Andy Warholin kerrotaan ennustaneen, että "tulevaisuudessa jokainen saa 15 minuuttia kuuluisuutta". Ilmeisesti kyseinen heitto, kuten monet muutkin vastaavat, voidaan jäljittää jonnekin Warholin ympärillä pyörineiden taiteilijapiirien kollektiiviseen höpinägeneraattoriin. Useimmat tuohon aikaan niissä piireissä ilmaistut ajatukset yhdistetään nykyään vain Warholiin itseensä.
Ideoiden alkuperän kiistanalaisuudesta ei tietenkään kannata olla millään tavoin katkera tai kateellinen, sillä Andy Warhol on kuollut. Mikään määrä kunniaa tai anekdootteja ei tuo häntä henkiin ja kohenna hänen karismaansa.
Toteamuksen ajatussisältö on kenties sekin muuttanut muotoaan vuosien varrella, mutta nykyään se ainakin yhdistetään median lyhytjänteisyyteen. Kukin ilmiö voi vangita suuren yleisön mielenkiinnon vain hetkeksi. Jännittävimpienkin tapahtumien uutuusarvo on pian tiessään, ja kehityksen seurauksena menneiden aikojen kiintotähdet vaihtuvat kiihtyvällä tahdilla tähdenlentoihin.
Kaikesta omasta kokemuksestamme huolimatta ennustus ei ehkä kuitenkaan ole toteutunut. Warhol oli ehkä oikeassa siinä, että 2000-luvun (etenkin sosiaaliselta) medialta puuttuu keskittymiskykyä, mutta lyhytjänteisyytemme seurauksena muutamilla vaikutusvaltaisilla tahoilla on yhä enemmän valtaa. Yhä harvempi toisin sanoen saa osakseen edes sen luvatun 15 minuuttia kuuluisuutta.
Julkisuutta jaetaan nykyään pienissä pätkissä, mutta yleisön muisti on niin pirstaloitunut, etteivät useimmat edes huomaa kuinka heille yhä uudestaan ja uudestaan myydään sama 15 minuuttia, hieman erilaiseen ilmiasuun puettuna.
Eräällä tavoin koko kulttuurimme on muuttunut muistisairaaksi. Sama levy-yhtiö voi muutaman vuoden välein julkaista saman hittibiisin, eikä monikaan tajua, että sen kaava on jo tuhannesti käytetty. Myös elokuvat voidaan julkaista useita kertoja jatko-osien muodossa tai häikäilemättöminä kopioina.
Urheilussakin monia kiehtoo spektaakkelinomainen yllätyksettömyys. Samat vaiheet koetaan joka vuosi, samaan aikaan ja vain hieman toisenlaisella lopputuloksella. Mestareiden liigassa esimerkiksi nähdään aina yksi yllätysjoukkue, joka on sankarillisesti yltänyt puolivälieriin.
En väitä, että kulttuuriamme tieten tahtoen käsikirjoitettaisiin. Mitään ei tarvitse käsikirjoittaa, koska kaava jo valmiiksi mahdollistaa hyvin vähän yllätyksiä. Kaikkialla me näemme nykyään vain kaavoja: menestyselokuvien kaavoja, hittibiisien kaavoja, ja urheilujoukkueita, jotka noudattavat menestyksen kaavaa.
Maailmassa on tarjolla yhä vähemmän 15 minuutin pätkiä julkisuudesta myös siitä syystä, että tärkein julkisuus on nykyään kansainvälisesti jaettua. Kaikkiin maihin tilataan samat televisio-ohjelmat tai niiden kaavat. Kotimaisen julkisuuden määrät ovat kaikkialla vähentyneet, kun ihmisten huomion vangitsee globaali superjulkisuus.
Kaiken aikaa menestystekijät maailmassamme skaalautuvat. Yksi ilmiö kerää 15 miljoonaa klikkiä, eikä seuraavaksi kiinnostavimmalle jää kuin murusia. Maailman 7 miljardista ihmisestä ehkä 10.000 saa kokea jonkin asteista julkisuutta, mutta suhde on silloin 1/700.000. Vielä jonkin aikaa sitten kussakin maassa oli vähintään tuhat pikkujulkkista, jotka kykenivät elättämään itsensä omalla mediatyöllään.
Jos menemme ajassa vielä kauemmas taakse päin, löytyi jonkin asteen julkisia puhujia tai esiintyviä taiteilijoita kaikista kylistä. Keskiajalla ehkä yksi ihminen sadasta pystyi tuntemaan itsensä tunnetuksi ja tärkeäksi, koska hänellä oli vaikutusvaltaa omaan pieneen yleisöönsä. Nykyään artisti on säälittävä, jos hänen levynsä myyntimäärät tai keikkayleisöt jäävät muutamiin satoihin.
Julkisuuden skaalautuessa myös ansiot skaalautuvat. Muutama megakorporaatio kerää kaikki maailman voitot. Muutama megajulkkis kerää 90% epäkriittisen yleisön huomiosta, sillä lauman turvaa etsivälle suurelleyleisölle fanittamisessa on tärkeintä juuri artistin suuruus ja fanijoukon kriittinen massa.
Jos tavallinen ihminen saa jonkin sattuman seurauksena hieman näkyvyyttä valtamediassa, hän häkeltyy. Kaikki näkevät että hän on tavallinen ihminen, koska hän ei pidä kameroiden läsnäoloa itsestäänselvyytenä. Julkisuudesta tulee pienen joukon elämäntapa, joka usein omaksutaan jo omilta vanhemmilta.
Jostain syystä suomalaiset mediat yhä kutsuvat Robinin Frontside Ollie -biisiä ja sen videota someilmiöksi, vaikka biisin julkaisi maailman suurimpiin levykonserneihin kuuluva Universal Music, biisin sävelsi Maki Kolehmainen ja sen sanoitti Sana Mustonen, joka on jo 90-luvulta alkaen sanoittanut hittejä monille huippubändeille. Musiikkivideolla oli lisäksi erillinen kymmenien tuhansien eurojen kuvausbudjetti. Kyse ei siis ollut mistään netti-ilmiöstä, vaan pitkään suunnitellusta ja ammattivoimin valmistellusta kampanjasta, johon sovellettiin enimmäkseen täysin perinteisiä näkyvyyden lisäämisen keinoja.
Ammattitaidolla ei tietenkään aina onnistuta aikaansaamaan julkisuutta, vaikka apuna olisi rahaa ja kontakteja, joten siksi monet mediat eivät nykyään enää itse tuota sisältöä. Jos jonkun blogijulkaisusta tai Facebook-päivityksestä kehittyy pieni someilmiö, eli se kerää esimerkiksi 50 jakoa, juttuun tarttuu pian IltaSanomien tai IltaLehden verkkotoimitus, joiden nopeasti väsäämä uutinen kerää tuhansittain jakoja ja tykkäyksiä. Perinteiset, suuret ja tehokkaasti järjestäytyneet mediat toisin sanoen varastavat pienempien medioiden, kuten blogien ideat ja niiden alulle saattaman pöhinän - sekä tietenkin siinä ohessa haalivat myös tarjolla olevat mainostulot.
Pitkään julkisuudessa olleet henkilöt, kuten Matti Nykänen, oppivat asteittain yleisön kollektiiviset käyttäytymistavat ja toimittajien metkut. He tietävät mikä myy ja miten siitä saa parhaan hinnan. On oletettavissa, että tulevaisuudessa yhä harvempi henkilö tulee tienaamaan yhä huimempia summia, eikä muille jää mitään.
torstai 30. huhtikuuta 2015
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
Elitismin eroista taiteessa ja urheilussa
Mistä hitosta elitismissä oikein on kyse? Miksi sanan käyttötapoihin liittyy niin monia näkyviä ristiriitoja?
Taiteilijoita saattavat esimerkiksi syyttää elistismistä samat ihmiset, jotka lauantaisin ihan mielellään katselevat Valioliigan jalkapalloa tai yleisurheilun Eliittikisoja. Ei heitä ollenkaan pieni elitismi näytä haittaavan, kunhan se ajoitetaan viikonlopulle.
Edustaako kirjallisuus elitismiä, koska kirjastoon ei ole pääsymaksua, eikä edes kirjojen lainaamisesta tarvitse maksaa? Miksi ei F1-sirkusta ole alettu kutsua elistiseksi lajiksi sen jälkeen, kun kilpailut siirrettiin maksukanaville? Formuloita voivat livenä katsella enää harvalukuisat etuoikeutetut kansanryhmät. Eikö se ole nimen omaan elitismiä?
Miksi elitismi on täysin sallittua tai jopa ihailtavaa urheilussa, mutta tuomittavaa taiteessa? Eroavatko mainitut elitismin muodot jollain merkittävällä tavalla toisistaan?
Vaikuttaako urheilussa kansan positiivisiin mielikuviin esimerkiksi se, että urheilijat "nousevat lajin korkeimpaan eliittiin", kuten usein sanotaan. He eivät synny eliittiin, vaan ponnistelevat pitkään saavuttaakseen huipun.
Mutta kyllä kai samat ponnistelun vaatimukset pätevät myös taiteilijoihin? Miksi ei taiteilija saisi omilla lahjoillaan ja peräänantamattomalla työllä nousta oman lajinsa eliittiin ja sanoa tehneensä niin?
Ehkä erot mielikuvissa perustuvat medianäkyvyyden jakautumiseen? Taiteilijasta tulee tunnettu vasta sen jälkeen, kun hän on saavuttanut suuria. Yleisö ei saa seurata hänen uraansa sen alkuvaiheissa, sillä valtamediat eivät usein ole hänestä pätkääkään kiinnostuneita, ennen kuin hän lyö läpi ja esimerkiksi voittaa Pro Finlandia -mitalin tai saavuttaa kirjailijana ensimmäisen Finlandia-ehdokkuutensa. Juontuvatko suuren yleisön epäilykset kenties siitä, että taiteilijat usein vain tupsahtavat esille - ikään kuin he eivät olisi lainkaan tehneet työtä menestyksensä eteen?
Tai ärsyttääkö isänmaallisia kansalaisia jollain tapaa se, että taiteiden ylimmistä tunnustuksista nykyään käytetään nimitystä Finlandia-jotakin? Kuulostaako se teeskentelyltä?
Pitäisikö taiteisiin ennemmin omaksua jokin Kuninkuusravien kaltainen romanttisempi nimitys? Kuninkuusraveissa juoksevat suomenhevoset ja myös tangokilpailuissa palkitaan kuninkaallisia? Ehkä kansa ennemmin haluaisi muuttaa Suomen kuningaskunnaksi, jotta pääsisimme kaikenlaisesta elitismistä?
Ehkä suurimmat taiteiden ja urheilun väliset eroavaisuudet nähdään saavutusten mitattavuudessa. Urheilukilpailuissa on joskus erittäin helppo selvittää voittaja - ja hänen voittotuloksensa voidaan helposti ilmaista numeroilla: hän esimerkiksi juoksi 100 metriä tietyssä ajassa tai hyppäsi pituutta tietylle metriluvulle.
Myös urheilussa kuitenkin usein joudutaan turvautumaan tuomareihin. Heitä tarvitaan etenkin joukkuelajeissa, joissa pelaajille tuomitaan eri muotoisia rangaistuksia. Yksilölajeissa harkittu vastustajien häiritseminen on yleensä vaikeampaa.
Muutkin tekijät voivat vaikeuttaa kilpailijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamista urheilussa. Esimerkiksi edellä mainitussa formulakilpailuissa tai rallissa on kyse pitkälti välineurheilusta. Kuljettavat ovat hyvin eri arvoisessa asemassa sen suhteen, missä tallissa he ajavat. Tästäkään huolimatta lajia ei yleensä kutsuta elitistiseksi.
Taitoluistelua sentään pidetään joskus elitistisenä lajina, ehkä juuri siksi, että tuomariston toiminta voi tuntua salamyhkäiseltä tai epäreilulta. Siinäkin lajissa sentään juontajat voivat omalla toiminnallaan helpottaa yleisön pääsemistä sisälle lajin hienouksiin.
Liittyykö suurin merkitsevä tekijä itse asiassa tapahtumien juontamiseen ja selostamiseen? Katsojilta häipyvät tunteet lajin elitismistä, koska joku selostaa heille selkeällä suomen kielellä mitä on tapahtumassa - miksi tuo toinen voitti ja toinen hävisi? Tulisiko taiteissa lisätä nimen omaan selostamisen ja perustelujen osuutta?
Itsekin pidän huolestuttavana, että niin monen taidekilpailun tai apurahoja myöntävien tahojen viesteissä suoraan julistetaan, ettei päätöksiä perustella?
Onko tämä varsinainen ongelma? Tulisiko taiteilijoiden suorituksia ptrkiä lempeän määrätietoisesti avaamaan katkeamattomalla seloksuksella, niin kuin isä tai äiti lukisi iltasatua lapselleen, jossa erottuvat toisistaan tekojemme hyvät ja pahat seuraukset?
Ehkä taiteen ongelma on narratiivien ohuudessa? Me tahdomme tietää miten tähän on päästy, mitä lopputulos on tullut maksamaan? Kuka on tarinan sankari ja kuka on konna.
Otetaan lopuksi esille raha, koska siitä ei ainakaan ole kyse. Me kaikki tiedämme varsin hyvin, että Euroopassa yksittäinen jalkapalloilija saattaa vuodessa tienata summan, joka vastaa Suomen valtion taiteelle myöntämää valtiontukea tai jopa jonkin taidemuodon koko liikevaihtoa, mukaan lukien yksityinen sektori ja kaikki säätiöt.
Me tiedämme, että yritysjohtajat voivat palkita itsensä bonuksilla, jotka eivät välttämättä perustu yrityksen kurssinousuun tai muihin mitattaviin saavutuksiin. Taiteilijat kulkevat samaan aikaan rääsyissä ja pyytävät vähemmän palkkaa kuin mikään toinen ammattikunta, jopa vähemmän kuin työttömät. Heillä ei ole yhteiskunnassamme mitään taloudellista valtaa, eikä enempää kuin ripaus viihdeteollisuuden vaikutusvallasta. Silti heihin kohdistuu niin paljon vihaa.
Taiteita syytetään elitismistä, koska jostain syystä se vain tuntuu sopivalta syytökseltä. Olen lukenut läpi useita keskusteluja Facebookissa tai Homma-forumilla, mutta en vieläkään osaa nimetä ilmiön perimmäisiä syitä. Ihmisille voi tarjota faktoja, mutta silti mielipiteet eivät juurikaan horju. Koska hyvät taiteen vihaamisen perusteet loistavat poissaolollaan, voimme kaiketi vain todeta, että halut eivät motivoitu kovinkaan rationaalisista perusteista - pikemminkin perustelut useimmiten perustuvat tietämättömyyteen.
Ehkä tarvittaisiin joku poikkeava yksilö, joka osaisi itsereflektion keinoin pukea sanoiksi oman vihansa taustamotiivit. Se tietenkin samalla melkeimpä edellyttäisi sitä, että henkilö itse olisi melkoinen taiteilija.
Onko tietämisen kynnyksenä suuren yleisön laiskuus vai taidepiirien tapa sulkeutua itseensä?
Tavalliset ihmiset eivät tiedä paljoakaan taiteesta tai taiteilijoiden elämästä.
Tästä voi syyttää osaltaan mediaa, joka ei välitä tiedottaa taidemaailman tapahtumista samaan malliin kuin tiedotetaan vaikkapa urheilusta, josta julkaistaan sadoittain kolumneja ja pelien jälkianalyysejä joka viikko.
Toivoisin, että taidetta käsiteltäisiin enemmän kritiikkien ja kansantajuisten selostusten muodossa, mutta en ole varma haluavatko kaikki taidepiirit samaa.
Välillä tuntuu siltä kuin tuntemani taiteilijat olisivat salaa iloisia siitä, että yhteys kansaan on katkennut. Monilla on suorastaan sadistinen halu kostaa koulukiusaaminen tai aiempi vähättely omalla ylivertaisuudellaan. Eivät kaikki taiteilijat halua olla yleisönsä kanssa samalla viivalla, vaan katsovat heitä ylhäältä.
Kyllä sen vaistoaa. Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, mistä minä puhun.
Pienemmillä paikkakunnilla, kulttuuriseuroissa ja lautakunnissa mielellään myös ruokitaan tällaista mielikuvaa taiteesta, jotta paikalliset kulttuurihenkilöt voisivat tuntea itsensä muita paremmiksi, koska he arvostavat ja ymmärtävät taidetta.
Tällainen puhe suututtaa monia. Olen nähnyt sen joka kerta kun avaan suuni. Kyllä ylimielisyyden voi täysin oikeutetusti nimetä taiteen elitististen mielikuvien yhdeksi taustasyyksi. Tämä ei kuitenkaan yleensä päde alan parhaisiin, enemmänkin nuoriin kiipijöihin ja seurapiirien vähäpätöisempiin, mutta usein portinvartijoina toimiviin hännystelijöihin.
Monet tuntemani taiteen tekijät ovat erittäin nöyriä. He ovat saavuttaneet paljon, koska he tietävät, että kaikkein eniten merkitsee uuttera työnteko. He esiintyvät suurille yleisöille ja suuri yleisö rakastaa heitä, koska he ovat sydämeltään avoimia.
Kun heille myönnetään palkintoja, he kiittävät niitä, joille palkinto kuuluu - taustajoukkojaan, opettajiaan, valmentajiaan, puolisoaan ja kannustavaa yleisöä. Eivät he kuvittele kusipäisyyttään olevansa huipulla vain oman lahjakkuutensa ansiosta, vaikka kukaan tuskin epäilee, ettei heillä olisi myös lahjoja.
Suuri yleisö on taiteen äärellä usein kärsimätöntä ja se loukkaantuu helposti, jos jokin asia ei miellytä. Ihminen saattaa lukea runon, joka ei kosketa häntä itseään ja sen perusteella määrittellä kaiken runouden huonoksi. Epäilevät asenteet usein periytyvät suoraan heidän vanhemmiltaan. Eivät useimmatkaan runoja aktiivisesti vihaavat ihmiset tiedä runoudesta yhtikäs mitään.
Mitä kuitenkaan auttaa syyttää ketään osapuolta. Tarvittaisiin ennen kaikkea kärsivällisiä välittäjiä. Jokin suuri aikakausilehti voisi esimerkiksi tarjota runoudelle hieman palstatilaa, kunnes sattumalla itse kukin kohtaisi sellaisen runon, joka ei olisi niin huono kuin kaikki aiemmat. Ehdoton mielipide muuttuisi asteittain vähemmän ehdottomaksi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mitään keskustelua edes käydä runouden popularisoimiseksi. Tarvittaisiin jokin suuri muutos rakenteisiin ja toistaiseksi ainoat valonpilkahdukset ovat olleet Poetry Slam ja Open Mic -tilaisuudet, joissa baariyleisö voi itse esittää omia runojaan ja myös tuomarin asemassa arvioida muiden runoja. Tällaiset tapahtumat raottavat norsunluutornin ovea, vaikka tapahtumien kautta ei kovin helposti päästä aivan tornin huipulle, laakeriseppeleeseen asti.
Viralliset kustantamot eivät ole olleet lavarunoudelle vielä kovin suopeita. Kuka tahansa voi esittää runojaan pienelle yleisölle, mutta suuri yleisö jää usein tavoittamattomiin jopa parhailta lavarunoilijoilta, koska he eivät saa kirjojaan myyntiin yleisiin kirjakauppoihin ja koska suuren levikin lehdet, kuten Ilta-Sanomat tai Ilta-Lehti eivät millään tavoin edistä runouden näkyvyyttä.
Taidepiirit saisivat mielestäni edes haluta tällaista näkyvyyttä, mutta aika harva edes ottaa ajatusta tosissaan. Voin hyvin arvata, että Ilta-Lehteen säännöllisesti kirjoittava runoilija pian menettäisi kunnioituksensa kollegoidensa silmissä. Suurimpana syynä olisi varmaankin kateus, mutta "sellaisen populistisen puuhastelun huonoa vaikutusta kulttuurielämälle" tuskin perusteltaisiin kateuden kautta.
Pennittömien kulttuurikartelli
Lopuksi vielä tuore ja astetta radikaalimpi näkökulma taiteen elitismiin. Mitä jos taiteen eräänlainen elitismi juontuu juuri siitä, että taiteen tekijöillä ei yleensä ole kovinkaan suuria tuloja. He ovat tottuneet tekemään huomattavan paljon työtä olemattomalla palkalla tai jopa ilmaiseksi.
Sosiaalinen ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa "kulttuurikartelliksi" saa alkunsa siitä, kun taiteilijat ovat pakotettuja toimimaan yhdistyksissä ja osuuskunnissa. He tekevät toisilleen pieniä palveluksia ja jäävät kiitollisuudenvelkaan, koska kukaan ei oikein tiedä kuka on kenellekin eniten velkaa toisten teosten kommentoimisessa, tekstien editoimisessa tai näyttelyjen ripustamisessa. Taideperheestä tulee helposti hyvinkin tiivis, koska kukin on riippuvainen siitä, että tarvittaessa löytää jonkun, jolta saa materiaaliapuja tai kriittisen mielipiteen.
Jos taiteilijoilla olisi käytössään hyvin paljon rahaa, heidän ei tarvitsisi jakaa työtiloja ja tarvikkeita - tai hankkia yhteistoimin rahoitusta yhdistyksensä taiteelliseen toimintaan, joka auttaa heitä kutakin täyttämän oman kalenterinsa tapahtumilla ja yhteisesti sovituilla määräajoilla.
Rutiköyhien taiteilijoiden toimintaa motivoi keskinäinen kilpailu, kiitollisuudenvelka ja alan muille toimijoille, kuten kustantajille, galleristeille tai säätiöille annetut lupaukset. Työtä hyvin harvoin motivoi raha, koska palkat ovat epäsäännöllisiä ja myyntitulot epävarmoja.
Kulttuuripiirien ja tavallisen kansan välille syntyy merkittävä kulttuuriero, joka perustuu paitsi rahanhalveksimiseen, myös erityinen taituruus muiden motivaatiokeinojen hallinassa.
Taiteilija on itse asiassa motavaation ammattilainen aivan ari mittakaavassa kuin urheiluvalmentaja, joka voi luvata joukkueelleen rahaa ja menestystä. Taiteilija voi luvata itselleen vain rankkaa työtä ja ympäröivän yhteiskunnan halveksuntaa, mutta silti hän herää aamulla aikaisin ja aloittaa 12 tunnin työpäivän, josta ei viikon päätteeksi heltiä penniäkään.
Eräänlaista hengen elitismiä edustaa rautainen tahto, joka ei ole alisteinen rahalle. Ehkä siksi vasemmistopuolueet osaavat arvostaa taiteilijoiden karismaa. He näkevät ihmisen, joka kulkee kirpparirääsyissä, mutta ulkonäöstään huolimatta on rutiineissaan äärimmäisen kurinalainen ja määrätietoinen kuin huippu-urheilija.
Toisaalta eräänlaista elitismiä edustaa myös taiteilijapiirien sisään päin lämmennyt kulttuurikartelli, jossa ulkopuolisen on vaikea saavuttaa uskottavuutta, ennen kuin hän on monella tavoin todistanut itsensä. Myös taiteen kommunikaatio on valitettavan usein rajoittunut näiden kartellien sisäpuolelle. Kullakin taiteenmuodolla on oma diskurssinsa sekä muusta yhteiskunnasta riippumattomat muoti-ilmiönsä.
Saadessaan toisiltaan riittävän paljon apua ja kunnioitusta voi taiteilijayhteisö jopa täysin lopettaa ulkomaailmalle viestittelemisen. Esseet julkaistaan omissa lehdissä. Keskustelut käydään tietyn ravintolan tietyssä pöydässä.
Aikaa myöten kartelli alkaa muistuttaa pelottavan paljon salaseuran looshia.
Taiteilijoita saattavat esimerkiksi syyttää elistismistä samat ihmiset, jotka lauantaisin ihan mielellään katselevat Valioliigan jalkapalloa tai yleisurheilun Eliittikisoja. Ei heitä ollenkaan pieni elitismi näytä haittaavan, kunhan se ajoitetaan viikonlopulle.
Edustaako kirjallisuus elitismiä, koska kirjastoon ei ole pääsymaksua, eikä edes kirjojen lainaamisesta tarvitse maksaa? Miksi ei F1-sirkusta ole alettu kutsua elistiseksi lajiksi sen jälkeen, kun kilpailut siirrettiin maksukanaville? Formuloita voivat livenä katsella enää harvalukuisat etuoikeutetut kansanryhmät. Eikö se ole nimen omaan elitismiä?
Miksi elitismi on täysin sallittua tai jopa ihailtavaa urheilussa, mutta tuomittavaa taiteessa? Eroavatko mainitut elitismin muodot jollain merkittävällä tavalla toisistaan?
Vaikuttaako urheilussa kansan positiivisiin mielikuviin esimerkiksi se, että urheilijat "nousevat lajin korkeimpaan eliittiin", kuten usein sanotaan. He eivät synny eliittiin, vaan ponnistelevat pitkään saavuttaakseen huipun.
Mutta kyllä kai samat ponnistelun vaatimukset pätevät myös taiteilijoihin? Miksi ei taiteilija saisi omilla lahjoillaan ja peräänantamattomalla työllä nousta oman lajinsa eliittiin ja sanoa tehneensä niin?
Ehkä erot mielikuvissa perustuvat medianäkyvyyden jakautumiseen? Taiteilijasta tulee tunnettu vasta sen jälkeen, kun hän on saavuttanut suuria. Yleisö ei saa seurata hänen uraansa sen alkuvaiheissa, sillä valtamediat eivät usein ole hänestä pätkääkään kiinnostuneita, ennen kuin hän lyö läpi ja esimerkiksi voittaa Pro Finlandia -mitalin tai saavuttaa kirjailijana ensimmäisen Finlandia-ehdokkuutensa. Juontuvatko suuren yleisön epäilykset kenties siitä, että taiteilijat usein vain tupsahtavat esille - ikään kuin he eivät olisi lainkaan tehneet työtä menestyksensä eteen?
Tai ärsyttääkö isänmaallisia kansalaisia jollain tapaa se, että taiteiden ylimmistä tunnustuksista nykyään käytetään nimitystä Finlandia-jotakin? Kuulostaako se teeskentelyltä?
Pitäisikö taiteisiin ennemmin omaksua jokin Kuninkuusravien kaltainen romanttisempi nimitys? Kuninkuusraveissa juoksevat suomenhevoset ja myös tangokilpailuissa palkitaan kuninkaallisia? Ehkä kansa ennemmin haluaisi muuttaa Suomen kuningaskunnaksi, jotta pääsisimme kaikenlaisesta elitismistä?
Ehkä suurimmat taiteiden ja urheilun väliset eroavaisuudet nähdään saavutusten mitattavuudessa. Urheilukilpailuissa on joskus erittäin helppo selvittää voittaja - ja hänen voittotuloksensa voidaan helposti ilmaista numeroilla: hän esimerkiksi juoksi 100 metriä tietyssä ajassa tai hyppäsi pituutta tietylle metriluvulle.
Myös urheilussa kuitenkin usein joudutaan turvautumaan tuomareihin. Heitä tarvitaan etenkin joukkuelajeissa, joissa pelaajille tuomitaan eri muotoisia rangaistuksia. Yksilölajeissa harkittu vastustajien häiritseminen on yleensä vaikeampaa.
Muutkin tekijät voivat vaikeuttaa kilpailijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamista urheilussa. Esimerkiksi edellä mainitussa formulakilpailuissa tai rallissa on kyse pitkälti välineurheilusta. Kuljettavat ovat hyvin eri arvoisessa asemassa sen suhteen, missä tallissa he ajavat. Tästäkään huolimatta lajia ei yleensä kutsuta elitistiseksi.
Taitoluistelua sentään pidetään joskus elitistisenä lajina, ehkä juuri siksi, että tuomariston toiminta voi tuntua salamyhkäiseltä tai epäreilulta. Siinäkin lajissa sentään juontajat voivat omalla toiminnallaan helpottaa yleisön pääsemistä sisälle lajin hienouksiin.
Liittyykö suurin merkitsevä tekijä itse asiassa tapahtumien juontamiseen ja selostamiseen? Katsojilta häipyvät tunteet lajin elitismistä, koska joku selostaa heille selkeällä suomen kielellä mitä on tapahtumassa - miksi tuo toinen voitti ja toinen hävisi? Tulisiko taiteissa lisätä nimen omaan selostamisen ja perustelujen osuutta?
Itsekin pidän huolestuttavana, että niin monen taidekilpailun tai apurahoja myöntävien tahojen viesteissä suoraan julistetaan, ettei päätöksiä perustella?
Onko tämä varsinainen ongelma? Tulisiko taiteilijoiden suorituksia ptrkiä lempeän määrätietoisesti avaamaan katkeamattomalla seloksuksella, niin kuin isä tai äiti lukisi iltasatua lapselleen, jossa erottuvat toisistaan tekojemme hyvät ja pahat seuraukset?
Ehkä taiteen ongelma on narratiivien ohuudessa? Me tahdomme tietää miten tähän on päästy, mitä lopputulos on tullut maksamaan? Kuka on tarinan sankari ja kuka on konna.
Otetaan lopuksi esille raha, koska siitä ei ainakaan ole kyse. Me kaikki tiedämme varsin hyvin, että Euroopassa yksittäinen jalkapalloilija saattaa vuodessa tienata summan, joka vastaa Suomen valtion taiteelle myöntämää valtiontukea tai jopa jonkin taidemuodon koko liikevaihtoa, mukaan lukien yksityinen sektori ja kaikki säätiöt.
Me tiedämme, että yritysjohtajat voivat palkita itsensä bonuksilla, jotka eivät välttämättä perustu yrityksen kurssinousuun tai muihin mitattaviin saavutuksiin. Taiteilijat kulkevat samaan aikaan rääsyissä ja pyytävät vähemmän palkkaa kuin mikään toinen ammattikunta, jopa vähemmän kuin työttömät. Heillä ei ole yhteiskunnassamme mitään taloudellista valtaa, eikä enempää kuin ripaus viihdeteollisuuden vaikutusvallasta. Silti heihin kohdistuu niin paljon vihaa.
Taiteita syytetään elitismistä, koska jostain syystä se vain tuntuu sopivalta syytökseltä. Olen lukenut läpi useita keskusteluja Facebookissa tai Homma-forumilla, mutta en vieläkään osaa nimetä ilmiön perimmäisiä syitä. Ihmisille voi tarjota faktoja, mutta silti mielipiteet eivät juurikaan horju. Koska hyvät taiteen vihaamisen perusteet loistavat poissaolollaan, voimme kaiketi vain todeta, että halut eivät motivoitu kovinkaan rationaalisista perusteista - pikemminkin perustelut useimmiten perustuvat tietämättömyyteen.
Ehkä tarvittaisiin joku poikkeava yksilö, joka osaisi itsereflektion keinoin pukea sanoiksi oman vihansa taustamotiivit. Se tietenkin samalla melkeimpä edellyttäisi sitä, että henkilö itse olisi melkoinen taiteilija.
Onko tietämisen kynnyksenä suuren yleisön laiskuus vai taidepiirien tapa sulkeutua itseensä?
Tavalliset ihmiset eivät tiedä paljoakaan taiteesta tai taiteilijoiden elämästä.
Tästä voi syyttää osaltaan mediaa, joka ei välitä tiedottaa taidemaailman tapahtumista samaan malliin kuin tiedotetaan vaikkapa urheilusta, josta julkaistaan sadoittain kolumneja ja pelien jälkianalyysejä joka viikko.
Toivoisin, että taidetta käsiteltäisiin enemmän kritiikkien ja kansantajuisten selostusten muodossa, mutta en ole varma haluavatko kaikki taidepiirit samaa.
Välillä tuntuu siltä kuin tuntemani taiteilijat olisivat salaa iloisia siitä, että yhteys kansaan on katkennut. Monilla on suorastaan sadistinen halu kostaa koulukiusaaminen tai aiempi vähättely omalla ylivertaisuudellaan. Eivät kaikki taiteilijat halua olla yleisönsä kanssa samalla viivalla, vaan katsovat heitä ylhäältä.
Kyllä sen vaistoaa. Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, mistä minä puhun.
Pienemmillä paikkakunnilla, kulttuuriseuroissa ja lautakunnissa mielellään myös ruokitaan tällaista mielikuvaa taiteesta, jotta paikalliset kulttuurihenkilöt voisivat tuntea itsensä muita paremmiksi, koska he arvostavat ja ymmärtävät taidetta.
Tällainen puhe suututtaa monia. Olen nähnyt sen joka kerta kun avaan suuni. Kyllä ylimielisyyden voi täysin oikeutetusti nimetä taiteen elitististen mielikuvien yhdeksi taustasyyksi. Tämä ei kuitenkaan yleensä päde alan parhaisiin, enemmänkin nuoriin kiipijöihin ja seurapiirien vähäpätöisempiin, mutta usein portinvartijoina toimiviin hännystelijöihin.
Monet tuntemani taiteen tekijät ovat erittäin nöyriä. He ovat saavuttaneet paljon, koska he tietävät, että kaikkein eniten merkitsee uuttera työnteko. He esiintyvät suurille yleisöille ja suuri yleisö rakastaa heitä, koska he ovat sydämeltään avoimia.
Kun heille myönnetään palkintoja, he kiittävät niitä, joille palkinto kuuluu - taustajoukkojaan, opettajiaan, valmentajiaan, puolisoaan ja kannustavaa yleisöä. Eivät he kuvittele kusipäisyyttään olevansa huipulla vain oman lahjakkuutensa ansiosta, vaikka kukaan tuskin epäilee, ettei heillä olisi myös lahjoja.
Suuri yleisö on taiteen äärellä usein kärsimätöntä ja se loukkaantuu helposti, jos jokin asia ei miellytä. Ihminen saattaa lukea runon, joka ei kosketa häntä itseään ja sen perusteella määrittellä kaiken runouden huonoksi. Epäilevät asenteet usein periytyvät suoraan heidän vanhemmiltaan. Eivät useimmatkaan runoja aktiivisesti vihaavat ihmiset tiedä runoudesta yhtikäs mitään.
Mitä kuitenkaan auttaa syyttää ketään osapuolta. Tarvittaisiin ennen kaikkea kärsivällisiä välittäjiä. Jokin suuri aikakausilehti voisi esimerkiksi tarjota runoudelle hieman palstatilaa, kunnes sattumalla itse kukin kohtaisi sellaisen runon, joka ei olisi niin huono kuin kaikki aiemmat. Ehdoton mielipide muuttuisi asteittain vähemmän ehdottomaksi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mitään keskustelua edes käydä runouden popularisoimiseksi. Tarvittaisiin jokin suuri muutos rakenteisiin ja toistaiseksi ainoat valonpilkahdukset ovat olleet Poetry Slam ja Open Mic -tilaisuudet, joissa baariyleisö voi itse esittää omia runojaan ja myös tuomarin asemassa arvioida muiden runoja. Tällaiset tapahtumat raottavat norsunluutornin ovea, vaikka tapahtumien kautta ei kovin helposti päästä aivan tornin huipulle, laakeriseppeleeseen asti.
Viralliset kustantamot eivät ole olleet lavarunoudelle vielä kovin suopeita. Kuka tahansa voi esittää runojaan pienelle yleisölle, mutta suuri yleisö jää usein tavoittamattomiin jopa parhailta lavarunoilijoilta, koska he eivät saa kirjojaan myyntiin yleisiin kirjakauppoihin ja koska suuren levikin lehdet, kuten Ilta-Sanomat tai Ilta-Lehti eivät millään tavoin edistä runouden näkyvyyttä.
Taidepiirit saisivat mielestäni edes haluta tällaista näkyvyyttä, mutta aika harva edes ottaa ajatusta tosissaan. Voin hyvin arvata, että Ilta-Lehteen säännöllisesti kirjoittava runoilija pian menettäisi kunnioituksensa kollegoidensa silmissä. Suurimpana syynä olisi varmaankin kateus, mutta "sellaisen populistisen puuhastelun huonoa vaikutusta kulttuurielämälle" tuskin perusteltaisiin kateuden kautta.
Pennittömien kulttuurikartelli
Lopuksi vielä tuore ja astetta radikaalimpi näkökulma taiteen elitismiin. Mitä jos taiteen eräänlainen elitismi juontuu juuri siitä, että taiteen tekijöillä ei yleensä ole kovinkaan suuria tuloja. He ovat tottuneet tekemään huomattavan paljon työtä olemattomalla palkalla tai jopa ilmaiseksi.
Sosiaalinen ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa "kulttuurikartelliksi" saa alkunsa siitä, kun taiteilijat ovat pakotettuja toimimaan yhdistyksissä ja osuuskunnissa. He tekevät toisilleen pieniä palveluksia ja jäävät kiitollisuudenvelkaan, koska kukaan ei oikein tiedä kuka on kenellekin eniten velkaa toisten teosten kommentoimisessa, tekstien editoimisessa tai näyttelyjen ripustamisessa. Taideperheestä tulee helposti hyvinkin tiivis, koska kukin on riippuvainen siitä, että tarvittaessa löytää jonkun, jolta saa materiaaliapuja tai kriittisen mielipiteen.
Jos taiteilijoilla olisi käytössään hyvin paljon rahaa, heidän ei tarvitsisi jakaa työtiloja ja tarvikkeita - tai hankkia yhteistoimin rahoitusta yhdistyksensä taiteelliseen toimintaan, joka auttaa heitä kutakin täyttämän oman kalenterinsa tapahtumilla ja yhteisesti sovituilla määräajoilla.
Rutiköyhien taiteilijoiden toimintaa motivoi keskinäinen kilpailu, kiitollisuudenvelka ja alan muille toimijoille, kuten kustantajille, galleristeille tai säätiöille annetut lupaukset. Työtä hyvin harvoin motivoi raha, koska palkat ovat epäsäännöllisiä ja myyntitulot epävarmoja.
Kulttuuripiirien ja tavallisen kansan välille syntyy merkittävä kulttuuriero, joka perustuu paitsi rahanhalveksimiseen, myös erityinen taituruus muiden motivaatiokeinojen hallinassa.
Taiteilija on itse asiassa motavaation ammattilainen aivan ari mittakaavassa kuin urheiluvalmentaja, joka voi luvata joukkueelleen rahaa ja menestystä. Taiteilija voi luvata itselleen vain rankkaa työtä ja ympäröivän yhteiskunnan halveksuntaa, mutta silti hän herää aamulla aikaisin ja aloittaa 12 tunnin työpäivän, josta ei viikon päätteeksi heltiä penniäkään.
