Jos kykenisimme hetkeksi etääntymään inhimillisestä perspektiivistä, koko ilmiön triviaalisuus paljastuisi, eikö niin? Mutta se ei ole niin helppoa. Kyllä kai siinä täytyy olla jotain merkillisen suurta, kun siitä on noussut niin merkillisen suuri kohu?!
Tämä on Mona Lisa -ilmiön perimmäinen ongelma. Kysymyksiä on, totta kai. Ainahan ikivanhoista henkilöistä riittää aoimia kysymyksiä. Jokainen yritys vastata niihin vain lisää tarjottujen vastausten kirjoa. Keskustelu jatkuu sitä kiivammin, mitä useampi ihminen on huutamassa, että lopettakaa! Tästä on keskusteltu jo ihan liikaa!
Hajaantukaa. Täällä ei ole mitään kiinnostavaa! Ja aina vain ohikulkijat pysähtyvät katsomaan, että mitä ihmettä kaikki muut tuijottavat. Miksi joku alkoi huutaa. Kenestä on puhe.
Puhe on nyt tietenkin Pekka Himasesta. Vuosi sitten kukaan ei ollut lukenut hänen kirjoituksiaan. Ketään ei kiinnostanut. Niissä ei ollut mitään ihmeellistä.
Nykyinen mediahuomio, ensin koiran potkaiseminen ja sitten 700.000 euron kaveripalkkio ovat saaneet aikaan, että yhä useamman on oltava Himasesta jotain mieltä. Professorit haukkuvat hänen mielipiteensä amatöörimäisiksi ja määrittävät hänen kirjansa pelkiksi omakustanteisiksi pamfleteiksi.
Mutta samaan aikaan he lukevat hänen kirjojaan. He osallistuvat Himas-keskusteluun. Tällä tavoinhan legendat syntyvät. Kaikki ovat eri mieltä siitä, miksi Himanen ei ole hyvä filosofi, syntyy koulukuntia. Koska likoon on laitettu yhteiskunnan rahaa ja omaa arvovaltaa, se vain jatkuu ja jatkuu.
Tätä vauhtia meillä on pian akateemisia tutkimuksia Himasen tuotannosta. Graduja, jotka selittävät auki Himasen ajattelua. Himasen itse ei tarvitse keksiä mitään syvällistä - se keksitään hänen puolestaan.
Varsinkin ne tahot, jotka ovat olleet myöntämässä Himaselle rahaa, ovat kusessa, elleivät ne osaa keksiä uskottavia perusteluja. Niinpä esimerkiksi Kansallinen Kokoomus ja Suomen Akatemia joutuvat lähivuosina lukemaan tarkoin Himasen raportteja ja alleviivaamaan sieltä kaikki lauseet, joissa on mitään järkeä. Niistä sitten kootaan juhlittuja johtopäätöksiä, jotka varmentavat hänen merkittävyytensä.
Jos Himasen raportit asetetaan rinnakkain jonkin Tutkijaliiton julkaisun tai ansiokkaan väitöskirjan kanssa, se tietenkin jää kaikilta osin kakkoseksi. Ajattelu on sekavaa. Ilmaisu suttuista. Argumentit, sikäli kuin niitä edes on, hukkuvat hienoilta kuulostavien, ympäripyöreiden termien viljelyyn.
Mutta Himasen raporttia ei aseteta rinnakkain aikuistenoikeiden tutkimusten kanssa. Sehän olisi vain haitaksi rahoittajien maineelle. Siitä vain siteerataan valittuja katkelmia, kuten nytkin. Himasta kehutaan, koska hän on karismaattinen puhuja, joilla on vaikutusvaltaisia kavereita. Hän osaa tärkeimmän: joko verkostoitumisen, kusettamisen tai molemmat. En ole edes varma, että ovatko Dalai Lama, Steven Spielberg ja Obama todella hänen bestiksiään, mutta kavereistaan hän aina kertoo ihan ensimmäiseksi kaikilla luennollaan.
Se tekee suuren vaikutuksen, vähän kuin oltaisiin pikkupoikia hiekkalaatikolla. Wau. Ai sulla on Obaman salainen puhelinnumero, jolla saat siihen suoran yhteyden ympäri vuorokauden? Siiistiii!
Aina on joku joka tahtoo olla väärinymmärretyn neron puolella - taistelussa kateellisia journalisteja vastaan. Ja kun älyköt haistavat veren, ne saapuvat haaskalle. Kaikki vaino lisää julkisuutta. Typeryys lisää vainoa. Menestys lisää typeryyttä. Piiri pieni pyörii.
Kerroinko jo, että Himanen on mun henkilökohtainen bestin melkein. Ollaan käyty kaljalla. Minäkin olen siis tärkeä ihminen. Siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin, liittyy arvoitus. Vai kusetanko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti