Filosofian tukkapölly

Viime kuussa käsittelin vapauden kysymyksiä kirjoituksessani Valintaväsymys. Tänään ajattelin palata askelen taaksepäin ja pohjustaa paremmin ajatuksiani vapaudesta. Olen kirjoittanut aiheesta useita esseitä, mutten ole julkaissut niistä ainuttakaan. Syy on se, että olen etsinyt hyvää filosofista pohjaa, jolta ponnistaa. Nyt viimein myönnän, ettei sellaista olekaan. Koko länsimaisen vapaudenfilosofian perustus on mätä.

Jo muutama vuosi sitten aloin hahmottaa ongelman laajuutta, kun osallistuin englanninkieliselle Philosophy of freedom -kurssille. Opettajassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta valitettavasti kurssi pohjautui viimeaikaiseen - siis viimeisen sadan vuoden - kirjalliseen keskusteluun, kirjoihin ja artikkeleihin. Tutustuimme moniin ajattelijoihin, mutta emme juurikaan edenneet kysymyksissä. Koko 1900-luvun vapauden diskurssi pyöritteli muutamaa teemaa - ja jostain syystä kaikkein tärkeimpänä asiana pidettiin sitä, että determinismi todistettaisiin joko oikeaksi tai vääräksi.

Tässä on mielestäni koko ongelman ydin. Vapauden filosofia näyttäisi jämähtäneen jonkinlaiseen asemasotaan, jossa on kaksi osapuolta, uppoutuneina omiin juoksuhautoihinsa. Toiset puolustavat determinismiä ja toiset tahtovat räjäyttää sen tuusaksi.

Todellisuudessa osapuolia on vain yksi. Vapaudenfilosofian moderni paradigma uskoo yksimielisesti, että determinismi on oleellinen kysymys.

Minä väitän, että koko käsite on harmillinen - ymmärretään se sitten todeksi tai epätodeksi. Keskustelu tulisi kokonaan laittaa jäihin ja miettiä muita lähestymistapoja vapauteen.


Miksi unohtaa determinismi?

Keskustelun perusteella siis vaikuttaa siltä, että jotakin keskustelua olisi käyty. Todellisuudessa tuo keskustelu on vain sivistyssanoilla naamioitua lapsellista jankkaamista.

Kumpikin osapuoli on kaiken lisäksi yksimielinen yhdestä asiasta: vapaus joko on tai ei ole - mutta oli miten oli, sitä ei voida jalostaa. Tämä on psykologisesti vaarallinen lähtökohta, sillä sen seurauksena filosofit eivät ole kiinnostuneita psykologiasta. Jos ihminen on vapaan tahdon omaava olento, hän on sitä automaattisesti - jos taas päätöksemme muotoutuvat väistämättä, ei meillä myöskään ole syytä kehittää vapautemme laajuutta ja laatua tai sen keinovalikoimaa.

Ihminen ei ole vapaa missään tilanteessa - eli mitä tämän epävapauden jalostaminen muka auttaisi?!
tai:
Ihminen on jo syntyessään absoluuttisen vapaa - eli kuinka ihmeessä tätä jo äärimmäistä vapautta voisi enää lisätä?!

Omasta mielestäni vapauden filosofiassa tuli olla kyse vain ja ainoastaan siitä, millä tavoin vapautta voidaan laadullisesti tai määrällisesti edistää. Tällaisen filosofian metafyysisenä ehtona on, että vapautta ei ymmärretä kumpaankaan janan ääripäähän (nollaan tai äärettömyyteen) sidotuksi vaan se on pikemminkin liikkuva ja suhteellinen käsite.

Otetaan siis lähtökohdaksi se oletus, että vapaus voi vähentyä tai lisääntyä. Miten se voisi tapahtua ja mitä seurauksia sillä olisi?

(huom. Käytännöllisessä filosofiassa toki jo erotetaan liberty ja freedom, eli yhteiskunnallinen vapaus ja metafyysinen vapaus. En nyt kuitenkaan tarkoita yhteiskunnallista vapautta vaan yksilön omia keinoja vähentää oman ajattelunsa sidonnaisuuksia.)


Pieni arkeologinen kaivaus vallitsevaan paradigman takapihalla

Vielä nopea katsaus nykyisen vapauskeskustelun taustoihin: determinismin kysymys on itse asiassa periytynyt filosofiaan uskonnon ja positivistisen tieteen (tai behaviorististien) keskinäisestä väittelystä. Nykyaikaisen ihmisen kannalta se ei ole enää kovin relevantti, eikä sitä myöskään vastaa nykyinen lainsäädäntö, jossa tapauskohtaisesti huomioidaan lieventäviä ja jyrkentäviä seikkoja. Ihminen voidaan jossain tapauksessa todeta syyntakeelliseksi ja toisessa tapauksessa vapauttaa vastuusta. Filosofiassa näin hienoihin erotteluihin ei ole vielä päästy, koska metafyysisissä kysymyksissä ei tunneta kompromisseja.

