistä helpottavia efektejä...
d) ylistämään viihtymistä... tai päin vastoin tuomitsemaan sen orjamoraaliksi ja aivottomaksi populismiksi...
Tarve tulla viihdytetyksi
Mistä alkaen ihmisellä on ollut tämä tarve? Erottaako modernin ihmisen esimodernista juuri se, että moderni ihminen saa tärinöitä ja kokee huimausta, jos hän ei ole ehtinyt saada päivittäistä annostaan kevyttä draamaa ja informaatiota.
Aamuteevee, taustamusiikki, ilmainen uutislehti ähijunassa, sähköpostien lukeminen, päivittäinen annos Fingerporia ja Viiviä ja Wagneria. Koeta elää viikko ilman näitä ja näet ettei se ole mahdollista. Kehosi ei salli sitä, eikä liioin yhteiskunta. Kumpikin antavat viestejä siitä ettei nyt kaikki ole kohdallaan.
Ilman taidetta saatan selvitä kuukaudenkin, mutta en mitenkään ilman viihdettä. Ja lasken nyt uutiset viihteeksi, koska niissä on samaa pikakulutukseen soveltuvaa pinnallisuutta. Suurin osa uutisista ovat itse asiassa juoruja. Poliittisia ja taloudellisia juoruja, mainoksia tulevista ilmiöistä.
Vaikka ihminen olisi jo aikojen alussa viihdyttänyt itseään lauluilla ja kertomuksilla, oliko se vain keino lisätä sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja mahdollisuus tarjota työn väsyttömille lihaksille lepoa? Opimmeko me arvostamaan viihtymistä, koska se tarjosi meille suurempiakin etuja?
Onko aina ollut myös niitä, jotka eivät halua tulla viihdytetyiksi, vaan sen sijaan kaipaavat jotakin haasteellisempaa. Eikö myös taide ole suurimmaksi osaksi viihtymisen ja sosiaalistumisen välikappale?
Kumpi ole ensin, tarve viihtyä - vaiko tarve toimia viihdyttäjä, kiinnittää huomio itseensä, mahtailla taidoillaan tai vain pelleillä ja hullutella. Onko viihtyminen juuri se syy miksi mimesis toimii? Yksi varastaa huomion ja toinen tarkkailee, kolmas matkii perässä... Lepääkö koko kulttuurimme viihtymyksellisyyden tarpeen varassa?
Kun yksi blogikirjoitus ei riitä...
Minulta jäi nyt esittemättä lähes kaikki ne huomiot, joihin minun oli tarkoitus perustaa kirjoitukseni. Keräsin paperille listan älykkäitä näkökulmia, mutta nyt huomaan etten ole käsitellyt niitä juuri lainkaan. En ole ehtinyt. Koko ajan tulee mieleen jotain uutta. Viihde on ehtymätön aihe, johon ei olisi pitänyt koskaan kajota.
Ajankulun hallinnassa piilee jotain niin perustavaa merkitystä ihmiselämälle, etten pysty hahmottamaan sitä. Viihde on mitä tehokkain keino hillitä ihmisen potentiaalia - mikä sekin on nykyään välttämätöntä. Jos viihdettä ei olisi, me ehkä tuhoaisimme itsemme entistäkin nopeammin. Tekisimme työtä kunnes kaikki metsät olisi hakattu ja kaikki kalliot räjäytetty.
Ihmiskunnan onni on se, että meidät on passivoitu aivottomalla draamalla. Suurin osa ihmisistä vain istuu sohvalla sen sijaan, että he kasvattaisivat bruttokansantuotetta järsimällä paloiksi ekosysteemiä. Viihdettä tietenkin myös tuotetaan valtaisia määriä, mutta suuri osa siitä on aineetonta - tai koostuu ainoastaan biteistä ja yksiköistä, joihin ne on taltioitu.
