Ensikohtaaminen uuden planeetan kanssa

Vuoden 2015 alussa Dawn-luotain saapuu varsinaiseen määränpäähänsä asteroidivyöhykkeellä, joka sijaitsee Marsin kiertoradan takana. Jännittävintä on se, että asteroidivyöhyke kätkee sisäänsä planeetan, jota ei koskaan ole tutkittu näin läheltä.

Ceres-planeetasta ei toistaiseksi ole saatu kunnollisia valokuvia ja se tunnustettiin virallisesti planeetaksi vasta 2000-luvulla. Kaiken huipuksi se saattaa koostua suureksi osaksi vedestä. Vaikka planeetan kylmän pinnan alaiset sulat valtameret eivät sisältäisi elämää, merkitsee veden yltäkylläisyys sitä, että elämän esiintyminen jossain toisessa aurinkokunnassa on kenties todennäköisempää.

Kaukaisia tähtiä kiertäviä pienemmillä planeettoja ei ole kyetty Maasta käsin tutkimaan, mutta on hyvä merkki, jos omassa aurinkokunnassamme vettä löytyy useilta kiviplaneetoilta sekä suuremmista kuista: Maa, Mars, Europa, Titan, Callisto, Ganymede... ja nyt kenties Ceres.


Kosmisen kappaleen urakehitys komeetasta kääpiöplaneetaksi

Monille tähtitieteilijöille vuosi 2006 tuotti haikeutta, sillä Plutolta riistettiin planeetan arvonimi. Toimitukseen liittyi suurta draamaa ja monet esittivät kiihkeän vastalauseensa Kansainväliselle Tähtitieteilijöiden unionille. Erimielisyytensä ilmaisi myös Tähtitieteilijöiden kansainvälinen unioni, joka järjestää kilpailevia astronomian mestaruusturnauksia. (KTU:n painopiste on astrofysiikassa, kun KUT puolestaan painottaa kosmologiaa. Harvalla tiedemiehellä on samaan aikaa ollut hallussaan kummankin sarjan mestaruusvyö.)

Minäkin mietin haikeana, että vastaisuudessa oman aurinkokuntamme planeettoja olisi vain kahdeksan, vaikka ennen pidettiin lähes varmana, että oikea luku oli yhdeksän.

Pluton kohtalon ratkaisi sen suuri kuu Kharon, joka on lainannut nimensä antiikin mytologioiden kuoleman lautturilta. Pluto on liian pieni toimiakseen massakeskipisteenä - pikemminkin planeetta ja sen kuu kiertävät toinen toistaan kuin tanssien. Uuden planeettamääritelmän mukaan "planeetan tulee olla kyllin äijä, jotta voi pitää ämmänsä kurissa". (Pluton uskottavuutta ehkä nakersi myös se, että elokuvassa Basic Instinct (1992) kuolettavaa viettelijärtä esittää Kharon Stone).

Dramaattisella päätöksellä oli kuitenkin yllättävän iloiset seuraukset. Uuden planeettamääritelmän myötä planeettaperhe sai uusia jäseniä. Tieteelliset määritykset "kääpiöplaneetalle" oli asetettu, ja moni muunkin taivaankappale asema täytyi arvioida uudelleen. Ilmeni, että eräs paljon Plutoa läheisempi kohde täytti myöskin kääpiöplaneetan tunnusmerkit.

Ceres piilottelee asteroidivyöhykkeellä niin kuin Millenium Falcon

Pitkään on tiedetty, että Mars-planeetan kiertoradan takana sijaitsee asteroidivyöhyke. Pienten kivenmukoiden seasta on löyde myös useita isompia kappaleita. Yksi niistä on kyllin kookas peräti ansaitakseen alemman asteen planeetan arvonimen. Pluto putosi I-divisioonaan, mutta sen seurauksena näköpiiriimme astui uusi tulokas Ceres.

Heti kun Ceres hyväksyttiin kääpiöplaneetaksi, sen luottoluokitus kohosi luokasta CCC luokkaan BB. Teleskoopit suunnattiin kohti asteroidivyöhykettä ja selvisi, että kaiken lisäksi Ceres näyttäisi sisältävän huomattavan määrän vettä jäätyneessä muodossa.

Kukaan ei ole vielä ehdottanut, että Ceres täytyisi törmäyttää Mars-planeetan kanssa, jotta valtameret jälleen peittäisivät punaisen planeetan kuivia aavikoita.

Sen sijaan keksittiin lähettää luotain ottamaan kuvia vielä tuntemattomasta naapurista. Se on ihan aiheellista, sillä parhaatkin kuvat Ceres-planeetasta ovat aika suttuisia.

Suuri uutinen on se, että Dawn-luotain saapuu perille vielä tämän talven aikana, arvion mukaan maaliskuussa 2015. Nasa lähetti luotamen matkaan vain vuosi sen jälkeen, kun Ceres hyväksyttiin kääpiöplaneetaksi.

Päätös oli helppo, sillä kaikki hummaajapoika Plutoon liittyvät projektit jäädytettiin ja rahat ohjattiin oikeiden planeettojen tutkimukseen. Niinpä Ceres sai siivun perinnöstä, joka sille olisi kuulunut jo vuosikymmeniä sitten, jos sukulaisuus planeettaperheeseen olisi osattu tarkistaa DNA-näytteistä.

Kuten huonommastakin kuvasta voi päätellä, Ceres on aurinkokultamme valkoinen planeetta, biljarditermejä käyttäen lyöntipallo, eli "kivi". Sen löytyminen on siis melkoinen pelinavaus astronomiassa. Tsadang!

Jo ennen kuin luotain on perillä määränpäässään, se voi lähettää meille kuvia, joista paljastuu tärkein: sijaitseeko Ceres-planeetan pinnalla pyramideja tai onko sen pintaan kenties kaiverrettu Jeesuksen kasvot, kuten niin moneen paahtoleipään ja auton roiskeläppään?

Ceresin tarina on kuin tieteisromaanista: tuntematon planeetta asteroidivyöhykkeellä, aivan Marsin takana. Löytyykö sieltä avain elämän syntyyn? Voisiko suuren lumipallon törmäyttää yhteen Marsin kanssa? Kuinka se tapahtuisi? Mitä se maksaisi? Miksi muita ratkaisuja ei ole?

Saman asian voi ilmaista näinkin.

Kirpputorien filosofia

Myönnän, että kirpputorit tuovat elämääni jännitystä. Milloin tahansa voi sekalaiset rojun seasta löytää tarpeellisia käyttöesineitä tai antiikkia; arvokkaita design-esineitä ja jopa suoranaisia aarteita, kuten kuuluisien taiteilijoiden signeerattuja teoksia tai tummuneita hopeakolikoita.

Kirpputoreilla voi tuntea saavuttaneensa lapsuutensa unelman, kun vihdoinkin pääsee tekemään arkeologisia löytöjä Indiana Jonesin tyyliin.

Samaan aikaan kirpputorien kasvava määrä ja helppokäyttöisyys tarjoavat liialliseen tavaraan tukehtuville nykyihmisille tehokkaan väylän tyhjentää komeroita ja kellarin kanahäkkiä. Vaikka tavaraa ei varsinaisesti menisi kaupaksi - tai myytyjen esineiden tilalle löytyisi jotain uutta - antaa myyntipöydän vuokraaminen hyvän perusteen suursiivoukselle. Oman kokemukseni mukaan vähintään yhtä paljon silkkaa roskaa ja villakoiria löytyy turhien tavararöykkiöiden takaa, kun niitä raivaa kirpparimyyntiin. Yksi kassillinen menee kirpputorille ja toinen suoraan taloyhtiön roskikseen.

Myyntipöydän vuokraaminen stressaa huomattavasti vähemmän kuin muutto, mutta tulee samalla tavoin käytyä läpi omaisuutta, ja taas tiedostaa, miten pientä osaa kaikista tavaroista on oikeasti tarvinnut kuluneen vuoden aikana.

Vaikka kirpparishoppailuun kuluisi tarpeettoman paljon rahaa, ei harrastus tule lähellekään niin kalliiksi kuin perinteinen shoppailu. Yksien epämukavien sadan euron kenkien hinnalla saa kirpparilta raahattua kotiin monta kassillista turhuuksia. Samalla tutustuu suomalaiseen design-historiaan ja oppii tuntemaan monta taakse jäänyttä hienoa yritystarinaa,

Kirpparit tarjoavat köyhille perheille ja opiskeleville hipstereille mahdollisuuden persoonalliseen tyyliin ilman suurta varallisuutta. Jopa harrastuksiinsa voi löytää täysin ehjiä välineitä murto-osalla uuden hinnasta. Ratsastuskypärät ja luistimet ovat tuikitavallisia tavaroita ainakin Espoon varakkaammilla alueilla. Hinnasta näkyy, että niitä ei myydä pois rahan takia, vaan käyttämättömistä tavaroista halutaan päästä eroon.

Tässä muutamia kirppareiden hyviä puolia. Valitettavasti pohdiskelut eivät jää tähän.


1.) Kirpputorien laaja suosio ei niinkään kerro ihmisten tietoisuuden lisääntymisestä, vaan ilmiö perustuu enemmänkin heikkoon taloustilanteeseen. Toinen taustavaikuttaja voi olla myös taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen.

Talousvertailuissa usein korostetaan sitä, että hyvin pärjäävät perheet tienaavat vain noin 4-6 kertaa sen summan jonka saavat työttömät tai yksinhuoltajat. Näissä luvuissa ei oteta huomioon sitä, että jos toiselle perheelle voi vuokran ja pakollisten menojen jälkeen jäädä käteen vain muutama sata euroa, todellisen käytettävissä olevan varallisuuden ero on moninkertainen suhteessa ilmoitettuun. Lisäksi omistusasujien menot ovat vuoralaisia pienemmät ja varallisuus kumuloituu.

Kun kuukaudesta ja vuodesta toiseen sinnittelee niukoilla resurseilla, muuttuvat kirpputorit pikemminkin välttämättömyydeksi. Niistä voi olla olla kaukana jännitys ja seikkailu, kun kovalla kiireellä täytyy löytää omalle lapselle istuvat monot, vaikka samaan aikaan käy päivätöissä ja tulot eivät kertakaikkiaan vain riitä. Itse olen siis melko etuoikeutetussa asemassa, kun edes kehtaan höpistä jostain suttuisista hopeakolikoista, joilla ei edes näinä päivinä ole kovin kummoista markkina-arvoa.

Viimeaikainen kirpputorien ja kierrätyskeskusten määrän lisääntyminen on edellyttänyt pitkään jatkunutta talouskurimusta, sillä tiedetään, että suomalainen ylpeys voi pidätellä vähätuloisia perheitä turvautumasta jopa käytettyyn autoon. Osaksi 90-luvun laman kokemusten ansiosta kirpputorien häpeällisyys on kuitenkin voitettu ja halvoista ostoksista on tullut yleisesti hyväksyttävää, jopa trendikästä. Asennemuutoksesta on hyvänä esimerkkinä televisio-ohjelma Huutokauppakeisari, jossa kerrankin ruutuun ovat päässeet tavalliset syrjäseutujen ihmiset.

Sarjan eräänlainen edeltäjä Antiikkia, antiikkia oli aivan eri tavalla hienostelevat ohjelma, jossa brassailtiin taidehistoriallisella osaamisella. Sarjoja vertailemalla näkee konkreettisesti, millä tavalla vanhan tavaran markkinat ovat rahvaanomaistuneet taantuman aikana. Sama historiallinen tietotaito löytyy taustalta, mutta nyt on kyse arkisesta työstä ja itsensä elättämisestä, eikä jostain aateliston teekutsuista.


2.) Kun tavaraa halutaan väkisin myydä pois, on uhkana laajamittainen deflaatio. Kirpputorit pakottavat antiikkikauppiaat ja muotitavaroiden suunnittelijat vaaralliseen tarjouskilpailuun, Kirppareilta voi löytää upeita design-esineitä naurettavan halvalla, koska myyjä ei tunne esineensä arvoa. Tällaisen löydön jälkeen tuntuu mahdottomalta maksaa samanlaisista tuotteista niiden oikeaa hintaa - onhan aina mahdollista tehdä vastaavia löytöjä kirpputoreilta.

Kun tyylitietoiset ja designhistoriaan perehtyneet kuluttajat siirtyvät koluamaan kirpputoreja, kadottavat uusien tavaroiden valmistajat tärkeän asiakaskuntansa. Jopa jäljelle jääneet uskollset ostajat kavahtavat 100 euron hintalappua, kun ovat juuri hetkeä aiemmin nähneet Fidan ikkunassa saman tuotteet 25 eurolla, miltei uuden veroisessa kunnossa.

Perinteiset jälleenmyyjät ovat pakotettuja joko nostamaan hintoja, eli tavoittelemaan varakkaampia asiakasryhmiä tai alentamaan hintojaan erinäisin alennuksin. Jos Marimekko tai Iittala alentavat hintojaan, seuraavat UFF, Fida ja muut kirpparit perässä - ja näin syntyy tilanne, jossa kuluttaja viivästyttää ostoksiaan, koska hän odottaa kenties saavansa saman tuotteen myöhemmin edullisempaan hintaan. Raha ei liiku ja talous ajautuu yhä syvempään ahdinkoon.

Tätä ilmiötä kutsutaan deflaatioksi. Kyse on käänteisestä inflaatiosta, jossa tavaran hinnat laskevat, mutta tästä huolimatta ostopäätöstä ei tehdä, koska on edullisempaa odottaa. Ongelmana on myös laajempi laatubräbdien arvostuksen aleneminen.

Artek, Marimekko ja Iittala olivat 2000-luvun alussa arvostettuja brändejä, joilla oli myös korkea kotimaisuusaste. Stockmann-tavaratalojen kriisissä on puhuttu paljon verkkokaupoista, mutta kallista kotimaista design-tavaraa kiertää niin paljon kirpputoreilla, että senkin täytyy jo vaikuttaa. Kaikki ovat jo saaneet mummoiltaan tai kaukaisilta tädeiltään joululahjaksi niin monta Plussa-pisteillä ostettua mariskoolia, ettei kukaan katso sellaisen omistamista osoitukseksi hyvästä mausta. Tällaiset asiat eivät voi olla vaikuttamatta brändin yleiseen arvostukseen.

Ihmisillä ei ole enää pienissä kaupunkiasunnoissaan tilaa uudelle tavaralle, kun hyllyt notkuvat kirpputorilöydöistä.


3.) Suurempien ikäluokkien omakotiasunnot ovat täynnä perintötavaroita, jotka eivät mahdu seuraavien sukupolvien pieneen kaupunkiasuntoon. Voi olla, että kirpputorien suosio olisi lisääntynyt myös ilman pitkää lamaa, sillä niin monella ihmisellä on akuutti tarve päästä eroon perintötavaroista. Jopa kuolinpesiä ostavat yrittäjät joutuvat nykyään myymään tavaroita pois kirpputoreilla, koska antiikkikaupan työntekijöiden palkkaa ja hyvällä paikalla sijaitsevan kiinteistön vuokraa ei pysty maksamaan myynnin alenevilla katteilla.

Vaikka kuolinpesän saisi ilmaiseksi ja se olisi täynnä aarteita, tavaran säilyttäminen varastoissa maksaa niin paljon, että se on parempi saada heti liikkeelle. Tämä pakottaa myös ammattilaiset polkuhintoihin ja kiihdyttää entisestään deflaatiota.

Voisi tietyllä haikeudella todeta, että tätä menoa hienoa ja kaikkien ihailemaa retrotavaraa on pian liikkeellä niin paljon, ettei kukaan välitä koskeakaan siihen. Jokaisella on jo keittiökaapit pullollaan erilaisia Muumi-mukeja, mutta kun kaappeihin pitäisi saada mahtumaan myös lautasia, jauhoja ja säilykkeitä. Taisi olla virhe ostaa huoltoasemalta taas kolme uutta muumimukia, vaikka ne yhdessä maksoivatkin vain kymmenen euroa.

Helsingin seudulla on jo näkynyt, kuinka antiikkikaupat yksi toisensa jälkeen sulkevat ovensa. Kenelläkään ei juuri nyt ole varaa sijoittaa tilaa vievään tavaraan, varsinkin kun taiteen ja antiikin arvo on selkeässä laskussa.

Mummolta tuli perinnöksi niin hieno kaappikello, ettei sitä kehtaa viedä kaatopaikallekaan, mutta ei sille oikein olisi tilaa kotonakaan. Kyselin läheiseltä antiikkauppiaalta, mutta hänellä kuulemme on jo varastossaan seitsemän samanlaista. Soitin museoon, eivätkä ne huoli. Kierrätyskeskus ottaisi kaapin vastaan, mutta kuljetuksesta pitäisi maksaa 15 euroa.

Viisi vuotta sitten samanlainen kaappikello maksoi antiikkikaupassa 1500 euroa. Siksi minä sen kaapin suostuin ottamaan, kun perintöä jaettiin. En ajatellut, että samaan aikaan alkaisi lama ja tuhannet samanlaiset mummot kuolisivat ympäri maata jättäen jälkeensä tuhat samanlaista kaappikelloa.

Kaikkien niiden mummojen lapset asuvat kaupungeissa. Heillä ei ole edes farmariautoa, jolla kaapin voisi kuljettaa kesämökille.

Mitä helvettiä me oikein tehdään tällä tavaralla? Lohduttako nyt yhtään se, että maksoin vain 50 senttiä hopeakolikosta, jonka arvo on oikeasti 5 euroa?!

Antti Heikkilä: "Olen vainottu mielipiteeni takia"

Muistan kuinka lukioikäisenä luin lääkäri Antti Heikkilän sympaattisen ja elämänkokemusta tihkuvan kirjasen Matka omenapuuhun (1994). Heikkilä näyttäytyi myös usein lehdissä ja televisio-ohjelmissa ja jäi mieleeni lämpimänä ihmisenä ja hyvänä keskustelijana.

Nykyään Antti Heikkilä tunnetaan lähinnä ravintoguruna ja hän onnistunut keräämään Suomessa melkoisen kuulijakunnan - tai ylläpitämään entisen yleisönsä. Olen huomannut, kuinka hänen blogikirjoituksillaan on toisinaan kymmeniä jakajia Facebookissa, ja ne keräävät tuhansittain tykkäyksiä.

Monet Heikkilän mielipiteistä vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, kirpirauhasen vajaatoiminnasta tai vaikkapa diabeteksen ja ravinnon suhteesta ovat rohkeita ja muutenkin ihan varteenotettavia - mutta henkilön uskottavuus riippuu paljon myös siitä, millaisin äänensävyin asiat ilmaistaan. Tietyt asenteelliset yleisöt ehkä vakuuttuvat tunteiden voimasta, mutta nettiin huutelussa näyttäisi käyvän usein niin, että järkevät perustelut asteittain peittyvät mielikuvituksekkaisiin kärjistyksiin ja valheellisiin yksinkertaistuksiin.

Äärimmäiset mielipiteet keräävät linkityksiä ja hurraa-huutoja, kun suuri yleisö janoaa tylsän totuuden sijaan dramaattisia näkökulmia ja suurta erimielisyyttä. Asiantuntijat oppivat puhumaan kuin poliittiset agitaattorit.

Sekä Antti Heikkilän suosion että häneen kohdistuvan epäluuloisuuden taustalla on yksi ja sama tekijä - mies itse, mediahuomiosta juopuneena. Hänen ravitsemusblogistaan löytyy otsikoita, kuten "Valtio on kansan vihollinen", "Suuri harhautus" tai "Voi Suomi parkaa".


Ravitsemusalalla puhutaan jo vuoden 2010 "Suuresta Rasvasodasta"

Vuosien tunteikkaan kirjoittelun jälkeen Heikkilä ihmettelee, miksi paljon lauhkeampi tohtori Kiminkinen pääsee televisioon, mutta häntä itseään ei ole tällä kertaa kutsuttu. Voisiko johtua siitä, että Kiminkinen ei ole nimittänyt Elintarvikeviraston virkamiehiä murhaajiksi tai valtiota kansan viholliseksi?

Jos jokin printtilehti edes kerran kieltäytyy julkaisemasta Heikkilän ravinto-opillisen manifestin (tai pikemminkin sodanjulistuksen jotakin toisin ajattelevaa valtionlaitosta tai asiantuntijaa kohtaan) heittäytyy Heikkilä heti marttyyriksi ja julistaa blogissaan, että Suomi on stalinistinen valtio ja että häntä "vainotaan mielipiteidensä takia". Jos joku asiantuntija suhtautuu avoimiin kysymyksiin edes maltillisesti, Heikkilä kutsuu häntä heti takinkääntäjäksi, pelkuriksi tai valtiovallan kätyriksi.

Peruskoulun keittäjiäkin Heikkilä on ehtinyt nimittää "fasisteiksi", jos nämä eivät kykene rajallisilla määrärahoillaan tarjoamaan jokaiselle lapselle yksilöityä superdieettiä.
http://www.anttiheikkila.com/blogi/printtikirjassa-on-tulevaisuus/

Antti Heikkilällä on blogissaan jopa erillinen aihesana "fasismi", jonka hän on myös muistanut lisätä monen tekstinsä tunnisteeksi. Lääketietellisiä ruokasuosituksia antavassa blogissa on siis erillinen asiasana "Fasismi", joka esiintyy kerran myös muodossa "fasistit".


Asiasanat paljastavat mitkä asiat pyörivät päällimmäisenä kirjoittajan mielessä

Voisi päätellä Heikkilän kärsivän kirjallisesta Touretten syndroomasta, ellei herjauksiin yhdistyisi lisäksi niin järjestelmällistä vainoharhaisuutta.

Blogin aihesanoja ovat mm.:
"aggressio", "aivopesu", "ajojahti", "atomipommi", "disinformaatio", "Dogmi", "diktatuuri" (=YLE), "ennakkoluulo", "epädemokratia", "epäisänmaallisuus", "fundamentaalinen", "Guru", "Göebbels" (=Pekka Puska),

"harhautus", "helvetin tuli", "herjaus", "hiljainen enemmistö", "hylkiö", "informaatiosota", "inkvisitio", "kateus", "kekkosen aika", "kerettiläinen", "kidutus", "kirjarovio", "kolesterolimyytti", "kontrolli", "korruptio", "kumileimasin", kunnianloukkaus", "lahjonta", "lahko", "luonnehäiriöinen", "manipulointi", "murha"...

(päätän listan puoleen väliin, jossa kirjoitusvirheen ansiosta on hauskasti yhdistynyt kaksi sanaa: "naisviha lihas".)

Tässä hieman esiintymistiheyksiä vertailun vuoksi. Muistakaa, että päällisin puolin blogin tarkoitus olisi käsitellä koulutetun lääkärin tarjoamia ravintosuosituksia.

gluteiini (5)
fasismi (7) 

kilpirauhanen (5)
korruptio (19)

laihdutus (7)
manipulaatio (15) 

mikael fagelholm (17) =pahuuden tiivistymä

On hälyyttävää, miten verotietojen perusteella 97.000 euroa vuodessa tienaava ja paljon huomiota keräävä alfauros kärsii näin suuresta pahanolontunteesta ja muuttuu paranoidiksi, jos joku julkisessa keskustelussa kehtaa tulkita hänen puheenvuoronsa päättyneeksi ja siirtää mikrofonin seuraavalle puhujalle. (Hän saa blogissaan kammottavia raivareita aina jos Hesari ei ole julkaissut hänen mielipidekirjoitustaan.)

Jos Heikkilä saisi suunvuoron, puhe ei koskaan päättyisi. Tämän päivän ravintoekspertti voi olla kaikissa asioissa oikeassa, ja tietää ratkaisun jopa maahanmuuttokysymyksiin. Oman faniryhmän kuuliaisuus ei riitä, vaan koko maailma täytyy saada vakuuttuneeksi, heti. Kärsimättömän mielen mahdottomat vaatimukset tietenkin aiheuttavat valtavasti tuskastumista.

Yhteiskunta on kuin öljytankkeri, jonka suunnan Antti Heikkilä haluaa yksin kääntää melomalla. Se ei käänny! Miksi se ei käänny?!


Viranomaisten mielipiteet kaikista asioista ovat vääriä!

Heikkilän maniassa nähtiin taas jonkinlainen pohjanoteeraus, kun hän syytti homoja, transuja ja maahanmuuttajia siitä, että kauppojen valmisruoassa on liikaa piilosokeria ja piilosuolaa.

"Valtion erityissuojeluksessa ovat homot, transut ja maahanmuuttajat. Jos joku uskaltaa kritisoida, häntä pidetään menneisyyden jäänteenä tai jopa rasistina. Valtiovaltahan on jumalallisessa viisaudessaan kriminalisoinut kaiken kritiikin, ja ennen kaikkea keskustelun."

http://www.anttiheikkila.com/blogi/voi-suomi-parkaa/
Tässä hän puhuu myös itsestään:

"Tilan on vallannut narsistien joukko, jonka ainoa tarkoitus on keikkua esillä hinnalla millä hyvänsä.

Pahinta on absurdien purkausten populistisuus: tarjotaan massoille juuri sitä mitä he haluavat. Sallitaan kaikki mikä tuottaa mielihyvää, ja syytetään eettisemmin eläviä ihmisiä siitä, että he omalla esimerkillään syyllistävät muita.


Ratkaisukeinoina liha, suola ja viha

Asiasanojen perusteella Antti Heikkilän tärkein sanoma on kolesteroliin liittyvien myyttien kumoaminen. Hänen ennakkoluuloisen populismin helppo kohde ovat vegaanit, mikä selittyy jo pienen lukumäärän tähden. Heikkilä puhuu

"...manipulaatiosta, jonka taustalta löytyvät kansainväliset vegaanipiirit."

Hän selittää veganismia primitiivisellä verikammolla, ja kieltäytyy hyväksymästä tieteellisiä väitteitä punaisen lihan vaarallisuudesta. Lihan kytkökset ilmastonmuutokseen tekevät siitäkin ilmiöstä kyseenalaisen. Varmaan senkin väitteen taustalla on vegaanien salaliitto.
http://www.anttiheikkila.com/blogi/valtio-on-kansan-vihollinen/

Todellista tiedettä Heikkilälle edustaa vain hänen mututuntumansa. Edellisen linkin takaa löytyy myös mitä uljain empiirisen tieteen vastainen mölväisy:

"Seurantatutkimukset ovat häpeäksi tieteelle ja niitä tekevät vain mielikuvituksettomat ja laiskat henkilöt."

Laiskuutta edustavat siis esimerkiksi WHO:n vuosikymmeniä kestäneet tutkimukset, joissa on seurattu kymmenen tuhansien ihmisten elämää. Sitä, hyvät ihmiset, on todellinen laiskuus.

On pakko nostaa esiin toinenkin teesi, joka kiteyttää Heikkilän käsityksen 1900-luvun tieteestä.

"Todellisuudessa mitään ei ole tutkittu."

Okei. No sittenhän Heikkilän omat arvaukset eivät ole sen huonompia kuin muidenkaan.


Esimerkiksi suola on Antti Heikkilän mukaan erittäin terveellistä, koska viralliset tahot suosittelevat sen vähentämistä - ja ne tietenkin ovat aina väärässä. Siinä tärkeinperuste. Tyypillistä populistista karnevalismia: käännetään asiat päälaelleen (hieman kuten South Parkin gluteiini-jaksossa, jossa myöskin ruokapyramidi lopulta käännettiin katolleen).

Omalle sukupolvelleen tyypilliseen tapaan Heikkilä puolustaa lihaa, vaikka kaikissa rikkaissa länsimaissa sitä syödään nykyään aivan tarpeettoman suuria määriä. Proteiini pitää helpommin poissa näläntunteen ja lihasta saadaan pieni levollisuutta aiheuttava tryptofaaniannos, johon ollaan koukussa. Tryptofaania valmistetaan kuitenkin myös kasviperäisesti, eikä se ole kovin kallista purkkituotteena. Suosittelen kokeilemaan. Pieni määrä illalla otettuna parantaa unen laatua ja aamulla on astetta helpompi herätä.

