Tieteenkritiikkitiede

Olen joskus Facebook-päivityksessäni todennut olevani enemmänkin leveästi kuin korkeasti koulutettu.

Moni- ja poikkitieteellisyyden rakastaminen ei ole estänyt minua harjoittamasta myös pitkittäistieteellisiä tutkimuksia.

Google ei tarjoa hakutuloksia sanalle "pitkittäistieteellisyys", vaikka se olisi aivan yhtä tärkeää ja epäkorrektia kuin poikkitieteellisyys. Käsittelin pitkittäistieteellisyyttäni muun muassa gradussani, jonka kirjoitin vuonna 2011. Harmi, etten ole saanut aikaiseksi yhdenkään artikkelin kirjoittamista sen löydöksistä. Artikkeli vaatisi useampien päivien pituista keskittymistä, mihin minulla ei ole hermoja tai aikaa. Kenties aikaa ei löydy juuri siksi, että olen niin kovin kärsimätön. Siirryn joka aamu uuteen projektiin, koska ideoita täytyy saattaa ulos pääkopasta ennen kuin se räjähtää liiasta informaatiosta.

Pitkittäistieteellisyydellä tarkoitan fokuksen siirtämistä tieteen yleisistä periaatteista tieteelliseen metodiin, instituutioihin ja käytäntöihin. Kyse on siis eräänlaisesta tieteellisestä itsereflektiosta tai tieteenfilosofiasta. Kentältä korkeisiin ihanteisiin ja takaisin.

Pitkittäistieteellinen kysymyksenasettelu voisi kohdistua myös tieteen popularisointiin. Jostain syystä tieteen popularisointiin kohdistetaan aivan liian vähän resursseja, eikä sillä ole välttämättä kovin hyvää mainetta, vaikka Suomessa julkaistaan nykyään ennätyksellisiä määriä yleistajuista tietokirjallisuutta ja usein Tieto-Finlandian voittaneet teokset saavat huomattavan paljon julkisuutta - ja jopa kestävämmän arvostuksen kuin Finlandian voittaneet romaanit.

Pitkittäistieteellisesti asennoitunut tutkija voisi kysyä kuuluuko asiaan, että Finlandia-ehdokkuuden ansaitsevat tietokirjat ovat usein niin ilmeisen suomikeskeisiä?

Nikkanen/Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen
Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi
Harry Halén: Gustaf Mannerheim: Dagbok
Lehtovaara/Heiskanen: Suomalaiset kalaherkut
Vesa Sirén: Suomalaiset kapellimestarit: Sibeliuksesta Saloseen
Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
jne.

http://www.kirjasaatio.fi/palkinnot/tietofinlandia/edellisettietofinlandiapalkinnonvoittajatjaehdokkaat/

Ilmeisesti asiaan kuuluu, että kirjan otsikossa esiintyy sana "Suomi" tai vaihtoehtoiseti Sibelius, Mannerhein ynnä muu nationalistinen symboli - tai mielellään on kyse jopa useamman symbolin yhdistelmästä: Sauna, Sisu ja Salmiakki - kuinka ansaitaan Finlandia-ehdokkuus.

Oletan, että palkinnon perusteissa jo jossain kohtaa jopa erikseenmainitaan suomalaisuusaate. Tuskin se on sattumaa. Miksi kukaan edes ihmettelisi tällaisia asioita, kun "Finlandia", hei? Ei kyseessä edes ole mikään virallinen tieteen instituutio, vaan myynninedistämistempaus.

Ehkä ehdokkaat kertovat enemmänkin siitä millaista tietokirjallisuutta meillä kirjoitetaan ja tykätään julkaista, koska se myy.

Roope Hollmén: Juuret Karjalassa
Juha Maasola: Kirves 
Jorma Lehtola: Laulujen Lappi
Peter von Bagh: Sininen laulu. Itsenäisen Suomen taiteiden tarina
Anssi Ruusuvuori: Puukon historia

Pakko myöntää, että Puukon historia ja Kirves toivat hymyn naamalle. Varmaan ehdokkaista löytyisi enemmänkin suomalaisen miehen erottamattomia onnenkaluja, kuten Koskenkorva, Turun sinappi tai Suomen pystykorva.

Joka tapauksessa tieteenkritiikkiä odotetaan kuuluvan lähinnä epätieteellisiltä tahoilta tai niiltä katkeroituneilta tutkijoilta, jotka eivät ole saaneet tutkimusapurahoja tai yliopillisia virkoja. En minäkään uskaltaisi esittää tieteenkritiikkiä, ellen sotkisi joukkoon hieman huumoria.

