Eteläisestä elitismistä

Runouden elitismistä, osa 2/3

Halusin kirjoittaa laajan esseen nykyrunouden helsinkikeskeisyydestä, kun kuulin, että Tuli ja Savu -lehden seuraavana teemana olisi elitismi. Oma näkökulmani keskittyisi pienempien paikkakuntien kokemasta ulkopuolisuudesta ja avuttomuudesta suhteessa Helsingin taidepiireihin, joista käsin kuuluisuus suurilta osin määritellään.

Koska en kuitenkaan ehtinyt Tulen ja Savun deadlineen, julkaisen kirjoitukseni runouden väitetystä elitismistä täällä blogissa.

Vaikka runoilijat eivät monessakaan suhteessa lukeudu maamme eliittiin, vaan pikemminkin marginaaliin, elää maaseudulla vahvana käsitys siitä, että nykyrunous syntyy jossain Punavuoren tai Kallion pienessä kuplassa, jossa vähät välitetään muun maan esteettisistä tarpeista.

Kyseinen ruma mielikuva - tai kenties jossain määrin jopa todennettava asiantila - ei rajoitu ainoastaan runouteen. Löytääkseni tukea ilmiölle luin kirjoittamisen ohessa muiden taiteenalojen kokemuksista. Seuraava Lasse Jalavan sitaatti on kirjasta Minä, säveltäjä 1 (Summa 2002):

"Jollain pienemmällä paikkakunnalla asuva säveltäjä saa tyytyä murto-osaan siitä julkisuudesta, joka kaikkine tiedotusvälineineen on keskittynyt erittäin voimakkaasti Helsinkiin. Muualla esitetty teos ei pääse arvoiselleen paikalle musiikkielämässämme, viralliselle Suomelle sitä ei ole edes olemassa, ennen kuin Helsinki lyö siihen "hyväksytty" leimansa."- säveltäjä Lasse Jalava.

Lähestyn tätä kokemusta ilman turhaa hienotunteisuutta, sillä on välttämätöntä kirjoittaa närkästystä herättävästä teemasta myös mahdollisimman närkästyneesti. Sovittelen kyllä sanojani sikäli kuin näen näkökulman jäävän muutoin liian irralliseksi.


Ensimmäinen tulokulma: Elitistien sijaan Helsingissä asuu siirtomaaherroja

Kun puhe kääntyy "elitismiin", alkavat kirjailijat kilvan selittää, että kyse on väärinkäsityksestä. Kyse todellakin on väärinkäsityksestä siinä mielessä, ettei suomalaisen kulttuurielämän elitismi ole mitään varsinaista elitismiä, vaan pikemminkin imperialismia.

Elitismiin kuuluisi, että ihmiset suojaavat oman hyvinvointinsa rakentamalla oman eturyhmänsä ja muun kansan väliin esteitä, josta on käytetty esimerkiksi ilmausta ”lasikatto”. Suomalaisella kulttuuriväellä ei kuitenkaan ole mitään hyvinvointia mitä puolustaa. Se on pikemminkin marginaaliin ajettu kurjalisto, jossa vääjäämätöntä köyhyyttä siedetään yhteisten illanviettojen ja alennetun toimeentulotuen turvin.

Toimeentulotuen alennukset puolestaan juontuvat siitä, että taiteilijat tekevät hemmetisti töitä, mutta siitä saatu korvaus ei riitä elämiseen. Usein he päätyvät tienaamaan vähemmän kuin siinä tapauksessa, että eivät tekisi mitään. Kuvataiteilijan köyhyysrahaa hipovat tulot esimerkiksi menevät ensisijaisesti materiaalikuluihin sekä työhuoneen ja galleroiden vuokraan. Elämiseen hänellä jää vähemmän rahaa kuin ihmiselle, joka nostaa työttömyystukea ja pelaa kotonaan Dotaa.

Elitismistä on vaikea puhua, mutta sivistyselämämme on imperialistista siinä merkityksessä, että Helsingistä käsin jopa tuhannen kilometrin päässä asuville ihmisille sanellaan mistä heidän tulisi olla kiinnostuneita. Suomi on maantieteellisesti niin suuri ja harvaan asuttu, että kykenemme liki samanlaiseen keskinäisen ymmärryksen puutteeseen, joka vallitsi Iso-Britannian hallitessa Intiaa.

Lapista tai Pohjois-Karjalasta katsottuna Helsingin kulttuuritarjonta yhtä absurdilla tavalla väkisin iskostetaan kaikkialle kuten EU-säädökset. Niinpä ei ole mikään ihme, jos kirjailijan parhaaksi myyntiteesiksi soveltuu se, että hän on kotoisin Oulusta tai Torniosta.

Vaikka Helsingissä sijaitsevat suuret kustantamot suureen ääneen kieltävät sijaitsevansa Helsingissä, ne muistavat tehdä suuren numeron siitä, jos julkaisevat merkittävän suomalaisen romaanin, jonka tapahtumat eivät sijoitu helsinkiin - tai enintään vinoilevat helsinkiläisyydelle, kuten Pussikaljaromaani. Historiallisuudesta tai roveniemeläisyydestä tulee laatutakuu.

Kustantamoiden sijaitseminen Helsingissä ei sikäli merkitse elitismiä, että helsinkiläinen käsikirjoitus saisi yhtään sen parempaa kohtelua kuin jostain muualta lähetetty käsikirjoitus. Kustantamoille se on ihan yhtä lailla rasite. Käsikirjoitukseen tutustutaan, jotta se häipyisi silmistä.

Helsingissä kuitenkin tehdään lähes kaikki merkittävät julkaisemista koskevat päätökset, joten syrjäseuduilla kirjoitettu ansiokas romaani päätyy julkaistavaksi helpommin silloin, jos siinä kuvatut tapahtumat kuulostavat juuri helsinkiläisen mielestä eksoottisilta tai koska helsinkiläiset ovat tulleet siihen tulokseen, että se voisi kiinnostaa lukijoita Kehä 3:sen ulkopuolella. Joka tapauksessa muualla asuville kirja esiintyy ulkokultaisena, imperialistisena signaalina, joka viestii:

”Hei, katsokaa! Me täällä Helsingissä muistamme, että tekin olette olemassa. Tässä olisi teille kirja, jonka me olemme arvioineet juuri teille soveltuvaksi – ostakaa!”

Julkaisutoiminta on Helsingin ulkopuolelta katsottaessa holhoavaa, ylimielistä ja epäaitoa. ”Elitismi” on täysin väärä sana sikäli kun sitä vertaa vaikkapa siirtomaaherrojen tavallisesta elämästä vieraantuneeseen, mutta hyväntahtoiseen samaistumispyrkimykseen, jonka yhtenä tavoitteena on lievittää keskinäistä vihaa ja välttyä siirtomaan irtautumispyrkimyksiltä. Päätavoite on tietenkin myydä kirjoja.

Tavoitteesta onnistutaan usein aika surkeasti, koska samaistuttavien kokemusten tunnistamisesta vastaavat henkilöt elävät melko toisenlaista elämää kuin ne tuhannet lukijakandidaatit, joita päätös lopulta tulee koskemaan. Tarinan rakennetta voi joiltain osin luoda toimivien kaavojen avulla, mutta tunnistettavuuden tuottaminen laskelmoidusti paljon vaikeampaa. Me saamme usein kiksejä sellaisesta kokemuksesta, joka tuntuu yksityiseltä, ja yllättää tabuluonteellaan, mutta kirjailijan avustuksella paljastuu jonkun toisen yhtälailla jakamaksi. Tähän ei kirjallisuustiede tai markkinointi pysty, joten kriitikoiden ylistämä taidokkuus tuntuu usein vain trapetsilla taiteilemiselta.


Toinen tulokulma: Runouden määritelmät eroavat toisistaan

Ihmiset eivät janoa kirjallista laatua, vaan rohkeita tulkintoja tunnistamastaan ja omaksi kokemastaan nykyhetkestä. Akateemisen tutkinnon suorittanut ja tuhansia kirjoja luknut kriitikko voi vaikuttua hienoista lauseista, mutta muilta osin kirja harvoin vastaa tarpeeseen. Käännöskirjallisuuden valtaisa ero esimerkiksi kotimaiseen runouteen selittyy osin juuri sillä, että käännökset pakottavat tekemään valintoja sisältö edellä. Tekstuaalista neroutta on lähes mahdotonta kääntää, joten kiinnostava tarina, henkilöhahmot tai ovelat juonenkäänteet valikoituvat myyntivalteiksi. Kiinnostus kielen mahdollisuuksiin edellyttää sen sijaan valtavasti teoreettista taustatietoa ja valikoituu pienen ryhmän "erityistieteeksi".

Tulen ja savun nimerossa 4/2013 Mikael Brygger ja Jorma Vakkuri keskustelevat "Runouden nälästä ja janosta". Jorma Vakkuri esittää provokaation Runouden kysynnän ja tarjonnan epäsuhdasta:

"Onko suomalaisilla sellaista runouden nälkää tai janoa, jota nykyrunous ei tyydytä? Väitän, että on. Luulen, että kustannustoiminta on marginalisoinut runouden."

Mikael Brygger vastaa muun muassa:
"...ostopäätöksen  ei aina tarvitse liittyä runouden oletettuun, kriitikoiden tai palkintoraatien osoittamaan laatuun."

Vakkuri: "Jos mitään kohtaamista tai vuorovaikutusta ei virity, runo jää kokematta. Varmaankin kokijan tulkintahorisontti aktivoituu eri tavalla riippuen siitä, mikä hänen motiivinsa ja kontekstinsa on."

Koko tätä keskustelua voi yrittää (hieman keinotekoisesti, mutta toivon mukaan valaisevasti) tulkita kaupungin ja maaseudun näkökulmasta. Ensinnäkin vastaako kaupungissa määritelty tarjonta pienempien paikkakuntien kysyntään? Toiseksi, onko suurten kaupunkien ulkopuolella asuvilla suomalaisilla runouden nälkää tai janoa?

Kolmanneksi, miten pienemmän paikkakunnan asukas voisi kuluttaa vaihtoehtoista runoutta, jos lähimmän kirjakaupan varastossa ei ole kuin "kriitikoiden tai palkintoraatien osoittamaa laatua", eli suurten kustantamoiden etabloituneiden kirjailijoiden teoksia? Siis sitä Helsinkiä.

Ja lopuksi: varmaan on realistista olettaa, että pienellä paikkakunnalla asuvien ihmisten tulkintahorisontti ja konteksti ovat erilaisia. Sikäli kuin kokemukset ja niiden tulkintakehykset ovat samanlaisia, se johtuu lähinnä televisiosta ja valtamediasta, ehkä myös muutamista kirjallisuuden klassikoista.

Kaiken kaikkiaan ilmiökenttä, josta kaupunkilaiset puhuvat "runouden marginaalina" ei oikeastaan millään tavoin ole yhteydessä hajaseutujen ihmisiin. He tilaavat ehkä Hesaria ja katsovat Yle Teemalta kulttuuridokumentteja. Joku voi tilata kulttuurinälkäänsä Tulen ja Savun, mutta vaatii jo melkoisen paljon omaehtoista perehtymistä, että edes on kuullut jostain Tulesta ja Savusta - saati sitten, että äkkiseltään pysyisi kärryillä siitä mistä keskustellaan.

Vahvimmat tunteet, joita itse koin pienellä paikkakunnalla lukioiässä olivat ulkopuolisuuden tunne ja epämääräinen kaipuu. Kesti pitkän aikaa, ennen kuin saatoin vierailla Helsingin kulttuuritapahtumissa tuntematta kutakuinkin samoin. Keskustelulla on tyypillisesti pitkät perinteet. Sitä on käyty katkonaisesti jo vuosia. Hitaasti osa ihmisistä on vaihtunut ja välillä koetaan suurempia sukupolvenvaihdoksia, mutta kulttuurielämä edellyttää monen sivistyssanan lisäksi useiden vuosien passiivista altistumista teemoille. Jokainen keskustelu viittaa useisiin edellisten vuosien keskusteluihin, hieman kuten tieteelliset artikkelit nivovat yhteen muita tieteellisiä artikkeleja.

Vaatimansa kompetenssin ja traditionsa puolesta runous on yhtä lähellä erityistiedettä kuin valtavirran kirjallisuutta - kenties lähempänäkin. Meillä on oikeastaan kaksi täysin eri ilmiötä, joita kutsutaan runoudeksi. On ensinnäkin pöytälaatikkotekstejä, joita lähetetään kilpailuihin. Nämä tekstit usein sisältävät riimejä, eikä niissä ole keskitytty ulkoasun editoimiseen, vaan hetkellisen tunteen inspiroimien lauseiden ulostuomiseen. Toiseksi on tekstejä, jotka perustuvat tradition tuntemukseen ja täydentävät sitä muun tarkasti harkitun ilmaisun ohessa.

Useimmat harrastajarunoilijat osallistuvat toisin sanoen kilpailuun, joka ei ole heitä varten. He lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoon, joka vastaanottaa vuosittain satoja samanlaisia käsikirjoituksia.

Aivan samalla tavoin he tarttuvat kirjakaupassa runoteokseen, joka ei ole heitä varten. Suomessa hyvin harvoin julkaistaan sellaista runoutta, jota Suomessa kirjoitetaan.

Sikäli runous on elitismiä, että runoilijat varsin usein ovat kaikesta tästä tietoisia. Muutoin he eivät saisi kirjojaan julkaistuksi. He vain aikaa myöten ovat unohtaneet, että kansa ei vieläkään ole oppinut runouden olevan erityistiedettä, joka tunneherkkyyden tai kaunosieluisuuden sijaan vaatii kompetenssia. Runouden määritelmien uhmaamisen sijaan he tyytyvät meritoitumiseen. Usein heillä ei ole muita vaihtoehtoja, sillä laajemman yleisön kanssa on lähes mahdotonta käynnistää dialogia.

Kansaa on lähes mahdotonta valistaa siitä, että sen käsitys runoudesta on vanhentunut. Se voisi olla suuri uutinen, mutta se ei ole.

Ilta-Lehden lööppi voisi tulla monelle järkytyksenä: "Runoilija luopui loppusoinnuista!"

Runoilijoilla itsellään on hyvin vähän keinoja vähentää myöskään etäisyyttä joka syntyy maantieteellisesti. Heidän täytyisi jonkin ihmeen kautta vallata lisää tilaa radiossa ja tavallisissa aikakausilehdissä. Runoraati-ohjelma on lakkautettu, eikä runous pääse sarjakuvan tavoin edes lehtien loppukevennykseksi. Kenenkään on entistäkin vaikeampi sattumalta altistua sellaiselle runolle, joka raottaisi yhteyttä lukija ja kirjoittajan jaettuun horisonttiin.

Runous tarvitsisi enemmän sattumanvaraisia törmeyksiä lukijakunnan kanssa, koska sen on missään oloissa vaikea perustua suurimmalle yhteiselle nimittäjälle.

Yksi linkkitorni toki on, ja sen nimi on Heli Laaksonen.


Kolmas näkökulma: Miksi Heli Laaksonen on 2000-luvun merkittävin runoilija?

Omasta mielestäni Heli Laaksonen on tolkuttoman hieno runoilija, mutta en nyt mittaa hänen merkittävyyttään vain runosäkeiden perusteella.

Heli Laaksonen on merkittävä, koska hänen kauttaan me voisimme pohjustaa niin monia keskusteluja esimerkiksi runouden kysynnästä ja tarjonnasta. Myös siksi hän on merkittävä, että näitä keskusteluja ei koskaan käydä. Sekin kelpaa keskustelun aiheeksi.

Laaksosen suosiota mieluusti selitetään kaiken muun paitsi runouden kautta. Minäkin aion nyt toimia juuri niin, vaikka pidän hänen suosionsa tärkeänä taustasyynä myös sitä, että hän tekee runoissaan oivaltavia huomioita. Sellaista kirjallisuutta on virkistävää lukea. Hieman erilainen, mutta suositumpi selitys on se, että Heli Laaksonen osui sopivasti 2000-luvun alun murrebuumiin ja osasi hyödyntää taitavasti saamaansa julkisuutta. Hänhän ei ole ainoastaan runoilija, vaan myös naistenlehtien vakiojulkkis ja ahkerasti esiintyvä viihdetaiteilija.

Imagessa häntä jo vuonna 2006 syytettiin vakavasta rikoksesta. Toimittajaa ärsytti etenkin:

...runoilijan kompleksinen Helsinki-suhde. Jokaisessa Laaksosesta kertovassa lehtijutussa mainitaan, että hän vietti viisi vuotta Helsingissä eikä viihtynyt. Siksi hän muutti Laitilaan, varsinaissuomalaiseen kaupunkiin, jossa elää 8 570 ihmistä ja noin 300 000 kanaa.

http://www.image.fi/image-lehti/syytettyna-heli-laaksonen

Artikkelissa "ohjelmallinen pääkaupunkiseutukielteisyys" luokitellaan kaupalliseksi strategiaksi, joka osin selittää suuren yleisön mielenkiintoa.

On vaikea sanoa mikä lopulta Laaksosessa eniten ihmisiä häiritsee: ohjelmallinen pääkaupunkiseutukielteisyys, murteellisuus vai suuren yleisön mielenkiinto. Ne tuntuvat kuitenkin muodostavat jonkinlaisen ärsyttävyyden pyhä kolminaisuuden.

Onko Laaksonen todellakin rakentanut brändinsä helsinkivastaisuudelle ja miksi se taktiikka näyttäisi toimivan? Lisätodisteeksi kirjalliselta kentältä löytyy myös hurjiin myyntilukuihin yltävä mieshenkilö, joka hyödyntää tehokkaasti herravihaa ja itsensä antiteesiksi julistamista.

Heli Laaksonen ei ole kuitenkaan tyytynyt olemaan mikään vallankumoustai(s)teilija, vaan hänen runoutensa perustuu pitkäjänteiseen maalaiselämään, joka varsin autenttisesti tulkitsee nykymaailmassa yhä mahdollisia, mutta valtamedioissa marginaaliin jääneitä kokemustodellisuuksia. Hetkittäin minua jopa vakavasti pännii se, miten Laaksosen liki tolstoimaista touhua ei pidetä tietyissä piireissä minään, eikä tunnusteta hänen merkittävyyttään keskustelunaiheena.

Laaksonenhan on paitsi askeettisen elämän puolustaja, myös panteistinen mystikko julistaessaan:

”En erota, mitä eroa minulla ja omenapuulla on”
http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/runoilija_heli_laaksonen_en_erota_mita_eroa_minulla_ja_omenapuulla

Heli Laaksosen elämänfilosofiaa ja kulttuurista merkitystä voisi joku gradussaan vertailla Mirkka Rekolaan tai Pentti Linkolaan, mutta eihän hänen kirjoistaan usein edes ilmesty arvosteluja vakavissa kulttuurilehdissä.

Se on oireellista myös siksi, että yhdellä jos toisellakin meistä olisi opittavaa helpommin lähestyttävien runoilija kirjoittamisessa ja markkinoimisessa.

Heli Laaksonen menestyy, koska hän tekee monta asiaa oikein. Helsingin suuret kustantajat kyllä kilvan arvailevat millaista kirjallisuutta suomalaiset haluaisivat enemmän lukea, mutta Laaksosen ei tarvitse arvailla. Hän matkustaa paljon, esiintyy paljon ja kohtaa ilmisiä. Hän on itsekin sellainen ihminen, ei yhtään enempää. Toki Laaksosella on mediaesiintymisten yhteydessä päällä tietty korostettu murrepuhujan rooli, mutta se mikä hänessä on aitoa, on aidosti lähempänä keskivertosuomalaisen aallonpituuksia.

Muutamia kertoja olen tavannut Heli Laaksosen kirjamessujen ja muiden kulttuuritapahtumien "backstagella". Hän hieman hellittää tätimäisyydessään valokeilojen ulkopuolella, mutta ei hän missään nimessä ole mikään Krisse Salminen, jonka koko habitus olisi läpeensä käsikirjoitettu.

Eihän Sofi Oksastakaan syytetä epäaitoudesta, vaikka hän on vielä harkitummin luonut itsestään kiukkuisen brändin ja esiintyy aina goottimeikeissä. Jopa kulttuuripiireissä langetaan virheelliseen oletukseen, että ihminen joka esittää kovaa intellektuellia olisi automaattisesti älykkäämpi kuin ihminen, joka esittää vaatimatonta.

Neljäs tulokulma: Syrjäseutujen ihmiset eivät ole pelkkiä viattomia uhreja, vaan myös itse vastuussa kulttuurielämänsä näivettymisestä 

Palaan alussa esitettyyn Lasse Jalavan sitaattiin. Nykyään ihmiset voisivat esimerkiksi teknologian avulla päästä yli monista fyysisen etäisyyden tuottamista haasteista. Silti me olemme kansakuntana toivottoman kaukana kateuden ilmapiiristä tai nurkkakuntaisuudesta vapautumisessa.

Inhimillinen olemassaolo on huomatuksi tulemista ja sosiaalisen tunnustuksen saamista. Pienemmillä paikkakunnilla helposti langetaan siihen ajatusloukkuun, joka vaikeuttaa tunnustuksen saamista tai laadun tunnistamista omien keskuudessa. Muistan itsekin kuinka vähäpätöisenä lukioiässä pidin taiteilijoita, jotka eivät tajunneet asua suuressa kaupungissa. Jostain kumpuaa oletus, että etäisyys vallasta voi olla vain kelvottomuutta, eikä oma tietoinen valinta.

Ehkä joku ajattelee Heli Laaksosestakin, että hän muutti maalle, koska älylliset tai henkiset rahkeet eivät riittäneet Helsingissä pärjäämiseen.

Helsingin ei tarvitse aktiivisesti mitätöidä muiden alueiden taidetta. Pelkkä Hesarin hiljaisuus riittää ja ihmiset tekevät sen itse. Parikkalassa paikalliset vaikuttajat eivät esimerkiksi välittäneet paskan vertaa Veijo Rönkkösestä, joka oli Suomen merkittävimpiä ITE-taiteilijoita. Ei Helsingin taidepiirien tarvinnut edistää rönkkösen epäsuosiota, mutta Helsingin taidepiireillä ja valtamedialla tulisi olla sen verran järkeä päässään, että ottavat ulkopuolelta kantautuvan kritiikin tosissaan. Helsingin mielipidettä odotetaan liiankin kanssa pienillä paikkakunnilla, ja se voi kallistaa ihmisen mielenterveyden suuntaan tai toiseen.

Nimitys ITE-taiteilija tarkoittaa kutakuinkin juuri sitä, että joku on taiteilija, vaikka hän ei ole saanut toiminnalleen Helsingin hyväksyntää.

Helsingissä asuvat toimittajat voisivat aktiivisemmin pyrkiä tekemään reportaaseja pieniltä paikkakunnilta, koska ne jutut luetaan tarkkaan ja kritiikit saksitaan leikekirjaan. Helsingissä kulttuuritarjonta hukkuu omaan paljouteensa, eikä puolen sivun paikallisuutinen ole kovin iso juttu Helsingissä kasvaneelle ja kaikki huippukoulut läpikäyneelle taiteilijaperheen vesalle, joka haaveilee jo ensiesityksestä New Yorkissa tai Pariisissa.

Taiteemme muutoinkin perustuu aivan liiaksi nimen ja tunnettuuden varaan. Jalavan toiveena on:

"Vähemmän tunnettujen säveltäjien huonoja teoksia ja enemmän tuntemattomien säveltäjien hyviä teoksia."

Valitettavasti etenkin pienemmillä paikkakunnilla näkee sen, kuinka ihmiset eivät kiinnostu taide-elämyksistä, mutta saapuvat suurin joukoin töllistelemään kuuluisuutta. Paavo Väyrynen tai Krista Kosonen kokoaa kaikki paikalliset sedät ja tädit torille töllistelemään vain koska nimi ja naama ovat televisiosta tuttuja.

Nimekäs esiintyjä tai juhlapuhuja vetää paikalle väkeä, vaikka ihmiset eivät edes pitäisi henkilöstä. Kuuluisuuteen liittyy itsessään vetovoimaa, jota eivät osaa vastustaa etenkään ne, jotka harvoin pääsevät sellaista näkemään.

Helsingissä asumisessa on kenties parasta se, että ministereitä, näyttelijöitä ja rokkitähtiä kohtaa kadulla päivittäin. Siitä seuraa, että alkaa kaivata enemmänkin laatua kuin nimekkyyttä. On mukavampi fanittaa Stadissa artistia, jonka keikoilla ei ole tunkua, eikä lipuistakaan tarvitse maksaa ylettömästi. Voi valita artistinsa pelkästään musiikin tähden.

Maalla urheilu, taide ja viihde ovat enemmänkin kausiluonteisia kokoontumispaikkoja, joissa pääsee näkemään niitä kavereitaan, joiden kanssa ei käydä kaljalla. Nimekkyyden houkutusta lisää kenties eniten juuri oletus siitä, että muutkin ovat paikalla. Ihmiset eivät saavu katsomaan Paavo Väyrystä, vaan Paavo Väyrysen paikalle houkuttelemaa yleisöä.

Tällaisia itseään toteuttavia ennustuksia on hyvin vaikea uudelleenohjelmoida. Kun kerran syntyy mielikuva siitä, että runous on käsittämätöntä tai tylsää, eikä kukaan edes saavu runotapahtumaan, siitä seuraa, ettei kukaan saavu runotapahtumaan. Paikalla on vain mummoja, joilla on vuosi toisensa jälkeen suuri pettymys, ettei runoissa ole riimejä. Heille on kerran lapsuudessa muodostunut se käsitys, että runoissa on riimejä, eikä sitä mielikuvaa muuta mikään. Joka kerta moderni runo on heille täydellinen shokki.

Avantgarden ongelmana onkin monen muun ongelman ohella se, että uudistuminen junnaa tietyllä tavoin paikallaan. Suuri enemmistö ihmisistä ei ole vielä päässyt yli edes 60-luvun uudistuksista. Avantgarde voi elättää unelmaa jatkuvasta edistyksestä, mutta pikemminkin kyse on vain alati kasvavasta etäisyydestä.

Sikäli kuin runous on jonkinlainen uuden maailman ja avautuvien mahdollisuuksien tulenkantaja, se harvoin johdattaa ketään yhtään minnekään. Lauma jota runouden tulisi johdattaa, kadotti oppaansa näkyvistä jo vuosikymmeniä sitten. Runouden kannattaisi kiltisti myöntää, että se on jo eksynyt huutoetäisyyden tuolle puolen, eikä kommunikaatioyhteys elvy, ellei runo käännä suuntaansa ja jollain keinoin palaa ihmisten yhteyteen.

Runoilijat itse vapaaehtoisesti seilaavat marginaalissa, koska he tahtovat tavoitella uutta maailmaa, jossa ei vielä asu kukaan.

Siellä ei asu ketään, siinä on se ongelma.

- -
(Seuraavassa osassa lisää avantgardesta ja myös vastauksia siihen mitä tarjoaisin sen tilalle.) 

Merimiehet laulujen ammattikuntana

Runouden elitismistä ja avantgardesta, osa 1/3:

Minulla on vahva usko ilmiöihin ja rakenteiden voimaan. "Rakenteilla" tarkoitan sitä, että psykologia ei hallitse kaikkea, vaan ihmisyys syntyy oman sisäisen tahdon ja sosiaalisuuden ristipaineessa. On harmi, että lukioissa opetetaan lähinnä vain psykologiaa, mutta sivuutetaan sosiologia. Toinen ongelma ajassamme on se, että rakenteiden kautta selittäminen on saanut vahvasti vasemmistolaisen leiman. Liberalistisen talouskäsityksen ytimessä on vakava individualistinen valuvika. Talous hahmotetaan yksilöstä käsin, eikä yhteisöllisyyttä osata hyödyntää voimavarana.

Seuraukset me tunnemme kaikki vallan hyvin. Individualistinen yhteiskuntanäkemyksemme tuottaa ensinnäkin valtavasti yksinäisyyttä ja siitä seuraavaa ahdistuneisuutta, epäluuloisuutta, syrjäytymistä ja masennusta. Myös nationalistiset ja uskonnolliset ääriliikkeet saavat voimaa siitä, että systeemi jättää ihmiset oman onnensa varaan. Poliittinen valtakulttuuri ei osaa edistää ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, koska se ei tunnusta rakenteiden voimaa, eikä se myönnä ihmisen olevan sosiaalinen olento. Me kohtaamme sosiaalisuutta lähinnä vain negatiivisissa lieveilmiöissä, koska me torjumme sen omasta ihmiskäsityksestämme. Juridisesti sekä filosofisesti ihmisiä tarkastellaan vapaina yksilöinä, jotka on heitetty absurdiin maailmaan, jossa he jollain tavoin joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että paikalla on myös muita ihmisiä.

Liberalismin näkökulmasta toinen ihminen on olemassa vain, jotta hän ei puuttuisi millään tavoin meidän vapauteemme, eikä varastaisi omaisuutta, joka laillisesti kuuluu meille. Liberalismista on asteittain kehittynyt keskinäisen kyräilyn ja oman tilan valtaamisen tiedettä. Lukuisat koulukiusatut ekonomistit ovat vaivihkaa hyväksyneet individualismin tulkinnan, jossa kaveri nähdään kilpailijana, eikä niinkään potentiaalisena yhteistyökumppanina.

Kysyn uudestaan, mitä tarkoitan rakenteilla, koska en vielä vastannut siihen,


Mitä tarkoitan rakenteilla - esimerkki merimieskulttuurista

Olen viime vuosina kuunnellut ahkerasti vanhoja suomalaisia iskelmäsävellyksiä esimerkiksi Reino Helismaalta, Veikko Lavilta ja Tapio Rautavaaralta. Meillä Suomessa, kuten koko maailmalla, on pitkä perinne lauluilla, jotka kertovat konkreettisesti tai vertauskuvallisesti merimiehistä tai laivoista. 1950-luvulla Kipparikvartetti esitti suuren määrän laivalauluja ja esiintyi samanaiheisissa elokuvissa.

Jopa Mikki Hiiri on tehnyt ensiesiintymisensä höyrylaivan kapteenina ja sen jälkeen on laulettu siitä kuinka hän on merihädässä.

Merimiehet alkujaan esiintyvät monissa lauluissa kenties siksi, että he itse ovat laatineet erityisen paljon lauluja. Laivalla heillä on ollut tyhjiä hetkiä, joita on voinut muun tekemisen puutteessa täyttää musisoinnilla.

Lisäksi merimiehet ovat poimineet musiikkivaikutteita vieraista satamista ja esitelleet niitä kotimaassaan. He ovat myös viettäneet aikaa kapakoissa, joissa ainakin laulujen ja elokuvien mukaan laulu on raikannut.

Oikeastaan on ilmiselvää miksi juuri merimiehet ovat päässeet niin näkyvään asemaan musiikkielämässä. Heillä on ollut mahdollisuus harjoittelulle, hyvä motivaatio sekä sopivia virikkeitä. Tästä on sitten seurannut se, että maatilaansa sidotut raskaan työn raatajat sekä kaupunkien käsityöläiset ovat joutuneet kuuntelemaan loputtomia lurituksia kotisatamasta ja purjeiden reivaamisesta, hiio-hoi!

Marxilaisittain voisi saman muotoilla vaikka niin, että merimieslaulut ovat kulttuurista pintarakennetta, joka perimmiltään selittyy tuotantosuhteiden kautta, eli pohjautuu omistukseen ja pääomaan. Merimiehillä on ollut vapaa-ajan pääomaa sekä kulttuurikohtaamisten tuottamaa symbolista pääomaa, jota he ovat voineet sijoittaa luodakseen tuotteita nimeltään merimiesballadi.

Toinen rakenteita selittävä teoria on mimeettisyys, eli kulttuuristen ilmentymien pohjautuminen imitaatiolle ja toistolle. Kun on ensin syntynyt lyyrinen perinne, jossa määränpäät on ilmaistu sataman metaforalla tai koettelemukset aallokon metaforalla, näitä samoja runokuvia on toistettu yhä uusissa lauluissa. Lisäksi lapset ovat saaneet aikuisten humaltuneista merimieslauluista sen käsityksen, että merimieselämä olisi tavallista elämää jännittävämpää - kenties vain siksi, että todellisuudessa merimiesten elämä on niin mahdottoman yksitoikkoista, että he puhkuvat innosta aina päädessään satamaan, jossa voivat tuhlata vähiä ropojaan.

Vaikka merielämän puuduttava arjen tylsyys ei ilmenisi ulkopuolisten silmissä, se ei estä nuoria haaveilemasta kaukaisista satamista, aarresaarista ja taisteluista merirosvoja vastaan. Näin syntyy kenenkään suunnittelematta itseään kiihdyttävä meriseikkailujen pyörre, joka imee itseensä seikkailuhaluisia luonteita, jotka sitten valikoivat tarinoihinsa vain jännittävimmät hetket. Pyörteen yhä kasvaessa sieltä pursuaa esiin yhä merkittävimpiä kulttuuriluomuksia, kuten Herman Melvillen Moby Dick, Jules Vernen Kapteenin Nemo tai Jack Londonin Merisusi.

Mimeettisten voimien ansiosta Hollywood yhä edelleen tuo markkinoille samoja tarinoita merirosvoista ja aavelaivoista, jotka menevät kuin kuumille kiville.

Juuri tällaisissa narratiiveissa näkyy se rakenteiden voima, josta humanistit ja sosiologit puhuvat ja joille ihmisen yksilöpsykologia on alisteinen. Mahtavimmatkin tuotantokoneistot voivat vain sopeutua siihen, että mimeettis-symbolinen laivamme kääntyy hitaasti ja vielä satojen vuosienkin kuluttua me ilmaisemme asioita merellisten metaforien kautta, koska ihmiset lähtökohtaisesti eivät kykene hahmottaman kulttuurisia rakenteita, joihin heidän oma elämänsä tukeutuu, vaan he ainoastaan ihannoivat ja toistavat niitä.

Mieti nyt vaikka sitä, että hakkerimieliset nörtit kutsuvat itseään "piraateiksi". Myös viihdeteollisuus puhuu "piraattikopioista". Miksi? Koska merimiehillä oli tarvittavaa pääomaa oman elämäntapansa nostamiseksi näkyville ja koska nuoret tahtovat elää todeksi niitä tarinoita, joita he eniten kuulevat.

1980-luvulla televisiosta esitettiin Ihmemies MacGyver ja kaikki tahtoivat opiskella insinööreiksi. Sitten 1990-luvulla suosituin sarja oli Teho-osasto ja kaikki tahtoivat opiskella lääkäreiksi. Viime vuosina televisiossa on ollut paljon kokkiohjelmia, kuten Master Chef, Iron Chef, Hell's Kitchen jne. Myös monet bloggaajat ovat nousseet esiin juuri ruokaresepteillään ja veden kielelle nostavilla valokuvillaan.

Tilanne on mennyt niin liialliseksi, että Kokki Kolmosen täytyi jo ilmaista vakava huolensa:

Jaakko Kolmonen tuimana: ”Kokkiohjelmia on ihan liikaa – tekee kipeätä”

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1431048242599.html

Ja mitä tästä sitten luonnolliseti seuraa?

"Ruoan arvostus kasvaa Suomessa taantumasta huolimatta. Vaikka yritysasiakkaat ovat kaikonneet ravintoloista, yksityisasiakkaat ovat vallanneet pöydät itselleen."

http://yle.fi/uutiset/kokit_kohosivat_nykyajan_rokkistaroiksi/6916374

Seuraavassa osassa käsittelen taidekentällä toistuvia ilmiöitä ja pyrin selittämään niitä rakenteiden kautta.

Taidekentällä menestymisessä totta kai yksilön persoonalla ja kysyillä sekä sattumalla on suuri vaikutus, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet hyvin pitkälti määrittävät sen, milloin jossain ajassa ja paikassa muodostuu taiteen kultakausi, jolloin elää monia kiistämättömiä mestareita.

Taiteen rakenteiden paljastaminen on tärkeää myös siksi, että taiteilijat itse voisivat edistää niitä ympäristötekijöitä, joiden turvin he voivat parhaiten kehittää kykyjään.

Nuori taiteilija esimerkiksi tietää, että hänen mahdollisuutensa paranevat, jos hän muuttaa suureen kaupunkiin ja pääsee sisään oppilaitokseen, jossa hän saa parasta opetusta ja tapaa muita lahjakkaita sekä samojen intohimojen ohjaamia ihmisiä.

Sekään ei silti aina riitä. Asiat voivat hankaloitua monin tavoin. Raha voi muodostua esteeksi, ja joskus on parasta huomata, että muilla on paremmat eväät sillä alalla menestymiseen. Ei sitten jälkikäteen harmittanut, että ei koskaan edes yrittänyt.

Taiteessa ei kuitenkaan aina ole kyse siitä, että olisi taitavin niillä mittareilla mitattuna, jotka siinä hetkessä sattuvat olemaan luotettuja tai kovassa nosteessa.

Instituutiot eivät aina ole tehokkain keino jalostaa lahjakkuutta. Olisi kyettävä pureutumaan niihin vaaratekijöihin, jotka muuttavat suurella rahalla ylläpidetyt taidelaitokset pelkäksi katinkullan tuotantolaitokseksi.

Taiteessa, kuten tieteessäkin kaivataan rakenteellista itsekritiikkiä.

Luonnon antibiootit

Usein olen päätynyt etsimään netistä tietoa luonnon antibiooteista, joten päätin koota oma luettelo 15 yleisimmästä antibioottisesta - tai sellaiseksi väitetystä - elintarvikkeesta ja rohdoksesta.

Näihin ei tarvita lääkelupaa. Kaikissa tapauksissa kyse ei ole antibiootista sanan varsinaisessa merkityksessä.

1.) Valkosipulia ei suotta käytetä pitsan kanssa, sillä se antaa hyvän suojan ylettömän rasvan ja vehnägluteenin lietsomaa tulehdusta vastaan. Vaikka itselläni ei ole keliakiaa ja käytän laktoosia pilkkovia ensyymejä, koen, ettei pasta ei aiheuttaisi niin turvonnutta oloa, jos lisään siihen valkosipulia. Käytän valkosipulia ja sipulia myös flunssan hoitoon, koska se voi vähentää jälkitautien riskiä. Jos ei muuta niin ainakin saan tärkeitä vitamiineja.

2.) Oregano hyvästä syystä kuuluu osaksi samaa ruokakulttuuria, sillä myös oreganoölyllä on antibakteerisia ja tulehduksia lievittäviä vaikutuksia.

3.) Inkivääri kiihdyttää ruoansulatusta ja sen karvasaineet myös hillitsevät bakteerien kasvua. Tuore valkosipuli ja inkivääri säilyvät kuukausia, koska niiden sisältämät yhdisteet torjuvat homehtumista tai mätänemistä aiheuttavien mikroskooppisten eliöiden toimintaa. Inkivääri sopii sushin kumppaniksi kenties juuri siksi, että se vähentää akuutin ruokamyrkytyksen vaaraa ja myös helpottaa mahdollista lievää pahoinvointia, jos ruoka ei ole täysin tuoretta.

4.) Kurkumaa on perinteisesti käytetty mausteena kuumissa maissa, koska se hidastaa ruoan pilaantumista, mutta samaan aikaan edistää ruoansulatusta. Kurkumalla on monia muitakin terveysvaikutuksia ja sitä muun muassa mainostetaan ruokana joka punaviini tavoin hidastaisi vanhenemista. Kurkuma on keskeisin ainesosa maisteseoksessa joka tunnetaan paremmin nimellä curry.

5.) Hunajalla on myös ilmiömäinen säilyvyys. Sitä on pitkään käytetty ulkoisten haavojen hoitoon, mihin se toimii hyvin, mutta sisäisesti nautittuna ongelmana on nopea liukenevuus. Syljen entsyymit ja mahahapot hajottavat hunajan kemiallisen koostumuksen ja jo pelkkä lämmin vesi laimentaa hunajan nopeasti, niin että sen antibakteerinen teho heikkenee. Niinpä hunajalla ei kovin tehokkaasti ole kyetty torjumaan vaarallisimpia tauteja, vaikka sen monet positiiviset terveysvaikutukset kyllä ennaltaehkäisevät tavallisia sairauksia.

Ryhmän 1-5 luomuantibioottit ovat edullisia ja niitä saa kaikista kaupoista. Seuraavat viisi ovat kalliimpia tai eksoottisempia, mutta myös niitä on kohtuullisen helppo löytää luonnosta tai erikoiskaupoista.

Edellisen ryhmän aineita voi myös melko huoletta syödä suuriakin määriä, mutta seuraavia ei maha ehkä kestä ylettömästi. Useimmat luonnon antibiootit sopivat enemmänkin ulkoiseen käyttöön, mihin niitä perinteisesti on käytettykin.

6.) Pihka toimii erittäin hyvin haavojen desinfioimiseen. Lisäksi sillä on havaittu kipua lievittäviä vaikutuksia. Arabimaissa mirhaa, eli mirhamia on valmistettu jo vuosituhansien ajan sekoittamalla aavikolla kasvavan piikkipensaan pihkaa oliiviöljyyn. Kotimaisten havupuiden pihka ajaa saman asian, ja sitä on huomattavasti helpommin on saatavilla. https://en.wikipedia.org/wiki/Myrrh

(Pihkaa ja etenkään pakuria ei kuitenkaan kannata ottaa yhtä aikaa antibioottien kanssa, sillä ne ovat niin monivaikutteisia. Etenkin pakuri on homesienten vastavaikuttaja, ja penissilliiniä eristetään juuri homeesta. Puut erittävät pihkaa suojautuakseen tunkeilijoilta. Koivu kenties tuottaa pakuria juuri hidastaakseen sieni-infektion leviämistä. Musta kökkäre, josta teetä uutetaan, ei ole sienen, vaan puun itsensä aikaansaannosta. Pakuri ei ole antibioottinen.)

7.) Kaali kuuluisi yleisyytensä puolesta jo listan alkupäähän, mutta en osaa luvara missä määrin se tehoaa vakavampia ihmisen sairauksia vastaan. Kaali toisinaan päätyy antibioottisten elintarvikkeiden listalle, sillä etenkin vitamiinit säilyvät siinä ihmeellisen hyvin. Kaali ehkä kuitenkin sisältää enemmän luonnon säilöntäaiheitä kuin varsinaisia lääkinnällisiä antibiootteja. C-vitamiinin lähteenä kaali on erinomainen, minkä lisäksi se sopii moneen ruokaan.

8.) Echinacea, eli auringonhattu-uute parantaa vastustuskykyä, mutta on teholtaan aika vaatimaton verrattuna varsinaisiin antibiootteihin. Echina ei taistele niinkään bakteereja vastaan, vaan vahvistaa kehon omia puolustusmekanismeja.

9.) Greipinsiemenet ja etenkin niistä puristetty öljy (GSE) ovat saaneet viime aikoina julkisuutta superfoodina ja ihmelääkkeenä. Greipissä onkin vitamiinien ohella paljon antioksidantteja ja voimakkaita happoja, jotka estävät pilaantumista. Tutkimukset eivät ole osoittaneet greipinsiemenöljyn olevan ainakaan sen tehokkaampi antibioottina kuin esimerkiksi oreganoöljyn - minkä lisäksi tiedetään että greipinsiemenissä on suorastaan myrkyllisiä ainesosia suurina annoksina nautittuna. Kaikki alussa mainitut aineet ovat greipinsiementä edullisempia ja turvallisempia.
https://en.wikipedia.org/wiki/Grapefruit_seed_extract

10.) Kookosöljyä on meillä aiemmin karsastettu, koska se on huoneenlämmössä kovaa, eikä juoksevaa kuten rypsiöljy, mistä herää ajatus että se olisi yksinomaan "kovaa rasvaa". Viime aikoina on saatu näyttöä siitä, että kookosöly saattaisi soveltua tietynlaisesta suolistotulehduksesta kätsiville ihmisille muita öljyjä paremmin. Ainakin crohnin tautiin kookosöljy voisi sopia paremmin kuin vaikkapa auringonkukkaöljy, jossa on liikaa Omega-6:sta suhteessa Omega-3:seen. Ravintomusala on kuitenkin juuri nyt sellaisen sekasorron vallassa, että paras syödä sitä mikä itselle sopii. Jos kookosöljyllä todellakin on antibioottisia vaikutuksia, se voi olla myös huono asia suoliston hyödyllisten mikrobien kannalta.

Listan viimeiset 5 ainetta herättävät erinäisiä kysymyksiä.

11.) Neempuu on Intiassa yleinen hyötykasvi, jota on käytetty muun muassa hyönteisten torjuntaan. Puusta valmistettua jauhetta on meillä markkinoitu ainakin ekologisena desinfiointiaineena, täisampoona ja hammastahnana, joka tappaisi bakteereja. Hammastahnasta on vielä pitkä matka lääkkeeksi, mutta tiettyjen parasiittien torjunnassa neempuulla on pitkät perinteet.

12.) Pau d'Arco, lapacho tai taheebo on Amazonin sademetsässä käytetty rohto, jota on viime aikoina yritetty saattaa sivistyneiden maiden tietoisuuteen. Lapachon nimellä löytyy Suomestakin yrttiteetä, jonka vaikutuksia ei vielä ole tutkittu paljoakaan. Rohdoksen tiedetään esimerkiksi ohentavan verta, mikä voi lisätä verenvuodon riskiä.
http://www.ekolo.fi/tuote/lapacho-puunkuoritee/4025871850017/
Mielestäni on hieman kyseenalaista, jos inkojen pyhän puun kaarnaa aletaan repiä irti ja kuljettamaan toiselle puolelle maailmaa, kun vielä tiedetään että puu voi elää 700-vuotiaaksi.

13.) Aivan tavallisella paprikalla voi olla tulehduksia rauhoittavia vaikutuksia. Lisäksi paprikasta valmistetusta ruoasta voi olla vaikeampi saada ruokamyrkytystä, koska paprika hillitsee esimerkiksi coli-bakteerin kasvua. Se ei vielä tarkoita, että paprika suoranaisesti metsästäisi elimistöösi eksyneitä taudinaiheuttajia. Paprika on kuitenkin tehokas ennaltaehkäisemään sairauksia myös siksi, että sillä on terveellinen ravintoainekoostumus. Kenties paprika tulisi sijoittaa samaan ryhmään kuin kaali, mutta en ehtinyt perehtyä aiheeseen. Löysin paprikasta maininnan vasta äsken kun googletin antibioottisia elintarvikkeita.

Myöskään listan viimeiset 2 antibioottista ainetta eivät ole mitenkään itsestäänselvästi lääkkeitä:

14.) Alkoholi tappaa melkein mitä tahansa, joten se kelpaa antiseptiseksi yleisaineeksi, kunhan alkoholipitoisuus ylittää 60%. Yleensä ajatus on pikemminkin toisin päin, että alkoholia ja antibiootteja ei tulisi sekoittaa. Sekin on ihan fiksu periaate, sillä alkoholi voi saada ihmisen oksentamaan lääkeaineet ulos tai unohtamaan niiden ottamisen ajallaan.

15.) Hopeavesi, eli kolloidinen hopea tai hopeanitraatti. Jos valkosipuli karkottaa vampyyrejä, niin hopea tepsii hyvin ihmissusia vastaan. Kumpaakin kannattaa siis olla matkassa. Ajatus siitä, että hopeaa voisi tykittää penisilliinin tavoin suoneen on kuitenkin aika kaukaa haettu. Hopea kyllä tappaa bakteereja, mutta se ei ole elintarvike. Kyseessä on enemmänkin antiseptinen aine, joka tehoaa ulkoisten haavojen hoitoon (jos tarvitaan pihkaa tai hunajaa vahvempia aineita). En suosittele hopean nauttimista sisäisesti. Se ei ole suoranaisesti tappavaa, mutta hopean nauttimisen pitkäaikaisista vaikutuksista on vähän tutkimusta. Harvalle nimittäin tulee mieleen syödä hopeaa, vaikka viime aikoina siihen on ihmisiä yllytetty. Tiedetään kyllä, että jotkut ovat yliherkkiä hopealle ja saavat ihoreaktioita. Ehkä joidenkin vuosien kuluttua tiedetään enemmän, jos joku hyväuskoinen on juonut hopeavettä 20 vuotta ja saanut siitä jotain erityisiä sivureaktioita. Hopeaa voi pahimmassa tapauksessa esimerkiksi jäädä elimistöön häiritsemään hyödyllisten bakteerien toimintaa.
http://www.terve.fi/terveyden-abc/hopea-voi-aiheuttaa-ongelmia

Tästä listasta on helppo nähdä, miten vaivatta mihin tahansa ruokaan voi lisätä tulehduksia ennaltaehkäisviä ja suolistoa rauhoittavia raaka-aineita tai mausteita, kunhan muistaa, että antibioottien ohella olisi hyvä perehtyä myös probiootteihin.

Tieteenkritiikkitiede

Olen joskus Facebook-päivityksessäni todennut olevani enemmänkin leveästi kuin korkeasti koulutettu.

Moni- ja poikkitieteellisyyden rakastaminen ei ole estänyt minua harjoittamasta myös pitkittäistieteellisiä tutkimuksia.

Google ei tarjoa hakutuloksia sanalle "pitkittäistieteellisyys", vaikka se olisi aivan yhtä tärkeää ja epäkorrektia kuin poikkitieteellisyys. Käsittelin pitkittäistieteellisyyttäni muun muassa gradussani, jonka kirjoitin vuonna 2011. Harmi, etten ole saanut aikaiseksi yhdenkään artikkelin kirjoittamista sen löydöksistä. Artikkeli vaatisi useampien päivien pituista keskittymistä, mihin minulla ei ole hermoja tai aikaa. Kenties aikaa ei löydy juuri siksi, että olen niin kovin kärsimätön. Siirryn joka aamu uuteen projektiin, koska ideoita täytyy saattaa ulos pääkopasta ennen kuin se räjähtää liiasta informaatiosta.

Pitkittäistieteellisyydellä tarkoitan fokuksen siirtämistä tieteen yleisistä periaatteista tieteelliseen metodiin, instituutioihin ja käytäntöihin. Kyse on siis eräänlaisesta tieteellisestä itsereflektiosta tai tieteenfilosofiasta. Kentältä korkeisiin ihanteisiin ja takaisin.

Pitkittäistieteellinen kysymyksenasettelu voisi kohdistua myös tieteen popularisointiin. Jostain syystä tieteen popularisointiin kohdistetaan aivan liian vähän resursseja, eikä sillä ole välttämättä kovin hyvää mainetta, vaikka Suomessa julkaistaan nykyään ennätyksellisiä määriä yleistajuista tietokirjallisuutta ja usein Tieto-Finlandian voittaneet teokset saavat huomattavan paljon julkisuutta - ja jopa kestävämmän arvostuksen kuin Finlandian voittaneet romaanit.

Pitkittäistieteellisesti asennoitunut tutkija voisi kysyä kuuluuko asiaan, että Finlandia-ehdokkuuden ansaitsevat tietokirjat ovat usein niin ilmeisen suomikeskeisiä?

Nikkanen/Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen
Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi
Harry Halén: Gustaf Mannerheim: Dagbok
Lehtovaara/Heiskanen: Suomalaiset kalaherkut
Vesa Sirén: Suomalaiset kapellimestarit: Sibeliuksesta Saloseen
Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
jne.

http://www.kirjasaatio.fi/palkinnot/tietofinlandia/edellisettietofinlandiapalkinnonvoittajatjaehdokkaat/

Ilmeisesti asiaan kuuluu, että kirjan otsikossa esiintyy sana "Suomi" tai vaihtoehtoiseti Sibelius, Mannerhein ynnä muu nationalistinen symboli - tai mielellään on kyse jopa useamman symbolin yhdistelmästä: Sauna, Sisu ja Salmiakki - kuinka ansaitaan Finlandia-ehdokkuus.

Oletan, että palkinnon perusteissa jo jossain kohtaa jopa erikseenmainitaan suomalaisuusaate. Tuskin se on sattumaa. Miksi kukaan edes ihmettelisi tällaisia asioita, kun "Finlandia", hei? Ei kyseessä edes ole mikään virallinen tieteen instituutio, vaan myynninedistämistempaus.

Ehkä ehdokkaat kertovat enemmänkin siitä millaista tietokirjallisuutta meillä kirjoitetaan ja tykätään julkaista, koska se myy.

Roope Hollmén: Juuret Karjalassa
Juha Maasola: Kirves 
Jorma Lehtola: Laulujen Lappi
Peter von Bagh: Sininen laulu. Itsenäisen Suomen taiteiden tarina
Anssi Ruusuvuori: Puukon historia

Pakko myöntää, että Puukon historia ja Kirves toivat hymyn naamalle. Varmaan ehdokkaista löytyisi enemmänkin suomalaisen miehen erottamattomia onnenkaluja, kuten Koskenkorva, Turun sinappi tai Suomen pystykorva.

Joka tapauksessa tieteenkritiikkiä odotetaan kuuluvan lähinnä epätieteellisiltä tahoilta tai niiltä katkeroituneilta tutkijoilta, jotka eivät ole saaneet tutkimusapurahoja tai yliopillisia virkoja. En minäkään uskaltaisi esittää tieteenkritiikkiä, ellen sotkisi joukkoon hieman huumoria.

Tieteenkritiikille ei yleensä erikseen järjestetä opetusta. Sitä ei toisin sanoen nähdä kovin oleelliseksi asiaksi tieteessä, vaikka juhlapuheissa tieteellisyys on juuri sitä: itsekritiikkiä, avoimmuutta kaikenlaiselle kyseenalaistamiselle. Tieteen uskotaan itse korjaavan omat epäkohtansa - hieman kuten liberaalin markkinatalouden puolustajat uskovat kapitalismin korjaavan itse omat vääristymänsä, jos valtio ei puutu markkinoihin.

Onko yllätys, että kaikki inhimilliset organisaatiot, niin uskonnot kuin akateemisetkin piirit tahtovat itse suojilla jäseniään ja hierarkisia rakenteitaan ulkopuolisten ymmärtämättömyydeltä ja kateudelta?

Myönnän olevani kateellinen ja katkera siitä, etten ole kykenevä edistämään omaa uraani tai edes elättämään itseäni, joten subjektiivinen vääristymä täytyy muistaa, kun tutkitaan seuraavan kysymyksen painoarvoa:

Millä tavalla tieteenfilosofia tai tieteen klassikot puolustavat sitä vaatimusta, että tieteen tulosten täytyy perustua ensi sijassa vertaisarviointiin?

Olen hyvin pitkään ajatellut, että tämä itsestäänselvyys on itsestäänselvästi perusteltu hyvin, mutta sittemmin olen havainnut kuinka hatarat ja epäilyttävän inhimilliset syyt kannattavat vertaisarviointia.

Vertaisarvioinnissa on hyvin paljon kyse rahasta ja muutoksen pelosta. Nämä eivät ole perusteluina kovinkaan kestäviä.

Kun tutkija hakee rahoitusta tutkimuksilleen, hänen on vaikea saada sitä, jos hänen aikomuksenaan on kritisoida vallitsevaa paradigmaa, koska vertaisarvioinnin suorittavat tahot todennäköisemmin edustavat vallitsevaa paradigmaa.

Tämän röyhkeän väitteen todenperäisyyttä voitaisiin helposti tutkia, jos tieteenkritiikkiä voisi opiskella pääaineena ja tutkimuksen voisi kohdistaa tieteellisten instituutioiden rakenteellisiin ongelmiin.

Koska tieteelliset instituutiot pääosin itse määrittelevät tutkimusten oleellisuutta, niitä on vaikea järjestlemällisesti altistaa itsekritiikille.

On epämiellyttävää edes ehdottaa, että joku tieteellinen auktoriteetti tukisi ennemmin sellaisia nuorempia tutkijoita, joiden asenteet ja maailmankuva ovat lähempänä häntä itseään, mutta asian selvittäminen ei myöskään olisi mitään rakettitiedettä tai vaatisi ylettömiä resursseja.

Tieteilijät saattavat ajatella, että halvennan tiedettä, kun edes puhun tällaisista tutkimuksista. Voisin pilata tieteen maineen tuomalla esiin jotakin epämiellyttävää virkanimityksistä ja vertaisarvioinneista, jos kyseenalaistaisin niiden asianmukaisuuden.

Minua ei kuitenkaan aivan niin paljoa kiinnosta tieteen julkinen maine kuin se todellinen pyrkimys objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen. Olen liian suuri idealisti omaksi parhaakseni.

Mieluusti olisin totaalisen väärässä. Se olisi ilouutinen, ettei yliopistoissa tapahdu minkäänlaista epäreilua kohtelua mihinkään suuntaan. Täytyy muistaa, etten ole koskaan edes tavoitellut uraa tutkijana. Olen alusta saakka tiennyt, ettei minusta ole siihen. Aivoissani on jokin häiriö, joka saa minur päivä toisensä jälkeen aloittamaan aivan jostakin uudesta aiheesta. Unohdan mitä eilen olin tekemässä. Yhtenä päivänä olen runoilija ja toisena päivänä tähtitieteilijä. Kolmantena päivänä saatan olla niin oudoissa fiiliksissa, että suollan pelkkää pseudotieteellistä ajatuksenvirtaa.

Kenties tänään on kyse juuri sellaisesta päivästä.

Pitkittäistieteellisyys. Voi helvetti soikoon. Miksi minun pitikin taas aloittaa?

Placebo Royal, toivohoito ja negatiivinen solidaarisuus

Kvalifysiikka on tieteenala, joka tutkii inhimillisen tietoisuuden tuottamia vääristymiä todellisuuskokemuksessamme. Äärimmillään kvalifysiikka kykenisi kuvailemaan maan ulkopuoliselle älylle miltä tuntuu olla ihminen ja miksi ihmiset elävät niin etäällä objektiivisesta todellisuudesta.

Placebovaikutus tai lyhyemmin placebo viittaa ihmisen mielen parantaviin kykyihin, jotka ilmenevät silloin kun ihminen uskoo parantuvansa. Yleensä placebosta puhutaan uskomushoitojen yhteydessä, mutta mielestäni tämä on hieman harhaanjohtavaa.

Yhtä hyvin sana "uskomushoito" voitaisiin usein korvata sanalla toivohoito* tai rakkaushoito. Uskomushoito on sanana melko halventava, koska se sisältää ajatuksen, ettei ihmisen saama hoito ole todellista. Jos ihminen kuitenkin hoidon toimesta saa edes toivoa, eikö se kerro hoidon olevan tarpeen.

Toivohoito* olisi monin tavoin parempi sana kuvaamaan lähimmäisten tai ammattilaisten tarjoamaa huolenpitoa, joka kertoo potilaalle, että hänestä välitetään edelleen, eikä hänellä niin ollen ole oikeutta antaa periksi ja kuolla pois.

Kvalisysiikka on joiltain osin sukua fenomenologialle, mutta perustuu enemmän konkreettisiin tapausesimerkkeihin ja perustelee väitteitään tieteellisemmin. Tällä kertaa keskityn vain siihen kvalifyysiseen perusoletukseen, että placebovaikutus näkyy elämässämme muillakin tavoin. Puhun nyt vain muutamasta triviaalista ja helposti tunnistettavasta lumevaikutuksesta.

Esimerkiksi kontrastiplacebo viittaa lähihistoriamme olosuhteiden aiheuttamaan sopeutumiseen. Kun vaikkapa elämme viikon syöden pelkkää kuivaa leipää tai paastoamme, maistuu aivan tavallinen arkiruoka täysin fantastiselle. Samoin vesi maistuu sitä paremmalle mitä enemmän meillä on jano.

Royal Placebo sen sijaan luokittelee niitä fenomenologisia efektejä, jotka tuottavat elämyksellisyyttä ja tunteen luksuksesta.

Esimerkiksi ruoka-aineen silkka harvinaislaatuisuus voi saada sen maistumaan paremmalta, kun annos myydään asiakkaille harvinaisena etuoikeutena. Royal placebo voidaan saada aikaan joskus myös pelkällä hinnoittelulla. Drinkki tai ruoka-annos maistuu paremmalta, jos siitä peritään kyllin posketon korvaus.

Myös muiden ihmisten reaktioilla on merkitystä. Muiden ihastelu ja huokailu saavat viinin maistumaan erityislaatuisemmalta kuin olkapäiden kohottelu tai irvistely. Kun kyllin moni elitistinen osatekijä yhdistyy tuotteen tarjoiluun, on royal place lähes mahdotonta vastustaa.

Termin keskeisyys ei liity siihen, että mikään mitä olisin sanonut yllättäisi ketään. Käytän ilmaisua "royal placebo" vain tasoittaakseni ihmisyyttä rikkaiden ja köyhien välillä. Yleensä uskomushoidoista ja placeboista nimittäin puhutaan köyhien, sairaiden ja kouluttamattomien ihmisten yhteydessä.

Etuliite "roayl" vain kiteyttää sen, että ihmiset ovat ihmsiä huolimatta heidän säädystään. Placeboa esiintyy kaikilla elämänalueilla ja kvalifyysikkojen tehtävä on kartoittaa ihmisyyden yleiset periaatteet.


Negatiivinen solidaarisuus

Olen aiemminkin kirjoittanut "kusipäisyyden perinnöstä", mutta nyt ajattelin palata aivan ilmiökentän alkujuurille. Negatiivisella solidaarisuudella tarkoitan sellaista sosiaalista ilmiötä, jossa ihmiset huolestuvat lähimmäisistään, koska pelkäävät että näillä muutoin menisi liiankin hyvin.

Negatiivinen solidaarisuus on sosiaalinen käyttäytymistapa, jota ilmenee etenkin vähäosaisten keskuudessa. Se estää yksilöitä tehokkaasti kohottamasta yhteiskunnallista asemaansa ja voi silminnähden edistää koko ryhmän kurjuutta - vaikka toisaalta se voi myös estää ryhmää hajoamasta, jolloin yksilöt olisivat yhä alttiimpia olosuhteille.

Kyse ei ole niinkään kateudesta, vaan siitä pelosta, että läheinen ihminen alkaa viettää aikaa parempien piireissä ja unohtaa vanhat kaverinsa, koska häpeilee menneisyyttään tai tuntee, että ansaitsee parempaa.

Näiden käyttäytymistapojen alkuperä - ja eräänlainen rationaalisuus - voidaan hahmottaa peliteorioilla. Jos esimerkiksi heikossa joukkueessa joku yksilö pärjää muita paremmin, hänellä pian on edessä nousu parempaan joukkueeseen tai parempaan sarjaan.

Köyhillä ei ole mitään muuta kuin menetettävää, silloin kun joku heistä menestyy ja lähtee pois ryhmästä. Pieni kylä voi esimerkiksi kadottaa hyvän opettajan, taitavan leipurin tai ansiokkaan kunnanjohtajan, jos näiden maine kiirii liian kauaksi. Siksi pienet kyläyhteisöt saattavat piilottaa aarteensa, eli pitää ikään kuin yhteisestä sopimuksesta kynttilää vakan alla.

Varmaan olet itsekin joskus murehtinut sitä, että jos kehut kaikille ystävillesi erittäin hyvää ravintolaa, voi käydä niin, että pian joudut jonottamaan sisään, koska paikasta on tullut niin suosittu. Tämä on juuri negatiivista solidaarisuutta, jota osoitat ravintoloitsijaa kohtaan - rakastat häntä niin, että haluat pitää hänet itselläsi.

Negatiivinen solidaatisuus näkyy usein myös mustasukkaisissa parisuhteissa. Parisuhteen toinen osapuoli alkaa rajoittaa toisen elämää, koska pelkää menettävänsä hänet.

Tunnemme entuudestaan lukuisia käytännön esimerkkejä ilmiöstä, mutta peliteorioiden kautta voidaan erottaa kaksi strategiaa:
A) yletön mukavuus, joka perustuu toivoon siitä, että menestynyt muistaa saamansa ystävällisyyden ja haluaa myöhemmin auttaa vanhoja ystäviään.
B) Estää aivovuoto, eli se että parhaat yksilöt kohoavat parempiin piireihin eivätkä koskaan palaa.

Nämä kaksi stategiaa näkyvät myös köyhyyteen yhdistyvien mielikuvien suurissa eroissa. Köyhien yhteisöjä ihaillaan keskinäisestä solidaarisuudesta silloin kun ryhmässä aidosti halutaan edistää yksilöiden menestystä. Usein menestynyt henkilö myös muistaa saamansa avun, eikä hylkää vanhoja ystäviään.

Toinen stategia taas tähtää siihen, että lahjakas henkilö ei ollenkaan lähtisi pois. Hänelle saatetaan esimerkiksi kertoa kauhutarinoita suurkaupungeista ja hienostopiireistä, jottat hän ymmärtäisi jäädä tai palata synnyinseuduilleen.

Keskiluokan tai rikkaiden käyttäytyminen kantaa sisällään myös omanlaisiaan kusipäisyyden perinteitä, mutta tavoitteet ja strategiat ovat hieman erilaiset. Keskiluokkaa esimerkiksi voi painaa lahjakkaita yksilöitä alas mitättömyyteen, koska heidän välillään on keskinäistä kilpailua. Köyhät osoittavat paljon enemmän avuliaisuutta keskimääräisen kyvykkäitä ihmisiä kohtaan, koska heillä pudotuspeli ei hyödytä yhteisöä, joutuu pärjäämään vähällä. Paremmissa piireissä ryhmä voi saada aitoa kilpailuetua siitä, että hieman muita hitaampi potkitaan ulos tiimistä. Tällainen toiminta ei siis ole edes negatiivista solidaarisuutta, sillä se ei ole solidaarisuutta nähnytkään.

Negatiiviseen solidaarisuuteen liiittyy juuri se, että ihmisen asenteita pyritään sabotoimaan, koska häntä arvostetaan.

Tupakkarinki on tyypillinen pienyhteisö, jossa negatiivinen solidaarisuus kukoistaa. Kukaan ei halua kannustaa toisia lopettamaan tupakointia, koska silloin tupakkarinki pienenisi, juoruyhteidet supistuisivat ja ryhmän vaikutusvalta suuremmassa työyhteisössä heikkenisi. Näin tupakkarinkiläiset pienin elein pyrkivät korostamaan sitä kuinka vaikeaa on lopettaminen ja miten se ei oikeastaan edes kannata. Toista ei tueta henkisesti kohti terveellisempiä elämäntapoja, koska "hänen seuraansa arvostetaan".

Alkoholistien tai liikalihavien ryhmissä negatiivinen solidaarisuus voi kukoistaa samalla tavoin. Ongelman ratkaisemisen sijaan avustetaan sitä, että kaveri ei tekisi elämänmuutosta, jotta itse ei jäätäisi yksin. Rikollisten keskuudessa negatiivinen solidaarisuus suorastaan kukoistaa, koska parannuksen tekijät ovat siirtyvät niin toisenlaiseen maailmaan, että he ovat jengin näkökulmasta miltei kuolleet.

Negatiivinen solidaarisuus on hienovaraista ja usein naamioituu avuliaisuudeksi ja välittämiseksi. Ilmiön tiedostaminen voi kuitenkin ratkaisevalla tavalla auttaa ihmisiä luopumaan riippuvaisuuksistaan, kun hän huomaa ketkä häntä todella tukevat ja ketkä lähinnä vain hidastavat hänen muutosprosessiaan. Tietenkään en voi tätä varmuudella luvata, koska ilmiö on itse havaitsemani sekä nimeämäni, eikä sitä ole tutkittu tieteellisesti.

Parempi etten siis lupaa yhtään mitään.

Lopuksi: Lisää Toivohoidoista

*Yhdyssana toivohoito ei enna Googlessa tuloksia. En oikeastaan kykene ymmärtämään miten se on mahdollista. Itselleni on täysin arkista ja luontevaa luoda uusia käsitteitä omiin tarpeisiini. Oikeastaan minussa tuottaa suunnatonta ahdistusta se kuinka yksinäiseksi tunnen itseni joka kerta kun huomaan, että uudissanani ovat itse keksimiäni. Toivoisin että olisin poiminut ne jostain ja sitten ne olisivat kulkeutuneet passiivisesti muistissani ja pompanneet sieltä esiin.

Olen joskus koettanut laskea keksimieni uusien käsitteiden määrää, mutta lopetin noin 150 sanan jälkeen. Käytän niistä varmaan aktiivisesti vain 30-40:ta, joten lopuilla ei ehkä ole niin väliä. Pikkujättiläisen 400 artikkelin joukosta löytyy varmasti yli 100 termiä, joille Google ei anna muita tuloksia. Tämä on kertoo myös siitä miten vähän kirjoituksillani on vaikutusta yleiseen keskusteluun. Kenties julkaisen kirjan sitten kun yllän 500:een. Se on ehkä 50. kirjaprojektini, joka tuskin koskaan valmistuu. Sentään Pikkujättäiläisessä esitelty valintaväsymys löysi tiensä Frank Martelan kirjaan Tahdonvoiman käyttöopas.

http://tahdonvoimankayttoohje.fi/2013/09/24/paljastus-israelista-kun-tuomarin-tahdonvoima-pettaa-karsijana-on-viaton-vanki/

Martela toimii siinä suhteessa viisaammin kuin minä, että julkaisee kirjoituksensa ensin väitöskirjana tai kovakantisena teoksenaa, jolloin ne otetaan eri tavalla vakavasti.

Itse muserrun päivittäin luovuuteni alle, enkä ehdi kirjoittaa ajatuksistani kuin nopeita luonnoksia. Sitten iskee taas jokin uusi idea, joka on pakko taltioita - etenkin jos google kertoo ettei kukaan muu ole aiemmin aiheesta kirjoittanut.

Vaikka otsikossa mainitut "toivohoito", "royal placebo", "kontrastiplacebo" ja "negatiivinen solidaarisuus" eivät ole kovin hääppöisiä käsitteitä, voin puolustautua sillä että keksin ne kaikki yhden ja saman aamun aikana. Siis tänään. Juuri äsken. Oli pakko tulla koneelle ja naputella ajatukset talteen. Yleensä vain kirjoitan ideani kierrevihkoon, joita on täyttynyt kymmenittäin.

Lähes joka päivä huomaan ympärilläni muutaman sosiaalisen ilmiön ja annan niille nimen. Se on täysin sietämätöntä. Elämäni on silkkaa reflektiivisyyshelvettiä. Käytännössä tunnen itseni kuin avaruusolennoksi, joka raportoi kotiplaneetalleen, millaista elämää ihmiset viettävät.

Olisi mahdotonta ajatella että saisin valmiiksi väitöskirjan, koska ne yleensä seikkaperäisesti käsittelevät jotakin sellaista havaintoa, joita minulla on tuhansittain. Toivoisin vain että voisin olla jotenkin hyödyksi tieteelle tästä sietämättömästä häiriöstäni huolimatta.

Valinnanvapaus on köyhyyden kruunu ja ankkuriköysi

Vapauden paradokseista: Köyhä ihastelee vaihtoehtojen runsautta, vaikka se invalidisoisi hänen elämänsä. Elitistit nauttivat siitä, kun omat vapaudet kapenevat, ja joku toinen päättää heidän puolestaan.


Helsingin hämeenkadulla, Viidennen linjan kulmassa on jo vuosikymmenien ajan sijainnut katukuvaan hyvin piiloutuva pieni ravintola nimeltään Mare Chiaro. Siellä on köyhälläkin ollut mahdollisuus kokea millaista on rikkaan ihmisen elämä.

Ravintolan perustajaa kutsuttiin kaveripiirissäni Äijäksi. Hän ehti saavuttaa hieman samanlaisen kulttimaineen kuin Big Lebowskin päähenkilö joka elokuvassa kutsutaan nimellä The Dude, joka tarkoitaa kutakuinkin vain Hemmoa, Äijää tai Jäbää.

Äijä teki Helsingin parhaat pitsat, ja siitä tiesi turhankin moni. Usein kuin ravintolaa lähestyi, täytyi pelätä että ovella olisi tuoli. Se tarkoitti sitä, että ravintola oli täysi, eikä Äijä enää ottanut vastaan enempää asiakkaita.

Parhaina vuosina, hieman ennen Äijän eläkkeelle siirtymistä oli ravintola täynnä useammin kuin joka toinen kerta. Kaikesta huolimatta Äijä ei nostanut pitsojensa hintoja, vaikka tiedän vakioasiakkaiden usein anelleen hintoihin edes jonkinlaista korotusta - kenties jopa tuplausta. Ruuhkavuosina pitsat maksoivat 5,50, mikä on aika hyvin kun ottaa huomioon, että ruoka oli Michelin-keittiöiden tasoa.

Yleensä Äijä vain ärsyyntyi, jos häntä pyysi korottamaan hintoja. Ruokalistoja oli uudistettu vain silloin, kun Suomi siirtyi euroon. Sekin oli ilmeisesti ollut aika raskas toimenpide, joka vei hetkeksi Äijän kaikki voimat. Edes kaupungin parhaista pitsoista kehdannut pyytää suurempaa korvausta, jos se olisi merkinnyt uusien ruokalistojen teettämistä.

Jossain vaiheessa ruokalistat näyttivät lähinnä museoesineiltä. Ne olivat nimen "ruokalista" mukaisesti vain kapeita muovitettuja listoja, joissa oli muutama vähemmän tunnettu italialainen sanapari. Pitsat sisälsivät herneitä, anjovista ja muita ajastaan jääneitä herkkuja. Fantasia-vaihtoehtoa ei löytynyt. Äijän ravintolassa syötiin niitä pitsoja, joita Äijä paistoi.

Jos Mare Chiarossa erehtyi pyytämään pitsaansa muutoksia, saattoi Äijä vittuilla päin naamaa. Melkein suoraan vastapäätä Hämeentiellä oli Pizza Express. Jos asiakas halusi paskan pitsan paskoilla täytteillä, hän saattoi vain kävellä kadun yli. Asiakas ei ollut Äijän mestassa minkään arvoinen asiantuntija. Edes Äijä ei ollut siellä asiantuntija, vaan ravintola perustui italialaiseen ruokakulttuuriin - tai erääseen tulkintaan siitä, jota seurattiin dogmaattisesti.

Mare Chiaron pitsoissa maistui periksiantamattomuus ja historian kollektiivinen viisaus, joka ylitti yksittäisen ihmisen hupsut päähänpistot. Pizza Express puolestaan oli osoitus valinnanvapauden aikaansaamasta asteittaisesta dekadenssista. Demokratia saattoi toimia yhteiskuntamuotona, mutta ravintoloissa se tuotti halpaa bulkkia.

Äijä teki muita parempia pitsoja, koska hän ei suostunut tyhmien ihmisten vaatimiin kompromisseihin.

Kaikesta huolimatta Mare Chiaro ei ole ravintolamaailmassa minkäänlainen poikkeus. Vastaavia ravintoloita löytyy suurista kaupungeista pilvin pimein. Niissä syöminen vain maksaa kymmenen kertaa enemmän - eikä sekään aina riitä.

Eliittiravintoloissa lounasasiakas ei koskaan tilaa fantasiaa - eikä pyydä annoksiin muutoksia, ellei kuolettava allergia siihen pakota. Hienon ja kalliin ravintolan tunnistaa siitä, että lounaslistassa ei loukata asiakaskuntaa turhilla vaihtoehdoilla.

Eliitti on aina ymmärtänyt, että valinnanvapaus on enimmäkseen lapsellinen haavekuva tai suorastaan tyhmälle kansalle syötetty alistusmekanismi. Parempiosaiset ja muita sivistyneemmät eivät ehkä osaa tai välitä artikuloida asiaa sanallisesti, sillä heille on kyse kotoa opistusta itsestäänselvyydestä.

Miksi kukaan pyytäisi vaikkapa klassisen musiikin konsertissa kapelimestaria improvisoimaan? Orkesteri osaa soittaa kauniisti sen kappaleen, jota se on harjoitellut. Ei taide-elämys ole mikään jukeboksi, josta tilataan mitä sattuu.


Asiakas on amatööri jonka paikka ei ole keittiössä

Hyvässä ravintolassa kokki taitaa täydellisesti tietyn tuokakulttuurin tietyt annokset ja toteuttaa ne parhaiden taitojensa mukaan. Ruoka on erinomaista, koska keittössä panostetaan paikallisiin, sesongin mukaisiin raaka-aineisiin, jotka on hankittu tuoreena ja juuri sitä iltaa varten - koska ravintoloitsija päättää mitä hänen ravintolassaan syödään, ennen kuin yksikään asiakas on saapunut.

Valikoiman kasvattaminen pakottaisi keittiötä turvautumaan eineksiin, säilykkeisiin ja hätäratkaisuihin. Jos asiakas on niin tyhmä, että hän tilaa keväällä kanttarelleja tai syksyllä parsaa, hän saa itse syyttää itseään siitä, ettei ruoka ole ykköslaatua.

Hyvä ravintoloitsija ei edes tarjoa asiakkaalle mahdollisuutta tällaiseen töpeksimiseen. Listalla on vain sellaisia annoksia, jotka kyseisen sesongin aikana voidaan toteuttaa täydellisesti.
Huippuravintolan henkilökunta koostuu ammattilaisista. Ammattilaisuuteen kuuluu se, että asiakas on harvon oikeassa. Ei lääkärikään kysy potilaalta miten sairautta tulisi diagnosoida tai hoitaa. Ei taksikuski kysele neuvoa matkustajiltaan, koska hän ei tunne kaupunkia ja löydä määränpäähän. Miksi hemmetissä ammattimainen ravintoloitsija jättäisi omille asiakkailleen vastaavanlaisia velvollisuuksia? Asiakas on oletettavasti pelkkä amatööri, joka on saapunut paikalle siksi, että luottaa henkilökunnan kyvykkyyteen.

Tämän pikku saarnan jälkeen minun on todettava, että äijä tuskin kuvitteli pyörittävänsä huippuravintolaa. Hän vain rakasti pastaa.

Äijä osasi tehdä listalta löytyvät muutamat ruoka-annokset niin hyvin, että ravintolaan oli järkevintä tehdä ennakkoon pöytävaraus, jos mieli mahtua sisään. Siihenkin Äijä suhtautui vaivaantuneesti. Luulen, että hän palkkasi viimeisinä vuosina apulaisen vain sitä varten, ettei hänen olisi itse tarvinnut pahoitella sisään pyrkiville kansanjoukoille, että ravintolaan ei enää mahdu enempää asiakkaita. Äijän apulainen oppi nopeasti selittämään kaunopuheisesti, miksi listalle ei ollut Fantasia-vaihtoehtoa.

Apulaisen aloitettua ravintolan ruokalistaa uusittiin siltä osin, että kulahtaneeseen muoviläpyskään liimattiin vanhojen hintojen päälle uudet, joissa annosten hintoja oli korotettu 1-2 eurolla. Äijä vain murahti, kun listan nähtyäni hihkaisin kuuluvasti "Kiitos, kiitos, viimeinkin! Olisi näitä hintoja silti voinut enemmänkin korottaa!"


Ostoshelvetit ja valinnanvapauden väärät jumalat

Kuinka meidät on alkujaan aivopesty ajattelemaan, että kaikenlainen valinnanvapauksien lisääntyminen voisi parantaa elämämme laatua? Henkinen ja taloudellinen köyhyys ovat monin tavoin sidoksissa vapauden ongelmiin. Valintatilanteiden runsastuminen tuottaa köyhyyden lisääntymistä ja kurjistuttaa niiden onnettomien ihmisten elämää, jotka ajautuvat vaihtoehtojen maanisen rakastamisen kierteeseen.

Palaan vielä eliittiravintoloihin ja niiden vaihtoehtojen vähäisyyteen, sillä sitä kautta on helppo osoittaa kuinka vaihtoehtojen rajaamista on lukuisin tavoin vain hyötyä kaikille osapuolille.

Ajan säästäminen. Hyvin tienaavien ja merkittävässä asemassa toimivien ihmisten aika on arvokasta. Kun ravintoloitsija tarjoaa vain yhden lounasvaihtoehdon, asiakas säästää ajassa. Häneltä ei kulu arvokkaita minuutteja sen asian päättämiseen mitä hän tänään tahtoo syödä. Myös keittiössä säästetään aikaa kun voidaan keskittyä rajattuun valikoimaan, jota tuotetaan suurempia määriä. Erikoisannosten tilaaminen pakottaisi asiakkaan odottamaan annoksen valmistumista, mutta listan kaventuessa kaikkea on heti tarjolla.

Saattaa olla, että valikoiman runsaus on ikään kuin luotu köyhien huijaamiseksi ja köyhät ovat omissa alakulttuureissaan tarttuneet tähän koukkuun, alkaen juhlistaa silkkaa vaihtoehtojen lukumäärää, joka näennäisesti vaikuttaa rikkaudelta, mutta todellisuudessa on vain rasite.

Köyhillä on useammin aikaa tuhlattavaksi, joten he ehtivät tutkia ruokalistaa ja pähkäillä mitä juuri nyt tekisi mieli. Köyhille ravintolakokemus usein merkitsee sitä, että pääsee henkilökunnan palveltavaksi. Tärkeämmille ihmisille on tärkeintä se, että ruoka sisältää tärkeitä hivenaineita, eikä ole liian raskasta, jotta työ alkaa luistaa pian syömisen jälkeen.

Kokemuksen jakaminen. Jos ravintolassa on sata eri vaihtoehtoa, pyrin yleensä ystävieni kanssa tilaamaan erilaisia annoksia ja vertailemaan niitä keskenään. Sillä tavoin ruokailusta tulee sosiaalinen, jaettu kokemus.

Jos tarjolla on vain yksi annos, tämä helpottuu entisestään. Jokainen syö samaa ruokaa ja voimme keskustella sen tuoksusta, mausta, kypsyydestä ja koostumuksesta. Vaihtoehtojen kaventuessa äärimmilleen tulee koko asiakaskunnasta eräällä tavoin yksi suuri perhe, koska tuntemattomienkin kanssa on helposti jutella ruoasta - kun kaikilla on lautasellaan samaa ruokaa.

Kokemusten määrän lisääntyminen. Tätä ei ole välttämättä tutkittu, mutta veikkaan että vaihtoehtojen määrän lisääntyminen itse asiassa vähentää ihmisten kokemaa vaihtelua.

Kun tarjolla on sata eri vaihtoehtoa, tuntee asiakas eräänlaisen köyhän miehen vallantunteen, kun hän löytää listalta oman suosikkinsa - ja tilaa joka paikassa yhtä ja samaa.

Jos ravintoloitsija päättää asiakkaiden puolesta mitä nämä syövät, päätyy ihminen todennäköisemmin kokeilemaan jotain itselleen uutta ruokalajia ja altistuu uusille raaka-aineille ja elämyksille.

Vaihtoehtojen määrän räjähtäminen on luonut yhteiskunnan, jossa etenkin köyhemmät yksilöt pystyvät jumiutumaan elämäntapaan, jossa ei ole mitään vaihtelua. He saavat kaikkialla valita saman turvallisen ruokapaikan ja annoksen, johon ei sisälly mitään yllätyksiä.

Paradoksaalisesti juuri vaihtoehtojen paljous tuottaa henkistä köyhyyttä, joka asteittain tuomitsee ihmisen turvallisuushakuiseen mitättömyyteen. Kun koskaan ei synny muutospainetta niin ihminen urautuu samoihin tekoihin ja samoihin ajatusketjuihin.

Vaihtoehdot eivät ole rikkaus, vaan meidän parhaaksemme räätälöidyt rajoitteet.


Köyhien kirouksena on luottamuksen puute

On vaikea vakuuttaa valinnanvapauttaan juhlistavia köyhiä kansanjoukkoja siitä, että heidän tulisi luopua vaihtoehdoistaan ja ennemmin luottaa asiantuntijaan.

Ensinnäkin köyhien kokemukset asiantuntijuudesta ovat usein täydellisen erilaiset.

Köyhät saavat jatkuvasti kohdata tilanteita, joissa viralliset auttajat tai edes ystävät ja sukulaiset eivät ajattele heidän parastaan.

Köyhän on esimerkiksi paljon helpompi saada lain mukaan heille kuuluvia tukia kuin rikkaiden. Mitä heikompaan asemaan ihminen joutuu, sitä nihkeämmin häneen suhtautuvat virkamiehet ja jopa ystävät.

Työttömyystukea on paljon vaikeampi saada kuin kodinhoidontukea. Sitäkin vaikeampi on saada sairaslomakorvauksia. Jos jää kaikkien muiden tukien ulkopuolelle niin kymmenet syyt estävät miksi toimeentulohakemus hylätään. Yhteiskunnan pohjalla käsittelyssä kuluu aina kauemmin, liitteitä tarvitaan useampia ja hylkäyksen syyt ovat monilukuisemmat ja absurdimmat.

Köyhiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti siten, että köyhyys on henkilön oma vika ja varmaan hän itse on syyllinen siihenkin, ettei saanut apua. Köyhyys opettaa suhtautumaan yhteiskuntaan äärimmäisen kyynisesti - ja ennen kaikkea luottamus muiden ihmisten hyvyyteen katoaa hyvin äkkiä, mikä on tuhoisaa.

Köyhät eivät halua olla edes toistensa kanssa tekemisissä selvin päin. Kaikki karttavat niitä, joilla menee huonosti, koska pelätään että heiltä tarttuu sairauksia tai vääriä elämänasenteita. Heidät luokitellaan kaikin tavoin rasitteiksi.

Kovin moni ei esimerkiksi tahdo toimia köyhän ja kurjan ihmisen asianajajana. Siitä maksetaan huonommin ja sellaisessa työssä leumautuu itsekin säälittäväksi.

Jos köyhille olisi ravintola, jossa ei tarjottaisi vaihtoehtoja, monikaan köyhä ei suostuisi syömään siellä, sillä ensimmäinen ajatus olisi että ruoka on tehty pilaantuneista raaka-aineista. Köyhät siis rakastavat valinnanvapautta, koska he ovat epäluuloisia. Nihkeä suhtautuminen ammattilaisiin perustuu osin myös siihen, että köyhille tarjolla olevat ammattimaiset ovat usein heikoitein koulutettuja ja palkatuja ammattilaisia, joita markkinoilta löytyy.

Yleensä rahalla saa parasta. Vain Mare Chiaro oli siinä suhteessa erityinen poikkeus.

Jos köyhille maille esimerkiksi suunnitellaan apupaketteja tai talousuudistuksia, niitä asetetaan liian usein voimaan kyselemättä ensin avun kohteena olevalta ihmiseltä hänen mielipidettään. Vaikka toimenpide olisi hyvää tarkoittava ja oikeasti hyödyllinen, ovat köyhät tottuneet siihen, että heidän tapauksessaan on kyse pakkotoimista.

Köyhien tapauksessa jopa hyvänmakuinen lääke varmuuden vuoksi pakotetaan kurkusta alas, sillä keskinäinen luottamus menestyneiden ja hädänalaisten välillä on niin heikko. Löyhät eivät suostu vapaaehtoisesti luopumaan valinnanvapaudestaan, eivätkä rikkaat hyväksy vaatimuksia lisävaihtoehdoista.

Valinnanvapauden vaatimuksia voisi jopa käyttää yhteiskunnallisen harmonian kurjistumisen indikaattorina. Jos ihmiset vaativat vapauksia, se tarkoittaa että keskinäinen luottamus on heikentynyt ja köyhien arvomaailma on saanut valtaa kulttuurissa sekä politiikassa.


Valinnanvapaus rajoittaa meidän vapauttamme toimia suoraviivaisesti

Kun vaihtoehtojen määrä kaikilla elämänalueilla jatkaa kasvuaan, se edistää kollektiivista tehottomuuden tilaa, jossa kaikilla on lakkaamaton nääntyneisyyden fiilis.

Tutkitusti ihmiset kokevat hyvin stressaaviksi tilanteet, joissa heidän täytyy suorittaa valintoja. He eivät ehkä myönnä sitä itse, mutta stressihormonien eritys lisääntyy ja jälkeenpäin ihminen tuntee olonsa voipuneeksi. Jokainen valinta jättää myös joksikin aikaa epäilyttävän tunteen siitä, että valinta saattoi olla väärä.

Kun elämämme on täynnä pieniä valintoja, meidän toimintamme hidastuu. Emme siirry vaivatta yhdestä työvaiheesta toiseen, vaan joudumme valintaa silmälläpitäen kokoamaan ajatuksemme. Valinnan tekeminen rutiinilla tai automaatiolla voi helpottaa tilannetta, mutta harkittu valinta edellyttää nimen omaan pysähtymistä. Se tekee toiminnasta katkonaista ja hyvä flow katkeaa.

Keskinäiseen luottamukseen perustuvassa yhteiskunnassa jätämme sen sijaan valinnan toiselle ihmiselle, koska hän on asiantuntija, joka on ehtinyt perehtyä tilanteeseen, emmekä epäile sitä, että hän tahtoisi työnsä puolesta tai muista syistä huijata meitä.

Tehokas työympäristö perustuu sellaiseen työjakoon, jossa kollegat ymmärtävät ja osaavat tehdä sen päätöksen, johon heillä itsellään on paras koulutus, eivätkä koko ajan tarkistuta ratkaisuja pomollaan tai alaisillaan - mutta uskaltavat myös toimia niin, jos tuntevat että se on tarpeen.

Joka kerta kun sinulle tarjotaan kymmenittäin vaihtoehtoja, muista että se merkitsee sitä, ettei myyjä tiedä mitä hän haluaa. Ammattilaitoinen kännykkäkauppias esimerkiksi osaisi rajata valikoimaa asiakkaan tarpeiden mukaan, eikä vain luettelisi jokaista sataa merkkiä ja niiden erityisominaisuuksia. Hänellä olisi itseluottamusta ja napakkaa asiakasystävällisyyttä siinä määrin, että hän esittäisi muutaman kysymyksen ja sitten tietäisi sanoa: "Tämä on paras tuollaiseen tarpeeseen. Muita ei kannata edes harkita, jos tilanteesi on tuo ja etsit tästä hintaluokasta."

Hyvän asiantuntijuuden merkki on se, että meidän vaihtoehtojamme rajataan. Huonon asiantuntijuuden merkki on se, että vaihtoehtojamme kasvatetaan.

Kaikkiin suuntiin haarautuva vapaus on vain hämmennystaktiikkaa köyhien kiusaksi.


Loppuhuomautus:

Olen kirjoittanut vapauden paradokseista vuoden 2010 jälkeen lukuisia esseitä, joista ehkä vain kolmennes on julkaistu netissä. Tarkoituksena on kaiken aikaa ollut erillisen kirjan julkaiseminen, mutta katsotaan nyt miten se edistyy ja millä aikataululla. Kirjoituaika on koko ajan niin vähissä kun lupaudun kaikenlaisiin työlaisiin projekteihin, kuten Art Goes kapakka, jossa esiinnyn huomenna Talvikki & Kemppi -nimisen orkesterin kanssa.

Ilokseni kuitenkin huomasin, että pelkästään tänä vuonna on syntynyt puolentusinaa kirjoitusta vapaudesta. Ehkä tässäkin projektissa sitten on toivoa.
2011:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2011/09/vapauden-paradoksit-osa-1.html
2015:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/02/onko-ukkospilvella-vapaata-tahtoa.html
Vapauden metafyysinen yhteys syyllisyyteen:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/02/tuomitsemisen-huomaamattomuudesta.html
Batmanin vapaus - muistaakseni tää on aika hyvä:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/04/batmanin-vapaus.html
Sunnuntaiaukiolot:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/06/pikkujattilainen-suosittaa-sunnuntaiden.html
Vapaaehtoiset vapaudenriistot:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/06/tarkoituksenmukainen-vapaudenriisto-eli.html

Viina ja älykkyys - väärinkäsitysten arkeologiaa

http://www.kemikaalicocktail.fi/2009/09/optimisti-elaa-kauemmin/

 "Hahaa, tiesin tämän: optimistit elävät pessimistejä kauemmin!"

tai sittenkin:
http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288544301756.html

"Pessimistisesti elämään suhtautuvat vanhukset elävät optimistisia vanhuksia kauemmin. Näin kertovat asiaa selvittäneet saksalaiset ja sveitsiläiset tutkijat."

Vai hetkinen:
http://www.kauneusjaterveys.fi/Kiitollisuus-tuo-pitkaa-ikää

"On todistettu tieteellisesti, että kiitollinen elämänasenne lisää monella tavalla hyvinvointia. Tyytyväisyys johtaa terveyden kohenemiseen ja pitempään elämään."

Eiku kyllä se sittenkin on näin:
http://www.iltalehti.fi/terveys/Negaajat elävät pitempään!

"Optimisteilla on suurempi riski vammautua ja kuolla, sanotaan saksalaistutkimuksessa."

Vai meneekö se toisin päin:
http://yle.fi/uutiset/positiivinen_ihminen_elaa_pitempaan_ja_tienaa_paremmin/6311091

"Positiivinen ihminen elää pitempään ja tienaa paremmin. Negatiivinen elämänasenne vie jopa kymmenen elinvuotta."

 Nyt en kyllä pysy yhtään kärryillä:
http://yle.fi/uutiset/pessimistit_elavatkin_pitempaan

"Tutkijoiden mukaan pessimismi tulevaisuuden suhteen saattaa rohkaista ihmisiä elämään varovaisemmin ja noudattamaan herkemmin terveys- ja turvallisuusmääräyksiä, ja näin kasvattaa eliniänodotetta."

Pelkkien otsikoiden perusteella maailmamme voi vaikuttaa hämmentävältä paikalta - tai vähintään herää suuri epäluottamus herää mediaa kohtaan. Tämä on harmi, sillä monet ihmiset jaksavat lukea uutisista vain otsikot ja koettavat muodostaa niiden perusteella jonkinlaisen maailmankuvan.

Edes ingressit eivät tuo ristiriitaan valoa. Monesti edes koko uutisen lukeminen ei paljasta mistä on kysymys, sillä toimittajat käyttävät sanoja paljon huolettomammin kuin tutkijat, jotka saattavat sivukaupalla määritellä käsitteitä. Optimismi ei välttämättä ole sama asia kuin elämänmyönteisyys, luottavaisuus, iloluonteisuus tai positiivisuus.

Kielteisyydellä ei myöskään ehkä tarkoiteta ihan samaa asiaa kuin kriittisyydellä. Pessimismi voi viitata luonteeseen, maailmankuvaan, elämänasenteeseen tai yksinkertaisesti olla lähempänä realismia, jos yhteiskunnalliset olosuhteet tai henkilön omat tulevaisuudennäkymät eivät ole valoisat.

Kaiken kaikkiaan tiede kuitenkin kokee merkittävän arvovaltatappion, kun se näyttäytyy mediassa sisäisesti ristiriitaisena ja päättämättöminä. On vaikea uskoa että tutkimuksissa olisi mitään perää jos niiden tulokset vaikuttavat keskenään täysin vastakkaisilta.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka:
A) www.uusisuomi.fi Älykas ihminen juo enemman alkoholia kuin tyhmä

B) Ruotsalainen tutkimus: Mitä enemman mies juo sitä tyhmempi han on

Mutta ovatko tutkimustulokset keskenään ristiriidassa, jos kurkistamme otsikoiden taakse?

Jo alussa täytyy huomata, että toisessa otsikossa puhutaan ihmisistä ja toisissa miehistä. Tämä ero voi osoittautua merkittäväksi.

Toinen uutisissa esiin nouseva ero on sanan "enemmän" merkityksessä. Yhdessä tutkimuksessa on mitattu juomisen aikana kulutetun alkoholin määrää. Toisessa tutkimuksessa on puolestaan tutkittu juomakertoja.

Älykkäät juovat alkoholia useammin. Tyhmät juovat itsensä joka kerta umpitunneliin.

Jos ihminen juo itsensä aina täysin edesvastuuttomaan kuosiin ja käyttäytyy asiattomasti, hän todennäköisemmin pyrkii välttämään juomista. Niinpä juomakerrat jäävät harvemmiksi, mutta juomisesta alkaa herkästi useamman päivän putki.

Kolmas tärkeä ero älykkyyttä käsittelevissä juomatutkimuksissa liittyy itse älykkyyden käsitteeseen. Sitä nimittäin ei ole mitenkään standardisoitu - ainakaan kevyissä alle liuskan mittaisissa tiedeuutisissa. Silmäilin läpi useampia vastaavia tutkimuksia ja joissakin älykkyys mitattiin ÄO-testeillä, kun taas toisissa tutkimuksissa "älykkyydellä" tarkoitettiin pikemminkin asiallista käytöstä, koulutusta, viisautta, taloudellista menestystä tai jonkinlaista henkilön saavuttamaa statusta.

Älykkyystesteillä älykkääksi havaittu henkilö voi silti pilata elämänsä sillä, ettei hän kestä alkoholia ja alkaa humalassa öykkäröidä. Toisessa testissä hänet siis sijoitettaisiin älykkäiden kategoriaan - koska jokainen koehenkilön ÄO on mitattu - kun taas toisessa kokeessa hänet tulkittaisiin typeräksi, koska hän humalassa käyttäytyy typerästi ja myöntää sen itsekin haastatteluissa.

Ihmiset eivät aina itsekään tiedä, että he saisivat hyvän tuloksen älykkyystesteissä, vaikka useimmiten älykkäämmät ihmiset eivät ihan täysin luokittele itseään tyhmiksi. Voi kuitenkin käydä esimerkiksi niin, että huippukoulussa koko ikänsä keskimääräisiä tuloksia kerännyt henkilö voi olettaa älykkyysosamääränsä olevan lähellä keskiarvoa, koska hänen lähipiirissään on monia huippuälykkäitä ihmisiä. Hänen oma älykkyysosamääränsä yllättää hänet itsekin, jos se on esimerkiksi 120. Se ei tunnu ihmeelliseltä, jos samalla luokalla on ollut , Marie Curie, joku Steven Jobsin kaltainen visionääri ja pari huippupuhujaa, joista myöhemmin tulee kansanedustajia.

Alkoholiongelmien taustalla voi toki olla myös traumoja. Sodan kokenut sukupolvi kärsi huomattavista alkoholiongelmista ja tilannetta vain pahensi se, että veteraanien juomista häpeiltiin. Muutkin kuin sotilaat olivat kokeneet kauhunhetkiä ja menettäneet perheenjäseniä.

On vaikea tietää mitä tarkalleen ottaen tutkitaan, jos tutkitaan juomista, älykkyyttä tai niiden välistä suhdette. Mikään tällainen tutkimus ei tapahdu kulttuurisessa tyhjiössä, vaan kansanluonne ja sovinnaiseksi koettu käyttäytyminen vaikuttaa kuvioon. Etenkin totuutta on vaikea tietää pelkkien otsikoiden perusteella.

Kirjoittajasta

Vaikka olen jakanut täällä avoimesti mielipiteitäni ties mistä aiheista, en ole tainnut juurikaan kertoa omasta elämästäni. Nyt tuntuu siltä, että täytyy vähän koota yhteen viimeaikaisia tapahtumia.

Uudesta blogista:
Muutos tuskin suuresti vaikuttaa Pikkujättiläisen tulevaisuuteen, mutta kesän alussa aloin julkaista kirjoituksia myös Uusi Suomi -verkkolehdessä:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

En saa tuostakaan kolumnista palkkaa, mutta on kiva nähdä kuinka välillä jollekin omalle kirjoitukselle kertyy yli sata jakoa Facebookissa tai kymmenittäin kommentteja.

Vasta nyt alan konkreettisesti tajuta miten merkittävää netissä on se, missä tekstinsä julkaisee. Helsingin Sanomien tai Ylen nettikolumnit keräävät monesti vähintään sen 1k jakoa ja 10.000 klikkausta, vaikka niissä ei olisi mitään kiinnostavaa.

Minun olisi jo aikaa sitten pitänyt ulkoistaa ainakin poliittiset löpinät näkyvämpään mediaan, mutta sitkeästi uskoin, että bloggerissa julkaistu teksti voisi levitä samalla tavalla oman kaveripiirini ulkopuolelle.

Parhaille Pikkujättiläisessä julkaistuille kirjoituksille on kertynyt jotain 2000-3000 lukijaa (tai siis kaiketi vain klikkausta), ja nyt siis puhun kirjoituksista, jotka ovat herättäneet paljon säpinää Facebookissa.

Pari tuhattaa klikkausta ei tietenkään ole yhtään mitään, kun puhutaan 6 vuodesta ja 400 kirjoituksesta.

Yksi syy on tietenkin se, että kirjoitan juttuja, joissa ei ole potentiaalia. Kirjoitan liian pitkiä paasauksia, jotka koostuvat pitkistä virkkeistä ja käsittelevät omituisia aiheita.

Konkreettisempi syy on se, että Blogger on totaalisen jämähtänyt alusta, jolla ei ole tulevaisuutta. Yksittäinen henkilö ei pärjää huomioarvossa sivustoille, joilla kymmenet aktiivikirjoittajat suoltavat kaiken aikaa ajankohtaisia otsikoita.

Netissä parhaiten selviää verkostoutumalla. Täytyy olla joukkovoimaa. Blogger on vähän sama juttu kuin huutaisi jossain pienellä aukeamalla keskellä metsää ja toivoisi, että linnut ja oravat kiidättävät viestin kaikkien kuuluville.

Parhaimmillaan joku kaveri jakaa linkin Facebookissa ja toinen kommentoi sitä.

Tietenkään alkujaan en kirjoittanut siksi, että saisin lukijoita tai kommentteja, vaan saadakseni kirjoitetuksi. Nykyään kirjoitan vähän liikaakin, jotta sitä voisi pitää terveellisenä.

Aion etupäässä jakaa mielenkiintoani siten, että kirjoitan Uuden Suomen blogiin sellaisista jutuista, joiden ajattelen kiinnostavan ihmisiä - kuten politiikasta tai urheilusta.

Pikkujättiläiseen tulen yhä kirjoittamaan niistä asioista jotka kiinnostavat minua itseäni, eikä minua pätkääkään kiinnosta keräävätkö ne klikkauksia. Toivon mukaan se on useammalle lukijalle enemmän ilouutinen kuin viimeinen pisara.

Tiedeuutisten tuottamisesta:
Olen myös erittäin vakavasti alkanut harkita sitä, jos kokoaisin kirjoittajaporukan, joka keskittyy tiedeuutisiin.

Haluaisin monipuolisen, tieteestä kiinnostuneen ja ammattitaitoisen - mutta ei liian erikoistuneen ja vakavamielisen - porukan kanssa käsitellä julkisesti ajankohtaisia tieteen tapahtumia.

Kävin Tiede-lehden forumilla keväällä osallistumassa keskusteluun ja etsimässä sopivia henkilöitä. Tiede-foorumi osoittautui kuitenkin ihan totaalisen sekavaksi paikaksi. Useimmat eivät jaksa ollenkaan keskittyä aiheeseen, vaan trollaavat omia näkemyksiään ja haukkuvat toinen toistaan.

En ole ehkä koskaan tavannut keskustelualuetta, jossa vallitsisi yhtä heikko keskustelumoraali ja keskinäinen kunnioitus.

Tiede.fi keskustelufoorumi on tulvillaan ylimielisyyttä ja tieteenvastaista katkeruutta. Lupaan käsitellä havaintojani tarkemmin, kunhan taas käyn forumilla vähän hakemassa ällistystä ja kaiken sivistyksen poissaolosta herännyttä turhautumista.

Minulla saa myös lähettää sähköpostia, jos ajatus tiedeaiheisen sivuston perustamisesta kiinnostaa:
Monrepoo@gmail.com

Vaarista:
Lupasin puhua myös henkilökohtaisesta elämästäni. Koetan olla lörpöttelemättä.

Keväällä 92-vuotias vaarini sai aivohalvauksen ja halvaantui toispuoleisesti. Mummon ohella olen ainoa sukulainen, joka asuu samalla paikkakunnalla, joten aika monena päivänä on tullut vierailtua sairaalassa.

Tällaiset tapahtumat tuovat pintaan kaikenlaisia tunteita. En kuitenkaan tunne, että elämäni tärkeysjärjestykset olisivat merkittävällä tavalla muuttuneet. Olen jo viimeisen vuosikymmenen ajan seurannut läheltä vaarin asteittaista taantumista.

Pallolaajennuksen jälkeen hän hieman nuorentui. Hän sai uuden kuulolaitteen ja vielä 85-vuotiaana vietti koko kesän mökillä pilkkoen puita moottorisahalla ja kunnostaen paikkoja.

Sittemmin muisti on alkanut reistailla, eikä vaari ole sopeutunut tietokoneiden tai kännyköiden käyttöön. Ei hän varmaan koskaan päässyt sisään edes siihen, mitä internet merkitsee. Koko sana ei merkitse hänelle tai mummolle yhtään mitään ja silti sitä tuutataan heille kaikissa kirjeissä.

Verkkomaksut ja sähköiset palvelut ovat heille ihan täyttä hepreaa. WWW-sivut eivät hahmotu. Facebook on vain tv-ohjelma, joka lopetettiin joitakin vuosia sitten.

Vaari ei koskaan lakannut ihmettelemästä edes Teksti-TV:n palveluja. Olen yrittänyt joskus selittää, että internet ovat vähän kuin tekstitelevisio, jossa näkyy myös kuvia ja jonne voi itse kirjoittaa, mutta se menee niin korkealentoiseksi fantasiaksi, ettei hän pysy kärryillä.

Muutaman viime vuoden ajan kaiken uuden opettelu on ollut mahdotonta ja liikuntakyvyn myötä hänestä katosi muitakin pieniä paloja niiden palojen lisäksi, jotka dementia oli vuosien varrelle vienyt.

Mummon ja vaarin luona olen tyypillisesti juonut teetä ja lukenut uusimman Suomen Kuvalehden ja Hesarin kuukausiliitteen. Ne ovat hienoja julkaisuja ajassa, joka muilta osin on kadottanut hitautensa ja harkintakykynsä.

Minuun on varmaan paljonkin vaikuttanut se, että arvomaailmani on peräisin  ihmisiltä, jotka näkivät sodan ja osallistuivat jälleenrakennukseen.

En kiistä sitä, etten olisi idealisti, mutta jopa idealismini on lähinnä anakronismi, joka ei sovi tähän aikaan. Itsensä elättäminen tieteen tai sivistyksen puolustamisella on vaikeaa edes huumorin kautta.

Etenkin kun huumorini perustuu siihen, että minulla ei mene kovin hyvin taloudellisesti. En osaa palvella rahaa.

Voisin viihtyä paholaisen seurassa, jossa hän tykkäisi pelata shakkia tai maistella viinejä, mutta rahaa en osaa palvella.

En tiedä mitä raha haluaa. En osaa seurata sen ajatuksenjuoksua. En tiedä onko se liian inhimillinen vai puuttuuko siltä kaikki inhimillisyys.

Yleensä kaikki kääntelevät päätään epäluuloisesti, kun kerron, ettei minulla ole edes narkomaanin tai maahanmuuttajien tulotasoa.

Olen yrittänyt korjata asian sillä, että pidän menoni matalina. Työ on mitä parhain keino vähentää rahanmenoa, joska saatan kuluttaa kokonaisen päivän siihen, että kirjoitan.

Hyvin pieni osa siitä, mitä kirjoitan päätyy netissä julkaistavaksi.

On oikeastaan ahdistavaa miten hajallaan ammattini on, vaikka suhtaudun siihen niin vakavasti.

Vuoden paras omakustannerunokirja :
Tämän kesän ilouutinen on se, että Kalle Päätalo -seura myönsi runokokoelmalleni I Palkinnon omakustannekilpailussa.

Kirjaa voi halutessaan tilata minulta suoraan tai esimerkiksi täältä:
https://www.booky.fi/kirjailija/Juho+Nieminen#!product_id=9789526817507

Omakustanteiden työstämisessä on niin paljon vaivaa, että sitten kun ne lopulta tulevat painoista, jää hyvin vähän energiaa markkinointiin.

Tai minun tapauksessani ongelma taitaa olla enemmänkin se, että ajatukseni ovat jo seuraavassa kirjassa.

Tällä hetkellä olen koonnut esseekokoelmaa / pampflettia nimeltään Gonzotiede, sekä uutta runokirjaa, jonka työnimi on tässä vaiheessa Leikin pääoma.

Pöytälaatikossa minulla on yhä myös esseekokoelma Verraton relativismi sekä Kirjoittamisen opas liiasta luovuudesta kärsiville, joka käsittelee muun muassa ADHD-ihmisen elämää. Muistakin liiallisten ideoiden aiheuttamista ongelmista kirjassa puhutaan tavalla, joka ei ole ihan tavallinen.

Kirjojen suhteen olen turhan perfektionisti - tai sitten vain pelkään sanoa tärkeimpiä kirjoituksiani koskaan valmiiksi.

Hyvä olisi sekin, että minulla olisi ammattimainen kustannustoimittaja, joka sanoisi napakasti mitkä kohdat täytyy muuttaa ja asettaisi selkeät aikataulut etenemiselle.

Määrällisesti kirjoitan vuosittain 3-4 teoksen verran tekstiä, joten varmaan jonkinlainen esseekirja syntyisi, kunhan saisin apua valikoimisessa.

Minusta on vuosien saatossa tullut yhä huonompi lukija, mutta vähiten mieluusti luen omia kirjoituksiani.

Täytyisi lukea niin valtavasti omia tuotoksiaan, ja karsia pois kaikki mikä ei ole täydellistä. jotta saisin käsikirjoitukseni tyydyttävään muotoon. Sitten sillä vielä pitäisi löytää julkaisija.

Mielellään joku muu kuin linnut ja oravat.