Kokeellinen runous, osa 2

Jatkan taas suht randomilla pakinoinnilla.

"On paljon helpompaa kirjoittaa
jotain kokeellista
kuin mitään merkityksellistä."
- O-P Uusitalo

RUNOILIJOIDEN JAKAMINEN JOUKKUEISIIN

Ennen taistelun alkua runoilijat
jaetaan kikkailijoihin ja ei-kikkailijoihin.

Kikkailijoita on leegio,
mutta harva heistä jää ihmisten mieleen.

Uuno Kailaat ja Arto Mellerit muistetaan,
mutta avantgardistit tulevat ja menevät
muodikkaiden kokeilujensa mukana.

Kikkailijoista keskustellaan runouslehdissä,
ja heidän kirjansa löytyvät aina
kirjastojen uutuushyllyistä - löytyvät,
koska eivät koskaan ole lainassa.

Ei-kikkailijat eivät kikkaile, koska
uskovat kielen olevan ensi sijassa
kommunikaatiota. Heillä on jokin pointti
jonka he tahtovat välittää.

Erikoiset runokeinot eivät ole heille arvo sinänsä
vaan väline
ajatusten ja tunteiden herättämiseksi.

Silloin kun konservatiivisempi ilmaisu riittää,
turvautuvat ei-kikkailijat siihen,
ja kikkailevat vain äärimmäisessä hädässä.



Yllä oleva sisäpiirin vitsi viittaa joitakin kuukausia sitten ilmestyneeseen antologiaan Vastakaanon (Poesia 2011), joka esittelee uuden vuosituhannen kokeellista runoutta. Minutkin mainitaan kirjan esipuheissa sen perinteisemmän runoilmaisun jatkajaksi, johon vastakaanonin kokeilut koettavat erinäisin tavoin tarjota vastavoimia. Kuulun nyt siis ainakin muodollisesti runouden konservatiivipuolueeseen.

Runopoliittinen urani on itse asiassa jatkunut jo melko pitkään, sillä kritisoin kikkailevia runoilijoita jo Kiiltomato.net:in keskustelupalstan kultaisina vuosina 2001-2003. Silloin puhuttiin vielä Turun ja Helsingin koulukunnista tai pointti-runoilijoista - joita pian seurasivat murrerunot, proosarunot, lavarunous sekä flarf.

Kansa rakasti murteilla kikkailevia runoilijoita, vaikka kriitikot olivatkin vähän että "Meh!". Proosarunoilijoista Saila Susiluoto saavutti lähes välittömästi klassikon aseman, ja Anja Erämajasta tykättiin laajalla rintamalla. Poetry slam toi amatöörit lavoille siihen vähän kuuluikin se, että yleisössä heräsi myös myötähäpeän tunteita - olihan kyse juuri laatukriteerien täydellisestä alentamisesta ja siitä kuka tahansa sai sanoa sanansa. Flarf jatkoi tätä tarkoituksellisesti nolostuttavan kansanomaisuuden linjaa ja Teemu Mannisen ja Tytti Heikkisen iloisen ajankohtaiset roolirunot veivät kansankielisyyden ja nettidisurssit epäloogiseen päätökseensä.

Muutamaan vuoteen kukaan ei heittänyt pöytään kikkailu-korttia, vaikka koko ajan joka suunnalla tapahtui paljon muutoksia. Sitten tulivat Esim. Esa ja "nippukritiikki". Kotimaisen kikkailu-skenen kohtalo ja nykytila alkoivat yhtäkkiä hämmentää, kun toisaalta varsin kikkaileva teos palkittiin Helsingin Sanomien esikoispalkinnolla - ja toisaalla taas kokonaista komppanjaa kikkailijoita oltiin taluttamassa hirttolavalle.

Mitä tapahtui? Miksi kikkailu alkoi jälleen ärsyttää niin monia? Miksi runoutta syyttiin taas elitistismistä kuten 90-luvun vuosina? Miksi myös kokeelliset runoilijat kokivat tulleensa loukatuiksi, koska kriitikot eivät enää ymmärtäneet heitä?


KRITIIKIN VAIKEUDESTA

Omasta mielestäni Jukka Petäjän nippukritiikistä noussut kohu oli aika lailla suhteeton. Suurin osa siihen reagoineista bloggaajista vain vaistosi hetkensä tulleen ja halusi mukaan - kun kerrankin kohistiin runoudesta! Varmaan olisin itsekin sanonut siitä jotain, jos olisin siihen aikaan vielä kirjoittant blogia. Tutkin Facebook-kavereitteni ketjuja, mutta siihen se sitten jäikin.

On selvää, että runouden arvostelemisesta on tullut hyvin vaikeaa. Runoudessa ei ole enää selkeitä arvostelukriteerejä, koska ne on aika kattavasti dekonstruoitu kuluneen sadan vuoden aikana. "Arvostelu" on johdettu sanasta arvo - eikä kukaan enää ääneen uskalla tunnustaa mitään arvoja. Sellaiselle suorastaan naurettaisiin, sillä arvot koetaan rajoittaviksi ja pahimmillaan jopa loukaaviksi.

Kokeileva runous on kokeilevien jättiläisten hartioilta avautuvan näkymän pois-oppimista, eikä "omalla äänellä" ole vertailukohtaa. Jokaista kokeilevaa runoteosta varten täytyisi kehittää aivan oma kritiikin kielensä, ennen kuin olisi mahdollista sanoa missä määrin ne onnistuvat siinä mitä yrittävät - sikäli kuin yrittävät yhtään mitään.

Ainoa keino tehdä mielekästä kritiikkiä on välittömän kokemuksen subjektiivisessa erittelyssä: siis toisin sanoen fenomenologisessa tekstin kohtaamisessa ja siitä heräävän kokemuksen avaamisessa. Tämä taas on ristiriidassa sen kanssa, että kritiikin odotetaan olevan myös hermeneuttisesti ymmärtävää. Kriitikon tulisi jotenkin päästä välittömän kokemuksen tuolle puolen ja löytää tulkintoja, jotka miellyttäisivät kirjailijaa (jonka intentiota ei kuitenkaan teorian mukaan tulisi huomioida). Jos kritiikki ei miellytä kirjailijaa, hän suuttuu ja kirjoittaa vastineen blogiinsa - tai hänen teoksensa paremmin ymmärtävät suuttuvat ja kirjoittavat blogiinsa.

Ylipäänsä kriitikon on melkein pakko olettaa, että jos kritiikissä on vilpittömästi eritelty yksityistä lukijakokemusta niin joku eri tavoin lukeva henkilö kirjoittaa hänen kritiikistään tyrmäävän metakritiikin - ja kun hitto soikoon runoteokset nykyään edellyttävät sitä, että lukija täydentää niitä ja tekee oman tulkintansa niin kritiikin julkaiseminen on miltei sosiaalinen itsemurha.

Ymmärtää täytyy - mutta ei saa ei saa olla alentuva muita lukijoita kohtaan ja analysoida teosta puhki. Ja kirjailijaa ei saa kohdella silkkihansikkain - mutta toisaalta jos jostain on eri mieltä niin sitä ei saa sanoa ilman, että samalla reflektoi omia sanomisen syitään ja palauttaa ne siihen traditioon, josta kirjailija tahtoo poiketa, mutta sekin on tehtävä varoen, sillä kriitikon tehtävä ei ole saarnata minkään esteetiikan puolesta - koska sitten sen estetiikan puolustajat suuttuvat ja väittävät kriitikon määritelleen väärin heidän pyrkimyksensä...


KIKKAILUN ELITISMISTÄ

Runouden kokeilut eivät tapahdu kulttuurisessa tyhjiössä. Ennen kuin kukaan voi suorittaa onnistuneita kokeiluja tai ymmärtää jonkun toisen aikaansaamien uudistusten arvon, hänen täytyy melko laahasti tuntea kirjallisuuden historiaa. Kokeilujen kontekstina on konventionaalinen tekstien tuottamisen tapa - joukko oletuksia, joihin nähdet ne ovat radikaaleja ja tuoreita.

