Onni, että ehdin julkisesti luvata kirjoittavani arvostelun, sillä muuten teos olisi jäänyt lukematta. Kirjassa on yksi suuri ongelma: Sen ensimmäinen essee on todella onneton verrattuna myöhempiin. Itse asiassa parhaat jutut tulevat vasta aivan lopussa.
Ilmeisesti kustantaja tai kirjoittaja itse on päättänyt lähteä liikkeelle ajankohtaisella ja provosoivalla kirjoituksella, jotta kirja herättäisi julkista keskustelua. Strategia on kuitenkin epäonnistunut pahasti, ainakin Hännikäisen kirjallisen uskottavuuden kannalta, sillä hän on selvästi omimmillaan kirjoittaessaan aiheista, joissa on laajempi historiallinen perspektiivi.
Kirjan viimeiset 150 sivua ovatkin paikoin suorastaan loistavia, koska Hännikäinen kirjoittaa intohimoisesti aiheista, joihin on perehtynyt ja uskaltaa ilmaista oman näkemyksensä. Loppupään tekstit sodan kurjuudesta ja natsien taidemieltymyksistä eivät yritä olla ajankohtaisia ja juuri siksi kirjoituksia voi hyvällä syyllä kutsua esseiksi. Ne todennäköisesti säilyttävät terävyytensä ja ajankohtaisuutensa vielä vuosikausia.
Aion tässä kritiikissä keskittyä lähinnä vain kirjan ensimmäiseen esseeseen nimeltään "Tiedostajat", sillä se on todennäköisesti ainoa, mitä moni utelias lukija on viitsinyt selailla. Minulla on siitä myös eniten pahaa sanottavaa.
Olkinukke ja pahoja huteja
Tiedostajat on epäonnistunut essee monestakin syystä, mutta ongelmista suurin on tämä: Hännikäinen on lähtenyt kirjoittamaan antiteesiä. Hän kohdistaa vastalauseensa ihmisryhmälle tai ilmiölle, joka on aivan liian hajanainen. Niinpä hän päätyy vain räiskimään sokkona sinne tänne oletetun akateemisen vasemmiston suuntaan.
"Tiedostajat näkevät rasisteja ja äärioikeistolaisia kaikkialla." (s.37)
Hännikäinen itse taas tuntuu näkevät kaikkialla tiedostajia.
Antiteesin antaisi anteeksi, jos olisi olemassa jokin teesi jota vastustaa - mutta kun ei ole. Hännikäinen joutuu käytännössä käymään läpi filosofian koko lähihistorian ja Suomen poliittisen kentän löytäkseen kyllin tyhmiä ja ärsyttäviä tyyppejä, joihin hän voi sitten koettaa sovittaa sekalaista määritelmäänsä.
Kirjoituksen pilkka ei kohdistu vahvoihin ideologisiin johtajiin tai huolella kirjoitettuihin julistuksiin, vaan satunnaisten bloggaajien ja pintajulkkisten läpänheittoon ja lapsuksiin. Monista mainituista henkilöistä en ollut edes kuullut aikaisemmin - ja Hännikäisen mukaan he edustavat jonkinlaista suomalaisen vasemmistoälymystön kärkeä. Edes hyvää huumoria hän ei tunnista, jos sen on esittänyt oletettu vastaleiri:
Tiedostajien hämmennystä uudessa maailmantilanteessa kuvaa hyvin jollakin vappumarssilla kannettu banderolli, johon oli kirjoitettu iskulause: "Ei kapitalismia vaan jotain kivaa." (s.53)
Hännikäisen kritiikin kohde on lähinnä pelkkä olkinukke - kokoelma triviaaleja väitteitä ja hahmoja, jotka on pantu merkille enintään jonkin nettiforumin inhokki-listoilla. Pahinta on se, että eräitä ideologiseen vastustajaan liittyviä kytköksiä Hännikäinen joutuu itse keksimään, kun ei löydä haluamiaan todisteita.
