Olen ehkä jäävi arvioimaan Nylénin kirjallista laatua, koska sijoitun niin täydellisesti hänen kohderyhmäänsä. Puuttuu vain, että olisin katolilainen ja rakastaisin solmioita. Miltei kaikessa muussa Nylén myötäilee harrastuksiani ja ennakkoasenteitani.
Hetkittäin ehdin jo epäillä, että kyseessä oli ystäväpiirini monimutkainen pila - tai että kirjoittaja olisi tehnyt taustatutkimusta elämästäni ja kiinnostukseni aiheista - ja sitten räätälöinyt tekstinsä juuri sellaiseksi, että se imartelisi arvomaailmaani ja antaisi vaikutelman tekijän sivistyksen syvyydestä.
Antti Nylén saa minut tuntemaan, että ryhdyin kasvissyöjäksi, luin Linkolan kirjoituksia, ravasin elokuva-arkistossa ja kuuntelin Morriseytä kaikki ne vuodet vain, jotta saisin nyt nauttia etuoikeutusta asemassa, jossa minulle esseemuodossa ja taidollisella dramaturgialla tarjoillaan nostalgiahetkiä ja tarkka analyysi elämäni tähänastisesta kulusta.
Luukas Moodyssonin ja Robert Bressonin elokuvat ovat lähellä sydäntäni. Voisin kirjoittaa kummastakin esseen, ellei Nylén jo olisi sitä tehnyt. Olen myös useita kertoja päätynyt Islajan keikalle ja levyhyllystäni löytyy The Smithsin harvinaisia, numeroituja ja erikoisen kokoisia LP-levyjä. Myöskään Nico ja Dandyismi eivät ole minulle vieraita teemoja, sillä olen ulkoistanut ne parille ystävälleni, joiden ammattitaitoon voin tarvittaessa turvautua. Olen kuunnellut illan mittaisia luentoja siitä, miten kaikki merkittävä 1900-luvun kulttuurissa jotenkin liittyy Laurie Andersonin tai Nicon hahmoon. Useimmat esseiden erityislaatuisista aiheista eivät ole minulle mitenkään erityislaatuisia.
Antti Nylén on tällä hetkellä se puolue, johon eniten samaistun. Nautin hänen lukemisestaan, koska tunnen että hänen moraalisaarnansa eivät osu minuun, vaan siihen suureen tyhmään enemmistöön, joka on vieraantunut todellisuudesta ja jäänyt jälkeen esteettisestä ja eettisestä kehityksestä.
Mutta ennen kaikkea Antti Nylén on lopullinen todistus siitä, miten suuri ja syvälle juurtunut harha on individualismi - miten älytöntä on uskoa yksilön ainutlaatuisuuteen, edes siinä tapauksessa että lukee itsensä poikkeustapaukseksi ja yli-ihmiseksi. Antti Nylénin laaja suosio osoittaa julmasti, kuinka kaikki se, mitä joskus pidin omaperäisyytenäni, onkin ollut vain sukupolveni kollektiivista (piilo)tajuntaa ja aikamme lukevan sivistyneistön suuri klisee.
Joskus ylpeilin sillä, että kun Morrissey 90-luvulla esiintyi Helsingin jäähallissa, paikalla oli lisäkseni vain pari tuhatta maksanutta katsojaa. Sain tuntea kuuluvani harvinaislaatuiseen valaistuneeseen etujoukkoon. Nyt tajuan, että Suomen kokoisessa maassa pari tuhatta ihmistä on leegio.
Miten niin vihan ja katkeruuden?
Jos Nylén kirjoista pitäisi löytää jotain vikaa niin aloittaisin teosten nimestä. Missään vaiheessa en muista tunnistaneeni niissä katkeruutta - pikemminkin otsikoksi sopisi Myötäelämisen ja lapsekkaan innostuksen esseet tai Empatian ja haltioitumisen esseet.
Jopa kiukkuisuus, jolla Nylén kritisoi broilerinsyöjiä, on täynnä kannustavaa lämpöä ja ihmisläheistä huumoria. Nylénin provokaatio ei lietso vihaa. Se on niin osuvaa, että se riisuu aseista. Se ei jätä tilaa katkeruudelle, koska katkeruudessa eläminen edellyttää, että olisi voinut käydä toisin. Katkeruus on jossittelua, toivon elättelyä siitä, että Maailma tajuaisi kohdelleensa meitä väärin. Nylén ei jätä vihollisilleen vaihtoehtoja, joten myöskään katkeruudelle ei ole tilaa.
Luulen siis, että vihassa ja katkeruudessa on taustalla pelkkä tarkkaan valikoitu myyntistrategia. Nylén (tai Ville Hytönen) tajuaa, että lajilla on pitkä närkästymisen traditio: odotamme parhailta esseisteiltämme Nietschen, Baudelairen tai Linkolan kaltaista ylenkatsovaa ihmisinhoa ja syvävitutusta. Samaistamme älykkyyden kyynisyyteen, mikä tietenkin on täyttä hölynpölyä. Kyynikko on ihminen, joka ei kykene uusiin ajattelun aluevaltauksiin.
Olisin hyväksynyt edes sen, jos otsikko olisi luvannut vitutuksen ja moraalisaarnojen esseitä, koska ne voidaan hahmottaa vihan ja katkeruuden vastakohdiksi. Vitutus on lämmintä ja kihelmöivää, viha taas kylmää ja mekaanista - vastaavasti moraalisaarnaaja uskoo kykenevänsä sytyttämään ihmisissä jonkinlaisia reaktioita puolesta tai vastaan, kun taas katkeruus on pelkkää saavutettujen etujen puolustamista.
Jälkimmäisessä kirjassa Nylén sentään useammankin kerran antaa oman määritelmänsä halusta ja epäluulosta - mutta nekin ovat vain valikoituja esimerkkejä lukuisista yhtä keskeisistä käsitteistä, jotka yhtä hyvin olisivat voineet pompata kirjan kanteen. Miksi juuri nämä kaksi valittiin? Luultavasti vain antamaan jatkuvuutta ensimmäisen kirjan virheelle (tai myyntiharhautukselle). Halu ja epäluulo kuulostavat nekin perinteisiltä esseemuodon asennoilta.
Takakanteen poimitut määritelmät ovat kontektista poistettuina varsin tyhjänpäiväisiä, mutta lukijan ennakko-odotukset tulevat avuksi: halu sentään viittaa popkulttuurin ilmiöihin ja epäluulo Nylénin herkulliseen kristillis-älylliseen ristiriitaan. Ehkä sen fiksumpaa nimeä ei tarvita. Sentään kummastakin kannesta selviää, että kirjoittaja on Antti Nylén (tai Nylé, jos sanan tulkitsee genetiiviksi).
Kuri ja hillintä
Luettuani Nylénin kirjat jäin niin nälkäiseksi että jatkoin Timo Hännikäisellä. Löysin heti herroista yhtymäkohdan: sallimisen kulttuurin vastustuksen. Kumpainenkin ovat lukeneet Linkolansa ja pohjustavat maailmankuvansa ekologian argumenteille - mutta näistä lähtökohdista he vieläpä tuntuvat päätyvän siihen diagnoosiin, että ihmisen ei ole hyvä elää kuin pellossa. Tarvitsemme kulttuurista kuria, hyväksi koettua säätelyn traditiota.
Moderni yhteyskunta kannustaa ahneuteen, koska ahneus on luonnollista. Oman aikamme yksilönvapauden ja vapaan kasvatuksen ideologia kuuluu, että ”hillintä, rajoittaminen, estäminen, askeesi ja kieltäymys ovat eräänlaista väkivaltaa ihmistä kohtaan: ne ovat luonnottomia, koska ihminen on luonnostaan ahne.”
(Nylénin vihreä, s.221)
Timo Hännikäinen sanoo samaa, mutta evoluutiopsykologisen kielikuvan kautta:
Kiitän käytös- ja moraalikoodeja siitä, että ne saavat karvattomasta apinasta irti jotakin kunnollista.
(Ihmisen viheliäisyydestä, s.18)
En nyt tahtoisi kiinnittää huomiota siihen ristiriitaan, että modernismi – ja varsinkin moderni tiede ja siihen liittyvä kehitysusko – hahmotetaan vähintään yhtä usein luonnon hallitsemiseksi ja pyrkimykseksi alistaa luonto. ”Luonnollisuus” on vain yksi muodikas puhetapa aikana, jolloin kaikki on keinotekoista ja valheellista, ennen kaikkea ruoka jota syömme. Molemmat esseistit syyttävät modernismia luonnottomuudesta, mutta samaan aikaan myös siitä, että modernismi mukamas sallisi "luonnolliset paheemme".
Tästä ristiriidasta huolimatta tunnistan väitteissä tietyn pointin. Aikamme kulttuuri on hämmentynyt kurista ja todellakin julistanut jonkinlaisen sodan rajoittamista ja pakkokeinoja vastaan. Erityisesti tämä näkyy liberalistisessa talouspolitiikassa, mutta myös tavallisessa elämässä.
Oma tulkintani luonnollisuudesta on kuitenkin se, että hillintä, rajoittaminen, estäminen ja kieltäymys ovat täysin luonnollinen osa ihmisyyttä. Ihmisellä on anheuden ohella vaistojensa arsenaalissa eräänlainen vaistojensa hillitsemisen vaisto. Jopa ateisti useimmiten osaa pidättäytyä syömisestä ruokarukouksen aikana – jo pelkästään matkimalla muiden käytöstä.
Nyky-yhteiskunta eroaa aiemmista ehkä eniten siinä, että emme enää tiedä kuka hillinnästä ottaisi suurimman vastuun. Pahimmassa tapauksessa hillitsemisen vastuu on siirretty yhteisöltä yksilön omille harteille. Sukulaisilla, naapureilla ja ystävillä ei ole enää velvollisuutta iskostaa tapoja ja kuria, jos joku ei itse osaa käyttäytyä oikein. Oikaisun ja opettamisen sijaan ihminen vain ignoroidaan ja tuupitaan vaivihkaa ulos ovesta.
Rakastava patistaminen
Lähimmäisen komentaminen ja hillitseminen on osoitus välittämisestä. Osa ongelmaa on se, että yhteisöllisyys itsessään on murentunut niin pahasti, ettei kaveri ole taluttamassa humalaista teinityttöä kotiinsa vaan raiskatuksi tuleminen on jätetty hänen omalle vastuulleen. Facebook-siteet eivät käytännössä ole osoittautuneet niin vahvoiksi kuin perinteiset verisiteet ja lapsuudesta asti vaalitut ystävyyssuhteet.
Toinen osatekijä on optimistinen ihmiskuvamme. Monikaan tuskin haluaisi suunnitella elämänsä tyhjästä, mutta nykyään meidät pakotetaan teeskentelemään että se on juuri mitä haluamme - ikään kuin kukaan edes siihen kykenisi. Jokaisen omalla vastuulla on sivistyä ja menestyä - ja niinpä myös liikalihavat, työttömät ja syrjäytyneet ovat tätä kaikkea omasta tahdostaan. Miljoonat on jätetty kitumaan epärealisten mainosten ja lööppien keskelle, ilman syviä liittolaisuuksia. Ja kuitenkin tutkimuksista tiedämme, että yhä edelleen menestyksen pohjana on yhteisö: rikkaat vanhemmat ja eliittikouluissa muodostetut ystävyyssuhteet.
Big Brotherin, Idolsien ja muiden tositelevisio-ohjelmien viehätystä lisää se, että näissä ohjelmissa ihmisiä määräillään, patistetaan ja suorastaan pakotetaan – ja me näemme kuinka tuon alistamisen seurauksena he kehittyvät ja kukoistavat. Potentiaalisesta laulajasta tulee varma ja luonteva esiintyjä heti kun joku vain on solvaamassa häntä ja piiskaamassa menestykseen. Monet myös näyttäisivät fyysisesti kaunistuvan heti kun heillä on herra ja käskyttäjä. Heidän ilmeensä on ylpeä ja katseensa keskittynyt.
Toivon, että yhteiskunta jotenkin viisastuisi tällaisista esimerkeistä. Ihminen kyllä laihtuu tai kypsyy, kunhan hänellä on personal trainer - tai edes selkeät tavoitteet. Vuosituhansia ihmisen piiskurina on toiminut puute sekä se, että hän on asunut samassa tilassa muiden ihmisten kanssa. Laiskottelijat ovat saaneet kuulla kunniansa.
Nykyihmisen hybrikseen kuuluu myös se, että menestyjät kuvittelevat menestyksen olevan omaa ansioitaan. Ihmisen menestyksen kuitenkin määrittävät yhä edelleen (paitsi syntyperä ja sosiaaliset suhteet) niinkin yksinkertaiset asiat kuin usko ja toivo. Päihteisiin, ylipainoon ja masennukseen liittyvä itsekurin romahtaminen on seurausta toivottomuudesta. Jos usko itseen lakkaa, samoin hiipuu myös itseen kohdistuva kuri.
Veltostumisen taustalla on myös se, että meiltä puuttuvat velvollisuudet. Uskonto antaa ihmiselle ryhtiä, koska se määrittää päivittäiset päämäärät ja vaarat - ja osoittaa kullekin sopivan vaativan elämäntehtävän. Jos ihmisellä ei ole mielekästä ammattia, hän tarvitsee mielekkään uskonnon. (Kirjailijan Herra on se teos, jonka parissa hän kulloinkin työskentelee. Kun teos valmistuu, kirjailija tyypillisesti sortuu hetkeksi rappioon, kunnes löytää itselleen uuden käskyttäjän.)
Toivottomuuden merkit voi nähdä myös ympäristöpäätöksissä. Jos Itämeren elpymiseen tai ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen riittäisi uskoa, sen seurauksena ehkä sovellettaisiin enemmän rajoittamista ja hillintää. Myös ateisteilla on syytä toivoa, että oppisimme taas enemmän arvostamaan toivon ja uskon voimaa.
* * *
PS. Jälkimmäisessä teoksessaan Nylen heittää haasteen:
Pohdin, ettei pornotähdestä tai jostakusta internetin alastonmallista voisi kirjoittaa esseetä tai tutkielmaa, vaikka tämä kuinka herättäisi halua ja mielenkiintoa. Vai voisiko? En tiedä, onko kukaan yrittänyt.
(levänvihreä kirja, s.199)
Tunsin heti, että minun oli yritettävä vastata tähän haasteeseen. Tiesin myös välittömästi kenestä tahdon kirjoittaa...
PPS. Uskallan veikata, että Nylénin kolmannessa essee-kokoelmassa käsitellään Laurie Andersonia ja David Byrneä (tai Brian Enoa), minkä lisäksi hän erittelee Beatlesin hajoamisen syitä ja Yoko Onon roolia siihen - puolustaen kuitenkin Yoko Onoa ja mollaten Paul McCartneyta. Lisäksi uutena elokuvateemana esitellään aivan yllättäen Woody Allen, jonka elokuvista Nylén löytää tunnustuksellista dialogia uskonnollisuuden kanssa. Näiden lisäksi Nylén tahtoo vihdoin sanoa mielipiteensä muumeista sekä Virginia Woolfista. Suomalainen teema liittyy Yrjö Kalliseen, mutta sen lisäksi Nylén kritisoi ohimennen Jarkko Tontin käsityksiä kirkosta intituutiona ja traditiona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti