Ateismin ilosanoma

Ateistit ylpeilevät sillä, että eivät usko Jumalaan. En ymmärrä mitä ylpeilyn aihetta siinä on, sillä kyseessä on ehkä maailman helpoimmin tajuttava asia. Paljon vaikeampaa on oivaltaa esimerkiksi jokin Jeesuksen tai Buddhan opetuksista - tai hyväksyä älyllisesti miksi miljoonien ihmisten on täysin perusteltua yhä uskoa Jumalaan.

Ihmiset esittävät omalle uskolleen hyvin henkilökohtaisia syitä, mutta laajoina liikkeinä uskonnot säilyvät lähinnä siksi, että ne tarjoavat enemmän käytännön hyötyjä kuin ateismi. Yksi tällaisista tapakristillisyyden eduista on elämän häiriintymättömyys; valintojen helppous ja katkeamaton työkyky.

Syvällisen skeptisismin ja tieteellisen ajattelun omaksuminen vaatii valtavasti aikaa ja henkisiä resursseja. Ei riitä että vain sanoo: ei mitään Jumalaa ole. Se on vain tapakritillisyyteen verrattavaa tapa-atismia.

Perusteellisen ateismin sisäistäminen ei ehkä ikinä maksa takaisin siihen investoituja voimavaroja, joten miksi vaivautua? Ateismi ei kannata, koska se ei takaa parempaa palkkaa, eikä siihen liity suoria luontaisetuja (paitsi niitä samoja, joita on liittynyt uskontoon, eli toisten ihmisten hyväksyntää ja yhteiskunnallisia virkoja).

Symbolisen pääoman markkinat toimivat kuten mitkä tahansa markkinat. Fiksun ihmisen on kysyttävä itseltään onko tieteellinen maailmankuva sittenkään fiksu investointi, jos uskonnollisen sisäistää nopeammin ja sitä myötä myös elämä voi nopeammin alkaa?

Jos minulla olisi lapsia niin ehkä ensimmäiseksi suosittelisin heitä kokeilemaan uskontoa - mutta lapsia minulla ei tietenkään ole, koska olen ateisti ja olen hukannut 10 vuotta elämästäni akateemisiin opintoihin.


Dinoleluissa lepää toivomme

Ateistien tilannetta ei auta voivotella. Parempi olisi yrittää kehittää ateismille jonkinlaista henkistä sisältöä - esimerkiksi vetoavia mytologioita ja rituaaleja. Toistaiseksi ateisteilla on esittää lapsilleen vain dinosauruspiirrettyjä, joihin on yhdistetty meteoriräjähdyksiä ja jännittäviä tulivuorenpurkauksia.

Voi poloja dinosauruksia. Heti kun näemme televisiossa kivan pikku raptorin niin tiedämme, että kohta tulee maailmanloppua niskaan. Suurten liskojen elämässä ei tainnut olla ainuttakaan huoletonta päivää. (Sodomman ja Gomorran tuho on tässä tapauksessa melkein sellaisenaan voitu lainata mytologiasta toiseen.)

Ateismin ongelma on melko yksinkertainen, jos tilannetta katsoo ulkopuolelta. Se, että jokin asia on totta, ei riitä tekemään siihen perustuvasta mielipiteestä vetovoimaista. Tätä loogista havaintoa voisi kutsua vaikka Niemisen giljotiiniksi.

Siitä että väite X on osoitettu todeksi, ei luonnollisesti seuraa, että mielipiteen X omaksuminen kiinnostaisi yhtään ketään.

Elämässä on harvoin tilanteita, joissa totuuden tietäminen antaisi huomattavaa etua kuvitelmiin nähden. Jopa skeptikot kokoontuvat ja keksivät tempauksiaan kuvitellut paremmuuden voimalla.

Jos uskovaisella on ongelmia jonkin tieteellisen vempaimen kanssa, hän voi vain soittaa ateistille, joka tulee ilomielin korjaamaan sen - tai uskovainen voi jopa itse opetella ammatin, jonka kaikki perusta on tieteellisessä ajattelussa. Kyllin notkea henkilö voi vaikka toimia esihistoriallisen museon oppaana, ja silti omassa mielessään uskoa, että maailma on 6000 vuotta vanha.

Tällaista totuuksista piittaamatonta elämäniloa jopa ateistien olisi syytä ihailla! Kyky elää sisäisten ristiriitojen kanssa mahdollistaa onnellisen ja pitkän työuran. Psykologit tietävät kyllä kuinka terveen elämän perustana on se, että defenssit ovat kunnossa.

Aiteismi on asennevamma. Ateistit ovat juuri niitä, jotka eivät suostu laulamaan yhdessä edes suvivirtta, vaikka uskovaisilla ei ole mitään ongelmaa vielä lapsiaan dinosauruspuistoon tai surffata wikipediassa.


Darwinin luvalla

Evoluutioteoria seisoo vahvasti uskontojen tukena. Suuret maailmanuskonnot ovat kehittyneet nykyiseen muotoonsa parin tuhannen vuoden luonnonvalinnan avustuksella. Niiden rituaalinen ja opillinen sisältö ovat ajan koettelemia ja ihmispsyyken hyväksi testaamia.

Minkään elämää ohjailevan laajemman katsannon sisällä yksittäisiä uskomuksia tai tapoja ei voida rationaalisesti vain asettaa voimaan. Se ei toimi. Myös ateismin täytyy käydä läpi monia vaiheita ennen kuin se kelpaa valamaan ihmisiin rohkeutta, empatiaa ja työiloa. Uskon että tätä prosessia voi nopeuttaa vain siten, että tarjoamme ateismille riittävästä kehittävää kritiikkia.

Toinen mitä ateismi kipeästi tarvitsisi olisi selkeästi muotoiltu ilosanoma. On paljon helpompaa lähentyä ryhmää, joka korostaa itseään positiivisten uskomusten ja elämänasenteiden kautta, eikä tarjoa vain vastalauseita.

Monia ateismin iloisia profeettoja on toki jo olemassa. Esimerkiksi Schoppenhauerin kirjoitukset eivät ole mitään pelkkää pessimismiä vaan joukkoon mahtuu paljon kauniita ja elämänmyönteisiä ajatuksia. Hänen teoksensa Kuolema ja kuolematon on itse asiassa jo melko ylevä ateismin runoelma, jota hyvin soisin luettavan omissa hautajaisissani - ja nimen omaan lohduttavana ilosanoman roolissa. Myös Yrjö Kallinen puhuttelee yhtä hyvin ateistia kuin ketä tahansa planeettamme tallaajaa.

Luotan että myös tulevaisuudessa tunnustukselliset ateistit puolustavat eettisiä arvoja ja luovat monia kauniita kirjoitelmia. Ehkä niitä olisi jo nyt tarjolla, mutta ne hukkuvat populististien ja kiihkoilijoiden vyöryyn - ja löytävät klassikon jalustansa vasta vuosikymmenten kuluttua.