Kokeellinen runous, osa 1

Niputan yhteen kolme pienempää pakinaa, kun en malta julkaista niitä erikseen. Näitä voi lukea eriksen tai yhdessä - ajatus on syntynyt aika pitkälti eri yhteydessä ja eri aikoina, sikäli kuin näissä mitään erityistä ajatusta edes on - pikemminkin kutsuisin näitä "sekalaisiksi jäsentymättömiksi havainnoiksi".


RUNO + ESSEE

Runoilijuus tuntuu usein olevan vain väliporras sille, että pääsee kirjoittamaan esseitä (runoudesta). Yhdenkin runokirjan julkaiseminen antaa oikeuden puhua runoudesta kuin olisi ammattilainen - ja koska runous käsittelee kaikkea maan ja taivaan väliltä, saa runo-esseisti kätevästi luvan puhua mistä vain ikään kuin tuntisi asian perinpohjin.

Jarkko Tontti totesi tänä syksynä jossain yhteydessä, että runous ennakoi muun kirjallisuuden ilmiöitä. Johtuisikohan tämä siitä, että moni runoteos on kokoelma hajanaisia muistuksia (ehkä vain omaksi iloksi merkittyjä) kaikista jännistä aiheista, joita voisi ehkä myöhemmin käsitellä laajemminkin.

Runouden yhteydessä usein mainitaan, ettei runouden tarvitse selitellä itseään - tai ettei runoutta tarvitse ymmärtää. Kuitenkin kriitikoita saatetaan moittia siitä, etteivät he ole ymmärtäneet - tai kehua siitä että he ovat ymmärtäneet. Eikö se tarkoita, että ymmärtäminen kumminkin jollain tapaa liittyy asiaan?

Ehkä runoilijalle on luonnollista siirtyä runoudesta esseeseen sitä kautta, että hän kirjoittaa esseitä, joissa selittelee runouttaan - tai vaihtoehtoisesti selittelee kavereittensa runoja ja odottaa näiden vastavuoroisesti selittelevän omiaan.

Runouden ei tarvitse selitellä itseään - mutta silti kuuluisimmat runot tuntuvat olevan niitä, joita vuosikymmenestä toiseen on selitelty, eikä selityksille tunnu olevan loppua. Myös akateemisten opinnäytetöiden voi katsoa olevan eräs runojen selittämisen muoto, ja runouden on saavutettava tietty vaikeasti selitettävyyden tai selittämättömyyden aste, ennen kuin sitä selittelevästä gradusta voi odottaa saavansa kiitettävän arvosanan.

Lopuksi: se, että runouden yhteydessä ennemmin suositaan verbiä "tulkita", ei yhtään saa hämmentää meitä. Loppujen lopuksi kyse on selittelystä, ei sen kummemmasta.



VERBAALINEN FREESTYLE

Näin ohimennen haastattelun, jossa freestyle-laskettelun pioneeri kertoi motiiveistaan. Hänen mielestään oli tylsää laskea mäkiä samoja koviksi hioutuneita reittejä pitkin, joilla kaikki muutkin pujottelivat. Hänestä oli paljon kivempaa tehdä temppuja ja kääntyä sinne minne mieli teki. Parasta oli vasta satanut, paksu pumpulilumi, jossa ei näkynyt ihmisten jälkiä. Kuulosti hieman runoilijan puheelta.

Runoudella on proosaan nähden tietty erityisasema rajojen rikkomisen suhteen. Proosa saa myös olla taiteellista ja kokeilevaa, mutta silloin sitä saatetaan kutsua "runolliseksi". Itse asiassa runoudeksi luokitellaan joskus sellaisia teoksia, jotka tarkemmassa tutkimuksessa olisivat lähempänä proosaa.

Lainaan pari säettä Harry Salmenniemen kirjasta Texas, sakset:

"hänen teoksiaan on kuvailtu kompilaatioelokuvan huipentumaksi/ vuonna 1956 hän oli epävirallisena ehdokkaana presidentinvaalin toisella kierroksella / hän imi vaikutteita uusklassismin venäläisestä muodosta / hän oli renessanssin tuote ja edusti aikakauttaan parhaimmillaan / hänen vaikutuksensa näkyy useimmissa suomalaisissa iskelmissä"

Lauseet ovat selvästikin proosalauseita. Itse asiassa koko kirjasta tuskin löytyy montaakaan metaforaa tai muuta tunnistetavaa runokeinoa. Lauseet on vain poimittu muusta kontekstista (ilmeisesti netistä) ja siroteltu sivuille melko kaoottisesti, mutta jonkin vaihtuvan yhteisen nimittäjän mukaan.

