Jeesuslaisuus, osa 2:
HYVÄN PAIMENEN IRTISANOMISSUOJA
Tarinassa yksi lammas on kadonnut laumasta. Hyvä paimen jättää muut ja lähtee etsimään tätä yhtä kadonnutta.
Toisessa tarinassa kasataan talon perustukset kivistä, jotka toinen rakentaja oli hylännyt. Tarpeettomista ja rumankauniista kivenmöhkäleistä syntyy kestävä asumus.
Nämä eivät ole tarinoita, joita luemme lehdistä. Lampaat jätetään suden suuhun ja yhteiskunnan rakennuspalikat päätyvät kortistoon.
Juuri siksi vertaukset ovat yhä ajankohtaisia. Tunnistamme ne ihmetarinoiksi.
Syrjäytyminen ennen ja nyt
Kristinuskon varsinainen voima paljastuu, kun siitä poistaa kaiken jumalallisen. Uutta Testamenttia voi lukea myös ilmoituksena inhimillisyydestä. Ihmisen pojan kertomus on pätevä tänään, koska se puhuu meidän aikamme ongelmista.
Seurakunnan nykyinen ja alkuperäinen tehtävä on palauttaa eksynyt laumaan. Siitähän juuri on kyse. Asiaa alleviivataan kaiken aikaa, jos tekstiin viitsii perehtyä etsimättä vain loogisia ristiriitoja tai todistuksia ihmeteoista. Usko ei ole kirjan pääpointti. Usko tulee vasta Rakkauden ja Yhteisöllisyyden jälkeen.
Nykyinen liberalistinen ja yksilön vastuuta korostava yhteiskunta sallii sen, että yksinäiset kuolevat ja muumioituvat yksiöönsä. Julmempaa on se, etteivät monet edes kuole vaan he ainoastaan kuihtuvat ja kärsivät. Jokainen pitäköön huolen itsestään, voimiensa mukaan.
Individualismi on aikaa sitten lakannut merkitsemästä vapautusta. Se on pikemmin heitteellejättöä ja hiljaista tyytymistä itsetyydytykseen. Tämä onkin yksi selkeästi erottava kysymys ateistien ja kristittyjen välillä. Ateistit julistautuvat ylpeiksi runkkareiksi, jotka eivät tarvitse kenenkään apua. Kristityt ymmärtävät yhä hävetä yksinäisyyttä ja kaikkia sen synkkiä lieveilmiöitä.
Kristityt haluavat ystävän ja kristityt tarjoutuvat ystäviksi - ainakin teoriassa. Mutta myös käytännössä olen nähnyt sen, että ovelleni tulee joku kysymään mitä minulle kuuluu. Se joku on aina ollut jehovan todistaja tai mormoni, ei koskaan ateisti.
Tarkastajan pelossa
Ateismin yksi suurimmista psykologisista virheistä on oletus, että yksilö itse välittäisi itsestään. Tämän oletuksen puolesta ei ole todisteita, pikemminkin päin vastoin. Ihminen hyvin pian lakkaa huolehtimasta omasta terveydestään, kun hänet jätetään oman onnensa nojaan.
Meidät on evoluutiossa viritetty siihen, että huolehdimme lähimmäisistämme. Kun yhteisö toimii, yksilöt näkevät huolta toinen toisistaan. Jos toisen alahuuli väpättää, sympatiantuntoiset tulevat halaamaan ja kysyvät mikä on hätänä. Yksin elävä ihminen ei välttämättä edes huomaa, etteivät asiat ole hyvin. Sairaalla tai masentuneella yksilöllä ei ole edes voimavaroja huolehtia itsestään, vaikka hän ymmärtäisikin ongelman.
Ihmiset jotka televisiossa juhlistavat individualismia, eivät ole ihmisiä jotka välttämättä selviäisivät yksinään. Heillä on laaja joukko auttajia: maskeeraaja, manageri, agentti ja personal trainer. Kuva on vain rajattu niin, ettei sosiaalisia verkostoja näy - henkilö näyttää ikään kuin pärjäävän omin voimin.
Asuin itse kuusi vuotta yksiössä. Minulla oli tyttöystävä ja paljon kavereita, mutta asunnossani olin täysin eristyksissä muusta maailmasta. Minuun otti käytännössä yhteyttä vain kolme eri tahoa: puhelinmyyjät, televisiolupatarkastaja sekä uskovaiset. Onneksi minulla siis oli opiskelupaikka ja läheisiä ihmisiä.
Olin vieläpä poikkeuksellisen hyvässä tilanteessa, koska en omistanut televisiota. Pystyin siis avaamaan oven tuntemattomalle ilman pelkoa.
Puhelinmyyjät, teeveetarkastajat ja joku vielä
Yksinäiselle ja yksin elävälle ihmiselle muuta kontaktia ei ole. Naapurit tuskin tervehtivät takaisin. Kaupunkiyksiöt ovat surmanloukkuja, verrattavissa kanankoppeihin tai turkistarhojen metallihäkkeihin. Niissä voi tulla hulluksi. Pian alkaa jo suunnitella ampuvansa jonkun vain saadakseen huomiota.
Ei ole ketään joka välittäisi. Kenenkään tehtävä ei ole kysellä mitä sinulle kuuluu. Syrjäytynyt huomataan vasta kun hän valelee itsensä bensiinillä ja sytyttää liekin ostoskeskuksen edessä.
Suurkaupungissa on mahdollista vaeltaa kuin muita ihmisiä ei olisikaan. He eivät ota katsekontaktia. He väistävät, jos yrittää kävelllä päin. Ihmiset vain väistyvät tieltä kuin utuiset kummitukset. Masentuneelle ja yksinäiselle he ovat vain kangastuksia.
On hyödytöntä hokea puheissa ja hienoissa julistuksissa, että jokaisella ihmisellä on arvoa, jos todellisuudessa yhteiskunta antaa sen selkeän viestin, ettei se ole kiinnostunut sinusta. Kukaan ei ole, paitsi ne jotka liikkuvat Jeesuksen nimessä.
Puhelinmyyjät haluavat rahasi, poliitikot haluavat äänesi, mutta Jeesus on ainoa, joka haluaa sinut kokonaan. Jeesus ymmärtää, että ihminen tarvitsee tehtävän ja tarkoituksen. Jos sitä pyytää, niin sen hän myös antaa.
Ilmeisesti myöskään Augustinuksen ajan palestiinalaisessa periferiassa asui paljon syrjäytyneitä. Yhteiskunta ei osannut tarjoa nuorille mielekästä työtä, joten Johannes Kastaja ja Jeesus saivat paljon seuraajia.
Jeesus sanoi: "jätä kaikki ja lähde mukaani", ja he lähtivät. Heillä tuskin oli kovinkaan paljon sitä "kaikkea", mitä jättää.
Raotin ovea Jeesukselle
Elin siis kuusi vuotta yksiössä. Yhtä hyvin olisin voinut asua kapselissa maata kiertävällä radalla.
Jo tuohon aikaan kirjoitin runoja sekä novelleja, joten olin avoin tarinoille. Monta kertaa jäin ovensuuhun juttelemaan uskovaisten kanssa. Ainakin kuuntelin mitä heillä oli sanottavana. Osaan kohtalaisesti englantia, joten pari kertaa juttelin myös amerikkalaisten mormonipoikien kanssa. Heidän aikuistumiseensa sisältyy ulkomaanmatka, mikä on mahtava juttu.
(Jos Suomessa äänestettäisiin vaihto-oppilasvuoden pakollisuudesta - esimerkiksi vaihtoehtona pakolliselle armeijalle tai siviilipalvelukselle - sanoisin KYLLÄ! Ylipäänsä voisin sanoa kyllä kaikelle pakolliselle, mitä valtio meihin kohdistaa peruskoulun jälkeen. Ihmisen on hyvä joskus tuntea, että yhteiskunta tuuppii häntä. Äänestäminenkin voisi olla pakollista.)
Ovellani vierailleet uskovaiset eivät suoranaisesti puhuneet Jeesuksesta. Huomasin, että Jeesuksesta heillä ei usein ole edes mielipidettä, koska heidän Jeesuksensa on täydellisyydessään tavoittamaton. Enemmänkin he puhuvat Paratiisista ja tulevan elämän ihanuudesta. Minua kuoleman jälkeiset Paratiisit eivät kiinnosta pätkääkään, enkä ole löytänyt niiden vastinetta edes Evankeliumeista.
Jeesushan opettaa, että Helvetti ja Taivas ovat mielentiloja ja että tuhatvuotinen valtakunta rakennetaan maan päälle, kunhan ihmiset oppivat rakastamaa vihamiestään. Jeesus jopa sanoo näin:
"Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien!"Jeesukset pelastuspaketissa oli muutama ovela ehto. Ihmiset saisivat paikan Taivaassa, kunhan he ensin olisivat valmiita tekemään työtä. Jeesus oli tavallaan heidän työnantajansa. Hän tahtoi juurruttaa ihmiset todellisuuteen, ei muuttaa heitä haaveilijoiksi.
Uskovaisiin ihmisiin pätevät yleiset mekanismit: työ on se, mikä tekee onnelliseksi. Kautta aikojen kristityt ovat rakastaneet työtään ja työllä on ollut merkitystä, koska sen lomassa he tapaavat yksinäisiä ihmisiä ja antavat heille seuraa. Se on työtä lohdun ja toivon puolesta.
Kutsun yleiseksi mekanismiksi sitä, että nämä ihmiset eivät useinkaan olisi lähteneet tälle alalle ja tehneet tätä ihanaa ja onnellistuttavaa työtä, ellei heille olisi luvattu palkkaa. Palkka heille maksettaisiin Taivaassa.