Eräänlaista hengen elitismiä edustaa rautainen tahto, joka ei ole alisteinen rahalle. Ehkä siksi vasemmistopuolueet osaavat arvostaa taiteilijoiden karismaa. He näkevät ihmisen, joka kulkee kirpparirääsyissä, mutta ulkonäöstään huolimatta on rutiineissaan äärimmäisen kurinalainen ja määrätietoinen kuin huippu-urheilija.
Toisaalta eräänlaista elitismiä edustaa myös taiteilijapiirien sisään päin lämmennyt kulttuurikartelli, jossa ulkopuolisen on vaikea saavuttaa uskottavuutta, ennen kuin hän on monella tavoin todistanut itsensä. Myös taiteen kommunikaatio on valitettavan usein rajoittunut näiden kartellien sisäpuolelle. Kullakin taiteenmuodolla on oma diskurssinsa sekä muusta yhteiskunnasta riippumattomat muoti-ilmiönsä.
Saadessaan toisiltaan riittävän paljon apua ja kunnioitusta voi taiteilijayhteisö jopa täysin lopettaa ulkomaailmalle viestittelemisen. Esseet julkaistaan omissa lehdissä. Keskustelut käydään tietyn ravintolan tietyssä pöydässä.
Aikaa myöten kartelli alkaa muistuttaa pelottavan paljon salaseuran looshia.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2015
Iittalan laatu järkyttävästi heikentynyt
Täytyy nyt tämäkin sanoa ääneen, sillä kansallistunto velvoittaa minua vaatimaan tiettyjä standardeja.
Olen murheissani siitä, että Iittalan lasien laatu kaiken aikaa heikentynyt. Tuotantoa on asteittain siirretty halpamaihin ja lasimassaa on vaihdettu halvempaan sillä seurauksella, että nykyään uutena ostetut Iittalan astiat voivat olla täyttä sekundaa.
Tiesin, että 2000-luvulla yrityksen sisällä on suoritettu monenlaisia uudelleenorganisointeja, tuotannollisten säästöjen aikaansaamiseksi, mutta pahimmat aavistukseni alkoivat varmistuivat, kun aloin selvittää tavallisten kuluttajien kokemuksia.
Ellit.fi: "Rikkoutuvat Iittalan lasit"
Vastaavia kokemuksia löytyy vauva-forumilta, otsikolla "Iittalan laatu järkyttävää!"
Liki sama keskustelu on käyty myös Meidän perhe -forumilla:
Nykyään sääntö on melkein se, että mitä uudempana Iittalan astioita on ostettu, sitä heikkolaatuisempia ne ovat. Iittala ratsastaa entisellä maineellaan, mutta on järjestelmällisesti tuhoamassa omaa uskottavuuttaan halventamalla valmistuskustannuksiaan.
Käytetty lasimassa on heikompilaatuista, työ aiempaa koneistetumpaa ja viimeistely huolimatonta.
Onneksi kirpputoreilta on yhä mahdollista löytää vanhempia astioita, jotka kestävät käyttöä lähes loputtomasti. Käytettynä ostetut laatuaikojen lasit ovat yleensä myös halvempia.
Monella on silti se käsitys, että uusi olisi parempaa. Useimmat kotimaisina design-tuotteina myydyt astiat eivät enää ole Suomessa valmistettuja. Malli on ehkä perinteinen ja Suomessa suunniteltu, mutta astiat valmistetaan halpamaissa.
Olen muutamia kertoja pudottanut 1950-luvulla valmistetun kotimaisen vesilasin esimerkiksi kivilattialle(!), jonka päällä on ohut matto tai parketille, jonka päällä ei ole mattoa. Vanhemmat lasit vain pomppaavat, eikä niissä näy säröäkään. Uudemmat lasit eivät aina kestä edes sitä, jos ne kaatuvat pöydälle.
Vanhoja viinilaseja voi myös melko turvallisesti kilisyttää toisiaan vasten juhlassa. Niistä ei noin vain lohkeile paloja. Koko kilisytämisen perinne on kohta katoamassa, koska lasit eivät kestä sellaista käyttöä. Uudemmat lasit saattavat kokonaan haljeta osuessaan yhteen tai katketa jopa jalan kohdalta.
Olisi hienoa jos Kuningaskuluttaja, Prisma-studio tai jokin aikakausilehti, kuten Tekniikan Maailma teettäisi rasitustestin, jossa Iittalan eri aikakauden lasien kestävyyttä mitattaisiin. Voisin lyödä vetoa, että yli 30 vuotta vanhat lasit voittaisivat kaikilla osa-alueilla.
Olen murheissani siitä, että Iittalan lasien laatu kaiken aikaa heikentynyt. Tuotantoa on asteittain siirretty halpamaihin ja lasimassaa on vaihdettu halvempaan sillä seurauksella, että nykyään uutena ostetut Iittalan astiat voivat olla täyttä sekundaa.
Tiesin, että 2000-luvulla yrityksen sisällä on suoritettu monenlaisia uudelleenorganisointeja, tuotannollisten säästöjen aikaansaamiseksi, mutta pahimmat aavistukseni alkoivat varmistuivat, kun aloin selvittää tavallisten kuluttajien kokemuksia.
Ellit.fi: "Rikkoutuvat Iittalan lasit"
"Valmistajat luottavat liikaa vahvaan brandiin, ja ovat alkaneet säästää valmistuskuluissa laadun kustannuksella!"
"Minulla hajosi myös heti ekassa pesussa 2 vedenvihreää 21cl kartiolasia... tämä iittalan paska laatu ei enää innosta, jos saa kokoajan varoa!"
"Saimme häälahjaksi Iittalan laseja, joita alussa pesimme käsin ja myöhemmin koneella niitä, jotka eivät olleet jo hajonneet. Käsipesussa ne hajosivat helpommin kuin koneessa. Kaikki meni muutamassa vuodessa rikki, jopa ne käyttämättömat Ultima thulet... Pohja irtosi muutamasta lasista."http://keskustelu.ellit.fi/threads/rikkoutuvat-iittalan-lasit.1846157/page-2
Vastaavia kokemuksia löytyy vauva-forumilta, otsikolla "Iittalan laatu järkyttävää!"
"menin ostamaan Anttilasta Iittalan Vitriini-rasiaa, ja oli todella työn takana löytää virheetön yksilö. Lähes kaikissa oli pahoja virheitä, jotka todella huomasi."http://www.vauva.fi/keskustelu/3899882/ketju/iittalan_laatu_jarkyttavaa
"Joo, vuosia sitten mietimme, ostaisimmeko kartio-laseja arkikäyttöön. Kaikissa oli valumia pinnassa vaikka ykköslaatua piti olla. Ostimme sitten Ikean laseja ja ovat olleet hyviä nekin, elleivät jopa parempia!"
Liki sama keskustelu on käyty myös Meidän perhe -forumilla:
http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/981484/ketju/pikkasen_menee_kaamit_iittalan_laseihin"pikkasen menee käämit iittalan laseihinniitä hajoo koko ajan. äsken putosi "ote" lasista pohja. tiedän että korvaavat taas kerran uusilla laseilla, mutta miten tää on edes mahdollista että kyseisen firmat lasit ei kestä muutamaa kuukautta kauenpaa. niin ja ihan normaali käytössä ovat, ei heitellä eikä pudotella.."
Kaksplus:Samaa täällä"laseista lohkeilee reunoista paloja, tulee isoja halkeamia jotka johtavat pohjan tippumiseen. 24 lasin sarjasta on jäljellä alle puolet."
http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1217435-huonolaatuiset-iittalan-lasit/Huonolaatuiset (?) Iittalan lasit
Ostin pari viikkoa sitten Kartio-laseja, niitä isompia.
Yksi hajosi tiskikoneen jäljiltä, yhdestä murtui reunasta pikku pala. Pesen astiat 50 asteessa. Olenko käsitellyt noita laseja jotenkin väärin, vai ovatko ne tosiaan noin huonoa laatua?
Nykyään sääntö on melkein se, että mitä uudempana Iittalan astioita on ostettu, sitä heikkolaatuisempia ne ovat. Iittala ratsastaa entisellä maineellaan, mutta on järjestelmällisesti tuhoamassa omaa uskottavuuttaan halventamalla valmistuskustannuksiaan.
Käytetty lasimassa on heikompilaatuista, työ aiempaa koneistetumpaa ja viimeistely huolimatonta.
Onneksi kirpputoreilta on yhä mahdollista löytää vanhempia astioita, jotka kestävät käyttöä lähes loputtomasti. Käytettynä ostetut laatuaikojen lasit ovat yleensä myös halvempia.
Monella on silti se käsitys, että uusi olisi parempaa. Useimmat kotimaisina design-tuotteina myydyt astiat eivät enää ole Suomessa valmistettuja. Malli on ehkä perinteinen ja Suomessa suunniteltu, mutta astiat valmistetaan halpamaissa.
Olen muutamia kertoja pudottanut 1950-luvulla valmistetun kotimaisen vesilasin esimerkiksi kivilattialle(!), jonka päällä on ohut matto tai parketille, jonka päällä ei ole mattoa. Vanhemmat lasit vain pomppaavat, eikä niissä näy säröäkään. Uudemmat lasit eivät aina kestä edes sitä, jos ne kaatuvat pöydälle.
Vanhoja viinilaseja voi myös melko turvallisesti kilisyttää toisiaan vasten juhlassa. Niistä ei noin vain lohkeile paloja. Koko kilisytämisen perinne on kohta katoamassa, koska lasit eivät kestä sellaista käyttöä. Uudemmat lasit saattavat kokonaan haljeta osuessaan yhteen tai katketa jopa jalan kohdalta.
Olisi hienoa jos Kuningaskuluttaja, Prisma-studio tai jokin aikakausilehti, kuten Tekniikan Maailma teettäisi rasitustestin, jossa Iittalan eri aikakauden lasien kestävyyttä mitattaisiin. Voisin lyödä vetoa, että yli 30 vuotta vanhat lasit voittaisivat kaikilla osa-alueilla.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Oksymoron superlatiivin korvaajana
Gradun kirjoittamisen aikoihin ja etenkin hieman sen jälkeen keksin useita pieniä tutkimusaiheesta liittyen suomen kieleen.
Parhaimmillaan kyse on niin pienestä huomiosta, että sen juuri mahduttaa kolumniin tai blogikirjoitukseen. Syvempi tutkimus vaatisi tietenkin aikaa, mutta usein jo kysymyksenasettelu riittää siihen, että ilmiön tiedostaa.
Ja sehän oikeastaan jo riittää pitkälle, että herää tietty utelisuus kieltä kohtaan. Vuosien varrella kertyy monenlaisia näkökulmia. Tässä niistä yksi:
Netistä löytyy useita lyhyitä määritelmiä runousopilliselle termille "oksymoron". Ne eivät kerro juurikaan sen enempää kuin, että kyse on paradoksista, jota käytetään kirjallisena tehokeinona.
Wikipedian mukaan jo sana itse muodostuu tällaisesta käsitteellisestä ristiriidasta:
On mahdollista luoda pitkä lista sellaisia oksymoroneja, joita tuskin kukaan käyttäisi, koska ne ovat liian ilmeisesti järjenvastaisia, kuten: "rutiköyhä miljonääri". Lisäksi kaikki näennäiset sanallisen ristiriidat eivät aina ole oksymoroneja, vaan pikemminkin kuvaavat aste-eroja: "miehekäs nainen"/"naisellinen mies".
Jotkin oksymoronit ovat myös näennäisestä mahdottomuudestaan huolimatta ainakin jossain määrin mahdollisia, kuten:
Artikkelin otsikossa viittaan oksymoronin käyttöön ylisanojen ja liioittelun yhteydessä. Nykyään kielemme on turvillaan monikäyttöisiä vahvistussanoja, kuten edellä nähty sairaan...
Usein kyse onkin kirosanasta, josta sattumalta muodostuu paradoksi:
Suomen kielen tutkimuksen kannalta myönnän heti, etten uskalla tältä istumalta väittää, että osaisin täsmällisesti luokitella oksymoron-rakenteen enimmäistä osaa muuksi kuin "apusanaksi". Aina kyse ei ole adjektiivista, vaan esimerkiksi genetiivi-muotoisesta subjektiivista.
Jälkimmäinen sana on kuvaileva tai tyypittelevä, mutta sekään ei ole itsessään aina adjektiivi. Kahden sanan yhteenliittymä voi siitä huolimatta toimia kuten adjektiivi, vaikka se ei taipuisi adjektiivin lailla. Itse asiassa nyt kun mietin niin en osaa sanoa rienaavassa käytössä esiintyvistä sanoista aina muutoinkaan niiden sanaluokkaa.
Monet apusana/adjektiivit, kuten kiva, eivät edes taivu kunnolla superlatiivimuotoiseksi: kiva, kivempi, kivoin.
Avuksi tarvitaan melkein aiva apusanaa, kuten "kaikkein kivoin", "kaikista kivoin" tai "ihan sairaan kiva".
Lasten ja nuorten käyttämien lyhyiden sanojen taivuttaminen on vaikeaa, jos ne halutaan ymmärtää adjektiiviksi:
Varsinainen tutkimusaihe voisi olla A) tällaisten rakenteiden määrän tutkiminen nuorten kielessä sekä B) kokevatko kielenkäyttäjät oksymoronin sisältävät rakenteet erityisen voimallisiksi, koska niiden järjenvastaisuus jollain ritualistisella tavalla tunkeutuvat tunteiden maagiseen ytimeen - ja ne lisäksi tarjoavat mahdollisuuden sanaleikkeihin, jotka vetoavat ainakin omaan kielitajuuni.
Parhaimmillaan kyse on niin pienestä huomiosta, että sen juuri mahduttaa kolumniin tai blogikirjoitukseen. Syvempi tutkimus vaatisi tietenkin aikaa, mutta usein jo kysymyksenasettelu riittää siihen, että ilmiön tiedostaa.
Ja sehän oikeastaan jo riittää pitkälle, että herää tietty utelisuus kieltä kohtaan. Vuosien varrella kertyy monenlaisia näkökulmia. Tässä niistä yksi:
Netistä löytyy useita lyhyitä määritelmiä runousopilliselle termille "oksymoron". Ne eivät kerro juurikaan sen enempää kuin, että kyse on paradoksista, jota käytetään kirjallisena tehokeinona.
Wikipedian mukaan jo sana itse muodostuu tällaisesta käsitteellisestä ristiriidasta:
Sana oksymoron tulee kreikan kielen sanoista oksys ('terävä') ja moros ('tylsä'). http://fi.wikipedia.org/wiki/OksymoronArtikkeli tarjoaa esimerkkejä:
valtava kääpiö
julkinen salaisuus
kamalan ihana
valtavan pieni
uusi klassikko
täsmällinen arviojoita on helppo keksiä lisää:
törkeän sivistynyt / jumalattoman hurskas
hirvittävän kaunis / ihan sika komea
sairaan terveellinen / järkyttävän tasapainoinen
räikeän yksivärinen jne.Omat esimerkkini eivät kuitenkaan ole samalla tavalla kieleen vakiintuneita fraaseja, kuten "julkinen salaisuus" tai huomaamattomia latteuksia, kuten "täsmällinen arvio".
On mahdollista luoda pitkä lista sellaisia oksymoroneja, joita tuskin kukaan käyttäisi, koska ne ovat liian ilmeisesti järjenvastaisia, kuten: "rutiköyhä miljonääri". Lisäksi kaikki näennäiset sanallisen ristiriidat eivät aina ole oksymoroneja, vaan pikemminkin kuvaavat aste-eroja: "miehekäs nainen"/"naisellinen mies".
Jotkin oksymoronit ovat myös näennäisestä mahdottomuudestaan huolimatta ainakin jossain määrin mahdollisia, kuten:
pimeä tähti
helvetin enkelit
raitis alkoholisti
lihaton lihamakaronilaatikkotai perustuvat sarkasmiin
Espoon keskus (Wikipedia)Kenties myös "kalakukko" voitaisiin myöskin lukea jonkinlaiseksi oksymoroniksi?
Artikkelin otsikossa viittaan oksymoronin käyttöön ylisanojen ja liioittelun yhteydessä. Nykyään kielemme on turvillaan monikäyttöisiä vahvistussanoja, kuten edellä nähty sairaan...
sairaan kivaOksymoronin synty ei näissä tapauksissa perustu siihen, että kielen käyttäjä välttämättä tiedostaisi soveltavansa ristiriitaa. Hän vain käyttää sanaa sairas joka toisessa lauseessa, joka hänen suustaan tulee ulos.
sairaan tyylikäs
sairaan tyhmä
sairaan virkistävä
sairaan...
Usein kyse onkin kirosanasta, josta sattumalta muodostuu paradoksi:
vitun kyrpä!
saatanan uskikset!
helvetin maailmanparantaja!Helvetin enkeleiden nimi on kaikkiaan varsin nokkela ja ehkä juuri siitä syystä kyseinen moottoripyöräkerho on ollut helppo brändätä historiaan.
Suomen kielen tutkimuksen kannalta myönnän heti, etten uskalla tältä istumalta väittää, että osaisin täsmällisesti luokitella oksymoron-rakenteen enimmäistä osaa muuksi kuin "apusanaksi". Aina kyse ei ole adjektiivista, vaan esimerkiksi genetiivi-muotoisesta subjektiivista.
Jälkimmäinen sana on kuvaileva tai tyypittelevä, mutta sekään ei ole itsessään aina adjektiivi. Kahden sanan yhteenliittymä voi siitä huolimatta toimia kuten adjektiivi, vaikka se ei taipuisi adjektiivin lailla. Itse asiassa nyt kun mietin niin en osaa sanoa rienaavassa käytössä esiintyvistä sanoista aina muutoinkaan niiden sanaluokkaa.
Monet apusana/adjektiivit, kuten kiva, eivät edes taivu kunnolla superlatiivimuotoiseksi: kiva, kivempi, kivoin.
Avuksi tarvitaan melkein aiva apusanaa, kuten "kaikkein kivoin", "kaikista kivoin" tai "ihan sairaan kiva".
Lasten ja nuorten käyttämien lyhyiden sanojen taivuttaminen on vaikeaa, jos ne halutaan ymmärtää adjektiiviksi:
homo, homompi, *homoin.Koska herjasanat eivät taivu superlatiiviin (vaikka ne ymmärretään semanttisesti adjektiivien kaltaiseksi), ja siitä huolimatta tarvitaan liioittelua, päädymme nykyiseen apusanojen ylitarjontaan, jossa puolivahingossa syntyy yksi jos toinenkin oksymoron.
kyrpä, *kyrvempi, *kyrvöin
horo... *horoin
lutka...
ääliö...
Varsinainen tutkimusaihe voisi olla A) tällaisten rakenteiden määrän tutkiminen nuorten kielessä sekä B) kokevatko kielenkäyttäjät oksymoronin sisältävät rakenteet erityisen voimallisiksi, koska niiden järjenvastaisuus jollain ritualistisella tavalla tunkeutuvat tunteiden maagiseen ytimeen - ja ne lisäksi tarjoavat mahdollisuuden sanaleikkeihin, jotka vetoavat ainakin omaan kielitajuuni.
perjantai 17. huhtikuuta 2015
Batmanin vapaus
Olen muutamia kertoa aiemminkin jo kirjoittanut negatiivisen ja positiivisen vapauden erottelun riittämättömyydestä. Vapaudesta puhutaan paljon filosofiassa ja politiikassa, mutta siitä puhuttaessa käytetään niin karkeita käsitteitä, että olisi melkein sama vain vaieta.
Vapauden voi ensinnäkin jakaa helposti kolmeen ulottuvuuteen, joilla kaikilla negatiivista tai positiivista vapautta voi tarkastella erikseen:
1) Fysikaalis-biologiset tekijät, kuten henkilön oma terveys tai esimerkiksi pituus. Yksilö ei välttämättä ole syntymästä vapaa luomaan uraa pelaamalla koripalloa, jos hän on kääpiö.
2) Yhteiskunnalliset tekijät, kuten lainsäädäntö tai valtion turvallisuus ja taloudellinen hyvinvointi. Yleensä filosofit ovat syystäkin keskittyneet oikean lainsäädännön suunnittelemiseen, jotta ihmisten vapaus maksimoitaisiin ja potentiaalinsa voitaisiin ottaa käyttöön. (Nämä voi hahmottaa samansuuntaisiksi tai vastakkaisiksi päämääriksi.)
Utilitaarisesti voidaan ajatella, että yhteiskunta ja talous jakautuu kahteen päälinjaan myös sitä kautta, tuleeko tavoitteena olla keskimääräisen yksilön vapauden maksimointi vaiko rikkaiden tai poikkeuksellisten lahjakkaiden yksilöiden vapauden maksimointi.
Lainsäädännön (tai politiikan) ja rahatalouden voisi erottaa toisistaan kahdeksi vapauden ulottuvuudeksi, mutta ajattelen, että yhteiskuntafilosofian tai kansantaloustieteen perimmäisenä tarkoituksena on tutkia niiden keskinäistä suhdetta kumpaakaan unohtamatta.
3) Mentaaliset tekijät, kuten motivaatio, itseluottamus, fobiat, tietotaito, tietoisuus mahdollisuuksista, keskittymiskyky, sosiaaliset taidot, mielenterveys ja lukematon määrä muuta "hyveitä".
Jälkimmäinen vapauksien ulottuvuus kuuluu pikemminkin pedagigiikan ja eri terapiamuotojen, elämänhallinnan ja menestysoppaiden, elämänkatsomusten, elämäntapavalintojen ynnä muun Life-Coach spesialismin piiriin.
Yhteisellä nimellä näitä elämä-alkuisia sanoja on luokiteltu elämänfilosofian alaan, eikä jostain syystä esimerkiksi Helsingin Yliopistolla käytännöllisen filosofian opintoihin sisälly ainuttakaan kurssia elämänfilosofiasta.
Batmanin vapaus alkaa mielenhäiriöstä
Miten sitten Lepakkomies liittyy tähän kaikkeen?
Yleensä jos filosofiassa on sokea piste, löytyy siihen vastauksia populaarikulttuurista. Neljä vuotta sitten kirjoitin kieli poskella esseen Väiski Vemmelsäärestä ja Frank Drebinistä.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2011/09/koheltava-tutkielma-vapaudesta.html
Vuoden 2011 essee on varsin sekalaisesti jäsennetty, sillä se on kirjoitettu lennosta, kuten blogitekstit yleensä. Silti muutama ajatus tuntuu yhä ihan varteenotettavalta - lähinnä juuri siksi, että filosofiassa niistä vaietaan.
Batman on toinen huutava esimerkki siitä, mitä vapaus voisi merkitä - tai miten se kuvitellaan.
Bruce Wayne on kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen. Ensinnäkin hän on pohjattoman rikas. Lisäksi hän on samaan aikaan urheilullinen ja älykäs. Positiivista vapautta hänellä toisin sanoen riittää yllin kyllin.
Varsinainen vapauden ilmentymä hänestä kuitenkin tulee vasta fobian ja trauman kautta, kun hän näkee vanhempiensa murhattavan ja putoaa kaivoon, jossa on lepakoita.
Jos Bruce Wayne käyttäytyisi kuten miljonääri, me emme ajattelisi että hän edustaa vapautta. Hän edustaisi pikemminkin etuoikeuksia. Hän voisi ajaa hienolla autolla, käydä bisneslounaille ja järjestää PlayBoy-tason juhlia omalla kartanollaan, mutta samaan aikaan hän kärsisi - tai näin me ainakin kuvittelemme.
Hän ei olisi vapaa, sillä hänestä tulisi oman yhteiskuntaluokkansa vanki. Hän ilmentäisi ylhäältä ojennettuja mahdollisuuksia, valitsisi jonkin annetuista elämänurista tai vain ajautuisi rappiolle ja toteuttaisi hemmotellut miljonääriperijän stereotypioita.
Itse asiassa elokuvissa me näemme kuin Bruce Wayne vaipuu rappiolle heti kun hän lakkaa olemasta Batman. Jos hän ei joisi, hän olisi tylsä. Rikkaus ei maistu miltään sen rinnalla, että voi ilmentää omaa sairauttaan.
Eräällä tavoin Batman on taiteilija, jonka täytyy pakkomielteisesti toteuttaa itseään. Hänen luomisen välineensä ovat nyrkit. Vahvoin pensselinvedoin hän ilmentää suurkaupungin yössä omaa kutsumustaan ja maalaa oikeuden toteutumista päin rikollisten pläsiä.
Batmanin vapaus edellyttää lainvastaisuutta
Rikolliset eivät ole Batmanin ainoa vastustaja. Tarinat alleeviivaavat moneen kertaan, että varsinainen päävastustaja on Gotham City, jonka silkka suuruus pakottaa sen eräällä tavoin mädäntymään pystyyn.
Gotham on myös Batmanin suojeluksessa. Hän suojelee Gotham Cityä siltä itseltään.
Gotham City on säädyllisyyden sekä ihmisen alhaisimman luonnon ikuisen kamppalun taistelukenttä. Päiväsaikaan kaupunki on täynnä tekopyhyyttä. Eräällä tavoin kaikki sen asukkaat pitävät kasvoillaan naamiota. Jokainen on jotain muuta kuin mitä he esittävät - paitsi ehkä Jokeri, joka on sanoutunut irti kaupungin tästä puolesta. (Tarkemmin ajateltuna muutama muukin Batmanin arkkivihollinen on sidottu omaan rooliinsa, eikä heillä ole normaaliuden suojapukua.)
Säädyllisyyden ohella Batmanin vastustaja on lainsäädäntö. Hänet luokitellaan rikolliseksi, koska hän toteuttaa korkeampaa oikeutta.
Kenties emme edes uskoisi, että Batman kykenee vastustamaan korruptoitumista, ellei hän olisi niin rikas ja mielenhäiriöinen. Hänen hulluutensa eräällä tavoin vapauttaa hänet vastuusta - ja samaan aikaan myös tavallisen inhimillisyyden itsekeskeisistä piirteistä.
Batmanin vapaus edellyttää sitä, ettei hän kuulu kumpaankaan maailmaan. Hän ei noudata lakia, mutta ei myöskään alkukantaista inhimillisyyttä.
Konservatiivinen lainsäädännön peruste on ihmisten pimeimpien puolien hillitseminen. Me alistumme laille, jotta voisimme elää paivässä. Jos olemme rikollisia tai taiteilijoita, päästämme itsessämme valloilleen asiattomat ajatukset ja siirrymme asumaan yöhön.
Taiteilija ei muun yhteiskunnan näkökulmasta ole sen enempää kuin hulttio ja pikkurikollinen. Vaikka taiteilija on Batman, hänet luokitellaan Batmanin tavoin vain ihme hiippailijaksi.
Todellinen taiteilija tietää, että hänen vahvuutensa perusta on traumassa. Se muuntaa hänet ihmisenä. Vaikka hän luopuisi kokonaan yleisestä säädyllisyydestä, hän ei muutu itsekkääksi pedoksi, vaan ylläpitää omaa sisäistä moraaliaan.
Muut eivät ehkä ymmärrä sen moraalin arvoperustaa, mutta taiteilija tietää, että hänen koodinsa on omassa monimutkaisessa ihanteellisuudessaan paljon kirjoitettua lakia korkeampiluokkaisempi. Batmanin lailla hän ei ole vallaton, vaikka pakeneekin valtaa. Hän on vapaa.
 |
| Gotham City on häkki, johon Batmanin oma velvollisuudentunto on hänet vanginnut. |
1) Fysikaalis-biologiset tekijät, kuten henkilön oma terveys tai esimerkiksi pituus. Yksilö ei välttämättä ole syntymästä vapaa luomaan uraa pelaamalla koripalloa, jos hän on kääpiö.
2) Yhteiskunnalliset tekijät, kuten lainsäädäntö tai valtion turvallisuus ja taloudellinen hyvinvointi. Yleensä filosofit ovat syystäkin keskittyneet oikean lainsäädännön suunnittelemiseen, jotta ihmisten vapaus maksimoitaisiin ja potentiaalinsa voitaisiin ottaa käyttöön. (Nämä voi hahmottaa samansuuntaisiksi tai vastakkaisiksi päämääriksi.)
Utilitaarisesti voidaan ajatella, että yhteiskunta ja talous jakautuu kahteen päälinjaan myös sitä kautta, tuleeko tavoitteena olla keskimääräisen yksilön vapauden maksimointi vaiko rikkaiden tai poikkeuksellisten lahjakkaiden yksilöiden vapauden maksimointi.
Lainsäädännön (tai politiikan) ja rahatalouden voisi erottaa toisistaan kahdeksi vapauden ulottuvuudeksi, mutta ajattelen, että yhteiskuntafilosofian tai kansantaloustieteen perimmäisenä tarkoituksena on tutkia niiden keskinäistä suhdetta kumpaakaan unohtamatta.
3) Mentaaliset tekijät, kuten motivaatio, itseluottamus, fobiat, tietotaito, tietoisuus mahdollisuuksista, keskittymiskyky, sosiaaliset taidot, mielenterveys ja lukematon määrä muuta "hyveitä".
Jälkimmäinen vapauksien ulottuvuus kuuluu pikemminkin pedagigiikan ja eri terapiamuotojen, elämänhallinnan ja menestysoppaiden, elämänkatsomusten, elämäntapavalintojen ynnä muun Life-Coach spesialismin piiriin.
Yhteisellä nimellä näitä elämä-alkuisia sanoja on luokiteltu elämänfilosofian alaan, eikä jostain syystä esimerkiksi Helsingin Yliopistolla käytännöllisen filosofian opintoihin sisälly ainuttakaan kurssia elämänfilosofiasta.
Batmanin vapaus alkaa mielenhäiriöstä
Miten sitten Lepakkomies liittyy tähän kaikkeen?
Yleensä jos filosofiassa on sokea piste, löytyy siihen vastauksia populaarikulttuurista. Neljä vuotta sitten kirjoitin kieli poskella esseen Väiski Vemmelsäärestä ja Frank Drebinistä.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2011/09/koheltava-tutkielma-vapaudesta.html
Vuoden 2011 essee on varsin sekalaisesti jäsennetty, sillä se on kirjoitettu lennosta, kuten blogitekstit yleensä. Silti muutama ajatus tuntuu yhä ihan varteenotettavalta - lähinnä juuri siksi, että filosofiassa niistä vaietaan.
Batman on toinen huutava esimerkki siitä, mitä vapaus voisi merkitä - tai miten se kuvitellaan.
Bruce Wayne on kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen. Ensinnäkin hän on pohjattoman rikas. Lisäksi hän on samaan aikaan urheilullinen ja älykäs. Positiivista vapautta hänellä toisin sanoen riittää yllin kyllin.
Varsinainen vapauden ilmentymä hänestä kuitenkin tulee vasta fobian ja trauman kautta, kun hän näkee vanhempiensa murhattavan ja putoaa kaivoon, jossa on lepakoita.
Jos Bruce Wayne käyttäytyisi kuten miljonääri, me emme ajattelisi että hän edustaa vapautta. Hän edustaisi pikemminkin etuoikeuksia. Hän voisi ajaa hienolla autolla, käydä bisneslounaille ja järjestää PlayBoy-tason juhlia omalla kartanollaan, mutta samaan aikaan hän kärsisi - tai näin me ainakin kuvittelemme.
Itse asiassa elokuvissa me näemme kuin Bruce Wayne vaipuu rappiolle heti kun hän lakkaa olemasta Batman. Jos hän ei joisi, hän olisi tylsä. Rikkaus ei maistu miltään sen rinnalla, että voi ilmentää omaa sairauttaan.
Eräällä tavoin Batman on taiteilija, jonka täytyy pakkomielteisesti toteuttaa itseään. Hänen luomisen välineensä ovat nyrkit. Vahvoin pensselinvedoin hän ilmentää suurkaupungin yössä omaa kutsumustaan ja maalaa oikeuden toteutumista päin rikollisten pläsiä.
Batmanin vapaus edellyttää lainvastaisuutta
Rikolliset eivät ole Batmanin ainoa vastustaja. Tarinat alleeviivaavat moneen kertaan, että varsinainen päävastustaja on Gotham City, jonka silkka suuruus pakottaa sen eräällä tavoin mädäntymään pystyyn.
Gotham on myös Batmanin suojeluksessa. Hän suojelee Gotham Cityä siltä itseltään.
Säädyllisyyden ohella Batmanin vastustaja on lainsäädäntö. Hänet luokitellaan rikolliseksi, koska hän toteuttaa korkeampaa oikeutta.
Kenties emme edes uskoisi, että Batman kykenee vastustamaan korruptoitumista, ellei hän olisi niin rikas ja mielenhäiriöinen. Hänen hulluutensa eräällä tavoin vapauttaa hänet vastuusta - ja samaan aikaan myös tavallisen inhimillisyyden itsekeskeisistä piirteistä.
Konservatiivinen lainsäädännön peruste on ihmisten pimeimpien puolien hillitseminen. Me alistumme laille, jotta voisimme elää paivässä. Jos olemme rikollisia tai taiteilijoita, päästämme itsessämme valloilleen asiattomat ajatukset ja siirrymme asumaan yöhön.
Taiteilija ei muun yhteiskunnan näkökulmasta ole sen enempää kuin hulttio ja pikkurikollinen. Vaikka taiteilija on Batman, hänet luokitellaan Batmanin tavoin vain ihme hiippailijaksi.
Todellinen taiteilija tietää, että hänen vahvuutensa perusta on traumassa. Se muuntaa hänet ihmisenä. Vaikka hän luopuisi kokonaan yleisestä säädyllisyydestä, hän ei muutu itsekkääksi pedoksi, vaan ylläpitää omaa sisäistä moraaliaan.
Muut eivät ehkä ymmärrä sen moraalin arvoperustaa, mutta taiteilija tietää, että hänen koodinsa on omassa monimutkaisessa ihanteellisuudessaan paljon kirjoitettua lakia korkeampiluokkaisempi. Batmanin lailla hän ei ole vallaton, vaikka pakeneekin valtaa. Hän on vapaa.
torstai 16. huhtikuuta 2015
Parta - The Beard
Tieteessä yleinen käsitys on, että kyseenalaistamisen ja kokeilujen kautta lähestytään asteittain totuutta.
Valitettavasti tieteilijöiden yleinen käsitys on väärä. Todellisuudessa tärkein tieteellistä maailmankatsomusta edistävä tekijä on parta.
Monet miehet (ja naisetkin) ovat turhaan koettaneet edistää totuutta, mutta heitä ei ole uskottu - eikä edellekään uskota - koska heillä on ollut liian vähän karvoitusta naamassaan.
Toki asiaan vaikuttaa myös muoti. Enemmän kuitenkin parta. Miten niin muka?
Aloitetaan 1800-luvusta. Kenet me tunnemme suurimpina tieteellisen tai poliittisen keskustelun auktoriteetteina?
Moni puhui evoluutiosta, mutta Charles Darwinia uskottiin, koska parta.
Darwinin parta on paksu ja tuuhea kuin Joulupukilla.
Toinen yhtä tunnettu ja nykyäänkin arvovaltainen saman aikakauden ikoni on Karl Marx.
Taas on parta paksu ja tuukea kuin joulupukilla. Näin ne mielipiteet myyvät ja tekevät kauppansa.
1800-luvun merkittävin amerikkainen runoilija oli Walt Whitman, joka myös pääosin kuvataan valkeapartaisena vanhana ukkona.
Entä kuka on nykyään tunnetuin suomalainen tieteentekijä? Tiedebarometri tarjotkoon vastauksen. Sen mukaan tunnetuin tieteen kasvo on kukapas muukaan kuin Esko Valtaoja.
Valtaoja on menestynyt siitäkin huolimatta, ettei yleensä esiinny mustavalkoisena.
Filosofian kuuluisin ikoni lienee Sokrates.
Parta, parta, parta. En nyt jaksa linkittää kuvaa kaikista muista antiikin filosofeista, koska ei heitä kumminkaan kukaan osaisi tunnistaa tuuhean parran takaa.
Mistä moderni tiede sai alkunsa? Kävisikö Galileo Galilei?
Vai mennäänkö hieman kauemmas renessanssin aikakaudelle? Suurin historian tuntema renessanssinero oli tietenkin Leonardo da Vinci. Sattumalta hänet tässä kuvassa kuvataan parrakkaana, kuten kaikissa muissakin.
Maailma on onneksi viimeisen sadan vuoden aikana muuttunut hyvin merkittävästi. Enää ei miestä mitata hänen partansa mukaan.
Seuraavassa kuvassa epäilemättä 1900-luvun älykkäin ja merkittävin elokuvaohjaaja.
Seuraavassa kuvassa epäilemättä 1900-luvun älykkäin ja merkittävin elokuvaohjaaja.
Monen tutkimuksen mukaan 1900-luvun tunnetuin brändi on Coca-Cola.
Turha on naisten edes tavoitella merkittävää tieteellistä asemaa, kun ei heillä ole partaa. Ei heitä ainakaan kukaan enää sadan vuoden kuluttua tule muistelemaan älyn jättiläisenä, koska sellainen asema edellyttää partaa.
Toki kuka tahansa ihminen voi eläessään vaikuttaa historian kulkuun, mutta historia tulee muistamaan hänen ensi sijaisesti hänen paksun ja valkoisen partansa kautta.
Parrassa on parasta se, ettei kukaan parrakas jää mieleen hirmuvaltiaana. Mistäköhän periytyy niinkin viisas toteamus kuin "ei parta pahoille kasva"? Totisesti näin on marjat ja näreet.
Jos lähdemme Karl Marxista ja tutkimme sosialistisen idealismin asteittaista rappioitumista, huomaamme kuinka Leninillä oli sentään vielä pieni pukinparta.
Mutta Stalinilla ei sitäkään.
Ja Maolla ei ollut edes viiksiä.
Valitettavasti tieteilijöiden yleinen käsitys on väärä. Todellisuudessa tärkein tieteellistä maailmankatsomusta edistävä tekijä on parta.
Monet miehet (ja naisetkin) ovat turhaan koettaneet edistää totuutta, mutta heitä ei ole uskottu - eikä edellekään uskota - koska heillä on ollut liian vähän karvoitusta naamassaan.
Toki asiaan vaikuttaa myös muoti. Enemmän kuitenkin parta. Miten niin muka?
Aloitetaan 1800-luvusta. Kenet me tunnemme suurimpina tieteellisen tai poliittisen keskustelun auktoriteetteina?
Moni puhui evoluutiosta, mutta Charles Darwinia uskottiin, koska parta.
Toinen yhtä tunnettu ja nykyäänkin arvovaltainen saman aikakauden ikoni on Karl Marx.
1800-luvun merkittävin amerikkainen runoilija oli Walt Whitman, joka myös pääosin kuvataan valkeapartaisena vanhana ukkona.
Filosofian kuuluisin ikoni lienee Sokrates.
Mistä moderni tiede sai alkunsa? Kävisikö Galileo Galilei?
Seuraavassa kuvassa epäilemättä 1900-luvun älykkäin ja merkittävin elokuvaohjaaja.
 |
| Stanley Kubrick |
 |
| Orson Welles |
 |
| Gandalf |
 |
| Dumbledore |
Jos lähdemme Karl Marxista ja tutkimme sosialistisen idealismin asteittaista rappioitumista, huomaamme kuinka Leninillä oli sentään vielä pieni pukinparta.
tiistai 14. huhtikuuta 2015
Ihan vitun tyhmä kirja
KIRJA-ARVOSTELU: Antti Nylén: Paita - The Shirt (Savukeidas 2015)
Huomasin, että Nyléniltä oli ilmestynyt uusi kirja - ou jee!
Paita? Wtf? Varmaan kyse oli dandyismin ylistyksestä ja uusista Morrissey-esseistä?
Viimein kohtaan kirjan ihka elävänä kaupassa ja kääntelen sitä kädessäni. Kevyempi kuin odotin.
Sivumäärällä ei kuitenkaan suurta väliä, jos jokainen lause on harkittu. Mittasuhteet muilta osin täsmäävät Savukeitaan aiempiin. Viimein uskallan raottaa.
Kuvia. Osuin kuvasivulle.
Toinen kuvasivu, kolmas. Pelkkiä kuvasivuja. Pelkkiä paitoja. Okein. Ainakin otsikko piti paikkansa. THE SHIT. PAITA.
Ensimmäinen ajatukseni: Ihan vitun paska kirja.
Kyse oli hienostuneesta vitsistä. Joku oli heittänyt läpän, että tällaisen voisi tehdä. Eikö olisi ihan vitun siistiä, jos olisi kirja Morrisseyn paidasta!
Sitten se oli tehty. OMG!
On hienoa, kun taiteilija pääsee urallaan siihen tilanteeseen, jossa hän voi tehdä tällaista.
Ongelmallista on, jos se taiteilija sattuu olemaan Antti Nylén, koska hänen pitäisi käyttää aikansa paremmin.
Jos on paras jossain, se velvoittaa.
Nylénin pitäisi kirjoittaa esseitä. Kansa vaatii. Hänen pitäisi kärsiä, eikä kukkoilla.
Oikeastaan kirja vain osoittaa räikeimmällä tavalla mikä on pielessä suomalaisessa apurahasysteemissä*. Pääset tiettyyn asemaan. Rahahanat aukenevat. Sen jälkeen et ole velvollinen enää kenellekään - et yleisölle, et järjelle - etkä etenkään omalletunnolle.
Apurahataiteilija voi tehdä juuri tällaista paskaa vain suututtaakseen suuren yleisön elitistisyyden sädekehällä. Taidetta sen tähden, jotta sitä joku kutsuisi tekotaiteelliseksi paskaksi.
Tekotaiteessa taiteellinen idea on muuttunut teoksi, vaikka sen kuuluisi olla pelkkä kiireinen sommitelma kauppakuitin kääntöpuolella. Eihän tällainen kirja myy. Miksi sen kukaan ostaisi?
Minä luin kirjan kolmessa minuutissa seisoaltani. Katsoin vain onko jollain sivulla omia facebook-kavereitani Morrissey paita päällään.
Jonkun läpästä on syntynyt ihan vitun tyhmä kirja, josta ei ole iloa kenellekään. Väkinäinen hymy tuli kenties sekuntin murto-osaksi säikähtäneille kasvoilleni kuin olisin pieni lapsi, jonka suklaajoulukalenterin luukusta löytyy kuollut koppakuoriainen.
En tuntenut edes kateutta niitä kavereitani kohtaan, jotka olivat päässeet mukaan kirjaan. Kaikki mitä tunsin oli typertynyttä pettymystä.
Ehkä joku kirjan suomalaisista pikkujulkkiksista voi tuntea iloa päästyään Antti Nylenin kirjan sivulle X - tai sivulle Y - päällään Morrisseyn paita - josta alan tässä vaiheessa jo epäilemään, että koko paita on sekin pelkkä vitsi.
Ehkä masentavinta tässä lapsellisessa teoksessa on se, kuinka sen seurauksena alan pelätä, että myös Morrissey on pelkkä vitsi. Viime aikoina olen nähnyt netissä muitakin vähä-älyisiä Morrissey-vitsejä jotka kollektiivisesti vihjaavat, että taiteilija ei ole aikoihin tehnyt mitään hyvää. Silloin häntä saa tällä tavoin halventaa överiksi paisuneella, eltaantuneella fanituksella.
Messias on kadottanut taikavoimansa. Hän ei kykene ihmeisiin. Niinpä hänen on aika kuolla kuin väärän kuninkaan.
Mitä lihavammaksi Elvis turposi, sitä sairaammin häntä fanitettiin. Ne jäivät, jotka olivat koukussa. Rumat vanhat naiset hinkuivat nimikirjoituksia alkoholisoituneelta pelleltä, jonka työasu huokui tragikomiikkaa.
Elviksen esiintymisasusta tuli jokaisen amerikkalaiset kollektiivisen pilkan kohde, koska hän oli kuningas, jota nyt saattoi pitää kaikkien kanssa tasavertaisena. Hän oli alentunut tällaiseen, joten nyt häneen saattoi ylettyä.
Mitä useampi ihminen pukeutui Elvikseksi, sitä vähemmän hän merkitsi yksilönä suhteessa symboliarvoonsa. Jopa Elviksestä tuli vain yksi Elvis muiden joukossa. Niinpä hänen täytyi kuolla ihmisenä, jotta Elvis voisi jälleen elää pelkkänä radiosta kaikuvana syvänä äänenä.
Kaikin tavoin kansa edisti Elviksen nopeaa kuolemaa, jotta he saisivat hänet takaisin nuorena ja komeana.
Morrisseyn paidan pukeminen kertoo tavallisen ihmisen vallanhimosta, illuusioiden murenemisesta ja epäkunnioituksesta pyhiä asioita kohtaan.
Tavikset tahtovat olla osa korkeakulttuurista lynkkausjoukkoa. Repiä messiaan alas omalle tasolleen.
Ja kuitenkaan kirjassa ei päällisin puolin ole kyse mistään muusta kuin lapsellisesta hybriksestä sekä rahan tuhlaamisesta.
Näinkin voi aikansa kuluttaa.
Ihan vitun paska kirja.
* * *
PS. Kirja onkin kuulemma rahoitettu Mesenaatti-palvelun joukkorahotuksella. Siinä tapauksessa pyydän anteeksi, että syytin aiheetta suomalaista apurahajärjestelmää. Jätän kohdan silti ennalleen jotta oma erehtyväisyyteni ja huono perehtyminen taustoihin tulisi ilmi. Olen kiitollinen apurahatahoille itsekin, mutta en hetkeäkään epäile, etteivätkö ne olisi vuosien varrella aikaansaaneet melkoisen määrän hybristä.
Paita? Wtf? Varmaan kyse oli dandyismin ylistyksestä ja uusista Morrissey-esseistä?
Viimein kohtaan kirjan ihka elävänä kaupassa ja kääntelen sitä kädessäni. Kevyempi kuin odotin.
Sivumäärällä ei kuitenkaan suurta väliä, jos jokainen lause on harkittu. Mittasuhteet muilta osin täsmäävät Savukeitaan aiempiin. Viimein uskallan raottaa.
Kuvia. Osuin kuvasivulle.
Toinen kuvasivu, kolmas. Pelkkiä kuvasivuja. Pelkkiä paitoja. Okein. Ainakin otsikko piti paikkansa. THE SHIT. PAITA.
Ensimmäinen ajatukseni: Ihan vitun paska kirja.
Kyse oli hienostuneesta vitsistä. Joku oli heittänyt läpän, että tällaisen voisi tehdä. Eikö olisi ihan vitun siistiä, jos olisi kirja Morrisseyn paidasta!
Sitten se oli tehty. OMG!
On hienoa, kun taiteilija pääsee urallaan siihen tilanteeseen, jossa hän voi tehdä tällaista.
Ongelmallista on, jos se taiteilija sattuu olemaan Antti Nylén, koska hänen pitäisi käyttää aikansa paremmin.
Jos on paras jossain, se velvoittaa.
Nylénin pitäisi kirjoittaa esseitä. Kansa vaatii. Hänen pitäisi kärsiä, eikä kukkoilla.
Oikeastaan kirja vain osoittaa räikeimmällä tavalla mikä on pielessä suomalaisessa apurahasysteemissä*. Pääset tiettyyn asemaan. Rahahanat aukenevat. Sen jälkeen et ole velvollinen enää kenellekään - et yleisölle, et järjelle - etkä etenkään omalletunnolle.
Apurahataiteilija voi tehdä juuri tällaista paskaa vain suututtaakseen suuren yleisön elitistisyyden sädekehällä. Taidetta sen tähden, jotta sitä joku kutsuisi tekotaiteelliseksi paskaksi.
Tekotaiteessa taiteellinen idea on muuttunut teoksi, vaikka sen kuuluisi olla pelkkä kiireinen sommitelma kauppakuitin kääntöpuolella. Eihän tällainen kirja myy. Miksi sen kukaan ostaisi?
Minä luin kirjan kolmessa minuutissa seisoaltani. Katsoin vain onko jollain sivulla omia facebook-kavereitani Morrissey paita päällään.
Jonkun läpästä on syntynyt ihan vitun tyhmä kirja, josta ei ole iloa kenellekään. Väkinäinen hymy tuli kenties sekuntin murto-osaksi säikähtäneille kasvoilleni kuin olisin pieni lapsi, jonka suklaajoulukalenterin luukusta löytyy kuollut koppakuoriainen.
En tuntenut edes kateutta niitä kavereitani kohtaan, jotka olivat päässeet mukaan kirjaan. Kaikki mitä tunsin oli typertynyttä pettymystä.
Ehkä joku kirjan suomalaisista pikkujulkkiksista voi tuntea iloa päästyään Antti Nylenin kirjan sivulle X - tai sivulle Y - päällään Morrisseyn paita - josta alan tässä vaiheessa jo epäilemään, että koko paita on sekin pelkkä vitsi.
Ehkä masentavinta tässä lapsellisessa teoksessa on se, kuinka sen seurauksena alan pelätä, että myös Morrissey on pelkkä vitsi. Viime aikoina olen nähnyt netissä muitakin vähä-älyisiä Morrissey-vitsejä jotka kollektiivisesti vihjaavat, että taiteilija ei ole aikoihin tehnyt mitään hyvää. Silloin häntä saa tällä tavoin halventaa överiksi paisuneella, eltaantuneella fanituksella.
Messias on kadottanut taikavoimansa. Hän ei kykene ihmeisiin. Niinpä hänen on aika kuolla kuin väärän kuninkaan.
Mitä lihavammaksi Elvis turposi, sitä sairaammin häntä fanitettiin. Ne jäivät, jotka olivat koukussa. Rumat vanhat naiset hinkuivat nimikirjoituksia alkoholisoituneelta pelleltä, jonka työasu huokui tragikomiikkaa.
Mitä useampi ihminen pukeutui Elvikseksi, sitä vähemmän hän merkitsi yksilönä suhteessa symboliarvoonsa. Jopa Elviksestä tuli vain yksi Elvis muiden joukossa. Niinpä hänen täytyi kuolla ihmisenä, jotta Elvis voisi jälleen elää pelkkänä radiosta kaikuvana syvänä äänenä.
Kaikin tavoin kansa edisti Elviksen nopeaa kuolemaa, jotta he saisivat hänet takaisin nuorena ja komeana.
Morrisseyn paidan pukeminen kertoo tavallisen ihmisen vallanhimosta, illuusioiden murenemisesta ja epäkunnioituksesta pyhiä asioita kohtaan.
Tavikset tahtovat olla osa korkeakulttuurista lynkkausjoukkoa. Repiä messiaan alas omalle tasolleen.
Ja kuitenkaan kirjassa ei päällisin puolin ole kyse mistään muusta kuin lapsellisesta hybriksestä sekä rahan tuhlaamisesta.
Näinkin voi aikansa kuluttaa.
Ihan vitun paska kirja.
* * *
PS. Kirja onkin kuulemma rahoitettu Mesenaatti-palvelun joukkorahotuksella. Siinä tapauksessa pyydän anteeksi, että syytin aiheetta suomalaista apurahajärjestelmää. Jätän kohdan silti ennalleen jotta oma erehtyväisyyteni ja huono perehtyminen taustoihin tulisi ilmi. Olen kiitollinen apurahatahoille itsekin, mutta en hetkeäkään epäile, etteivätkö ne olisi vuosien varrella aikaansaaneet melkoisen määrän hybristä.
Filosofisten oikaisujen kirja
Liittyen juttusarjoihin: Pitäisi olla / Filosofian tukkapölly /sosiaaliset innovaatiot.
Olen monesti harmitellut sitä, että painettujen kirjojen virheellistä ja vanhentunutta tietoa on niin mahdotonta oikaista jälkikäteen - mutta onko se sittenkään enää mahdotonta, jos hyödynnämme nykytekniikkaa ja muutamme suhtautumistamme alkuperäisyyteen?
Esimerkiksi lukion päätteeksi luin Bertran Russellin suurteoksen Länsimaisen filosofian historia 1 - 2, jossa hän kohtelee varsin epäammattimaisesti Immanuel Kantia. Russellin perehtyneisyys Kantin filosofiaan on melko pintapuolista ja lisäksi hän suhtautuu Kantiin ideologisena vastustajana, mitä hän ei suinkaan tee useimpien muiden filosofien kohdalla.
Sain kirjasta sen käsityksen, että Immanuel Kant on hieman keskimääräistä fiksumpi idiootti, josta sattumalta tuli kuuluisa - ja jälkikäteen olen tavannut monia ihmisiä, jotka yhä ajattelevat samoin. Myös he ovat tutustuneet Kantiin etupäässä tai pelkästään Russellin välityksellä.
Suhtautumiseni onneksi myöhemmin muuttui, kun luin Kantin teokseen Ikuiseen rauhaan, joka paljasti, ettei hän suinkaan ollut mikään tylsä jaarittelija, vaan aidosti edellä aikaansa ollut visionääri - tosin politiikassaan myös melkoinen idealisti. Kantin essee kokoelmateoksessa Mitä on valistus? on myös vallan erinomainen kirjoitus. Lisäksi Heikki Kanniston filofian historia -kurssit Helsingin yliopistolla tarjosivat varsin erilaisen kuvan Kantin ajatteluun.
Mitä on valistus? löytyy myös ekirjana: http://www.vastapaino.fi/vp/ekirjat/valistus.pdf
Saan kiittää Bertrand Russellia siitä, että opin roimasti itse- sekä lähdekriittisyyttä. Koskaan ei pitäisi luottaa siihen, että joku auktoriteetti tietää mistä hän puhuu - tai että jonkun henkilön elämäntyö tyhjentyisi yhden näkökulmasidonnaisen esityksen kautta.
Jälkikäteen olen pohdiskellut paljon esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä:
1.) Jos liikkeelle lähtee juoru tai herkästi mieleen jäävä, epätosi anekdootti, josta syntyy meemi, onko tämän meemin leviämistä mahdollista pysäyttää - tai ihmisten muistikuvaa mahdollista oikaista?
Helsingin Sanomissa oli joitakin vuosia sitten pesuainevertailu, jonka silloin 80-vuotias mummoni oli leikannut irti. (Hän usein leikkelee talteen tällaisia tietoja, etenkin ilmoitusosion osoitteita ja puhelinnumeroita, koska ei pysty hakemaan niitä myöhemmin netistä.) Satuin huomaamaan, että yksi tuote oli täysin umpisurkea. Se oli epäonnistunut kaikin tavoin ja koko arvostelu puhui etupäässä siitä, miten onneton pesuaine oli kyseessä. Huonoimmasta pesuaineesta oli jopa kaikkein isoin kuva.
Ensimmäisellä kerralla mummollani kaiketi oli kaupassa mukanaan lehtileikkele, koska hän osti testin voittanutta pesuainetta ja kehuikin sitä erinomaiseksi. Noin puoli vuotta myöhemmin kuitenkin huomasin - ja siis tämä tarina on täysin henkilökohtaisesti koettu, eikä muualta lainattu urbaani legenda - että mummoni oli jostain syystä vaihtanut kaikkein huonoimpaan pesuaineeseen.
Etsin jopa mummon leikekirjasta testin ja tarkistin asian. Näin oli todella tapahtunut, eikä mummoni ollut silloin pätkääkään dementoitunut. Hän vain myöhemmillä kauppareissuillaan - liikkuessaan ilman leikevihkoaan ja luottaen muistiin - poimi hyllyistä kaikkein heikoimman tuotteen, koska sen nimi oli useimmiten mainittu arvostelussa. Ehkä hän oli myös kaupassa liikkuessaan erityisesti painanut sen mieleensä hokien: "ei tuota, ei tuota..."
Totta kai siitä syntyy voimakkain muistikuva ja myöhemmin kaupan suuren valikoiman äärellä ihminen tarttuu siihen tuotteeseen, josta hänellä on olemassaoleva muistikuva. Se tuntuu kaikkein tutuimmalta.
Olen nähnyt vastaavaa tapahtuvan muuallakin - esimerkiksi liittyen Hesarin viinitesteihin, joiden jälkeen voittajaviini on yleensä kadonnut Alkoista jo seuraavana päivänä. Silloin monet päätyvät ostamaan muita esiteltyjä viinejä, ehkä siksi että ne ovat saaneet 3 tähteä tai kuvauksessa tai etiketissä on jotain mikä vetoaa. Voisin lyödä vetoa, että kaikki mukana olleet viinit hyötyvät, koska niiden nimeä ja etikettiä esitellään.
Hesarin viinitesteihin testeihin liittyy erikoinen looginen harha. Monet kutsuvat jälkikäteen voittajaviiniä "Hesarin mukaan Alkon parhaaksi", vaikka kisassa on ollut mukana yleensä vain 7 - 9 viiniä - esimerkiksi yli sadan punaviinin perusvalikoimasta.
Voittajaviini saattaisi olla Alkon koko valikoimasta 80. paras, mutta silti sitä pidetään parhaana, kenties koska luottamus asiantuntijoihin on niin suuri - ja koska tällainen käyttäytyminen helpottaa loppumattomalta tuntuvien vaihtoehtojen edessä koettua ahdistusta.
2.) Kumuloituuko myöskään tieteellinen tieto muutoin kuin tietyissä tapauksissa? Pystyykö tiedeyhteisö hallitsemaan todellisen tiedon ja hauskojen anekdoottien valtasuhdetta, jos lähtökohtaisesti anekdootit ovat niin lumovoimaisia?