Heikkilä vastustaa kaikkea perinteisyyttä, mutta hyökkää tasavertaisesti myös edistystä vastaan. Koulujen kasvisruokapäivä on saanut hänet suorastaan raivon valtoihin.

Linkki: Veganismi - uskonto valtaa koulut/

Heikkilän omista puheista voisi päätellä, että hän on vuosien varrella saanut satojen tuhansien lahjukset lihateollisuudelta edistääkseen voin ja lihatuotteiden myyntiä, mikä toteutuikin karppausbuumin aikana. Hullutus meni kuitenkin ohitse, ja nykyään karppaavat vain ne muutamat, jotka ruokavaliosta aidosti hyötyivät. Sen jälkeen Heikkilä nimi on noussut esiin keliakiaan, diabetekseen, rokotteiden tehosteaineisiin ja kilpirauhasen vajaatoimintaan yhdistyvissä keskusteluissa. Hän on kaikkien lääketieteellisten muotisairauksien välitön ja johtava asiantuntija - täydellisesti koukussa julkiseen arvovaltaan ja näkyvyyteen.

Jos joku on erikoistunut aiheeseen, ja esittää siitä eriäviä mielipiteitä, hän joutuu välittömästi Heikkilän hyökkäyksen kohteeksi. Omassa Facebook-ryhmässään Heikkilä ruokkii armottomasti mielikuvaa koko muun lääkärikunnan epäpätevyydestä.

Heikkilä kritisoi lääkärien statukseen perustuvaa kunnioitusta, mutta hyödyntää sitä oman fanijoukkonsa ja asiakaskuntansa viettelemiseksi. Takaisin valokeilaan on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Hänen faniryhmänsä kuuliaisuus mahdollistaa sen, ettei hänen ole vuosikausiin tarvinnut perustella väitteitään. Hän voi vain laukoa mitä suuhun sattuu. On mahdollista, että seuraamme aitiopaikalta uuden puoliuskonnollisen lahkon syntyä.

Antti Heikkilän lääkärintoiminta perustuu siihen, että sairauksia hoidetaan vihalla. Kun oireisiin ei löydy syylliseksi bakteeria tai virusta, syytetään viranomaisia. Taudin kuin taudin aiheuttajana on valtio, media tai viralliset ravintosuositukset. Jos sairaus ei parane edes Heikkilän ruokavaliolla, se johtuu siitä, että yhteyskuntamme on mätä. Kenties tulehtunut paksusuoli paranisi vasta, kun poltettaisiin roviolla kaikki vastakkaisia näkemyksiä esittävät ravitsemusasiantuntijat?

Heikkilä on käynnistänyt yksityisen noitavainon, jonka kohteena ovat viralliset ravitsemusasiantuntijat. Margariini ei lupauksistaan huolimatta parantanut kaikkia maailman ongelmia, joten margariini edustaa suurinta mahdollista välinpitämättömyyttä. Jokainen, joka syö margariinia on liitossa paholaisen kanssa.

Heikkilän kritisoiminen ei tietenkään liity varsinaiseen ongelmaan: ruoka jota meille nykyään tuotetaan on köyhtynyt vapaan markkinatalouden vaikutuksesta, mitä vanhemman polven ravintoasiantuntijat eivät kyllin hyvin korosta. Ruokaa valmistetaan halvoista raaka-aineista. Se sisältää maissia, sokeria, vehnää, mutta olemattoman vähän tarpeellisia ravinteita. Tietoisuus valmisruoan huonoudesta on kuitenkin levinnyt virallisiin ruokalistoihin vaihtoehtoja vaatineiden kasvissyöjäsukupolvien ansioista. Heikkilä ei osaa kiittää ketään muuta kuin itseään.

Vainoharhainen loanheitto voi herättää huomiota, mutta parantaako se asioita? Ymmärrän Antti Heikkilän turhautumisen ruoan laadun heikkenemiseen, mutta hänen puheissaan toistuvasti esiin nousevat vastakkainasettelut eivät perustu todellisuuteen. Punavihreät hipit ja kansainväliset yrityspomot eivät ole liittoutuneet häntä vastaan. Eettisyys ei tarkoita tinkimistä ruoan mausta, eikä yleisten suositusten antaminen poissulje terveellisempiä erityisluokavalioita. Hiilihydraatit eivät ole homojen salaliitto.


Tykkäilykulttuurin Villi Länsi

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Sosiaalisen median ansiosta on syntynyt eräänlainen informaation Villi Länsi, jossa lait ja tapakulttuuri eivät ole vielä muotoutuneet. Bloggaajia ei näyttäisi koskevan mitkään niistä rajoitteista, joita pätivät aikoinaan perinteisissä tiedotusvälineissä. Blogit ovat erämaa, jossa erinäiset Johannes Kastajat saavat huudella mitä mielivät. Teoriassa jonkun pää voi päätyä vadille, mutta todennäköisesti mitään reaktiota ei koskaan herää.

Nettisuosio aiheuttaa myös riippuvaisuutta. Jos yksi kirjoitus kerää tuhat lukijaa, on suuri pettymys kun seuraava postaus saakin vain sata klikkausta. Sitä alkaa luonnollisesti miettiä suosion syitä: ja käytännössä aina perusteellinen, pitkä ja järkevä teksti häviää lyhtelle huomionhakuiselle paskajournalismille.

15 minuutin julkisuus ansaitaan nykyään kehittämällä 15 sekunnin huvituksia, kuten huomiotaherättävä otsikko, jonka takaa paljastuu lyhyt, vääristelty uutinen.

Melkein kuka tahansa voi ajautua populismiin. Fiksut ja koulutetut ihmiset muuttuvat trolleiksi, koska klikkausten logiikkaa vaatii kohuväitteitä ja kärjistyksiä.

Palaan vielä siihen mitä sanoin vastakkainasetteluista. Antti Heikkilällä ei ole vastassaan järjestäytynyttä valheiden koneistoa, vaan sekalainen joukko hämmentyneitä eturyhmiä, jotka kaikki pelkäävät toisten eturyhmien liittoutuvan itseään vastaan.

Ravintosuosituksista eivät kiistele vain vanhan ja uuden koulukunnan lääkärit. Aivan itsenäinen intressisyhmänsä ovat ruokateollisuus, lisäravinnekauppiaat, terveyskeskuslääkärit, terapeutit, personal trainerit ja lukematon määrä muita tahoja, joilla on omat suosikkiasiantuntijansa.

Ravinto on politisoitunut, mutta kukaan ei voi olla kaikkien puolueiden suosiossa. Se ei ole mahdollista, koska kehonrakentajat, humanistit tai vaikkapa raskaana olevat äidit tarvitsevat hieman erilaisen ruokavalion - sikäli kuin kyse on ihanteista. Kykaan ei tarvitse piilosokereita, paitsi teollisuus, joka tahtoo tehdä kaiken halvalla maksimoidakseen voittonsa.

Todellisuudessa Helsingin Kallion viherpiiperöt tai Punavuoren muotihipsterit eivät ole Antti Heikkilän vihollisia, vaikka heillä olisikin oma ruoka- ja lifestylblogi ja erilaiset mielipiteet. Ketään heistä ei kiinnosta vehnäpullan puolustaminen.

Omat isovanhempani syövät silti pullaa. Se on heidän pääraaka-aineensa. Ihmettelen miksi he niin pitävät pullasta. Olen puhunut pullan epäterveellisyydestä, mutta toisaalta he ovat 90-vuotiaita. Eivät he muista keskusteluamme enää seuraavana päivänä.

Tiettyjä tapoja on mahdotonta muuttaa ennen kuin tietty sukupolvi lepää kokonaan mullan allan. Pulla ei katoa kauppojen hyllyiltä, sillä isovanhempani nousisivat kapinaan, jos joku yrittäisi kieltää pitkot, viinerit ja sokerimunkit. Jos joku puhuu pahaa vehnäpullasta, mummo ja vaari eivät ymmärrä siitä puheesta sanaakaan.

PS.
Löysin hyvän kirjoituksen Heikkilän soveltaman retoriikan epätieteellisyydestä. Epähän tarvitse itse käydä analysoimaan sitä sen tarkemmin. Keskustelussa nousee myös esiin hyviä näkökulmia:
http://tamapaiva.blogspot.fi/2013/02/pseudotiede-ja-hiilarimies-antti.html

10 vuoden takuu

Pitäisi olla, osa 9: nykyistä kattavampi tuoteturva kaikilla elämän alueilla suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn palauttamiseksi.

Kyse on jälleen eräänlaisen protektionismin puolustamisesta. Hallittu protektionismi on aina historiassa ollut pienten valtioiden tehokkain keino suojella omia etujaan näennäisen vapailla markkinoilla, joita jättiläiset hallitsevat. Suurilla valtioilla on kyllin suuret kotimarkkinat kysynnän ja kotimaisen tuotannon turvaamiseksi, mutta pienet valtiot joutuvat olemaan ovelia.

Nykytilanteessa kaikkein ovelinta olisi laatuvaatimusten vaaliminen ja tuotetakuun korottaminen järjettömyyteen asti. Tällä tavoin koko sisämarkkinoilta siivottaisiin pois halpa ulkomainen krääsä, mikä nostaisi hintoja ja parantaisi sitä kautta kotimaisten valmistajien kilpailukykyä.

Suomi voisi erikoistua tuotteisiin, jotka kestävät käyttöä - ja laatuvaatimusten avulla parantaa oman tuotantonsa asemaa erikoistumalla turvallisuuteen ja kestävyyteen.

Jos esimerkiksi älypuhelimen akun olisi Suomen lain mukaan oltava vaihdettavissa tai kestettävä vähintään 5 vuotta, se tarkoittaisi, ettei iPhone voisi tulla Suomen markkinoille. Suomessa ei saisi myydä Applen tuotteita, eikä niitä voisi tilata edes nettikaupasta, koska ne tulkittaisiin hengenvaarallisiksi. Se olisi sama kuin tilaisi aseita tai huumeita.

Mitä siitä seuraisi? Tietenkin vain hyvää. Muut maat olisivat kateellisia ja valittaisivat, mutta minkäs teet. Paska on paskaa, eikä Suomessa myytäisi paskaa. Apple voisi valmistaa oman version vain Suomen markkinoille, mutta sen hinta olisi kalliimpi. Suomalaisilla olisi paremmat puhelimet kuin kenelläkään muulla.

Pian muiden maiden tiedostavat kuluttajat kiinnostuisivat "Suomen mallista" ja suomalaisista tuotteista, jotka tunnettaisiin kestävyydestään.

Kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua tämä kaikki on itsestäänselvää kansainvälisen talouden oppikirjoissa, kun EU joutuu koventamaan keinojaan kilpailussa Aasiaa vastaan, mutta nyt Suomi voisi jo nyt olla laadun edelläkävijä.

Kaiken edellytyksenä on vain laki, joka velvoittaa 5-10 vuoden takuun kaikelle kulutustekniikalle. Suomessa voitaisiin alkaa valmistaa jopa autoja tällä systeemillä. Laki olisi niin järjettömän tiukka ja sekava, että vain suomalaiset valmistajat olisivat perillä sen kiemuroista.

Tilastot todistavat Simpsonien huonontuneen

Olen pitkään miettinyt löytyisikö jostain pitäviä todisteita tiettyjen TV-sarjojen laadun heikkenemisestä. Netistä löytyy jo vastaus kaikkeen kun vain tajuaa esittää kysymyksiä.

Tiedämme omasta kokemuksesta, että Simpsonien taso on romahtanut jo vuosia sitten, mutta täytyyhän se pystyä jotenkin myös todistamaan. Statistiikkaa ainakin on tarjolla.

Steve Sailer esittelee blogissaan imdb:n pisteytyksen pohjalta luodun käyrän, josta näkyvät Simpsonien huippuhetket ja vaipuminen seiskan huonommalle puolelle, joka näyttää tapahtuneen jo 12 vuotta sitten.
Linkki: http://isteve.blogspot.fi/2012/04/question-answered.html

Myös toisella sivustolla esitellään grafiikkaa, jossa näkyvät myös kunkin kauden yksittäiset huiput ja pohjanoteeraukset. Uusimmillakin kausilla on siis onnistuttu luomaan muutamia hyviä jaksoja.
Linkki: http://www.businessinsider.com/the-season-when-shows-peaked-2013-9

Muidenkin sarjojen katsojamääriä ja laatuarvioita on tilastoitu. Monet suositut sarjat eivät suinkaan ole noudattaneet tasaisesti laskevaa käyrää. Joidenkin sarjojen laatu on jopa parantunut, ja eräät - kuten alkuperäinen Star Trek - heilahtelevat ihan minne sattuu.

Star Trekin keskimääräinen laatu laskee loivasti, mutta yksittäiset jaksot eivät näytä sijoittuvat minkäänlaiseen kuvioon. Niiden laatu vaikuttaa täysin hallitsemattomalta, mikä vastaa omia mielikuvia. Jotkin jaksot muun muassa säästösyistä kuvattiin jonkin toisen tv-sarjan (esim lännensarjan) kulisseissa ja juoni kyhättiin kokoon tunneissa. Joissakin jaksoissa avaruusolentojen kumipuvut olivat täysin naurettavia ja välillä taas oli keksitty joku ihan toimiva tekninen hätäratkaisu.
Star trekin laatua mittaava grafiikka muistuttaa lähinnä tähtitaivasta jonka keskellä juuri ja juuri erottuu jonkinlainen kierteisgalaksi.

Statistiikan avulla omasta intuintiivista tuntemuksistaan saa yleensä hyvän otteen. Useimmiten tieto varmistaa aavistukset, vaikka poikkeuksiakin on. Tekisi mieli aloittaa tältä pohjalta pitkä teknologiajaarittelu, mutta eiköhän tämä ollut tällä kertaa tässä.

