Pornonäyttelijöitä ei luokiteltu näyttelijöiksi, koska ymmärrettiin etteivät he näytelleet. He saattoivat teeskennellä tunteitaan, mutta eivät tekojaan. Porno on ollut tositeeveen edelläkävijä.
Aiemmin pornoon yritettiin saada kehystarina, koska elokuvataiteen mielikuva ohjasi tekijöiden ja yleisön odotuksia. Kenties pornon tekijät vielä 70-luvulla kuvittelivat, että seksuaalinen vapautuminen etenisi ja etenisi, kunnes lopulta heidän elokuviensa taiteellinen arvo tunnustettaisiin julkisesti.
Voi olla, että pornoelokuvien tekijöillä oli väärä odotus myös siitä, että miehet katselisivat pornoa oppiakseen siitä small-talk-taitoja ja naisten pokaamista. Siksi elokuvien putkimies soittaa ovikelloa, avaa työkalupakin ja kenties sanoo yhden lauseen, ennen kuin talon emäntä on kypsä seksiin.
Täytyy muistaa, että nuoret teollisuudenalat ovat alkuvaiheissaan olleet hyvinkin kokeellisia. Vasta myöhemmin menestystekijät ovat hahmottuneet yrityksen ja erehdyksen kautta. Yleisö ei itsekään aluksi tiedä mitä se haluaa, mihin se saattaisi mieltyä.
Edes lopuksi yleisö ei tiedä mitä se haluaa, mutta kauppiaat tietävät mitä kannattaa tarjota myytäväksi. Myyjän ja asiakkaan mielikuvien epäsuhtaa korostaa se, että viihdeteollisuuden kaikilla aloilla tuottajat ovat vanhoja kettuja, jotka luottavat tilastoihin ja tutkimustietoon, kun taas asiakkaat ovat ikuisia amatöörejä, jotka torjuvat mielestään koko harrastuksen ja keskustelevat asiasta hyvin vähän keskenään. Mitään toitoista harkintaa tai sosiaalisia etikettejä ei edellytetä.
Tunnettuja pornokriitikoita ei ole, koska porno ei kannusta kriittisyyteen. Sosiaaliset rakenteet sen ympärillä eivät kannusta edes keskusteluun.
Nykyään porno saattaa alkaa siitä, että kalu on jo valmiiksi sisällä. On myös oma teollisuutenalansa pelkille loppuhuipennuksille.
Porno on abstraktin taiteen ja kirjallisuuden tavoin luopunut narratiivista, mutta onnistunut samaan aikaan säilyttämään suuren yleisön suosion. Siksi haluan verrata sitä moderniin runouteen.
(Kenties porno on lopulta ainoa kulttuurimme osa-alue, joka kykeni toteuttamaan edes yhden postmodernismin premisseistä. Kuten Pikkujättiläisen tyyliin kuuluu, idea ei tule Lacanilta, Foucault'lta tai Zizekiltä. En tiedä mistä se tulee. Aamulla herätessäni vain tajusin että modernissa runoudessa narratiivi on hieman samalla tavoin pirstaloitu puheenakteiksi kuten pornossa on elokuvakerronta pelkistetty akteiksi.)
Runouden hahmottaminen sanataiteen puhtaana kliimaksina
Olen jo pidemmän aikaa etsinyt vastausta kysymykseen, vierastavatko monet ihmiset runoutta vain siksi, että heillä on siitä väärä käsitys vai löytyykö vika ennemmin runoilijoiden tekniikoista ja toimintatavoista? Kenties ongelma on sisäänrakennettuna runouteen - tai sitten aikamme vain suosii liikkuvaa kuvaa sanojen kustannuksella?
Omasta mielestäni runouden kuuluisi olla paljon proosaa suositumpaa, koska siinä merkitykset tiivistyvät ja kommunikaatio tehostuu.
Runous on Ferrari ja romaani vain käytetty farmari - mutta silti ihmiset valitsevat jälkimmäisen. Runoudessa on luovuttu suuresta tarinan kaaresta, jotta jokaisella sivulla ja jokaisessa lauseessa voisi toteutua sisään-ulos, sisään-ulos. Runoja lukiessa hengästyy ja otsallee nousee hiki.
Onko runous itseilmaisuna niin raakaa, että sitä täytyy jollain tavoin häpeillä kuin paljasta ihoa? Siksikö aikuiset miehet punastuvat? Siksikö esiintyvää runoilijaa katsotaan kuin ihmistä, joka olisi unohtanut housunsa kotiin?
Mutta eihän runous ole sellaista, ei ainakaan enää.
Tavalliset ihmiset saattavat kirjoittaa runoja, jotka herättävät myötähäpeää huonoilla riimeillä tai silkalla pateettisuudellaan.
Runokirja on kymmenestä romaanista poimittujen timanttisten lauseiden tiivistymä. Runous on sitä kun oivallusten orgasmi laukeaa ja metaforien mälli lentää.
Ehkä runous voi hyvin, mutta katseilta salassa?
Kirjoja luetaan, mutta vain niitä vain ei kehdata ostaa omaksi, koska myyjät eivät ole ymmärtäneet kääriä tuotetta ruskeaan paperipussiin.
Runouden hahmottaminen eäonnistuneena lähestymisyrityksenä
Ehkä näkökulmani on täysin väärä? Ehkä runous on pohjimmiltaan hätiköityä? Toisin sanoen me runoilijat olemme kärsimättömiä ihmisiä jotka kiirehtivät väärässä asiassa?
Ehkä oivallusta ei voi hoputaa? Ajatukset täytyisi istuttaa hienovaraisesti tarinan lomassa. Lukijaa täytyy lämmitellä. Ehkä romaanikirjailija viisaasti ymmärtää, että todellisessa elämässä ihmiset kaipaavat enemmän läheisyyttä ja esileikkejä.
Runoilijan kirjoitusvaiheesa kokema oivallus voi hyvinkin olla arvokas ja mullistava, mutta lukijan on vaikea päästä samalle aallonpituudelle, koska arjessa voimavarat ovat rajoitetut.
Ihminen ei voi kaiken aikaa olla hullaantunut - ei edes sanoihin.
Runous herättää kateellista ärtymystä siitä, että jollain on yllin kyllin aikaa olla sillä tavalla taiteellinen ja leikkiä ideoilla.
Ehkä ihmisen on pornoa katsellessaan helpompi kuvitella olevansa hän, tässä ja nyt.
Kenties meidän on lähtökohtaisesti vaikeampi uskoa siihen, että minä olen näin nokkela ja luova, kuin samaistua fantasiaan, jossa vihdoin pääsin panemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti