Itsestäänselvyyksien puolustamiseksi

Pikkujättiläisen ihanteisiin sisältyy kadonneiden aikakausien tasavertaistaminen. Uskon nimittäin vahvasti siihen, että kullakin aikakaudella on tietyt henkiset ja älylliset vahvuualueensa. Ylimielisesti vain päädymme otaksumaan, että olisimme kehittyneet viisaammiksi, koska meillä on käytössämme hakukoneita ja älypuhelimia. Joillakin elämän osa-alueilla koemme edistystä, mutta toisaalta monet muut näkökulmat taantuvat.

Historiassa vaikuttaa vahvana myös tietty sukupolvien aaltoliike. Aivoitukset löydetään ja unohdetaan aivan kuten jotkin erisnimen palaavat suosioon koettuaan hetken hiljaiseloa.

Voisin keksiä loputtomia esimerkkejä siitä, miten liberalistit tai ateistit lankeavat oman nokkeluutensa ansakuoppaan, joten keksin. Valta-asemaan nousseet ajatukset kadottavat helposti älyllisen teränsä kuten nyrkkeilijä, jolle on syötetty liikaa pullaa ja parrasvaloja.

Aikamme ateisteista muutamat ovat sentään terässä, mutta eivät yhtä lailla täydessä iskussa kuin vaikkapa Antti Nylen. Pahimmillaan ateistijulkimot saattavat pilata ateismin maineen aivan samalla tavalla kuin olemme tottuneet ajattelemaan, että paavit ovat kaukana kristillisyydestä. Uusi paavi Franciskus on sentään nimensä mukaisesti köyhien asialla. Olin riemuissani jo siitä, että hän valitsi itselleen sellaisen nimen.

(Puuttuu vain, että uusi paavi julistaisi Giordano Brunon pyhimykseksi, koska tämä julkesi puhua tähtitieteen totuuksia väärällä aikakaudella. Galileo Galilei tunnusti julkisesti olevansa väärässä ja sai säilyttää henkensä. Panteismia julistaneelle Brunolle ei käynyt yhtä hyvin. Mielestäni hän ansaitsisi olla yhtä hyvin tieteen kuin uskonnonkin sankari.)

Liberalistien ja ateistien helmasynti on perinteisten tapojen vastustaminen silloinkin kun niissä on jotain järkeä. Innokkaat liberalistit vastustavat jopa perinteitä, jotka edistävät vapautta - vain siksi, että ne ovat perinteitä, joita aina tulee vastustaa.

Menestyäkseen laajemman väestönosan sydämissä tulisi sekä liberalistien että ateistien sulauttaa itseensä kaikki konservatiivien onnellisuustekijät, kuten sunnuntain julistaminen lepopäiväksi. Kaikkien uskontojen opetuksista tulisi poimia helmet, mutta sitä ennen ne tietenkin täytyisi tunnistaa viisaiksi periaatteiksi, joita myös uudella ajan kannattaa vaalia.

Siihen taas tarvitaan kykyä tunnustaa elämän itsestäänselvyyksissä piilevä voima.

Konkreettisia esimerkkejä itsestäänselvyyksien mahdista

Aluksi muutamia järisyttäviä totuuksia 7 päivän viikkorytmistä, joita olen kuullut sekä ateistien että liberalistien halveksuvan, koska niillä on perinteisyyden sädekehä.

Viime vuosina on puhuttu taloyhtiöiden yhteisistä tai jopa täysin julkisista saunatiloista. Tässäkin asiassa tuntuu vallitsevan typerryttävä sahausliike. Ensin sauna on paikka, jossa lapset syntyvät ja jossa perheenjäsenet voivat yhdessä pestä toistensa selät.

Sitten siitä väkisin tehdään ylellisyystuote, jollainen jokaisessa asunnossa täytyy olla, vaikka seurauksena on vain se, että jokaisen kerrostaloasujan oma sauna on surkea pikku koppero, jossa sähkökiuas pihauttaa pienet happamat löylyt.

Nyttemmin on taas alettu pohtia, että säästyy sekä tilaa että energiaa, jos taloyhtiön asukkaat käyttävät yhteistä saunaa. Saunakokemus on parempi, koska sauna on suurempi ja laadukkaampi, vaikka rajoitteena on se, ettei voi itse päättää minä päivänä sauna lämmitetään - ikään se oikeasti mullistaisi jonkun elämän.

Kyse ei ole uusista ja vanhoista ajatuksista, vaan valinnasta yksityisyyden ja yhteisöllisyyden tai aikataulujen ja saunakokemuksen laadun välillä, jotka ovat aina olleet vaikuttavia asioita enemmän ujojen ja vähemmän ujojen välillä. Asiaa on veivattu moneen suuntaan, mutta emme pääse irti siitä, ettei jokin tyyli olisi kulloinkin eniten muodissa.

Kaikkein eniten on muuttunut se, ettei saunan lämmittämiseksi tarvitse enää nähdä vaivaa.

Mietiskelin tätä kun viime viikolla näin vaivaa lämmittääkseni kesämökkimme saunan ja nautin siitä suuresti.

Mökkimme rantasauna on hieman alle sata vuotta vanha entinen savusauna, joka sijaitsee Saimaan rannalla. Aluksi hakkasin puita pienemmäksi ja sytytin kiukaaseen tulen. Sitten kannoin vanhoilla sinkkiämpäreillä vettä rannasta. Pesuvettä on aiemmin saanut myös pumpattua sisään, mutta pumppu on rikki. Tiivisteet vuotavat. Kannettuani kolme satsia vettä pilkoin taas vähän lisää puita. Sitten heitin ajan kuluksi tikkaa (hyttysiä oli yllättävän vähän), minkä jälkeen ruokin hieman tulta.

Tällainen saunanlämmitysprojekti tekee luonnolliseksi sen, ettei ihminen välitä ikiomasta saunasta. On helpompi jos sauna on yhteinen, niin jokaisen ei tarvitse nähdä samaa vaivaa.

Asia muuttuu, jos sauna lämpiää katkaisimesta kääntämällä ja vesi tulee hanasta. Tarvitaan vain pieni ripaus laiskuutta ja tyhmyyttä niin yksityiset kerrostalosaunat saadaan lisääntymään juuri kansainvälisen öljykriisin aikana.

Ei perinteillä tai uskonnoilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Toki konservatiivisuus voi saattaa ihmisen kokeilemaan perinteisiä tapoja ja huomaamaan omakätisesti niiden ylivertaisuuden.

Jakaminen ja yhdessä tekeminen voittavat yksityisen laisuuden eettisyydessä, tehokkuudessa ja silkassa onnellisuustekijöiden määrässä.

Lauantaitansseista

Viikkorytmi on joutunut viime vuosina monenlaisen öykkäröinnin kohteeksi. Yksi tervettä viikkorytmiä eniten uhkaavista tekijöistä on vaatimus sunnuntailisien poistamiseksi. Vaatimusta tuetaan myös sillä, että sunnuntailisät ovat raamatullinen jäänne.

Oli kyse sitten raamatusta tai ei, täytyy muistaa, että sunnuntailla on sekulaarissa yhteiskunnassa lukuisia keskeisiä tehtäviä.

Ensinnäkin sunnuntait ovat mahdollistaneet lauantaitanssit ja perjantai-iltojen kännäyksen.

Sunnuntaina ei ole rehkitty, joten lauantaina on ehditty tanssia. Kenen iloksi sekin sitten lasketaan, jos tulevaisuudessa yhä useammat tanssit päättyvät siihen, että partnerin täytyy lähteä iltakymmeneltä nukkumaan, koska seuraavana aamuna on töitä?

Vaikka kaikki eivät olisi sunnuntaina töissä niin me emme voi valita sitä, ettei omalle kohdallemme sattuisi sitä kohtalon vasenta koukkua, joka iskee juuri kun olemme tavanneet unelmiemme kumppanin. Ilta päättyy lyhyeen, koska sunnuntaina on töitä.

Voisin heittää kehiin erinäisiä tilastoja, jotka todistavat kuinka vuosi toisensa jälkeen syntyvyystilastoissa on piikkejä, jotka voidaan ajoittaa esimerkiksi juhannukselle tai vapulle - siis yhdeksän kuukautta takaperin.

Eihän sunnuntaita voi poistaa kalenterista muuttamatta koko paradigmaa - ja mihin suuntaan maailma sitten muuttuukaan?

Oletetaan siis, että sunnuntain myötä kadottaa merkityksensä myös lauantai, mutta liberaalissa yhteiskunnassa sen paikan korvaa sallimus, jonka ansiosta lauantaitanssit järjestetään joka päivä. Eikös se olisi ihanaa - joka päivä olisi lauantai!

Maanantaina Lissu saapuu lauantaitansseihin, koska ne järjestetään joka päivä. Sali on aika tyhjä. Muutama vakiokasvo notkuu nurkkapöydässä. DJ näyttää vähän väsyneeltä, koska hän on täällä joka päivä. Kokemus on jokseenkin haalea.

Tiistaina Antti saapuu lauantaitansseihin, koske ne järjestetään joka päivä. Eipä näy tyttöjä.

Lauantaitanssit on perinteisesti järjestetty vain lauantaina, koska sillä taataan, että paikalla olisi mahdollisimman paljon väkeä. Harva ehtii tai jaksaa tanssia joka päivä, joten ihmisten tanssimismahdollisuuksia rajaamalla voidaan lisätä kaikkien tyytyväisyyttä ja saumoja kohdata samaan aikaan muita ihmisiä.

Kyse ei ole kuluttajan vapauksien rajoittamisesta, vaan terveestä järjestä. On itsestään selvää, etteivät ihmiset tapaa toisiaan samoissa tunnelmissa, ellei viikkorytmiä säädellä kollektiivisesti.

Mikään ei olisi ihmisten yhteisöllisyydelle niin tuhoisaa kuin sunnuntailisien poistaminen. Viikonpäivistä tulisi tasavertaisia ja sitä kautta yhdentekeviä.
Normit säätelevät ajankohtia jolloin on suotavaa olla kännissä, koska kaksi känniläistä tai kaksi selvää ihmistä viihtyvät toistensa parissa paremmin kuin humalainen ja raitis.

Myöskään perheet eivät kohtaisi saman pöydän ääressä, ellei viikonloppuna vanhemmilla olisi vapaata - samaan aikaan, kun lapsilla on vapaata.

Mistä sitten tällainen vaatimus on saanut alkunsa - kuka vaatii meitä luopumaan sunnuntaisäädöksistä?

Yksi keskeinen taustasyy ovat ostoskeskukset ja niiden tolkuttomat hinnat. Kauppaat joutuvat maksamaan vuokraa myös niiltä päiviltä jolloin heidän kauppansa ei ole auki - ja joissain kauppakeskuksissa vuokrasopimukseen suorastaan sisältyy vaatimus sunnuntaiaukiolosta. Niinpä ostoskeskuksissa sijaitsevat kauppiaat kärsivät ylimääräisistä kustannuksista, jotka syntyvät viikonloppulisistä.

Haluammeko me sitten kollektiivisesti tehdä tyhjäksi lauantait sekä estää perheiden yhteisen ajan, jotta kauppiaat säästyisivät korkeilta vuokrilta?

Eikö varsinainen ongelma ole kiinteistöjen vuokrahintojen kohtuuttomuus? Eikö ongelma kannattaisi ennemmin ratkaista sen lähtöpisteestä, eikä siirtää kärsimyksiä yhteiskunnan muille sektoreille.

Yleisimmistä kengännumeroista

Lopuksi vielä kolmas itsestäänselvyys. Me kaikki tiedämme, että ihmisillä on synnynnäinen kaipuu keskivertaisuuteen ja suunnaton halu kuulua joukkoon.

Voit toki väittää vastaan ja sanoa, että erilaisuus on rikkaus. En kiistä. Nyt on puhe kuitenkin lähtökohtaisista vaistoista, eikä kulttuurisista ihanteista - niin kauniita kuin ne ovatkin.

On monia syitä sille miksi keskinkertaisuus on kultaa. Erilaisuus voi olla timantti, mutta timantitkin mieluusti istutetaan kultaiseen sormukseen tai kruunuun, joka on taottu vankasta 18 karaatin keskimääräisyydestä.

Ensinnäkin keskimääräisen kokoisen henkilön on helpoin löytää itselleen sopivan kokoisia vaatteita tai kenkiä. Näin on luultavasti ollut aina, ja jo muinaisina aikoina on työkaluja saatettu valmistaa ennemmin oikeakätisille, koska he ovat enemmistöä.

Jos kuulut enemmistöön, eli olet keskimääräisen mittainen ja kokoinen, oikeakätinen, hetero ja niin edelleen, saat miltei kaikkialta parempaa palvelua, koska juuri sinun kaltaisille ihmisille palvelua on totuttu antamaan.

Tämä ei ole mikään ideologinen tai kulttuurinen kysymys, vaan matemaattinen itsestäänselvyys.

Tarinan toinen puoli on erilaisuuden ja erikoistumisen mahdollistamat erikoiskyvyt, kuten pidemmän miehen koripalloura tai paksumman miehen selviytyminen hyisessä vedessä - mutta se on vasta B-puoli. Julkisivulla, eli keskimääräisesti useammin ja varhaisemmalla iällä me tunnemme vetoa keskimääräisyyteen.

Ihan vapaasti saat tuntea vetoa myös pullukoihin. Ei kyse ole nyt siitä, että arvottaisin ketään tai mitään. Puhun vain siitä typerryttävästä faktasta, että keskimääräisen näköinen ja kokoinen henkilö voi mukavammin sijoittaa itsensä auton penkkiin. Pää ei osu kattoon ja jalat sijoittuvat kivasti polkimille. Se on keskimääräisyyden tuoma rikkaus.

Nyt kun tämä keskinkertaisuuden tabu on saatu alta pois niin voimme kysyä, että mitä siitä seuraa tai seuraako siitä yhtään mitään?

Yhä edelleenkin me hyödymme monin pienin tavoin siitä, jos sallimme itsemme sortua yleisyyden herkkuun. Esimerkiksi ostan itselleni puhelimen, joka on kaupan ostetuin ja kaikissa vertailuissa suosituin. En vaivaa päätäni sillä, että ostaisin hinta-laatu-suhteelta parhaan tai tyylikkäimmän puhelimen, joka kääntäisi katseita. Ostan vain yleisimmän. Toki jo ajan säästäminen voi tuoda hyötyä niille, jotka valitsevat seurata kaikessa suuria massoja. Sitäkin luontaisetua osaan nykyään arvostaa.

Yleisimmän puhelimen valitsemisesta seuraa niin monta itsestään selvää bonusta, etten jaksa luetella niitä kaikkia. Otetaan nyt kumminkin pari:

Jos en heti osaa käyttää puhelinta, löydän helpoiten ihmisen, joka osaa auttaa minua, koska niin monella on sama puhelin.

Jos puhelimeen tulee vika, saan todennäköisimmin nopeaa apua, koska kaikissa kaupoissa, jokaisessa kaupungissa, tunnetaan juuri tuo kyseinen merkki, johon myös löytyy varaosia.

Jos petyn puhelimeen ja minua alkaa vituttaa, voin postata facebookiin listan puhelimeni tempuista ja saan heti paljon tykkäyksiä, koska moni jakaa kanssani saman pettymyksen tunteen.

Vuosien päästä voi kokea, etten ole missannut tärkeää sukupolvikokemusta, koska yritin tehdä kaiken omalla tavallani.

jne.

Varmaan olet samaa mieltä siitä, ettei missään yllä sanotussa ole mitään ihmeellistä. Koko kirjoitus on täysin triviaali, mutta silti jonkin ihmeen kautta luit sen loppuun.

Eikö olekin kummallista millainen voima sisältyy itsestäänselvyyksiin?

Tavallisuuteen rajoittumisen mukanaan tuomat vapaudet

Olen kaiketi joskus aiemminkin jo puhunut siitä, miten liberalismiin sisältyy vaivihkaa ajatus yksilöllisyydesta ja yksilönvapaudesta.

On erinomaisen hienoa, että emme enää tuomitse ihmistä sen tähden, että hän on erilainen - tai vain näyttää erilaiselta.

Vaikka en itse näytä kovinkaan kummalliselta - ainakaan tietääkseni - enkä fyysisesti kuulu vähemmistöön, koska en ole esimerkiksi liikuntarajoitteinen, olen kiitollinen siitä, että voin puhua vaikkapa keskittymishäiriöstä, koska myöskään sisäiseen erilaisuuteen ei - ainakaan tietääkseni - suhtauduta nykyään yhtä ennakkoluuloisesti.

Myönnän silti, että minulla on ollut nuorempana todella voimakkaita ennakkoluuloja, jotka kohdistuivat tavallisuuteen.

Saatoin luokitella ihmisen tyhmäksi porvariksi, koska hän näytti liian tavalliselta. Pidin ihmisistä heti paljon enemmän, jos he pukeutumisellaan viestittivät olevansa hippejä, gootteja tai punkkareita. Ajattelin, että heillä on omaperäisemmät ja itsenäisemmät mielipiteet, koska he eivät lukeudu suuriin massoihin.

No, sittemmin olen törmännyt hyvinkin omaperäisiin ihmisiin, joiden mielipiteissä ei mitään omaperäistä. He ovat omassa heimossaan niin geneerisiä kuin vain olla voi.

Sitä paitsi alakulttuureillakin alkaa nykyään olla vankkoja perinteitä, ja jotkut liittyvät niihin vain voidakseen suojata itsensä maailman muuttumiselta.

Joskus ihmisellä saattaa siis olla jopa enemmän henkistä liikkumavaraa, jos hän katsoo olevansa tyystin tavallinen. Tämä ei ole ainakaan itselleni ollut mikään itsestäänselvyys - eikä se päde missään nimessä yleisesti. Sanoin ”saattaa jopa olla”…

Tavallisuuden pohdiskelu on niin epätavallista medioissa, jotka keskittyvät kohuihin ja yllätyksiin, että oikeastaan keskimääräisyys on mitä hedelmällisintä filosofista maaperää.

Voisin kirjoittaa lukuisia esseitä niistä itsestäänselvyyksistä, jotka ovat yllättäneet minut - ja varmaan kirjoitankin. Joskus itsestäänselvyydet jäävät katseiltamme pimentoon myös siksi, että ne paljastavat ajattelussamme ristiriitoja.

Harvemmin julkisuudessa esimerkiksi puhutaan filosofisella vakavuudella siitä, miten vapaudet edellyttävät tiettyjä rajoitteita. (Toki siitä puhutaan, mutta ei riittävästi.) On esimerkiksi hämmentävää vuosi toisensa jälkeen huomata kuinka vapaaksi itsensä tuntee kesämökillä, kun kaikki on yksinkertaisempaa, hitaampaa ja kokonaisvaltaisempaa - kuten saunan lämmittäminen, jossa voi helposti kulua kolme varttia.

Vapaudentunnetta lisää esimerkiksi se, jos vaihtoehdot kaventuvat.

Älypuhelinten käyttöliittymiä - ja etenkin Nokian käyttöjärjestelmiä on usein kritisoitu siitä, että ne tarjoavat käyttäjille liikaa vaihtoehtoja.

Kun valintoja ja valikkoja on loputtomasti, syntyy sellainen olo kuin istuisi lentokoneen ohjaimistossa. Ehkä kokemus voisi tarjota paljon, mutta tunne hallinnasta katoaa - ja sen myötä katoaa kaikki emotionaalinen vapaus. Tilalla on vain pakokauhua jä hämmennystä.

Monet perheet nauttivat ohjatuista lomamatkoista, joihin sisältyy lukuisia opastettuja turistikierroksia. Joku toinen tekee valinnat sinun puolestasi ja se tuntuu juuri vapaudelta.

Meillä on liian vähän sanoja vapaudelle - tai vaihtoehtoisesti käsite, johon on lastattu turhan paljon vastuullista merkitystä.

On joukko etuoikeutettujen vapauksia, kuten valintojen tekemiseltä säästyminen, ja toisaalta miljoonat ihmiset on vain tylysti on heitetty vapauteen.

Vapaus opiskella kuulostaa kivalta, mutta se ei ole mikään vapaus, jos sen kääntöpuolena on, että menettää kaikki mahdollisuudet työttömyysturvaan.

Eihän opiskelu silloin ole vapaata, vaan siitä täytyy maksaa.

Itse esimerkiksi olen jo useiden vuosien ajan maksanut opiskelusta noin 800 euroa kuukaudessa, koska en ole voinut olla kortistossa.

Vapaus ei merkitse sitä, että saa, vaan että voi.

Vapaus ei tunnu vapaudelta, jos siihen ei liity hallintaa ja ohjausmekanismeja.

Se ei ole vapautta, vaan heitteillejättöä.

Liberalismista on tullut monille kirosana, koska se on alkanut merkitä maailmaa, jossa rahalla voi tehdä mitä tahansa - mutta ilman rahaa on vain tyhjänä ammottava vapaus.

Yksilöllisyyttä korostavan kulttuurin - siis individualismin - raunioilla me voimme kerätä viimeisten vuosikymmenten opetuksia.

Olen konkreettisesti nähnyt miksi läheiset ihmiset sanovat toisilleen ”pidä huolta itsestäsi”. Me emme lähtökohtaisesti oikein osaa ja muista pitää huolta itsestämme, koska olemme valmiimpia huolehtimaan toisistamme.

Jos pidän huolta itsestäni, eli harrastan liikuntaa ja syön terveellisesti, teen sen oikeastaan silmälläpitäen tyttöystäväni tai perheeni parasta. Samoin jos siivoan asuntoni, en tee sitä itseäni varten, vaan ollakseni vieraskorea.

Harkittu itsekkyys on ihmiselle jopa kaikkein vaikein taito oppia.

Kun joku tekee rikoksia ja kapinoi, hänen käytöksestään monesti paistaa se, ettei hän tavoittele omaa hyötyä. Hän tahtoo vain tasata tilejä, jotta yhteiskunta ottaisi opikseen. Se on hetkellisen raivon taustalla oleva ajatus ainakin itselläni.

Oikeudenmukaisuuden kaipuu on totuuden julkitulemisen kaipuuta. Että joku tulisi tietoiseksi hädästä.

Japanilainen vanhus kaataa päälleen bensaa ja sytyttää itsensä tuleen pikajunassa, jotta herättäisi keskustelua vanhusten oikeuksista. Mitäpä hän siitä itse hyötyy? Ei tietenkään mitään.

Teko on järjetön, mutta idea on syntynyt yhteiskunnassa, joka ei tunne omien ihanteidensa historiaa tai kaikkia varjopuolia. On itsestään selvää, että eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta kumpuaa vihaa, mutta jostain syystä sitä täytyy aina erikseen selitellä niille, jotka ovat etuoikeuksiensa sokeuttamia.