Täältä löytyy lisää tilastoja nörttisarjoista: http://www.crummy.com/2012/02/22/0

Olisi hienoa jos tulevaisuudessa Simpsoneista ja muista ikuisuuden pyörineistä sarjoista julkaistaisiin parhaiden jaksojen kokoelmalevyjä, joista löytyvät vain ne jaksot jotka jäävät viivan yläpuolelle. Muutkin kuin laittomuuksien harrastavat voisivat valita rusinat pullasta.

Myöskään kaikki Shakespearen näytelmät eivät ole klassikoita. Teatterit keskittyvät esittämään niitä muutamia, jotka hurmaavat.

PS.
Olisipa kulttuurikentällä oma Stakes, vaikkapa KaTKes, eli KulttuurialanTutkimusKeskus. Mitkä asiat kaipaisivat nykyistä parempaa tilastointia?

Nykytulevaisuus

Nykytulevaisuus on mielikuvituksemme luomaa etäisyyttä nykyisyyden ja tulevaisuuden välille. Nykytulevaisuus on se viive, ennen kuin tajuaa että sade on loppunut ja sateenvarjon voi sulkea.

Liian usein odotamme tulevaisuudelta teknisiä ratkaisuja, jotka ovat jo täällä. Tarvitaan pikemminkin uusia ajattelutapoja sekä sosiaalisten käytäntöjen uudistumista. Kansakunta ei muuta tapojaan hetkessä. Muutoksen edelläkävijät ovat usein nuoria, joita menneisyyden paino ei kallista taaksepäin. He kohdistavat uteliaisuutensa tulevaisuuden rajapintaan.

Nykytulevaisuuden viive syntyy myös siitä, että nykyisyyden asenteet kuuluvat menneisyyteen. Nykyinen talousteoria ei vastaa nykyisyyden tarpeita, eikä nykyisyyden ruokalistaa ole optimoitu nykyisiin elämäntapoihin ja nykyisyyden raaka-ainetarjontaan.

Tulevaisuudessa esimerkiksi syömme enemmän hyönteisiä, koska niistä saadaan proteiineja tehokkaammin ja halvemmalla. Nykyisyyttä on yäk toukka! Tulevaisuutta on nam-nam heinäsirkka! Nykytulevaisuutta on eläminen näiden kahden asenteen välisessä ristiriidassa.

Tulevaisuuden lupaukset ovat jo toteutuneet, mutta emme ole niistä tietoisia. Nykytulevaisuuden kohtaaminen edellyttää kognitiivisia välineitä. Tarvitaan sanoja, jotta voimme tunnistaa hahmottaa uuden ympäristömme ja huomata siinä mahdollisuuksia. Muuten tarraudumme vain menneiden aikojen käsitykseen "mahdottomasta".

Olen monet kerrat googlettanut sanoja vain huomatakseni, ettei niitä ole kovin laajasti omaksuttu tai vielä edes keksittykään. Ilmiölle voi toki olla myös toinen nimitys, joka sekin vielä etsii suurempaa yleisöä. On vaikea googlettaa asioita joille ei löydy yleiskielestä sanaa - vaikka tietäisi tasan tarkkaan, mitä asiaa on etsimässä.

Otetaan esimerkiksi suomalainen keksintö nimeltään kipukoukku, joka ei ole mikään ihan uusi keksintö. Istuminen on ollut nykyisyyttä jo pitkään, samoin selkäkivut. Nykyisyyttä on myös eläminen selkäkipujen kanssa, vaikka tarjolla olisi joogaa, pilatesta ja monen näköisiä kipukoukkuja. Seisominen on sekin keksitty jo aikaa sitten. Jooga on ikivanha tekniikka, mutta myös sen omaksumisen vaikeus kertoo menneisyyden kulttuurisesta hirmuvallasta. Uskottelemme itsellemme, että tilanne on hetkellinen - maailma ei ole muuttunut pysyvästi - että emme vielä elä tulevaisuutta, vaikka vuosi 2001 on jäänyt jo kauas taakse. Meidän ei tarvitse muuttua.

Kuitenkin me elämme tulevaisuudessa, ja meidän olisi korkea aikaa myöntää se. Asiat eivät palaudu ennalleen. Vuoden 1965 ekosysteemi on kuollut sukupuuttoon aivan yhtä totaalisesti kuin aikakausi, jolloin planeettaa kansoittivat dinosaurukset. Pyöritettävä lankapuhelin on museoitu tyrannosauruksen luiden viereen. Syrjäisiltä metsätaipaleilta voi yhä löytää muinaisia lennätinlankoja, joita ennen oli kaikkialla.

Joko olet unohtanut sanat, jolla näitä asioita ennen kutsuttiin? Mikä oli pyöritettävästä lankapuhelimesta käytetty nimitys? Miksi kutsutaan lennätinlankoja kannattelevia korkeita seipäitä?

Muistatko kun puhelimessa piti aina ensin sanoa: "Hei täällä X. Onko Y kotona?" Lapsena tunsin nimeltä kaikki vanhempieni ystävät, kun heiltä täytyi jättää viestejä. Perheissä kaikki saivat vuorollaan toimia puhelinkeskuksen sihteerinä.

Tässä ajassa tarvittaisiin tuhansia yhtä outolta vaikuttavia toimintatapoja, jotka tulevaisuudessa ovat itsestäänselvyyksiä. Materiaalitutkimus on mahdollistanut kaikkien tavaroiden parantamisen, mutta emme osaa pyytää osuuttamme siitä tulevaisuuden utopiasta, joka on toteutunut.

Tulevaisuudessa sometaitojen ammattilaista kutsutaan ehkä nimellä somelieeri? Nykyisyydessä "sometaidot" tuottaa pari satunnaista hakutulosta. Kukaan ei ole edes julkaissut kirjaa aiheesta. Tulevaisuudessa Helsingissä on useita hyönteisravintoloita. On vain ajan kysymys milloin ensimmäinen avataan.

Vastauksia:
A) Veivipuhelin. Entisajan puhelimen numerokiekkoa veivattiin, ei "pyöritetty". Sitä ei kukaan myöskään kutsunut lankapuhelimeksi tai varsinkaan retroluuriksi. Puhelimet oli tehtaalla suunniteltu kestämään vähintään 20 vuotta.
B) puhelinpylväs, sähkölangat.

PS. Kipukoukku kuulostaa laitteelta, jonka avulla ideologisille vastustajilleen tai ikäville vastaantulijoille voi tuottaa kipua.

Filosofinen tutkijatoimisto

Pitäisi olla 7: Akateeminen vuokratyöpalvelu (eräänlainen liikeidea)

Nykymuotoisen yliopistotutkimuksen eräitä ongelmia:
A) Tutkijan täytyy olla hyvä hankkimaan itselleen rahoitusta. Keikki eivät ole.
B) Väitöskirjat ja muut vuosia kestäneet tutkimukset ovat usein epäkäytännöllisen perusteellisia. Tutkimustulosten saapuminen tiedeyhteisölle kestää, eikä kukaan tiedeyhteisön ulkopuolinen välttämättä ymmärrä miten tutkimusta tulisi tulkita.

Ratkaisu: Rahoituksen osittainen siirtäminen ammattitaitoisille tutkijatoimistoille. He eivät itse tutki esiin noussutta ongelmaa, vaan etsivät asiantuntijat, kokoavat tiimin ja esittävät lyhyen raportin muutaman kuukauden kuluessa.

Mitä tällaisella tiedeyhteisön uudelleenjärjestelyllä saavutettaisiin?

1) Helppotajuisuus. Tutkijoilla usein on jo tiedossaan hyviä ratkaisuja, ne vain täytyy haastatella heistä esiin. Tutkijatoimisto toimisi perusteellisemmin kuin lehdistö, mutta kevyemmällä asenteella kuin yliopistolliset tutkimusryhmät. Lisäksi tutkijatoimisto samassa prosessissa popularisoisi tieteen löydöksiä, mutta suorassa yhteistyössä alan tutkijoihin.

Kysymys olisi siis eräänlaisesta tieteellisestä etsijätoimistosta, jonka valtio tai yritykset voisivat palkata käyttöönsä. Tutkijoiden näkökulmasta toimisto olisi puolestaan eräänlainen agentuuri, joka etsii tutkijan ammattitaidolle käyttöä. (Toimiston työntekijät olisivat siis sekä salapoliiseja että agentteja!)

2) Nopeus. Tutkijatoimisto julkaisee tuloksensa muutamissa kuukausissa. Ei muutamissa päivissä tai tunneissa, kuten media, mutta ei myöskään vuosissa, kuten useimmat viralliset työryhmät. Tutkijatoimisto ei korvaisi nykyistä tieteen toimintatapaa, mutta voisi hyvinkin löytää olemassaolevalle perustutkimukselle uutta käyttöä.

3) Tutkijoiden työn helpottaminen. Tutkijatoimisto säästää tutkijoita hankalalta ja aikaa vievältä rahoituksen hakemiselta. Tutkijat voivat ilmoittautua akateemisen vuokratyöpalvelun listoille ja tutkijatoimisto palkkaa heitä määräaikaisesti oman alansa kysymysten ratkaisuun, kun sellaisia ilmenee.

Tutkijatoimiston projekteihin osallistuminen ei arvonannossa merkitsisi oman teoksen julkaisemista, mutta olisi hyvin verrattavissa esimerkiksi artikkeliin.

4) Yritysten ja valtionlaitosten työn helpottaminen sekä luottamuksen lisääminen tiedettä kohtaan. Tutkijatoimisto ei ole konsulttitoimisto. Sen tarkoituksena ei ole tehdä vaikutusta tyhjänpuhumisella, eikä se vaadi työstään ylettömiä korvauksia.

Parhaiten tämä mahdollistettaisiin kiinteällä rahoituksella. Tietty osa tutkijatoimiston varoista tulisi suoraan valtion tutkimusmäärärahoista. Tutkijatoimiston työntekijät saisivat virkamisepalkkaa, eivätkä voisi ylihinnoilella itseään. Myös tutkijat saisivat saman suuruista kuukausipalkkaa - mutta heidän olisi vaikeampi jumittua pölyttymään johonkin arkistoon vuosikausiksi hiomaan yksityiskohtia.

Tutkimustoimisto saisi osan rahoituksestaan myös yrityksiltä joita se palvelee. Toteutetuista tilauksista maksettaisiin pieniä bonuksia - mutta vastaavasti bonuksia vähennettäisiin, jos tutkimustuloksissa ilmenisi vilppiä tai ilmeisiä puutteita. Jos tutkijatoimisto ylittäisi vuosibonusten säädetyn ylirajan, valtio käyttäisi tuon rahan uusien tutkijoiden palkkaamiseen.

Tällöin tutkijatoimiston henkilömäärä laajenisi aina kun se tekee hyvää tulosta ja supistuisi, jos tulokset ovat heikkoja tai tilauksia tulee vähän - kuten yritysmaailmassa. Työsopimusten määräaikaisuus mahdollistaisi nopean reagoinnin sekä tilauksiin että yleisempään taloustilanteeseen.

Valtio voisi myös kilpailuttaa keskenään muutamaa tutkijatoimista. Esimerkiksi jos Helsingissä ja Jyväskylässä olisi erilliset tutkijatoimistot, niiden bonuksiin voisi vaikuttaa myös keskinäisen menestyksen vertaileminen.

Huom. Vaikka tässä puhutaan bonuksista, ei se vertaudu mitenkään yritysmaailman johtajiin. Tutkijoille oman alan työt ovat kutsumusvalintoja ja jo 5-10% bonus vuosipalkkaan on kelle tahansa tutkijalle valtaisa summa rahaa. Yleensä tutkijat ovat oppineet elämään melko askeettisesti.

Bonukset kannustaisivat tulosten nopeaan julkaisutahtiin, vaikka samaan aikaan huolehdittaisiin myös käytettyjen lähteiden luotettavuudesta. Tällainen rakenne mahdollisesti toimisi joihinkin tieteisiin tosia paremmin. Esimerkiksi emme puhu nyt lääketieteestä, jossa tarvitaan vuosien vertailututkimuksia.

Eräs tutkimuskenttä, jolla tutkijatoimisto voisi toimia ihanteellisesti, on filosofia. Tutkijatoimisto voisi kutsua keskusteluun joukon ajattelijoita ja sitten toimittaa heidän käymänsä keskustelun. Tämä olisi varsin nopea ja kustannustehokas tapa löytää näkökulmia.

Eri asia on sitten, kuinka moni yritys olisi valmis tilaamaan hyvin muotoiltuja vastauksia filosofiseen kysymykseen.

Miljoonagate ja suomalainen herraviha

Ilta-Sanomien otsikossa julistettiin keskiviikkona 22.10.

Yli miljoona kirjaa myynyttä Juha Vuorista ei hyväksytty Kirjailijaliittoon: "näytöt eivät riitä"

Kahdessa päivässä uutinen keräsi netissä 90 kommenttia, vaikka se ei varsinaisesti ollut mikään uutinen - eikä edes totta. Suurin osa ei ilmeisesti ollut lukenut kuin otsikon, sillä varsinaisessa jutussa paljastettiin tapauksesta kuluneen jo vuosia.

Sittemmin Vuorinen ei ole uusinut hakemustaan. Päätöstään hän perustelee näin:

”Se on todella upea merkintä mun CV:ssä, että en ole Kirjailijaliiton jäsen. Nimenomaan se, että mua ei ole hyväksytty, kertoo Kirjailijaliiton valintamekanismista.”

Miljoonan myydyn kirjan kokemus näkyy Juha Vuorisen taidossa hallita imagoaan – tai ehkä juuri mediataidot ovat myynnin salaisuus. Joka tapauksessa yleisön kommentit paljastavat hyvin mihin tunteeseen Vuorinen lukijakunnassaan vetoaa.

”Tuollaiset liitot on usein pikkusieluisten snobien hallussa. Varjelevat mustasukkaisesti omia etujaan ja tekemällä moisia hylkäyksiä, kuvitellaan että liiton arvo kasvaa. Samaa on nähtävissä myös kuvataiteen puolella. ” (nm. todellakin) 631 peukkua.

