Suomalainen kulttuuriteko

Himopelaajan päiväkirja, osa 5.

PELIARVOSTELU: Legend of Grimrock (Almost Human 2012)

Retro-pelit ovat kovassa nousussa. Ensimmäisenä uskoni palautti Dark Souls (2011), jossa oli tajuttu monta asiaa oikein. Jotta pelit tuntuisivat palkitsevilta, niissä täytyy olla riittävän korkea vaikeustaso. Siinä suhteessa Dark Souls on yksi kaikkien aikojen parhaista konsolipeleistä.

Dark Souls ei onneksi ole tuskastuttavan vaikea, koska kaikkiin tilanteisiin löytyy menestyksekkäitä strategioita. Hahmonsa leveliä voi myös nostaa sivutehtävissä tai grindaamalla uudelleen syntyviä helpompia vihollisia. Oleellisinta on se, että selviytyäkseen täytyy aika ajoin osata vaihtaa taktiikkaansa. Jokaista tilannetta ei voi ohittaa samalla niksillä. Peli pakottaa hikoilemaan ja yrittämään uudestaan... ja uudestaan... kunnes taktiikka alkaa hioutua.

"Prepare to Die!"

Kunpa vain peruskoulussa olisi ollut samanlainen haastetaso kuin Dark Soulissa niin ehkä olisin tunneilla pysynyt hereillä.

Tervetuloa ysärisokkeloon!

Legend of Grimrock on roolipeli, jonka pelimoottori muistuttaa alkuaikojen 3D-sokkeloita. Samalla se on ehkä paras Suomessa koskaan tehty peli. Niin se vain menee. Mielipide on totta kai suhteellinen, mutta itse nautin siitä paljon enemmän kuin Max Paynesta... jota en edes jaksanut pelata loppuun. Ei mikään yllätys, koska olen aina tykännyt enemmän rooli- ja strategiapeleistä.

Neljän hengen pelifirma Almost Human on osannut poimia vanhoista peleistä juuri niiden parhaat ominaisuudet: hahmonkehityksen, kenttäsuunnittelun, taistelusysteemin, ansat, pelituntuman ja visuaalisen asettelun. Lisäksi grafiikkaa on tuntuvasti päivitetty. Tuntuu siltä kuin taas pelaisi Eye of the Beholderia (1990) tai Lands of Lorea (1993), mutta edes niissä ei seikkailuun tullut näin sujuvaa flowta.

Peli tavallaan jopa edellyttää, että vanhoja 3d-sokkeloita on joskus kolunnut. Muuten se voi olla liian vaikea. Lukuisat puzzlet on kopiotu suoraan klassikoista, joten koko ajan ei tarvitse miettiä päätään puhki. Ongelmanratkaisua vaativia tilanteita on kuitenkin niin valtava määrä, että pakostakin menee välillä sormi suuhun.

Ennen aikaan ei ollut netin läpipeluuohjeita, josta pystyisi nopeasti tarkistamaan ratkaisun, joten vitutuskäyrä olisi saattanut nousta kattoon, jos Legend of Grimrock olisi julkaistu vuonna 1993. Muistan että jouduin lopettamaan Lands of Loren pelaamisen puoleksi vuodeksi, koska niin kauan kesti ennen kuin kuulin kaverilta, mistä ihmeestä löytää avaimen tiettyyn oveen. Ei sellaista tietoa ollut noin vain tarjolla. Pelit-lehdessä yksi tärkeimmistä osioista olivat vinkki-palstat ja lehdessä myös julkaistiin kokonaisia läpipeluuohjeita - ja usein vasta pitkään pelin ilmestymisen jälkeen.

Vähemmän on enemmän

Retropelien ainoa viehätys ei ole nostalgiassa. Monesti vanhat pelit ovat parempia, koska niissä on keskitytty enemmän pelattavuuteen ja vähemmän ulkonäköön. Ne olivat myös usein pelaajien itselleen ja toisilleen tekemiä, joten ne vetoavat kokemukseen ja taitoon. Useimmat nykypelit on suunniteltu näyttäviksi ja vauhdikkaiksi, jotta peittyisi se tosiasia, että pelattavaa on hyvin vähän. Pelaaja on pikemminkin kuin televisionkatsoja, joka etenee putkessa ja silloin tällöin rämpyttelee nappeja kuvitellen, että sillä on merkitystä.

Pleikkarilla olen esimerkiksi pelannut joitakin pelejä läpi kuolematta kertaakaan. Olen katsonut kun pikkulapsi pelaa ne läpi kuolematta kertaakaan. Muistan kuinka 1990-luvulla vielä puhuttiin siitä, että pelit kehittävät ongelmanratkaisukykyjä. Jossain tutkimuksessa oli jopa havaittu, että pelaajilla oli parempi muisti ja korkeampi älykkyysosamäärä. Asiaan on tietenkin saattanut vaikuttaa se, että vielä tuohon aikaan pelaajat olivat useimmiten insinöörejä ja muita korkeasti koulutettuja nörttejä. Nykyään kaikki pelaavat.

Kulutuskapitalismin periaatteiden mukaan 2000-luvun pelit suunnitellaan sellaisiksi, että niistä tykkää geneerinen kuluttaja. En osaa sanoa mitä mieltä geneerinen kuluttaja olisi Legend of Grimrockista, mutta itse tunnen kuuluvani juuri siihen sukupolveen ja siihen kohderyhmään, jolle tämä peli on lahja taivaasta. Juuri näitä asioita minä hyviltä peleiltä odotan.

Vielä kun joku tekisi vastaavan uusintaversion Morian ja Angbandin kaltaisista satunnaisgeneroiduista sokkeloista, voisi niitä pelata loputtomiin ja unohtaa koko todellisen maailman.

Tietenkin vanhoihin peleihin voi myös palata ilman mitään päivityksiä. Kun vähän aikaa sitten aloin uudelleen pelata Good old Gamesin julkaisemaa Master of Magic'iä, kesti kökkögrafiikkaan tottuminen pari tuntia ja sitten olin taas lumoutunut. En osannut edes käsittää, miten on mahdollista että yhä edelleen siinä on kaikki asiat tehty paremmin kuin esimerkiksi Civilizations IV:sessa - joka on siis hyvä peli, mutta ei lähellekään niin hyvä kuin vuonna 1994 valmistunut Master of Magic.

Itse asiassa kaikkien aikojen parhaiden pelien listallani sinnittelevät edelleenkin Nnirvi-kliseistä suurimmat Planescape Torment (1999), Master of Orion 2 (1996), Fallout 2 (1998), Jagged Alliance 2 (1999), X-com: Enemy Unkown (1994), System shock 2 (1999) ja Deux Ex (2000). Olen pelannut ne kaikki joskus uudestaan läpi ja ne toimivat yhä. Paras on kuitenkin Master of Magic.

Ja Legend of Grimrock nousee komeasti jonnekin sijan 15.-20. liepeille. 2000-luvun peleistä sen päihittävät vain GTA: San Andreas, Silent Hill 2, Shadow of the Colossus ja jo mainittu Dark Souls.

Aivan käsittämätön suoritus siis neljän hengen tiimiltä. Näille jätkille Pro Finlandiat!

Pisteet: 92

Plussat ja miinukset
+ Nostalginen tunnelma
+ Valtavasti erilaisia puzzleja. Sama kaava ei toistu liian usein.
+ Riittävän monipuolinen hahmonkehitys, mutta ei myöskään liian konstikas.
+ Paljon salaisuuksia.
+ Visuaalisesti hieno.
+ Haastava.

- Putkijuoksu: vaihtoehtoisia reittejä ja taktiikoita saisi olla enemmän. Nyt salahuoneet saavat pelin näyttämään vähemmän putkijuoksulta, mutta sitä se kumminkin on. Ainuttakaan ylimääräistä avainta ei ole tarjolla, eikä ovesta pääse ohi, jos yksi vipu on jäänyt huomaamatta.
- Useimmin sietäisi saada valita taistelun tai oveluuden väliltä. Nyt tarvitaan koko ajan osaamista molemmilla osa-alueilla.
- Melko lyhyt. Hahmot eivät ehdi kehittyä tappiin.