Tiedän, että filosofian historiassa ainakin omalla kohdallani olen edennyt usein henkilö edellä. Löydän jonkun kirjoittajan, joka vetoaa minuun opiskelujen alkutaipaleella. Luen häntä enemmänkin harrastuksen vuoksi kuin osana kurssitarjontaa. Jos joku kysyy suosikki- tai inhokkifilosofejani, osaan heti mainita muutaman.
Tällaisen taipumuksen tietenkin korjaa työsjako ja erikoistuminen. Tutkijan ei odoteta tuntevan koko alaa. Silti monet väärät mielikuvat ja täysin epäoleelliset henkilöhistorian yksityiskohdat nousevat ikonisiksi - ikään kuin henkilön tavaramerkkipiirteiksi - totuusarvostaan tai sovellettavuudestaan riippumatta.
Aketeeminen keskustelu käyttää näitä piirteitä myös keskustelun kiinnepisteenä - lähinnä juuri siksi, että niiden kautta voidaan laajalle yleisölle (siis laajalla tarkoitan ehkä 5% väestöstä) kontekstualisoida jotakin muuta keskustelunaihetta. Esimerkiksi Nietzschen naisvihan tai yli-ihmisen käsitteen voi ottaa astinportaaksi toiseen, vähemmän tunnettuun, mutta syvällisempään teemaan.
Keskustelua kuitenkin aina hidastaa se - etenkin netissä - että täytyy vaivoin poistaa joukko tunnettuja, mutta silti ikuiselta tuntuvia väärinkäsityksiä. Filosofisessa keskustelussa ikään kuin pelto ei koskaan tyhjene kivenmurikoista. Jos tahtoo kylvää jotakin uutta, täytyy aina kevään ensimmäisenä tekona repiä irti sata vuotta vanha tervaskanto, joka on yhdessä yössä palannut samalle paikalle, koska joku on lukenut Bertrand Russelia, eikä suostu luopumaan siitä käsityksestä, että Immanuel Kantin älykkyysosamäärä oli vain 150, kun taas Nietzschen yli 170 - vaikka koko väite on tuulesta temmattu, eikä kuolleiden kykyjä voi koskaan tarkista - eikä se ole edes mitenkään oleellista, mutta joku on heittänyt sellaisen mututuntuman ja sitten se on takertunut kiertoon.
Pyrin monesti ajattelemaan omaa työtäni satojen vuosien aikajanalla - ja ehkä siksi kirjoitukseni tuntuvat abstrakteilta, mutta valistushenkisenä eksyklopedistina mietin hyvin paljon sitä, miten sosiaalisilla rakenteilla voisimme edistää todellisen tiedon kulumoitumista, ja päästä eteen päin.
Valtavasti työtä menee meemi-rikkaruohojen kitkemisee. ellei niitä kartoiteta ja järjestelmällisesti (mikä voisi toimia esimerkiksi uutena Tiede-lehden artikkelisarjana "väärinkäsitysten arkeologia"). Suuria väestöjä tuulisi muutenkin rokottaa haitallisimpien meemien vasta-aineilla.
EDIT: Itse asiassa löysin tällaisen kiinnostavan jutun media-arkeologiasta, jossa on kyse hieman samanlaisesta tutkimusnäkökulmasta: http://www.kiasma.fi/kiasma-lehti/6.php?lang=fi&id=5
Paluu ryhmäimmuniteettiin ja tieteen popularisointiin...
Nettikeskusteluissa ongelmaksi muodostuu ryhmäimmuniteetin kapeus. Keskustelun laatu olisi korkealuokkaisempaa, jos peruskouluissa tai vähintään lukiossa laajalti opetettaisiin lähdekriittisyyttä ja yleisimpien virhepäätelmien tunnistamista. Silloin useammalla foorumilla olisi joku, joka osaisi tarkistaa lähteet ja katkaista mielettömimmiltä huhuilta siivet.
Ulkopuolisella ei muutenkaan ole tarvittavaa uskottavuutta, Foorumeilla on yleensä aina muutama luotetumpi henkilö, joka on liikkunut siellä sen alkuajoista lähden - kutsuttakoon häntä nyt vaikka veteraani-avatariksi. Ehkä tällainen käsite on jo olemassa. Yleensä helpoimmalla selviää, kun luo itse sen sanaston, jota tarvitsee uusien urien luomiseksi ajatteluun (kenties joku uusista sanoista osoittautuu hyödylliseksi kartoitettaessa jaettua todellisuuttamme, jota kutsun nykytulevaisuudeksi, eli nykyisyydeksi, jonka ilmiöt ovat kuin tulevisuudesta ja siksi emme niiden mahdollisuuksia osaa vielä hyödyntää).
Lopuksi:
Esimerkki väärinkäsitysten arkeologiasta
Olen vihkoihini jo keräillyt jonkin verran sellaisia väärinkäsityksiä, joita olen kohdannut useammin kuin kerran. Vihkoja on satoja, joten kaikkea tuskin koskaan tulee hyödynnettyä.
Muutamat väärinkäsitysten arkeologiaan liittyvät piirteet ovat kyllä mielenkiintoisia sitä kautta, että ne valottavat ihmisten yleistä ajattelua. Toisinaan väärinkäsityksistä on syntynyt myös kokonaisia maailmankatsomuksia.
Esimerkiksi radiokanavien yleistyessä (vanhoissa radiossa, sikäli kuin et ole sellaista koskaan käyttänyt, täytyi säätää rullaa pyörittämällä taajuus oikeaksi kuullakseen haluamansa ohjelman). Samoihin aikoihin alkoi ilmaantua pseudotieteellisiä väitteitä todellisuutemme rinnakkaisista ulottuvuuksista ja yhä edelleen new age -puheissa esiintyvät "värähtelyt" ja "aallonpituudet".
Jonkin verran olen tarkoituksellisesti seurannut taaksepäin näiden teorioiden alkujuurille ja tosiaan on melko helppo kaivaa esiin kerrostumia, joissa väärinkäsittämisen - tai metaforaistamisen - aktit ovat hyvin tarkoitushakuisia ja tehokkaita. Silloin tosin suurin enemmistö osasi ymmärtää keskustelun runollisen puolen ja jopa kaikkein hulluimmat tajusivat värähtelyjen yhteyden musiikkiin tai radiokanaviin, mutta nykyään hörhöyden aste on mennyt aivan uudelle tasolla, eikä puhuja enää välttämättä esitä omasta mielestään vertauskuvallisia väitteitä, vaan puhuu totisinta totta.
1900-luvun väärinkäsitysten arkeologiasta kenties julkaisen jonakin päivänä erillisen kirjan, mutta toisaalta työ on aivan liian mittava ja etenen liian satunnaisvaltaisesti (olenhan luonnetyypiltäni lähempänä C.S.Peirceä, joka ei koskaan saanut mitään valmiiksi). Tarkoitukseni on verrata 1900-luvun metaforaistumisen kehitystä esikristittyihin, jotka noin 200 vuoden kuluessa kehittivät mitä hurjimpia tulkintoja Jeesuksen elämästä ja merkityksestä.
Osan näistä tulkinnoista tunnemme Uudesta Testamentista ja osa löytyy Apokryfikirjoista sekä muista gnostilaisista kirjoituksista. En välitä perehtyä niihin sen enempää kuin on tarvis, osoittaakseni sen, miten 1900-luvulla new age -puhe on kehittynyt teknologisen kehityksen väärinkäsityksistä ja runollisista ilmauksista.
Tällä hetkellä esimerkiksi joka toinen guru väittää perustavansa ajatuksensa kvanttifysiikkaan, vaikka tekstillä ei olisi kuin enintään runollisia yhtymäkohtia ja kauniin runollisia väärintulkintoja.
Toinen kirjaprojekti,
joka etenee hitaasti on Filosofian tukkapölly, johon kokoan arvostettujen professorien todistetusti väärien väitteiden oikaisuja, joiden alkuperäiset teesit kuitenkin ovat yhä maailmalla jakamassa tuhoa.
Esimerkiksi Michel Foucalt esittää Jeremy Benthamista väitteitä, jotka ovat virheellisiä. Ne olisi tietenkin kuulunut selkeästi korjata jo uusintapainoksissa sekä käännöksissä, mutta se ei aina ole mahdollista - ja auktoriteettien kunnioitus oli joitakin aikoja sitten niin korkeaa, ettei oikaisuja edes kehdattu esittää kääntäjän ja kustantajan puolelta. Tällöin tehtiin tieteelle suuri karhunpalvelus.
Jos tähän kirjoitukseen liittyy jokin henkilökohtainen sitoumus, se olkoon tämä: Kun itse julkaisen painettuna kirjana muiden käännöksiä tai siteeraan toisen ajattelijan tekstejä, pyrin häikäilemättä oikaisemaan heidän sanansa (vähintään alaviitteessä). Jos julkaisisin Raamatusta uuden käännöksen, liittäisin myös siihen alaviitteet, joissa huomautettaisiin epäkohdista ja todistetusti virheellisistä väitteistä. Tällä en tarkoita nyt väitettä ylösnousemuksesta ynnä muusta uskonnollisesti merkittävistä ja "ihmeeksi" ymmärrettävistä tapahtumista, vaan pienempiä ristiriitoja evankeliumien välillä, kuten matkareittejä tai eriäviä väitteitä siitä kuka opetuslapsista oli missäkin tapahtumassa läsnä. Yksin tällaisia tarinoiden muistinvaraiseen peritymiseen perustuvia poikkeamia on löydetty kymmenttäin ellei satoja.
Tieteeseen ei kuulu sellainen auktoriteettiusko, jonka mukaan Charles Darwinin väite Lontoon parhaasta lihapiiraita tarjoavasta konditoriosta pätisi yhä tänään tai olisi koskaan ollut enempää kuin tasaveroinen mielipide. Sitä paitsi jo 1870-luvulla Alfred Russell Wallace todisti Darwinin kuuluvan mielipiteineen vähemmistöön tiedeseuran vuosikirjan artikkelissa Minun äitini leipoo parempia lihapiiraita kuin Darwinin suvussa kukaan koskaan (1876). Darwin itse myöntyi maistamaan Wallacen äidin piiraita ja totesi, että ne päihittivät useimmat Greek Streetin pullapuodit, mukaan lukien vuonna 1871 perustetun Maison Bertaux'n, joka oli Darwinin kantapaikka Lontoossa.
Silti tätä myöhempää käännettä ei ollenkaan mainita useimmissa Darwin-elämäkerroissa, joiden mukaan hänen mielipiteensä pysyi vankkana aina kuolemaan asti. Turhaan on Wallacen perikunta yrittänyt todistaa, että heidän esi-isänsä oli oikeassa sentään jossakin asiassa. Jopa miesten keskinäisen kitkerän leikkimielisen piirakkaresepti-kirjeenvaihdon julkaisemisesta huolimatta väärä anekdootti on ja pysyy. Darwin ei koskaan sanonut Wallacen äidin lihapiirakoista mitään pahaa, mutta 1930-luvulla Groucho Marxin esittämästä kahden lauseen herjasta ammennettiin tieteenhistorian pysyvä totuus.
Olen monesti harmitellut sitä, että painettujen kirjojen virheellistä ja vanhentunutta tietoa on niin mahdotonta oikaista jälkikäteen - mutta onko se sittenkään enää mahdotonta, jos hyödynnämme nykytekniikkaa ja muutamme suhtautumistamme alkuperäisyyteen?
Esimerkiksi lukion päätteeksi luin Bertran Russellin suurteoksen Länsimaisen filosofian historia 1 - 2, jossa hän kohtelee varsin epäammattimaisesti Immanuel Kantia. Russellin perehtyneisyys Kantin filosofiaan on melko pintapuolista ja lisäksi hän suhtautuu Kantiin ideologisena vastustajana, mitä hän ei suinkaan tee useimpien muiden filosofien kohdalla.
Sain kirjasta sen käsityksen, että Immanuel Kant on hieman keskimääräistä fiksumpi idiootti, josta sattumalta tuli kuuluisa - ja jälkikäteen olen tavannut monia ihmisiä, jotka yhä ajattelevat samoin. Myös he ovat tutustuneet Kantiin etupäässä tai pelkästään Russellin välityksellä.
Suhtautumiseni onneksi myöhemmin muuttui, kun luin Kantin teokseen Ikuiseen rauhaan, joka paljasti, ettei hän suinkaan ollut mikään tylsä jaarittelija, vaan aidosti edellä aikaansa ollut visionääri - tosin politiikassaan myös melkoinen idealisti. Kantin essee kokoelmateoksessa Mitä on valistus? on myös vallan erinomainen kirjoitus. Lisäksi Heikki Kanniston filofian historia -kurssit Helsingin yliopistolla tarjosivat varsin erilaisen kuvan Kantin ajatteluun.
Mitä on valistus? löytyy myös ekirjana: http://www.vastapaino.fi/vp/ekirjat/valistus.pdf
Saan kiittää Bertrand Russellia siitä, että opin roimasti itse- sekä lähdekriittisyyttä. Koskaan ei pitäisi luottaa siihen, että joku auktoriteetti tietää mistä hän puhuu - tai että jonkun henkilön elämäntyö tyhjentyisi yhden näkökulmasidonnaisen esityksen kautta.
Jälkikäteen olen pohdiskellut paljon esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä:
1.) Jos liikkeelle lähtee juoru tai herkästi mieleen jäävä, epätosi anekdootti, josta syntyy meemi, onko tämän meemin leviämistä mahdollista pysäyttää - tai ihmisten muistikuvaa mahdollista oikaista?
Helsingin Sanomissa oli joitakin vuosia sitten pesuainevertailu, jonka silloin 80-vuotias mummoni oli leikannut irti. (Hän usein leikkelee talteen tällaisia tietoja, etenkin ilmoitusosion osoitteita ja puhelinnumeroita, koska ei pysty hakemaan niitä myöhemmin netistä.) Satuin huomaamaan, että yksi tuote oli täysin umpisurkea. Se oli epäonnistunut kaikin tavoin ja koko arvostelu puhui etupäässä siitä, miten onneton pesuaine oli kyseessä. Huonoimmasta pesuaineesta oli jopa kaikkein isoin kuva.
Ensimmäisellä kerralla mummollani kaiketi oli kaupassa mukanaan lehtileikkele, koska hän osti testin voittanutta pesuainetta ja kehuikin sitä erinomaiseksi. Noin puoli vuotta myöhemmin kuitenkin huomasin - ja siis tämä tarina on täysin henkilökohtaisesti koettu, eikä muualta lainattu urbaani legenda - että mummoni oli jostain syystä vaihtanut kaikkein huonoimpaan pesuaineeseen.
Etsin jopa mummon leikekirjasta testin ja tarkistin asian. Näin oli todella tapahtunut, eikä mummoni ollut silloin pätkääkään dementoitunut. Hän vain myöhemmillä kauppareissuillaan - liikkuessaan ilman leikevihkoaan ja luottaen muistiin - poimi hyllyistä kaikkein heikoimman tuotteen, koska sen nimi oli useimmiten mainittu arvostelussa. Ehkä hän oli myös kaupassa liikkuessaan erityisesti painanut sen mieleensä hokien: "ei tuota, ei tuota..."
Totta kai siitä syntyy voimakkain muistikuva ja myöhemmin kaupan suuren valikoiman äärellä ihminen tarttuu siihen tuotteeseen, josta hänellä on olemassaoleva muistikuva. Se tuntuu kaikkein tutuimmalta.
Olen nähnyt vastaavaa tapahtuvan muuallakin - esimerkiksi liittyen Hesarin viinitesteihin, joiden jälkeen voittajaviini on yleensä kadonnut Alkoista jo seuraavana päivänä. Silloin monet päätyvät ostamaan muita esiteltyjä viinejä, ehkä siksi että ne ovat saaneet 3 tähteä tai kuvauksessa tai etiketissä on jotain mikä vetoaa. Voisin lyödä vetoa, että kaikki mukana olleet viinit hyötyvät, koska niiden nimeä ja etikettiä esitellään.
Hesarin viinitesteihin testeihin liittyy erikoinen looginen harha. Monet kutsuvat jälkikäteen voittajaviiniä "Hesarin mukaan Alkon parhaaksi", vaikka kisassa on ollut mukana yleensä vain 7 - 9 viiniä - esimerkiksi yli sadan punaviinin perusvalikoimasta.
Voittajaviini saattaisi olla Alkon koko valikoimasta 80. paras, mutta silti sitä pidetään parhaana, kenties koska luottamus asiantuntijoihin on niin suuri - ja koska tällainen käyttäytyminen helpottaa loppumattomalta tuntuvien vaihtoehtojen edessä koettua ahdistusta.
2.) Kumuloituuko myöskään tieteellinen tieto muutoin kuin tietyissä tapauksissa? Pystyykö tiedeyhteisö hallitsemaan todellisen tiedon ja hauskojen anekdoottien valtasuhdetta, jos lähtökohtaisesti anekdootit ovat niin lumovoimaisia?
Tiedän, että filosofian historiassa ainakin omalla kohdallani olen edennyt usein henkilö edellä. Löydän jonkun kirjoittajan, joka vetoaa minuun opiskelujen alkutaipaleella. Luen häntä enemmänkin harrastuksen vuoksi kuin osana kurssitarjontaa. Jos joku kysyy suosikki- tai inhokkifilosofejani, osaan heti mainita muutaman.
Tällaisen taipumuksen tietenkin korjaa työsjako ja erikoistuminen. Tutkijan ei odoteta tuntevan koko alaa. Silti monet väärät mielikuvat ja täysin epäoleelliset henkilöhistorian yksityiskohdat nousevat ikonisiksi - ikään kuin henkilön tavaramerkkipiirteiksi - totuusarvostaan tai sovellettavuudestaan riippumatta.
Aketeeminen keskustelu käyttää näitä piirteitä myös keskustelun kiinnepisteenä - lähinnä juuri siksi, että niiden kautta voidaan laajalle yleisölle (siis laajalla tarkoitan ehkä 5% väestöstä) kontekstualisoida jotakin muuta keskustelunaihetta. Esimerkiksi Nietzschen naisvihan tai yli-ihmisen käsitteen voi ottaa astinportaaksi toiseen, vähemmän tunnettuun, mutta syvällisempään teemaan.
Keskustelua kuitenkin aina hidastaa se - etenkin netissä - että täytyy vaivoin poistaa joukko tunnettuja, mutta silti ikuiselta tuntuvia väärinkäsityksiä. Filosofisessa keskustelussa ikään kuin pelto ei koskaan tyhjene kivenmurikoista. Jos tahtoo kylvää jotakin uutta, täytyy aina kevään ensimmäisenä tekona repiä irti sata vuotta vanha tervaskanto, joka on yhdessä yössä palannut samalle paikalle, koska joku on lukenut Bertrand Russelia, eikä suostu luopumaan siitä käsityksestä, että Immanuel Kantin älykkyysosamäärä oli vain 150, kun taas Nietzschen yli 170 - vaikka koko väite on tuulesta temmattu, eikä kuolleiden kykyjä voi koskaan tarkista - eikä se ole edes mitenkään oleellista, mutta joku on heittänyt sellaisen mututuntuman ja sitten se on takertunut kiertoon.
Pyrin monesti ajattelemaan omaa työtäni satojen vuosien aikajanalla - ja ehkä siksi kirjoitukseni tuntuvat abstrakteilta, mutta valistushenkisenä eksyklopedistina mietin hyvin paljon sitä, miten sosiaalisilla rakenteilla voisimme edistää todellisen tiedon kulumoitumista, ja päästä eteen päin.
Valtavasti työtä menee meemi-rikkaruohojen kitkemisee. ellei niitä kartoiteta ja järjestelmällisesti (mikä voisi toimia esimerkiksi uutena Tiede-lehden artikkelisarjana "väärinkäsitysten arkeologia"). Suuria väestöjä tuulisi muutenkin rokottaa haitallisimpien meemien vasta-aineilla.
EDIT: Itse asiassa löysin tällaisen kiinnostavan jutun media-arkeologiasta, jossa on kyse hieman samanlaisesta tutkimusnäkökulmasta: http://www.kiasma.fi/kiasma-lehti/6.php?lang=fi&id=5
Media-arkeologia tutkii kautta historian kulkeutuvia motiiveja ja "topoksia", jotka pulpahtavat esiin...Jos kiinnostaa lukea kohtalaisen hyvin viimeistelty teksti, jossa harjoitan kulttuuriarkeologiaa, sellainen löytyy myös Pikkujättiläisen arkistosta. Elin kirjoitushetkellä apurahalla, joten ehdin kirjoittaa tekstini hieman valmiimmaksi: Miksi muhammed meni vuoren luo?
Paluu ryhmäimmuniteettiin ja tieteen popularisointiin...
Nettikeskusteluissa ongelmaksi muodostuu ryhmäimmuniteetin kapeus. Keskustelun laatu olisi korkealuokkaisempaa, jos peruskouluissa tai vähintään lukiossa laajalti opetettaisiin lähdekriittisyyttä ja yleisimpien virhepäätelmien tunnistamista. Silloin useammalla foorumilla olisi joku, joka osaisi tarkistaa lähteet ja katkaista mielettömimmiltä huhuilta siivet.
Ulkopuolisella ei muutenkaan ole tarvittavaa uskottavuutta, Foorumeilla on yleensä aina muutama luotetumpi henkilö, joka on liikkunut siellä sen alkuajoista lähden - kutsuttakoon häntä nyt vaikka veteraani-avatariksi. Ehkä tällainen käsite on jo olemassa. Yleensä helpoimmalla selviää, kun luo itse sen sanaston, jota tarvitsee uusien urien luomiseksi ajatteluun (kenties joku uusista sanoista osoittautuu hyödylliseksi kartoitettaessa jaettua todellisuuttamme, jota kutsun nykytulevaisuudeksi, eli nykyisyydeksi, jonka ilmiöt ovat kuin tulevisuudesta ja siksi emme niiden mahdollisuuksia osaa vielä hyödyntää).
Lopuksi:
Esimerkki väärinkäsitysten arkeologiasta
Olen vihkoihini jo keräillyt jonkin verran sellaisia väärinkäsityksiä, joita olen kohdannut useammin kuin kerran. Vihkoja on satoja, joten kaikkea tuskin koskaan tulee hyödynnettyä.
Muutamat väärinkäsitysten arkeologiaan liittyvät piirteet ovat kyllä mielenkiintoisia sitä kautta, että ne valottavat ihmisten yleistä ajattelua. Toisinaan väärinkäsityksistä on syntynyt myös kokonaisia maailmankatsomuksia.
Esimerkiksi radiokanavien yleistyessä (vanhoissa radiossa, sikäli kuin et ole sellaista koskaan käyttänyt, täytyi säätää rullaa pyörittämällä taajuus oikeaksi kuullakseen haluamansa ohjelman). Samoihin aikoihin alkoi ilmaantua pseudotieteellisiä väitteitä todellisuutemme rinnakkaisista ulottuvuuksista ja yhä edelleen new age -puheissa esiintyvät "värähtelyt" ja "aallonpituudet".
Jonkin verran olen tarkoituksellisesti seurannut taaksepäin näiden teorioiden alkujuurille ja tosiaan on melko helppo kaivaa esiin kerrostumia, joissa väärinkäsittämisen - tai metaforaistamisen - aktit ovat hyvin tarkoitushakuisia ja tehokkaita. Silloin tosin suurin enemmistö osasi ymmärtää keskustelun runollisen puolen ja jopa kaikkein hulluimmat tajusivat värähtelyjen yhteyden musiikkiin tai radiokanaviin, mutta nykyään hörhöyden aste on mennyt aivan uudelle tasolla, eikä puhuja enää välttämättä esitä omasta mielestään vertauskuvallisia väitteitä, vaan puhuu totisinta totta.
1900-luvun väärinkäsitysten arkeologiasta kenties julkaisen jonakin päivänä erillisen kirjan, mutta toisaalta työ on aivan liian mittava ja etenen liian satunnaisvaltaisesti (olenhan luonnetyypiltäni lähempänä C.S.Peirceä, joka ei koskaan saanut mitään valmiiksi). Tarkoitukseni on verrata 1900-luvun metaforaistumisen kehitystä esikristittyihin, jotka noin 200 vuoden kuluessa kehittivät mitä hurjimpia tulkintoja Jeesuksen elämästä ja merkityksestä.
Osan näistä tulkinnoista tunnemme Uudesta Testamentista ja osa löytyy Apokryfikirjoista sekä muista gnostilaisista kirjoituksista. En välitä perehtyä niihin sen enempää kuin on tarvis, osoittaakseni sen, miten 1900-luvulla new age -puhe on kehittynyt teknologisen kehityksen väärinkäsityksistä ja runollisista ilmauksista.
Tällä hetkellä esimerkiksi joka toinen guru väittää perustavansa ajatuksensa kvanttifysiikkaan, vaikka tekstillä ei olisi kuin enintään runollisia yhtymäkohtia ja kauniin runollisia väärintulkintoja.
Toinen kirjaprojekti,
joka etenee hitaasti on Filosofian tukkapölly, johon kokoan arvostettujen professorien todistetusti väärien väitteiden oikaisuja, joiden alkuperäiset teesit kuitenkin ovat yhä maailmalla jakamassa tuhoa.
Esimerkiksi Michel Foucalt esittää Jeremy Benthamista väitteitä, jotka ovat virheellisiä. Ne olisi tietenkin kuulunut selkeästi korjata jo uusintapainoksissa sekä käännöksissä, mutta se ei aina ole mahdollista - ja auktoriteettien kunnioitus oli joitakin aikoja sitten niin korkeaa, ettei oikaisuja edes kehdattu esittää kääntäjän ja kustantajan puolelta. Tällöin tehtiin tieteelle suuri karhunpalvelus.
Jos tähän kirjoitukseen liittyy jokin henkilökohtainen sitoumus, se olkoon tämä: Kun itse julkaisen painettuna kirjana muiden käännöksiä tai siteeraan toisen ajattelijan tekstejä, pyrin häikäilemättä oikaisemaan heidän sanansa (vähintään alaviitteessä). Jos julkaisisin Raamatusta uuden käännöksen, liittäisin myös siihen alaviitteet, joissa huomautettaisiin epäkohdista ja todistetusti virheellisistä väitteistä. Tällä en tarkoita nyt väitettä ylösnousemuksesta ynnä muusta uskonnollisesti merkittävistä ja "ihmeeksi" ymmärrettävistä tapahtumista, vaan pienempiä ristiriitoja evankeliumien välillä, kuten matkareittejä tai eriäviä väitteitä siitä kuka opetuslapsista oli missäkin tapahtumassa läsnä. Yksin tällaisia tarinoiden muistinvaraiseen peritymiseen perustuvia poikkeamia on löydetty kymmenttäin ellei satoja.
Tieteeseen ei kuulu sellainen auktoriteettiusko, jonka mukaan Charles Darwinin väite Lontoon parhaasta lihapiiraita tarjoavasta konditoriosta pätisi yhä tänään tai olisi koskaan ollut enempää kuin tasaveroinen mielipide. Sitä paitsi jo 1870-luvulla Alfred Russell Wallace todisti Darwinin kuuluvan mielipiteineen vähemmistöön tiedeseuran vuosikirjan artikkelissa Minun äitini leipoo parempia lihapiiraita kuin Darwinin suvussa kukaan koskaan (1876). Darwin itse myöntyi maistamaan Wallacen äidin piiraita ja totesi, että ne päihittivät useimmat Greek Streetin pullapuodit, mukaan lukien vuonna 1871 perustetun Maison Bertaux'n, joka oli Darwinin kantapaikka Lontoossa.
Silti tätä myöhempää käännettä ei ollenkaan mainita useimmissa Darwin-elämäkerroissa, joiden mukaan hänen mielipiteensä pysyi vankkana aina kuolemaan asti. Turhaan on Wallacen perikunta yrittänyt todistaa, että heidän esi-isänsä oli oikeassa sentään jossakin asiassa. Jopa miesten keskinäisen kitkerän leikkimielisen piirakkaresepti-kirjeenvaihdon julkaisemisesta huolimatta väärä anekdootti on ja pysyy. Darwin ei koskaan sanonut Wallacen äidin lihapiirakoista mitään pahaa, mutta 1930-luvulla Groucho Marxin esittämästä kahden lauseen herjasta ammennettiin tieteenhistorian pysyvä totuus.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Pitäisikö työaikoja pidentää?
Dilentantti yhdistää eri elämänalojen viisautta.
Syksyllä 2014 Lännen Media -korsernin lehdet uutisoivat, että asiantuntijat Juhana Vartiaisen johdolla kannattivat työaikojen pidentämistä.
Monet muutkin asiantuntija kohotti äänensä ja ilmaisivat vastakkaisen mielipiteensä. Vastakkain olivat ainakin Ammattiliittojen keskusjärjestö sekä Elinkeinoelämän keskusliitto.
Mutta mitä ajattelevat todelliset inhimillisten menetystekijöiden ammattilaiset? Entä jos kysyisimme mielipidettä sellaiselta taholta, joilla on esittää täsmällisiä ja ymmärrettäviä lukuja - siis urheiluvedonlyöjiltä.
Vedonlyöntitoimistot sekä rahapelien ammattilaiset perustavat arvionsa tilastotietoihin, jotka on kerätty analysoimalla tuhansia pelejä. Useita joukkuelajeja vertailemalla luulisi löytyvän lainalaisuuksia, jotka pätevät myös työelämään.
Väsymystekijät kumuloituvat
Urheiluvedonlyöjät pyrkivät huomioimaan laskelmissaan kaiken tarjolla olevan informaation, mukaan lukien joukkueiden väsymystilan. Netistä löytyy useita blogeja, joissa on tarkasteltu suurten aineistojen perusteella esimerkiksi matkustamisen tai peräkkäisten pelipäivien vaikutusta pelaajien seuraavan päivän suoritukseen.
Sekä jalkapallossa, jääkiekossa että koripallosssa pätee sama yleinen periaate: kotijoukkue voittaa todennäköisemmin kuin vierasjoukkue. Tutkimuksissa tätä on selitetty muun muassa sillä, että tuomari viheltää herkemmin rangaistuksia vierasjoukkueelle pienistä rikkeistä, koska yleisö reagoi vahvasti kotijoukkueen kohtaamiin vääryyksiin. Toinen selittäjä on matkustaminen, joka vähentää vierasjoukkueen valmistautumiseen käytettävissä olevaa aikaa. Monimutkaisempi vaikutus on varsinaisella yleisön kannustuksella, sillä se voi kääntyä myös kotijoukkuetta vastaan, jos voittamiseen kohdistuu liikaa paineita.
Pelissä voi lisäksi olla sääntöjä (kuten jääkiekossa mahdollisuus peluuttaa haluamiaan ketjuja vastakkain) jotka oikein käytettynä tarjoavat kotijoukkueelle pienen edun. Lähes kaikissa yleisimmissä joukkuelajeissa kotietu ennustaa noin 60-40 todennäköisyyttä, joka täytyy ottaa huomioon, jos tutkitaan peliuupumuksen vaikutusta.
Tulosten perusteella väsymyksen vaikutus on kaikkein suurin, kun se yhdistyy muihin negatiivisiin tekijöihin, kuten yleisön buuaamiseen, pitkiin matkoihin tai perättäisiin tappioihin. Silloin voi käydä niin, että väsyneen joukkueen "selkäranka katkeaa". Tilastojen mukaan NBL:ssä, eli Yhdysvaltojen koripalloliigassa vierasjoukkueen voiton todennäköisyys on enää 32,9% jos se pelaa toisena peräkkäisenä päivänä levännyttä kotijoukkuetta vastaan.
Normaali odotusarvo:
http://www.databasebasketball.com/content/backtoback.htm
Sama peräkkäisten pelipäivien ja matkustamisen yhteisvaikutus verottaa vierasjoukkueiden tehoja myös muissa lajeissa:
Ammattiurheilijoiden kunto on sovitettu työn vaativuuteen, mutta silti heidän tehonsa notkahtaa väsymyksen vaikutuksesta. Mitä sitten tapahtuu tavalliselle työntekijän tuloskunnolle, kun hänet ajetaan loppuun ylitöillä ja peräkkäisillä pitkillä työpäivillä?
Poimitaan lopuksi tuore esimerkki kotimaasta. Lännen Median lehdet kirjoittivat 12.3.2015:
Loimaan Bisons kärsi kauden toistaiseksi suurimman tappionsa miesten Korisliigassa, kun Joensuun Kataja haki torstaina suurinumeroisen vierasvoiton 90–62 (40–33).
Sarjaohjelma pisti joukkueet vastakkain varsin erilaisilla rasitusasteilla: Kataja oli pelannut viimeksi 12 päivää sitten, kun Bisons raatoi samassa ajassa nyt jo kuudennen pelinsä.
Tämä näkyi kentälläkin. Viimeksi tammikuun alussa kotipelinsä hävinnyt Bisons ei onnistunut kummassakaan päässä. Puolustus vuosi ja hyökkäyspäässä se jäi kauden pienimpiin pisteisiinsä.
Syksyllä 2014 Lännen Media -korsernin lehdet uutisoivat, että asiantuntijat Juhana Vartiaisen johdolla kannattivat työaikojen pidentämistä.
Monet muutkin asiantuntija kohotti äänensä ja ilmaisivat vastakkaisen mielipiteensä. Vastakkain olivat ainakin Ammattiliittojen keskusjärjestö sekä Elinkeinoelämän keskusliitto.
Mutta mitä ajattelevat todelliset inhimillisten menetystekijöiden ammattilaiset? Entä jos kysyisimme mielipidettä sellaiselta taholta, joilla on esittää täsmällisiä ja ymmärrettäviä lukuja - siis urheiluvedonlyöjiltä.
Vedonlyöntitoimistot sekä rahapelien ammattilaiset perustavat arvionsa tilastotietoihin, jotka on kerätty analysoimalla tuhansia pelejä. Useita joukkuelajeja vertailemalla luulisi löytyvän lainalaisuuksia, jotka pätevät myös työelämään.
Väsymystekijät kumuloituvat
Urheiluvedonlyöjät pyrkivät huomioimaan laskelmissaan kaiken tarjolla olevan informaation, mukaan lukien joukkueiden väsymystilan. Netistä löytyy useita blogeja, joissa on tarkasteltu suurten aineistojen perusteella esimerkiksi matkustamisen tai peräkkäisten pelipäivien vaikutusta pelaajien seuraavan päivän suoritukseen.
Sekä jalkapallossa, jääkiekossa että koripallosssa pätee sama yleinen periaate: kotijoukkue voittaa todennäköisemmin kuin vierasjoukkue. Tutkimuksissa tätä on selitetty muun muassa sillä, että tuomari viheltää herkemmin rangaistuksia vierasjoukkueelle pienistä rikkeistä, koska yleisö reagoi vahvasti kotijoukkueen kohtaamiin vääryyksiin. Toinen selittäjä on matkustaminen, joka vähentää vierasjoukkueen valmistautumiseen käytettävissä olevaa aikaa. Monimutkaisempi vaikutus on varsinaisella yleisön kannustuksella, sillä se voi kääntyä myös kotijoukkuetta vastaan, jos voittamiseen kohdistuu liikaa paineita.
Pelissä voi lisäksi olla sääntöjä (kuten jääkiekossa mahdollisuus peluuttaa haluamiaan ketjuja vastakkain) jotka oikein käytettynä tarjoavat kotijoukkueelle pienen edun. Lähes kaikissa yleisimmissä joukkuelajeissa kotietu ennustaa noin 60-40 todennäköisyyttä, joka täytyy ottaa huomioon, jos tutkitaan peliuupumuksen vaikutusta.
Tulosten perusteella väsymyksen vaikutus on kaikkein suurin, kun se yhdistyy muihin negatiivisiin tekijöihin, kuten yleisön buuaamiseen, pitkiin matkoihin tai perättäisiin tappioihin. Silloin voi käydä niin, että väsyneen joukkueen "selkäranka katkeaa". Tilastojen mukaan NBL:ssä, eli Yhdysvaltojen koripalloliigassa vierasjoukkueen voiton todennäköisyys on enää 32,9% jos se pelaa toisena peräkkäisenä päivänä levännyttä kotijoukkuetta vastaan.
Normaali odotusarvo:
Kotijoukkue 60% vs. vierajoukkue 40Jos vierasjoukkue on lisäksi väsynyt edellisen illan pelistä ja matkustanut toiselta paikkakunnalta:
Kotijoukkue 67,1% vs. vierasjoukkue 32,9%Lähde:
http://www.databasebasketball.com/content/backtoback.htm
Sama peräkkäisten pelipäivien ja matkustamisen yhteisvaikutus verottaa vierasjoukkueiden tehoja myös muissa lajeissa:
"Overall, NHL teams playing on home ice can be expected to win about 55.1% of the time.http://puckprediction.com/2014/08/06/the-schedulers-dilemma-back-to-back-games-and-fatigue-effects-in-the-nhl-regular-season/
When the home team is playing a back-to-back against a rested opponent, their win probability drops down to 53.8%
A home team with an additional day of rest has a 57% win probability; if they have 2 additional days of rest, they have a 58.7% chance of winning."
Ammattiurheilijoiden kunto on sovitettu työn vaativuuteen, mutta silti heidän tehonsa notkahtaa väsymyksen vaikutuksesta. Mitä sitten tapahtuu tavalliselle työntekijän tuloskunnolle, kun hänet ajetaan loppuun ylitöillä ja peräkkäisillä pitkillä työpäivillä?
Poimitaan lopuksi tuore esimerkki kotimaasta. Lännen Median lehdet kirjoittivat 12.3.2015:
Väsynyt Bisons kärsi ennätystappion
Loimaan Bisons kärsi kauden toistaiseksi suurimman tappionsa miesten Korisliigassa, kun Joensuun Kataja haki torstaina suurinumeroisen vierasvoiton 90–62 (40–33).
Sarjaohjelma pisti joukkueet vastakkain varsin erilaisilla rasitusasteilla: Kataja oli pelannut viimeksi 12 päivää sitten, kun Bisons raatoi samassa ajassa nyt jo kuudennen pelinsä.
Tämä näkyi kentälläkin. Viimeksi tammikuun alussa kotipelinsä hävinnyt Bisons ei onnistunut kummassakaan päässä. Puolustus vuosi ja hyökkäyspäässä se jäi kauden pienimpiin pisteisiinsä.
tiistai 7. huhtikuuta 2015
Energian tukimuodoista ja verotuksesta
Yksi kevään poliittisista lyömäaseista näyttää olevan Mikko Paunion teos Vihreä valhe - vuonna 1991 julkaistun teoksen uusittu laitos, johon monien puolueiden bloggaajat ovat tarttuneet, Kirjan päivitetyllä versiolla on komea alaotsikko Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset.
Kirja on tulvillaan halpaa populistista retoriikkaa ja natsikortteja. Perustelujen tarve on vähäinen, koska kirjoittaja on arvovaltainen lääketieten tutkija. Keskeisin perustelu on, että puhuja on korkeasti koulutettu, tärkeä ja menestynyt mies.
Paunion esittämät perustelut pätevät siltä osin kun hän hyökkää sellaisia väitteitä kohtaan, joita ei ole esitetty. Hän pistää vastapuolen suuhun sanoja ja sitten kutsuu niitä huuhaaksi.
Lasse Lehtinen on tehnyt yhteiskunnalle sen palveluksen, että hän on poiminut tyhmimmät sammakot ja sitten nostanut ne esiin näennäisen sarkasmin keinoin, mutta silti hyväksyvästi myhäillen. Kenties Lasse Lehtinen tietää että näin hän osan kirjan potentiaalisesta kiitoksesta ja vihasta - eli yhteenlaskettuna kiitettävän paljon huomiota.
Esimerkiksi näin Lehtinen kirjoittaa:
Mitä merkitystä väitetyillä asioilla edes on? Esimerkiksi matematiikan kantaisä Pythagoras uskoi vielä omituisempiin juttuihin. Taloustieteen kantaisät ne omituisia höpisivätkin - ja entä sitten lääketieteen kantaisät?
Kirja on tulvillaan halpaa populistista retoriikkaa ja natsikortteja. Perustelujen tarve on vähäinen, koska kirjoittaja on arvovaltainen lääketieten tutkija. Keskeisin perustelu on, että puhuja on korkeasti koulutettu, tärkeä ja menestynyt mies.
Paunion esittämät perustelut pätevät siltä osin kun hän hyökkää sellaisia väitteitä kohtaan, joita ei ole esitetty. Hän pistää vastapuolen suuhun sanoja ja sitten kutsuu niitä huuhaaksi.
Lasse Lehtinen on tehnyt yhteiskunnalle sen palveluksen, että hän on poiminut tyhmimmät sammakot ja sitten nostanut ne esiin näennäisen sarkasmin keinoin, mutta silti hyväksyvästi myhäillen. Kenties Lasse Lehtinen tietää että näin hän osan kirjan potentiaalisesta kiitoksesta ja vihasta - eli yhteenlaskettuna kiitettävän paljon huomiota.
Esimerkiksi näin Lehtinen kirjoittaa:
"Tiesittehän, että ympäristöliikkeen profeetat eivät ammenna katsomuksensa perusteita tieteistä, vaan henkimaailmasta? Aatteellinen kantaisä oli itävaltalainen katolinen mystikko Rudolph Steiner, joka uskoi uudestisyntymiseen, horoskooppeihin, homeopatiaan, maagiseen magnetismiin ja primitivismiin." http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1428370472907.htmlSamaan aikaan hän nauraa hyväksyvästi partaansa ja suojautuu mahdollisen vihan taakse sillä perusteella että voi myöhemmin väittää vain twiitanneensa eteen päin niitä kärjistyksiä, joihin teos perustuu,
Mitä merkitystä väitetyillä asioilla edes on? Esimerkiksi matematiikan kantaisä Pythagoras uskoi vielä omituisempiin juttuihin. Taloustieteen kantaisät ne omituisia höpisivätkin - ja entä sitten lääketieteen kantaisät?
Perustajat eivät ammenna mitään. He ovat kuolleita. Journalismin taso Suomessa on kyllä surullisen heikkoa.
Lehtinen kirjoittaa myös näin:
Jos Vihreiden ohjelmassa lukee jotain tämän suuntaista, miksi ei sitten viitattaisi suoraan siihen tekstiin, eikä Hitleriin?
Lehtisen/Paunion mukaan Vihreiden pahin synti ovat kaatopaikat. Niin juuri. Vihreiden syytä on, että me hukumme jätteisiin - hukummeko me?
Varmaankin on totta, että Suomessa jätettä voisi enemmänkin polttaa, mutta se edellyttää kierrätystä. Polttolaitokset eivät voi toimia, jos jätteessä on sekaisin paperia, muovia ja metallia. Suuret metalliesineet jumiuttavat polttolaitosten kuljetuslinjat. Lisäksi biojätteen sisältämä vesi vaikeuttaa tehokasta polttoa ja synnyttää enemmän häkää ja pahempia saasteita.
Taloyhtiöiden kierrätys on tehokkaan jätteenpolton lähtöedellytys. Nyt me olemme vihdoin pääsemassä tilanteeseen, jossa jätteen poltosta voi järkevästi keskustella.
Toinen ongelma ovat uusiutuvat energiamuodot. Suomi Paunion mukaan on haaskannut miljardeja uusiutuvan energian investonteihin.
Numerot, joita Paunio esittää, kuvaavat uusiutuvan energian koko liikevaihtoa - kokonaisuus, jossa ei huomioda ollenkaan uusiutuvan energian työllistymisvaikutuksia, verotuloja tai tuulivoimavoiden ynnä muiden härpäkkeiden tuottamaa sähköä.
Varmaankin on totta, että uusiutuvat energiat ovat toistaiseksi maksaneet Suomelle enemmän kuin tuottaneet takaisin, mutta tulisi puhua tästä erotuksesta, eikä iskeä naamalle koko hintalappua. Suomen uusiutuviin energioihin investoima raha - kaikkine tukimuotoineen - on huomattavasti vähäisempi kuin viidennen ydinvoimalan viivästymisestä koitunut lasku.
Itse en kuulu Vihreään puolueeseen ja kannatan myös ydinvoimaa tiettyyn järkevään rajaan asti, mutta ilman mitään agendaakin näen, ettei Paunion laskelmissa ei ole mitään tolkkua.
Sitä paitsi uusiutuviin investoimisen kuuluu tässä vaiheessa maksaa enemmän kuin tuottaa. Kyse on investoinnista tulevaisuuteen, tuotekehityksestä, joka asteittain johtaa parempaa tekniikkaan. Teknisestä kehityksestä kannattaa maksaa.
Kirjan kolmannessta suuresta väitteestä on ottanut kopin Kokoomuksen Eija-Riitta Korhola:
Ilmeisesti vihreiden salaliitto on upottanut lonkeronsa syvälle, kun Keskustapuolue on saatu mukaan ja informaation takana ovat jopa Institute of Economic Affairs (IEA) sekä Organisation for Economic Co-operation and Development (OECD). Miksi nämä organisaatiot kuulostavat enemmän talouteen kuin ympäristönsuojeluun painottuneilta?
Itse asiassa väite ei juurikaan edes liity ympäristökeskusteluun. Kyse on protektionismista ja sen vastustamisesta. http://en.wikipedia.org/wiki/Protectionism
Lähes kaikki maailman maat kannattavat ainakin osittain protektionistista energiapolitiikkaa, jonka tavoitteena on turvata kotimaisia työpaikkoja sallimalla oman maan energiareursseille verohelpotuksia.
Puolassa ja Kanadassa esimerkiksi tuetaan liuskekaasulaitosten perustamista verohelpotuksilla ja investointuella.
Suomessa tällaisia verohelpotuksia saa turve, koska sen käyttäminen työllistää paremmin kuin Venäjältä ostettu kaasu, ja helpottaa pitämään energiasektorin omavaraisempana.
Seuraava sitaatti on Suomen tullilaitoksen virallisesta tiedotteesta:
http://yle.fi/uutiset/aurinkoenergiavero_hammastyttaa_-_tarvitaanko_uusi_laki/7417359
Mikko Paunion kirjan suurten teesien ydinongelma ei ole se, ettei niillä olisi mitään yhtymäkohtia todellisuuteen. Paljon häiritsevämpää on, ettei niillä ole juurikaan yhtymäkohtia luonnonsuojeluun tai Vihreään puolueeseen. Esimerkiksi aurinkosähkölle verovapauksia hakevat yrittäjät, eivät niinkään vihreät. Vihreät vain ovat kaikkein lähimmin samaa mieltä uusiutuvien ja uusien teknologioiden tukitoimista - eivät he tulevaisuuden teknologioita ole omasta päästään keksineet. Sehän se vasta puuttuisi, että vihreät julistettaisiin tieteellisen kehityksen alkuvoimaksi.
Suomessa tulevaisuuden teknologioihin investoiminen on vähäistä kenties siitä syystä, että teknologia itsessään nähdään vaivalloiseksi muutospaineeksi, johon täytyy sopeutua vähän kuin sopeudutaan taloyhtiöiden roskakatoksen alati muuttuvan kierrätysastioiden valikoimaan.
Eija-Riittä Korholan blogin kommenteissa Mikko Paunio kirjoittaa näin:
Voinhan minäkin väittää, että Kokoomuksen viimeaikaiset väitteet maapallon liitteydestä ovat liioiteltuja. Tällaista absurdin liioitellun tai tuulesta temmatun väittämän vasta-argumenttia kulsutaan olkinukeksi. Puen olkinukelle Tapparan paidan ja sanon ohikulkijoille: Katsokaa miten tyhmiä nuo Tapparan kannattajat ovat!
Jos ohikulkija on Hifkin kannattaja, hän sattaa olla samaa mieltä. Niinhän ne ovat tyhmiä. Totta puhut. Tuokin variksenpelätin tuossa on mitä selkein esimerkki tyypillisestä Tapparan kannattajasta.
Poliittisten puolueiden keskustelupalstojen mielipiteet ovat masentavaa luettavaa. Perusteluja arvioidaan aina ensin sen mukaan, onko puhuja samaa mieltä. Järki astu kuvaan vasta paljon myöhemmin, jos koskaan.
Lehtinen kirjoittaa myös näin:
"Adolf Hitler oli raitis ja luontouskovainen kasvissyöjä, joka vihasi tupakointia ja vastusti eläinkokeita. Sen sijaan hän teetti ihmiskokeita juutalaisilla. Tämän päivän vihreissä on niitä, jotka tekevät ihmiskokeita lapsilla vastustamalla rokotuksia.
Vihreiden mielestä kehitysmaiden köyhät eivät tarvitse pesuvettä, ainoastaan puhdasta juomavettä. Vesivessa olisi kuitenkin Paunion mukaan ratkaiseva torjuttaessa tappavia tauteja."Mitä tämän Lasse Lehtisen valikoiman natsikortin takana edes väitetään? Sanotaanko Vihreiden puolueohjelmassa jotain tällaista? Lukeeko Vihreiden periaatepäätöksessä tosiaan niin, että Suomen hallituksen tulee estää kehitysmaiden ihmisiä saamasta pesuvettä ja rakentamasta vessoja?
Jos Vihreiden ohjelmassa lukee jotain tämän suuntaista, miksi ei sitten viitattaisi suoraan siihen tekstiin, eikä Hitleriin?
Lehtisen/Paunion mukaan Vihreiden pahin synti ovat kaatopaikat. Niin juuri. Vihreiden syytä on, että me hukumme jätteisiin - hukummeko me?
Varmaankin on totta, että Suomessa jätettä voisi enemmänkin polttaa, mutta se edellyttää kierrätystä. Polttolaitokset eivät voi toimia, jos jätteessä on sekaisin paperia, muovia ja metallia. Suuret metalliesineet jumiuttavat polttolaitosten kuljetuslinjat. Lisäksi biojätteen sisältämä vesi vaikeuttaa tehokasta polttoa ja synnyttää enemmän häkää ja pahempia saasteita.
Taloyhtiöiden kierrätys on tehokkaan jätteenpolton lähtöedellytys. Nyt me olemme vihdoin pääsemassä tilanteeseen, jossa jätteen poltosta voi järkevästi keskustella.
Toinen ongelma ovat uusiutuvat energiamuodot. Suomi Paunion mukaan on haaskannut miljardeja uusiutuvan energian investonteihin.
Numerot, joita Paunio esittää, kuvaavat uusiutuvan energian koko liikevaihtoa - kokonaisuus, jossa ei huomioda ollenkaan uusiutuvan energian työllistymisvaikutuksia, verotuloja tai tuulivoimavoiden ynnä muiden härpäkkeiden tuottamaa sähköä.
Varmaankin on totta, että uusiutuvat energiat ovat toistaiseksi maksaneet Suomelle enemmän kuin tuottaneet takaisin, mutta tulisi puhua tästä erotuksesta, eikä iskeä naamalle koko hintalappua. Suomen uusiutuviin energioihin investoima raha - kaikkine tukimuotoineen - on huomattavasti vähäisempi kuin viidennen ydinvoimalan viivästymisestä koitunut lasku.
Itse en kuulu Vihreään puolueeseen ja kannatan myös ydinvoimaa tiettyyn järkevään rajaan asti, mutta ilman mitään agendaakin näen, ettei Paunion laskelmissa ei ole mitään tolkkua.
Sitä paitsi uusiutuviin investoimisen kuuluu tässä vaiheessa maksaa enemmän kuin tuottaa. Kyse on investoinnista tulevaisuuteen, tuotekehityksestä, joka asteittain johtaa parempaa tekniikkaan. Teknisestä kehityksestä kannattaa maksaa.
Kirjan kolmannessta suuresta väitteestä on ottanut kopin Kokoomuksen Eija-Riitta Korhola:
"Vihreiden painavin argumentti uusiutuvien tuen puolesta on väite, että fossiilisia tuetaan kymmenkertaisesti. En ole koskaan kuullut kenenkään perustelevan kunnolla tätä väitettä: mitä se tuki oikein on." http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2015/03/31/yksi-vihrea-valhe/Löydän aiheeseen viittaavan uutisen ensimmäiseksi keskustalaisen Maaseudun tulevaisuus- lehden sivuilta:
"Fossiilisten polttoaineiden tuotantoa ja käyttöä tuetaan vuosittain maailmassa yli 300 miljardilla eurolla. Tuki kasvoi viime vuonna kolmanneksen edellisvuodesta, energiajärjestö IEA ja OECD laskevat." http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka-ja-talous/fossiilisille-polttoaineille-tukea-300-miljardia-vuodessa-1.3974
Ilmeisesti vihreiden salaliitto on upottanut lonkeronsa syvälle, kun Keskustapuolue on saatu mukaan ja informaation takana ovat jopa Institute of Economic Affairs (IEA) sekä Organisation for Economic Co-operation and Development (OECD). Miksi nämä organisaatiot kuulostavat enemmän talouteen kuin ympäristönsuojeluun painottuneilta?
Itse asiassa väite ei juurikaan edes liity ympäristökeskusteluun. Kyse on protektionismista ja sen vastustamisesta. http://en.wikipedia.org/wiki/Protectionism
Lähes kaikki maailman maat kannattavat ainakin osittain protektionistista energiapolitiikkaa, jonka tavoitteena on turvata kotimaisia työpaikkoja sallimalla oman maan energiareursseille verohelpotuksia.
Puolassa ja Kanadassa esimerkiksi tuetaan liuskekaasulaitosten perustamista verohelpotuksilla ja investointuella.
Suomessa tällaisia verohelpotuksia saa turve, koska sen käyttäminen työllistää paremmin kuin Venäjältä ostettu kaasu, ja helpottaa pitämään energiasektorin omavaraisempana.
Seuraava sitaatti on Suomen tullilaitoksen virallisesta tiedotteesta:
"Mikäli turvetta käytetään alle 5000 MWh vuodessa, ei loppukäyttäjä ole verovelvollinen ja käytetty turve on verotonta." Linkki: ENERGIAVEROAurinkosähkölle on yritetty saada vastaavaa lakia, joka sallisi ainakin omaan käyttöön tuotetun pienaurinkovoimalan käyttämisen verovapaasti, mutta toistaiseksi 5000 MWh tuottamisesta saa haaveilla. Aurinkosähkön tuotantomääriä sitä paitsi mitataan tuhat kertaa pienemmissä kilowateissa, ja raja kulkee huomattavasti alempana, tällä hetkellä kai yhä 50 kilowatissa.
http://yle.fi/uutiset/aurinkoenergiavero_hammastyttaa_-_tarvitaanko_uusi_laki/7417359
Mikko Paunion kirjan suurten teesien ydinongelma ei ole se, ettei niillä olisi mitään yhtymäkohtia todellisuuteen. Paljon häiritsevämpää on, ettei niillä ole juurikaan yhtymäkohtia luonnonsuojeluun tai Vihreään puolueeseen. Esimerkiksi aurinkosähkölle verovapauksia hakevat yrittäjät, eivät niinkään vihreät. Vihreät vain ovat kaikkein lähimmin samaa mieltä uusiutuvien ja uusien teknologioiden tukitoimista - eivät he tulevaisuuden teknologioita ole omasta päästään keksineet. Sehän se vasta puuttuisi, että vihreät julistettaisiin tieteellisen kehityksen alkuvoimaksi.
Suomessa tulevaisuuden teknologioihin investoiminen on vähäistä kenties siitä syystä, että teknologia itsessään nähdään vaivalloiseksi muutospaineeksi, johon täytyy sopeutua vähän kuin sopeudutaan taloyhtiöiden roskakatoksen alati muuttuvan kierrätysastioiden valikoimaan.
Eija-Riittä Korholan blogin kommenteissa Mikko Paunio kirjoittaa näin:
"Jos kehittyvien maiden keskiluokan liikennesuoritteet tehtäisiin biopolttoaineilla, ei maatalousmaata riittäisi enää ruoan tuottamiseen, eikä toisaalta sellaista rahamassia maailmasta löytyisi, jolla kyettäisiin rahallinen tuki biopolttoaineille. Ääneen lausumaton vihreä toive on, että köyhä ei autolla saisi ajaa. Mikko Paunio"Absurdi väittämä, sillä juuri vihreät ovat äänekkäimmin vastustaneet biopolttoaineita, kuten Nesteen palmuöljyprojekteja Indonesiassa, joiden tieltä hakataan metsiä - eikä muutenkaan ole mitään järkeä tuottaa autojen polttoainetta tavalla, joka on kaikkea muut kuin energiatehokas. Biopolttoaineita ei edes lueta uusiutuvien energiamuotojen joukkoon, vaikka sanassa esiintyykin bio-. Palmuöljy on verrattavissa turpeeseen, koska sen tuotanto tuhoaa luonnonvaraisia alueita.
Voinhan minäkin väittää, että Kokoomuksen viimeaikaiset väitteet maapallon liitteydestä ovat liioiteltuja. Tällaista absurdin liioitellun tai tuulesta temmatun väittämän vasta-argumenttia kulsutaan olkinukeksi. Puen olkinukelle Tapparan paidan ja sanon ohikulkijoille: Katsokaa miten tyhmiä nuo Tapparan kannattajat ovat!
Jos ohikulkija on Hifkin kannattaja, hän sattaa olla samaa mieltä. Niinhän ne ovat tyhmiä. Totta puhut. Tuokin variksenpelätin tuossa on mitä selkein esimerkki tyypillisestä Tapparan kannattajasta.
Poliittisten puolueiden keskustelupalstojen mielipiteet ovat masentavaa luettavaa. Perusteluja arvioidaan aina ensin sen mukaan, onko puhuja samaa mieltä. Järki astu kuvaan vasta paljon myöhemmin, jos koskaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)