Viihtymyksellisyys

Moderni kirjallisuudenteoria käyttää apunaan termiä "kirjallisuudellisuus" kuvaamaan niitä taiteellisia elementtejä, jotka erottavat kirjallisuuden tavallisesta kielenkäytöstä. Esimerkiksi runoudessa toistoa kutsutaan hienosti "toistoksi", kun se arkikielessä olisi vain "änkytystä" tai "jankkaamista".

Muistaakseni termi on alkujaan venäläisten formalistien ja strukturalistien keksimä, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on vain se, että käsite sisältää tiettyjä akateemis-elitistisiä ja korkeakirjallisia sävyjä. Se vihjaa, että kirjallisuuteen liittyy tiettyjä perinteitä, jotka täytyy tuntea, ennen kuin kirjallisuutta voi arvostaa tai ymmärtää - siis arvostaa oikeiden perusteiden tähden.

Moderni runous ja taideproosa ovat korkeampia lajeja, koska ne samaan aikaan hyödyntävät "kirjallisuudellisia" piirteitä, sekä tietoisesti rikkovat niitä vastaan. He myös lisäävät kulttuurista tietoisuuttamme sitä kautta, että leikitellessään kielen normeilla ja mahdollisuuksilla ne tuovat lukijan näkyviin ne rakenteet, eli struktuurit, joiden varassa kirjallisuus tehoaa ja toimii. Kirjallisuudellisuus on paitsi akrobatiaa myös jonkinlaista ajattelumme anatomiaa tai arkeologiaa. Se opettaa meille erilaisten tekstilajien ja diskurssien niksit ja toimii kognitiivisena itssetutkiskeluna.


Ajanvietteellisyys

Kuten jo totesin, kirjallisuudellisuus on ideologinen ja tärkeilevä termi. Sen rinnalla tahtoisin nähdä sellaisia sanoja kuten viihtymyksellisyys tai ajanvietteellisyys.

Näiden käsitteiden tarkoitus on palauttaa realiteeteistä karannut huomiokenttämme siihen ilmiöön, että monet yhä edelleen lukevat kirjoja ajankulukseen ja viihtyäkseen. Kaikki eivät ole kiinnostuneita tekstillisestä akrobatiasta tai avantgardesta, joka alati tahtoo löytää ja luoda uusia sanallisia temppuratoja.

Oikeastaan on erittäin asiallista kysyä, mitä tarkoittaa se, että ihminen viihtyy? Millaisia ovat viihtymyksellisyyden piirteet ja edellytykset?

Koska käytettävissäni ei ole haastatteluaineistoa, voin vain pohdiskella mikä minut itseni saa viihtymään - ja miksi ihmeessä toivon että aikani kuluisa joutuisasti? Sehän kuluu joutuisasti vain kohti kuolemaa!


Stop and go!

Sanotaan, että taide pyrkii pysäyttämään. Tavallinen populaarikirjallisuus sen sijaan tavoittelee ajan vinhoittamista, kellon kiihtytettyä rientoa. Miksi jotkut tahtovat yhtä ja toiset toista?

Ymmärrän hyvin, että junamatkalla toivoisi ajan kuluvan joutuisasti. Viidyttävä kirja voi tehdä juuri sen. Luulin, että kolmen tunnin jumittaminen olisi yhtä helvettiä, mutta Harry Potter risentää apuun - ja hups heijaa olen jo perillä. Hyvä etten viihtymykseltäni peräti ohittanut oikeaa asemaa.

Mitä silloin tapahtuu, kun joudun tällaisen maagisen aikavääristymän imuun? Ainakin muotitermi "flow" koettaa viitata siihen antaumukselliseen tekemisen iloon, jossa koko minuus ja ajan taju katoavat. Aika vierähtää ikään kuin kaikki olisi uneksintaa. Havahdun uudessa päivässä (ja uudessa paikassa) niin kuin olisi koittanut aamu, vaivalloinen herääminen. Mutta flow kuvaa aktiivisuutta, kun taas viihteen ääressä viihtyminen on passiivista. Voiko näitä rinnastaa? Ehkä voi, mutta onko se soveliasta?

Viihtymyksellisyydestä on niin paljon sanottavaa, etten tiedä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin:
a) pohtimaan erilaisia valveajan tajunnantiloja...
b) analysoimaan vapauden ja itsekontrollin luovuttamista esitykselle... alistumista passiiviseen katsojan rooliin...
c) erittelemään viihtymistä helpottavia efektejä...
d) ylistämään viihtymistä... tai päin vastoin tuomitsemaan sen orjamoraaliksi ja aivottomaksi populismiksi...


Tarve tulla viihdytetyksi

Mistä alkaen ihmisellä on ollut tämä tarve? Erottaako modernin ihmisen esimodernista juuri se, että moderni ihminen saa tärinöitä ja kokee huimausta, jos hän ei ole ehtinyt saada päivittäistä annostaan kevyttä draamaa ja informaatiota.

Aamuteevee, taustamusiikki, ilmainen uutislehti ähijunassa, sähköpostien lukeminen, päivittäinen annos Fingerporia ja Viiviä ja Wagneria. Koeta elää viikko ilman näitä ja näet ettei se ole mahdollista. Kehosi ei salli sitä, eikä liioin yhteiskunta. Kumpikin antavat viestejä siitä ettei nyt kaikki ole kohdallaan.

Ilman taidetta saatan selvitä kuukaudenkin, mutta en mitenkään ilman viihdettä. Ja lasken nyt uutiset viihteeksi, koska niissä on samaa pikakulutukseen soveltuvaa pinnallisuutta. Suurin osa uutisista ovat itse asiassa juoruja. Poliittisia ja taloudellisia juoruja, mainoksia tulevista ilmiöistä.

Vaikka ihminen olisi jo aikojen alussa viihdyttänyt itseään lauluilla ja kertomuksilla, oliko se vain keino lisätä sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja mahdollisuus tarjota työn väsyttömille lihaksille lepoa? Opimmeko me arvostamaan viihtymistä, koska se tarjosi meille suurempiakin etuja?

Onko aina ollut myös niitä, jotka eivät halua tulla viihdytetyiksi, vaan sen sijaan kaipaavat jotakin haasteellisempaa. Eikö myös taide ole suurimmaksi osaksi viihtymisen ja sosiaalistumisen välikappale?

Kumpi ole ensin, tarve viihtyä - vaiko tarve toimia viihdyttäjä, kiinnittää huomio itseensä, mahtailla taidoillaan tai vain pelleillä ja hullutella. Onko viihtyminen juuri se syy miksi mimesis toimii? Yksi varastaa huomion ja toinen tarkkailee, kolmas matkii perässä... Lepääkö koko kulttuurimme viihtymyksellisyyden tarpeen varassa?


Kun yksi blogikirjoitus ei riitä...

Minulta jäi nyt esittemättä lähes kaikki ne huomiot, joihin minun oli tarkoitus perustaa kirjoitukseni. Keräsin paperille listan älykkäitä näkökulmia, mutta nyt huomaan etten ole käsitellyt niitä juuri lainkaan. En ole ehtinyt. Koko ajan tulee mieleen jotain uutta. Viihde on ehtymätön aihe, johon ei olisi pitänyt koskaan kajota.

Ajankulun hallinnassa piilee jotain niin perustavaa merkitystä ihmiselämälle, etten pysty hahmottamaan sitä. Viihde on mitä tehokkain keino hillitä ihmisen potentiaalia - mikä sekin on nykyään välttämätöntä. Jos viihdettä ei olisi, me ehkä tuhoaisimme itsemme entistäkin nopeammin. Tekisimme työtä kunnes kaikki metsät olisi hakattu ja kaikki kalliot räjäytetty.

Ihmiskunnan onni on se, että meidät on passivoitu aivottomalla draamalla. Suurin osa ihmisistä vain istuu sohvalla sen sijaan, että he kasvattaisivat bruttokansantuotetta järsimällä paloiksi ekosysteemiä. Viihdettä tietenkin myös tuotetaan valtaisia määriä, mutta suuri osa siitä on aineetonta - tai koostuu ainoastaan biteistä ja yksiköistä, joihin ne on taltioitu.

Ehkä meidän ei tulisi pyrkiä kehittämään tietotaitoamme, vaan ainoastaan yrittää viihtyä. Siinä on jopa jotain perin hengellistä, jos henkilö viihtyy helposti. Katso nyt vaikka Buddha tai Jeesusta. Hyvinhän he näyttävät viihtyvät, ja ihan ilman mitään! Mitä helpommalla me viihdymme, sitä vähemmän meistä on vaivaa lähimmäisillemme ja ympäristölle. Loppujen lopuksi ihminen pärjää aika vähällä, kunhan hän ensin oppii tuntemaan olonsa pysyvästi rattoisaksi.