Mitä siitä sitten tekee runoutta? En osaa sanoa. Itse asiassa en tunnista siitä juuri sen enempää yhtymäkohtia "runouteen" kuin "proosaankaan". Kulttuurissamme vain on luontevampaa sijoittaa kokeellinen teos tähän kategoriaan tuon toisen sijasta. Valinta on mielivaltainen, vaikkakin odotusten mukainen.

Haluan lausua muutaman perusteen sille näkökulmalle, että teoksen kohdalla olisikin itse asiassa tapahtunut kategorinen virhe. Sen taiteelliset voimainkoettelut nimittäin tapahtuvat myös proosan kentällä. Teos kommentoi jopa suoremmin proosan perinteitä vastaan ja proosallisen isäkapinansa kautta ehkä kuuluukin proosan sukuun. Runous siis saattaa tässä tapauksessa olla vain aisankannattajan asemassa.

Texas Sakset kiinnittää lukijan huomion ensinnäkin siihen, että meillä on taipumus rakentaa tarinoita irrallisista katkelmista ja haluamme myös hahmottaa loogisesti yhtenäisiä henkilöitä. Toivon mukaan jo yllä oleva katkelma osoittaa tämän inhimillisen kaipuun. Siinä siis jo kaksi melko suoraa yhtymäkohtaa proosan perinteisiin: (anti)tarinallisuus ja (anti)henkilöhahmot. Runouden perinteisiin nämä eivät muutenkaan kuulu, joten kuinka tällaisen kollaasin voisi sanoa kommentoivan runoutta suuntaan tai toiseen? Kun tämä kaksi yhdistetään lauseiden proosallisuuteen, johtaa proosa kamppailua teoksen sielusta jo 3-0.

Mitä sitten vastaa runous? Säerakenne! Eikö kirja visuaalisesti muistuta runoutta? Sen myönnän. Proosa 3, runous 1.

Entä sitten yhden sanan lauseet ja välimerkittömyys? Totta. Kirjasta ei juurikaan löydy välimerkkejä ja lauseet ovat usein elliptisiä (=kieliopillisesti vajaita) - eli siinä mielessä niitä ei tunnista proosaksi. Tilanne on siis 3-3.

Runous huutaa nyt: entäs kuvat! Kirjassa on kuvia.

Mutta hetkinen. Kuvathan ovat pitkä perinne proosassa. Lastenkirjoissa piirrokset ovat aivan tavanomainen ilmiö. Tämä piste menee siis proosalle.

Entä sitten flarf ja banaalisuus? Teoksen monet lauseet ovat selvästikin huonoa kieltä ja internet-kansan suusta. Ironia ja tahallisella huodoudella hassuttelu jos jokin on runoutta?

Ehkäpä ironia joo - mutta muistaakseni Huonon Kirjallisuuden Seura on jo pitkään palkinnut myös huonoimpia proosatekeleitä, joten tahallista huonoutta ei voi kutsua runouden yksinoikeudeksi. Ironiasta piste runoudelle, kuvista piste proosalle ja tahallisesta kömpelyydestä puoli pistettä kummallekin:

4,5 vs. 4,5

Toisto! Toistosta tulee piste runoudelle. Kirjassa toistetaan tiettyjä sanoja sekä muodollisia rakenteita. Sen osoittaa jo tarjoamani esimerkki.

Paksut kannet? Paha paikka. Tavallaan runokirjojen olettaisi olevan litteämpiä - ellei kyseessä ole kokoelmateos. (Asetan kokeen vuoksi kirjan hyllyyn eri kohtiin ja katson mihin se luontevimmin sopisi.) Piste menee proosalle. Runohyllyssäni ei ole ainuttakaan näin jykevää kirjaa - ellei lasketa Edgar Lee Mastersin Spoon river antologiaa, Kalevalaa tai Danten Jumalaista näytelmää.

Nyt loppuu mielikuvitus. Tilanne näyttää aika tasaiselta. Täytynee kilauttaa kaverille...

Joka tapauksessa oma mielipiteeni on se, että kyseessä ei ole runous eikä proosa vaan kirjallinen freestyle. Saa olla eri mieltä.


OMAT VAHVUUDET

Oikeastaan pääsin tähän kolmanteen aiheeseen aika kivasti tuon edellisen pohjalta. Freestyle-hemmoja nimittäin saatetaan haukkua luovuttajiksi tai luusereiksi. Eivt pärjää lajissa niin alkavat temppuilla ja keksivät omat sääntönsä vähentääkseen kilpailua.

Mutta joskus vaan täytyyluopua tietyistä ihanteista, jotta voisi tavoitella toisia. Joitakin asioita on vaikea yhdistää tehokkaasti, vaikka se kuulostaisi helpolta. Esimerkiksi pituushyppyä ja korkeushyppyä. On vaikea kurottaa kovin korkealle, jos samaan aikaan haluaa mennä kovaa ja päästä pitkälle - ja miten tämä sitten liittyy runouteen?

Runoilijat eivät vaihda lajia vain esseeksi - myös proosa saattaa houkutella heitä puolelleen. Liekö myyntilukujen lisääntyminen suurin syy siihen, miksi esimerkiksi Mikko Rimminen lakkasi kirjoittamasta (tai ainakin julkaisemasta) runoja?

Sanovat runoilijat mitä hyvänsä niin ainakin tietyissä tilanteissa runous näyttäisi olevan kirjallisten kokeilujen ja omien vahvuuksien etsimisen aikaa. Kirjailijaa ei voi tuomita epäonnistuneeksi, jos hän vaihtaa lajia proosaan tai esseisiin - pikemminkin runous usein näyttäisi kehittäneen hänen kykyjään muunkinlaisten tekstien tuottamisessa.

Ymmärrän hyvin, että elämäntaparunoilijat ja runoutta korkeimpana lajina pitävät mestarit yhdestä suusta tahtovat lytätä takinkääntäjät ja luokitella heidät keskinkertaisiksi runoilijoiksi - tai mikä pahempaa: rahaa ahnehtiviksi viihdetaiteilijoiksi.

Onko runous sitten kokeilullisempi laji juuri siitä syystä, että se on tiettyyn elämänvaiheeseen liittyvä "kokeilu"? Tämä koko kysymys on jonkin astenen tabu - ja syyt ovat monimutkaiset (ei siis vain siksi, että se ehdottaisi runouden olevan kehitysvaihe, josta siirrytään vakavimpiin kirjallisuuden muotoihin).

Oletetaan päin vastoin, että kokeellinen runoilija etsii kokeilujensa kautta omia vahvuuksiaan ja itseilmaisun keinoja - tullakseen paremmaksi runoilijaksi, ei paremmaksi prosaistiksi tai esseistiksi. Mutta miksi sitten häneen kiinnitetään aiempaa vähemmän huomiota siinä vaiheessa, kun hän saa nämä kokeilut vietyä tietylle hallitulle tasolle ja julkaisee runoja, joissa hän soveltaa kokeilujensa kautta opittuja, toimivaksi koettuja metodeja? Tässä vaiheessa hänen sanotaan leipääntyneen tai jumiutuneen tiettyy ilmaisuun.

Jos keihäänheittäjä tehokkaalla treenauksella saavuttaa 90 metriä, kääntyykö yleisö häntä vastaan ja sanoo: "90 metriä on niin nähty juttu!", "toi oli niin odotettavissa sen viime kesän 85 metrin jälkeen". Miksi runouden onnistuneista kokeiluista ei saisi iloita? Miksi heti hajottaa jotakin, jos se toimii?

Onko syy siinä, että kokeilun täytyy olla "itseisarvoista" - ja jos kokeilu johtaa tuloksiin, se onkin silloin ollut vain väline tuloksien saavuttamiseksi. Niinpä runoilijan on oltava kokeellinen, mutta loppuun saakka varottava sitä, että kokeiluista jonakin päivänä syntyisi mitään hyödyllistä.