Filosofian ja uskonnon alueella tietyt etiikan teoriat ovat halunneet korostaa ihmisen vapautta, koska sitä kautta on päästy turvaamaan velvollisuuden ja rankaisemisen perinteet. Ihminen on määritelty vapaaksi, jotta hänen on voitu sanoa syyllistyneen rikokseen vapaasta tahdosta ja siten olevan oikeutettu myös kovaan rangaistukseen ja Helvetin tuomioon.

Varhainen sosiologia pyrki päin vastoin osoittamaan, että ihmisen edesottamukset muotoutuvat kasvatuksen mukaan, eivätkä valinnat perustu vapaan sielun liikkeisiin. Varhainen psykologia puolestaan hahmotti ihmisen koneena, jonka toimintaperiaatteisiin on voitu vaikuttaa lääkkeillä ja ehdollistamisella. Ihmistieteiden tutkimuksiin on usein liittynyt kasvatuksellisia intressejä - siis toisin sanoen yksilö on nähty potentiaalisena oppijana ja muutenkin mukautumiskelpoisena yhteiskunnan tarpeisiin.

Nämä pyrkimykset ovat olleet vastakkaisia: toinen puoli on halunnut korostaa yksilön ja toinen puoli yhteiskunnan vastuuta. Yhä edelleen sama vastakkainasettelu näkyy esimerkiksi amerikkalaisessa puoluejärjestelmässä. Republikaanit sanovat että yksilö yksin on vastuussa, demokraatit taas tahtovat lisätä yhteiskunnan roolia. Yleensä menestyneet ja rikkaat ihmiset helpommin uskovat yksilön omaan vapauteen ja vastuuseen, koska sitä kautta he voivat olla ylpeämpiä itsestään. Köyhät taas päin vastoin syyttävät yhteiskuntaa omasta kurjuudestaan - koska silloin heidän ei tarvitse syyttää siitä itseään.

Determinismin kysymys on pitkälti ideologinen. Se on sidoksissa muihin paljon konkreettisempiin kysymyksiin ja myös sen vastaukset periytyvät pitkälti yhteiskunnallisen aseman kautta. Ihmiset ovat puolustaneet tai vastustaneet determinismia omien intressiensä mukaan. Ensin on päätetty kumpaa mieltä ollaan ja vasta sen jälkeen on esitety pari huteraa filosofista argumenttia oman näkemyksen tueksi. Koko tämä diskurssi tulisi heittää romukoppaan, koska siihen on sotkeutunut niin paljon historiallista puolueellisuutta ja vääristelyä.


Vapauden paradoksit

Jotta vapausfilosofialle löydettäisiin kokonaan uusi perusta, olen tehnyt joitakin uskaliaita tutkimusmatkoja ei-kenenkään maalle, alueelle, joka sijoittuu janan ääripäihin, kahden leirin pommittamalle joutomaalle.

Tutkimusten pohjalta olen muotoillut neljä vapauden paradoksia. En suoranaisesti usko paradoksien olevan muuta kuin kielellistä kikkailua, mutta tässä tapauksessa se on melko osuva sana. Kyseessä on nimittäin joukko argumentteja, jotka näyttävät paradoksaaliselta kummankin leirin silmissä. Ne ovat kuitenkin lähemmin tarkasteltuna enemmänkin synteesejä tai kompromisseja - mutta koska metafysiikka ei ole koskaan kiinnostunut kompromisseista, eikä synteesien uskota olevan muuta kuin antiteesejään odottavia uusia teesejä, päätin kutsua väitteitäni paradokseiksi.

Esitteelen nämä paradoksit ehkä jo huomenna. Oman muistini virkistämiseksi esitän niistä tiivistelmän:

1) Vapauden saavuttaminen edellyttää vapauden kieltämistä (riippuvaisuuden myöntämistä). Vapaus on tietoisuutta välttämättömyyksistä.

2) Valinnanvapauden tiedostaminen on kokemuksena ahdistava. Julkinen valintatilanne on nöyryyttävä, ja yksityinen valintatilanne uhkaa varastaa järkemme ja elämämme.

3) Vapaus alkaa siitä, kun ihminen ei enää näe vaihtoehtoja. Hän tietää mitä hän haluaa, eli hän ei mieti olevansa vapaa, hän vain toimii.

4) Vaihtoehtojen lisääntyminen rajoittaa vapauksia ja saattaa lisätä myös ahdistusta. Ihminen on vapaa toimintaan vasta kun valintatilanne on ohitettu. Monimutkainen valintatilanne jättää aina tunteen siitä että jokin toinen valinta olisi sittenkin saattanut olla parempi.

Näiden väitteiden taustalla on se, että erotetaan toisistaan valintatilanne ja vapaus toimintaan. Ihminen ei voi olla absoluuttisen vapaa jo siitä syystä, että nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Kuten sananlasku sen sanoo: kakkua ei voi sekä syödä että säästää.

Mitä enemmän ihmisiä rasitetaan valintatilanteilla, sitä vähemmän heille jää empimisestä vapaita hetkiä, eli aikaa toimintaan heittäytymiselle ja flow-kokemukselle.