Minulla on vahva usko ilmiöihin ja rakenteiden voimaan. "Rakenteilla" tarkoitan sitä, että psykologia ei hallitse kaikkea, vaan ihmisyys syntyy oman sisäisen tahdon ja sosiaalisuuden ristipaineessa. On harmi, että lukioissa opetetaan lähinnä vain psykologiaa, mutta sivuutetaan sosiologia. Toinen ongelma ajassamme on se, että rakenteiden kautta selittäminen on saanut vahvasti vasemmistolaisen leiman. Liberalistisen talouskäsityksen ytimessä on vakava individualistinen valuvika. Talous hahmotetaan yksilöstä käsin, eikä yhteisöllisyyttä osata hyödyntää voimavarana.
Seuraukset me tunnemme kaikki vallan hyvin. Individualistinen yhteiskuntanäkemyksemme tuottaa ensinnäkin valtavasti yksinäisyyttä ja siitä seuraavaa ahdistuneisuutta, epäluuloisuutta, syrjäytymistä ja masennusta. Myös nationalistiset ja uskonnolliset ääriliikkeet saavat voimaa siitä, että systeemi jättää ihmiset oman onnensa varaan. Poliittinen valtakulttuuri ei osaa edistää ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, koska se ei tunnusta rakenteiden voimaa, eikä se myönnä ihmisen olevan sosiaalinen olento. Me kohtaamme sosiaalisuutta lähinnä vain negatiivisissa lieveilmiöissä, koska me torjumme sen omasta ihmiskäsityksestämme. Juridisesti sekä filosofisesti ihmisiä tarkastellaan vapaina yksilöinä, jotka on heitetty absurdiin maailmaan, jossa he jollain tavoin joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että paikalla on myös muita ihmisiä.
Liberalismin näkökulmasta toinen ihminen on olemassa vain, jotta hän ei puuttuisi millään tavoin meidän vapauteemme, eikä varastaisi omaisuutta, joka laillisesti kuuluu meille. Liberalismista on asteittain kehittynyt keskinäisen kyräilyn ja oman tilan valtaamisen tiedettä. Lukuisat koulukiusatut ekonomistit ovat vaivihkaa hyväksyneet individualismin tulkinnan, jossa kaveri nähdään kilpailijana, eikä niinkään potentiaalisena yhteistyökumppanina.
Kysyn uudestaan, mitä tarkoitan rakenteilla, koska en vielä vastannut siihen,
Mitä tarkoitan rakenteilla - esimerkki merimieskulttuurista
Olen viime vuosina kuunnellut ahkerasti vanhoja suomalaisia iskelmäsävellyksiä esimerkiksi Reino Helismaalta, Veikko Lavilta ja Tapio Rautavaaralta. Meillä Suomessa, kuten koko maailmalla, on pitkä perinne lauluilla, jotka kertovat konkreettisesti tai vertauskuvallisesti merimiehistä tai laivoista. 1950-luvulla Kipparikvartetti esitti suuren määrän laivalauluja ja esiintyi samanaiheisissa elokuvissa.
Jopa Mikki Hiiri on tehnyt ensiesiintymisensä höyrylaivan kapteenina ja sen jälkeen on laulettu siitä kuinka hän on merihädässä.
Lisäksi merimiehet ovat poimineet musiikkivaikutteita vieraista satamista ja esitelleet niitä kotimaassaan. He ovat myös viettäneet aikaa kapakoissa, joissa ainakin laulujen ja elokuvien mukaan laulu on raikannut.
Oikeastaan on ilmiselvää miksi juuri merimiehet ovat päässeet niin näkyvään asemaan musiikkielämässä. Heillä on ollut mahdollisuus harjoittelulle, hyvä motivaatio sekä sopivia virikkeitä. Tästä on sitten seurannut se, että maatilaansa sidotut raskaan työn raatajat sekä kaupunkien käsityöläiset ovat joutuneet kuuntelemaan loputtomia lurituksia kotisatamasta ja purjeiden reivaamisesta, hiio-hoi!
Marxilaisittain voisi saman muotoilla vaikka niin, että merimieslaulut ovat kulttuurista pintarakennetta, joka perimmiltään selittyy tuotantosuhteiden kautta, eli pohjautuu omistukseen ja pääomaan. Merimiehillä on ollut vapaa-ajan pääomaa sekä kulttuurikohtaamisten tuottamaa symbolista pääomaa, jota he ovat voineet sijoittaa luodakseen tuotteita nimeltään merimiesballadi.
Toinen rakenteita selittävä teoria on mimeettisyys, eli kulttuuristen ilmentymien pohjautuminen imitaatiolle ja toistolle. Kun on ensin syntynyt lyyrinen perinne, jossa määränpäät on ilmaistu sataman metaforalla tai koettelemukset aallokon metaforalla, näitä samoja runokuvia on toistettu yhä uusissa lauluissa. Lisäksi lapset ovat saaneet aikuisten humaltuneista merimieslauluista sen käsityksen, että merimieselämä olisi tavallista elämää jännittävämpää - kenties vain siksi, että todellisuudessa merimiesten elämä on niin mahdottoman yksitoikkoista, että he puhkuvat innosta aina päädessään satamaan, jossa voivat tuhlata vähiä ropojaan.
Vaikka merielämän puuduttava arjen tylsyys ei ilmenisi ulkopuolisten silmissä, se ei estä nuoria haaveilemasta kaukaisista satamista, aarresaarista ja taisteluista merirosvoja vastaan. Näin syntyy kenenkään suunnittelematta itseään kiihdyttävä meriseikkailujen pyörre, joka imee itseensä seikkailuhaluisia luonteita, jotka sitten valikoivat tarinoihinsa vain jännittävimmät hetket. Pyörteen yhä kasvaessa sieltä pursuaa esiin yhä merkittävimpiä kulttuuriluomuksia, kuten Herman Melvillen Moby Dick, Jules Vernen Kapteenin Nemo tai Jack Londonin Merisusi.
Mimeettisten voimien ansiosta Hollywood yhä edelleen tuo markkinoille samoja tarinoita merirosvoista ja aavelaivoista, jotka menevät kuin kuumille kiville.
Mieti nyt vaikka sitä, että hakkerimieliset nörtit kutsuvat itseään "piraateiksi". Myös viihdeteollisuus puhuu "piraattikopioista". Miksi? Koska merimiehillä oli tarvittavaa pääomaa oman elämäntapansa nostamiseksi näkyville ja koska nuoret tahtovat elää todeksi niitä tarinoita, joita he eniten kuulevat.
1980-luvulla televisiosta esitettiin Ihmemies MacGyver ja kaikki tahtoivat opiskella insinööreiksi. Sitten 1990-luvulla suosituin sarja oli Teho-osasto ja kaikki tahtoivat opiskella lääkäreiksi. Viime vuosina televisiossa on ollut paljon kokkiohjelmia, kuten Master Chef, Iron Chef, Hell's Kitchen jne. Myös monet bloggaajat ovat nousseet esiin juuri ruokaresepteillään ja veden kielelle nostavilla valokuvillaan.
Tilanne on mennyt niin liialliseksi, että Kokki Kolmosen täytyi jo ilmaista vakava huolensa:
Jaakko Kolmonen tuimana: ”Kokkiohjelmia on ihan liikaa – tekee kipeätä”
http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1431048242599.htmlJa mitä tästä sitten luonnolliseti seuraa?
"Ruoan arvostus kasvaa Suomessa taantumasta huolimatta. Vaikka yritysasiakkaat ovat kaikonneet ravintoloista, yksityisasiakkaat ovat vallanneet pöydät itselleen."http://yle.fi/uutiset/kokit_kohosivat_nykyajan_rokkistaroiksi/6916374
Seuraavassa osassa käsittelen taidekentällä toistuvia ilmiöitä ja pyrin selittämään niitä rakenteiden kautta.
Taidekentällä menestymisessä totta kai yksilön persoonalla ja kysyillä sekä sattumalla on suuri vaikutus, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet hyvin pitkälti määrittävät sen, milloin jossain ajassa ja paikassa muodostuu taiteen kultakausi, jolloin elää monia kiistämättömiä mestareita.
Taiteen rakenteiden paljastaminen on tärkeää myös siksi, että taiteilijat itse voisivat edistää niitä ympäristötekijöitä, joiden turvin he voivat parhaiten kehittää kykyjään.
Nuori taiteilija esimerkiksi tietää, että hänen mahdollisuutensa paranevat, jos hän muuttaa suureen kaupunkiin ja pääsee sisään oppilaitokseen, jossa hän saa parasta opetusta ja tapaa muita lahjakkaita sekä samojen intohimojen ohjaamia ihmisiä.
Sekään ei silti aina riitä. Asiat voivat hankaloitua monin tavoin. Raha voi muodostua esteeksi, ja joskus on parasta huomata, että muilla on paremmat eväät sillä alalla menestymiseen. Ei sitten jälkikäteen harmittanut, että ei koskaan edes yrittänyt.
Taiteessa ei kuitenkaan aina ole kyse siitä, että olisi taitavin niillä mittareilla mitattuna, jotka siinä hetkessä sattuvat olemaan luotettuja tai kovassa nosteessa.
Instituutiot eivät aina ole tehokkain keino jalostaa lahjakkuutta. Olisi kyettävä pureutumaan niihin vaaratekijöihin, jotka muuttavat suurella rahalla ylläpidetyt taidelaitokset pelkäksi katinkullan tuotantolaitokseksi.
Taiteessa, kuten tieteessäkin kaivataan rakenteellista itsekritiikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti