Spede ja muut kuuluisat keskenjättäjät

Valitettavasti tämä juttu liittyy Spedeen vain ohimennen. Anteeksi siitä, haluaisin kyllä kirjoittaa herrasta enemmänkin, mutta sen kirjoituksen aika tulee toiste.

Luin YLEn sivuilla artikkelin, josta palasi mieleeni aiemmin suunnittelemani essee. Artikkelissa keksijä ja yrittäjä Raimo Kaukinen kertoi ystävästään Pertti Pasasesta:

Edellistä keksintöä ei ehditty välttämättä edes rakentaa loppuun kun hän oli seuravaan kimpussa.
- Paljon jäi keskeneräiseksi kun tuli aina uusia ideoita. Aina kun saatiin joku valmiiksi niin se unohdettiin ja aloitettiin uusi projekti.

yle.fi/alueet/lahti/2010/05/speden_keksinnot_jatkavat_eloaan_1677142.html

Olen huomannut, että projektien kesken jättäminen ei ole mikään harvinainen ilmiö historiassa. Monet kuuluisat henkilöt ovat kuuluisia juuri tästä piirteestä. He hahmottelevat valtavan määrän taideteoksia, kojeita ja jopa yhteiskuntia, jotka sitten jäävät pelkiksi luonnoksiksi.

Michelangelo maalasi vuosikausia Sikstuksen kappelin kattomaalauksia ja sai työnsä valmiiksi. Leonardo da Vinci on nykyään jopa häntä kuuluisampi, koska häneltä on säilynyt niin paljon kiinnostavia luonnoksia.

Jos Sokrates eläisi meidän ajassamme, hänellä ei olisi asiaa valtion virkaan, koska hänen CV:stään puuttuisivat varsinaiset saavutukset. Mitä teoksia hän elämänsä aikana julkaisi? Ei mitään. Sokrates olisi ehkä tuttu naama jossakin tietyssä kapakassa, mutta ilman julkaisuja hän ei pääsisi esimerkiksi kirjailijaliittoon. Äijähän oli pelkkä haaveilija ja keskenjättäjä.
Tuskin Sokrates olisi saanut valmiiksi Graduaan, saati sitten akateemisen viran edellyttämää väitöskirjaa. Enintään hänet tunnettaisiin kohtalaisen suositusta blogistaan ja muutamasta ärhäkästä yleisönosastokirjoituksesta. Ilman Platonin tekemää jälkityötä me tuskin edes olisimme kuulleet koko tyypistä.


Vasta kuolema viimeistelee

Monet keskenjättäjät saavuttavat varsinaista mainetta vasta kuolemansa jälkeen. Heidän jäämistöstään löytyy kymmenittäin päiväkirjoja ja muistivihkoja, joista kaivetaan esiin ties minkälaisia puolivalmisteita. Kafka jätti jälkeensä pitkälle edenneitä romaaneja. Strukturalisti Ferdinant de Saussuren oppilaat kokosivat hänen kielitieteelliset teoriansa luentomuistiinpanojen avulla - ja myös semiotiikan voimahamo C.S.Peirce kurottiin kasaan julkaisemattomista esseistä.

Toki näiden ihmisten varhainen kuolema selittää jotakin. Kafka kuoli jo 41-vuotiaana ja de Saussure 56-vuotiaana. Peirce kuitenkin eli peräti 73-vuotiaaksi. Miksi he vitkastelivat projektiensa kanssa tai kokonaan luovuttivat?

Myös Wittgenstein oli keskenjättäjä. Hänen tunnetuista teoksistaan valtaosa on julkaistu postyymisti. Esimerkiksi käsite "perheyhtäläisyydet" on peräisin käsin kirjoitetusta muistivihkosesta. Wittgenstein kuitenkin eroaa muista keskenjättäjistä siinä, että hän perusteli oman vastahakoisuutensa.

Ranskalaisten uuden aallon ohjaajien arvostama filosofi Blaise Pascal (1623-1662) muistetaan nykyään ehkä juuri siitä syystä, että hän kuoli nuorena. En tarkoita nyt nuorena kuolemiseen liittyvää myyttistä vetovoimaa vaan sitä, että hänen kuolemansa mahdollisti hänen muistiinpanoihinsa kajoamisen.

