Positiivisuuspuhe on vallankumouksen kipinä

Mikään ei herätä niin paljon raivoa kuin menestyneiden julkkisten puhe positiivisen ajattelun voimasta.

Ei se mitään, jos joku etuoikeutettu miljonääri sekoilee humalassa tai jää kiinni huumeiden käytöstä bordellissa, mutta jumankeuta miten se vituttaa, kun rikas mielipidevaikuttaja kertoo menestyksensä salaisuuden olevan optimismissa ja iloisessa luonteessa.

Se on niin suoraa köyhien ihmisten syyllistämistä, että tekisi saman tien mieli heitellä pulloja ja särkeä kauppojen ikkunoita.

Positiivisuuspuheella menestyneet ihmiset sanovat kaikille muille: oma vika, mitäs oot tollainen synkistelijä.

Varsinkin jos itse on kuolemanväsynyt ja kaikkensa antanut, saamatta mitään kiitosta muilta, ja joku pirteä ja juuri lomalta palannut parempiosainen tulee siihen virnuilemaan ja mainostaa oman iloisuutensa olevan hirmuinen voimavara, tekisi mieli vetää turpiin niin lujaa kuin vain irtoaa.

Harvoin päässäni syttyy avoimen väkivaltaisia mielitekoja, mutta positiivisuuspuheella on ihmeellinen voima sytyttää välitön halu tarttua kaikkiin vallankumouksen keinoihin.

Jos positiivisuuspuhe epäonnistuukin kannustamaan köyhiä ja väsymyksen vittuunnuttamia duunareita, niin vielä vähemmän se tehoaa ihmiseen joka on masentunut.

Ehkä olemme välttyneet veriseltä vallankumoukselta positiivisuuspuheen aikakaudella vain siksi, että niin moni on saanut tarpeekseen poliitikkojen verbaalisista kannustuskeinoista ja hirttänyt itsensä.

Puhe myönteisyydestä ja positiivisista voimavaroista tulisi kieltää kansainvälisessä oikeudessa, sillä se vastaa biologisten tai kemiallisten aseiden käyttöä. Julkinen omalla hyvinvoinnilla rehvastelu kaataa kymmenet tuhannet ihmiset saman tien täydelliseen apatiaan ja toivottomuuteen.

Positiivisuuspuheen psykologisista taustoista voidaan tutkimusten valossa tietää, että positiivisuus korreloi kyllä menestyksen kanssa, mutta 99% seuraussuhteesta kulkee siihen suuntaan, että elämässä menestyminen edistää ihmisen positiivisuutta.

Toisin sanoen kun joku on televisiossa puhumassa siiten miten hyvin hänellä menee, koska hän on niin myönteinen, hän todellisuudessa kaikkien nähden julistaa olevansa vitun onnellinen siitä, että hänellä menee paremmin kuin useimmilla muilla.

Ainoa järkevä reagointitapa tällaiseen räikeään eriarvoisuuden asetelmaan on haaveilla siitä, että pääsisi lyömään turpiin ja vitun lujaa.

Positiivisuuteen hyvin usein vedotaan myös silloin, kun ei haluta kuunnella toisten aitoa hätää, vaan kierretään koko keskustelu sillä, että "eikös me keksittäisi elämästämme nyt ennemmin jotain kiitollisuuden aiheita!"

Helppohan se on muiden ongelmia vältellä, kun itsellä menee lujaa. Siitä voisi kuitenkin tulla paha mieli itselle, jos myöntäisi, että tahtoo hiljentää toisen, koska ei vain kiinnosta eikä välitä. Niinpä on helpompi esittää asia siten, että oli hädänalaisen oma vika kun tuli juttelemaan huolistaan niin kovin synkän ja murtuneen näköisenä, eikä väkisin taiteillut naamalleen hymyä.

Sillä tavalla pitää toisten ilta pilata juttelemalla väkisin omien lasten käytetyistä koulukirjoista ja puolison irtisanomisesta. Se vielä puuttuisi, että puhuisi jostain sairaudesta muiden ihmisten seurassa!

Suomeen on täysin julkinen ja laajamittainen puhe myönteisen ajattelun voimasta juurtunut vasta taloudellisen eriarvoisuuden myötä. Aiemmin sillä lähinnä naureskeltiin, sillä maassamme pystyi aidosti vaurastumaan tekemällä oikeaa työtä eikä tarvinnut keksiä tekosyitä.

Olen rikas, koska ajattelen positiivisesti voidaan kääntään myös muotoon: "Olen rikas, koska olen vieraantunut työnteosta, eikä oikeasti ole tehnyt mitään kenenkään muiden hyväksi, joten tarvitsen abstrakteja ihmeselityksiä pitääkseni itseni sopivalla etäisyydellä tavallisesta rahvaasta.

Mitä enemmän suuren enemmistön ilmeet tulevat julkisilla paikoilla synkistymään, sen paremmin eliittiin uppoaa täysin epätieteellinen selitys siitä, että kansalla menee huonosti, koska kansa ei osaa ajatella positiivisesti.

Posivitiivisen ajattelun new age -hömppä käy kaupaksi pienille sulkeutuneille piireille, joissa kilistellään sampanjaa kaikkien muiden kustannuksella.

Silloin voi todellakin olla niin - kuten kävi viktoriaanisella aikakaudella - että työpaikan saamisen edellytyksenä on se, että ihminen opettelee pitämään naamallaan tekovirneen.

Poskettoman rikkaat perheet halveksivat kaikkia, jotka heidän laillaan opettele hymyilemään. Palvelusväen tehtävä on ylläpitää illuusiota siitä, että aristokraattinen elämä perustuu positiivisiin ajatuksiin, eikä suunnattomiin maaomaisuuksiin ja perintövaroihin.

Valitettavasti toinen kääntäpuoli tulee olemaan se, että köyhät samaistuvat irvistyksiin ja kärsiviin ilmeisiin, koska se on heidän osansa yhteiskunnassa.

Miljoonat ihmiset opettelevat alistumaan ajatukseen, että elämä on tuskien taival, kuten tapahtui antiikin Roomassa.

Sitähän stigmaa kristinusko yhä kantaa. Irvistely ei ole yhtään sen jalompaa. Harvassa ovat ne aikakaudet, jolloin ilo on merkki ilosta ja suru merkki surusta.

Olen etuoikeuttettu, koska olen saanut nähdä sellaisen ajan jolloin Suomessa sai avoimesti ilmaista tunteensa, eikä tarvinnut vastata automaattisesti "Hyvin!" kysymykseen "Miten menee?"

Jos Suomessa on kansakuntana jotain hienoa niin juuri rehellisyys. Meillä on saanut kokea tunteita, eikä niitä ole täytynyt erikseen harjoitella peilin edessä, kuten Amerikassa tehdään - tai kätkeä kasvoilta, kuten pitkään tehtiin Japanissa.

Olemme saaneet olla iloisia kun menee hyvin ja murjottaa, kun aurinko ei paista, eli aika usein.

Joka kerta kun televisiossa puhutaan positiivisesta ajattelusta, minusta tuntuu siltä suomalaisuuden kalleimmat aarteet vedettäisiin kuuluvasti vessanpöntöstä alas.

Siinä taas yksi syy miksi positiivisuuspuheesta kannattaa suuttua heti siinä paikassa, eikä vain kätkeä vitutustaan.