Ehkä meidän ei tulisi pyrkiä kehittämään tietotaitoamme, vaan ainoastaan yrittää viihtyä. Siinä on jopa jotain perin hengellistä, jos henkilö viihtyy helposti. Katso nyt vaikka Buddha tai Jeesusta. Hyvinhän he näyttävät viihtyvät, ja ihan ilman mitään! Mitä helpommalla me viihdymme, sitä vähemmän meistä on vaivaa lähimmäisillemme ja ympäristölle. Loppujen lopuksi ihminen pärjää aika vähällä, kunhan hän ensin oppii tuntemaan olonsa pysyvästi rattoisaksi.
Muistaakseni termi on alkujaan venäläisten formalistien ja strukturalistien keksimä, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on vain se, että käsite sisältää tiettyjä akateemis-elitistisiä ja korkeakirjallisia sävyjä. Se vihjaa, että kirjallisuuteen liittyy tiettyjä perinteitä, jotka täytyy tuntea, ennen kuin kirjallisuutta voi arvostaa tai ymmärtää - siis arvostaa oikeiden perusteiden tähden.
Moderni runous ja taideproosa ovat korkeampia lajeja, koska ne samaan aikaan hyödyntävät "kirjallisuudellisia" piirteitä, sekä tietoisesti rikkovat niitä vastaan. He myös lisäävät kulttuurista tietoisuuttamme sitä kautta, että leikitellessään kielen normeilla ja mahdollisuuksilla ne tuovat lukijan näkyviin ne rakenteet, eli struktuurit, joiden varassa kirjallisuus tehoaa ja toimii. Kirjallisuudellisuus on paitsi akrobatiaa myös jonkinlaista ajattelumme anatomiaa tai arkeologiaa. Se opettaa meille erilaisten tekstilajien ja diskurssien niksit ja toimii kognitiivisena itssetutkiskeluna.
Ajanvietteellisyys
Kuten jo totesin, kirjallisuudellisuus on ideologinen ja tärkeilevä termi. Sen rinnalla tahtoisin nähdä sellaisia sanoja kuten viihtymyksellisyys tai ajanvietteellisyys.
Näiden käsitteiden tarkoitus on palauttaa realiteeteistä karannut huomiokenttämme siihen ilmiöön, että monet yhä edelleen lukevat kirjoja ajankulukseen ja viihtyäkseen. Kaikki eivät ole kiinnostuneita tekstillisestä akrobatiasta tai avantgardesta, joka alati tahtoo löytää ja luoda uusia sanallisia temppuratoja.
Oikeastaan on erittäin asiallista kysyä, mitä tarkoittaa se, että ihminen viihtyy? Millaisia ovat viihtymyksellisyyden piirteet ja edellytykset?
Koska käytettävissäni ei ole haastatteluaineistoa, voin vain pohdiskella mikä minut itseni saa viihtymään - ja miksi ihmeessä toivon että aikani kuluisa joutuisasti? Sehän kuluu joutuisasti vain kohti kuolemaa!
Stop and go!
Sanotaan, että taide pyrkii pysäyttämään. Tavallinen populaarikirjallisuus sen sijaan tavoittelee ajan vinhoittamista, kellon kiihtytettyä rientoa. Miksi jotkut tahtovat yhtä ja toiset toista?
Ymmärrän hyvin, että junamatkalla toivoisi ajan kuluvan joutuisasti. Viidyttävä kirja voi tehdä juuri sen. Luulin, että kolmen tunnin jumittaminen olisi yhtä helvettiä, mutta Harry Potter risentää apuun - ja hups heijaa olen jo perillä. Hyvä etten viihtymykseltäni peräti ohittanut oikeaa asemaa.
Mitä silloin tapahtuu, kun joudun tällaisen maagisen aikavääristymän imuun? Ainakin muotitermi "flow" koettaa viitata siihen antaumukselliseen tekemisen iloon, jossa koko minuus ja ajan taju katoavat. Aika vierähtää ikään kuin kaikki olisi uneksintaa. Havahdun uudessa päivässä (ja uudessa paikassa) niin kuin olisi koittanut aamu, vaivalloinen herääminen. Mutta flow kuvaa aktiivisuutta, kun taas viihteen ääressä viihtyminen on passiivista. Voiko näitä rinnastaa? Ehkä voi, mutta onko se soveliasta?
Viihtymyksellisyydestä on niin paljon sanottavaa, etten tiedä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin:
a) pohtimaan erilaisia valveajan tajunnantiloja...
b) analysoimaan vapauden ja itsekontrollin luovuttamista esitykselle... alistumista passiiviseen katsojan rooliin...
c) erittelemään viihtymistä helpottavia efektejä...
d) ylistämään viihtymistä... tai päin vastoin tuomitsemaan sen orjamoraaliksi ja aivottomaksi populismiksi...
Tarve tulla viihdytetyksi
Mistä alkaen ihmisellä on ollut tämä tarve? Erottaako modernin ihmisen esimodernista juuri se, että moderni ihminen saa tärinöitä ja kokee huimausta, jos hän ei ole ehtinyt saada päivittäistä annostaan kevyttä draamaa ja informaatiota.
Aamuteevee, taustamusiikki, ilmainen uutislehti ähijunassa, sähköpostien lukeminen, päivittäinen annos Fingerporia ja Viiviä ja Wagneria. Koeta elää viikko ilman näitä ja näet ettei se ole mahdollista. Kehosi ei salli sitä, eikä liioin yhteiskunta. Kumpikin antavat viestejä siitä ettei nyt kaikki ole kohdallaan.
Ilman taidetta saatan selvitä kuukaudenkin, mutta en mitenkään ilman viihdettä. Ja lasken nyt uutiset viihteeksi, koska niissä on samaa pikakulutukseen soveltuvaa pinnallisuutta. Suurin osa uutisista ovat itse asiassa juoruja. Poliittisia ja taloudellisia juoruja, mainoksia tulevista ilmiöistä.
Vaikka ihminen olisi jo aikojen alussa viihdyttänyt itseään lauluilla ja kertomuksilla, oliko se vain keino lisätä sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja mahdollisuus tarjota työn väsyttömille lihaksille lepoa? Opimmeko me arvostamaan viihtymistä, koska se tarjosi meille suurempiakin etuja?
Onko aina ollut myös niitä, jotka eivät halua tulla viihdytetyiksi, vaan sen sijaan kaipaavat jotakin haasteellisempaa. Eikö myös taide ole suurimmaksi osaksi viihtymisen ja sosiaalistumisen välikappale?
Kumpi ole ensin, tarve viihtyä - vaiko tarve toimia viihdyttäjä, kiinnittää huomio itseensä, mahtailla taidoillaan tai vain pelleillä ja hullutella. Onko viihtyminen juuri se syy miksi mimesis toimii? Yksi varastaa huomion ja toinen tarkkailee, kolmas matkii perässä... Lepääkö koko kulttuurimme viihtymyksellisyyden tarpeen varassa?
Kun yksi blogikirjoitus ei riitä...
Minulta jäi nyt esittemättä lähes kaikki ne huomiot, joihin minun oli tarkoitus perustaa kirjoitukseni. Keräsin paperille listan älykkäitä näkökulmia, mutta nyt huomaan etten ole käsitellyt niitä juuri lainkaan. En ole ehtinyt. Koko ajan tulee mieleen jotain uutta. Viihde on ehtymätön aihe, johon ei olisi pitänyt koskaan kajota.
Ajankulun hallinnassa piilee jotain niin perustavaa merkitystä ihmiselämälle, etten pysty hahmottamaan sitä. Viihde on mitä tehokkain keino hillitä ihmisen potentiaalia - mikä sekin on nykyään välttämätöntä. Jos viihdettä ei olisi, me ehkä tuhoaisimme itsemme entistäkin nopeammin. Tekisimme työtä kunnes kaikki metsät olisi hakattu ja kaikki kalliot räjäytetty.