Suurinta osaa ihmisistä kokeellinen runous ei kiinnosta, koska he eivät tunne kirjallisuuden historiaa tai 2000-luvun runoskeneä kyllin hyvin tunnistaakseen kokeiluja minkään arvoisiksi suhteissa aiempiin kokeiluihin. Ainoaksi kriteriksi jää se, että puhutteleeko kokeileva teksti pelkästään tekstinä - ja kuten me reaktioista näemme, sitä harva kokeilu oikeasti tekee.

Vaikka kaikilla ihmisillä heidän tietämättään on jossain jo kirjoitettuna runo, joka välittömästi muuttaisi hänen elämänsä, on tuollaisten runojen etsinnän välittömästi aloittamisen täysin kohtuuton oletus. Miksi lukea läpi tuhatta runoa, joka ei avaudu - runoa, joka on kirjoitettu jollekin muulle? Jotta runous voisi toimia epätodennäköisimmän kautta, on sen ensin tehtävä vaikutus yleisemmin ymmärrettävillä keinoilla - ja useimpien ensikosketus taiteisiin on sukupolveen tai elämäntilanteeseen sidonnainen. Taide puhuttelee meitä jonkin yleisemmän kautta ensin (tyttökirjat, poikakirjat, Harry Potterit ja Star warsit) ja vasta myöhemmin tarjoaa yhä syveneviä, mutta silti tunnistettavia tulkintoja yksityisen elämän kokemuksista. Runouden kustomoitu ilmaisu mahdollistaa inhimillistä kohtaamista yksityisellä tasolla - tavoittaen henkilökohtaisia kokemuksia, joita koulujen tai päivälehtien kaikille-jotain-heti-kieli ei läpäise.

Ilmaisun haastavuus ja kokemusten yksityisyys ovat kuitenkin eri asia kuin kikkailu silkan kikkailemisen vuoksi. Myös runouden itsensä vuoksi suoritetuilla kokeiluilla on oma marginaalinen yleisönsä: joukko aktiivisia ja uteliaita (kaikenlaisen kirjallisuuden) lukijoita, jotka asteittain ovat itseopiskelleet itsensä myös runouden sisälle, kirjallisuuden opiskelijoita - sekä kirjoittajia, joita kokeilut kiinnostavat kokemuspisteinä ja sosiaalisena pääomana.

Juuri tämä kulttuurisen pääoman vaatimustekee lajista elitistisen. Portin avautuminen vaatii kokonaisen nipun avaimia. Henkilö, joka kyllin monta vuotta on harrastanut jotakin lajia, ei enää osaa erottaa mitkä hänen kognitioistaan kuuluvat "yleissivistykseen" ja mitkä on rajattu kapealle ammattikunnalle. On vaikea kirjoittaa niin, ettei tekstiin lipsahtaisi sivistyssanoja ja intertekstuaalisia viittauksia. Lukijaa koskevat oletukset tapahtuvat usein tiedostamattomasti ja kun kaverit ovat kirjailijoita, katoaa lopullisesti todellisuudentaju kaikesta siitä mikä on kansantajuista ja mikä ei.

Kikkailijat eivät tunnu tajuavan miten paljon taitoa ja henkisiä resursseja vaatii, että ei kirjoita "omalla äänellään", eli vain itselleen ja parille kaverilleen - vaan että kaiken aikaa tiedostaa kulttuurisen kehyksen, jossa tekstistä tulee ymmärrettävää ja mielekästä. Kun kikkailijoita syytetään sisäsiittoisuudesta ja masturbaatiosta, se on vain reatio siitä, että lukija sittenkin osaa tulkita tekstin ruumiinkieltä - että hän huomaa milloin hän ei ole tervetullut. Moni runoilija on talossaan töykeä isäntä, joka ei vaivaudu tervehtimään tai tarjoa vieraalle tuolia ja kahvikupillista - eikä suostu puhumaan mistään muista asioista kuin niistä, joista on itse kiinnostunut. Kikkailun taustalla on narsismia ja tarkoituksellista etäisyyden ottamista tavallisuuteen (kuten aina muuttuvissa vaatemuodeissa).

Mitä sitten ei-kikkaileva runous tahtoo olla? Voin vain vastata omasta puolestani: ihmisläheistä, huomaavaista, kodikasta, läsnäolevaa. Jos se vaatii kompromisseja ilmaisun omaperäisyydessä tai jännittävyydessä niin olkoon sitten niin.