Pascalin käsikirjoituksissa käsiteltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä hän itse varmaan olisi koskaan saanut niitä julkaisuvalmiiseen muotoon. Vain joitakin vuosia hänen kuolemansa jälkeen hänen mietelmänsä julkaisiin ja kirjasta tuli hitti. Kuolema oli alentanut itsekritiikkiä sekä keventänyt muita laatukriteerejä ja sitä kautta jouduttanut projektia. Jos Pascal olisi elänyt eläkeikään, hän olisi saattanut kirjoittaa enemmän, mutta myös julkaisu olisi saattanut venyä.

(olen kiitollinen jos keksitte lisää esimerkkejä keskenjättäjistä!)


Keskenjättämisen syyt

Olen itse omalla kahdallani joutunut miettimään sitä, miksi teen aina samaan aikaan kymmentä asiaa, joista lopulta mikään ei valmistu.

Haluan hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja ymmärtää niiden välisiä suhteita. Etsin kaiken aikaa uusia tietämisen alueita. Jos olisin samalla tavoin kiinnostunut tyylillisestä moninaisuudesta, saattaisin julkaista tyylikokeilujen sarjan - mutta paljon vaikeampaa on julkaista aihekokeilujen sarjoja, sekalaisia pohdiskeluja kaikesta. Olen enemmänkin ensyklopedisti ja diletantti kuin yhden aiheen asiantuntija.

Vakavasti otettavaksi dilentantiksi kehittyminen vaatii paljon enemmän vuosia kuin tavallinen maisterintutkinto. Diletantti saattaa pärjätä paremmin trivial pursuitissa, mutta yhteiskunta vaatii selkeitä oppiarvoja ja ammatillisia kokonaisuuksia.

Luovuus on kykyä nähdä yllättäviä yhteyksiä. Luovuus ei ole sotilallista ryhtiä. Se liikkuu aiheen vieressä ja kiipeää puuhun vain saadakseen uudenlaisen näkökulman. Luovuus on uteliasta, nälkäistä ja levotonta. Myös tieteessä tarvitaan tällaista luovuutta. Muuten kaikki vain toistavat sitä mikä heille on opetettu.

Luovan ajattelijan voi kuitenkin olla vaikea pistää luovuudelleen stoppia. Hän ei kestä toista kertaa kulkea samaa ajatuksen polkua. Julkaisu edellyttäisi juuri sitä, että asettaisi aiheelle rajat, leikkaisi sen irti suuremmasta ajatuksenvirrasta ja hioisi reunat sileiksi - ikään kuin aihetta ympäröivässä maastossa ei todellisuudelle olisi tehty minkäänlaista väkivaltaa.

Jossain matkaohjelmassa ihmeteltiin sitä kun paikallisella torilla kananpojille oli kynimisen ja teurastamisen jälkeen jätetty karvaiset kynnet. Se näytti irvokkaalta. Ne olivat ikään kuin muistutus siitä, että lautasella olevan lihan juuret jatkuvat jonnekin keittiön ulkopulelle. Jalat eivät olleetkaan syntyjään tyngät vaan niillä oli kävelty. Ehkä myöskään paistetun linnun kaula ei ollut syntyjään tynkä vaan siinä oli sijainnut pää, nokka, heltat, kanansilmät. Ajatus on kauhistuttava.

Myös kirjan julkaisuun liittyy jotain veristä ja kammottavaa. Niin kauan kun projekti on kesken, se on elossa. Se hapuilee kaikkiin suuntiin ja löytää yhteyksiä. Sillä on valtava potentiaali kasvaa ja kurottaa.

Viimeistely on kynimistä. Kynitään sulat ja valutetaan ulos veri. Kustantamossa teksti pistetään uuniin ja siihen liitetään asiaankuuluvat mausteet. Kirjan kannet ovat kuin arkun kannet. Kansi kiinni ja sillä hetkellä yksi luova elämänvaihe on päättynyt.


Huomio hajaantuu, katkeaa ja vaihtaa suuntaa

Psykologi tai lääkäri saattaisi olla eri mieltä keskenjättämisen vaikutteista. Monet taiteilijat ja filosofit ovat impulsiivisia ja kärsivät kroonisesta hajamielisyydestä. He eivät jätä kesken ainoastaan teoksiaan, he saattavat sen lisäksi unohtaa kengännauhat auki, voipaketin pöydälle tai jopa jättää oven selkosen selälleen. Tämän lisäksi heidän asuntonsa ja työtilansa ovat epäsiistejä ja käsiala heittelehtii vaikeasti.

Luovuuden hurma ja voimakas keskittyminen saa aikaan sen, ettei henkilö ehkä ollenkaan kuule, kun häntä puhutellaan. Hän myös myöhästyy toistuvasti sovituista tapaamisista ja tekee yksinkertaisissa tehtävissä huolimattomuusvirheitä. Mitä helpompi tehtävä, sen vaikeampaa hänen on keskittyä aiheseen ja saattaa sitä valmiiksi. Hän myös helposti vajoaa ajatuksiinsa, eikä hänen kasvojensa ilme muutu moneen minuuttiin.

Luova älykkyys joko suoraan neurologisesti liittyy AD-HD-oireisiin tai ne sosiaalisesti korostavat toistensa ilmitulemista. Kummankin taustalla vaikuttaa dopamiinin epäsäännöllinen toiminta aivoissa. Dopamiini selittää myös sitä miksi niin monet taiteilijat ja akateemiset ihmiset juovat säännöllisesti. Alkoholi toimii korvikkeena, jos olo on levoton ja keskittyminen hajaantunut. Se tasapainottaa oloa ja auttaa keskittymään, koska se lisää dopamiinin määrää aivoissa.

Dopamiini saa meidät tuntemaan, että jokin asia on tärkeä. Se voimistaa keskittymistä ja sen erittyminen lisääntyy, kun joudumme tiukkaa keskittymistä vaativiin tilanteisiin. Keskittymisen jälkeen olo on hutera - ja tekee mieli ryyppyä.

Kuka tahansa voi kokea dopamiinihurman ja sitä seuraavan heikotuksen esimerkiksi pääsykokeissa tai ylioppilaskirjoituksissa. Taiteilija eroaa tavallisesta ihmisestä siinä, että hän saattaa joutua inspiroituneeseen tilaan ilman mitään näkyvää syytä. Olosuhteet eivät ratkaise vaan enemmänkin aivojen kemia. Yhtäkkiä hän vain maalaa tai kirjoittaa, eikä moneen tuntiin välitä mistään muusta. Hän unohtaa syödä ja nukkua, koska asia näyttäytyy hänelle niin merkityksellisenä.

Seuraavana päivänä vauhkoaja joko jatkaa maniaansa tai sitten hän vaikuttaa melkein kuin krapulaiselta. Hän katsoo kaukaisuuteen éikä jaksa oikein keskittyä. On mahdollista myös, että hän pitää aikaansaannoksiaan surkeina ja heittää kaiken roskiin. Hänen aivojensa dopamiinitaso on laskenut alhaiseksi - tai toleranssi noussut ja reseptorit lakanneet reagoimasta.

AD-HD-ihmiset ovat taipuvaisempia luovuuteen, koska he ampautuvat sivupoluille ja kokevat hetken ajan jonkin asian erittäin tärkeäksi. Samaan aikaan he ovat myös taipuvaisempia henkiseen ja ällliseen uupumiseen, laiskotteluun, vetelehtimiseen, huolimattomuuteen. He eivät jaksa keskittyä, heitä ei kiinnosta, he unohtelevat ja jättävät tehtävät kesken. Heidän aivojensa dopamiiniaste vaihtelee hyvin korkeasta hyvin matalaan.

Koulut ja yhteiskunta arvostavat tasaista jälkeä. Sellainen oppilas tai työntekijä on helpommin hallittava, joka tekee hommat ajallaan ja juuri siten kuin häneltä odotetaan. Tätä pidetään nykyään suorastaan itsestäänselvyytenä. AD-HD-henkilö saattaa jonakin päivänä loistaa, olla innokkaampi ja parempi kuin kukaan - mutta seuraavana päivänä hän ei edes saavu töihin. Hän vain unohti. Hän luuli, että oli sunnuntai. Tai sitten hän saapuu, mutta haukottelee näkyvästi ja uppoaa omiin ajatuksiinsa. Kaikki tietävät, että hänen tasonsa on parhaimmillaan korkea ja siksi hän näyttäisi usein alisuorittavan. Häntä on vaikea motivoida, jos hän on siinä tilassa.

