Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että säikähdys, kipu, jännitys ja pelko tehostavat muistia. Vaikutus oppimiseen on jopa niin voimakas, että tapahtuman pois pyyhkiminen vie vuosia - tai osoittautuu jopa mahdottomaksi. Tällöin puhutaan "traumasta".
Tästä näkökulmasta katsottuna lasten kurittaminen on nerokas kulttuurinen sopeutuma. Kun vitsaa on muutaman kerran sovellettu käytännössä niin sen jälkeen usein jo pelkkä uhkaus riittää viemään opin perille.
Tällainen vanhempien antamien käskyjen ja asenteiden lujittaminen - tai "iskostaminen", kuten suomen kieli yhä muistuttaa - voi "takoa kalloon" behavioristisen reaktion, mutta ei harvemmin oivallusta. Kyse on siis opin ulkokohtaisesta ja karkeasta siirtämisestä, eikä lapsi opi itsenäisen opiskelun taitoa. Ankara varhaiskasvatus voi myös tehdä myöhemmästä opiskelusta epämieluisaa. Virallisiin auktoriteetteihin yhdistyy ahdistavia mielikuvia ja koulu tuntuu pakkopullalta - tai jopa pakkopaidalta.
Kusipäisyyden perintö, osa 1
Neuropsykologiastamme juontuu, että ihminen oppii tehokkaimmin negatiivisten kokemusten kautta. Sukupolvelta toiselle siirtyvät helpoimmin kirosanat, kiroukset, varoitukset ja uhkaukset. Voimakkaimmat omiin vanhempiin liittyvät muistikuvat voivat joissain tapauksissa olla hyvin negatiivisesti värittyneitä, jos yksi isän ja äidin humalainen riita esimerkiksi dominoi kaikkia muita mukavampia muistijälkiä.
Lapsuus tuntuu olevan täynnä sairauksia, kriisejä, loukkaantumisia ja turvattomuutta. Usein mielikuva on vääristynyt - tai ainakin liioiteltu. Ikävät muistijäljet voi toki torjua tietoisuudesta, mutta ne silti jäävät voimaan ohjatessaan valintojamme. Oman kokemukseni mukaan aikuiset ihmiset ovat varovaisia, ujoja ja haluttomia tiettyjen asioiden suhteen. Kullakin on epämukavuusalueensa: monet eivät halua ajaa autoa, uida, matkustaa hissillä, ajaa pölkypyörällä (kaaduttuaan pahasti), pitää julkisia puheita, laulaa karaokea, pelata pallopelejä, uida kesämökin rannalla alasti, niellä pillereitä ilman vettä tai muuta vastaavaa.
Muutama negatiivinen kokemus riittää viheltämään koko pelin poikki. Jos pärjää ja viihtyy muilla osaamisen alueella, pari estoa ei ole ongelma. Fobiat ja arkuudet eivät näyttäydy arjessa.
Traumaattisen herkkyyden tarkoituksena on, että ihan ensimmäisenä ja vahvimmin meihin piirtyisivät ajatuksen kaikista niistä asioista, jotka voivat tappaa.
Jos pikku Jesse juoksee suoraan autotielle iässä kolme, molemmat vanhemmat huutavat kurkkusuorana ja ehkä vielä antavat perään korvatillikankin. Räyhääminen herättää pelkoa ja pelko assioituu autotiehen. Niin yksinkertaista se on. Tämä on kokeissa melko helppo havaita.
Varhainen koululaitos merkitsi oikeastaan vain ja ainostaan herran pelon iskostamista kansaan. Kansasta haluttiin tehdä nöyrä ja kuuliainen sen omaksi parhaaksi. Rangaistukset ovat olleet nöyryytyksiä, jalkapuuta ja julkista ruoskimista, sen sellaista kivaa. Tapaus on varmasti jättänyt muistijäljen.
Muita opetusmetodeja hädin tuskin edes tunnettiin vielä silloin, kun Aleksis Kivi kirjoitti Seitsemän veljestä. Mitä siis on tapahtunut? Miksi me emme koe kurittamista viisaaksi? Onko meissä jotain vikaa?
Pragmaattinen relativismi
Kaikki liittyy siihen, millaisessa maailmassa elämme. Hitaasti, mutta varmasti arvomme mukautuvat ympäröiviin olosuhteisiin. Muutos kestää useita sukupolvia.
Pragmaattisella relativismilla tarkoitan näkemustä, jonka mukaan arvot eivät ole absoluuttisesti toisiaan parempia, vaan ne valikoituvat yhteiskunnan tarpeiden mukaan.