”taiteilijaseurat ovat toisiaan kyttäävien ja keskinäisen kateuden tyyssijoja. Jäsenet pelkäävät että tulokkaat saavat heitä paremmin apurahoja ja siksi estävät uusien jäsenten mukaantulon… Olen samaa mieltä Vuorisen kanssa siitä, että Kirjailijaliiton jäsenyysanomuksen torppaaminen on nimenomaan ansio. Monet kuvataiteilijat ovat kotikonnuillaan kokeneet samaa.” (Sanan mahti, 50 tykkäystä)

Jos Vuorinen ei ole hakenut Kirjailijaliittoon, tapaus ei paljasta mitään Kirjailijaliiton nykyisistä valintamenetelmistä. Silti epäoikeus, joka ei varsinaisesti tässä tapauksessa ole edes toteutunut, yhdistyy monen omiin kokemuksiin. Toteutumaton vääryys yleistetään koskemaan kaikkia taiteita ja koko yhteiskuntaa. Herraviha leimahtaa, ja monet kommentit tahtovat palauttaa mieliimme historiallisia vääryyksiä.

”Spede oli samankaltaisessa tilassa elokuva tuotantojen kanssa.” (nm. Mika lahest) 106 tykkäystä

”Kyseinen järjestö on tunkkaisen 1970-luvun malliesimerkki.” (nm. näitähän suomessa riittää) 69 tykkäystä

”Eihän kriitikot arvostaneet Kalle Päätaloakaan, kun tämä kansalliskirjailija oli kotoisin köyhistä oloista.” (nm. kansa arvostaa)

”Häntä ei ole ehkä uskallettu ottaa liittoon, jos on pelätty, että hän uskaltaa puhua eikä vain kumarrella. Suomalaista meininkiä tosiaan.” (nm. pienet piirit pyörii)

Kirjallisuuteen, kuvataiteisiin ja elokuviin pätee aina sama: järjestöt ovat hyväveliverkostoja tai salaseuroja. Suomi on elitismin luvattu maa, jossa herrat eivät tee mitään, ja pelkkä kateus ja paskanjauhanta pyörittävät talouden rattaita.

Osansa vihansa saavat portinvartijoina toimivat kustantamot:

”Suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ilmenee tätä samaista tekopyhyyttä, kaksinaismoralismia ja itsensä ylentämistä muihin nähden. Esim. aika moni on lähettänyt useillekin kustantamoille omia, jopa loistavia ja hyviä tekstejä, mutta niitä ei vain hyväksytä ja oteta kustannettaviksi. Kustantamoissa on myös sellainen aika epäreilu tapa ja käytäntö, että niihin aikaisemmin leipiin otetut ovat etulyöntiasemassa… Epäreilua sanon minä. Ja uskon olevani täysin oikeassa.” (nm. näin se asia vaan on) 67 tykkäystä

Samalla unohtuu, että Juha Vuorinen on miljoonan myydyn kirjan perusteella itsekin melkoinen herra ja hidalgo.

Onpa mies perustanut oman kustantamonkin, mutta ei ole sen avulla nostanut esiin uusia kirjaillisia lahjakkuuksia. Julkisuuden määrästä voi päätellä, että käsikirjoituksia on hänelle vuosien varrella tarjottu sadoittain. Itsekin aikoinaan lähetin Diktaattorin postiosoitteeseen jonkin varhaisen novellikäsikirjoitukseni. Siihen aikaan kaikki olisi kelvannut. Koskaan en saanut mitään palautetta. Varmaan en ollut tarpeeksi huono.


SANKARITARINAN TOINEN PUOLI: DIKTAATTORI OY

Diktaattorin nettisivuilla kustantamon kotimaiset kirjat voi järjestää aakkosjärjestykseen tekijän mukaan. Ensimmäisellä sivulla aakkoset alkavat J-niin-kuin-Juha-Vuorisesta.

Lopusta katsottuna sama: J-niin-kuin-Juha-Vuorinen.

Linkki: Diktaattorin kotimainen kaunokirjallisuus, sivut 1 - 6

Tämä mies halusi päästä Kirjailijaliittoon. Tähänkö kirjaan perustui laatuarvio?

Mies kehtaa valittaa, että Suomessa harjoitetaan kaksinaismoraalia, eikä uskalleta julkaista todellisten kansankirjailijoiden teoksia. Vuorisella itsellään on ollut oma kustantamo jo pian 20 vuotta, ja sinä aikana hän ei ole julkaissut ensimmäistäkään, jonkun toisen kirjoittamaa, kotimaista kirjaa!

Raha tuskin on ongelma. Julkisten taloustietojen mukaan Diktaattori Oy:n vuosittainen liikevaihto on jo useita vuosia liikkunut 700.000 tuhannen euron paremmalla puolella. Pekka Himasen työryhmä sai kertaluontoisesti käyttöönsä summan, jota Vuorinen pyörittelee vuosittain, ja silti hän vanhojen tapojensa mukaisesti esiintyy kansan syvimpänä tulkkina ja rehellisen kirjallisuuden pelastajana.

Linkki: Kustantamoja/Diktaattori//taloustiedot/

Saman luotettavan lähteen perusteella Diktaattori Oy työllistää vakituisesti 4 henkilöä. Jos Juha Vuorinen oikeasti haluaisi edistää kotimaista kirjallisuutta, hän voisi helposti palkata lisää väkeä lukemaan ja muokkaamaan hänelle lähetettyjä käsikirjoituksia. Taloudellisesti Diktaattorilla ei olisi mikään ongelma laajentaa julkaisukanavaansa Vuorisen oman perseen ulkopuolelle.

Kansan sankari Juha Vuorinen varmasti kykenisi nostamaan esiin kirjoittajia, joita kansa rakastaa - mutta silloin hän loisi itselleen kilpailijoita. Vuorisen perustamaan kerhoon ei kelpuuteta muita, koska Vuorinen varjelee mustasukkaisesti omia etujaan.

Viimeiset 10 vuotta Diktaattorin nettisivuilta on löytynyt sama olematon lupaus höystettynä kapitalistin räkäisellä naurulla:

"Diktaattori Oy perustettiin vuonna 1995…

Diktaattori toivoo saavansa joskus julkaista myös uusia kotimaisia kykyjä kirjallisuuden vaativalla alalla…

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Mutta Diktaattori sen kuin porskuttaa. Standard & Poor’sin kansainvälisen luokituslaitoksen mukaan Diktaattori Oy kuuluu parhaaseen luottoluokkaan AAA."

http://www.diktaattori.fi/kustantamo/
Vuorisen kommentti Ilta-Sanomissa kehystää hyvin hänen omaa toimintaansa:

- Se kertoo suomalaisesta kaksinaismoralismista ja tekopyhyydestä ja se sopii mun CV:hen täydellisesti.

Vittu sanon minä. Vittu miten joku voikin olla noin kaksinaamainen. Vittu mikä omahyväinen kusipää!

Ostaisitko tämän näköiselt mieheltä käytetyn auton?

ILMIÖITÄ EI KANNATA ANALYSOIDA, KOSKA PSYKOLOGIA ON ILONPILAAMISTA

Kansa lukee kirjoja, jotka on kirjoittanut kansankirjailija. Kansa haluaa samaistumiskohtia, joten Vuorinen teeskentelee olevansa uhri.

Juoppohullun fanikunta muodostuu siis eräänlaisista miespuolisista kukkahattutädeistä, jotka haluavat auttaa väärin kohdeltua köyhää taiteilijaa lahjoittamalla tälle rahansa. Juha Vuorista täytyy ymmärtää. Hän on niin kauhean väärinymmärretty ja väärinkohdeltu ihminen, että tarvitsee tukemme!

Tyypillinen rötösherra ymmärtää kansaa ja sen arvoja juuri sen verran, että voi käyttää ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen.

Suurin osa kirjoittavista ihmisistä ei tietenkään ole ylittänyt julkaisukynnystä tai osallistunut järjestötoimintaan (usein siksi, etteivät koskaan ole kunnolla yrittäneet). Niinpä populistiselle kirjailijalle on edullista rakentaa mielikuvia osallisuudesta tähän suuren syrjittyyn kansaryhmään. 

Hänen täytyy kaikin tavoin teeskennellä olevansa Aku Ankka, jotta hänen Hannu Hanhi -luonteensa ja Roope Ankan omaisuutensa eivät paljastuisi. Vuorinen on esimerkki siitä miten rahanahneet kaksinaamaiset kusipäät huijaavat kansaa muka puolustaessaan sen etua - ja miten Ilta-Saastan huomionahneet toimittajat liittyvät leikkiin, kun sen niin hyvin osaavat. Vuorinen on itsekin Ilta-Lehden kolumnisti ja vanha juorutoimittaja.

Vastakkainasettelut ja antitaiteellisuus ovat harkittu strategia. Monien hänen kirjojensa kannessa lukee ”100% paskaa!” Kuulostaa lupaavalta, mutta mitä jos tämäkin on pelkkää kusetusta - onko kukaan oikeasti mitannut paskan osuutta?

Liittolaisuuden pohjaksi usein riittää, että esiintyy vihollisten vihollisena. Kuten nimimerkki "annatsä mulle sorin" toteaa:

”Hyvä kirja on niin kuin ne nobel-kirjatkin, semmoinen, mitä kukaan ei lue.” (73 tykkäystä)

”Miten usein olen kuullutkaan kommentin, että kriitikoiden arvostamat elokuvat ovat kuitenkin pa*kaa, en katso. Katson mieluummin niitä "yhden tähden" -elokuvia.” (nm. Makuasioita, 54 tykkäystä)

(Varmaan Vuorinen on kohdannut paljon tällaisia kommentteja ja niiden perusteella nimennyt omia kirjojaan, jotta ne myisivät mahdollisimman hyvin.)

Jos taide on ylistettyä, ja yhtään liian vaikeaa, se on käsittämättömän huonoa – ja vastaavasti jos kriitikot kutsuvat jotain roskaksi, sen täytyy olla hyvää. Kyse ei ole logiikasta, vaan ikiaikaisesta karnevalistisesta arvojen nurinpäin asettamisesta. Vuorisen hajanainen tukijoukko samaistuu tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, joka on näkymätön ja lannistettu, mutta määrättömän laaja, ja haaveilee vallankumouksesta. Fantasian viehätys on tuttu monista underdog-elokuvista. Kostofantasian viehätys on tuttu.

KAIKKI NOJAUTUU SIIHEN ETTÄ TIETO EI MENE PÄÄHÄN

Herravihan syövereissä unohtuu, että Juha Vuorinen kenties pääsisi liittoon, mutta ei ole hakenut. Häntä ei ole torpattu. Hän valitsee marttyyrin roolin tietoisesti ja pyhittää itsensä puhuessaan muiden tekopyhyydestä.

Tämä puoli tarinasta samanmielisen lukijan täytyy taitavasti ohittaa, vaikka tieto löytyisi aivan silmien edestä, vain muutaman rivin päässä rakastettavasta otsikosta: ”…enkä ole edelleenkään Kirjailijaliiton jäsen. En ole anonut jäsenyyttä…”

Populismin ikävät puolet nousevat esiin, kun tarkoituksella tehtaillaan kohu-uutisia ihmisille, joilla ei ole sisälukutaitoa tai halua lukea enempää kuin otsikoita.

”Olisi mainiota kuulla ketkä kirjailijaliitossa valitsee nämä hyväksytyt jäsenhakemukset. Epäilemättä ovat kirjailijoita itsekin. Tietäisi ainakin kenen kirjoja ei kannata ostaa ei edes lahjaksi, sillä kateus haisee ja jättää jälkensä kirjailijan tuotoksiin.” (peku, 20 tykkäystä)

Nimimerkki Peku haluaisi paljastaa ja lytätä ne ihmiset, jotka eivät miljoonan myydyn kirjan jälkeen huolineet Juha Vuorista joukkoonsa, vaikka Vuorinen itse ei edes halua kuulua liittoon, eikä ole lähettänyt hakemusta sitten vuoden 2009 (tämän arvion sain nimeltä mainitsemattomalta kirjailijalta, joka muisteli saman kohun edellistä ajankohtaa).
EDIT: Vuorinen näkyy hakeneen liittoon niinkin kauan sitten kuin 2007 - siitä kertova uutinen on tammikuulta 2008: www.ess.fi/mies-jolle-kirjailijaliitto-sanoo-ei

Ilta-Sanomat taikoo huolettomasti esiin räiskyviä otsikoita, mutta onko samoilla toimittajilla aikaa käydä tarkistamassa mitä sinne heidän perässään kirjoittelevat kaiken maailman rami rymyt?

"Jos tietäisin missä nämä päättäjät asuvat niin kävisin heti hakkaamassa heidät." (14 tykkäystä)

Toki on paljon niitäkin, jotka asettuvat toiselle puolelle:

”No mutku ne on niin huonoja! Hyvä kirjailijaliitto!” (nm. lukija 60) 116 tykkäystä

”Vuorinen ei ymmärrä, että näytöillä ei tarkoitettu myyntimäärää. Miljoona kärpästäkään ei tässä kohden riitä.” (nm. kioskikirjailija, 84 tykkäystä)

Jos ei selkeästi tunnusta puoltaan konfliktissa tai yrittää hillitä muiden kiihkoa totuuden avulla, voi käydä niin kuin nimimerkille ”aarg”, joka on liki ainoana jäänyt tyystin ilman tykkäyksiä:

”niin siis hetkinen, herra ei ole toista kertaa hakenut 300 000 jälkeen, ja täällä paasataan kuinka 1,5milj ei riitä liittoon pääsemiseksi? mistä sitä tietää kun ei ole toiste hakenut” (0 tykkäystä)

Minä ainakin tunnen suurta empatiaa aargia kohtaan. Olisin saattanut hänen tilanteessa toimia aivan samoin. Olisin siis lukenut jutun, enkä pelkkää otsikkoa.

Tykkäysten vähäisyys ei johdu ainakaan siitä, että kommentti olisi kirjoitettu muita myöhemmin. Kukaan ei ole tykännyt aargista ehkä siksi, että totuus katkaisee mehevältä keskustelulta siivet.

Nettikeskustelu ei perustu faktoihin, vaan näkökulmiin ja asenteisiin. Itsekriittisyyttä harjoittavat vain ilonpilaajat. (Pikkujättiläisen huiman suosion salaisuus!)

Faktoista on helpompi tykätä, jos kyse on puolitotuudesta tai itsestäänselvyydestä. Nimimerkki ”tietäjä” ei ole päivittänyt tietojaan:

”Myöskään Kata Kärkkäistä ei hyväksytty.” (31 tykkäystä)

Kata Kärkkäistä ei hyväksytty Kirjailijaliittoon, mutta Katariina Souri hyväksyttiin. Sanottakoon vielä se, että salamyhkäisten sisäpiirin lähteiden perusteella Kata Kärkkäisen hylkääminen herätti aikoinaan eripuraa myös liiton jäsenten keskuudessa. Päätös oli ehkä lopulta tietyn pienen piirin tekemä, mutta ei yksimielinen.

Liiton hylkäyskirjeissä kerrotaan, että jäsenyyttä voi hakea myöhemmin uudestaan – ja joskus siihen myös kannustetaan.

LOPUKSI

Kirjallisuuteen liittyviä paljastuksia julkaistaan tyypillisesti juuri kirjamessujen alla. Niinpä kutsun Juha Vuorisen puolitiehen jäänyttä hakukohua nimellä miljoonagate. Miljoona kirjaa ja miljoona yritystä peittää niiden avulla lypsetyt miljoonat. Kateellisten kotkotusta toisten kateellisten mieliksi.

Eipä minulla oikeastaan ole nyt tämän enempää sanottavaa.

Käsittelen kyllä kirjallisuuden elitismiä toiselta kantilta, kunhan saan aivoni siihen asentoon. Turha siis pelätä että olisin kääntänyt takkini kansankulttuurin suhteen. Spede on yhä sankarini! Joku maanantai voisi olla hyvä päivä herravihalle.

Suomalaisen filosofian alakulo ja ylösnousemus

Sain tänään luettavakseni Elämän tarkoitus -esseekokoelman vedoksen. Kirjaan on koottu tekstejä Filosofian Akatemia tammikuussa järjestämästä kilpailusta. (Linkki: Elämän tarkoitus -kirjoituskilpailu)

Ilokseni voin todeta, että kirja vaikuttaa erittäin onnistuneelta. Filosofiset aikalaistekstit harvoin tekevät minuun vaikutuksen, mutta johdannon perusteella teos on onnistunut lähtökohdissaan. Sadan kilpailukirjoituksen joukosta on löytynyt hyvä määrä näkökulmia johdantoon elämän tarkoituksesta - ja kirja kenties perustavamminkin sukeltaa keskeiseen aiheeseen, joka on jäänyt vähälle akateemiselle huomiolle.

Vuonna 1932 julkaistiin teosofi Väinö Valvanteen hengellis-poliittinen pamfletti nimeltään "Mikä on elämän tarkoitus?" Sen jälkeen kotimaisessa filosofiassa aihetta on käsitelty niukalti. Helsingin Yliopiston filosofian pääaineopiskelijoille ei esimerkiksi ole pakollista kurssia elämänfilosofiasta. Itse asiassa sellaista kurssia ei Helsingissä ole tarjolla edes valinnaisena.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten epämääräistä ja riitaista filosofian harjoittaminen on Suomessa. Tilanteesta kertoo Wikipedia artikkeli "Suomalaisen filosofian historia", jossa nykyfilosofiaa ei moniin vuosiin edes avattu käsittelylle. Vieläkään 1900-lukua esittelevä osuus ei ole kovin kummoinen, sillä useimpien elävien filosofien (kuten Pekka Himanen) filosofisesta merkittävyydestä kiistellään. Keskustelua leimaa se, että aiheiden sijasta takerrutaan henkilöön.

Suomesta ei ehkä löydy suurta filosofista auktoriteettia, jonka mielipiteisiin luotettaisiin laajasti, mutta hyviä tietokirjoittajia maastamme elää valtavat määrät. Siitä kertoo myös marraskuussa ilmestyvä antologia Elämän tarkoitus (toim. Frank Martela, Lauri Järvilehto & Karoliina Jarenko). Toivoa sopii, että vastaavia osallistumismahdollisuuksia useamminkin tarjottaisiin amatööreille ja puoliammattilaisille. Avoin kilpailu asettaa deadlinen ja kannustaa täsmentämään omia ideoita, jotka kenties ovat pyörineet päässä jo vuosia.

Vaikka kotimaisen filosofian terävin kärki ei aina kykenisi asialliseen keskusteluun, voi hyvää julkista keskustelua ehkä kehkeytyä muutamaa oksaa alempana - jos vain lukuisille heikosti työllistyville filosofian maistereille ja korpifilosofeille annettaisiin tilaisuus istua samaan pöytään ja ilmaista mielipiteensä.

Filosofian juuret ovat antiikin demokratiassa ja (vapaiden miesten) avoimessa keskustelussa. On sääli, että lajin historiallisia päälinjoja on viimeisen pari vuosisadan aikana kirjoitettu lähinnä individualistisen neromyytin valossa. Filosofian historiateokset ovat lähes poikkeuksetta elämäkertoja. Kunkin aikakauden ajattelua edustaa tietty jalustalle nostettu päähenkilö: Descartes, Immanuel Kant, Kierkegaard ja niin edespäin. Tätä neromyyttiä osaltaan jatkaa myös nykymedia, kun se jakaa kaiken huomion muutamille poikkeuspersoonille, ja sivuuttaa lukuisat laadukkaammat julkaisut, koska ahkeruudesta ja hiljaisesta ammattitaidosta ei saa aikaiseksi kohua.

Filosofinen ajatus ei ole merkittävä sen vuoksi, että se tulisi merkittävän ihmisen suusta. Tämän osoittaa hyvin jo Rousseau, josta lastenkasvatusoppaan ansiosta tuli myös kasvatustieteen auktoriteetti, vaikka hän hylkäsi omat lapsensa orpokotiin, eikä tiennyt lasten kasvattamisesta yhtään mitään. Häntä kuunneltiin, koska hän oli julkisuuden henkilö, johon yhdistyi mielikuva älykkyydestä ja asiantuntijuudesta.

Koin pienen valaistumisen, kun löysin erään Jean-Paul Sartren suomennetun teoksen (Esseitä 1?) lopusta osion, jossa suuri filosofi vastaa yleisön kysymyksiin. Osio oli jopa varsinaista esseetä onnistuneempi, sillä yleisö osasi esittää useita niistä kysymyksistä, joita ehkä itsekin olisin voinut esittää. Eräiden kuulijoiden kommentit olivat jopa niin tarkkanäköisiä, että he onnistuivat haastamaan suuren mediapersoonan älyllisen auktoriteetin. Filosofia paljasti parhaan luonteensa dialogina, kuten Platonin Sokrates-dramatisoinneissa.

Suomalainen filosofia voisi kokea suuren arvonnousun, jos sitä lähestyttäisiin aiheiden, eikä henkilöiden kautta. Elämän tarkoitus -antolgia osoittaa kuinka tarjottu aihe tuottaa enemmän näkökulmia kuin yksi nero omassa yksinäisyydessään. Siksi tällaisia kilpailuja tulisi ehdottomasti järjestää useammin - ja järjestämiseen olisi hyvä myös suunnata apurahaa. Suomalainen filosofia voi tulevaisuudessa paremmin, jos sille kehittyy laajempi harrastajakunta, jolle on suotu myös vastuuta ja itseluottamusta, palkitsemalla kirjoittajia pienellä määrällä osajulkisuutta ja akateemista ansioituneisuutta. Pienimuotoisissakin kilpailuissa pärjääminen lisää uskoa siitä, että omia ideoitaan voisi ehkä tarjota muillekin tahoille, kuten Niin & Näin -lehdelle.

Ajatusten ei myöskään tarvitse olla valmiita, jotta ne voisi julkaista. Parempi olisi, jos omaperäiset ajattelijat uskaltaisivat aikaisemmin lahjoittaa ideansa muiden arvioitaviksi. Sitä kautta voisi nopeammin kehittyä kansainvälisesti kiinnostavia tuoreita ajatuksia. Mietteliäiden ihmisten aika ei tuhlautuisi sellaisten ajatusten pyörittelemiseen, joissa on jokin kestämätön ongelma.

Jos tällaista yhteisjulkaisua halutaan ajatella ennennäkemättömien neronleimausten kautta, voidaan teos nähdä lähtökohtana, joka kunkin neron kannattaa ensin sisäistää ja sitten vasta ylittää. Muuten hän tulee väkisinkin sanoneeksi paljon sellaista, mikä on jo sanottu.

Linkki Filosofian Akatemian blogiin

Ylin mediavalta on yhä valtamedialla

Lupaan, että tästä ei synny keskustelua.

Itsenäisellä bloggaajalla on melko hyvät mahdollisuudet osallistua keskusteluun, jos sellainen on käynnissä. Vaikeampaa on päättää mistä keskustellaan. Käytännössä vain muutamalla taholla on Suomessa sellainen valta.

Lööpit tarjoavat sosialiselle medialle aiheita ja otsakkeita. Jos Yle, Hesari tai vaikkapa Suomen kuvalehti määrää, että nyt me keskustelemme tästä, kansa myös keskustelee.

Kansa keskustelee vähintään siitä, että tuosta asiasta ei nyt viitsisi keskustella. Hyvä esimerkki on Nato-keskustelu, joka on kaiken aikaa käynnissä, vaikka se ei herätä keskustelua. Jollain on valta antaa henkitoreissaan olevalle aiheelle tekohengitystä.


Luetuimmat blogikirjoitukseni ovat kommentoineet jo käynnissä olevaa keskustelua.

Pelaajat ovat kokoontuneet kentälle. Syöksyn pelin tiimellykseen ja pallo ennen pitkää pomppaa minulle.

Monet kerrat olen keksinyt mielestäni mainion keskustelunaloituksen, mutta kahta Facebook-tykkäystä ja yhtä kommenttia lukuun ottamatta mitään keskustelua ei ole syntynyt.

Kokemuksen tuomalla viisaudella totean, että en voi päättää aiheitteni ajankohtaisuudesta. Siitä päättävät muut tahot. Korkeammat voimat ja ne instituutiot, joilla on vaikutusvaltaa korkeampiin voimiin.


Jos tämä blogikirjoitus olisi Hesarin pääkirjoitus, voi olla että siitä syntyisi keskustelu, edes lyhyt sellainen. Tietenkin silloin koko teksti täytyisi muotoilla toisin.

Lause "lupaan, että tästä ei synny keskustelua" kuulostaisi ovelalta provokaatiolta, eikä masentuneelta tunnustukselta, joka se tällä hetkellä lähinnä on.

Olen havahtunut siihen tosiseikkaan, että en kykene synnyttämään keskustelua. Samalla todistin vääräksi mielenkiintoisen olettamuksen, jonka mukaan keskustelua voisi syntyä aiheesta, josta ei keskustella - kuten elämä kenties on joskus aikojen alussa syntynyt suolaisessa mutalammikossa.

Olen kirjoittanut aiheista, jotka eivät ole aiheita. Olen käsitellyt tieteitä, joita ei ole olemassakaan ja viljellyt huumoria, jota ei kulttuurissamme tunneta.

Olen elänyt siinä uskossa, että kiinnostavin keskustelu käydään kielen ulkopuolella, vaihtoehdossa
D) Jotakin muuta, mitä?


Toisinaan olen herättänyt reaktioita, vain huomatakseni, että olen vahingossa ottanut kantaa ajankohtaiseen aiheeseen. Harhaillessani diskursiivisella joutomaalla eksyin keskustelevan joukkion liepeille ja joku kuuli vaimean muminani, joka oli tarkoitettu lähinnä mielikuvitusystävilleni.

Minulle esitetään kysymys: "Puhuitko Suomen Kuvalehden kansijutusta?"

Astun ulos varjosta, peitän kädellä pimeänarat silmäni ja vastaan: "Saatoin puhuakin. Kuinka niin?"

Liityn hetkeksi keskustelijoiden seuraan, kommentoin heidän näkemyksiään ja pian tunnen taas kaipuuta käsitteiden erämaahan. Siellä saan kaikessa rauhassa huutaa mielipiteeni julki, eikä kukaan vastaa.

Mikä autuus. Lupa keskustella sydämensä kyllyydestä, ilman pelkoa tulla siteeratuksi. Radikaali vapaus, jollaista Stalin ei osannut edes kuvitella. Täydellinen vapaus ilmaista tunnereaktionsa.

Minulle tulee yllätyksenä se minkä kaikki jo tietävät. Uutisotsikko ei ole uutta tietoa. Otsikon keskeisin funktio on määrittää mistä tänään puhutaan. Onko luvassa yleistä hyväntuulisuutta vai kitkeryyttä laajalla rintamalla?

Lööppi on vastine peruskoulun äidinkielenaineen tehtävänannolle. Ideaali lööppi on muotoa "Minun hiihtolomani" tai "Anne Frank - kuka laverteli?". Otsikko on heijastettu taululle piirtoheittimellä, ja kahvitunnin aikana jokaisella on lupa ilmaista oma 200 merkin mielipiteensä.

Opimme varhain mitä tarkoittaa "pysyä aiheessa", ja mitä seurauksia on sillä, jos "kirjoittaa aiheen vierestä".


Keskustelun suuruudella on outo lumoava vaikutus ihmisen. Vaikka valtakeskustelu ei enää fysikaalisella melullaan peitä alleen muita pienempiä keskusteluja, tunnemme yhä vetoa heimon suurimpaan massatihentymään. On helpoin klikata otsikkoa, jonka moni ystävä on jo jakanut.

Itsekin huomaan, kuinka iän karttuessa on yhä vaikeampaa sijoittaa aikaansa johinkin marginaaliseen. Suurella todennäköisyydellä kirjoituksesta ei keskustella, koska se on huono. Jos keskustelulle olisi syytä, Suomen Kuvalehti tarttuisi aiheeseen - sehän on median tehtävä: säästää meidän aikaamme kiinnostavien uutisten etsimiseltä.

Keskustelu on suuremmalla todennäköisyydellä vaivan arvoinen, jos muut ovat jo laittaneet sen käyntiin. Keskustelu on myös oletettavammin paremmin jäsentynyttä ja selkeää, jos sitä on käyty jo jonkin aikaa. Joku on jo ilmaissut alkukantaisen ensireaktion ja joku toinen kiirehtinyt hätiköityihin johtopäätöksiin.

Henkilö, joka löytää uuden keskustelunaiheen ja nostaa sen muiden tietoisuuteen, ei hyödy siitä taloudellisesti, ellei hän ole toimittaja.

Jos aiheesta on jo valmiiksi käyty keskustelua, voi lukea Ilta-Sanomista tiivistelmän, tutustua näkökulmiin ja lopuksi ilmaista mielipiteensä puolesta tai vastaan. Se säästää aikaa ja usein myös hermoja.

Jos siitä ei puhuta, helpompaa on vaieta.

30 minuutin tilaustyö (runo)

PITÄISI OLLA 6: Tilausruno Erkalle

Päivässä on hyvä olla 5 - 6 ateriaa tai välipalaa. Kalaa eri muodoissaan 2 - 3 kertaa viikossa. Kasvisruokapäivä vähintään kerran viikossa.

Runsasrasvaista kermaa tai kermavalmistetta (rasvaa yli 15 %) ruoanvalmistuksessa harvemmin kuin kerran viikossa. ENINTÄÄN 1 PIHVI VIIKOSSA. Lihajalosteet, kuten pekoni ja makkara, kasvattavat diabetesriskiä peräti 43 %.

Kaksi palaa ksylitolipurukumia jokaisen aterian päätteeksi.

Lasillinen punaviiniä päivässä. Suositeltava kertakäytön maksimi naisilla 5 ja miehillä 7 annosta alkoholia.

Runsaasti piilosokeria ja suolaa sisältäviä valmisruokia harvemmin kuin kerran viikossa.

Psykoterapiaa vähintään kahden vuoden ajan, käyntitiheydellä kaksi kertaa viikossa.

Kuntosalia 3 kertaa viikossa, juoksulenkki 2-4 kertaa viikossa.

Kesäisin futista vähintään kerran viikossa, satunnaisesti zumbaa.

Minimissään 20 minuuttia liikuntaa kolme kertaa viikossa.

Kahvakuula 30 min tappotreeni. 30 minuutissa kahvakuulalla saa nimittäin sellaisen treenin aikaan, että kroppasi huutaa hoosiannaa!

Vain viisi minuuttia päivässä riittää. Kova lupaus, mutta lyhyt aamujumppa riittää pitämään selän kunnossa ja kolotukset poissa.

Totta se on: seitsemän minuutin päivittäinen pikajumppa riittää!

Suihkussa käy vähintään kerran viikossa. Jos on tyttöystävä niin silloin 2-3 kertaa viikossa, eli saunan jälkeen, ja ennen tyttökaverin näkemistä.

Vuorokautinen ajoaika saa olla enintään 9 tuntia.

Tauko voidaan pitää myös kahdessa osassa. Tällöin ensimmäisen osan pitää olla vähintään 15 minuuttia ja toisen osan vähintään 30 minuuttia.

Liian vähäinen nukkuminen sekoittaa aineenvaihduntaa ja hormonitasapainoa.

Vuorokausilevon saa kahden viikottaisen lepoajan välillä lyhentää enintään kolme kertaa vähintään 9 tunnin (=lyhennetty lepoaika) mittaiseksi.

Lepoaika voidaan keskeyttää korkeintaan kaksi kertaa muun toiminnan vuoksi, joka saa kestää yhteensä enintään yhden tunnin.

Seksi oli kyllä aktiivisempaa suhteen alussa.

ENINTÄÄN 10 TUNTIA TELEVISIOTA VIIKOSSA. Jo pari-kolme tuntia television katselua päivässä lisää merkittävästi 2-tyypin diabeteksen, sydäntautien ja kuoleman riskiä.

Yhtiön mukaan liiallista vessankäyttöä on yhteensä 60 minuutin vessassa oleskelu viimeisen 10 työpäivän aikana.

Lainaa saat jopa 400 euroa heti tilille 15 minuutissa.

15 minuuttia kuuluisuutta kerran elämässä.

Jamie Oliverin 15 minuutin ateriat.

Mies ryyppää ja katoaa vähintään kerran viikossa.

Mikä on "putkijuoksu" englanniksi?

Nettisanakirjat eivät tarjoa vastausta, sillä englannin kieleen ei näytä sisältyvän tällaista käsitettä. Suomalaiset ovat datailukansaa, ja meillä on kognitiivista ymmärrystä, joita muilta puuttuu. Ehkä siksi niin monet pelit ovat nykyään putkijuoksuja - kun valtaosa pelaajista ei huomaa, kuinka heitä johdatetaan liukuhihnalla.

Haku "pipe run" tuottaa lähinnä foorumeja, joilla joku epäilyttävästi suomalaiselta kuulostava avatar yrittää luokitella tiettyä peliä, mutta kukaan muu ei tajua mistä hän puhuu.

Käsitteillä on suuri emansipatorinen valta. Mitä tarkoittaa "putkijuoksu"? Wikisanakirja vastaa:

= tietokonepeli, jossa peluu tapahtuu etenemällä pelisuunnittelijan kehittämän juonen mukaisesti määrättyä reittiä eteenpäin
http://fi.wiktionary.org/wiki/putkijuoksu 

Kenties jo elämme orwellilaisessa todellisuudessa, ja sana on harkiten poistettu englannin kielestä, jotta kuluttajat ostaisivat enemmän pelejä? Peli on helpompi suunnitella kestämään vain 10-15 tuntia, kun tekijät ohjaavat pelaajan valintoja tai muistuttavat pikemminkin elokuvaa.

Avoimen maailman hiekkalaatikkopelit tarjoavat yleensä moninkertaisesti enemmän pelattavaa. Skyrim (varsinkin modattuna) saa helposti pelaajan luovuttamaan elämästään 100 tuntia tai enemmänkin.
Sandbox, free roaming ja open world ovat sentään tuttuja käsitteitä myös jenkeille, sillä pelinvalmistajat itse käyttävät niitä markkinoinnissaan.
http://en.wikipedia.org/wiki/Open_world

Kehityssuunta näyttäisi kuitenkin menevän yhä enemmän kohti ennalta käsikirjoitettuja pelejä (linear and scripted), joissa on nopea tempo. Kun pelin läpäisee nopeasti, täytyy pian ostaa uusi peli, mikä on hyväksi bisnekselle.
Myös pelaajat, jotka karttavat haasteita tai monimutkaisia valintoja, mielellään kokevat "vapauden" positiivisekti arvoksi. Niinpä myös putkijuoksut on yleensä visuaalisesti luotu muistuttamaan avointa maailmaa. Siellä täällä on kuitenkin näkymättömiä esteitä, jotka vaivihkaa ohjaavat pelaajaa oikeaan suuntaan.
http://en.wikipedia.org/wiki/Invisible_wall

Esimerkiksi Final Fantasy näyttäytyy pelaajalle tällaisena:

Pelin kartat puolestaan näyttävät enimmäkseen tältä. (Huom. harmaa alue on sellaista, jolla voi liikkua.)

Nykyaikaiset putkijuoksut toimivat hienona vertauskuvana liberalistiselle yhteiskunnalle, jossa vapaus on tarkasti scriptattu tietyille elämänaluille.

Jo monet klassikkopelit, kuten Half-life 1, olivat muutamaa haarautumaa ja key-card-umpikujaa lukuun ottamatta putkijuoksuja. Sittemmin on kuitenkin keksitty tehokkaita keinoja, joilla pelaaja saadaan kuvittelemaan, että hän suorittaa itsenäisiä valintoja, joilla on seurauksia.
Walking Dead -pelisarja on käytännössä elokuva, jossa 10 minuutin välein saa suorittaa jonkin äärimmäisen merkittävältä vaikuttavan valinnan. Mitään vaikutusta omalla päätökselle ei todellisuudessa ole, mutta illuusio on vahva. Voin luulla pelastaneeni tai uhranneeni jonkun, mutta juoni olisi jatkunut täysin samoin, vaikka olisin valinnut toisin.

Kyse on hyvin käsikirjoitetusta tv-sarjasta, joka esitetään pelin muodossa. Walking dead on loistavaa viihdettä, ei siinä mitään - mutta vähän ihmetyttää, että niin moni pelaaja kuvittelee elävänsä vapaassa maailmassa.

On pelottavaa miten ihmisten valintoja ohjaillaan ja he eivät huomaa mitään. Olisipa amerikkalaisilla ja kaikilla muillakin niin hieno sana kuin "putkijuoksu".


Tietääkö kukaan mikä putkijuoksu on japaniksi?

Tuli vielä mieleen pari muutakin tietokonepelitermiä, jotka auttavat puhumaan todellisen elämän ilmiöistä.

Main Quest / Side Quest. Olen aina ollut sitä tyyppiä, joka haluaa viimeistellä sivujuonet, ennen kuin haluaa edetä pääjuonessa. Siksi olen 35-vuotias, enkä vielä valmistunut yliopistosta. Sivuaineita on kertynyt... no, aika monta.

Mikä on elämän Main Quest? Onko tähän helpompi vastata kuin kysymykseen elämän tarkoituksesta? Onko elämämme juonta edistävä polku seuraavanlainen: koulutus, työ, parisuhde, lapsi, toinen lapsi, koira, kolmas lapsi...

Mistä löydän elämän läpipeluuohjeen? Olen googlettanut, mutta ei mitään tulosta. Reddit ei auta. Gamefaqs ei auta. Edes GameBanshee ei vastaa huutoon, vaikka sen pitäisi olla roolipelaajien turvasatama.

Sivutehtävien olemassaolo on toki konkreettinen todiste siitä, että emme elä putkijuoksussa. Suurimmaksi osaksi putki muodostuu ihmisen omassa päässä. Myös näkymättömät esteet ovat usein kuviteltuja esteitä, joista pääsee läpi, kunhan oppii koodaamaan elämäänsä.

Kun lausuu ääneen kirjaimet "idspispopd"!

Ydinvoiman lisärakentaminen on Vihreiden aikaansaannosta?

Suomessa kysymys ydinvoimasta on politisoitunut. Se on jo pitkään ollut yhden puolueen kynnyskysymyksenä.

Monissa maissa lupaa uuden ydinvoimalan rakentamiselle ei tarvitse erikseen anoa hallitukselta, mutta silti uutta ydinvoimaa ei rakenneta, koska sitä ei nähdä taloudellisesti kannattavaksi liiketoiminnaksi.

Suomessa muut puolueet ja heidän kannattajansa haluavat periaatteesta olla eri mieltä Vihreiden kanssa. Siksi ydinvoimapäätös ei perustu faktoihin, vaan tunteisiin.

Ydinvoimaa halutaan lisää, koska Vihreät vastustavat sitä.

Tämä ei ole vitsi, vaan surullinen totuus. Jopa päämisterimme perustelee myöteistä kantaansa sillä, että ydinvoiman täytyy olla taloudellisesti järkevää, koska se herättää niin paljon negatiivisia tunteita kukkahattutädeissä, jotka tunnetusti ovat talouskasvun syöpä.

Pelkäämme ydinvoimaa, rakentakaamme sitä siis lisää.

Ydinvoiman rakentaminen ei ole ollut vuosikausiin kannattavaa, ja kaikkialla muualla tiedetään tämä, koska kysymys ei ole poliittisesti tulenarka. Ihmiset tutustuvat faktoihin ennen kuin muodostavat mielipiteensä.

Suomen ohella lisäydinvoimaa haluaisi rakentaa lähinnä vain Iran. Sen pitäisi jo kertoa jotain.


Miksi ydinvoima ei ole kannattavaa?

1980-luvulla, ennen Tchernobylin onnettomuutta, ydinvoimaloissa pidettiin yllä tiettyä jo melko korkeaa turvallisuustasoa.

Tchernobylin jälkeen turvallisuusmääräyksiä kiristettiin kaikkialla.

New yorkissa vuonna 2001 kaksi matkustajalentokonetta törmäsi World Trade Centeriin ja kolmas Pentagoniin. Heräsi pelko siitä, että joku saattaisi iskeä ydinvoimalaan.

Terrorismiuhan jälkeen turvallisuusmääräyksiä kiristettiin kaikkialla.

Vuonna 2011 Japanin Fukushimassa maanjärjestys ja tsunami aiheuttivat toistaiseksi pahimman ydinvoimalakatastrofin.

Tapauksen jälkeen ydinvoimaloita ympäri maailmaa suljettiin huoltotarkastuksia varten. Oli epäselvää, mitä tulisi tehdä, mutta varmuuden vuoksi turvallisuusmääräyksiä jälleen kiristettiin kaikkialla.

Mikään edellä mainitusta ei lisää ydinvoiman vaarallisuutta, vaan vähentää sitä. Tchernobylin ja Fukushiman ansiosta ydinvoimalamme ovat turvallisempia, koska osaamme nyt varautua aiempaa paremmin.

Valitettavasti kaikki edellä mainittu lisää ydinsähkön hintaa. Vaikka uraanin hinta on tasaisesti kohonnut, ja ydinsähkö on edelleen melko edullista, sen lisärakentaminen on hiton kallista. Sijoittajien riskiä lisää myös se, että tapahtuisi jokin uusi onnettomuus, joka entisestään nostaisi kuluja.

Sijoittajilla on monia muitakin syitä huoleen, mutta emme koskaan puhu niistä, kun puhumme ydinvoiman kansalaisissa herättämistä peloista. Siksi ydinvoiman uhkakuvista ei oikeastaan edes kannattaisi puhua. Asenteet ja mielikuvat tulisi kokonaan unohtaa, sillä ennen kaikkea ydinvoiman puuolustajat perustavat mielipiteensä vanhentuneeseen tietoon.

Toistaiseksi ydinvoimaloissa syntynyttä radioaktiivista jätettä on melko huoletta säilytetty väliaikaisissa varastoissa, ja suurin lupauksin vakuutetaan, että pysyvät varastot ovat rakenteilla.

Tällä hetkellä väliaikaiset varastot alkavat olla melko täynnä, eikä kukaan uskalla enää kovin kauaa lupailla, että ydinsaasteet noin vain jätetään jonnekin parkkipaikalle. Pysyvään ratkaisuun tarvitaan vakuuksia sijoittajilta, mikä heikentää odotuksia pitkän aikavälin tuotoista. Kyse on rahasta. Raha sanoo ydinvoimalle ei, jos sallimme rahan puhua vapaasti.

Täysin mahdollista on myös se, että aurinkosähkön hinta pian laskee ydinsähkön tasolle - ja ilman polttoaineen loppusijoituksen tuomia kustannuksia, mikä on ydinvoimateollisuuden kuolema.

Ydinvoimaloita rakennettiin 1970-luvulla tiettyyn hintaan. Nykyään tuo hinta on kohonnut moninkertaiseksi, koska rakentamisstandardit ja turvallisuusmääräykset ovat paljon aiempaa vaativampia.

Ihmiset jotka tutustuvat faktoihin, huomaavat että ydinvoiman lisärakentaminen on ihan helvetin kallista.

Hintalappu lukee selkein numeroin Olkiluoto 5:n kyljessä. Siitä sen voi lukea.

Vaihtoehtoista talousteoriaa: Työn vapauttaminen ja omistusoikeus työhön

Millä tavoin työ pitäisi vapauttaa? Mitä se tarkoittaa? Työn vapauttaminen on kuvitelma maailmasta, jossa liberalismin vapausihanteet kohdistuvat myös työn tekemiseen. Talouden vapautuminen tarkoittaisi myös työn omistuoikeuden asteittaista purkamista?

Ilmiö, jolle olemme täysin sokeita, mutta jota avaruusolennot kenties ihmettelisivät: Kaupungilla on tuhansittain paikkoja, joissa voi kuluttaa rahaa - mutta ei lainkaan työn tekemiselle tai rahan ansaitsemiselle omistettuja alueita - jotka olisivat kaikille avoimia.

(Poikkeuksen tekee prostituutio, joka tarjoaa omalla tavallaan "avoimia työpaikkoja". Toinen tapa tienata rahaa on tyhjien pullojen kerääminen. Nämä työmahdollisuudet ovat kuitenkin eräällä tavoin yhteiskunnan ulkopuolisille tarkoitettuja. Varsinaisia avoimia työpaikkoja ei ole)

Ostoskeskukset ovat kaikille tuttu ilmiö, mutta tuskin pystymme edes kuvittelemaan vastaavanlaisen työkeskuksen (Working Center), jossa voisimme kierrellä tekemässä sitä ja tätä palkkatyötä. Liikkuessamme kaupungilla rahaa kaiken aikaa lipuu käsistämme, mutta mistä se on peräisin? Miten se ilmestyy tilillemme?

Onko raha ansaittu tekemällä työtä? Väärin. Raha on peräisin sopimusneuvotteluista, jotka määrittävän tiettyä virkaa. Työtehtävän seuraaminen on vain yksi virka-aseman reunaehto. Ihmiset ympäri maailmaa ansaitsevat samasta työstä hyvin erilaisia summia, koska sopimus määrittelee palkkion suuruuden. Työstä voi ansaita rahaa jopa ulkoistamalla työn jollekin muulle - näin tapahtuu esimerkiksi sairaslomalla.

Usein parasta palkkaa eivät saa ne, jotka tekevät vaativinta työtä, vaan ne, joilla on parhaat mahdollisuudet solmia itselleen edullinen sopimus.

Työn vapauttaminen tarkoittaisi sitä, että sopimusten ehdottomuus purkautuisi ja joku toinen voisi osoittaa kykenevänsä samaan työhön - jolloin hän saisi myös oman osansa palkkiosta.

Nykytilanteen haastajia ei tarvitse etsiä kaukaa: lukuisissa tietokonepeleissä on vapaamman ansaitsemisen malleja, jotka eivät perustu työsopimukseen, vaan konkreettiseen tekemiseen. Ehkä siksi tietokonepelejä on niin mukava pelata todellisen työnteon sijaan. Niissä avautuu enemmän ansainnanmuotoja. Ne tarjoavat mahdollisuuksia omien taitojen osoittamiseen, jatkuvaan kehittymiseen ja etenemiseen työuralla.

Esimerkin vaihtoehtoisesta ansaintalogiikasta tarjoaa pelisarja Grand Theft Auto. Pelissä otetaan vastaan tehtäviä kävelemällä merkittyyn paikkaan ja työ alkaa saman tien. Jos tarjotun tehtävän ottaa vastaan ja sen suorittaa kunnialla läpi, saa palkkion. Myös palkka maksetaan välittömästi.

Peli on houkutteleva kenties siksi, että sen maailma on kirjaimellisesti vapaa. Miten riemuisaa olisikaan herätä aamulla todellisuuteen, jos saisi samalla tavoin lähteä etsimään mahdollisuuksia rehellisen työn tekemiseen.

Liberalistisen talousteorian kannattajat eivät ole osanneet edes kuvitella näin utopistisen vapaata maailmaa ja silti sadat miljoonat ihmiset vierailevat sellaisessa päivittäin. Me voimme kuvitella mitä pelien yhteiskunnilta voisimme oppia - ja meidän tulisi uskaltaa tehdä näitä kuvitusleikkejä, jos tahdomme pysäyttää todellisen yhteiskuntamme kurjistumisen.


Oletetaan, että työ olisi samalla tavoin vapautettua kuin rahan kuluttaminen. Jos minulla olisi taitoja, voisin tarttua toimeen. Saisin kokeilla ja saisin epäonnistua ainakin kerran - ja sittenkin muita vaihtoehtoja olisi sadoittain.

Voisin esimerkiksi kävellä pelifirman konttoriin ja suunnitella pelejä. Jos pelejä alkaisi syntyä tai jos osaisin parannella muiden projekteja, saisin siitä pisteitä. Mitä enemmän aikaa viettäisin konttororilla, sitä enemmän saisin pisteitä - ja sen mukaan määräytyisi palkkani. Suorittaisin tehtäviä avoimessa työpaikassa.

Minun ei tarvitsisi toisin sanoen lainkaan hakea perinteistä sopimusneuvottelujen suojelemaa pestiä ja käydä läpi monimutkaista työhönhakuprosessia. Minun ei tarvitsisi täyttää ja näyttää ansioluetteloani - riittäisi, että minusta olisi firmalle jotakin hyötyä. Saisin palkkaa tehdyn työn, en ennalta määritellyn sopimuksen mukaan. Maailma olisi turvattomampi, mutta vapaa - eikö siihen liberalismi omien sanojensa mukaan tähtää?

Vastaavia avoimen lähdekoodin työpaikkoja tulisi vähintäänkin kokeilla useilla eri aloilla, kaikissa suurissa kaupungeissa. Vaikka työn tuottavuus ei olisi huipputasoa, ja palkat määräytyivät sen mukaan alemmiksi, ainakin nuoret pääsisivät kokeilemaan vapaasti erilaisia ammatteja ja näkisivät käytännössä millaisiin töihin he soveltuvat.

Suosituilla aloilla tekijöiden määrä lisääntyisi, mitä kautta palkkiot jakautuisivat yhä useammalle - mutta työstä ansaittu raha määrittyisi aiempaa paremmin sen mielekkyyden ja vaativuuden mukaan. Työ, johon vain harva kykenisi, olisi hyvin palkattua. Samoin ikävystyttävästä työstä saisi sen mukaisen suuremman palkkion, koska halukkaita tekijöitä olisi vähemmän. Ihmisten kauna ja epäilykset vähenisivät, jos he saisivat itse kokeilla ammatteja, joiden palkkioita nyt nimittävät epäoikeudenmukaisen suuriksi.


Ei uusliberalismi tai liberalismi 2.0 - vaan tajunnanräjäyttävä taloudellisen kentän vapauttaminen, jota kukaan ei ole uskaltanut edes ajatella

Viime vuosikymmeninä globaalia taloutta on vapautettu maailmankaupan ja tiettyjen etuoikeutettujen toimijoiden suhteen, mutta samaan aikaan työpaikat ovat lukkojen takana. Yhteiskunta voisi olla täysin mullistavalla tavalla kannustava, jos omia kykyjään voisi kartoittaa, kuten avoimen maailman tietokonepeleissä.

Erityisen merkittävällä tavalla työn vapauttaminen mullistaisi innovaatioita ja suurten yritysten korkeimpia asemia - valtapyramidin huippua. Kuka tahansa voisi kävellä suuryrityksen hallituksen kokoukseen ja esittää omia ehdotuksiaan. Jos hallitus pitäisi ehdotuksista, tienaisia ulkopuolinen hallituskokouksen kokouspalkkion verran. Kyse olisi tuhansista euroista. Hyvät kehitysideat löytäisivät varmasti nykyistä paremmin perille sinne, missä päätökset tehdään. Työtä ei olisi suljettu kabinettien lukittujen ovien taakse.

Korkean aseman saavuttaneet ihmiset haluavat pitää omissa käsissään työn, koska sitä kautta he voivat haalia itselleen siihen yhdistetyn vastuun ja korkeat palkkiot. Ehkä juuri tästä syystä liberalismi on tarkoittanut vain pelkästään kaupan ja kuluttamisen vapauttamista. Rahaa voi tuhlata missä vain, miten vain, koska se on hyödyksi niille, joilla on tietty itseoikeutettu asema. He saavat kuukausittain suuren summan rahaa, riippumatta siitä, onko siinä kuussa heidän työpanoksellaan ollut samanlaista painoarvoa kuin edellisessä kuussa. Heitä ei palkita tehdyn työn, vaan saavutetun aseman mukaan.

Tiedämme varsin hyvin, että moni työ kelpaisi kyllä muillekin - ja he olisivat valmiita tekemään sen paljon halvemmalla, jos vain saisivat mahdollisuuden.

Työttömien määrät ovat Euroopassa kasvamassa niin suuriksi, että seuraava keskeinen vallankumous saattaa kohdistua juurikin työhön. Työ olisi vapautettava niille, jotka siihen pystyvät ja jotka ovat valmiita tarttumaan haasteeseen.

Jos yksi ihminen on ylityöllistetty, uupunut ja stressaantunu, olisi syytä vähintäänkin tarjota muille ihmisille aiempaa paremmat mahdollisuudet tulla apuun - ja sitä kautta osallistua työn tekemiseen ja rahan ansaitsemiseen.

Työn taakan alla uupuneiden olisi aika ymmärtää, että he pärjäävät vähemmälläkin palkalla ja vähemmällä työllä. Kenelläkään ei ole synnynnäistä omistusoikeutta taivaan kannattelemiseen.

Eikö olisi aika jakaa työtä oikeudenmukaisemmin? Miksi emme kohdistaisi talouden vapautustoimia työn vapauttamiseen, jos työlle löytyy terveitä ja halukkaita tekijöitä?

Työttömyyden syynä ovat näkymättömät kulttuuriset esteet, jotka pysyvät voimassa vain, koska uskomme niihin. Olemme asettaneet työsopimukset jumalallisen ilmoituksen asemaan, koska pelkäämme joutuvamme työttömiksi - ja samaan aikaan juuri tiukat työehdot estävät miljoonien ihmisten työllistymisen.


Absurdi loppukevennys

Työllistyneet eivät enää kauaa ole enemmistönä ja silloin miljoonien usko hiipuu sosiaalisesti rakentuneiden raja-aitojen olemassaoloon. Katsojat eivät enää usko, että vain tähtihyökkääjäksi nimitetyn sankarin tulisi potkia palloa kohti maalia. Silloin yleisö ryntää kentälle ja tuhannet jalkaparit ovat Huuhkajien apuna. Suomi voittaa kenet tahansa 100-0, koska maalinteon tehtävä on asetettu avoimeen hakuun. Kaikki saavat osallistua. Saamme yhdessä enemmän aikaan, kun joukkueella on leveämmät hartiat. Muut ihmettelevät, mutta eivät pysty samaan, koska he kuvittelevat, että fysiikan lait estävät useamman kuin kymmenen henkilön osallistumisen peliin.

Nykyään nurinkurisesti tunnumme uskovan, että tehokkuus edellyttää pelaajien lukumäärän karsimista. Suomalaisella yrityksellä on irtisanomisten jälkeen maagisesti lisääntynyttä kilpailukykyä, koska tiimissä on enää vain 7 tai 8 pelaajaa vastapuolen kymmentä vastaan. Tämä on todellisen puurtamisen ja fiktiivisten mielikuvien välinen ero. Tulisi herätä todellisuuteen. Eivät työpaikat ole pyhiä. Eivät liberaalin finanssitalouden luomat rajat ole todellisia. Työ voidaan vallata takaisin, jos koko vanhanaikainen käsite puretaan ja asioista uskalletaan ajatella uudella tavoin.

Mikä yritys ensimmäisenä ymmärtäisi tämän ajatusleikin mahdollisuudet ja avaisi ovensa kaikille niille, jotka eivät vieroksu työn tekemistä? Kenellä olisi uskallusta asettaa työtä tarjolle - määrittelemättä palkkaa entiseen tapaan. Työ olisi vapaa. Työn tekijälle korvattaisiin hänen näkemänsä vaivat - mutta palkat määrittyisivät uusien pelisääntöjen mukaan. Millaisia ne pelisäännöt olisivat vapaassa työpaikassa? Se edellyttäisi kullakin alalla uutta, ennakkoluulotonta ajattelua.