Tehokkuus ja aikaansaamattomuus ovat tavallaan saman asian kaksi puolta: hetkellinen yliteho kuluttaa voimavarat. AD-HD muistuttaa henkisesti pikajuoksijaa. Hän tekee kyllä komeita spurtteja, mutta sen jälkeen koko keho on hapoilla monta päivää. Voimiaan säästelevä hölkkääjä saa elämässään kasaan enemmän kilometrejä - ja monissa ammateissa mitataan pitkän aikavälin keskiarvoa, ei niinkään hetkellistä huipputasoa.


Sivupolku AD-HD-aiheeseen

Yhteiskunnan näkökulmasta ongelmana näyttäytyy myös kurittomuus. Jos dopamiinitaso on romahtanut, edes uhkailu tai kiristäminen eivät välttämättä auta. Edes se ei auta, että kenraali määrää. Henkilö ei näytä tajuavan omaa parastaan. Ura, elämä ja maailmankaikkeus - yhtä yhdentekevää kaikki. Jos AD-HD on huonolla tuulella, hän niskuroi ja syyttää koko tehtävää järjettömäksi. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa mikään juuri nyt (paitsi ehkä jotain makeaa tekisi mieli). Kiinnostusmittari on nyt punaisella.

Jos mieliala heittelehtii riittävästi niin myöskään lakia ei kohtaan ei löydy kunnioitusta. Tilastollisesti AD-HD on yliedustettuna sekä vankiloissa että Mensassa. Mensan yliedustus luultavimmin johtuu siitä, että älykäs, mutta levoton ja hajakeskittyvä ihminen on motivoituneempi osallistumaan älykkyystestiin, koska hänellä on enemmän todistettavaa itselleen ja muille. Hän haluaa näyttää, että huono koulutodistus tai toistuvat potkut eivät johdu siitä että hän olisi tyhmä.

Nykyiset AD-HD-diagnoosit ovat monella tapaa puutteellisia. Pahin epäkohta on tietenkin se, jos ADHD määritellään sairaudeksi tai aivojen häiriöksi. AD-HD voi yksilön tai pienen ryhmän kannalta toki olla vaivaksi, mutta suurempi yhteisö - varsinkin kivikautinen yhteisö - hyötyy siitä, että joku ottaa enemmän riskejä ja kohdistaa huomionsa eri suuntaan kuin muut. Ihmisten persoonallinen erilaisuus on myös kehittänyt lajimme sosiaalista älykkyyttä. Erilaisille ihmisille on keksitty töitä niin kauan kun kyse on ollut sukulaisista. Nykyään työmarkkinat eivät jousta samalla tavoin. Jotain tyyppiä ei voi vain palkata hommiin, koska hänellä on kykyjä. Koulutuksessa ja työajoissa vaaditaan pitkäjänteisyyttä. Myös itse työ saattaa olla tylsää ja esimies kusipää. Ei voi sooloilla.

Häiriökäyttäytyminen on eri asia kuin biologinen häiriö. Vilkkaudessa ja kurittomuudessa on toki astevaihtelua. Aivan varmasti jotkut ovat niin pahoja tapauksia, että ovat suureksi vaivaksi muille. Joillakin lapsilla saattaa olla myös fyysisiä arpia tai kehityshäiriöitä aivoissa. Tieteellisesti emme kuitenkaan saisi sokeutua sille, että uuden diagnoosin suurimmat taustasyyt ovat nykyisessä kulttuurissamme: koulujen yhdenmukaisyyden tai kuuliaisuuden vaatimuksessa ja koulujen reserssien vähenemisessä. Luokkakoot suurenevat, erityisopetusta karsitaan. Karkit ja limut heilauttavat verensokeria, jotka entisestään keikuttaa aivojen kemiaa. Koko kaaoksen keskellä on helppo kohdistaa syyttävä sormi yksilöön, joka meuhkaa muita enemmän.


Keskenjättämisen vaikutukset

Keskenjättämisen vaikutukset ovat vakavat sekä henkilölle itselleen että yhteiskunnalle. Minun on esimerkiksi vaikea pyytää kustantamolta ennakkoa, vaikka olen kirjoittanut kevään ja kesän aikana tuhat liuskaa tekstiä. Ongelma on se, että olen kirjoittanut yhtä aikaa ainakin seitsemää tulevaa kirjaa - kutakin niistä kolmanneksen tai puolet.

Keskenjättäjät kärsivät köyhyydestä, vaikka tekisivät paljon töitä. Maalari saattaa esimerkiksi maalata 30 valmista taulua, mutta hän ei saa aikaiseksi näyttelyä. Hän ei myöskään tarjoa taulujaan mihinkään myyntiin. Hän on ikään kuin unohtanut niiden olemassaolon. Jokin vaihe projektista aiheuttaa sen, että palkkio jää kokonaan saamatta.

Urheilussa 90% keskittyminen tuottaa 50% tuloksen, mutta Taiteessa 90% omistautuminen tuottaa 0% palkkaa - ellei ole saanut ennakkoa tai apurahoja. Taiteilijan miltei täytyy kuolla ennen kuin projektit saa julistaa valmiiksi - eikä keskeneräistä työtä saa katsoa - miksi muka ei?! Ehkä jonkun pitäisi tulla ja repiä puolivalmiit työt nerojen käsistä. Tuskin yleisöstä kovin moni edes huomaisi jos taulu tai romaani on jäänyt kesken. Antaa mennä vaan maailmalle! Ei niitä lapsiakaan voi loppuun asti kasvattaa.

Apurahojen sijaan olisi hyvä, jos valtio nimittäisi taiteilijoiden tueksi muutaman personal trainerin, ammattimaisen hoputtajan. Taiteilijavalömentaja saisi säännöllistä palkkaa siitä, että hän vierailisi satunnaisessa työhuoneessa tai ateljeessa, katselisi ympärillee ja lukisi käsikirjoituksia. Jos hän näkisi jotain valmista, hän yksinkertaisesti repisi teokset taitelijoiden käsistä - tai ehkä hän vierailisi yöllä, kun he nukkuvat. Hän valikoisi teoksista lähestulkoon valmiit ja sitten saattaisi ne julkisuuteen. Taiteilijat saisivat korvauksen työstään ja samalla ateljeehen tulisi tyhjää tilaa jollekin uudelle.

Kyllähän hedelmätkin poimitaan nykyään raakoina ja ne kypsyvät vasta kaupossa - miksei sitten taidettakin voisi vähän hoputtaa?

Taiteilijoiden täydellisyydentavoittelu ja neuroottinen näpertäminen on tunnettu ongelma, mutta entä sitten tieteessä? Myös Darwinista uhkasi tulla keskenjättäjä. Hän näpersi teoriaansa kymmenen vuotta ja julkaisi sen vasta kun joku toinen tutkija uhkasi ehtiä hänen edelleen. Paremmissa olosuhteissa Darwin olisi saattanut hioa kirjaansa 20 vuotta ja sitten yhdessä hulluudenpuuskassa heittää sen takkaan - tai vaikka jäädä hevoskärryjen alle ja haudata ideat mukanaan.

Tieteen kehitystä hidastaa se, että niin monet keksijät ja tutkijat tahtovat viimeistellä työnsä ennen kuin julkaisevat niitä. Aivan turhaan kiinnitetään huomiota pieniin yksityiskohtiin ja tyyliseikkoihin, kun tieteellinen yhteisö voisi puolet lyhyemmässä ajassa viimeistellä ajatuksen. Kunnianhimoiselle keksijälle ei aina riitä se, että hänet osittain yhdistetään johonkin keksintöön. Häm haluavat saada keksinnöstään täyden kunnian eikä jakaa sitä minkään laitoksen tai työryhmän kanssa. Keskenjättämisen suurin syy saattaakin piillä vain typerässä ylpeydessä.

Tai ehkä joillekin käy niin kuin Spedelle. Ideoita on vain kertakaikkiaan liikaa. Jos kaveri tekee 30 leffaa ja hyppää narua televisio-ohjelmassa, kuinka hänellä vielä riittäisi aikaa patenttihakemusten kyhäämiseen. Pakko tyytyä luonnoksiin ja tehdä niin kuin Mikki Hiirelle aikoinaan: raapustus paperinenäliinan kulmaan ja poika ulos maailmalle.