Berlinin mukaan Hobbes määritteli ainoastaan vapauden negatiivisen puolen: sen että yhteiskunta joko kieltää tai sallii jonkin teon - ja korosti, että vapaudella oli myös toinen puoli: että juridisesti vapaaksi määritellyllä henkilöllä on yhteiskunnallisen sallimuksen lisäksi oltava myös taloudelliset ja tekniset lähtökohdat sekä kykyä saavuttaa se mitä hän tavoittelee. Vasta silloin voidaan puhua vapauden toteutumisesta.
Berlinin korostama erottelu on toki merkittävä kehitysaskel vapauskeskustelussa, mutta eniten se havainnollistaa sitä kuinka pieniä tyypilliset kehitysaskelet filosofiassa tuppaavat olemaan.
Viimeisen 30 vuoden aikana on julkaistu lukuisia hienoja tutkielmia vapaudesta, jotka vievät Berlinin erittelyä monta askelta pidemmällä. Harmi vain, että useimmat filosofit eivät ole lainkaan huomanneet näitä tutkielmia - eikä siitä syystä niiden mieltä avartava vaikutus ole ulottunut filosofiseen diskurssiin. Ja ei, en puhu nyt elokuvasta Matrix, jota mm. Radiofilosofit Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna ovat käsitelleet. Puhun toisesta paljon merkittävämmästä elokuvatrilogiasta nimeltään Mies ja alaston ase.
Hei, me pohditaan vapautta!
Palaan hetkeksi Isaiah Berliniin. Hän siis sanoi, että vapautta on kahdenlaista: ensinnäkin negatiivinen vapaus - että laki ei kiellä -, ja toiseksi positiivinen vapaus - että henkilöllä on vaadittavia kykyjä tavoitella unelmiaan ja toteuttaa yhteiskunnalta saamiaan valtuuksia.
Mitä Frank Drebin tarkalleen ottaen tekee kolmen elokuvan verran? a) Hän joutuu toistuvasti toimimaan vastoin esimiestensä käskyjä, ja b) hänellä ei ole liiemmin erityisiä taitoja tai älynlahjoja.
Mies ja alaston ase -elokuvat osoittavat omalla oudolla tavallaan, että positiivisen ja negatiivisen vapauden määritelmässä on suuri ongelma - kummankan puute ei nimittäin näyttäisi pysäyttävän Frank Drebiniä. Kaikki on pohjimmiltaan kiinni yrittelijäisyydestä ja hölmön tuurista.
Itse asiassa 1900-luvun komedia on alusta saakka käsitellyt vapauden teemoja. Chaplinin kulkurihahmon köyhyys ja lainsuojattomuus mahdollistivat hänelle tiettyjä luovia erivapauksia. Kulkuri on vapaampi, koska hänellä on niin vähän hävittävää (ja hävettävää). Komedia saa usein voimansa ristiriidoista ja kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, käsityksemme vapaudesta ovat ristiriitoja täynnä. Kulkurin paradoksi on vain yksi monien joukossa.
Systeemi on mätä
Palaan historiassa hieman varhaisemmalle kaudelle. Rooman valtakunnan kultakaudella - siis Keisari Augustuksen aikaan - jolloin kertomuksen mukaan eli monia henkisiä opettajia, jotka julistivat ilosanomaa vapautuksesta. Tuolloin yhteiskunnallinen keskustelu kävi erityisen kuumana Palestiinassa, jossa monet eturyhmät (Monty Pythonin mukaan ainakin Palestiinan kansallinen vapautusrintama ja Palestiinan vapautuksen kansanrintama...) tahtoivat keisarin ja maaherran ohella tuoda esiin oman näkemyksensä ulko- ja sisäpolitiikasta.
Pontius Pilatukset, Herodekset ja hapatustaan tarjoavat fariseukset mainitaan usein Uudessa Testamentissa, koska tarinaan tarvitaan maallinen riistovalta, joka toimii vastakohtana tulevalle Taivasten Valtakunnalle. Pian vapahtajan syntytarinan jälkeen siirrytään kohtaukseen, jossa oman elämänsä Obi-Wan Kenobi Johannes Kastaja on paennut yhteiskuntaa erämaahan, johon hän on perustanut oman terroristileirinsä. Hänen Nasaretilainen serkkunsa puolestaan opettaa, että köyhyys tekee vapaaksi: "myy turha roinasi ja anna rahat köyhille" tai "turha on rikkaan ja työnsä orjuuttaman porvariston haaveilla kameliretkestä Golanin kukkuloille."