"Vaikka vuoden '68 sukupolven velka Rousseaulle on ilmeinen, filosofia ei yleensä mainita heidän innoittajiensa joukossa." (s.120)
Rousseuta ei mainita ehkä siksi, että joku muukin on saattanut spontaanisti keksiä yhtä älyttömiä ajatuksia. Hännikäisen suurin virhe on se, että hän luulee kaiken typeryyden johtuvan vain vasemmistolaisesta ideologiasta ja tiedostamisen kulttuurin rakenteista - ja tuntuu olettavan, että tiedostamisen kulttuurista vapauduttuaan suomalainen älymystö kuin taikaiskusta muuttuisi aidosti älykkääksi.
Aivan samanlaista kulttuurisen vallan logiikkaa hän soveltaa tiedostajiin, vaikka moneen kertaan itse asettautuu sitä vastaan:
"Tiedostajia elähdyttää optimistinen usko siihen, että kapitalistis-teknokraattisesta lokakerroksesta puhdistettu ihmisluonto on jalo." (s.54) sekä:Miksi Hännikäinen sitten tuntuu uskovan, että tiedostajian ideologisista harhoista vapautettuna ihmisluonto olisi millään tavoin parempi?!
"Mikään ei ole tähän mennessä vakuuttanut minua siitä, että ihmisestä tulee epäitsekäs, suvaitsevainen ja jalo yhteiskunnan rakenteita muuttamalla."
Kirjan esipuheessa on kohta, joka oikeastaan tekee tyhjäksi koko tiedostajiin kohdistuvan laajan hyökkäyksen:
"Jos ilmoitan kannattavani vaikkapa progressiivista verotusta ja luonnonsuojelua, minun oletetaan myös kannattavan liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa, naispappeutta ja kehitysavun lisäämistä."Hännikäinen ei halua kuulua mihinkään valmiiseen ryhmään, koska katsoo omien mielipiteidensä olevan valistunut valikoima eri ryhmittymien parhaita paloja - juuri niin kuin postmodernin relativisti-intellektuellin kuuluukin ajatella. Ja kuitenkin hän olettaa aivan suoralta kädeltä, että kaikki muut luonnonsuojelua ja progressiivista verotusta kannattavat ihmiset ovatkin keskenään yhtä mieltä kaikesta ja kuuluvat ryhmään "tiedostajat". Hän siis heti perään kohdistaa saman ennakkoluulon muihin, jolta on itse halunnut suojautua. Essee alkaa sanoilla:
"On olemassa kaikkien tuntema ihmisryhmä, jota kuvaa parhaiten termi tiedostajat."
Ei. Ei ole kaikkien tuntemaa. Ja ei, se ei ole yhtenäinen ryhmä, ja vielä kolmannen kerran ei - kyseistä ryhmää (sikäli kuin sitä olisi) ei suinkaan kuvaisi parhaiten termi "tiedostajat".
Huolimattomasti valittu termi
Tiedostajien oletettu valtaklikki on tarkoituksenmukainen myytti ja jokainen aito tiedostaja tietää sen varsin hyvin. Jopa höyhensarjan tiedostajat ovat jo satoja vuosia sitten tajunneet myös sen, ettei "tiedostamisessa" ole mitään glamouria tai ylpeilemisen aihetta. Pikemminkin se on kirous.
"Minä vannon, hyvä herrasväki, että liika tiedostaminen on sairautta, aitoa ja täydellistä sairautta. Ihmisen jokapäiväisen elämän kannalta riittäisi vallan mainiosti ihmisen tavallinen tietoisuus - siinäkin olisi liikaa..."
- F.M.Dostojevski: Kirjoituksia kellarista (1864)
Hännikäinen - tai jokin nettiyhteisö - on luullut olevansa ovela, kun se on ottanut vanhan termin uuteen käyttöön ja luulee, että hää! nyt ne saavat ansionsa mukaan!
Liikaa tiedostavat ihmiset ovat ja pysyvät passiivisina tarkkailijoina ja herkkinä sieluina, jotka eivät kestä maailman hälinää, koska heidän defensseissään on jotain vikaa. He tietävät omasta kokemuksesta, että tiedostaminen lisää tuskaa - ja ovat valmiita kestämään sen epämukavuuden ja epäkiitollisuuden vain siksi, että ihmiskunnan ainoa selviytymiskeino on tietoisuuden lisäämisessä.
Kuuluisin Suomalainen tiedostaja on tietenkin Pentti Linkola, mutta häneen ei Hännikäinen arvatenkaan kohdista kritiikkiään, koska itse kuuluu hänen ymmärtäjiensä joukkoon. Pentti Linkolan elämäntyönä on ollut tietoisuuden herättäminen lähestyvästä väistämättömästä ekokatastrofista - ja kyllä vain: kun jokunen vuosi sitten äänestettiin Suurinta Suomalaista, annoin itsekin ääneni Linkolalle. (Tosin lähetin toisesta sähköpostiosoitteesta äänen myös Edith Södergranille.)
Voin vain olettaa, että kirjan aloittava essee on kyhätty kiireellä kasaan ennen sovittua julkaisuajankohtaa, sillä Hännikäinen/Hytönen on huolimattomasti päästänyt siihen myös tällaisia aivopieruja:
"luonnonsuojelu on kallista eikä tuota mitään ainakaan lyhyellä aikavälillä." (s.45)Jos minun yhdellä kriteerilla pitäisi määritellä miten ymmärrän Linkolalaisuuden ja tiedostamisen filosofian syvimmän olemuksen, niin se merkitsisi juuri sitä, että asioita tarkastellaan pitkällä aikavälillä.
Klassiset "tiedostajat" ovat niitä tyyppejä, jotka ajasta riippumatta kivitetään. He eivät ole kivoja julkihomoja televisiokasvoja ja super-sosiaalisia menestyjiä, koska useimmilla ihmisillä on defensit kunnossa ja he kykenevät ignoroimaan kaikki, jotka edes hienovaraisesti koettavat esitellä epämieluisia totuuksia. Tiedostajat tietävät kysyttäessä, että ihmisiä on yli 7 miljardia, vaikka suuri suurin osa vain muistelisi kouluajoilta, että eikös se luku ollut 5?
Myös Hännikäinen itse on pohjimmiltaan tiedostaja, sillä hän tiedostaa ihmisen viheliäisyyden. Lisäksi hän tiedostaa monia maahanmuuttajiin liittyviä vaaroja. Hänen olisi pitänyt keksiä parempi termi tai edes puhua uus-tiedostajista tai wannabe-tiedostajista. Termi "tiedostajat" saattaa kuulostaa hauskalta läpältä hetken aikaa, mutta sillä on historiallinen taakkansa, eikä se liity juuri mitenkään siihen, mistä Hännikäinen esseessään puhuu.
Ristiriitoja
Hännikäinen tiedostaa itsekin ärtymyksensä kohteen epämääräisyyden, mutta se ei estä häntä syöksymästä tuulimyllyjen kitaan:
"Tiedostajien pykologisesta profiilista on vaikea kirjoittaa, koska helposti syntyy vaikutelma, että rakennan myyttistä kuvaa naiivista maailmanparantajasta." (s.27)
Hän kuitenkin haluaa pönkittää tätä myyttistä kuvaa, vaikka hieman myöhempänä taas lankeaa ylvästelemään postmoderdin intellektuellin dekonstruktiivisilla mythbusters-taipumuksilla:
"Vuosikymmenen takaiselle vasemmistolle työläinen oli myyttinen hahmo... 1970-luvun laistolaisnuori näki proletaarin suoraselkäisenä, solodaarisena ja jalona..." (s.33)
Hännikäinen tekee sitä mitä kuka tahansa hänen halveksimansa häilyvä jälkistrukturalistinen idealisti: hän purkaa ja rakentaa myyttejä perä perään, kunnes ei edes itsekään tiedä mikä on empiirisesti perusteltua ja mikä vain tarkoitukseen luotua omakivaa. Lopulta myyttien todenperäisyyttä ei määritä mikään fakta vaan ainoastaan poliittisten ryhmittymien sosiaalinen tarve: tiedostajatkin otetaan ihmistyyppinä vakavasti, jos löytyy kylliksi porukkaa, joka janoaa vihata juuri Hännikäisen kuvailemia piirteitä. Sen jälkeen on yhdentekevää yhdistyvätkö nämä piirteet todellisuudessa missään henkilössä vai ovatko ne vain stereotypiaa.
Vielä muutama esimerkki Hännikäisen häilyvästä retoriikasta. Näin hän luonnehtii tiedostajia:
"He ovat aina menossa kokoukseen, mielenosoitukseen, keskustelutilaisuuteen tai milloin mihinkäkin sorretun ryhmän hyväksi pidettävään konserttiin. (Tiedostajien mielestä) kaikkien olisi koko ajan keskusteltava kaikkien kanssa ja osallistuttava kaikenlaisten komiteoiden ja yhdistysten toimintaan." (s.47)
Tällainen kuvaus sopii keneen tahansa poliittisesti aktiiviseen ihmiseen täysin riippumatta ideologiasta tai puoluetaustasta - tai myöskään ajankohdasta. Jo antiikin Roomassa poliittiset kiipijät ja valtaklikkien hännystelijät pyrkivät maksimoimaan oman näkyvyytensä teattereissa ja kylpylöissä. Hännikäisen tiedostajat eivät tässä suhteessa ole keksineet mitään uutta - enkä edelleenkään usko, että Dostojevskin kellariloukon klassinen tiedostaja tunnistaisi itseään yllä olevasta määritelmästä.
"hän jaksaa herkeämättä käännyttää tiedostamattomia kanssaihmisiään, väitellä heidän kanssaan ja selittää heille kärsivällisesti omia kantojaan."
Tähänkin löytyisi jo parempi olemassaoleva termi besserwisser.
Hännikäisen hyökkäysten toivottomuus näkyy erityisesti silloin, kun hän empii tiedostajian uskonnollisuuden kanssa. Hän ei tunnu osaavan päättää, onko tiedostaja enemmän ateisti, agnostikko vaiko naiivi kristitty - ja niinpä hän sopivin väliajoin (ja varovasti sivulauseissa) sovittaa tiedostajaan näitä kaikkia leimoja. Hännikäinen ehkä empii myös sen suhteen, ovatko hänen lukijansa enemmänkin isänmaallisia konservatiiveja vai kyynisiä kaikenkiistäjiä.
"tiedostaja ottaa erilaiset postmodernit ja (kulttuuri)relativistiset ajatusmallit teoreettiseksi perustakseen... pitävät kaikkea yksilö- tai kulttuurisidonnaisena." (s.43)VS.
"Tiedostavuus on modernia manikealaisuutta, jossa maailma jakautuu tiukasti valon ja pimeyden voimiin." (s.50)VS.
"Mitä muuta vasemmistoliberaali humanismi on kuin kristillisen veljeyden idean siirtämistä politiikkaan?" (s.60)VS.
"halutaan löytää jotakin pyhää, mutta valtaosa tiedostajista on korkeasti koulutettuja, älykkäitä ihmisiä, joten sen etsiminen uskonnosta tuntuu heistä rahvaanomaiselta."(s.53)
Ota tästä nyt sitten selvää? Jos lukija lähtökohtaisesti haluaa halveksia tiedostajia, hän varmasti löytää Hännikäisen kuvauksesta jotakin vahvistusta kannalleen, sillä esseessä käydään varmuuden vuoksi läpi kaikki inhimilliset mielipteet, joista vain on mahdollista ärsyyntyä. Huolimattomalta lukijalta saattaa jäädä huomaamatta, että jos Hännikäisen kuvaama tiedostaja olisi olemassa, se olisi samaan aikaan sekä kala että lintu.
PS. Jos haluat saada toisenlaisen käsityksen Hännikäisen kirjallisista kyvyistä, suosittelen, että aloitat Ihmisen viheliäisyyden lukemisen sivulta 102, esseestä nimeltään "Vandaalit keskuudessamme". Kirjoitus alkaa hyvin ja se olisi sopinut paljon paremmin kokoelman aloittavaksi esseeksi - toisin kuin umpisurkea "Tiedostajat".
Sadan sivun trollaamisen jälkeen Hännikäinen alkaa suhtautua lukijaansa kuin tämä ei olisi potentiaalinen tyhmä vihapuheiden fanittaja tai potentiaalinen tyhmä intellektuelli, jota täytyy iskeä kuonoon. Toisin sanoen teksti paranee heti kun Hännikäinen lakkaa suhtautumasta lukijaansa kuin tämä olisi kuolaava idiootti. Myöhemmissä esseissään hän selvästikin luottaa, että lukija on laajasti sivistynyt ihminen jonka seurassa ei tarvitse selitellä ja inttää - ja vasta tässä vaiheessa teksteillä alkaa olla sekä vakuuttavuutta että kaunokirjallista arvoa.
Jokseenkin mielenkiintoista, että kirjoittaja syyttää minua olkiukkojen rakentamisesta ja oksentaa sitten pitkän ja puuduttavan ryöpyn tahallisen väärinymmärtämisen / silkan lukutaidottomuuden läpitunkemaa "analyysia" esseestäni.
VastaaPoistaKaikkia tämän postauksen sisältämiä älyttömyyksiä minulla ei ole aikaa eikä halua oikaista, mutta otan malliksi muutaman.
"Kirjoituksen pilkka ei kohdistu vahvoihin ideologisiin johtajiin tai huolella kirjoitettuihin julistuksiin, vaan satunnaisten bloggaajien ja pintajulkkisten läpänheittoon ja lapsuksiin. Monista mainituista henkilöistä en ollut edes kuullut aikaisemmin - ja Hännikäisen mukaan he edustavat jonkinlaista suomalaisen vasemmistoälymystön kärkeä."
Se, että sinä et ole kuullut jostakusta ei tarkoita, ettei kukaan muukaan ole. Jos vaivautuisit ottamaan asioista selvää kuten sivistynyt ihminen tekee, huomaisit että monet mainitsemistani ja siteeraamistani hahmoista mm. kuuluvat Helsingin Sanomien raatiin, kirjoittavat säännöllisesti eri sanoma- ja aikakauslehtiin (Voima, Ylioppilaslehti...) jne. Jos et ole kuullut sellaisista henkilöistä kuin Teemu Mäki, Akuliina Saarikoski, Anu Silfverberg, Olli Tammilehto ja Teivo Teivainen, voin vain ihmetellä missä tynnyrissä oikein elät. Kyseisiin nimiin tuntuu nimittäin olevan vaikea olla törmäämättä vaikka haluaisi.
"Niinpä hän päätyy vain räiskimään sokkona sinne tänne oletetun akateemisen vasemmiston suuntaan."
Sokkona räiskiminen on sitä, että puhutaan vastustajasta tarkemmin määrittelemättä ja nimiä mainitsematta. Itse otan runsaasti nimeltä mainittuja henkilöitä esimerkeiksi ja esitän pitkiä sitaatteja / referaatteja heidän kirjoituksistaan. Jos et itse satu näitä henkilöitä tunnistamaan tai he eivät jostakin syystä sinulle kelpaa, se ei ole minun ongelmani.
"Pahinta on se, että eräitä ideologiseen vastustajaan liittyviä kytköksiä Hännikäinen joutuu itse keksimään, kun ei löydä haluamiaan todisteita."
Otat esimerkiksi esittämäni yhteyden vuoden '68 opiskelijaradikaalien ja Rousseaun välillä. Jokainen vähänkin laajemmin lukenut vasemmistolainen myöntää Rousseaun yhdeksi ideologisista edeltäjistään. En tiedä oletko itse vasemmistolainen vai mikä, mutta ainakaan et ole kovin laajalti lukenut, jos et tätä tiedä.
(jatkoa edelliseen kommenttiin)
VastaaPoista"Hännikäisen suurin virhe on se, että hän luulee kaiken typeryyden johtuvan vain vasemmistolaisesta ideologiasta ja tiedostamisen kulttuurin rakenteista - ja tuntuu olettavan, että tiedostamisen kulttuurista vapauduttuaan suomalainen älymystö kuin taikaiskusta muuttuisi aidosti älykkääksi."
En luule enkä oleta. Otin tarkastelun alle vasemmistolaisesti suuntautuneen lukeneiston, koska sen parissa ilmenevät tänä päivänä mielestäni kirkkaimmin ne oppineen typeryyden mekanismit, jotka ovat kirjani teemana. Älymystön keskuudessa on aina puhjennut kaikenlaisia laajaa kannatusta saanneita järjettömyyksiä ja puhkeaa varmasti vastaisuudessakin, olivatpa ne sitten vasemmistolaisia, oikeistolaisia tai jotain muuta. Tämä ei kuitenkaan estä minua vastustamasta niitä ja puolustamasta suhteellisuudentajuista ajattelua.
"Hännikäisen hyökkäysten toivottomuus näkyy erityisesti silloin, kun hän empii tiedostajian uskonnollisuuden kanssa. Hän ei tunnu osaavan päättää, onko tiedostaja enemmän ateisti, agnostikko vaiko naiivi kristitty - ja niinpä hän sopivin väliajoin (ja varovasti sivulauseissa) sovittaa tiedostajaan näitä kaikkia leimoja."
Tämän sitten esität esimerkkinä "ajatteluni ristiriitaisuudesta". Valitettavasti ristiriita ei ole minun ajattelussani, vaan kuvaamani ihmistyypin ajattelussa. Tyypillinen tiedostaja pystyy kuin pystyykin olemaan yhtä aikaa ateisti, agnostikko ja naiivi kristitty - jompaa kumpaa ensimmäistä yleensä tietoisesti ja viimeksi mainittua yleensä tiedostamatta. Et selvästikään ole käsittänyt koko esseen pointtia, nimittäin sitä että käsittelen juuri noita tiedostamattomia juonteita, joissa koko ajatusrakennelman huteruus ja ristiriitaisuus tulee ilmi. Tämän sanon tekstissä ainakin omasta mielestäni riittävän suoraan. Joko olet unohtanut sen tai et ole tajunnut sitä, ja syytät nyt minua häilyvyydestä.
En suoraan sanoen tiedä, miksi vaivauduin kommentoimaan tätä kirjoitusta. On vaikea olla suhtautumatta lukijaan "kuin tämä olisi kuolaava idiootti", jos reaktiot ovat tällaisia. Yhden epäkohdan haluan kuitenkin vielä oikaista. Oletat, että kirjan avausessee on kyhätty hätäisesti kokoon ennen painoon laittamista ja vihjaat, että osa sen "aivopieruista" on peräisin kustannustoimittajalta. Todellisuudessa kirjoitus oli yksi ensimmäisistä, jotka kirjaan valmistuivat, ja kustantaja puuttui siihen vain oikaisemalla muutamia lauserakenteita. Lisäksi kirjoitin sitä omalla asteikollani pitkän ajan ja hioin lähes yhtä kauan. Jos olisit itse käyttänyt sen lukemiseen ja punnitsemiseen saman verran vaivaa, minun ei olisi tarvinnut tuhlata aikaani sinun aivopierujesi oikaisemiseen.
"Et selvästikään ole käsittänyt koko esseen pointtia, nimittäin sitä että käsittelen juuri noita tiedostamattomia juonteita, joissa koko ajatusrakennelman huteruus ja ristiriitaisuus tulee ilmi. Tämän sanon tekstissä ainakin omasta mielestäni riittävän suoraan. Joko olet unohtanut sen tai et ole tajunnut sitä, ja syytät nyt minua häilyvyydestä."
VastaaPoistaOlet itse tahtonut määritellä ihmistyypin, joka koostuu akateemikoista, vasemmistolaisista, feministeistä, vihreistä, 60-luvun hipeistä, urbaaneista monikulttuurihemmoista, seksuaalisen tasa-arvon puolustajista, sekulaareista postmoderneista taiteilijoista ja satunnaisista muodikkaista toimittajista jotka kaiken lisäksi edustavat useampaa sukupolvea.
Sen jälkeen syytät tätä mielessäsi yhteen koottua kategoriaa häilyvyydestä ja ristiriitaisuudesta. Miten kauan hyvänsä hiotkaan stereotypioitasi, ei mikään muuta miksikään sitä asiaa, että et voi niputtaa yhteen lehmää ja kanaa ja väittää, että ne käyttäytyvät ristiriitaisesti, koska ne sekä munivat että märehtivät.
Ja vaikka otoksesi olisi kapeampi niin totta kai minkä tahansa puolueen tai sukupolven - varsinkin laajalle levinneiden ideologioiden, kuten ekologisuuden ja monikulttuurisuuden yhdistämisessä syntyy ideologisia ristiriitoja nykyihmisen elämässä. Kaikki kulttuurit ovat täynnä huteria kompromisseja.
Monet yksittäiset kommenttisi ovat osuvia ja tunnistan ihmisiä, joihin ne pätevät, mutta en tunne ketään, johon niistä pätisivät edes puolet.
Erityisesti en innostu siitä, että termi TIEDOSTAMINEN (ilmastonmuutoksen, västöräjähdyksen yms.) joka on ihmisen selviytymisen kannalta kriittistä - yritetään tehdä jonkinlainen länsimaisen typeryyden yhteinen nimittäjä. Oma yksityinen mielipiteeni on, että olisit saanut valita hieman paremmin sanasi, jos haluat niputtaa yhteen kaiken mitä vastustat.
Henkilöistä vielä. Teemu Mäen toki tunnistin, mutta muistaakseni enemmänkin kehuit kuin moitit hänen kirjoituksiaan. Minunkin mielestäni hänen kolumninsa ovat usein erinomaisia.
Ja Rousseausta... Daniil Harms kirjoittaa osuvasti: "Ihmettelen Jean-Jacques Rousseun mainetta." Minäkin ihmettelen. Mielestäni hänen filosofiansa on keskenkasvuista ja kestämätöntä. Sen sijaan uskon vahvasti sellaiseen ihmisen hyvyyteen, jota edustaa esimerkiksi Dalai Lama. Muistaakseni mainitsen Rousseuan kirjassasi neljä kertaa, mutta se ei tee hänestä yhtään sen uskottavampaa nykyaikaisena roolimallina.
Rousseaun Tunnustukset olen lukenut, mutta se sai minut enemmänkin vakuuttumaan ihmisen synnynnäisestä viheliäisyydestä. Sen verran luihu ja ailahteleva kaveri on kyseessä.
Unohdin vielä mainita sanasen HUMANISMISTA. Ei tule unohtaa, että humanismi (ja sosialismi, merkityksessä köyhien ja naisten koulutus) on toistaiseksi ainoa ihmisten syntyvyyttä rajoittamaan kyennyt ideologia.
VastaaPoistaSen ansiosta painotus on kääntynyt yksilöiden määrän arvostamisesta laadun arvostamiseen.
Ei-humanistisissa maissa lapsia syntyy yhä 6-8 per nainen - mutta maissa, joissa köyhien lasten koulutukseen investoidaan, on lapsiluku tippunut alle 2:een per nainen.
Tietenkin humanismin voi määritellä monin tavoin, enkä väitä etteikö sen varjolla tapahtuisi myös paljon ääliömäisyyttä. Itse ymmärrän humanismin pyrkimykseksi nousta inhimillisyyden yläpuolelle, eli kehittää itseään vastustaa ihmisen synnynnäistä viheliäisyyttä.
Ehkä edustan enemmän renessanssi-humanismia tai Snelmannilaista kansallisen ryhdistäytymisen humanismia kuin jotain "ihminen on niin ihku" -humanismia.
Tasapuolisuuden nimissä tahdon muistuttaa vielä, että esseissäsi on suuria ansioita. Tykkäsin viimeisestä viheliäisyys-tekstistä erittäin paljon. Myös huomiosi tekniikan maagillistumisesta olivat oivaltavia. Osasit sanoa myös feminismistä ja miesten tasa-arvosta tärkeitä asioita, jotka kuuluukin sanoa ääneen - tosin pidän naisten kouluttautumista ja poliittista vaikutusvaltaa tärkeänä kehityksenä (huolimatta tietyistä äärifeministisistä lieveilmiöistä, joihin jo kiinnitit huomiosi).
VastaaPoistaMiehillä on mielestäni aivan yhtäläinen oikeus puolustaa verbaalisesti omia oikeuksiaan ja jopa käyttää sarkasmia ja liioittelevaa retoriikkaa niin tehdessään.
PS. Huomaan nettikommentteja tutkittuani, että "tiedostajien" anti-intellektuellismi on voittanut puolelleen monia kannattajia. Sitä suuremmalla syyllä pysyn kannassani, että kirjoituksesi on poleeminen olkinukke, jonka mielellään moni apinasta seuraava ottaisi maalitaulukseen.
Tiedostamisen halveksimisesta on lyhyt matka TIETEEN halveksimiseen ja sitä en voi hyväksyä - vaikka olisinkin kuinka aivopesty humanisti sen äänen sanoessani.