Ihmiskunnan onni on se, että meidät on passivoitu aivottomalla draamalla. Suurin osa ihmisistä vain istuu sohvalla sen sijaan, että he kasvattaisivat bruttokansantuotetta järsimällä paloiksi ekosysteemiä. Viihdettä tietenkin myös tuotetaan valtaisia määriä, mutta suuri osa siitä on aineetonta - tai koostuu ainoastaan biteistä ja yksiköistä, joihin ne on taltioitu.
Ehkä meidän ei tulisi pyrkiä kehittämään tietotaitoamme, vaan ainoastaan yrittää viihtyä. Siinä on jopa jotain perin hengellistä, jos henkilö viihtyy helposti. Katso nyt vaikka Buddha tai Jeesusta. Hyvinhän he näyttävät viihtyvät, ja ihan ilman mitään! Mitä helpommalla me viihdymme, sitä vähemmän meistä on vaivaa lähimmäisillemme ja ympäristölle. Loppujen lopuksi ihminen pärjää aika vähällä, kunhan hän ensin oppii tuntemaan olonsa pysyvästi rattoisaksi.
torstai 4. elokuuta 2011
Koulukiusaajan opas, osa 2
Edellisessä osassa pohdiskelin ihmislajin levittäytymistä ja yhteisöjä laajemmassa mittakaavassa. Totesin, että ihmispopulaatiot ovat eräänlaisia sisäisten skismojensa voimalla jakautuvia ameeboja - tai pikemmin kuin tarujen Hydra, joka kasvattaa yhden irti leikatun pään tilalle kaksi uutta. Jo Vanhassa Testamentissa havaitaan, että mitä enemmän on sotaa ja epävarmuutta, sitä suurempia lapsiluvut:
Tällä kertaa esitellelen toisen näkökulman, joka perustelee millä tavoin yksilöt voivat hyötyä näkemästään tai kokemastaan julmuudesta.
Ensin kuitenkin kiirehdin johtopäätöksiin. Joskus nimittäin ikävien ilmiöiden normalisointi tai luonnollistamispuhe herättää tietynlaisia pidempiä tulkintoja - enkä puhu nyt vain siitä, että mitään "luonnollista" ei olekaan. Tietenkään ei mitään täysin yleistä essentiaa löydy, ja "luonnollinen" on vain tapa sanoa, että jotkin taustasyyt on palautettavissa myös laajempiin ihmispiirteisiin. Aina on yksilöllisiä ja kulttuurisia eroja, mutta syiden palauttaminen kieroon kasvaneen yksilön perversioihin ei opeta meille mitään.
Toinen hätäinen johtopäätös on se, että koulukiusaamisen luonnollistaminen olisi sen sallimista. Päin vastoin. Jos koulukiusaamisen ajatellaan olevan vain häiriintyneiden yksilöiden ja huonojen koulujen syytä, se johtaa vain silmien sulkemiseen ja kiusaamisen hyväksymiseen omassa lähipiirissä - koska "eihän meillä päin voisi sellaista sattua". Vasta kun ilmiön laajuus tunnustetaan, saattaa joku peräti koettaa ehkäistä sitä ennakkoon.
Harry Potter ja rokote aikuisuuteen
Toinen näkökulma koulukiusaamiseen: sen tarkoitus on opettaa lapsille varhain, että elämä on rankkaa ja että myös aikuisena omasta asemasta täytyy taistella. Tämä on niin sanottu "kovat läksyt kovassa maailmassa" tulkinta.
Näkökulma on ilmeisen fasistinen, mutta itse asiassa se piiloutuu hyvin moneen nuortenkirjaan ja -sarjaan (about kahteen kolmesta, jos ollaan tarkkoja). Esimerkiksi Harry Potter -sarjat antavat meidän ymmärtää, että Harryn täytyy kokea tiettyjä vastoinkäymisiä ennen kuin hän on riittävän kovaksi keitetty kohdatakseen pahempia pahiksia.
Harry kasvaa rinta rinnan Malfoyn perheen luihusten kanssa - ja he toimivat Harrylle ja hänen ystävilleen eräänlaisena kylmäharjoituksena. Ensin Harry päihittää omanikäisensä Draco Malfoyn, myöhemmin hänen isänsä Luciuksen - ja lopulta Harry on valmis kohtaamaan Voldemortin. Kirjasarja seuraa klassista "rokote aikuisuuteen" -paradigmaa, jossa pikkupaskiaiset kehittyvät rinta rinnan ja antavat sankareille sopivaa puuhasteltavaa, jotta he kasvaisivat tehokkaiksi sotureiksi.
Taustalle on piilotettu tietty äärikapitalistisen kilpailuyhteiskunnan malli, joka hyväksyy paitsi lasten rääkkäämisen, myös voimakkaasti oikeistolaisen aikuisten yhteiskuntajärjestyksen, jossa jokaisen täytyy varustautua hampaisiin asti ja olla valmis päihittämään kenet tahansa. Harry Potter yhdistää tähän myös fatalistiset ryhmittymät, Potter-jugend-leirit: Rohkelikot, Puuhkupuhit, Korpinkynnet ja Luihuset.
Potterin maailmassa ihmisen syntyperä ja hänelle nuorena asetettu joukkue määrittävät hänen koko tulevaisuutensa. Myöhemmässä elämässään Tylypahkan opiskelija ei esimerkiksi voi lainkaan vaihtaa tupaa, johon kohtalo hänet on sijoittanut. Hyvien ihmisten lapsista kasvaa hyviä ihmisiä ja pahojen lapsista pahoja. Niinpä hyvien on jo varhain opittautuva valmistautumaan aikuisuuteen, joka on täynnä vihollisuuksia ja taisteluja.
Tällaisessa maailmassa koulukiusaaminen on vain välttämätön paha - ja tyypilliseen nuortenkirjan malliin myös Potter kostaa kaiken kokemansa pahan - hän ei siis opi antamaan anteeksi esimerkiksi kasvatusperheelleen, vaan hän aina maksaa samalla mitalla takaisin.
Jos Potter-paradigman sisäistäneessä perheessä lapsi tulee valittamaan, että häntä kiusataan, voi aikuinen reagoida kahdella tapaa:
a) Mene karateen ja kosta takaisin vuoden tai parin päästä.
b) Odota kunnes molemmat kasvatte aikuisiksi ja kosta vasta sitten.
Mitään konfliktia ei voi ratkaista rauhanomaisesti, eikä syy ole koskaan kulttuurisissa rakenteissa, eriarvoisuudessa tai perustu esimerkiksi väärinkäsitykseen. Parempi siis opetella tyrmääviä iskuja tai taikoja, koska maailma on juuri niin rankka kuin mitä tällaisella kasvatuksella siitä teemme.
Niin heille asetettiin työnjohtajia rasittamaan heitä raskaalla työllä. Ja heidän täytyi rakentaa faraolle varastokaupungit Piitom ja Ramses. Mutta kuta enemmän kansaa rasitettiin, sitä enemmän se lisääntyi, ja sitä enemmän se levisi...
(Toinen Mooseksen Kirja 1:11)
Tällä kertaa esitellelen toisen näkökulman, joka perustelee millä tavoin yksilöt voivat hyötyä näkemästään tai kokemastaan julmuudesta.
Ensin kuitenkin kiirehdin johtopäätöksiin. Joskus nimittäin ikävien ilmiöiden normalisointi tai luonnollistamispuhe herättää tietynlaisia pidempiä tulkintoja - enkä puhu nyt vain siitä, että mitään "luonnollista" ei olekaan. Tietenkään ei mitään täysin yleistä essentiaa löydy, ja "luonnollinen" on vain tapa sanoa, että jotkin taustasyyt on palautettavissa myös laajempiin ihmispiirteisiin. Aina on yksilöllisiä ja kulttuurisia eroja, mutta syiden palauttaminen kieroon kasvaneen yksilön perversioihin ei opeta meille mitään.