Lasten fyysinen kurittaminen liittyy aikakauteen ja elinympäristöön, jossa on paljon vaaroja, mutta vähän mahdollisuuksia. Lapset on ensin saatava ymmärtämään tottelemisen ja työnteon vakavuus.
Me huudamme, jos lapsi juoksee tielle tai sörkkii sähkölaitteita haarukalla.
Keski-ajalla vanhemmat huusivat, jos lapsi uhkasi joutua hevosen tai lehmän tallomaksi, jos hän pisti suuhunsa myrkyllisiä marjoja, jos hän lähti ulos kun kylällä oli havaittu susia, jos hän loukkasi aateliston tai kirkon säädöksiä, jos hän rikkoi yhtään mitään tavaroita, koska kaikki työkalut olivat korvaamattomia, jos hän ei syönyt ruokaansa - jota oli niukalti - tai jos hän meni omin neuvoineen ruokakaapille - tai kaatoi lypsyämpärin - tai säikytti eläimiä tai kasteli kenkänsä ja vilustui, koska kauhkokuumeeseen kuoli - tai söi multaa, koska ripuliin saattoi kuolla - tai ylipäänsä otti osaa "läheltä piti" toimintaan.
Toisin sanoen: ennen vanhemmat huusivat, karjuivat, huusivat ja karjuivat vuoron perään. Välillä huutaminen ei enää auttanut vaan piti taittaa vitsa. Maailma oli toinen, siksi perhearvot olivat toiset. Hengissä selvisi vain jos otti vanhempiensa määräykset vakavasti. Harvat selvisivät. Ei puhuttu "stressistä". Vietettiin hautajaisia.
Nykymaailmassa tilanne on kääntynyt: harvat asiat ovat tappavan vaarallisia. Sen sijaan meidän on opittava yhdistämään opiskeluun miellyttäviä mielikuvia. Koulu on lepsu ja mukava yhteiskunnan parhaaksi.
Lapsia ei saa kurittaa, koska sitä kautta koulu koetaan miellyttäväksi paikaksi, koulu-ura pitenee ja osaavat yksilöt pärjäävät kansainvälisessä innovaatiokilpailussa.
Vaaroja on vähän, mutta mahdollisuuksia paljon. Epäonnistumisesta ei useinkaan seuraa välitön kuolema. Painopiste siirtyy kannustamiseen. On noustava ylös ja yritettävä uudestaan. On vältettävä pelottelua ja traumautumista, kun taas aikaisemmin juuri varovaisuus ja aikainen traumautuminen olivat keskeistä.
Joustava ajattelu, luovuus, omatoimisuus, yrittäminen ja jatkuva oppiminen ovat nykymaailman arvoja, koska sellaiset ihmiset ovat nykypäivänä menestyneet - ja menestys houkuttaa seuraajia. Pelokkaat ja varovaiset ovat anakronismi, jäänne menneestä ajasta. Sama pätee lasten kurittamiseen - sitä ei suosita, koska se tuottaa huonoja tuloksia: tottelevia ja nöyriä, mutta oppimiseen negatiivisesti suhtautuvia kansalaisia.
Lempeä koululaitos on menestyvä strategia. En silti menisi sanomaan, että pohjoismainen malli tulisi suoraan siirtää kaikkiin maihin. Lapsille on pakko myös karjua, jos takapihan nurmi on täynnä myrkyllisiä käärmeitä. Tytöille on parempi asettaa rajat, jos raiskatuksi tulemisen uhka on suuri. Vanhemmat yleensä ymmärtävät ympärövän yhteiskunnan vaarat, ja haluavat niistä varoittaa. Muutos ei voi tapahtua kertaheitolla.
Arvot muuttuvat, jos ja kun todellisuus joskus on toisenlainen. Afganistan on niukkojen mahdollisuuksien maa.
Refleksiivinen arvoteoria
Relativismin ydin on usein ymmärretty väärin. Ei relativismi tarkoita sitä, että arvot olisivat yhdentekeviä. Ne ovat vain suhteellisia, eli muodostavat suhteita toisiinsa ja reaalimaailmaan. Jos yhden tietyn arvon siirtää sellaisenaan toiseen kulttuurikehykseen, se useinkaan ei toimi halutulla tavalla. Arvoja ei voi, eikä niitä pidä väkisin muuttaa, vain koska itse on saanut päähänsä että tietty arvomaailma paras mahdollinen.
Vielä vaikeampaa on ymmärtää se, kuinka arvot voivat häilyä ja muuttua jopa saman systeemin sisällä, ikään kuin yhdessä hetkessä.
Olen pitkään halunnut puhua tästä pokerin kautta. Toivon, että kyllin moni on pelannut pokeria, jotta esimerkki olisi ymmärrettävä. Texas Hold'em on siinä suhteessa hieno laji, että siinä ei ole vain yhtä ainutta voittavaa strategiaa. Pelissä kuitenkin pärjää pitkällä tähtäimellä vain parhaiten, jos osaa nopeasti sopeuttaa omaa pelityyliään, kun sosiaaliset jännitteet muuttuvat. Vaikeasti sanottuna siis: Pokeri on dynaaminen ja refleksiivisyyttä vaativa peli, jossa kollektiivisen voimasuhdeverkoston lukeminen edellyttää kokemuksen kautta hankittua holistista intuitiota. Binaarinen äly ei riitä. Kuten neuroverkoissa, yhden synapsin muuttaminen vaatii kokonaisuuden uudelleenarviointia.
Esimerkiksi, jos olen pelannut tiukkaa ja järkevää, eli odottanut hyviä kortteja, minun on vaistottava milloin muut pöydässä istuvat tietävät minun pelaavan tiukkaa ja järkevää. Jos en tajua muiden tietoisuudessa tapahtunutta muutosta, en enää siitä alkaen pärjää. Jos korotan, kukaan ei maksa, koska minulla on kädessäni hyvät kortit.
Jos taas teen suuria panostuksia ja bluffaan paljon, saatan voittaa muutaman potin sitä kautta, että muut luulevat minulle olevan kädessäni jotain suurta. Kun teen tätä riittävän kauan, muut osaavat lukea minua ja haastavat silloin kun bluffaan.
Kumpikin taktiikka voi olla voittava, jos oletetaan, että vastustajat eivät tajua minun pelityyliäni. (Myös shakki on helppo peli, jos vastustaja ei osaa pelata.) Todennäköisesti ainakin jotkut ovat hereillä. Siksi menestyvän pelaajan täytyy taitaa useita voittavia tyylejä - ja myös osata ajoittaa strategianmuutokset oikealla hetkellä. Tätä siis tarkoittaa itsereflektio tai pelin refleksiivisyys: minun on ymmärrettävä millaisena muut pelaajat minut näkevät. Jos en ole perillä julkisesta imagostani, en voi virittää ansaa.
Sama pätee moniin muihinkin arvoihin. Me ehkä haluaisimme uskoa, että elämässä pärjää, kunhan omaksuu ympäröivän yhteiskunnan arvot ja kunnioittaa niitä. Valitettavasti pelin luonne muuttuu, kun kaikki yhtä aikaa ajattelevat näin.
Jos esimerkiksi haluan opiskella lääkäriksi, koska lääkäreillä on hyvä palkka, saatan huomata että pääsykokeissa on kova kilpailu. Muut ovat hoksanneet yrittää samaa tulevaisuusstrategiaa. Jos taas värjään hiukseni punaisiksi, jotta erottuisin joukosta, huomaan että joka toinen kadulla vastaantuleva ihminen on toiminut samoin. Jokin mikä hetken oli muodikasta ja haluttua, onkin pian totaalisen out.
Voimme ajatella, että tämä ei päde korkeampiin eettisiin arvoihin, mutta sitäkään en voi luvata. Ainakin iskulauseet kadottavat helposti viehätyksensä. Jos poliittinen puolue nousee valtaan luvattuaan vaikkapa "vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa". Vuoden kuluttua huomaamme, että juuri mikään ei ole muuttunut. Jos joku puhuu "vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta", tekee ensimmäiseksi mieli vetää turpiin.
Jopa siinä tapauksessa, että lupaus toteutetaan, saatamme huomata, ettei elämämme sittenkään tullut kaikilta osin helpommaksi. Usein elämää eivät helpota hienot mietelauseet tai juhlapuheet, vaan konkreettiset keksinnöt ja työnteko.
Suomen innovaatioyhteiskunnan taustalla ovat sodan kokeneiden sukupolvien suuret ponnistelut. Olemme aika lailla unohtaneet ne hikiset arvot, jotka johtivat meidät tähän pisteeseen - enkä ollenkaan halua naureskella niille, jotka lupailevat että ne ovat taas tulossa muotiin.
Arvokehitys ei ole vain lineaarista nousukäyrää barbarismista korkeimpaan sivistykseen. Tiedostava elämä edellyttää jatkuvaa arvojen uudelleenarvioimista, eikä mikään ole vakuuttanut minua siitä, ettei kusipäisyyden perintö voisi vielä saavuttaa suuria vaalivoittoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti