Eteläisestä elitismistä

Runouden elitismistä, osa 2/3

Halusin kirjoittaa laajan esseen nykyrunouden helsinkikeskeisyydestä, kun kuulin, että Tuli ja Savu -lehden seuraavana teemana olisi elitismi. Oma näkökulmani keskittyisi pienempien paikkakuntien kokemasta ulkopuolisuudesta ja avuttomuudesta suhteessa Helsingin taidepiireihin, joista käsin kuuluisuus suurilta osin määritellään.

Koska en kuitenkaan ehtinyt Tulen ja Savun deadlineen, julkaisen kirjoitukseni runouden väitetystä elitismistä täällä blogissa.

Vaikka runoilijat eivät monessakaan suhteessa lukeudu maamme eliittiin, vaan pikemminkin marginaaliin, elää maaseudulla vahvana käsitys siitä, että nykyrunous syntyy jossain Punavuoren tai Kallion pienessä kuplassa, jossa vähät välitetään muun maan esteettisistä tarpeista.

Kyseinen ruma mielikuva - tai kenties jossain määrin jopa todennettava asiantila - ei rajoitu ainoastaan runouteen. Löytääkseni tukea ilmiölle luin kirjoittamisen ohessa muiden taiteenalojen kokemuksista. Seuraava Lasse Jalavan sitaatti on kirjasta Minä, säveltäjä 1 (Summa 2002):

"Jollain pienemmällä paikkakunnalla asuva säveltäjä saa tyytyä murto-osaan siitä julkisuudesta, joka kaikkine tiedotusvälineineen on keskittynyt erittäin voimakkaasti Helsinkiin. Muualla esitetty teos ei pääse arvoiselleen paikalle musiikkielämässämme, viralliselle Suomelle sitä ei ole edes olemassa, ennen kuin Helsinki lyö siihen "hyväksytty" leimansa."- säveltäjä Lasse Jalava.

Lähestyn tätä kokemusta ilman turhaa hienotunteisuutta, sillä on välttämätöntä kirjoittaa närkästystä herättävästä teemasta myös mahdollisimman närkästyneesti. Sovittelen kyllä sanojani sikäli kuin näen näkökulman jäävän muutoin liian irralliseksi.


Ensimmäinen tulokulma: Elitistien sijaan Helsingissä asuu siirtomaaherroja

Kun puhe kääntyy "elitismiin", alkavat kirjailijat kilvan selittää, että kyse on väärinkäsityksestä. Kyse todellakin on väärinkäsityksestä siinä mielessä, ettei suomalaisen kulttuurielämän elitismi ole mitään varsinaista elitismiä, vaan pikemminkin imperialismia.

Elitismiin kuuluisi, että ihmiset suojaavat oman hyvinvointinsa rakentamalla oman eturyhmänsä ja muun kansan väliin esteitä, josta on käytetty esimerkiksi ilmausta ”lasikatto”. Suomalaisella kulttuuriväellä ei kuitenkaan ole mitään hyvinvointia mitä puolustaa. Se on pikemminkin marginaaliin ajettu kurjalisto, jossa vääjäämätöntä köyhyyttä siedetään yhteisten illanviettojen ja alennetun toimeentulotuen turvin.

Toimeentulotuen alennukset puolestaan juontuvat siitä, että taiteilijat tekevät hemmetisti töitä, mutta siitä saatu korvaus ei riitä elämiseen. Usein he päätyvät tienaamaan vähemmän kuin siinä tapauksessa, että eivät tekisi mitään. Kuvataiteilijan köyhyysrahaa hipovat tulot esimerkiksi menevät ensisijaisesti materiaalikuluihin sekä työhuoneen ja galleroiden vuokraan. Elämiseen hänellä jää vähemmän rahaa kuin ihmiselle, joka nostaa työttömyystukea ja pelaa kotonaan Dotaa.

Elitismistä on vaikea puhua, mutta sivistyselämämme on imperialistista siinä merkityksessä, että Helsingistä käsin jopa tuhannen kilometrin päässä asuville ihmisille sanellaan mistä heidän tulisi olla kiinnostuneita. Suomi on maantieteellisesti niin suuri ja harvaan asuttu, että kykenemme liki samanlaiseen keskinäisen ymmärryksen puutteeseen, joka vallitsi Iso-Britannian hallitessa Intiaa.

Lapista tai Pohjois-Karjalasta katsottuna Helsingin kulttuuritarjonta yhtä absurdilla tavalla väkisin iskostetaan kaikkialle kuten EU-säädökset. Niinpä ei ole mikään ihme, jos kirjailijan parhaaksi myyntiteesiksi soveltuu se, että hän on kotoisin Oulusta tai Torniosta.

Vaikka Helsingissä sijaitsevat suuret kustantamot suureen ääneen kieltävät sijaitsevansa Helsingissä, ne muistavat tehdä suuren numeron siitä, jos julkaisevat merkittävän suomalaisen romaanin, jonka tapahtumat eivät sijoitu helsinkiin - tai enintään vinoilevat helsinkiläisyydelle, kuten Pussikaljaromaani. Historiallisuudesta tai roveniemeläisyydestä tulee laatutakuu.

Kustantamoiden sijaitseminen Helsingissä ei sikäli merkitse elitismiä, että helsinkiläinen käsikirjoitus saisi yhtään sen parempaa kohtelua kuin jostain muualta lähetetty käsikirjoitus. Kustantamoille se on ihan yhtä lailla rasite. Käsikirjoitukseen tutustutaan, jotta se häipyisi silmistä.

Helsingissä kuitenkin tehdään lähes kaikki merkittävät julkaisemista koskevat päätökset, joten syrjäseuduilla kirjoitettu ansiokas romaani päätyy julkaistavaksi helpommin silloin, jos siinä kuvatut tapahtumat kuulostavat juuri helsinkiläisen mielestä eksoottisilta tai koska helsinkiläiset ovat tulleet siihen tulokseen, että se voisi kiinnostaa lukijoita Kehä 3:sen ulkopuolella. Joka tapauksessa muualla asuville kirja esiintyy ulkokultaisena, imperialistisena signaalina, joka viestii:

”Hei, katsokaa! Me täällä Helsingissä muistamme, että tekin olette olemassa. Tässä olisi teille kirja, jonka me olemme arvioineet juuri teille soveltuvaksi – ostakaa!”

Julkaisutoiminta on Helsingin ulkopuolelta katsottaessa holhoavaa, ylimielistä ja epäaitoa. ”Elitismi” on täysin väärä sana sikäli kun sitä vertaa vaikkapa siirtomaaherrojen tavallisesta elämästä vieraantuneeseen, mutta hyväntahtoiseen samaistumispyrkimykseen, jonka yhtenä tavoitteena on lievittää keskinäistä vihaa ja välttyä siirtomaan irtautumispyrkimyksiltä. Päätavoite on tietenkin myydä kirjoja.

Tavoitteesta onnistutaan usein aika surkeasti, koska samaistuttavien kokemusten tunnistamisesta vastaavat henkilöt elävät melko toisenlaista elämää kuin ne tuhannet lukijakandidaatit, joita päätös lopulta tulee koskemaan. Tarinan rakennetta voi joiltain osin luoda toimivien kaavojen avulla, mutta tunnistettavuuden tuottaminen laskelmoidusti paljon vaikeampaa. Me saamme usein kiksejä sellaisesta kokemuksesta, joka tuntuu yksityiseltä, ja yllättää tabuluonteellaan, mutta kirjailijan avustuksella paljastuu jonkun toisen yhtälailla jakamaksi. Tähän ei kirjallisuustiede tai markkinointi pysty, joten kriitikoiden ylistämä taidokkuus tuntuu usein vain trapetsilla taiteilemiselta.


Toinen tulokulma: Runouden määritelmät eroavat toisistaan

Ihmiset eivät janoa kirjallista laatua, vaan rohkeita tulkintoja tunnistamastaan ja omaksi kokemastaan nykyhetkestä. Akateemisen tutkinnon suorittanut ja tuhansia kirjoja luknut kriitikko voi vaikuttua hienoista lauseista, mutta muilta osin kirja harvoin vastaa tarpeeseen. Käännöskirjallisuuden valtaisa ero esimerkiksi kotimaiseen runouteen selittyy osin juuri sillä, että käännökset pakottavat tekemään valintoja sisältö edellä. Tekstuaalista neroutta on lähes mahdotonta kääntää, joten kiinnostava tarina, henkilöhahmot tai ovelat juonenkäänteet valikoituvat myyntivalteiksi. Kiinnostus kielen mahdollisuuksiin edellyttää sen sijaan valtavasti teoreettista taustatietoa ja valikoituu pienen ryhmän "erityistieteeksi".

Tulen ja savun nimerossa 4/2013 Mikael Brygger ja Jorma Vakkuri keskustelevat "Runouden nälästä ja janosta". Jorma Vakkuri esittää provokaation Runouden kysynnän ja tarjonnan epäsuhdasta:

"Onko suomalaisilla sellaista runouden nälkää tai janoa, jota nykyrunous ei tyydytä? Väitän, että on. Luulen, että kustannustoiminta on marginalisoinut runouden."

Mikael Brygger vastaa muun muassa:
"...ostopäätöksen  ei aina tarvitse liittyä runouden oletettuun, kriitikoiden tai palkintoraatien osoittamaan laatuun."

Vakkuri: "Jos mitään kohtaamista tai vuorovaikutusta ei virity, runo jää kokematta. Varmaankin kokijan tulkintahorisontti aktivoituu eri tavalla riippuen siitä, mikä hänen motiivinsa ja kontekstinsa on."

Koko tätä keskustelua voi yrittää (hieman keinotekoisesti, mutta toivon mukaan valaisevasti) tulkita kaupungin ja maaseudun näkökulmasta. Ensinnäkin vastaako kaupungissa määritelty tarjonta pienempien paikkakuntien kysyntään? Toiseksi, onko suurten kaupunkien ulkopuolella asuvilla suomalaisilla runouden nälkää tai janoa?

Kolmanneksi, miten pienemmän paikkakunnan asukas voisi kuluttaa vaihtoehtoista runoutta, jos lähimmän kirjakaupan varastossa ei ole kuin "kriitikoiden tai palkintoraatien osoittamaa laatua", eli suurten kustantamoiden etabloituneiden kirjailijoiden teoksia? Siis sitä Helsinkiä.

Ja lopuksi: varmaan on realistista olettaa, että pienellä paikkakunnalla asuvien ihmisten tulkintahorisontti ja konteksti ovat erilaisia. Sikäli kuin kokemukset ja niiden tulkintakehykset ovat samanlaisia, se johtuu lähinnä televisiosta ja valtamediasta, ehkä myös muutamista kirjallisuuden klassikoista.

Kaiken kaikkiaan ilmiökenttä, josta kaupunkilaiset puhuvat "runouden marginaalina" ei oikeastaan millään tavoin ole yhteydessä hajaseutujen ihmisiin. He tilaavat ehkä Hesaria ja katsovat Yle Teemalta kulttuuridokumentteja. Joku voi tilata kulttuurinälkäänsä Tulen ja Savun, mutta vaatii jo melkoisen paljon omaehtoista perehtymistä, että edes on kuullut jostain Tulesta ja Savusta - saati sitten, että äkkiseltään pysyisi kärryillä siitä mistä keskustellaan.

Vahvimmat tunteet, joita itse koin pienellä paikkakunnalla lukioiässä olivat ulkopuolisuuden tunne ja epämääräinen kaipuu. Kesti pitkän aikaa, ennen kuin saatoin vierailla Helsingin kulttuuritapahtumissa tuntematta kutakuinkin samoin. Keskustelulla on tyypillisesti pitkät perinteet. Sitä on käyty katkonaisesti jo vuosia. Hitaasti osa ihmisistä on vaihtunut ja välillä koetaan suurempia sukupolvenvaihdoksia, mutta kulttuurielämä edellyttää monen sivistyssanan lisäksi useiden vuosien passiivista altistumista teemoille. Jokainen keskustelu viittaa useisiin edellisten vuosien keskusteluihin, hieman kuten tieteelliset artikkelit nivovat yhteen muita tieteellisiä artikkeleja.

Vaatimansa kompetenssin ja traditionsa puolesta runous on yhtä lähellä erityistiedettä kuin valtavirran kirjallisuutta - kenties lähempänäkin. Meillä on oikeastaan kaksi täysin eri ilmiötä, joita kutsutaan runoudeksi. On ensinnäkin pöytälaatikkotekstejä, joita lähetetään kilpailuihin. Nämä tekstit usein sisältävät riimejä, eikä niissä ole keskitytty ulkoasun editoimiseen, vaan hetkellisen tunteen inspiroimien lauseiden ulostuomiseen. Toiseksi on tekstejä, jotka perustuvat tradition tuntemukseen ja täydentävät sitä muun tarkasti harkitun ilmaisun ohessa.

Useimmat harrastajarunoilijat osallistuvat toisin sanoen kilpailuun, joka ei ole heitä varten. He lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoon, joka vastaanottaa vuosittain satoja samanlaisia käsikirjoituksia.

Aivan samalla tavoin he tarttuvat kirjakaupassa runoteokseen, joka ei ole heitä varten. Suomessa hyvin harvoin julkaistaan sellaista runoutta, jota Suomessa kirjoitetaan.

Sikäli runous on elitismiä, että runoilijat varsin usein ovat kaikesta tästä tietoisia. Muutoin he eivät saisi kirjojaan julkaistuksi. He vain aikaa myöten ovat unohtaneet, että kansa ei vieläkään ole oppinut runouden olevan erityistiedettä, joka tunneherkkyyden tai kaunosieluisuuden sijaan vaatii kompetenssia. Runouden määritelmien uhmaamisen sijaan he tyytyvät meritoitumiseen. Usein heillä ei ole muita vaihtoehtoja, sillä laajemman yleisön kanssa on lähes mahdotonta käynnistää dialogia.

Kansaa on lähes mahdotonta valistaa siitä, että sen käsitys runoudesta on vanhentunut. Se voisi olla suuri uutinen, mutta se ei ole.

Ilta-Lehden lööppi voisi tulla monelle järkytyksenä: "Runoilija luopui loppusoinnuista!"

Runoilijoilla itsellään on hyvin vähän keinoja vähentää myöskään etäisyyttä joka syntyy maantieteellisesti. Heidän täytyisi jonkin ihmeen kautta vallata lisää tilaa radiossa ja tavallisissa aikakausilehdissä. Runoraati-ohjelma on lakkautettu, eikä runous pääse sarjakuvan tavoin edes lehtien loppukevennykseksi. Kenenkään on entistäkin vaikeampi sattumalta altistua sellaiselle runolle, joka raottaisi yhteyttä lukija ja kirjoittajan jaettuun horisonttiin.

Runous tarvitsisi enemmän sattumanvaraisia törmeyksiä lukijakunnan kanssa, koska sen on missään oloissa vaikea perustua suurimmalle yhteiselle nimittäjälle.

Yksi linkkitorni toki on, ja sen nimi on Heli Laaksonen.


Kolmas näkökulma: Miksi Heli Laaksonen on 2000-luvun merkittävin runoilija?

Omasta mielestäni Heli Laaksonen on tolkuttoman hieno runoilija, mutta en nyt mittaa hänen merkittävyyttään vain runosäkeiden perusteella.

Heli Laaksonen on merkittävä, koska hänen kauttaan me voisimme pohjustaa niin monia keskusteluja esimerkiksi runouden kysynnästä ja tarjonnasta. Myös siksi hän on merkittävä, että näitä keskusteluja ei koskaan käydä. Sekin kelpaa keskustelun aiheeksi.

Laaksosen suosiota mieluusti selitetään kaiken muun paitsi runouden kautta. Minäkin aion nyt toimia juuri niin, vaikka pidän hänen suosionsa tärkeänä taustasyynä myös sitä, että hän tekee runoissaan oivaltavia huomioita. Sellaista kirjallisuutta on virkistävää lukea. Hieman erilainen, mutta suositumpi selitys on se, että Heli Laaksonen osui sopivasti 2000-luvun alun murrebuumiin ja osasi hyödyntää taitavasti saamaansa julkisuutta. Hänhän ei ole ainoastaan runoilija, vaan myös naistenlehtien vakiojulkkis ja ahkerasti esiintyvä viihdetaiteilija.

Imagessa häntä jo vuonna 2006 syytettiin vakavasta rikoksesta. Toimittajaa ärsytti etenkin:

...runoilijan kompleksinen Helsinki-suhde. Jokaisessa Laaksosesta kertovassa lehtijutussa mainitaan, että hän vietti viisi vuotta Helsingissä eikä viihtynyt. Siksi hän muutti Laitilaan, varsinaissuomalaiseen kaupunkiin, jossa elää 8 570 ihmistä ja noin 300 000 kanaa.

http://www.image.fi/image-lehti/syytettyna-heli-laaksonen

Artikkelissa "ohjelmallinen pääkaupunkiseutukielteisyys" luokitellaan kaupalliseksi strategiaksi, joka osin selittää suuren yleisön mielenkiintoa.

On vaikea sanoa mikä lopulta Laaksosessa eniten ihmisiä häiritsee: ohjelmallinen pääkaupunkiseutukielteisyys, murteellisuus vai suuren yleisön mielenkiinto. Ne tuntuvat kuitenkin muodostavat jonkinlaisen ärsyttävyyden pyhä kolminaisuuden.

Onko Laaksonen todellakin rakentanut brändinsä helsinkivastaisuudelle ja miksi se taktiikka näyttäisi toimivan? Lisätodisteeksi kirjalliselta kentältä löytyy myös hurjiin myyntilukuihin yltävä mieshenkilö, joka hyödyntää tehokkaasti herravihaa ja itsensä antiteesiksi julistamista.

Heli Laaksonen ei ole kuitenkaan tyytynyt olemaan mikään vallankumoustai(s)teilija, vaan hänen runoutensa perustuu pitkäjänteiseen maalaiselämään, joka varsin autenttisesti tulkitsee nykymaailmassa yhä mahdollisia, mutta valtamedioissa marginaaliin jääneitä kokemustodellisuuksia. Hetkittäin minua jopa vakavasti pännii se, miten Laaksosen liki tolstoimaista touhua ei pidetä tietyissä piireissä minään, eikä tunnusteta hänen merkittävyyttään keskustelunaiheena.

Laaksonenhan on paitsi askeettisen elämän puolustaja, myös panteistinen mystikko julistaessaan:

”En erota, mitä eroa minulla ja omenapuulla on”
http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/runoilija_heli_laaksonen_en_erota_mita_eroa_minulla_ja_omenapuulla

Heli Laaksosen elämänfilosofiaa ja kulttuurista merkitystä voisi joku gradussaan vertailla Mirkka Rekolaan tai Pentti Linkolaan, mutta eihän hänen kirjoistaan usein edes ilmesty arvosteluja vakavissa kulttuurilehdissä.

Se on oireellista myös siksi, että yhdellä jos toisellakin meistä olisi opittavaa helpommin lähestyttävien runoilija kirjoittamisessa ja markkinoimisessa.

Heli Laaksonen menestyy, koska hän tekee monta asiaa oikein. Helsingin suuret kustantajat kyllä kilvan arvailevat millaista kirjallisuutta suomalaiset haluaisivat enemmän lukea, mutta Laaksosen ei tarvitse arvailla. Hän matkustaa paljon, esiintyy paljon ja kohtaa ilmisiä. Hän on itsekin sellainen ihminen, ei yhtään enempää. Toki Laaksosella on mediaesiintymisten yhteydessä päällä tietty korostettu murrepuhujan rooli, mutta se mikä hänessä on aitoa, on aidosti lähempänä keskivertosuomalaisen aallonpituuksia.

Muutamia kertoja olen tavannut Heli Laaksosen kirjamessujen ja muiden kulttuuritapahtumien "backstagella". Hän hieman hellittää tätimäisyydessään valokeilojen ulkopuolella, mutta ei hän missään nimessä ole mikään Krisse Salminen, jonka koko habitus olisi läpeensä käsikirjoitettu.

Eihän Sofi Oksastakaan syytetä epäaitoudesta, vaikka hän on vielä harkitummin luonut itsestään kiukkuisen brändin ja esiintyy aina goottimeikeissä. Jopa kulttuuripiireissä langetaan virheelliseen oletukseen, että ihminen joka esittää kovaa intellektuellia olisi automaattisesti älykkäämpi kuin ihminen, joka esittää vaatimatonta.

Neljäs tulokulma: Syrjäseutujen ihmiset eivät ole pelkkiä viattomia uhreja, vaan myös itse vastuussa kulttuurielämänsä näivettymisestä 

Palaan alussa esitettyyn Lasse Jalavan sitaattiin. Nykyään ihmiset voisivat esimerkiksi teknologian avulla päästä yli monista fyysisen etäisyyden tuottamista haasteista. Silti me olemme kansakuntana toivottoman kaukana kateuden ilmapiiristä tai nurkkakuntaisuudesta vapautumisessa.

Inhimillinen olemassaolo on huomatuksi tulemista ja sosiaalisen tunnustuksen saamista. Pienemmillä paikkakunnilla helposti langetaan siihen ajatusloukkuun, joka vaikeuttaa tunnustuksen saamista tai laadun tunnistamista omien keskuudessa. Muistan itsekin kuinka vähäpätöisenä lukioiässä pidin taiteilijoita, jotka eivät tajunneet asua suuressa kaupungissa. Jostain kumpuaa oletus, että etäisyys vallasta voi olla vain kelvottomuutta, eikä oma tietoinen valinta.

Ehkä joku ajattelee Heli Laaksosestakin, että hän muutti maalle, koska älylliset tai henkiset rahkeet eivät riittäneet Helsingissä pärjäämiseen.

Helsingin ei tarvitse aktiivisesti mitätöidä muiden alueiden taidetta. Pelkkä Hesarin hiljaisuus riittää ja ihmiset tekevät sen itse. Parikkalassa paikalliset vaikuttajat eivät esimerkiksi välittäneet paskan vertaa Veijo Rönkkösestä, joka oli Suomen merkittävimpiä ITE-taiteilijoita. Ei Helsingin taidepiirien tarvinnut edistää rönkkösen epäsuosiota, mutta Helsingin taidepiireillä ja valtamedialla tulisi olla sen verran järkeä päässään, että ottavat ulkopuolelta kantautuvan kritiikin tosissaan. Helsingin mielipidettä odotetaan liiankin kanssa pienillä paikkakunnilla, ja se voi kallistaa ihmisen mielenterveyden suuntaan tai toiseen.

Nimitys ITE-taiteilija tarkoittaa kutakuinkin juuri sitä, että joku on taiteilija, vaikka hän ei ole saanut toiminnalleen Helsingin hyväksyntää.

Helsingissä asuvat toimittajat voisivat aktiivisemmin pyrkiä tekemään reportaaseja pieniltä paikkakunnilta, koska ne jutut luetaan tarkkaan ja kritiikit saksitaan leikekirjaan. Helsingissä kulttuuritarjonta hukkuu omaan paljouteensa, eikä puolen sivun paikallisuutinen ole kovin iso juttu Helsingissä kasvaneelle ja kaikki huippukoulut läpikäyneelle taiteilijaperheen vesalle, joka haaveilee jo ensiesityksestä New Yorkissa tai Pariisissa.

Taiteemme muutoinkin perustuu aivan liiaksi nimen ja tunnettuuden varaan. Jalavan toiveena on:

"Vähemmän tunnettujen säveltäjien huonoja teoksia ja enemmän tuntemattomien säveltäjien hyviä teoksia."

Valitettavasti etenkin pienemmillä paikkakunnilla näkee sen, kuinka ihmiset eivät kiinnostu taide-elämyksistä, mutta saapuvat suurin joukoin töllistelemään kuuluisuutta. Paavo Väyrynen tai Krista Kosonen kokoaa kaikki paikalliset sedät ja tädit torille töllistelemään vain koska nimi ja naama ovat televisiosta tuttuja.

Nimekäs esiintyjä tai juhlapuhuja vetää paikalle väkeä, vaikka ihmiset eivät edes pitäisi henkilöstä. Kuuluisuuteen liittyy itsessään vetovoimaa, jota eivät osaa vastustaa etenkään ne, jotka harvoin pääsevät sellaista näkemään.

Helsingissä asumisessa on kenties parasta se, että ministereitä, näyttelijöitä ja rokkitähtiä kohtaa kadulla päivittäin. Siitä seuraa, että alkaa kaivata enemmänkin laatua kuin nimekkyyttä. On mukavampi fanittaa Stadissa artistia, jonka keikoilla ei ole tunkua, eikä lipuistakaan tarvitse maksaa ylettömästi. Voi valita artistinsa pelkästään musiikin tähden.

Maalla urheilu, taide ja viihde ovat enemmänkin kausiluonteisia kokoontumispaikkoja, joissa pääsee näkemään niitä kavereitaan, joiden kanssa ei käydä kaljalla. Nimekkyyden houkutusta lisää kenties eniten juuri oletus siitä, että muutkin ovat paikalla. Ihmiset eivät saavu katsomaan Paavo Väyrystä, vaan Paavo Väyrysen paikalle houkuttelemaa yleisöä.

Tällaisia itseään toteuttavia ennustuksia on hyvin vaikea uudelleenohjelmoida. Kun kerran syntyy mielikuva siitä, että runous on käsittämätöntä tai tylsää, eikä kukaan edes saavu runotapahtumaan, siitä seuraa, ettei kukaan saavu runotapahtumaan. Paikalla on vain mummoja, joilla on vuosi toisensa jälkeen suuri pettymys, ettei runoissa ole riimejä. Heille on kerran lapsuudessa muodostunut se käsitys, että runoissa on riimejä, eikä sitä mielikuvaa muuta mikään. Joka kerta moderni runo on heille täydellinen shokki.

Avantgarden ongelmana onkin monen muun ongelman ohella se, että uudistuminen junnaa tietyllä tavoin paikallaan. Suuri enemmistö ihmisistä ei ole vielä päässyt yli edes 60-luvun uudistuksista. Avantgarde voi elättää unelmaa jatkuvasta edistyksestä, mutta pikemminkin kyse on vain alati kasvavasta etäisyydestä.

Sikäli kuin runous on jonkinlainen uuden maailman ja avautuvien mahdollisuuksien tulenkantaja, se harvoin johdattaa ketään yhtään minnekään. Lauma jota runouden tulisi johdattaa, kadotti oppaansa näkyvistä jo vuosikymmeniä sitten. Runouden kannattaisi kiltisti myöntää, että se on jo eksynyt huutoetäisyyden tuolle puolen, eikä kommunikaatioyhteys elvy, ellei runo käännä suuntaansa ja jollain keinoin palaa ihmisten yhteyteen.

Runoilijat itse vapaaehtoisesti seilaavat marginaalissa, koska he tahtovat tavoitella uutta maailmaa, jossa ei vielä asu kukaan.

Siellä ei asu ketään, siinä on se ongelma.

- -
(Seuraavassa osassa lisää avantgardesta ja myös vastauksia siihen mitä tarjoaisin sen tilalle.)