Olimme sitten ateisteja tai kristittyjä, on meille ilmiselvää, että Jeesus Nasaretilaisen vapauskäsitys eroaa eräässä suhteessa Isaiah Berlinin vapauskäsityksestä. Jälkimmäinen näkee vapautuksen toteutuvan yhteiskunnan sisällä - ensimmäinen taas etsii vapautta yhteiskunnallisten raamien ulkopuolelta. Kristitty määrittelisi skenaarion ehkä siten, että Pontius Pilatuksen tuomioistuin sijaitsee toisen paljon suuremman tuomioistuimen sisällä. Jeesus kärsii kansan oikeudessa, mutta hän aikoo valittaa korkeimpaan oikeuteen - ja kuten me tiedämme, hän saa valituksensa läpi yhdessä viikonlopussa.
Ateisti hahmottaa asian hieman toisin, mutta uskallan silti käyttää samanlaista analogiaa. Ateistille korkeampi tuomioistuin on fysikaalinen todellisuus. Jos Jeesuksen tai Pilatuksen tuntemassa lakikirjassa on epäselvyyksiä, me voimme vedota täsmällisempään tiedonlähteeseen, eli fysiikan lakiin. Pontius voi ehkä määrätä ihmisen ristiinnaulittavaksi, mutta hän ei voi määrätä tuulta tai sadetta. Uskovaisia ja tiedeihmisiä yhdistää se, että he molemmat opettavat keisarin valtaakin korkeammista voimista.
Kun Thomas Hobbes puhuu vapaudesta, hän puhuu yhteiskunnallisesta vapaudesta. Kun Isaiah Berlin puhuu vapaudesta, hän yhdistää siihen yksilön tiedot ja taidot. Kun Jeesus puhuu vapaudesta, hän viittaa yksilöä ja yhteiskuntaa suurempiin voimiin. Ja kun Frank Drebin astuu ruutuun, kaikki on mahdollista - jopa fysiikan lait saattavat silloin taipua.
Jeesuksesta Dirty Harryyn
Rikoselokuvat ainakin 70-luvulta alkaen keskittyvät hyvin usein poliisin oikeuksien laventamiseen. Yhteiskunta kuvataan viidakkona, jossa vai kovat voivat selvitä. Koska laki ei salli tiettyjä toimenpiteitä, Likainen Harry ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Asetelma on tuttu jo varhaisesta film noirista, jossa kovaksi keitetty etsivä pelaa alamaailman säännöillä.
Vigilante-sankari löytyy miltei kaikista vähänkään menestyneistä toimintaleffoista. James Bondilla on lupa tappaa, Bruce Willisillä on lupa aukoa päätään Die Hardissa ja Mel Gibson on itsetuhoinen hullu Tappavassa aseessa. Vaikka James Bondilla on äärettömmät laajat oikeudet - moraalisesti ajateltuna suorastaan sairaalloisen laaveat - me huomaamme silti, että lähes kaikissa elokuvissa Bond päätyy tilanteeseen, jossa hän joutuu uhmaamaan esivaltansa käskyä. Tilanne on ikään kuin sisään kirjoitettuna hänen hahmoonsa.
Sama vallattomuus ja arvaamattomuus pätee Frank Drebiniin. Tuntuu kuin emme voisi katsojana samaistua yhteenkään toimintaelokuvan päähenkilöön ja nähdä hänessä sankaruutta, ellei hän ensin saisi esimieheltään käskyä lopettaa tutkimukset - ja sitten uhmaisi näitä käskyjä. Itse asiassa: onko ainuttakaan poliisielokuvaa tehty viimeisn 50 vuoden aikana, jossa sankari ei jossain vaiheessa uhmaisi esivaltansa ohjeita?
Erikoisintä tässä kaikessa on se, että samaan aikaan nämä elokuvat tiedostamattaan tekevät uljaita kumarruksia antiikin suuntaan. On nimittäin mahdotonta kuvitella myöskään antiikin draamaa, jossa ei suututettaisi jumalia. Mistä troijan sodan kerrotaan alkaneet? Siitä kun Paris valitsee Afroditen kauneimmaksi ja samalla suututtaa kaksi muuta missikandidaattia. Ja mistä Odysseuksen harharetken johtuvat? Siitä kun hän saa ylleen Poseidonin raivon.
Draaman säännöt sanelevat, että jos pomo on olemassa, hänet täytyy suututtaa, keinolla millä hyvänsä.
Vaikuttaa siltä kuin jo antiikista lähtien kertomuksen sankari voisi tulla vapaaksi yksilöksi ja ihailumme kohteksi vain siten, että hän uhmaa ylempien käskyjä. Draaman maailmassa vapauden kokemus ei siis synny negatiivisesta vapaudesta - eli siitä kun johonki on annettu lupa. Komediaa puolestaan ei voisi perustaa vain positiiviselle vapaudelle - eli keskittyen vain henkilöihin, joilla on kaikki vaadittavat työkalut ja taidot.
Inhimillinen tarina rakentuu vapauden rajojen kohtaamisesta ja ylittämisestä - ja ehkä tärkein edellytys vapauden kokemuksen synnyssä on uhmakkuus ja taisteleminen lähes mahdottomia todennäköisyyksiä vastaan.
ehh, what's up doc?
Frank Drebin on hahmona niin toimiva ehkä siksi, että hänessä yhdistyvät sekä Likaisen Harryn sääntöjä uhmaava toimintasankari että Chaplinin (tai Busten Keatonin) viaton koheltaja. Näiden kahden lisäksi Drebinissä on ripaus Väiski Vemmelsäärtä.
Frank Drebin voi olla palavassa talossa tai lähellä räjähdystä ja seurauksena on vain se, että hänen kasvonsa tummuvat. Seuraavassa ruudussa hänen kasvonsa ovatkin yllättäen puhtaat ja tukka ojennuksessa. Me tuskin sulattaisimme tätä kaikkea, ellemme olisi jo lapsena tottuneet siihen ajatukseen, että elokuvissa kaikki on mahdollista. Mies ja alaston ase -sarjassa tarjolla olevista elokuvan erivapauksista hyödynnetään mehevä siivu.
Teen lopuksi tiivistelmän siitä mitä olen oppinut vapaudesta seuratesani Frank Drebinin edesottamuksia. Uskallan väittää, että se on enemmän kuin mitä opin lukemalla Isaiah Berlinin filosofisia esseitä. Käytän nyt kuitenkin hyväkseni myös berlinin käsitteistöä, sillä en halua väheksyä myöskään hänen merkitystään.
Ensinnäkin elokuvat esittelevät kansantajuisen version vapauden kahdesta ulottuvuudesta:
NEGATIIVINEN VAPAUS = Frank ei saa esimieheltään lupaa, mutta hän yrittää silti. Frank ei saa tyttöystävältään lupaa, mutta hän yrittää silti. Frank saa Englannin kuningattarelta erityisen kiellon, mutta hän yrittää silti.
JOHTOPÄÄTÖS 1: Negatiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että sinun ei ole lupa, mutta teet silti.
POSITIIVINEN VAPAUS = Frank ei ymmärrä omaa parastaan, mutta hän yrittää silti. Frankilla ei ole vaadittavia taitoja, mutta hän yrittää silti. Frank epäonnistuu, useita kertoja, mutta hän jatkaa silti yrittämistä.
JOHTOPÄÄTÖS 2: Positiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että epäonnistuminen on sallittua, jopa suotavaa, sillä siitä saa hyvät naurut.
Seuraava tärkeä vapauden määritelmä liittyy antiikkiin. Huomasimme siis aiemmasta, että vapauden toteuttaminen vaatii uhmakkuutta, mutta se ei vielä riitä. Vasta korkeampien tahojen raivostuminen toimii riittävänä todisteena siitä, ettei sankari toimi jonkun toisen käskystä vaan omasta tahdostaan.
JOHTOPÄÄTÖS 3: Sankari voi olla täydellisen vapaa vasta, kun hän suututtaa tyttöystävänsä, esimiehensä sekä valtiovallan ja lopulta saa niskoilleen jopa jumalten vihan.
Loistavaa. Teksti tarjosi useita oivaltavia naurunpyrähdyksiä. Frank Drebin :D jo pelkät kasvot ja hölmistynyt ilme riittävät pelastamaan päivän.
VastaaPoista