Toinen hätäinen johtopäätös on se, että koulukiusaamisen luonnollistaminen olisi sen sallimista. Päin vastoin. Jos koulukiusaamisen ajatellaan olevan vain häiriintyneiden yksilöiden ja huonojen koulujen syytä, se johtaa vain silmien sulkemiseen ja kiusaamisen hyväksymiseen omassa lähipiirissä - koska "eihän meillä päin voisi sellaista sattua". Vasta kun ilmiön laajuus tunnustetaan, saattaa joku peräti koettaa ehkäistä sitä ennakkoon.
Harry Potter ja rokote aikuisuuteen
Toinen näkökulma koulukiusaamiseen: sen tarkoitus on opettaa lapsille varhain, että elämä on rankkaa ja että myös aikuisena omasta asemasta täytyy taistella. Tämä on niin sanottu "kovat läksyt kovassa maailmassa" tulkinta.
Näkökulma on ilmeisen fasistinen, mutta itse asiassa se piiloutuu hyvin moneen nuortenkirjaan ja -sarjaan (about kahteen kolmesta, jos ollaan tarkkoja). Esimerkiksi Harry Potter -sarjat antavat meidän ymmärtää, että Harryn täytyy kokea tiettyjä vastoinkäymisiä ennen kuin hän on riittävän kovaksi keitetty kohdatakseen pahempia pahiksia.
Harry kasvaa rinta rinnan Malfoyn perheen luihusten kanssa - ja he toimivat Harrylle ja hänen ystävilleen eräänlaisena kylmäharjoituksena. Ensin Harry päihittää omanikäisensä Draco Malfoyn, myöhemmin hänen isänsä Luciuksen - ja lopulta Harry on valmis kohtaamaan Voldemortin. Kirjasarja seuraa klassista "rokote aikuisuuteen" -paradigmaa, jossa pikkupaskiaiset kehittyvät rinta rinnan ja antavat sankareille sopivaa puuhasteltavaa, jotta he kasvaisivat tehokkaiksi sotureiksi.
Taustalle on piilotettu tietty äärikapitalistisen kilpailuyhteiskunnan malli, joka hyväksyy paitsi lasten rääkkäämisen, myös voimakkaasti oikeistolaisen aikuisten yhteiskuntajärjestyksen, jossa jokaisen täytyy varustautua hampaisiin asti ja olla valmis päihittämään kenet tahansa. Harry Potter yhdistää tähän myös fatalistiset ryhmittymät, Potter-jugend-leirit: Rohkelikot, Puuhkupuhit, Korpinkynnet ja Luihuset.
Potterin maailmassa ihmisen syntyperä ja hänelle nuorena asetettu joukkue määrittävät hänen koko tulevaisuutensa. Myöhemmässä elämässään Tylypahkan opiskelija ei esimerkiksi voi lainkaan vaihtaa tupaa, johon kohtalo hänet on sijoittanut. Hyvien ihmisten lapsista kasvaa hyviä ihmisiä ja pahojen lapsista pahoja. Niinpä hyvien on jo varhain opittautuva valmistautumaan aikuisuuteen, joka on täynnä vihollisuuksia ja taisteluja.
Tällaisessa maailmassa koulukiusaaminen on vain välttämätön paha - ja tyypilliseen nuortenkirjan malliin myös Potter kostaa kaiken kokemansa pahan - hän ei siis opi antamaan anteeksi esimerkiksi kasvatusperheelleen, vaan hän aina maksaa samalla mitalla takaisin.
Jos Potter-paradigman sisäistäneessä perheessä lapsi tulee valittamaan, että häntä kiusataan, voi aikuinen reagoida kahdella tapaa:
a) Mene karateen ja kosta takaisin vuoden tai parin päästä.
b) Odota kunnes molemmat kasvatte aikuisiksi ja kosta vasta sitten.
Mitään konfliktia ei voi ratkaista rauhanomaisesti, eikä syy ole koskaan kulttuurisissa rakenteissa, eriarvoisuudessa tai perustu esimerkiksi väärinkäsitykseen. Parempi siis opetella tyrmääviä iskuja tai taikoja, koska maailma on juuri niin rankka kuin mitä tällaisella kasvatuksella siitä teemme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)