Tieteenkritiikille ei yleensä erikseen järjestetä opetusta. Sitä ei toisin sanoen nähdä kovin oleelliseksi asiaksi tieteessä, vaikka juhlapuheissa tieteellisyys on juuri sitä: itsekritiikkiä, avoimmuutta kaikenlaiselle kyseenalaistamiselle. Tieteen uskotaan itse korjaavan omat epäkohtansa - hieman kuten liberaalin markkinatalouden puolustajat uskovat kapitalismin korjaavan itse omat vääristymänsä, jos valtio ei puutu markkinoihin.

Onko yllätys, että kaikki inhimilliset organisaatiot, niin uskonnot kuin akateemisetkin piirit tahtovat itse suojilla jäseniään ja hierarkisia rakenteitaan ulkopuolisten ymmärtämättömyydeltä ja kateudelta?

Myönnän olevani kateellinen ja katkera siitä, etten ole kykenevä edistämään omaa uraani tai edes elättämään itseäni, joten subjektiivinen vääristymä täytyy muistaa, kun tutkitaan seuraavan kysymyksen painoarvoa:

Millä tavalla tieteenfilosofia tai tieteen klassikot puolustavat sitä vaatimusta, että tieteen tulosten täytyy perustua ensi sijassa vertaisarviointiin?

Olen hyvin pitkään ajatellut, että tämä itsestäänselvyys on itsestäänselvästi perusteltu hyvin, mutta sittemmin olen havainnut kuinka hatarat ja epäilyttävän inhimilliset syyt kannattavat vertaisarviointia.

Vertaisarvioinnissa on hyvin paljon kyse rahasta ja muutoksen pelosta. Nämä eivät ole perusteluina kovinkaan kestäviä.

Kun tutkija hakee rahoitusta tutkimuksilleen, hänen on vaikea saada sitä, jos hänen aikomuksenaan on kritisoida vallitsevaa paradigmaa, koska vertaisarvioinnin suorittavat tahot todennäköisemmin edustavat vallitsevaa paradigmaa.

Tämän röyhkeän väitteen todenperäisyyttä voitaisiin helposti tutkia, jos tieteenkritiikkiä voisi opiskella pääaineena ja tutkimuksen voisi kohdistaa tieteellisten instituutioiden rakenteellisiin ongelmiin.

Koska tieteelliset instituutiot pääosin itse määrittelevät tutkimusten oleellisuutta, niitä on vaikea järjestlemällisesti altistaa itsekritiikille.

On epämiellyttävää edes ehdottaa, että joku tieteellinen auktoriteetti tukisi ennemmin sellaisia nuorempia tutkijoita, joiden asenteet ja maailmankuva ovat lähempänä häntä itseään, mutta asian selvittäminen ei myöskään olisi mitään rakettitiedettä tai vaatisi ylettömiä resursseja.

Tieteilijät saattavat ajatella, että halvennan tiedettä, kun edes puhun tällaisista tutkimuksista. Voisin pilata tieteen maineen tuomalla esiin jotakin epämiellyttävää virkanimityksistä ja vertaisarvioinneista, jos kyseenalaistaisin niiden asianmukaisuuden.

Minua ei kuitenkaan aivan niin paljoa kiinnosta tieteen julkinen maine kuin se todellinen pyrkimys objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen. Olen liian suuri idealisti omaksi parhaakseni.

Mieluusti olisin totaalisen väärässä. Se olisi ilouutinen, ettei yliopistoissa tapahdu minkäänlaista epäreilua kohtelua mihinkään suuntaan. Täytyy muistaa, etten ole koskaan edes tavoitellut uraa tutkijana. Olen alusta saakka tiennyt, ettei minusta ole siihen. Aivoissani on jokin häiriö, joka saa minur päivä toisensä jälkeen aloittamaan aivan jostakin uudesta aiheesta. Unohdan mitä eilen olin tekemässä. Yhtenä päivänä olen runoilija ja toisena päivänä tähtitieteilijä. Kolmantena päivänä saatan olla niin oudoissa fiiliksissa, että suollan pelkkää pseudotieteellistä ajatuksenvirtaa.

Kenties tänään on kyse juuri sellaisesta päivästä.

Pitkittäistieteellisyys. Voi helvetti soikoon. Miksi minun pitikin taas aloittaa?