Joulukuu 2012 on omistettu Jeesukselle.
Tässä toistaiseksi viimeinen kirjoitus jeesuslaisuudesta. Ehkä jatkan aihetta taas vuoden kuluttua. Aika paljon suunnitellusta jäi vielä sanomatta...
Jeesuslaisuus, osa 4: HARRY POTTER JA IHMISEN POJAT UROTEOT
Jos joku kertoo olevansa "kristitty", en tiedä tulisiko häntä yliarvioida vai aliarvioida - ja niinpä olen yrittänyt viime vuosina suhtautua heihin vain ihmisinä.
Kristillisyys ei ole niinkään yksi yhteinen maailmankuva vaan metaforinen ilmaisutapa. Kristillisen kasvatuksen saaneet ihmiset ovat omaksuneet tietyt termit ja kuulleet samat vertauskuvalliset tarinat.
Myös minä olen kristitty siinä suhteessa, että olen vihkiytynyt diskurssiin. Olen saanut koulussa uskonnonopetusta, käynyt rippikoulun sekä lukenut Uuden Testamentin. Voin keskustella siitä hieman samoin kuin voin keskustella Harry Potterista tai Sormusten herrasta. Tunnen päähenkilöt ja tiedän kuinka tarina etenee.
(Toki on myös paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on vaikea keskustella, koska he ottavat Harry Potterin liian vakavasti. He tuhahtelevat, jos vaikkapa sekoitan jonkun puuskupuhilaisen korpinkynteen tai en muista mitä vaikutuksia on sanoilla "avada kedavra!" Keskustelu tuppaa jäämään lyhyeksi, jos en ole koskaan edes jonottanut kokonaista päivää kirjakaupan tai elokuvateatterin edessä.)
Vaikka en usko persoonalliseen Jumalaan, olen siinä suhteessa vakava kristitty, että olen säilyttänyt viehätyksen uskonnolliseen mytologiaan. Eri ikävaiheissa olen katsellut uskonnollisuutta monesta eri perspektiivistä, joten suhteeni Jeesukseen on paljon monipuolisempi kuin suhteeni vaikkapa Harry Potteriin.
Kun luen tai kuuntelen uskovaisten keskustelua, pystyn usein samaistumaan heidän tuntemuksiinsa. En aina hyväksy niitä, mutta olen joskus saattanut ajatella aivan samoin. Itse tosin olin alle kymmenvuotias, mutta kumminkin.
On monta eri kristinuskoa. Jokainen mielipiteemme kristuksesta on enemmän tai vähemmän sepitettä. Jeesus on aikuisten action-figuuri, johon on heijastettu erilaisia ihanteita. Joillekin yksi Jeesuksen opettama ideaali on läheisempi kuin jokin toinen. Kaiken yhteensovittaminen tuntuu hetkittäin helpolta, mutta jopa laadukkaita rekonstruktioita löytyy monta erilaista.
Tiedän, että on suuri klisee uskoa Jeesukseen ihmisenä ja opettajana. Se on klisee, johon olen varsin hyvin perehtynyt.
Uskon jopa Jeesuksen olleen Jumalan poika siinä merkityksessä, joka löytyy Isä meidän -rukouksesta. Jeesus opetti sanomaan "Isä meidän...", ei suinkaan: "Isä Jeesuksen, joka olet Taivaassa..."
Ajatus siitä, että Jumala tarvitsisi pojan sanansa välittäjäksi tai valtansa perijäksi on totaalinen antropomorfismi ja kreikkalais-roomalaista lainaa. Zeus ja kumppanit ehkä huvittelivat ihmisneitojen kanssa ja sellaisesta suhteesta syntyi mm. Herkules... On absurdia, että jonkin instituution virallisena kantana voi olla myöskään neitseestä syntyminen, kun Raamatussa ei edes väitetä mitään sellaista.
Voi olla, etteivät kultainen sääntö tai rakkauden kaksoiskäsky olisi säilyneet meidän päiviimme, ellei niiden yhteydessä olisi opetettu myös kansan mieliin uppoavia taruja lohikäärmeistä, joita Jeesus surmasi miekallaan ja lupailtu, että kun aika on kypsä niin Jeesus palaa luoksemme ohjastaen tulisia vaunuja.
Jeesus saattaisi hyvinkin olla samanlainen hahmo kuin Seneca tai Aristoteles, jota luetaan vakavissaan. Sellaiseen luentaan itsea asiassa pyrin tutkiessani Uuden Testamentin tekstejä. Tämäkin on tietyissä piireissä klisee, tietyissä vieras lähestymistapa. Kliseillä on mitä suurin kyky ällistyttää meidät tuoreudellaan.
Kun jostakin näkökulmasta tulee klisee, pellon ikään kuin annetaan jonkin aikaa olla kesanolla. Kun maa sitten käännetään ja siihen istutetaan pottuja, saadaan kelpo sato. 1970-luvun alussa ilmestyi Terho Pursiaisen keskustelua herättänyt teos Uusin Testamentti. Joitakin vuosikymmeniä teos on ollut poliittinen ja teologinen klisee, mutta kun muutamia vuosia sitten luin sitä, se tuntui varsin raikkaalta.
Ajattelen, että myös jeesuslaisuudella voisi olla jonkinlainen lähetystehtävä: mahdollistaa ekumenia uskon ja ateismin välillä. Aiteistit ovat niin monessa asiassa oikeassa: uskovaiset ovat todellisuudesta vieraantuneita, hyväuskoisia hihhuleita, jotka uskonnollisuuden nojalla elättelevät myös monia täysin epäkristillisiä taikauskoja.
Ja myös kristityt ovat oikeassa: ateisteilla ei luuloistaan huolimatta ole kovinkaan paljon annettavaa vaikeissa elämäntilanteissa. Ateistit uskovat olevansa fiksumpia (ja joskus ovatkin), mutta Ateismi 1.0 on helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Se oikeutetusti hylkää monia uskovaisten kosmisia harhakäsityksiä, mutta lapsi menee pesuveden mukana. Elämä vapautuu ja maailmankuva tulee loogisemmaksi, mutta ateismin legendasta puuttuu tärkeitä emotionaalisia palasia.
Tutkijat saavat ehkä kokea läpimurtoja ja yhteisöllisyyttä, mutta tavalliselle talliaiselle luonnontieteet eivät tarjoa uraa, tarkoitusta tai onnistumisen kokemuksia. Opettajatkin vain haukkuvat apinaksi.
Eikä se ole vertauskuvallinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti