Relatonomia ja relatologia

Kuluneen vuoden sisällä olen kirjoittanut kymmenkunta juttua relativismista. Aiheen satunnainen pyörittely tähtää laajahkon filosofisen teoksen julkaisuun. Olen melko tarkasti hahmotellut päässäni mitä kaikkea siihen sisältyy - ja mitä oleellisia asioita olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta. Joka tapauksessa kirjaan päätyvät esseet tulevat olemaan pidempiä ja huolitellumpia.

Yksi tärkeimmistä pointeista on se, että relativismin kritiikki ei ole lähtökohdiltaan filosofista, vaan psykologista. Relativismin viha on syvällä ihmisen perusluonteessa.

Jotta en puhuisi vain -ismistä, tarvitaan kaksi uutta käsitettä: relatologia ja relatonomia. Ensimmäinen tutkii suhteellisuuteen liittyviä ideologioita, asenteita ja uskomuksia - jälkimmäinen puolestaan konkreettisten asioiden pesunkestävää suhteellisuutta.

Annan käytännön esimerkin relatonomisesta tutkimuskohteesta. YLE on viime aikoina esittänyt muutaman kerran dokumentin Sinivalkoinen valhe, jossa puhutaan suomalaisten hiihtäjien doping-kärystä.

Esitän kysymyksen: Onko Mika Myllylä suuri urheilijalegenda?

Ensimmäinen ajatuksesi voi olla A) KYLLÄ, tai se voi olla B) EI. Mahdollisesti saatat sanoa, että C) SE RIIPPUU...

Jos vastasit C, sinulla on taipumusta relativismiin.

Useimmat ihmiset eivät vastaa mitenkään herkästi, että "no se vähän riippuu...", koska sellainen vastaus on psykologisesti ja sosiaalisesti kiusallinen.

Empiminen ja jossittelu on empimistä ja jossittelu. Lisäksi se on jaarittelua, jahkailua, selittelyä ja asioiden liiallista monimutksistamista. On tuskin olemassa kovin montaa positiivisesti värittynyttä sanaa, jolla saman voisi ilmaista. Jopa "tarkkoin harkitseminen" kuulostaa tylsän kuivakalta ja aikuismaiselta.

Ihminen useimmiten toivoo, että vastaus olisi selkeä ja yksinkertainen. Hän kiirehtii vastaamaan kyllä tai ei, koska haluaa vaihtaa aihetta tai ilmaista kantansa.

EHKÄ on kiusallinen vastaus myös siksi, että silloin muut eivät saa meistä selkeää kuvaa. He eivät tiedä, olemmeko me heidän kanssaan samaa mieltä. Joissain kysymyksissä EHKÄ tulkitaan automaattisesti vihamielisesti. Meidän täytyy kannattaa jotain joukkuetta ja tunnustaa jotain väriä.

No, mutta miten sitten kysymys Mika Myllylän urheilusaavutusten suuruudesta olisi suhteellinen kysymys?

Voimme kuitata hänen uransa toteamalla, että hän käytti kiellettyjä aineita ja saavutti mitalinsa "likaisesti" ja "epäurheilijamaisesti". Toisaalta voimme joidenkin todistajalausuntojen perusteella olettaa, että jo useiden vuosikymmenten ajan kaikki menestyneet hiihtäjät ovat käyttäneet jotain laittomia menetelmiä.

Näinhän monet tahtovat ajatella. Se puolustaa suomalaisten saavutuksia. Jos kaikki douppaavat, Mika Myllylä on kaikkien douppaajien keskuudessa nopein ja kestävin - ja silloin hän tosiaankin oli lajinsa paras. Jos muut eivät käyttäneet doping-aineita, puhtaiden urheilijoiden joukossa oli ehkä häntä parempia hiihtäjiä, jotka hävisivät vain, koska halusivat kilpailla puhtaasti.

Tämä kysymys on avoin - ja niinpä vastaus jää suhteelliseksi. EHKÄ voittaa. Epämukavuus valtaa varmalta tuntuneen maailmamme. Pian päämme halkeaa kaikista avoimista kysymyksistä. Vitun relativistit, pitäisivät turpansa kiinni! Jaarittelijat ja ilonpilaajat!