Opintopisteiden talousteoriaa

Opintopisteet voi nähdä eräänlaisena yliopiston sisäisenä valuuttana, jonka avulla oppilaitos voi patistaa omia kansalaisiaan työhön. Opintopisteet voi ymmärtää myös sosiaaliseksi pääomaksi, jonka viisas investoiminen voisi johtaa symbolisen pääoman kasvuun, ilman että opintopiste valuuttana kokisi minkäänlaista inflaatiota.

Mietitään nykyistä tilannetta. Opiskelija lukee istuu kirjastossa ja lukee tenttiin. Tenttipäivänä hän herää hieman tavallista aikaisemmin, etsiytyy oikeaan auditorioon, kirjoittaa muutaman esseen ruutupaperille ja palauttaa ne opettajalle. Tämä lukee vastaukset ja antaa niistä (yleensä vain numeroon perustuvan) arvionsa. Tentin jälkeen kirjat palautetaan kirjastoon ja vastauspaperit todennäköisesti heitetään roskiin.

Opintopisteet ovat kannustin, mutta mihin ne kannustavat? Oppimiseen ehkä, mutta mihin muuhun – eivät oikeastaan mihinkään.

Kuvitellaan toisenlainen järjestely. Mitä jos opiskelijalle kirjojen lukemisen sijaan annettaisiin tehtäväksi suomentaa filosofinen wikipedia-artikkeli jostain muusta kielestä – englannista, ranskasta, saksasta? Kun työ olisi valmis, opettaja menisi nettiin ja tarkistaisi työn laadun. Jos hän näkisi virheitä oppilaan käännöksessä, opettaja korjaisi ne. Arvosana määräytyisi opiskelijan tietotason mukaan, kuten ennenkin.

Jos valmista Wiki-artikkelia ei löytyisi sopivalla kielellä, oppilas voisi lukea opettajan valitsemaa aihetta käsittelevän kirjan ja luoda sen pohjalta ihka uuden sivun nettisanakirjaan. Opiskelija tekisi melkein samat asiat kuin nytkin, kun hän pänttää ja vastaa sitten koekysymyksiin. Uudessa järjestelyssä opiskelijalla vain olisi aiempaa suurempi sosiaalinen paine tehdä hyvää jälkeä. Työ saattaisi tuntua myös mielekkäämmältä kuin ennen.

Opiskelija oppisi likipitäen samat asiat, mutta akateeminen valuutta olisi käytetty konkreettiseen työhön ja Suomen Kansan käytössä oleva filosofinen pääoma olisi kasvanut aiempaa suuremmaksi. Vuosien varrella suomenkielisten Wikipedia-artikkelien määrä vain kasvaisi ja yhä useammat ymmärtäisivät nettiaineistojen hyvät laatukriteerit.

Yliopistoilla on valtaisat valuuttavarannot opintopisteissä mitattuna ja suuri määrä työvoimaa, joka haluaa saada siitä osansa. Miksi tätä valmiiksi palkattua työvoimaa ei käytetä yleishyödylliseen työhön, jos se ei tuota yliopistolle lisäkustannuksia?

Erityisesti tämä pätee kielten opiskeluun. Pidemmälle edistyneet opiskelijat voisivat hyvinkin kääntää wikipedia-artikkeleja hindistä, latinasta, venäjästä mistä vain – kyllä netissä tekstiä riittää. En tiedä vaikka jotkin opettajat olisivat jo tajunneetkin tämän. Kyse ei kuitenkaan ole vain muutaman opettajan nopeasta reagoinnista vaan siitä, että tiedon kartuttamisesta voisi tulla yleinen käytäntö jo ennen tutkijan ammattia. Samalla kaikki opiskelijat oppisivat paremmin hallitsemaan oikean lähteiden merkitsemin tavan ja tieteellisen ajattelun.

Olin varma, että juuri tällaisista konkreettisista muutoksista Pekka Himanen on saarnannut jo vuosia. Katsoin mitä hän sanoo kirjansa Kukoistuksen käsikirjoitus (2010 WSOY) kolmannessa luvussa, jolla on lupaavasti nimi "Yliopisto 2.0". Varmastikin näin rohkean otsikoinnin alta löytyy juuri niitä käytännön suunnanmuutoksia, joita tietoyhteiskuntamme kaipaa.

Himanen kirjoittaa näin:

"Oppiminen lähtee avoimesta kysymystilasta.

LUOVUUS
RIKASTAVA YHTEISÖ
LUOTTAMUS

Toinen sokraattinen vertaus on, että opettaja on kätilö.

What!??

Richard Maurice Bucke & taito ymmärtää hyvien asioiden päälle

On kulunut jokunen vuosi siitä, kun Pariisissa satoi rankasti ja poikkesin kuuluisaan Shakespeare-kirjakauppaan, siihen joka sijaitsee aivan Notre Damen kirkon vieressä. Kokemus ei ollut kovinkaan taianomainen, vaikka liike muistuttaa paljon sitä antikvariaattia, johon Bastian Balthasar Bux poikkeaa elokuvassa Päättymätön tarina. Hyllyjen luokittelua oli vaikea hahmottaa ja kirjoja oli ties kuinka monella eri kielellä.

Osuin kuitenkin runohyllylle, josta löysin Walt Whitmanin valittujen runojen edition - yhden niistä monista. Tässä laitoksessa oli poikkeuksellista se, että loppuun oli koottu joukko arvosteluja tai kommentaareja, joita toiset kuuluisat kirjailijat olivat laatineet Whitmanista. Kriitikkojen joukossa esiintyi sellaisia nimiä kuin John Burroughs, Robert Louis Stevenson, Ezra Pound, D. H. Lawrence, James Joyce ja Henry Miller.
Shakepeare and Company (wikipedia)

Whitmanin runot eivät kuitenkaan sillä hetkellä minua kiinnostaneet, sillä olen lukenut Leaves of Grass -teoksesta jo kaksi eri alkukielistä editiota ja useampia suomalaisia käännöksiä (Whitman itse muokkasi jokaista kirjan myöhempää painosta ja lisäsi teokseensa uusia runoja vuosien edetessä). Minua kiinnostivat vain kirjan liitteenä tulevat kritiikit - mutta ei tehnyt mieli ostaa kokonaista valtavan paksua kokoelmateosta. Ajattelin, että tilaan sitten kotona Amazonista. No, eipä tullut tilattua.

Tämän viikon alussa koin suuren havahtumisen, joka oli muhinut monta vuotta jossain aivojen alikulkutunnelissa. Tajusin että Whitman-kritiikkejä voisi löytyä netistä.

Olin osunut käsittämättömään kultasuoneen. Löysin vartissa monta sataa vuosien varrella julkaistua esseetä ja kirjallisuusarvostelua - jotkin sanomalehtijutut olivat jopa samalta vuodelta 1855, jolloin kirjan ensimmäinen painos ilmestyi.

Linkki: Contemporary Reviews 1855

Nyt tarkoitukseni ei ole puhua niinkään Whitmanista, vaan kahdesta muusta herrasta, joihin tutustuin näiden kritiikkien kautta. Taianomaiset tapahtumat eivät toteutuneetkaan Pariisissa, vaan niinkin arkisessa paikassa kuin Internet.

Malcolm Cowley (1898-1989) Wikipedia

Yksi kiehtovimmista artikkeleista, joihin törmäsin, oli nimeltään "Song of Myself" and Indian Philosophy (1959). Siinä etsittiin yhtymäkohtia runoelman ja hindufilosofioiden välillä - ja löydettiinkin melkoinen määrä. Jutun oli kirjoittanut sen niminen heppu kuin Malcolm Cowley. Hän oli tehnyt melkoista taustatutkimusta selvittäessään missä määrin Amerikassa ennen vuotta 1855 oli mahdollisuus päästä käsiksi Bhagavad Gitaan, Upanisadeihin ja vastaaviin Intian klassikoihin. Ilmeisesti Whitman ei ollut lukenut kumpaakaan, mutta kuullut palasia sieltä täältä - orientaalin ihmeistä kyllä keskusteltiin kabineteissa ja päivälehdissä.

Tässä kaikessa ei ollut mitään kovin yllättävää ennen kuin tutkin Wikipediasta mitä Malcolm cowley oli ollut miehiään. Selvisi että hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin saattanut julkisuuteen sellaisen amerikkalaisen matkakirjan kuin On The Road (by Jack Kerouac). Ei siis mikään ihme, jos hän ymmärsi myös Whitmanin dharmaa.


Cosmic Conciousness

Vähintään yhtä nautinnollisen Whitman-esseen oli kirjoittanut Richard Maurice Bucke (1837-1902), joka oli Whitmanin henkilökohtainen ystävä ja jonkinlainen opetuslapsi. Hänen ihailunsa on virkistävää, eikä se tunne rajoja. R. M. Bucke kirjoittaa esimerkiksi näin:

Jeesus näki, mutta ei niin kirkkaasti kuin Whitman.

Toisin sanoen runoilija oli Buckelle jotain vähän samaa kuin Morrissey on Antti Nylenille: ei enempää eikä vähempää kuin toinen tuleminen - mutta vain niille, joilla on kykyä ymmärtää hyvien asioiden päälle.
Bucke ei ole ainoa, joka vertaa Walt Whitmania messiaaseen, sillä myös Robert Louis Stevenson on kirjoittanut esseen nimeltään "The Gospel According to Walt Whitman" (eli "Whitmanin evankeliumi" tai "- ilosanoma"). Bucken ylistys on kuitenkin monta astetta vilpittömämpää ja vailla ironiaa. Olen seuraavassa melko huolettomalla otteella suomentanut hänen kirjoituksensa alun:

Walt Whitman on täydellisin esimerkki, jonka ihmiskunta on toistaiseksi saanut kosmisesta tietoisuudesta. Ensinnäkin hänessä on tuo uusi katsanto kehittynyt pisimmälle - mutta sen lisäksi hän on elänyt modernina aikana ja kuvannut näkemyksiään ajan edellyttämällä konkreettisuudella ja selkeydellä.

Hän kertoo meille arkisten kuvien kautta (tosin ei tietenkään niin kattavasti kuin voisimme toivoa) valaistumisensa hetkestä sekä sen jättämistä oivalluksista ja vavistavista tunteista.
Ei tule ajatella, että Whitman olisi kaiken aikaa elänyt tuossa korkeammassa tilassa, mutta se toistui hänessä silloin tällöin - ja näihin näkyihin palaaminen väheni vuosien vieriessä. Myös ilmestysten väkevyys tuntui laimentuneen kuta vanhemmaksi hän eli.

Whitmanin tapaus on poikkeuksellinen juuri siksi, että olemme voineet tuntea hänen elämänsä koko vaiheet ja vertailla sekä nuorta että kypsää persoonaa. Esimerkiksi vain joitakin vuosia varhaisemmista kirjoituksista emme löydä sitä samaa runoilijanlaatua, joka on hänen valaistumisensa aikaisissa teksteissä. Edes hänen suuri maineensa ei kykene herättämään eloon niitä monia novelleja, joista puuttuu sama säkenöivä voima.

Umpisurkeiden tekeleiden joukosta siis aivan yllättäen nousee esiin Leaves of Grass, jonka jokaisen sivun jokaisen kirjaimen tuleen on kirjoitettu ilmoitus IKUISESTA ELÄMÄSTÄ.

Bucke siis huomauttaa aivan oikein, että Jeesuksen tai Buddhan rinnalla Walt Whitman on korkeampaa laatua eritoten siksi, että hänestä on säilynyt luotettava dokumentti: sekä kuva historiallisesta henkilöstä että hänen omakätinen kirjoituksensa - jotain mitä näiltä toisilta kosmisen tietoisuuden profeetoilta ei ole voitu saada talteen.

Aivan eri kysymys on se, että puhuvatko Jeesus, Buddha tai Whitman ollenkaan samasta asiasta. Tätä meidän on vaikea selvittää, koska uskonnolliset lähteet ovat ristiriitaisia ja epäluotettavia. Kuitenkin jos jotakuta tulee tästä kaikesta syyttää niin ennemmin sitten Jeesusta tai Buddhaa - mitäs eivät omalla nimellään julkaisseet yhtään Best-selleriä!

Uskollinen opetuslapsi Maurice Bucke kuvailee ystävänsä elämänvaiheita hahmottamassaan profetaalisessa kontekstissa näin:

Years he has been guided by this supernational illumination. He has yielded freely to it and obeyed its behests as being from God Himself.

...he says he does know God, and will cling to him though the waves buffet him. The inspiration, the illumination - he is sure that this comes from God. He has no doubt. There can be no doubt of that.

He says: Compared to the flash, the divine illumination, from which they had their origin, how poor and worthless his poems are.

He rallied, and again, it seems, from time to time the vision appeared and the voice whispered... At last, in 1891, at the age of seventy-two, the "brahmic Splendor finally departed.

Amerikkalaiset kirjallisuudentutkijat eivät välttämättä esitä Walt Whitmania aivan samanlaisessa valossa. Kyse ei ole niinkään siitä, että he vieroksuisivat hänen profetaalisia puoliaan - heille vain on ollut tärkeämpää, että Whitman on ennen kaikkea Amerikan Runoilija. Siihen kuvaan ei sovi, että hän saarnaisi jotain itämaisia hindujuttuja.

Monille tavallisille amerikkalaisille lukijoille on myös liian arkaluontoista, jos yhdistetään huorien ja homojen seurassa viihtynyt kulkuri ja nautiskelija kristushahmoon tai edes kristilliseen mystikkoon - vaikka Jeesus olisi tehnyt aivan samaa - siis hengaillut huorien ja muiden yhteiskunnan hylkäämien ihmisten kanssa.

En jatka Whitmanin dharman analyysiä tässä sen laajemmin, mutta pienenä mainoslauseena totean, että esimerkiksi Bucken kirjoituksen tyyli ylittää paikoin kaiken sen eeppisyyden, jonka olemme oppineet tuntemaan enintään jostain Michael Bayn tai James Cameronin toimintaelokuvista. Silti hänen mielipiteensä saattavat samaan aikaan olla vakavasti otettavia.

Olemme kadottaneet jotain oleellista 1800-luvun tavasta sanoa asioita. Monista historiallisista teksteistä löytyy ajatuksia, jotka pätevästi kommentoivat tämän päivän ihmisen maailmankuvaa - asiat on vain sanottu rohkeammin ja suuremmalla sydämellä. Aamenit sille!

AUDIOVISUAALINEN KONVEHTI

KEIKKARAPORTTI: Solar Apparatus @ Jaala.


Sain viime viikolla mielenkiintoisen Facebook-kutsun. Jaalan kylässä, Hartolan Pienviljelijäyhdistyksen talolla, esiintyisi perjantaina bändi nimeltään The Solar Apparatus. Keikka olisi ilmainen, sillä tarkoitus oli kuvata musiikkivideota pian ilmestyvää levyä ajatellen - sekä tietenkin muuten vain pitää vähän hauskaa ja pyöräyttää dharman pyörää.

Jaalaan matkustaminen oli oma seikkailunsa. Helsingistä ei tietenkään mene suoraan mitään bussia ja Kouvolastakin pääsee vain joidenkin kilometrian päähän. Matkaan kului noin 5 tuntia ja sittenkin tarvittiin noin kymmenen puhelinsoittoa ja vähän hyvien ihmisten laupeutta.

Esiintymispaikan pihalla törmäsin Karhumauriin, joka oli ajanut 120 kilometria vastakkaisesta suunnasta. En yllättynyt, sillä kyseessä oli kuitenkin bändi, jonka jokainen kotimaista proge-skeneä vähänkin seuraava henkilö ehdottomasti halusi nähdä.


Solar Apparatus on eräänlainen taiteellisesti kunnianhimoisempi seuraaja Lauri Kuosan aiemmalle bändille nimeltään The Sun Machine(MySpace), joka julkaisi ainoan levynsä jo 2000-luvun alussa. Sun machinillä oli pari paikallista hittiä Etelä-Karjalassa, mutta sen jälkeen ryhmä kadotti sisäisen yhtenäisyytensä ja määrätietoisuutensa.
Varmaan hajaantumista edisti se, että bändin jäsenet muuttivat moneen kertaan sinne tänne ympäri Suomea eivätkä voineet harjoitella yhdessä säännöllisesti. Sun Machinen live-keikkojen perusteella tiedän, että uusia biisejä on jo pitkään ollut riittävästi toiseen levyyn, mutta albumia ei vain ole kuulunut.


"Hyvää mökki. Skulaa musaa."

Olin innokas näkemään mihin suuntaan aurinko-kojeen musiikki on sittemmin kehittynyt.
Lauri Kuosan kanssa Apparatuksen biisejä on säveltänyt ainakin Otto V., eli Odkid, jolla riittää omiakin levy-projekteja monella nimellä. Jaalassa bändin kokoonpanoon olivat liittyneet myös Oton Sibelius-akatemiasta valmistunut isoveli Ilja V. sekä Juuso Partanen, joka on hankkinut soitto-oppeja Intiasta asti niin kuin Beatlesit aikanaan.

Juuso virittää soitintaan.

Solar Apparatuksen keikka olikin melkoista tykitystä, kunnon hard-core progea King Crimsonin, Yes'sin ja vanhan Genesiksen tyyliin.
Soittajien taito on nykyään aivan toista luokkaa. Eniten musikaalisesta auringonpurkauksesta tuli mieleen King Crimsonin levy Larcs tongs in Aspic. Ja siis nyt en tarkoita vain että bändi olisi ottanut vaikutteita sieltä suunnasta - myös taiteellinen kunnianhimo oli samaa luokkaa.

Ainoa mitä vanhoista Sun machinin ajoista jäin bändissä kaipaamaan on naissolisti. Jos edes jossain biisissä kuluisi naisäänen heleyttä, se voisi tuoda taiteelliseen ja taitavaan äijäbändiin vähän lisää popin keveyttä ja vetovoimaa. Mielestäni Kaisu Hakoma teki aikoinaan hyvää työtä Sun Machinin laulajana, vaikka hän ei ehkä teknisesti ollutkaan niin ammattimainen. Ehkä tykkäsin hänen mukana olostaan juuri siksi, että myöskään itse en ole kovin kultivoitunut musiikkikriitikkona tai hifistelijänä.

Kun Solar Apparatuksen tärkeä ja kauan odotettu levy joulun aikaan ilmestyy niin eiköhän myös keikkoja tulla näkemään lisää - ja toivon mukaan vähän helpommin saavutettavissa paikoissa.

"Pelin avaus, niin sanotusti. Näin voisi sanoa." - Otto V.

Ainakaan aikuisen asenteen puutteesta näitä tyyppejä ei voi syyttää, sillä heti yleisön poistuttua ovet suljettiin ja bändi soitti koko keikan uudestaan - "jotta kameralle saataisiin lisää kuvakulmia", selittää yksi piuhan kanssa juoksevista roudareista.

Itse alan olla pitkän ja raskaan matkanteon jäljiltä jo hyvästi päihtyneessä tilassa. Niinpä odotan hetken keittiössä kahden avatun viinipullon kanssa, jos vaikka saisin seuraa Uutis-Vuoksen kuvaajasta tai edes Sony-musiikin edustajasta. Kaikki ovat kuitenkin salissa räpsimässä kuvia tai säätämässä johtoja.

"Täällä tehdään nyt videoo - kahvit juodaan sit kohta!", huutaa Jarno Rossi, videon ohjaaja keittiön ovella, kun joku soittajista yrittää välissä livahtaa sisään. Rossi tietää miten artistit pidetään kurissa, sillä aiemmin sama mies on tehnyt mm. Pulkkinen tv-sarjaa, Miljonaari-Jussia Ranskan Rivieralla sekä leikannut videoita esim. Brian Enon biisiin.

Vaikka on perjantai, niin näissä kuvauksissa ei viinalla lotrata - hyvä jos nopeat ehtivät savuilla käydä. Niinpä käyn nopeasti kusella ja yritän myös itse kestää seuraavan esityksen läpi pelkällä Pommacilla. Olen suunnitellut, että vielä haastattelen muutamia tyyppejä, enkä haluaisi olla siinä vaiheessa ihan lärvit.

Toinen esitys on jopa ensimmäistä parempi. Soitto kuulostaa rennommalta ja bändi on yhteen nivoutunut. "On melkein maagista kokea tällaista synergiaa" kuulen jonkun sanovan yleisössä.



"Mahtava viikko", kertoo Ilja Venäläinen keikan jälkeen. "Porukan sisäinen henki on ollut uskomaton."

Kyselen videon budjetista ja saan tietää, että yhdistystalon vuokra on koko viikoksi maksanut 100 euroa. Bändi on asunut paikkakunnalla jo edellisestä viikonlopusta asti ja harjoitellut yhdessä. Se näkyi esityksestä - varsinkin jälkimmäisellä kierroksella, kun esiintymisjännitys oli haihtunut.

"Tuli ihmisten kanssa sulauduttua. Tietynlainen egon kuolema, kun menee sinne musiikkiin sisälle. Toivon mukaan dharma siirtyy myös kuulijaan." - Otto V.

Lopuksi vielä linkkejä Solar Apparatuksen fani-sivuille:
Reverbnation
MySpace: Solar Apparatus

Koheltava tutkielma vapaudesta

Isaiah Berlin piti vuonna 1958 esitelmän, jossa hän kritisoi anglo-amerikkalaisen filosofian perinteitä. Hän moitti aikalaisiaan siitä, että he yhä turvautuivat 1600-luvulla eläneen Thomas Hobbesin luomiin vapauden määritelmiin.

Berlinin mukaan Hobbes määritteli ainoastaan vapauden negatiivisen puolen: sen että yhteiskunta joko kieltää tai sallii jonkin teon - ja korosti, että vapaudella oli myös toinen puoli: että juridisesti vapaaksi määritellyllä henkilöllä on yhteiskunnallisen sallimuksen lisäksi oltava myös taloudelliset ja tekniset lähtökohdat sekä kykyä saavuttaa se mitä hän tavoittelee. Vasta silloin voidaan puhua vapauden toteutumisesta.

Berlinin korostama erottelu on toki merkittävä kehitysaskel vapauskeskustelussa, mutta eniten se havainnollistaa sitä kuinka pieniä tyypilliset kehitysaskelet filosofiassa tuppaavat olemaan.

Viimeisen 30 vuoden aikana on julkaistu lukuisia hienoja tutkielmia vapaudesta, jotka vievät Berlinin erittelyä monta askelta pidemmällä. Harmi vain, että useimmat filosofit eivät ole lainkaan huomanneet näitä tutkielmia - eikä siitä syystä niiden mieltä avartava vaikutus ole ulottunut filosofiseen diskurssiin. Ja ei, en puhu nyt elokuvasta Matrix, jota mm. Radiofilosofit Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna ovat käsitelleet. Puhun toisesta paljon merkittävämmästä elokuvatrilogiasta nimeltään Mies ja alaston ase.


Hei, me pohditaan vapautta!

Palaan hetkeksi Isaiah Berliniin. Hän siis sanoi, että vapautta on kahdenlaista: ensinnäkin negatiivinen vapaus - että laki ei kiellä -, ja toiseksi positiivinen vapaus - että henkilöllä on vaadittavia kykyjä tavoitella unelmiaan ja toteuttaa yhteiskunnalta saamiaan valtuuksia.

Mitä Frank Drebin tarkalleen ottaen tekee kolmen elokuvan verran? a) Hän joutuu toistuvasti toimimaan vastoin esimiestensä käskyjä, ja b) hänellä ei ole liiemmin erityisiä taitoja tai älynlahjoja.



Mies ja alaston ase -elokuvat osoittavat omalla oudolla tavallaan, että positiivisen ja negatiivisen vapauden määritelmässä on suuri ongelma - kummankan puute ei nimittäin näyttäisi pysäyttävän Frank Drebiniä. Kaikki on pohjimmiltaan kiinni yrittelijäisyydestä ja hölmön tuurista.

Itse asiassa 1900-luvun komedia on alusta saakka käsitellyt vapauden teemoja. Chaplinin kulkurihahmon köyhyys ja lainsuojattomuus mahdollistivat hänelle tiettyjä luovia erivapauksia. Kulkuri on vapaampi, koska hänellä on niin vähän hävittävää (ja hävettävää). Komedia saa usein voimansa ristiriidoista ja kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, käsityksemme vapaudesta ovat ristiriitoja täynnä. Kulkurin paradoksi on vain yksi monien joukossa.


Systeemi on mätä

Palaan historiassa hieman varhaisemmalle kaudelle. Rooman valtakunnan kultakaudella - siis Keisari Augustuksen aikaan - jolloin kertomuksen mukaan eli monia henkisiä opettajia, jotka julistivat ilosanomaa vapautuksesta. Tuolloin yhteiskunnallinen keskustelu kävi erityisen kuumana Palestiinassa, jossa monet eturyhmät (Monty Pythonin mukaan ainakin Palestiinan kansallinen vapautusrintama ja Palestiinan vapautuksen kansanrintama...) tahtoivat keisarin ja maaherran ohella tuoda esiin oman näkemyksensä ulko- ja sisäpolitiikasta.


Pontius Pilatukset, Herodekset ja hapatustaan tarjoavat fariseukset mainitaan usein Uudessa Testamentissa, koska tarinaan tarvitaan maallinen riistovalta, joka toimii vastakohtana tulevalle Taivasten Valtakunnalle. Pian vapahtajan syntytarinan jälkeen siirrytään kohtaukseen, jossa oman elämänsä Obi-Wan Kenobi Johannes Kastaja on paennut yhteiskuntaa erämaahan, johon hän on perustanut oman terroristileirinsä. Hänen Nasaretilainen serkkunsa puolestaan opettaa, että köyhyys tekee vapaaksi: "myy turha roinasi ja anna rahat köyhille" tai "turha on rikkaan ja työnsä orjuuttaman porvariston haaveilla kameliretkestä Golanin kukkuloille."

Olimme sitten ateisteja tai kristittyjä, on meille ilmiselvää, että Jeesus Nasaretilaisen vapauskäsitys eroaa eräässä suhteessa Isaiah Berlinin vapauskäsityksestä. Jälkimmäinen näkee vapautuksen toteutuvan yhteiskunnan sisällä - ensimmäinen taas etsii vapautta yhteiskunnallisten raamien ulkopuolelta. Kristitty määrittelisi skenaarion ehkä siten, että Pontius Pilatuksen tuomioistuin sijaitsee toisen paljon suuremman tuomioistuimen sisällä. Jeesus kärsii kansan oikeudessa, mutta hän aikoo valittaa korkeimpaan oikeuteen - ja kuten me tiedämme, hän saa valituksensa läpi yhdessä viikonlopussa.

Ateisti hahmottaa asian hieman toisin, mutta uskallan silti käyttää samanlaista analogiaa. Ateistille korkeampi tuomioistuin on fysikaalinen todellisuus. Jos Jeesuksen tai Pilatuksen tuntemassa lakikirjassa on epäselvyyksiä, me voimme vedota täsmällisempään tiedonlähteeseen, eli fysiikan lakiin. Pontius voi ehkä määrätä ihmisen ristiinnaulittavaksi, mutta hän ei voi määrätä tuulta tai sadetta. Uskovaisia ja tiedeihmisiä yhdistää se, että he molemmat opettavat keisarin valtaakin korkeammista voimista.

Kun Thomas Hobbes puhuu vapaudesta, hän puhuu yhteiskunnallisesta vapaudesta. Kun Isaiah Berlin puhuu vapaudesta, hän yhdistää siihen yksilön tiedot ja taidot. Kun Jeesus puhuu vapaudesta, hän viittaa yksilöä ja yhteiskuntaa suurempiin voimiin. Ja kun Frank Drebin astuu ruutuun, kaikki on mahdollista - jopa fysiikan lait saattavat silloin taipua.


Jeesuksesta Dirty Harryyn

Rikoselokuvat ainakin 70-luvulta alkaen keskittyvät hyvin usein poliisin oikeuksien laventamiseen. Yhteiskunta kuvataan viidakkona, jossa vai kovat voivat selvitä. Koska laki ei salli tiettyjä toimenpiteitä, Likainen Harry ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Asetelma on tuttu jo varhaisesta film noirista, jossa kovaksi keitetty etsivä pelaa alamaailman säännöillä.

Vigilante-sankari löytyy miltei kaikista vähänkään menestyneistä toimintaleffoista. James Bondilla on lupa tappaa, Bruce Willisillä on lupa aukoa päätään Die Hardissa ja Mel Gibson on itsetuhoinen hullu Tappavassa aseessa. Vaikka James Bondilla on äärettömmät laajat oikeudet - moraalisesti ajateltuna suorastaan sairaalloisen laaveat - me huomaamme silti, että lähes kaikissa elokuvissa Bond päätyy tilanteeseen, jossa hän joutuu uhmaamaan esivaltansa käskyä. Tilanne on ikään kuin sisään kirjoitettuna hänen hahmoonsa.

Sama vallattomuus ja arvaamattomuus pätee Frank Drebiniin. Tuntuu kuin emme voisi katsojana samaistua yhteenkään toimintaelokuvan päähenkilöön ja nähdä hänessä sankaruutta, ellei hän ensin saisi esimieheltään käskyä lopettaa tutkimukset - ja sitten uhmaisi näitä käskyjä. Itse asiassa: onko ainuttakaan poliisielokuvaa tehty viimeisn 50 vuoden aikana, jossa sankari ei jossain vaiheessa uhmaisi esivaltansa ohjeita?

Erikoisintä tässä kaikessa on se, että samaan aikaan nämä elokuvat tiedostamattaan tekevät uljaita kumarruksia antiikin suuntaan. On nimittäin mahdotonta kuvitella myöskään antiikin draamaa, jossa ei suututettaisi jumalia. Mistä troijan sodan kerrotaan alkaneet? Siitä kun Paris valitsee Afroditen kauneimmaksi ja samalla suututtaa kaksi muuta missikandidaattia. Ja mistä Odysseuksen harharetken johtuvat? Siitä kun hän saa ylleen Poseidonin raivon.

Draaman säännöt sanelevat, että jos pomo on olemassa, hänet täytyy suututtaa, keinolla millä hyvänsä.

Vaikuttaa siltä kuin jo antiikista lähtien kertomuksen sankari voisi tulla vapaaksi yksilöksi ja ihailumme kohteksi vain siten, että hän uhmaa ylempien käskyjä. Draaman maailmassa vapauden kokemus ei siis synny negatiivisesta vapaudesta - eli siitä kun johonki on annettu lupa. Komediaa puolestaan ei voisi perustaa vain positiiviselle vapaudelle - eli keskittyen vain henkilöihin, joilla on kaikki vaadittavat työkalut ja taidot.

Inhimillinen tarina rakentuu vapauden rajojen kohtaamisesta ja ylittämisestä - ja ehkä tärkein edellytys vapauden kokemuksen synnyssä on uhmakkuus ja taisteleminen lähes mahdottomia todennäköisyyksiä vastaan.


ehh, what's up doc?

Frank Drebin on hahmona niin toimiva ehkä siksi, että hänessä yhdistyvät sekä Likaisen Harryn sääntöjä uhmaava toimintasankari että Chaplinin (tai Busten Keatonin) viaton koheltaja. Näiden kahden lisäksi Drebinissä on ripaus Väiski Vemmelsäärtä.

Frank Drebin voi olla palavassa talossa tai lähellä räjähdystä ja seurauksena on vain se, että hänen kasvonsa tummuvat. Seuraavassa ruudussa hänen kasvonsa ovatkin yllättäen puhtaat ja tukka ojennuksessa. Me tuskin sulattaisimme tätä kaikkea, ellemme olisi jo lapsena tottuneet siihen ajatukseen, että elokuvissa kaikki on mahdollista. Mies ja alaston ase -sarjassa tarjolla olevista elokuvan erivapauksista hyödynnetään mehevä siivu.



Teen lopuksi tiivistelmän siitä mitä olen oppinut vapaudesta seuratesani Frank Drebinin edesottamuksia. Uskallan väittää, että se on enemmän kuin mitä opin lukemalla Isaiah Berlinin filosofisia esseitä. Käytän nyt kuitenkin hyväkseni myös berlinin käsitteistöä, sillä en halua väheksyä myöskään hänen merkitystään.

Ensinnäkin elokuvat esittelevät kansantajuisen version vapauden kahdesta ulottuvuudesta:

NEGATIIVINEN VAPAUS = Frank ei saa esimieheltään lupaa, mutta hän yrittää silti. Frank ei saa tyttöystävältään lupaa, mutta hän yrittää silti. Frank saa Englannin kuningattarelta erityisen kiellon, mutta hän yrittää silti.

JOHTOPÄÄTÖS 1: Negatiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että sinun ei ole lupa, mutta teet silti.

POSITIIVINEN VAPAUS = Frank ei ymmärrä omaa parastaan, mutta hän yrittää silti. Frankilla ei ole vaadittavia taitoja, mutta hän yrittää silti. Frank epäonnistuu, useita kertoja, mutta hän jatkaa silti yrittämistä.

JOHTOPÄÄTÖS 2: Positiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että epäonnistuminen on sallittua, jopa suotavaa, sillä siitä saa hyvät naurut.

Seuraava tärkeä vapauden määritelmä liittyy antiikkiin. Huomasimme siis aiemmasta, että vapauden toteuttaminen vaatii uhmakkuutta, mutta se ei vielä riitä. Vasta korkeampien tahojen raivostuminen toimii riittävänä todisteena siitä, ettei sankari toimi jonkun toisen käskystä vaan omasta tahdostaan.

JOHTOPÄÄTÖS 3: Sankari voi olla täydellisen vapaa vasta, kun hän suututtaa tyttöystävänsä, esimiehensä sekä valtiovallan ja lopulta saa niskoilleen jopa jumalten vihan.

Waking up David

Jos minulla olisi miljoona euroa tuhlattavaksi, antaisin sen heti David Firthille - sillä ehdolla, että samalla saan palkkata hänelle tuottajan ja personal trainerin. Tuottaja järjestää hänelle kunnolliset studiotilat ja joukon ammattitaitoista apuväkeä - ja personal trainer pitää huolen, että hän herää säännöllisesti, syö hyvin ja keskittyy joka päivä taiteeseensa.

David Firth on nero. Hän on kaikista 2000-luvun taiteilijoista ehkä mieleenpainuvin. Hän on jopa hitusen nerompi kuin Sufjan Stevens tai Wes Anderson. Joku Banksy jää kauas tulemaan. Ongelma on se, että Firthin taidemuoto ei tuota hänelle rahaa tai vakavaa julkisuutta. Hänen Youtube-videoillaan on parhaimmillaan 10 miljoonaa katsojaa, mutta so what - söpöllä kissanpennulla tai hassusti kaatuvalla taaperolla voi olla monta kertaa enemmän klikkauksia.

Parhaiten David Firth tunnetaan animaatiohahmostaan Salad Fingers, josta hän on tehnyt kymmenkunta jaksoa. Ne ovat ihan ok, mutta hänellä on paljon diipimpiäkin juttuja.


Toistaiseksi suurin osa David firthin touhuista on ollut hauskaa kaveripiirin läppää, johon kuka tahansa maailman kaveripiirillistä ihmisistä on saattanut samaistua. Hän on mm. säveltänyt, sanoittanut ja levyttänyt kuvitteellisen ääliö-räppärin musiikkia ja kavereidensa kanssa kuvannut musiikkivideoita.

Youtube: Devvo: Boys on the beach

Devvo on hahmona verrattavissa Krisse Salmiseen tai Marja Tyrniin, mutta toinen Firthin huumoriprojekti on enemmänkin eräänlaista visuaalista flarf-runoutta. Monta vuotta itse asiassa oli epäselvää, kykeneekö yksi ja sama henkilö suoltamaan nettiin niin paljon roskaa vai onko Jarry Jacksonin hahmon takana joku toinen henkilö. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin David Firth itse.

Linkki: Jerry Jackson

Kuten sanoin, David Firth on ehtinyt kirjoittaa myös vakavampia lyhytelokuvia, usein hyvinkin painajaismaisia ja totisia. Ne liikkuvat mustan huumorin ja autistisen huumoritajuttomuuden rajamailla. Ensimmäinen lyhyt animaatio, jonka hän teki - ainakin hänen omien sanojensa mukaan - on "Scribbler". Suosittelen katsomaan sen, riippumatta siitä iskeekö sinuun Jarry Jacksonin tai Salad Fingersien tyyli.

Linkki: David Firth: Scribbler

Vakavasti otettavien animaatioiden joukkoon lukisin myös seuraavat pätkät.

2005: The Child that smelled odd
The Child that smelled odd

2006: The latest Model
The latest Model

2007: Socklops & Healt Reminder
Socklops
Healt Reminder

2008: Dog of man
Dog of man

2011: Take This pill (Healt reminder 2)
Take this pill

Tässä vain muutamia esimerkkejä. David Firth on tehnyt myös radiokuunnelmia sekä joitakin animaatioita BBC:n tilauksesta. Niistä ehkä paras on
Musical predictions of 2009

Vuosina 2009-2010 Firth yritti keskittää voimiaan ensimmäiseen pitkään animaatioelokuvaan, mutta se koko projekti näyttää sittemmin jääneen jäihin. Blogia Meadow Man ei ole päivitetty yli vuoteen. Pahasti pelkään, että Firthin maanis-depressiivinen ja keskittymishäiriöinen luonteenlaatu sekä hänen huumeisiin ja dokaamiseen keskittyvä ystäväpiirinsä eivät ainakaan vielä salli kokoillan elokuvaan omistautumista. Juuri siksi toivoisin, että hänellä olisi oma manageri ja personal trainer.

Itse asiassa ajattelin, että minä voisin olla se henkilö. Niinpä päätin lähettää BBC:lle sähköpostia, jossa ehdotan, että jos he maksavat minulle lentoliput niin käyn henkilökohtaisesti David Firthin ovella Leedsissä ja sanon että nyt hommiin, niin ja terve vaan, minä olen sinun uusi valmentajasi. Voin vaikka kuukauden tai kaksi oleskella lähiseuduilla ja käydä aina aamukahdeksalta heittämässä kiven artistin ikkunaan - jos vain BBC maksaa minulle Englannissa oleskelusta. Pidän huolta että nero nukkuu riittävästi ja syö terveellisesti.

Jos BBC ei innostu ajatuksesta niin varmuuden vuoksi lähestyn myös Yleisradiota, MTVkolmea, Nelosta ja SUBTV:tä. Palkataan minulle kameramies ja käydään Briteissä tekemässä dokumenttia "Waking up David". Eiköhän siitä synny ihan vakavaa viihdettä. Ja tuskin tarvitaan edes sitä miljoonaa.

PS. Twitterin mukaan David Firth on juuri nyt reisaamassa ympäri Amerikkaa, joten ihan vielä tällä viikolla ei onnistu.

PPS. Psst! Älkää vain kertoko hänelle mitään niin että vierailuni tulee yllätyksenä.

Kolme viisasta apinaa

SATUKERTOMUS.
wikimedia commons: Three Wise Monkeys
Ennen oman ajanlaskumme alkua, jo ennen Rooman imperiumin syntyä, Kiinassa vallitsi korkealle kehittynyt kulttuuri. Zhou-dynastian valtakaudella 700-400 eaa. maa oli jakautunut useisiin virkamiesvaltioihin, joiden yhteiselo oli melko rauhanomaista. Euroopassa rakenneltiin vielä puisia hevosia, ryösteltiin prinsessoja ja harhailtiin merella, kun idässä oli jo kehittynyt yliopistoja, joissa koulutettiin valtion virkamiehiä. Lännessä miestä määrittivät pronssinen keihäs ja kilpi, idässä taito laskea, lukea ja kirjoittaa.
Kungfu-laotse - wikimedia commons

Tuohon aikaan elivät myös Kiinan tunnetuimmat filosofit Kungfutse ja Laotse. Opiskeluvuosinaan, ennen kuin he olivat saavuttaneet kuuluisuutta, miehet itse asiassa asuivat jonkin aikaa kämppiksinä. Seuraava tarina kertoo kieli poskella näiden kaverusten yhteiselosta

Kuvitteellisen TV-sarjan 1. kauden 2. episodi: "Ei hyvä, ei paha"

Laotsen luokse on saapunut kyläilemään hänen vanha lapsuudenystävänsä. Juotuaan muutaman kupillisen riisiviinaa, vieras toteaa:
- Laotse ystäväni, sinulla on aina tapana sanoa, ettei ole mitään hyvää ilman jotain pahaa, eikä mitään pahaa ilman jotain hyvää. Ja kuitenkin tuo kämppiksesi Kungfutse kulkee ympäriinsä ja neuvoo ihmisiä mitä erilaisemmissa asioissa, painottaen aina: "tuo on hyvää, tuo pahaa". Minuakin hän taas neuvoi: "Etelätuuli tietää hyvää, länsituuli tietää pahaa. Vanhempien kunnioittaminen on hyvää, syljeskeleminen pahaa". Siis jos mielestäsi kungfutse on erehtynyt, mikset koskaan keskeytä häntä ja opeta hänelle mitä on Tao?

Laotse vastaa:
- Tuollainen erottelu, jota Kungfutse niin mieluusti harrastaa, ei ole ihmiselle vain hyväksi eikä vain pahaksi. Siitäkin voi seurata jotain hyvää, kuten myös jotain pahaa.

Ystävä ei anna periksi:
- Jos kuitenkin ajattelet, että huonetoverisi on erehtynyt, niin seuraavan kerran kun hän taas alkaa moralisoida meitä tai edes tarjoaa neuvojaan, minä keskeytän hänet ja intän vastaan.
- Jos haluat toimia niin, sanoo Laotse, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Siitä tuskin seuraa mitään, mikä olisi pelkästään hyvää tai pelkästään pahaa.

Pian Kungfutse saapuukin kotiin partionjohtajien kokouksesta. Heti nähdessään tyhjät kaljapullot pöydällä hän toruu kämppistään ja valittaa, että pöydän pintaan jää rumia renkaita. Tuhahdellen Kungfutse kaivaa keittiön lipastosta lasinalusia ja heittää ne pöydälle.
- Käyttäkää näitä, Kungfutse määrää.
Silloin Laotsen ystävä aloittaa:
- Oletko varma, ettei pöytä vain kaunistuisi käytössä. Ja kuluuhan tuollaisten tapojen ylläpitämiseen kohtuuttoman paljon pahvia.

Laotse potkaisee häntä nilkkaan pöydän alla.
- Au! Miksi potkaisit? valittaa ystävä.
- Se, että potkaisin ei ole hyvää eikä pahaa. selittää Laotse. - Mutta pelkään, että nyt Kungfutse varmasti aloittaa väittelyn, joka voi kestää tuntikausia.
- Ehkä en aloitakaan, vastaa Kungfutse. Minun täytyy keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten sen pohtimiseen miten tulevaisuudessa tulen johtamaan tätä valtiota.
- Ehkä valtion johtamisessakin voisi olla apua siitä, että tuntee Taon, ehdottaa Laotsen ystävä. - Tiesitkö sen, ettei maailmassa ole hyvää eikä pahaa? Ne ovat vain sellaisen mielen näkökulmia, joka ei ymmärrä Taon toimintaa ja luonnetta.
- Tuo on varmaan taas jotain Laotsen runollista hölynpölyä, sanoo Kungfutse. - Mutta kansaa johtaessaan maaherran on tärkeää tietää millaiseen hölynpölyyn yksittäiset ihmisen uskovat. Osaisitteko jotenkin tiiviisti selittää mihin tuo filosofia perustuu?

Tarina kolmesta apinasta

Laotse on nyt pakotettu puhumaan. Hän päättää kertoa havainnollistavan tarinan. Naama peruslukemilla Laotse kertoo oppineensa tarinan lapsena Tao-Tao-piirretystä. Panda-äiti esitti sen Tao-Taolle ja hänen orava-ystävilleen eräänä myrskyisenä päivänä, kun satoi ja lapset eivät voineet mennä ulos leikkimään.

- Olipa kerran kolme apinaa, Laotse aloittaa. Yksi apinoista ei nähnyt pahaa, toinen ei kuullut pahaa ja kolmas ei puhunut pahaa. Nämä apinat olivat matkalla vieraan maan läpi, kun he huomasivat, että suuri myrskyrintama lähestyi. Painat pelkäsivät ukkosta suuresti. Yksi apinoista pelkäsi ukkosen jyrähtelyä, toinen apina pelkäsi salamointia ja kolmas apina pelkäsi sadetta ja kastumista.


Apinat näkivät suuren linnan ja päättivät kysyä sieltä suojaa. Linnan edustalla he kuitenkin tapasivat talonpojan, joka varoitti heitä vaarasta. Linnassa kuulemma asui hirmuinen peikko. Kaksi apinoista pelästyivät suuresti talonpojan sanoista, mutta kolmas apina kaivoi juuri sillä hetkellä korviaan, eikä hän ollenkaan kuullut varoitusta. Niinpä hän ennen pitkää suostutteli muut jatkamaan. Rohkeasti apinat astuivat sisään linnan portista.

Linnassa oli hämärää ja sotkuista. Näytti siltä kuin siellä ei olisi käynyt vieraita vuosiin. Samalla salama välähti ja sen valossa apinat näkivät, että valtaistuimella istui ruma ja likainen peikko. Kaksi apinoista kauhistui, mutta yksi apinoista oli juuri sillä hetkellä räpsäyttänyt silmiään. Hän ei nähnyt peikon rumuutta ja niinpä hän lähestyi suurta hahmoa hattu kourassa ja tervehti tätä kohteliaasti.

Peikko oli iloissaan vieraista. Hän kertoi, että oli jo meinannut syödä heidät suihinsa, mutta hänen luonaan kävi niin harvoin näin viisaita ja kohteliaita vieraita. Yleensä vieraat vain karjuivat ja yrittivät tökkiä häntä heinähangoilla ja palavilla soihduilla - mutta nämä apinat tulivatkin kohteliaasti kättelemään.

Peikko kysyi mistä he olivat kuulleet, että hän asui tässä linnassa. Silloin yksi apinoista alkoi kertoa, kuinka talonpoika oli varoittanut heitä hirmuisesta peikosta - toinen yritti samaan aikaan valehdella kuinka kaikki puhuivat peikosta vain hyvää, mutta kolmas ei osannut puhua kenestäkään pahaa: ei peikosta eikä talonpojasta. Hän kertoi kuinka ympärillä asuva väki mitä ilmeisemme eli jonkinlaisessa väärinkäsityksessä, eikä sen vuoksi kukaan uskaltanut koskaan tulla peikon luokse vierailulle.

Peikko oli kiitollinen siitä, että apinat olivat kertoneet hänelle totuuden. Hän päätti heti kutsua luokseen ympäröivien seutujen asukkaat ja osoittaa heille, ettei hänen hirmuisessa maineessaan ollut perää. Kiitokseksi hän tarjosi apinoille yösijan ja altoi heille myös kultaa heidän lähtiessään. Sen jälkeen peikon linna kunnostettiin ja siellä järjestettiin usein juhlia, joihin väkeä saapui läheltä ja kaukaa.

* * *
Kun Laotse on päättänyt kertomuksensa, reagoi Kungfutse tarinaan omalla tulkinnallaan:
- Olipas tyhmä peikko, Kungfutse sanoo. -Hän ei ymmärtänyt mitään yleisistä käyttäytymistavoista. Kukaan olisi tuskin ajatellut hänestä pahaa, jos hän olisi pitänyt huolen linnansa siisteydestä ja omasta ulkonäöstään. Jos on varaa asua linnassa niin kyllä silloin pitäisi myös tajuta joskus pestä naamansa ja palkata hovimestari. Tarinasi osoittaa vain sen, miten tässä maailmassa on aina puutetta hyvistä tavoista. Sujuvan yhteiselämän perusta on se, että kunnoitetaan perinteitä.

Sanottuaan mielipiteensä Kungfutse sulkeutuu omaan huoneeseensa suunnittelemaan vaakunaa tulevalle täydelliselle valtakunnalleen.
Laotsen ystävä sanoo:
- Kungfutse suhtautui tuohon asiaan yllättävän viisaasti.
- Niin, vastaa Laotse. - Se mitä Kungfutse sanoi ei ollut hyvää eikä pahaa.

Spede ja muut kuuluisat keskenjättäjät

Valitettavasti tämä juttu liittyy Spedeen vain ohimennen. Anteeksi siitä, haluaisin kyllä kirjoittaa herrasta enemmänkin, mutta sen kirjoituksen aika tulee toiste.

Luin YLEn sivuilla artikkelin, josta palasi mieleeni aiemmin suunnittelemani essee. Artikkelissa keksijä ja yrittäjä Raimo Kaukinen kertoi ystävästään Pertti Pasasesta:

Edellistä keksintöä ei ehditty välttämättä edes rakentaa loppuun kun hän oli seuravaan kimpussa.
- Paljon jäi keskeneräiseksi kun tuli aina uusia ideoita. Aina kun saatiin joku valmiiksi niin se unohdettiin ja aloitettiin uusi projekti.

yle.fi/alueet/lahti/2010/05/speden_keksinnot_jatkavat_eloaan_1677142.html

Olen huomannut, että projektien kesken jättäminen ei ole mikään harvinainen ilmiö historiassa. Monet kuuluisat henkilöt ovat kuuluisia juuri tästä piirteestä. He hahmottelevat valtavan määrän taideteoksia, kojeita ja jopa yhteiskuntia, jotka sitten jäävät pelkiksi luonnoksiksi.

Michelangelo maalasi vuosikausia Sikstuksen kappelin kattomaalauksia ja sai työnsä valmiiksi. Leonardo da Vinci on nykyään jopa häntä kuuluisampi, koska häneltä on säilynyt niin paljon kiinnostavia luonnoksia.

Jos Sokrates eläisi meidän ajassamme, hänellä ei olisi asiaa valtion virkaan, koska hänen CV:stään puuttuisivat varsinaiset saavutukset. Mitä teoksia hän elämänsä aikana julkaisi? Ei mitään. Sokrates olisi ehkä tuttu naama jossakin tietyssä kapakassa, mutta ilman julkaisuja hän ei pääsisi esimerkiksi kirjailijaliittoon. Äijähän oli pelkkä haaveilija ja keskenjättäjä.
Tuskin Sokrates olisi saanut valmiiksi Graduaan, saati sitten akateemisen viran edellyttämää väitöskirjaa. Enintään hänet tunnettaisiin kohtalaisen suositusta blogistaan ja muutamasta ärhäkästä yleisönosastokirjoituksesta. Ilman Platonin tekemää jälkityötä me tuskin edes olisimme kuulleet koko tyypistä.


Vasta kuolema viimeistelee

Monet keskenjättäjät saavuttavat varsinaista mainetta vasta kuolemansa jälkeen. Heidän jäämistöstään löytyy kymmenittäin päiväkirjoja ja muistivihkoja, joista kaivetaan esiin ties minkälaisia puolivalmisteita. Kafka jätti jälkeensä pitkälle edenneitä romaaneja. Strukturalisti Ferdinant de Saussuren oppilaat kokosivat hänen kielitieteelliset teoriansa luentomuistiinpanojen avulla - ja myös semiotiikan voimahamo C.S.Peirce kurottiin kasaan julkaisemattomista esseistä.

Toki näiden ihmisten varhainen kuolema selittää jotakin. Kafka kuoli jo 41-vuotiaana ja de Saussure 56-vuotiaana. Peirce kuitenkin eli peräti 73-vuotiaaksi. Miksi he vitkastelivat projektiensa kanssa tai kokonaan luovuttivat?

Myös Wittgenstein oli keskenjättäjä. Hänen tunnetuista teoksistaan valtaosa on julkaistu postyymisti. Esimerkiksi käsite "perheyhtäläisyydet" on peräisin käsin kirjoitetusta muistivihkosesta. Wittgenstein kuitenkin eroaa muista keskenjättäjistä siinä, että hän perusteli oman vastahakoisuutensa.

Ranskalaisten uuden aallon ohjaajien arvostama filosofi Blaise Pascal (1623-1662) muistetaan nykyään ehkä juuri siitä syystä, että hän kuoli nuorena. En tarkoita nyt nuorena kuolemiseen liittyvää myyttistä vetovoimaa vaan sitä, että hänen kuolemansa mahdollisti hänen muistiinpanoihinsa kajoamisen.

Pascalin käsikirjoituksissa käsiteltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä hän itse varmaan olisi koskaan saanut niitä julkaisuvalmiiseen muotoon. Vain joitakin vuosia hänen kuolemansa jälkeen hänen mietelmänsä julkaisiin ja kirjasta tuli hitti. Kuolema oli alentanut itsekritiikkiä sekä keventänyt muita laatukriteerejä ja sitä kautta jouduttanut projektia. Jos Pascal olisi elänyt eläkeikään, hän olisi saattanut kirjoittaa enemmän, mutta myös julkaisu olisi saattanut venyä.

(olen kiitollinen jos keksitte lisää esimerkkejä keskenjättäjistä!)


Keskenjättämisen syyt

Olen itse omalla kahdallani joutunut miettimään sitä, miksi teen aina samaan aikaan kymmentä asiaa, joista lopulta mikään ei valmistu.

Haluan hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja ymmärtää niiden välisiä suhteita. Etsin kaiken aikaa uusia tietämisen alueita. Jos olisin samalla tavoin kiinnostunut tyylillisestä moninaisuudesta, saattaisin julkaista tyylikokeilujen sarjan - mutta paljon vaikeampaa on julkaista aihekokeilujen sarjoja, sekalaisia pohdiskeluja kaikesta. Olen enemmänkin ensyklopedisti ja diletantti kuin yhden aiheen asiantuntija.

Vakavasti otettavaksi dilentantiksi kehittyminen vaatii paljon enemmän vuosia kuin tavallinen maisterintutkinto. Diletantti saattaa pärjätä paremmin trivial pursuitissa, mutta yhteiskunta vaatii selkeitä oppiarvoja ja ammatillisia kokonaisuuksia.

Luovuus on kykyä nähdä yllättäviä yhteyksiä. Luovuus ei ole sotilallista ryhtiä. Se liikkuu aiheen vieressä ja kiipeää puuhun vain saadakseen uudenlaisen näkökulman. Luovuus on uteliasta, nälkäistä ja levotonta. Myös tieteessä tarvitaan tällaista luovuutta. Muuten kaikki vain toistavat sitä mikä heille on opetettu.

Luovan ajattelijan voi kuitenkin olla vaikea pistää luovuudelleen stoppia. Hän ei kestä toista kertaa kulkea samaa ajatuksen polkua. Julkaisu edellyttäisi juuri sitä, että asettaisi aiheelle rajat, leikkaisi sen irti suuremmasta ajatuksenvirrasta ja hioisi reunat sileiksi - ikään kuin aihetta ympäröivässä maastossa ei todellisuudelle olisi tehty minkäänlaista väkivaltaa.

Jossain matkaohjelmassa ihmeteltiin sitä kun paikallisella torilla kananpojille oli kynimisen ja teurastamisen jälkeen jätetty karvaiset kynnet. Se näytti irvokkaalta. Ne olivat ikään kuin muistutus siitä, että lautasella olevan lihan juuret jatkuvat jonnekin keittiön ulkopulelle. Jalat eivät olleetkaan syntyjään tyngät vaan niillä oli kävelty. Ehkä myöskään paistetun linnun kaula ei ollut syntyjään tynkä vaan siinä oli sijainnut pää, nokka, heltat, kanansilmät. Ajatus on kauhistuttava.

Myös kirjan julkaisuun liittyy jotain veristä ja kammottavaa. Niin kauan kun projekti on kesken, se on elossa. Se hapuilee kaikkiin suuntiin ja löytää yhteyksiä. Sillä on valtava potentiaali kasvaa ja kurottaa.

Viimeistely on kynimistä. Kynitään sulat ja valutetaan ulos veri. Kustantamossa teksti pistetään uuniin ja siihen liitetään asiaankuuluvat mausteet. Kirjan kannet ovat kuin arkun kannet. Kansi kiinni ja sillä hetkellä yksi luova elämänvaihe on päättynyt.


Huomio hajaantuu, katkeaa ja vaihtaa suuntaa

Psykologi tai lääkäri saattaisi olla eri mieltä keskenjättämisen vaikutteista. Monet taiteilijat ja filosofit ovat impulsiivisia ja kärsivät kroonisesta hajamielisyydestä. He eivät jätä kesken ainoastaan teoksiaan, he saattavat sen lisäksi unohtaa kengännauhat auki, voipaketin pöydälle tai jopa jättää oven selkosen selälleen. Tämän lisäksi heidän asuntonsa ja työtilansa ovat epäsiistejä ja käsiala heittelehtii vaikeasti.

Luovuuden hurma ja voimakas keskittyminen saa aikaan sen, ettei henkilö ehkä ollenkaan kuule, kun häntä puhutellaan. Hän myös myöhästyy toistuvasti sovituista tapaamisista ja tekee yksinkertaisissa tehtävissä huolimattomuusvirheitä. Mitä helpompi tehtävä, sen vaikeampaa hänen on keskittyä aiheseen ja saattaa sitä valmiiksi. Hän myös helposti vajoaa ajatuksiinsa, eikä hänen kasvojensa ilme muutu moneen minuuttiin.

Luova älykkyys joko suoraan neurologisesti liittyy AD-HD-oireisiin tai ne sosiaalisesti korostavat toistensa ilmitulemista. Kummankin taustalla vaikuttaa dopamiinin epäsäännöllinen toiminta aivoissa. Dopamiini selittää myös sitä miksi niin monet taiteilijat ja akateemiset ihmiset juovat säännöllisesti. Alkoholi toimii korvikkeena, jos olo on levoton ja keskittyminen hajaantunut. Se tasapainottaa oloa ja auttaa keskittymään, koska se lisää dopamiinin määrää aivoissa.

Dopamiini saa meidät tuntemaan, että jokin asia on tärkeä. Se voimistaa keskittymistä ja sen erittyminen lisääntyy, kun joudumme tiukkaa keskittymistä vaativiin tilanteisiin. Keskittymisen jälkeen olo on hutera - ja tekee mieli ryyppyä.

Kuka tahansa voi kokea dopamiinihurman ja sitä seuraavan heikotuksen esimerkiksi pääsykokeissa tai ylioppilaskirjoituksissa. Taiteilija eroaa tavallisesta ihmisestä siinä, että hän saattaa joutua inspiroituneeseen tilaan ilman mitään näkyvää syytä. Olosuhteet eivät ratkaise vaan enemmänkin aivojen kemia. Yhtäkkiä hän vain maalaa tai kirjoittaa, eikä moneen tuntiin välitä mistään muusta. Hän unohtaa syödä ja nukkua, koska asia näyttäytyy hänelle niin merkityksellisenä.

Seuraavana päivänä vauhkoaja joko jatkaa maniaansa tai sitten hän vaikuttaa melkein kuin krapulaiselta. Hän katsoo kaukaisuuteen éikä jaksa oikein keskittyä. On mahdollista myös, että hän pitää aikaansaannoksiaan surkeina ja heittää kaiken roskiin. Hänen aivojensa dopamiinitaso on laskenut alhaiseksi - tai toleranssi noussut ja reseptorit lakanneet reagoimasta.

AD-HD-ihmiset ovat taipuvaisempia luovuuteen, koska he ampautuvat sivupoluille ja kokevat hetken ajan jonkin asian erittäin tärkeäksi. Samaan aikaan he ovat myös taipuvaisempia henkiseen ja ällliseen uupumiseen, laiskotteluun, vetelehtimiseen, huolimattomuuteen. He eivät jaksa keskittyä, heitä ei kiinnosta, he unohtelevat ja jättävät tehtävät kesken. Heidän aivojensa dopamiiniaste vaihtelee hyvin korkeasta hyvin matalaan.

Koulut ja yhteiskunta arvostavat tasaista jälkeä. Sellainen oppilas tai työntekijä on helpommin hallittava, joka tekee hommat ajallaan ja juuri siten kuin häneltä odotetaan. Tätä pidetään nykyään suorastaan itsestäänselvyytenä. AD-HD-henkilö saattaa jonakin päivänä loistaa, olla innokkaampi ja parempi kuin kukaan - mutta seuraavana päivänä hän ei edes saavu töihin. Hän vain unohti. Hän luuli, että oli sunnuntai. Tai sitten hän saapuu, mutta haukottelee näkyvästi ja uppoaa omiin ajatuksiinsa. Kaikki tietävät, että hänen tasonsa on parhaimmillaan korkea ja siksi hän näyttäisi usein alisuorittavan. Häntä on vaikea motivoida, jos hän on siinä tilassa.

Tehokkuus ja aikaansaamattomuus ovat tavallaan saman asian kaksi puolta: hetkellinen yliteho kuluttaa voimavarat. AD-HD muistuttaa henkisesti pikajuoksijaa. Hän tekee kyllä komeita spurtteja, mutta sen jälkeen koko keho on hapoilla monta päivää. Voimiaan säästelevä hölkkääjä saa elämässään kasaan enemmän kilometrejä - ja monissa ammateissa mitataan pitkän aikavälin keskiarvoa, ei niinkään hetkellistä huipputasoa.


Sivupolku AD-HD-aiheeseen

Yhteiskunnan näkökulmasta ongelmana näyttäytyy myös kurittomuus. Jos dopamiinitaso on romahtanut, edes uhkailu tai kiristäminen eivät välttämättä auta. Edes se ei auta, että kenraali määrää. Henkilö ei näytä tajuavan omaa parastaan. Ura, elämä ja maailmankaikkeus - yhtä yhdentekevää kaikki. Jos AD-HD on huonolla tuulella, hän niskuroi ja syyttää koko tehtävää järjettömäksi. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa mikään juuri nyt (paitsi ehkä jotain makeaa tekisi mieli). Kiinnostusmittari on nyt punaisella.

Jos mieliala heittelehtii riittävästi niin myöskään lakia ei kohtaan ei löydy kunnioitusta. Tilastollisesti AD-HD on yliedustettuna sekä vankiloissa että Mensassa. Mensan yliedustus luultavimmin johtuu siitä, että älykäs, mutta levoton ja hajakeskittyvä ihminen on motivoituneempi osallistumaan älykkyystestiin, koska hänellä on enemmän todistettavaa itselleen ja muille. Hän haluaa näyttää, että huono koulutodistus tai toistuvat potkut eivät johdu siitä että hän olisi tyhmä.

Nykyiset AD-HD-diagnoosit ovat monella tapaa puutteellisia. Pahin epäkohta on tietenkin se, jos ADHD määritellään sairaudeksi tai aivojen häiriöksi. AD-HD voi yksilön tai pienen ryhmän kannalta toki olla vaivaksi, mutta suurempi yhteisö - varsinkin kivikautinen yhteisö - hyötyy siitä, että joku ottaa enemmän riskejä ja kohdistaa huomionsa eri suuntaan kuin muut. Ihmisten persoonallinen erilaisuus on myös kehittänyt lajimme sosiaalista älykkyyttä. Erilaisille ihmisille on keksitty töitä niin kauan kun kyse on ollut sukulaisista. Nykyään työmarkkinat eivät jousta samalla tavoin. Jotain tyyppiä ei voi vain palkata hommiin, koska hänellä on kykyjä. Koulutuksessa ja työajoissa vaaditaan pitkäjänteisyyttä. Myös itse työ saattaa olla tylsää ja esimies kusipää. Ei voi sooloilla.

Häiriökäyttäytyminen on eri asia kuin biologinen häiriö. Vilkkaudessa ja kurittomuudessa on toki astevaihtelua. Aivan varmasti jotkut ovat niin pahoja tapauksia, että ovat suureksi vaivaksi muille. Joillakin lapsilla saattaa olla myös fyysisiä arpia tai kehityshäiriöitä aivoissa. Tieteellisesti emme kuitenkaan saisi sokeutua sille, että uuden diagnoosin suurimmat taustasyyt ovat nykyisessä kulttuurissamme: koulujen yhdenmukaisyyden tai kuuliaisuuden vaatimuksessa ja koulujen reserssien vähenemisessä. Luokkakoot suurenevat, erityisopetusta karsitaan. Karkit ja limut heilauttavat verensokeria, jotka entisestään keikuttaa aivojen kemiaa. Koko kaaoksen keskellä on helppo kohdistaa syyttävä sormi yksilöön, joka meuhkaa muita enemmän.


Keskenjättämisen vaikutukset

Keskenjättämisen vaikutukset ovat vakavat sekä henkilölle itselleen että yhteiskunnalle. Minun on esimerkiksi vaikea pyytää kustantamolta ennakkoa, vaikka olen kirjoittanut kevään ja kesän aikana tuhat liuskaa tekstiä. Ongelma on se, että olen kirjoittanut yhtä aikaa ainakin seitsemää tulevaa kirjaa - kutakin niistä kolmanneksen tai puolet.

Keskenjättäjät kärsivät köyhyydestä, vaikka tekisivät paljon töitä. Maalari saattaa esimerkiksi maalata 30 valmista taulua, mutta hän ei saa aikaiseksi näyttelyä. Hän ei myöskään tarjoa taulujaan mihinkään myyntiin. Hän on ikään kuin unohtanut niiden olemassaolon. Jokin vaihe projektista aiheuttaa sen, että palkkio jää kokonaan saamatta.

Urheilussa 90% keskittyminen tuottaa 50% tuloksen, mutta Taiteessa 90% omistautuminen tuottaa 0% palkkaa - ellei ole saanut ennakkoa tai apurahoja. Taiteilijan miltei täytyy kuolla ennen kuin projektit saa julistaa valmiiksi - eikä keskeneräistä työtä saa katsoa - miksi muka ei?! Ehkä jonkun pitäisi tulla ja repiä puolivalmiit työt nerojen käsistä. Tuskin yleisöstä kovin moni edes huomaisi jos taulu tai romaani on jäänyt kesken. Antaa mennä vaan maailmalle! Ei niitä lapsiakaan voi loppuun asti kasvattaa.

Apurahojen sijaan olisi hyvä, jos valtio nimittäisi taiteilijoiden tueksi muutaman personal trainerin, ammattimaisen hoputtajan. Taiteilijavalömentaja saisi säännöllistä palkkaa siitä, että hän vierailisi satunnaisessa työhuoneessa tai ateljeessa, katselisi ympärillee ja lukisi käsikirjoituksia. Jos hän näkisi jotain valmista, hän yksinkertaisesti repisi teokset taitelijoiden käsistä - tai ehkä hän vierailisi yöllä, kun he nukkuvat. Hän valikoisi teoksista lähestulkoon valmiit ja sitten saattaisi ne julkisuuteen. Taiteilijat saisivat korvauksen työstään ja samalla ateljeehen tulisi tyhjää tilaa jollekin uudelle.

Kyllähän hedelmätkin poimitaan nykyään raakoina ja ne kypsyvät vasta kaupossa - miksei sitten taidettakin voisi vähän hoputtaa?

Taiteilijoiden täydellisyydentavoittelu ja neuroottinen näpertäminen on tunnettu ongelma, mutta entä sitten tieteessä? Myös Darwinista uhkasi tulla keskenjättäjä. Hän näpersi teoriaansa kymmenen vuotta ja julkaisi sen vasta kun joku toinen tutkija uhkasi ehtiä hänen edelleen. Paremmissa olosuhteissa Darwin olisi saattanut hioa kirjaansa 20 vuotta ja sitten yhdessä hulluudenpuuskassa heittää sen takkaan - tai vaikka jäädä hevoskärryjen alle ja haudata ideat mukanaan.

Tieteen kehitystä hidastaa se, että niin monet keksijät ja tutkijat tahtovat viimeistellä työnsä ennen kuin julkaisevat niitä. Aivan turhaan kiinnitetään huomiota pieniin yksityiskohtiin ja tyyliseikkoihin, kun tieteellinen yhteisö voisi puolet lyhyemmässä ajassa viimeistellä ajatuksen. Kunnianhimoiselle keksijälle ei aina riitä se, että hänet osittain yhdistetään johonkin keksintöön. Häm haluavat saada keksinnöstään täyden kunnian eikä jakaa sitä minkään laitoksen tai työryhmän kanssa. Keskenjättämisen suurin syy saattaakin piillä vain typerässä ylpeydessä.

Tai ehkä joillekin käy niin kuin Spedelle. Ideoita on vain kertakaikkiaan liikaa. Jos kaveri tekee 30 leffaa ja hyppää narua televisio-ohjelmassa, kuinka hänellä vielä riittäisi aikaa patenttihakemusten kyhäämiseen. Pakko tyytyä luonnoksiin ja tehdä niin kuin Mikki Hiirelle aikoinaan: raapustus paperinenäliinan kulmaan ja poika ulos maailmalle.

SIENIBLOGI

UTULAN KYLÄN SIENISAFARI 2011.

Elokuun viimeisenä viikonloppuna kävimme Ruokolahdella mökkireissulla. Monta viikkoa kestäneiden sateiden jäljiltä metsä kuhisi tatteja ja muita ruokasieniä. Sieniä oli melkein yhtä paljon kuin hirvikärpäsiä.

Lauantaina oli kaunis sää. Taivas oli pilvetön ja varjossa oli 24 astetta lämmintä. Sadan metrin säteellä talosta löytyi jo päivän ateriat kolmelle ihmiselle. Myöhemmin käytiin tutulla kanttarelli-apajalla.

Ekan päivän saalis
Taaempana viinihaperoita, karvarouskuja ja kanttarelleja. Edempänä herkkutatteja ja kouvunpunikkitatteja sekä niistä oikealla muutama kelta- ja isohapero. Etualalla kehnäsieniä, joita epäilin myös herkkusieniksi, koska niissä oli hento aniksen tuoksu.

Tässä kehnäsienistä vähän parempi kuva:
Kehnäsieniä?

Kehnäsienien tai herkkusienien syöminen arvelutti, koska samalla alueella kasvaa paljon samannäköisiä myrkkysieniä. Lopulta nämäkin jäivät syömättä, vaikka olivat hyvälaatuisia. Suurin syy oli se, että löysimme niin paljon tatteja ja kanttarelleja.

Seuraavassa kuvassa on rinnakkain kehnäsieni (kuvassa oikealla) sekä ylhäältä katsottuna hyvin samannäköinen kärpässieni. Toisen sienen tunnisti kärpässieneksi vasta nostettuaan sen maasta. Myrkkysienen jalassa, maan alla piilossa on valtavan kokoinen tuppi (vasemmalla):

Vasemmalla ruso- tai kangaskärpässieni?

Mökin pihalla kasvavan koivun juuresta löytyi myös pieniä lahottajasieniä tai loisia, jotka paljastuivat mesisieniksi. En ole aiemmin syönyt niitä, mutta nyt uskalsin testata, kun olivat niin tyrkyllä. Yksi mesinienen tunnusmerkki oli se, että koivu, jonka juuressa sienet kasvoivat oli yhä elävä. Tunnistamista helpotti myös se, että samoja sieniä oli monen ikäisiä.

mesisieniä kahdessa kerroksessa

Meidän perheessä lahopuissa kasvavia mesisieniä tai koivunkantosieniä ei ole pidetty minään, mutta täytynee vastaisuudessa olla valppaana. Koivunkantosienet ovat haluttua herkkua tietyissä perinteisissä sienisuvuissa ja venäläiset ovat hulluina mesisieniin.

Kapteenin loki, Päivä 2:

Sunnuntaiaamuna paistoimme munakkaan tateista. Karvarouskut oli ryöpätty ja verannalla jökötti kaksi ämpärillistä kanttarelleja.

Tänään oli syytä hakeutua syvemmälle metsään ja ottaa tähtäimeksi jotain eksoottisempaa. Herkkusienet, lampaankäävät tai sinivalmuskat olisivat tuoneet vaihtelua ruokavalioon ja piristäneet miehistön mielialaa. Erinäiset haperot, joita lähimetsä oli pulloillaan, eivät olisi voineet enää vähempää kiinnostaa.

Mustikat nostivat retkikuntamme moraalia ja pian saimme näkyviimme jo jotain siniviolettia ja metallinkiiltävää. Mukana ei ollut kunnollista hakuteosta, eikä paikallinen intiaanioppaamme osannut myöskään sanoa oliko kyseessä sinivalmuska vaiko sittenkin löyhkäseitikki.

Halkaistu sinilöyhkävalmukki.

Näitä sinertäviä sieniä joka tapauksessa löytyi alueelta useampiakin. Joidenkin jaloissa oli selkeästi tunnistettavaa oranssia seittiä ja niinpä päätimme heittää muutkin sinertävät löydöksemme pöpelikköön. Murretun lakin tuoksu muistutti hieman palavaa autonrengasta - tosin ehkä tavallista herkullisempaa palavaa autonrengasta.

Toisen päivän pelastus oli löytö, jonka teki Gurdjieff-seurasta palkkaamamme ortidoksi-shamaani. Hän oli törmännyt mustikkareissullaan vaaleisiin orakkaisiin.



Itse ihmettelin tätä kaunista pantterikärpässientä, josta joku oli puraissut palasen.

Jokin pantteria muistuttava ruskea kärpässieni Suomestakin kai löytyy, joka ei ole tappavan myrkyllinen, mutta itse tuskin uskallan poimia edes ukonsieniä.

Tässä vielä kuva toisen päivän saldosta. Auton peräkärryyn ei mahtunut enempää tatteja, joten säästimme vain ne, jotka olivat madottomia ja kiinteitä. Kuvassa alhaalla näkyy myös muutama nuori maamuna. Nekin kelpaavat ruoaksi.
Sunnuntain saalista.

Vapauden paradoksit, osa 1

Joitakin vuosia sitten kirjoitin montakin hapuilevaa versiotan saman nimisestä esseestä, tosin tuolloin otsikko oli vielä yksikössä: Vapauden paradoksi. Tilanne muuttui, kun löysin TEDtalks:ista luennon nimeltään
The Paradox of Choice

Ilmeni että videolla puhuttiin melko lailla eri asiasta, mutta se ei missään määrin haitannut. Itse olin pohtinut teoreettisempia näkökulmia, mutta Barry Schwartzin "Valinnan paradoksissa" oli kyse valintojen lisääntymisen ja ihmisten vapaudentunteen sekä (post)modernin ahdistuksen välisestä suhteesta - ja hänen lähestymistapansa oli virkistävän käytännönläheinen. Kun ihmisten päivittäisten valintojen määrä lisääntyi, he kokivat yllättäen olevansa vähemmän vapaita kuin ennen - sikäli kuin tässä havainnossa edes on mitään yllättävää. Nyt joka tapauksessa tiesin, että asiaa oli tutkittu ja ilmiölle oli mietitty myös konkreettisia syitä.

Valintojen lisääntyessä lisääntyi ahdistus, ja selityksiä saattoi löytää useita. (Nyt en aio katsella videota, palautan vain muistikuvia muutaman vuoden takaa. Jotkin selitykset saattavat olla itse keksimiäni tai muista lähteistä. Katselen videon vasta julkaistuani tämän tekstin, sillä olen kiinnostunut testaamaan muistini epäluotettavuutta.)


Ahdistys, nyt

Miksi siis ahdistus lisääntyi? Yksi syy on se, että vähä vähältä olemme tulleet yhä riippuvaisemmiksi "asiantuntijoista". Vaikeissa valintatilanteissa itsetuntomme kokee kolauksen, koska huomaamme olevamme ihan pihalla uusimmista ilmiöistä. Esimerkiksi autoa tai tietokonetta valittaessa on strategioita, joita täytyy punnita: kysyä suoraan jonkun viisaamman neuvoa - tai tutkia vaihtoehdot itse. Useimmat valinnan strategioista ensin riistävät meitä vapauden tunteen ja sitten vielä syyllistävät huonosta valmistautumisesta.

Silkka vaihtoehtojen määrä saa meidät hämmentymään. Kauppiaat voivat hyödyntää tätä hämmennystä myymällä meille huonoja tai tarpeettomia tavaroita. Itse asiassa valintojen lisääntyminen ei niinkään ole ostajan etu vaan myyjän. Kilpailu pitää hinnat toki alempana kuin monopoli - ja pakottaa firmat jatkuvaan kehitystyöhön - mutta negatiiviset seurauksia ovat muun muassa tavaran lyhyt käyttöikä ja se että ominaisuudet jäävät suurimmaksi osaksi vieraiksi. Kännyköistäkin löytyisi paljon sovelluksia, joita en ole kertaakaan kokeillut käyttää. Myyjä on yleensä ehtinyt paremmin perehtyä asiaan, joten hänellä on henkinen yliote.

Vaihtoehtojen järjettömän lisääntymisen seurauksena monilla epäsosiaalisilla ja syrjäytyneillä ihmisillä on suuria valintapelkoja - vaihtoehtojen valtaisat määrät laukaisevat paniikkireaktioita jopa muuten aivan tavallisissa ihmisissä. Keskiluokkaiset perheet suosivat ulkomailla MacDonaldsia ehkä siksi, että kaikki uuden kulttuurin oudot valintatilanteet - joihin heillä ei ole valmiita skeemoja - ovat väsyttäneet heidät päivän varrella niin, että tutut valintatilanteet tuntuvat turvallisilta. Mäkkärissä syöminen on turvallista juuri siksi ettei siihen varsinaisesti edes liity valintoja - jokainen perheenjäsen tietää jo valmiiksi mitä hän tahtoo tilata. Hampurilaisravintola tuntuu hetken aikaa paluulta kotiseudulle, se on universaali uusien asioiden oppimisesta vapautumisen ja valintapaineiden hellittämisen temppeli - eräänlainen merimieskirkko, jossa puhutaan tuttua kieltä.


Uupumuksesta vielä

Pitkään uskottiin, että ihmisen aivot kuluttavat energiaa saman verran riippumatta siitä käytämmekö niitä aktiivisesti vai emme. Tästä tehtiin se johtopäätös, että aivot eivät voisi väsyä. Nykyään on kuitenkin löytynyt monia viitteita siihen, että uusien asioiden oppiminen ja valintojen suorittaminen johtaa hyvinkin konkreettiseen uupumiseen ja tämän jälkeen ihminen myös tarvitsee enemmän unta. Juuri unen merkitys älykkyydelle ja oppimiselle on suuri käänne, sillä aiemmin monet nerot - kuten da Vinci - kehittivät tekniikoita, joilla pystyivät lisäämään työtunteja ja vähentämään unta. Uskon, että monet lapsinerojen kokemat älylliset taantumat myöhemmällä iällä ovat johtuneet siitä, että he eivät ole enää arvostaneet unta vaan nukkuneet vuosikausia vain 6 tuntia yössä. Sanon tämän myös siksi, että arvostan suuresti pitkiä aamu-unia ja pidän unenlahjoja suorastaan hyveenä.

Käsittelin asiaa jo kirjoituksessani Valintaväsymys, mutta palaan aiheeseen tämän verran: jokainen valintatilanne on energiaa kuluttava ponnistelu, johon ihminen vaistonvaraisesti epäröi ryhtyä. Nyky-yhteiskunnassa jo pelkkä ruokakaupassa käyminen tarjoaa niin paljon valintoja, että ihminen antautuu sen vuoksi mainoksille ja asiantuntijoiden suostuttelulle. Valintojen eksponetiaalinen kasvu on saanut aikaan sen, että ihmiset valinnoista väsyneinä päätyvät manipulaation uhreiksi. Mitä enemmän ihmisiä pommitetaan vaihtoehdoilla, sitä vähemmän he kokevat, että heillä on aitoa vapautta. Tämä kokemus on realistinen, sillä tutkimukset osoittavat valminnoista väsyneen ihmisen olevan helpommin suostuteltavissa.

Aikuiset tuntevat vähemmän ahdistusta kuin teini-ikäiset, sillä heillä on suojanaan niin paljon rutiineja. Ruokakaupassa aikuinen tietää jo valmiiksi mitä merkkiä hän kannattaa. Hän poimii koriinsa Oltermannit, Ruispalat ja Karhu III:set asiaa sen kummemmin miettimättä.

Nuorten kokema ahdistus ja turvattomuus ei tule lisääntymään sitä myötä, että lisäämme vaihtoehtoja. Esimerkiksi yliopistossa vaihtoehtojen ja niin sanotun "akateemisen vapauden" lisääntyminen on johtanut vain tutkintojen suoritusaikojen venymiseen. Samoin luokattomat lukiot ja muut vastaavat uudistukset eivät ole tuottaneet mitään kummoisia kehityksiä - ainakaan kansainvälisten mittareiden perusteella. Mitä enemmän ihmisiä väsytetään valinnoilla, sitä enemmän he väsyvät. Niin yksinkertaista se on. Kenelle tahansa käy lopulta niin kuin lomailevalle perheelle Kreikan aurinkorannalla - hän päätyy Mäkkäriin syömään, koska se on helpointa - koska muuhun ei ole voimia.


FREEDOM to the MAX!

Historiallisesti vapauden kriitti on tabu, sillä viimeiset 20 vuotta olemme ylpeilleet sillä, että kaupoissa on 30 eri jugurttimerkkiä - toisin kuin Itä-Saksassa tai muissa maissa Muurin tuolla puolen, jossa valtion myöntämien monopolien suojissa valmistettiin vain yhtä merkkiä autoja ja sukkahousuja - ja lopulta niidenkin valmistui takkuili.

Vaihtoehtojen ja kilpailun suosiminen taloudessa on toki parempi kuin monopoli, mutta meidän tulisi havahtua siihen, kuinka pahasti olemme hurahtaneet toiseen ääripäähän. Ihmiset eivät enää kestä enempää valintatilanteita. Meidän aivojemme kyky prosessoida vaihtoehtoja liikkuu jo kivuliailla rajoilla. Kuka haluaisi kuluttaa kaiken aikansa valintoihin? Otatko 7%, 15%, 22%, 30% vai peräti 40% juustoa? Anteeksi, mutta jono etenee, et ehdi lukea kaikkien valintaselostetta! Sitä paitsi et edes tahtoisi tietää millä juustojen rasva on korvattu ja kuinka maku on saatu muistuttamaan alkuperäiseksi!

Ruoan laadun heikkeneminen on tapahtunut sen turvin, että ihmiset on ensin hämmennetty vaihtoehdoilla ja sitten paljouden turvin kaikki laadukkaat, alkuperäiset vaihtoehdot on poistettu. Ihmisillä on kyllä mistä valita, mutta kaikki uudet vaihtoehdot ovat huonompia kuin se yksi, silloin kuin oli vain se yksi.


Hiekkalaatikot ja putkijuoksut

Tietokonepeleissä on muutamia lajityyppejä, jotka paljastavat jotakin oleellista ihmisten taipumuksista ja toiveista. Jotkin pelit ovat pelkkiä putkijuoksuja, joissa tarina on ennalta käsikirjoitettu. Voit vapaasti kokeilla kaikkia kolmea ovea, mutta vain yksi niistä aukenee.

Toinen lajityyppi on nimeltään hiekkalaatikkopeli, esimeksi Grand Theft Auto tai Fallout 3. Tällaisissa peleissä kulkusuuntaa tai haasteiden ratkaisun järjestystä ei ole ennalta päätetty. En tiedä onko näitä pelejä aiemmin kukaan verrannut yhteiskuntajärjestelmiin, mutta joka tapauksessa tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyy.

Kiinassa ihmisten ammatilliset mahdollisuudet on pitkälti valtion toimesta säädelty. Samoin on säädelty mitä on luvallista näiden ammattien sisällä sanoa tai tehdä. Kiina on siis esimerkki putkijuoksusta.

Yhdysvallat on tavattu pitää suurena hiekkalaatikkona, mutta tietenkään asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Yksilön mahdollisuuksia myös rajoittavat monet asiat. Yhdysvaltoja voisi verrata roolipeliin, jossa maailma on kylläkin melko avoin, mutta jossa henkilön hahmoluokka ratkaisee hänen myöhemmät ominaisuutensa. Jos henkilö on syntynyt heltiaksi tai kääpiöksi, hänelle suositellaan sen mukaan tiettyjä valmiita kehityspolkuja.

Tärkein kysymys kaiken tämän keskellä on tietenkin se, millaisten pelien pelaaminen tekee ihmisen onnelliseksi? Vastaus ei ole selkeä. Jotkut tykkäävät enemmän putkijuoksuista ja jotkut vapaammista valintatilanteista.

Jos joskus luodaan täydellisen koukuttava tietokonemaailma niin ehkä se voi antaa meille osviittaa siihen, millaiset vapausolosuhteet ihmisolennolle parhaiten soveltuvat. Pelottavaa on ajatella, että juuri sopivan vapaassa ja rajoittavassa yhteiskunnassa yksilö ei ehkä enää keksisi kyseenalaistaa oikeuksiaan ja koko vapauden filosofia kadottaisi mielenkiintonsa.

Filosofian tukkapölly

Viime kuussa käsittelin vapauden kysymyksiä kirjoituksessani Valintaväsymys. Tänään ajattelin palata askelen taaksepäin ja pohjustaa paremmin ajatuksiani vapaudesta. Olen kirjoittanut aiheesta useita esseitä, mutten ole julkaissut niistä ainuttakaan. Syy on se, että olen etsinyt hyvää filosofista pohjaa, jolta ponnistaa. Nyt viimein myönnän, ettei sellaista olekaan. Koko länsimaisen vapaudenfilosofian perustus on mätä.

Jo muutama vuosi sitten aloin hahmottaa ongelman laajuutta, kun osallistuin englanninkieliselle Philosophy of freedom -kurssille. Opettajassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta valitettavasti kurssi pohjautui viimeaikaiseen - siis viimeisen sadan vuoden - kirjalliseen keskusteluun, kirjoihin ja artikkeleihin. Tutustuimme moniin ajattelijoihin, mutta emme juurikaan edenneet kysymyksissä. Koko 1900-luvun vapauden diskurssi pyöritteli muutamaa teemaa - ja jostain syystä kaikkein tärkeimpänä asiana pidettiin sitä, että determinismi todistettaisiin joko oikeaksi tai vääräksi.

Tässä on mielestäni koko ongelman ydin. Vapauden filosofia näyttäisi jämähtäneen jonkinlaiseen asemasotaan, jossa on kaksi osapuolta, uppoutuneina omiin juoksuhautoihinsa. Toiset puolustavat determinismiä ja toiset tahtovat räjäyttää sen tuusaksi.

Todellisuudessa osapuolia on vain yksi. Vapaudenfilosofian moderni paradigma uskoo yksimielisesti, että determinismi on oleellinen kysymys.

Minä väitän, että koko käsite on harmillinen - ymmärretään se sitten todeksi tai epätodeksi. Keskustelu tulisi kokonaan laittaa jäihin ja miettiä muita lähestymistapoja vapauteen.


Miksi unohtaa determinismi?

Keskustelun perusteella siis vaikuttaa siltä, että jotakin keskustelua olisi käyty. Todellisuudessa tuo keskustelu on vain sivistyssanoilla naamioitua lapsellista jankkaamista.

Kumpikin osapuoli on kaiken lisäksi yksimielinen yhdestä asiasta: vapaus joko on tai ei ole - mutta oli miten oli, sitä ei voida jalostaa. Tämä on psykologisesti vaarallinen lähtökohta, sillä sen seurauksena filosofit eivät ole kiinnostuneita psykologiasta. Jos ihminen on vapaan tahdon omaava olento, hän on sitä automaattisesti - jos taas päätöksemme muotoutuvat väistämättä, ei meillä myöskään ole syytä kehittää vapautemme laajuutta ja laatua tai sen keinovalikoimaa.

Ihminen ei ole vapaa missään tilanteessa - eli mitä tämän epävapauden jalostaminen muka auttaisi?!
tai:
Ihminen on jo syntyessään absoluuttisen vapaa - eli kuinka ihmeessä tätä jo äärimmäistä vapautta voisi enää lisätä?!

Omasta mielestäni vapauden filosofiassa tuli olla kyse vain ja ainoastaan siitä, millä tavoin vapautta voidaan laadullisesti tai määrällisesti edistää. Tällaisen filosofian metafyysisenä ehtona on, että vapautta ei ymmärretä kumpaankaan janan ääripäähän (nollaan tai äärettömyyteen) sidotuksi vaan se on pikemminkin liikkuva ja suhteellinen käsite.

Otetaan siis lähtökohdaksi se oletus, että vapaus voi vähentyä tai lisääntyä. Miten se voisi tapahtua ja mitä seurauksia sillä olisi?

(huom. Käytännöllisessä filosofiassa toki jo erotetaan liberty ja freedom, eli yhteiskunnallinen vapaus ja metafyysinen vapaus. En nyt kuitenkaan tarkoita yhteiskunnallista vapautta vaan yksilön omia keinoja vähentää oman ajattelunsa sidonnaisuuksia.)


Pieni arkeologinen kaivaus vallitsevaan paradigman takapihalla

Vielä nopea katsaus nykyisen vapauskeskustelun taustoihin: determinismin kysymys on itse asiassa periytynyt filosofiaan uskonnon ja positivistisen tieteen (tai behaviorististien) keskinäisestä väittelystä. Nykyaikaisen ihmisen kannalta se ei ole enää kovin relevantti, eikä sitä myöskään vastaa nykyinen lainsäädäntö, jossa tapauskohtaisesti huomioidaan lieventäviä ja jyrkentäviä seikkoja. Ihminen voidaan jossain tapauksessa todeta syyntakeelliseksi ja toisessa tapauksessa vapauttaa vastuusta. Filosofiassa näin hienoihin erotteluihin ei ole vielä päästy, koska metafyysisissä kysymyksissä ei tunneta kompromisseja.

Filosofian ja uskonnon alueella tietyt etiikan teoriat ovat halunneet korostaa ihmisen vapautta, koska sitä kautta on päästy turvaamaan velvollisuuden ja rankaisemisen perinteet. Ihminen on määritelty vapaaksi, jotta hänen on voitu sanoa syyllistyneen rikokseen vapaasta tahdosta ja siten olevan oikeutettu myös kovaan rangaistukseen ja Helvetin tuomioon.

Varhainen sosiologia pyrki päin vastoin osoittamaan, että ihmisen edesottamukset muotoutuvat kasvatuksen mukaan, eivätkä valinnat perustu vapaan sielun liikkeisiin. Varhainen psykologia puolestaan hahmotti ihmisen koneena, jonka toimintaperiaatteisiin on voitu vaikuttaa lääkkeillä ja ehdollistamisella. Ihmistieteiden tutkimuksiin on usein liittynyt kasvatuksellisia intressejä - siis toisin sanoen yksilö on nähty potentiaalisena oppijana ja muutenkin mukautumiskelpoisena yhteiskunnan tarpeisiin.

Nämä pyrkimykset ovat olleet vastakkaisia: toinen puoli on halunnut korostaa yksilön ja toinen puoli yhteiskunnan vastuuta. Yhä edelleen sama vastakkainasettelu näkyy esimerkiksi amerikkalaisessa puoluejärjestelmässä. Republikaanit sanovat että yksilö yksin on vastuussa, demokraatit taas tahtovat lisätä yhteiskunnan roolia. Yleensä menestyneet ja rikkaat ihmiset helpommin uskovat yksilön omaan vapauteen ja vastuuseen, koska sitä kautta he voivat olla ylpeämpiä itsestään. Köyhät taas päin vastoin syyttävät yhteiskuntaa omasta kurjuudestaan - koska silloin heidän ei tarvitse syyttää siitä itseään.

Determinismin kysymys on pitkälti ideologinen. Se on sidoksissa muihin paljon konkreettisempiin kysymyksiin ja myös sen vastaukset periytyvät pitkälti yhteiskunnallisen aseman kautta. Ihmiset ovat puolustaneet tai vastustaneet determinismia omien intressiensä mukaan. Ensin on päätetty kumpaa mieltä ollaan ja vasta sen jälkeen on esitety pari huteraa filosofista argumenttia oman näkemyksen tueksi. Koko tämä diskurssi tulisi heittää romukoppaan, koska siihen on sotkeutunut niin paljon historiallista puolueellisuutta ja vääristelyä.


Vapauden paradoksit

Jotta vapausfilosofialle löydettäisiin kokonaan uusi perusta, olen tehnyt joitakin uskaliaita tutkimusmatkoja ei-kenenkään maalle, alueelle, joka sijoittuu janan ääripäihin, kahden leirin pommittamalle joutomaalle.

Tutkimusten pohjalta olen muotoillut neljä vapauden paradoksia. En suoranaisesti usko paradoksien olevan muuta kuin kielellistä kikkailua, mutta tässä tapauksessa se on melko osuva sana. Kyseessä on nimittäin joukko argumentteja, jotka näyttävät paradoksaaliselta kummankin leirin silmissä. Ne ovat kuitenkin lähemmin tarkasteltuna enemmänkin synteesejä tai kompromisseja - mutta koska metafysiikka ei ole koskaan kiinnostunut kompromisseista, eikä synteesien uskota olevan muuta kuin antiteesejään odottavia uusia teesejä, päätin kutsua väitteitäni paradokseiksi.

Esitteelen nämä paradoksit ehkä jo huomenna. Oman muistini virkistämiseksi esitän niistä tiivistelmän:

1) Vapauden saavuttaminen edellyttää vapauden kieltämistä (riippuvaisuuden myöntämistä). Vapaus on tietoisuutta välttämättömyyksistä.

2) Valinnanvapauden tiedostaminen on kokemuksena ahdistava. Julkinen valintatilanne on nöyryyttävä, ja yksityinen valintatilanne uhkaa varastaa järkemme ja elämämme.

3) Vapaus alkaa siitä, kun ihminen ei enää näe vaihtoehtoja. Hän tietää mitä hän haluaa, eli hän ei mieti olevansa vapaa, hän vain toimii.

4) Vaihtoehtojen lisääntyminen rajoittaa vapauksia ja saattaa lisätä myös ahdistusta. Ihminen on vapaa toimintaan vasta kun valintatilanne on ohitettu. Monimutkainen valintatilanne jättää aina tunteen siitä että jokin toinen valinta olisi sittenkin saattanut olla parempi.

Näiden väitteiden taustalla on se, että erotetaan toisistaan valintatilanne ja vapaus toimintaan. Ihminen ei voi olla absoluuttisen vapaa jo siitä syystä, että nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Kuten sananlasku sen sanoo: kakkua ei voi sekä syödä että säästää.

Mitä enemmän ihmisiä rasitetaan valintatilanteilla, sitä vähemmän heille jää empimisestä vapaita hetkiä, eli aikaa toimintaan heittäytymiselle ja flow-kokemukselle.