Todellisessa jeesuslaisuudessa ei ole kyse mistään tällaisesta pyyteestä. Armo ei ole vaihtokauppaa, eikä sielu ole muunnettavissa ikuisen elämän pelinappuloiksi. Sielu on ikuinen elämä, tässä ja nyt, kunhan persoonan harhakuva väistyy. Auttaminen kehittää myötätuntoa, ja kun toisen ihmisen avoin kohtaaminen paljastaa oman erillisyyden illuusion. Jeesuksen osoittaman esimerkin seuraaminen siis psykologisesti, ilman mitään poppakonsteja, raottaa minä-minä-minää ja helpottaa erillisyyden tuskaa.
Yhteiskuntamme on täynnä ihmisiä, jotka on määritelty "työttömiksi". Jotkut näistä ihmisistä eivät ole joutilaita. He tekevät koko ajan jotakin. He tiedostavat, että pikemminkin he ovat "palkattomia" kuin "työttömiä". Työtähän maailmassa riittää. He tekevät työtä vaikka palkatta, koska ymmärtävät että työnteko pitää heidät onnellisina ja järjissään.
Myös uskovaisten joukossa on muutamia tällaisia ihmisiä. Heitä minä kutsun todellisiksi jeesuslaisiksi. He tekevät työtä rakkauden ja toivon puolesta, ilman että miettisivät kuolemanjälkeistä palkkiota Paratiisissa. He uskovat pyyteettömästi rakkauden eheyttävään voimaan, vaikka he eivät uskoisi edes Jumalaan.
Ihmemies vuonna nolla
En usko minkäänlaiseen Jumalolentoon. Siinä suhteessa olen lähempänä ateistia.
Silti Jeesus on sankarini. Minuun tekivät lapsena suuren vaikutuksen tarinat Jeesuksen uhmakkuudesta ja rohkeudesta. Jeesuksella oli munaa. Hän näytti fariseuksille ja roomalaisille mistä kana pissii
Kun luen Evankeliumin todistusta Jeesuksen elämästä, minulla on toisinaan vähän sellainen olo kuin katselisin Ihmemiehen uusintoja. Tavallaan kerronnan kömpelyys vähän nolottaa, mutta yhä edelleenkin päähenkilöllä on tietty luja karismansa. (On hyvä ettei Jeesuksesta ole valokuvia, koska pelastajan takatukka saattaisi olla jonkun mielestä koominen.)
MacGyveria ja Jeesusta itse asiassa yhdistää monikin asia. MacGyverin hahmo ei tietenkään ole aina täysin johdonmukainen, mutta useimmiten hän välttää väkivaltaa ja antaa anteeksi pahantekijöille. Lopussa kun poliisit saapuvat, hän tahtoo ennemmin sovitella tapauksen kuin luovuttaa kelmit kylmälle koneistolle.
Monet Ihmemiehen jaksot ovat variaatioita eksyneestä lampaasta. Lahjakas nuori on sekaantunut rikoksiin tai lopettanut koulun ja MacGyver yrittää palauttaa hänen uskonsa aikuisten hyväntahtoisuuteen. Meidän annetaan ymmärtää, että myös McGyver itse on elänyt levottoman nuoruuden, joten siksi hän ymmärtää kapinoivia teinejä.
Toisinaan MacGyver on puhtaasti toimintasankari, mutta usein hän myös auttaa hyväntekeväisyysjärjestöjä. Työnsä hän tekee aina pyyteettömästi eikä vaadi korvausta vaivoistaan. Hän nauttii siitä mitä hän tekee, mutta toisaalta: kukapa ei nauttisi väsäämisestä ja korjaamisesta, jos se olisi niin vaivatonta kuin miltä MacGyver saa sen näyttämään.
Ihmemies ei puhu uskostaan. En ainakaan muista että hän puhuisi. voi olla että päätös tuli korkeammalta taholta, eli tuottajilta, jotka eivät halunneet säikäyttää katsojiaan sellaisilla kysymyksillä. Joka tapauksessa se on erittäin hyvä asia, koska Ihmemiehessä pystyttiin yhdistämään teknologisen insinööritaidon ja kristillisen etiikan parhaat puolet.
Mitä ateismi lupaa?
Ensin se varmaankin lupaa vapauden sisäisistä ristiriidoista ja tukahduttavasta pienimielisyydestä. Mutta mitä sen jälkeen? Mitä ateismi lupaa niille, jotka on vapautettu uskosta. Tavallaan ateismin sanoma tyssää puolessavälissä nousukiitoa. Se vapauttaa kahleista, mutta se jättää yksilön oman onnensa nojaan.
Ateismi ei motivoi meitä toimimaan kuin MacGyver. Jotkut toki tavoittelevat korkeampaa eettisyyttä ja kestäviä saavutukia, mutta ateismi ei ole kummoinenkaan voimavara silloin, kun toivoa on niukasti ja elämä tuntuu haastavalta.
Ateismilta puuttuvat ihanteet ja pyhimykset. En edes menisi niin pitkälle, että sanoisin Ihmemiehen olevan potentiaalinen ateismin pyhimys. Ei hän suinkaan ole. Ihmemies on hengessä paljon lähempänä Jeesusta kuin Kari Enkvistiä. Ja hyvä niin. Jeesuksessa on ytyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti