Hämmentäviä kaavamaisuuksia kaupunkikehityksessä

Euroopan suurten kaupunkien länsiosissa asuu usein perinteisesti paremmin toimeentulevaa väkeä kuin idässä. Tämä pätee myös Helsingissä, jos vertaa vaikkapa Töölöä ja Kalliota. Espoon rajalla Helsingin länsipuolella sijaitsee myös West End, joka on Espoon rikkainta aluetta - tosin Espoon näkökulmasta se sijaitsee kaupungin itäreunassa.

On muutenkin varsin vaikea sanoa, mikä asuinalue tarkalleen sijaitsee keskustasta katsottuna missäkin ilmansuunnassa. Erittäin hyvätuloisten asuttamat Koivusaari ja Lehtisaari sijaitsevat lännessä, mutta autolla niihin täytyy ajaa lähinnä pohjois-etelä-suunnassa, koska Lauttasaaresta ei ole suoraa yhteyttä.

Amerikassa itä-länsi-jaottelu ei myskään päde samalla tavoin kuin vanhalla mantereella. Syyksi on spekuloitu sitä, että erityisesti 1800-luvulla voimakkaasti teollistuneissa Englannin ja Keski-Euroopan kaupungeissa tuulee tyypillisemmin lännestä itään, joten länsipuoli on saanut osakseen vähemmän teollisuuden saasteita.

Dan Zambonini: http://www.thejanuarist.com/why-are-the-east-of-cities-usually-poorer/

Ilmavirtausten takia savuttavia tehtaanpiippuja on sittemmin myös mielummin sijoitettu kaupungin itäpuolelle, jotta savut olisivat paenneet pois kaupungin ytimestä.

Amerikan mantereen voimakkaimmin teollistuneissa kaupungeissa, kuten Detroitissa, tämä ei kaava ei välttämättä päde. Ensinnäkään Yhdysvalloissa ei ole ollut niin paljoa varsinaista savusumuteollisuutta, eivätkä myöskään ilmavirtausten suunta ole sama. Monissa amerikkalaisissa suurkaupungeissa sosiaalinen hierarkia järjestyy pohjois-etelä-suuntaan. (Ehkä myös rannikkoviivan kulkusuunta ohjaa väestöä enemmän itä-länsi tai pohjois-etelä -erotteluun.)
Skyscrapercity.com/showthread - North-South: The general rich-poor boundary of american cities?

Aiemman julkaisun kommenteissa huomautetaan myös, että II Maailmansodan jälkeen kehittyneissä suurkaupungeissa aurinko häiritsee aamuisin lännestä töihin ajavia ihmisiä, joten fiksumpaa olisi asua idässä. Silloin aurinko pysyisi aina selän takana työmatkoilla, eikä tarvitsisi kärsiä päänsärystä.

Aihetta koskevat artikkelit ja keskustelut sijoittuvat vuosille 2005 ja 2010, joten kovin usein ei kysymys näytä nousevan esiin.
http://www.cyburbia.org/forums/showthread.php?t=16811

Vaikka tällaisista kaupunkikehityksen lainalaisuuksista on puhuttu pitkään, ei laajamittaisia tutkimuksia tai perustavia taustateorioita ole kovinkaan montaa. Yleensä tämänsuuntaiset havainnot - joihin myös Pikkujättiläinen tavallaan on erikoistunut - jäävät anekdootin tai artikkelin mittasuhteisiin.

Täytyisi oikeastaan tehdä selvitys siitä, missä määrin maailman yliopistoissa on kirjoitettu graduja tai väitöskirjoja tällaisista aiheista. Ylipäänsä maailman yliopistoilla tulisi olla nykyistä parempi ja kaikkien saatavilla olevan tutkielmatietokanta, josta voisi useiden hakukriteerien avulla etsiä valmiita tutkimuksia kaikilta aloilta.

Tietääkseni vain lääketieteessä on erityisesti keskitytty vertaileviin metatutkimuksiin, mikä ehkä johtuu siitä, että ala kerää hyvin paljon taloudellista rahoitusta ja myös kiinnostaa monia ihmisiä ihan ymmärrettävistä syistä. Lääketiede on myös melko yksityiskohtaisesti määriteltyä, siitäkin huolimatta, että monen sairauden syistä tai diagnoosimenetelmistä olisi kiistaa.

Avoin ja globaali tutkielmatietokanta kuuluu kuitenkin Pitäisi olla -osioon, joten en jatka siitä nyt sen enempää.

Oppimattomuuden osoittaminen

Jo varhaisella iällä tein asioita nurinkurisesti. Peruskoulussa meidän kuuluisi olla kiinnostunut siitä, mitä opettaja halusi meidän tietävän, mutta itse olin kiinnostuneempi siitä, mitä opettaja ei tiennyt. Monesti, kun opettaja esitti minulle kysymyksiä, esitin vastakysymyksiä, kunnes hän joutui tarkistamaan asian kirjasta, vaihtoi puheenaihetta, tai kuten yleensä, hermostui. (Ehkä sokraattinen metodi ei niinkään ole filosofinen käytäntö kuin persoonallisuushäiriö?)

Harvemmin opettajat myönsivät suoraan tietämättömyytensä, ja lopulta kävi niin, että kiinnostuin huomattavasti syvemmin tietämättömyyden kuin tiedon tutkimisesta.

Laadin kyselylomakkeita, ja pyysin satunnaiset luokkatoverini täyttämään ne. Minua ällistytti se, miten yksinkertaisia asioita monet eivät tienneet tai muistaneet:

Mikä on Ranskan pääkaupunki?

Onko maapallo pyöreä tai litteä?

Voiko ihminen syntyä munasta?

Mitä kuulle tapahtuu, kun jokin hirviö aina välillä syö siitä puolet?

Aina löytyi joku, joka ei tiennyt - tai joku jonka kykenin hämmentämään. Heitä saattoi olla jopa enemmistö. Ymmärsin pian, miten pienen alueen kaikesta tiedosta kouluopetus kattoi, enkä sittemmin ole ihmetellyt, miksi niin harva ymmärtää evoluutiota tai ilmastonmuutoksen mekaniikkaa. Nehän ovat todella vaikeita asiakokonaisuuksia ihmiselle, joka ei tiedä mikä on Ranskan pääkaupunki tai saattaa epäillä, että joissain harvinaisissa tapauksissa ihminen voisi kuoriutua munasta.

Peruskoulussa ei opetettu moniakaan niistä asioista, joista olin aina ollut eniten kiinnostunut.

Peruskoulussa ei esimerkiksi ollenkaan käsitelty tähtitiedettä, eivätkä monet koskaan oppineet vastaamaan näihin kysymyksiin:

Onko Mars meitä lähempänä vai kauempana auringosta?

Mikä on aurinkokuntamme suurin planeetta?

Onko muilla planeetoilla Maan lisäksi kuita?

Mikä on aurinkokuntamme lähin tähti?

Mikä on pohjoisen taivaanpuoliskon kirkkain tähti?

Miksi emme koskaan eläessämme näe tiettyjä tähtiä, ellemme matkusta eteläiselle pallonpuoliskolle?

Tiedätkö, jos et ole koskaan kohdistanut katsettasi oman aurinkomme lähimpään naapuriin?

Osaatko sanoa, onko tuo kirkas kohde tähti vai planeetta?

Tähtitiede ei ollut ainoa asia, jota peruskoulussa ei opetettu. Siellä ei opetettu myöskään mitään dinosauruksista, vaikka olin jo alle kouluikäisenä opetellut koko joukon erilaisten dinosaurusten nimiä selailemalla kuvakirjoja ja kyselemällä vanhemmiltani "Mikä on tuon nimi? Mikä on tuon nimi? Entä mikä on tuon nimi?"

Jotenkinkin kyselyikä jäi minulla iäksi päälle, kun se muiden kohdalla oli onneksi vain auktoriteetteja piinaava ohitse menevä kausi.

Koulussa ei opetettu myöskään erottamaan toisistaan eri automerkkejä tai tunnistamaan päältä päin niiden vuosimalleja. Emme oppineet edes tunnistamaan valmistajien logoja tai lukemaan auton peräosan merkinnöistä, mikä on moottorin kuutiotilavuus.

Silti monet luokkani pojat tiesivät näistä asioita paljon enemmän kuin minä tai opettaja. He tuntuivat tietävän autoista kaiken. Jotkut heistä jopa tunnistivat dinosauruksia.

Koulussa ei opetettu myöskään arkkitehtuuria tai psykologiaa, joista jäökimmäisen koin olevan suorastaan elinehto nykymaailmassa. Myöskään elämänhallintaa ei opetettu - tai ainakaan en muista, ehkä sitä saattoi olla osana ala-asteen ympäristötietoa tai taloudenhoitoa.

Peruskoulussa ei opetettu etiikkaa, vaikka uskontoa kyllä opetettiin.

Ehkä voisi ajatella, että Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen pyrkii korjaamaan niitä aukkoja yleissivistyksessä, jotka suomalainen peruskoulu sinne jättää - tai ainakin niin oli vielä viime vuosituhannen lopulla?

Uskon yhä, että tietämättömyyden tutkiminen voisi olla jopa tärkeämpää kuin tiedon kerääminen. Emmehän me tiedä millaista tietoa kansalle tulisi tarjota, jos emme lainkaan ymmärrä, mihin heidän tietämättömyytensä kohdistuu ja miksi - tai mitä asioista he oppisivat opettamattakin?

Erityisen tärkeää on tietenkin koetella oman tietonsa rajoja ja kyseenalaistaa - ei vain virallinen totuus - vaan myös virallinen kysymyksenasettelu, virallinen opetussuunnitelma ja virallinen käsitys eri tieteenalojen välisistä rajoista.

Monesti juuri rajat, roolit ja rakenteet tuottavat tietämättömyyttä. Etenkin sukupuoliroolit ja sukupuolten välinen työnjako. Monet miehet on lähes mahdotonta saada oppimaan ainuttakaan yksityiskohtaa sellaisilta aloilta, jotka he mieltävät naisten intressiksi. Sellainen tieto ei vain tartu. He vastustavat sitä kaikin voimin, ikään kuin jokin pahantantoinen demoni yrittäisi tunkeutua heidän aivoihinsa.

Jopa naistenlehden koskettaminen voi tuntua miehestä vastenmieliseltä. (Ehkä jotkut naiset ajattelevat samoin "miestenlehdistä"?) Tällaisen psykologisen työnjaon pohjimmainen tarkoitus lienee se, että luonto tekee miehen ja naisen täysin riippuvaiseksi toisistaan, ja siten lujittaa heidän sidettään? Kun pariskunnan toinen osapuoli ei osaa vaihtaa kaukosäätimen paristoja ja toinen ei osaa pestä edes koneen asvulla vaatteitaan, kutsuisin sitä suunnitelluksi tai sisäänrakennetuksi oppimattomuudeksi.

Siinä muuten taas uusi termi, jonka Pikkujättiläinen kenties esittelee maailmalle (tai kenties se on tieteensosiologian perustermejä - sikäli kuin virallisesti edes harjoitetaan tieteensosiologiaa?) Me alitajuisesti vastustamme asenteita, tietoa tai mielipiteitä, jotka tunnistamme esimerkiksi eri joukkueen, sukupuolen, sukupolven tai säädyn omaisuukseksi. Mitä siitäkin tulisi, jos brittiläinen duunari joisi teetä pikkurilli pystyssä - siksi kavereiden on parempi hyvissä ajoin varoittaa väärästä käytöksestä pilkkasanoin ja nyrkiniskuin - ja katkoa pikkurilli väkivalloin, jos muu ei auta - vaikka poloinen sormi vain koettaa paeta kuumaa nestettä ja samalla hienosti tasapainottaa raskaan kupin ranteeseen kohdistavaa taakkaa.

Naismaisista ja miesmäisistä piirteistä ei ehkä niinkään rankaista yksilöä siksi, että hänen pelätään olevan homo tai lesbo, vaan pikemminkin halutaan suojella pyhää rajaa, joka erottaa ihmisryhmät toisistaan ja estää kutakin tulemasta itseriittoisaksi. Tämä täydentymisen vaaroilta varjeltuminen tapahtuu kollektiivisesti, mutta tavoitteena on etenkin yksilön oma etu.

Kun ihminen tulee itseriittoisaksi, eli kykenee selviytymään omin avuin, hän helposti vieraantuu yhteiskunnasta. Hän ei enää ensisijaisesti kaipaa muiden ihmisten apua arkeensa, vaan yrittää ensin selviytyä omin neuvoin.

Individualismin kirouksesta seuraa, että ylimielisyydessään tai liiassa neuvokkuudessaan yksilö onnistuu selviytymään itse ja siksi hän lopulta uupuu ja sairastuu. Ihminen ei koskaan pohjimmiltaan ole yksilö, vaan koulutettu laumaeläin, joka on vaikeimman kautta oppinut selviytymään yksin.

Ihmisen mielenterveys ei kestä yksinäisyyttä, ellei hänellä ole vähintään kissoja ja koiria. Koululaitoksemme eräs ongelma on se, että varomattomasti me kannustamme ihmisiä opettelemaan myös sellaisia asioita, jotka ovat heille lähtökohtaisesti ahdistavan vaikeita.

Elämässä voi jäädä päälle se, että väkisin yritämme selviytyä sellaisten taakkojen kanssa, jotka tulisi sysätä muoden vastuulle.

Sairastuminen usein alkaa siitä, että luulemme jaksavamme tai luulemme, että meidän oletetaan jaksavan, vaikka kukaan ei todellisuudessa oleta sellaista.

Tärkein asia, mitä koulussa tulisi opettaa, on taito pyytää muilta apua. Ne jotka sen taidon oppivat, yleensä pärjäävät elämässä hyvin.

Apua nimittäin voi pyytää myös ylpeästi ja häpeilemättä. Niinhän hyväosaiset juuri tekevät. He pyytävät apua ja me luulemme, että se on komento, sillä nyyhkimisen sijaan he hymyilevät leveästi.

Johtaja on ihminen, joka osaa taivasti ja toistuvasti myöntää, ettei hän osaa - ja että nyt jonkun toisen täytyy tehdä tämä ja tämä asia hänen puolestaan.

Tarkoitukseni ei ole nyt irvailla. Haluan vain osoittaa, että itsenäisyyttä tärkeämpää elämässä on avunpyytämisen taito. Jos vanhemmat tai opettajat rankaisevat siitä, että lapsi kysyy tai pyytää apua, se johtaa vain epäluottamukseen, syrjäytymiseen ja kaikkien sotaan kaikkia vastaan.


PS.
Tarkoitukseni oli esitellä väärinkäsityksiä, joita liittyy ilmastonmuutokseen, mutta ajauduin totaalisesti sivupoluille. Tiede-lehden forumilla monet väittivät, että hiilidioksidin ominaisuuksia ei ole tutkittu tai osoitettu, mikä ei ole totta, mutta kenties todistaa, että perusasioita tulisi demonstroida nykyistä selkeämmin.

Voisimme esimerkiksi rakentaa muutaman suuren lasikaapin, jättimäisen akvarion, jotka asetettaisiin kaikkien nähtäville vaikkapa Helsingin Rautatientorille. Ilmatiiviit kaapit täytettäisiin tavallisella ilmalla, hiilidioksidilla ja metaanilla. Niiden sisällä olisi myös tarkka lämpömittari, jonka lukemat näkyisivät kaikille.

Epäilijät voisivat itse vaikka hankkia hiilidioksidipatruunat ja lämpömittarit, jos he eivät luottaisi virallisiin tutkijoihin tai järjestäjiin. Sitten katsottaisiin, onko aurinkoisena päivänä näiden ilmakehää demonstroivien kaappien lämpötiloissa mitään eroja. Monet nimittäin väittävät, ettei tällaisia tutkimuksia ole koskaan edes toteutettu.

Vielä suurempi yllätys voisi kuitenkin koittaa talvella. Silloin lämpökameralla voisi katsoa, kuinka lämpöä hehkuva ihminen astelee hiilidioksidiakvaarion taakse ja miltei häviää näkyvistä, kun hänen kehostaan säteilevä lämpösäteity jää paksun hiilidioksidiverhon vangiksi.

Tällaisia tiedettä popularisoivia kokeita ei voi edes suunnitella, ellei ensin selvitä, mitä ihmiset eivät tiedä tai mitä he luulevat tietävänsä. Ihmisten välinen ymmärrys ei ala oppineisuuden osoittamisesta, vaan omien väärien käsitysten kohtaamisesta, ja erimielisyyden vapaaehtoisesta yhteentörmäyttämisestä.

Humanistisen huipputieteen uusista mahdollisuuksista

Noin kymmenen vuotta sitten uskoin ja toivoin, että internetin mahdollistama tiedon lisääntymisen olisi vienyt meidät entistä tieteellisempään aikaan.

Sittemmin olen alkanut suhtautua paljon kriittisemmin sosiaaliseen mediaan ja ihmisten luontaiseen kykyyn arvioida informaation pätevyyttä.

Nyt olen uudelleen kääntynyt miettimään, josko internet sittenkin avaisi oven täysin uudenlaiseen ihmistieteeseen, joka olisi paljon aiempaa empiirisempää. Vaikka ihmisten enemmistö ei ymmärtäisikään paljoa kriittisyydestä, ja valitsisi mielipiteensä ennemmin uskon ja mieltymysten kautta, voisimme vihdoinkin

Eräällä tavoin netin voi nähdä CERN:nin kaltaisena miljardeja maksaneena tutkimuslaitteena, jossa hiukkasten sijaan törmäytetään yhteen mielipiteitä. Meidän on vain opittava oikealla tavalla tulkitsemaan ja analysoimaan tuota valtaisaa tietomäärää.

Nyt en puhu niinkään BIG DATA -analyysistä, joka on perustaltaan mekaaninen, vaan pikemminkin uudesta tutkimusasenteesta, joka edellyttää myös uutta metodologiaa ja teoriaa. Me tarvitsemme hyvin kiperästi puhtaasti humanistisen tieteenfilosofian, jota olen parhaani mukaan myös kehitellyt jo viimeiset kymmenen vuotta.

Humanistisen tieteenfilosofian on oltava monilta osin ankarampi ja itsekriittisempi kuin perinteisen luonnontieteellisen tutkimuksen - mutta toisaalta siinä täytyy tehdä tiettyjä maailmankatsomuksellisia laajennuksia, jotka edellyttävät luopumista monista tieteentekijöitä ja suurta yleisöä mielyttävistä piirteistä - kuten pyrkimyksestä ehdottomiin totuuksiin.

Totuudeksi puetut lopputulemat itsessään luovat kansalle turvallisuutta ja hivelevät tieteentekijöiden itsetuntoa, mutta nykyajassa niiden asema on väistämättä toinen. Humanistinen tieteenfilosofia ei voi perustua ihmisen luomiin määrittelemiin - tai edes ihmisen löytämiin tai tavoittamiin totuuksiin. Meidän on oltava siinä suhteessa itseämme kohtaan aiempaa ankarampia, sillä tutkiessamme itseämme me emme voi luottaa itseemme.

Meidän on luotettava metodiin ja aineistoon, aivan kuten luonnontieteellisessä tutkimuksessa - mutta prosessi etenee eri tavoin. Miten? Yksi osa työtä on pyrkimys parempien vastausten sijaan muotoilla aina vain parempia kysymyksenasetteluja, tai kuten taiteilija ja ensyklopedisti Janne Nummela on Facebookissa todennut:

"Nettiä ei pidä selata ensyklopedianlukijan suodatusasetuksilla, vaan ensyklopedian tekijän suodatusasetuksilla."

Mikä sitten on määritelmän ja kysymyksenasettelun välinen ero? Miksi emme pyrkisi luomaan parempia määritelmiä?

Määrittely on autoritaarista toimintaa, jossa muodostetaan yhteinen sopimus asiasisällöistä ja niiden merkityksistä. Määritelmät voivat olla erittäin onnistuneita, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi ne "lyödään lukkoon". On parempi, että annamme aineiston määrittää itse itsensä, mikä tapahtuu hyvän kysymyksenasettelun kautta.

Kysymyksenasettelu ei ole yhteinen sopimus. Se on yksittäisen tieteentekijän taustatyön tulosta. Hän itse vastaa siitä, onko kysymyksenasettelu merkityksellinen - muut ihmiset voivat vain ymmärtää sen tai olla ymmärtämättä - tai kokea relevantiksi tai olla kokematta.

Määritelmän voi aina kiistää, vaikka se olisi kuinka hyvä. Kysymyksenasettelua ei voi kiistää. Jos joku muotoilee sen uudelleen, siitä tulee hänen kysymyksenasettelunsa.

Tämä voi aluksi vaikuttaa epämääräiseltä ja vähäpätöiseltä erolta, mutta juuri keskustelulta suojautuminen on nykyajassa elintärkeää. Emme voi enää määritellä mitään ilman, että siitä syntyy kiista. Aina joku kyseenalaistaa määritelmämme.

Meidän on uskallettava rohkeammin kysyä ja luotettava siihen, että se riittää. Nykyaikaisen multimedioissa toteutuvan interaktiivisen tieteen toiminta perustuu taitoon esittää oikeat kysymykset. Google kyllä vastaa. Empiiristä näyttöä kyllä löytyy.

Maailmankuvamme kehittyy kohti totuutta, jos väittämisen sijaan opimme kysymään - jos määritelmien ja mielipiteiden sijaan kyseenalaistamme oman tietomme rajat.

Vastaukset ovat kärsineet valtavasta inflaatiosta, mutta kysymysten arvo voi olla mittaamaton. Opinnäytteiden ja tulosten sijaan me esittelemme toinen toisillemme kiitettäviä kysymyksenasetteluja. Milloin edes viimeksi olisi kadehtinut jonkun tutkijan löytämiä vastauksia. Olen kadehtinut hänen taitoaan esittää oikeita kysymyksiä.

Tämä tietenkin on vain yksi osa uutta tiedettä. On tiedettävä mitä kysymyksiä historian tutkijat ovat esittäneet. On perehdyttävä vastauksiin, jotta ne herättäisivät uusia kysymyksiä.

Netti tulee tuhoamaan monia elämiä, jopa kokonaisia yhteiskuntia, kunnes ennen pitkää ehkä saamme asiamme järjestykseen. Opimme säätelemään istumiseen ja surffaamiseen käyttämäämme aikaa ja pakotamme itsemme monin rajoituksin toimimaan tehokkaasti ja suoraviivaisesti - kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Me voimme internetin ansiosta jo katsella taakse historiaan, joska digitalisoitujen kirjastojen ansiosta meidän on mahdollista googlettaa menneitä vuosisatoja. Saamme ensi kertaa historiasta big dataa, joka siirtää koko keskustelun painopisteen. Kysymyksenasettelumme toisin sanoen muuttuu tarkotuksenmukaisemmaksi, ja rohkenemme esittää aiempaa kunnianhimoisempia kysymyksiä, kuten:

1. Olisiko suuret sodat tai talouslamat kyennyt ennustamaan sanomalehtien, poliittisten asenteiden tai pörssikurssien signaaleista, jos käytössä olisi ollut parempaa tietoa? (Nyt meillä on sitä tietoa, pystymmekö nyt oppimaan jotakin mikä auttaisi meitä tulevaisuudessa?)

2. Jos oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus voidaan jollain tavoin suodattaa pois tutkijoiden ja teoreetikkojen tutkimustuloksista, voimmeko tuhansien tutkimusten perusteella sanoa taloudesta perustavia totuuksia? Onko se edes mahdollista?

Nämä kysymykset ovat luonteeltaan humanistisia ja silti ne järisevät ukkosen lailla verrattuna johonkin kvanttifyysikkojen pohdiskeluihin uusista näkymättömistä alkeishiukkasista, joiden ymmärtäminen ei välttämättä mitenkään vaikuta elämäämme.

Big Data on mullistava tutkimuskohde, koska ensimmäistä kertaa historiassa me voimme asettaa mikroskoopin linssin alle kokonaisia valtakuntia - ja kenties oppia ennustamaan niitä yhtä tarkasti tai jopa tarkemmin kuin nykyään ennustamme säätä.

Melkein kaikki tutkimusraporttien tiivistelmät, joita voimme toistaiseksi lukea lentien palstoilta ovat vastaamisen tarpeen saastuttamia. Tutkijat käyttävät omaa näkemystään vastatakseen kysymyksiin ja se on virhe.  Heidän tulisi käyttää ennemmin omaa näkemykstään siihen, että lukijoissa heräisi halu tutkia ja esittää kysymyksiä.

Mielipiteet ovat aivojemme vähäpätöisintä kuonaa, jotka estävät meitä lähestymästä todellisuutta koko sen monimuotoisuudessa.

Voimme katsoa historian edistyvän nopeutettuna silmiemme edessä, jos esimerkiksi kysymme, missä määrin kuuluisten ihmisten nimeen on aiemmin liitetty lentäviä lauseita ja millä tavoin sama ilmiö toistuu nykyaikana internetissä. Esimerkiksi:

http://fakebuddhaquotes.com/all-fake-buddha-quotes/
Sivustolle kootaan lauseita, joita joku on väittänyt Buddhan esittämiksi. Sivustolla myös pyritään jäljittämään hämmenyksen alkuperä tai sen leviämisen reitit. Kyse on siis eräänlaisesta väärinkäsitysten arkeologiasta, joka tulee olemaan erittäin tärkeä tulevaisuuden tutkimuskohde (termi on itse keksimäni, mutta toimintaa harjoitetaan jo monissa muodoissa).

Väärinkäsitysten arkeologiaan keskittynyt opiskelija voisi tehdä lopputyönsä esimerkiksi tutkimalla "värähtelyjen" merkitystä musiikkitieteessä ja radiolähettimissä, minkä ohessa hän selvittäisi diskurssien sekaantumista new age -höppään, jossa "värähtelyt" saisivat aivan uusia merkityksiä. Tarkoituksena olisi selvittää ensinnäkin yleisiä tapoja, jolla uskonnot omaksuvat tieteelliseltä kuulostavia termejä tai käyttävät arjen kokemuksia metaforisena siltana ylimaailmallisten ilmiöiden selittämiseksi - mitä tehdään kaiken aikaa myös taloustieteessä ja politiikassa.

Monista asioista on kiistelty iät ja ajat, kuten ihmisten taipumuksesta sekoittaa positiivisia ajatuksia ihailemiinsa henkilöihin tai hyödyntää arvostettujen ihmisten arvovaltaa - tai ainoastaan laiskuudesta, joka johtaa siihen, ettei tarkisteta lähteitä.

Psykologia, historiantutkimus ja uskontotiede ovat viime aikoina saaneet osakseen monenlaista ryöpytystä, mikä liittyy lähinnä siihen, että arvovaltaisten auktoriteettien kaikkivoipaisuus on murenemassa.

Silti juuri ihmisyydestä on tarjolla kaikkein eniten tietoa, ja uskon vahvasti, että tällä hetkellä humanistiset projektit edistyvät paljon hurjempaa vauhtia ja pienemmillä resursseilla kuin kovat tieteet.

Usein me teemme sen virheen, että kutsumme ihmiseen itseensä kohdistuvaa huippututkimusta viihteeksi, taiteeksi tai vaikkapa Stand-up-komiikaksi. Oivaltaminen on vain niin hauskaa - tai sitten me emme kestä nöyryyttävää itsetutkiskelua mitenkään muutoin kuin nauramalla mahdollisimman kovaa esityksen päälle.

Tarkoituksenmukainen vapaudenriisto (eli tähtäimenä putkijuoksuyhteiskunta?)

Vapauden paradoksit: Luonnollisuudesta ja vapaaehtoisista rajoituksista.

Määritelmiä on monia, mutta yksi mahdollinen tapa erottaa toisistaan taide, viihde tai sivistys riippuu suhtautumisesta luonnollisiin haluihin. Monesti luonnollisuus koetaan viihteessä positiiviseksi asiaksi, kun taas sivistysen kantilta se nähdään likaiseksi tai vähintään epäilyttäväksi. Taiteilijat joutuvat tavalla tai toisella käsittelemään tätä ristiriitaa, sillä ihmiselle on usein luonnollista olla itsekäs, ahne, ennakkoluuloinen tai laiska. Myös köyhyys, sairaus ja kuolema ovat mitä luonnollisempia asioita, joiden olemassaoloa taiteilija ei voi sivuuttaa.

Itse en siis haluaisi määritellä taidetta niinkään viihteen vastavoimaksi, vaan hyvä taide sisältää samaan aikaan sekä aistillisesti vetovoimaisia ja suorastaan kiihottavia elementtejä, että kasvattavia ja sivistäviä oivalluksia. Joskus ihmistä kasvattaa jo pelkästään se, että hän saa haluamansa ja huomaa sen tyhjyyden.

Elämämme missä tahansa kulttuurissa on tasapainottelua luonnollisuuden sekä normatiivisen kurin välillä. Ihmiselle on myös luonnollista määritellä ja omaksua sääntöjä. Olenkin joskus aiemmassa kirjoituksessani jo todennut, että ihminen on eläin, jolle on luontevaa käyttäytyä epäluonnollisesti ja joka hyvin luonteekkaasti toimii omaa luontoaan vastaan.

Tämä sama ristiriita korostuu vahvasti taolaisuudessa, johon myös kung-fu monilta osin perustuu. Asiat eivät kuitenkaan ole mustavalkoisesti joko tai. Päämääränä eivät ole erottelut, vaan synteesit. Ihminen voi harjoittelun avulla muuntaa keinotekoisia ja jopa aluksi mahdottomalta tuntuvia taitoja itselleen täysin luonnollisiksi. Lopulta me toteutamme kulttuuria ikään kuin reagoisimme täysin vaistonvaraisesti, mistä taolaiset käyttävät nimitystä wu-wei.

Helpoiten tämän ilmiön voi kokea esimerkiksi autoa ajaessaan, kun vaipuu ajatuksiinsa ja yhtäkkiä huomaa olevansa perillä, vaikka ei ole moniin minuutteihin tiedostanut edes ajavansa autoa. Vastaavasti joku saattaa puhelimessa keskustellessaan samaan aikaan raapustaa paperille piirrosta, jota hän sitten puhelun jälkeen ihmettelee - kuin se olisi maagisesti ilmestynyt siihen tyhjästä. Aivomme oppivat lukuisten toistojen kautta toimimaan lähes automaattisesti.

Tärkeintä keinotekoisissa rajoituksissa ja harjoituksissa on sääntöjen (tai säätöjen) tarkoituksenmukaisuus. Yleensä opiskelija suhtautuu kiitollisesti ankaraankin koulutukseen, jos hän kokee sen aikana oppineensa jotakin, mistä aidosti on hyötyä joko työelämässä tai elämänhallinnassa.

Suuri kysymys nykyajassa onkin, millaiselle kehittävälle pakkovallalle meidän tulisi antautua ja omistautua? Etenkin liberalistisessa yhteiskunnassa eläminen vaatii määrätietoisuutta ja itsekuria, joka täytyy omaksua kasvatuksen kautta. Myös vapauttamme lisäävä tekniikka itse asiassa vain lisää hyödyttömien mielitekojen mahdollisuuksia tarkoituksenmukaisten prosessien kärsiessä. Vapaus syödä herkkuja muuttuu yllättäen vapauden rajoitteeksi, kun emme jaksa nousta sohvalta tai kävellä portaita.

Epämukavuuksien satumaa

Vaihtoehtojen silkka lukumäärä vaikeuttaa keskittymistä oleelliseen, mistä syystä monet vapauden ammattilaiset täysin tietoisesti luovat itselleen teknologisia tai ajankäytöllisiä rajoituksia.

NYT: Tämä mies menee "vankeuteen" saadakseen työnsä tehtyä, ja suosittelee sitä kaikille suomalaisille 

http://nyt.fi/a1305959694520

Kyse on tietenkin residenssistä, jota hengellisyyden etsijät tai luovan työn tekijät ovat iät ajan hyödyntäneet edistääkseen työrauhaa ja keskittymiskykyä.

Leirikeskuksessa ei ole internetiä.
Ei älypuhelimia.
Ei musiikkilaitteita.
Ei mitään häiriötekijöitä.
"Me eletään niin hektisessä maailmassa, että pitää suostua menemään vankilaan, jotta voisi keskittyä johonkin asiaan kunnolla", Saarakkala sanoo ja naurahtaa.

Jotkut tarvitsevat rajoitteiden lisääntymistä, jotta voisivat kääntää vaihtoehtoja vertailevan ja leikkisän moodin kovaksi tekemiseksi.

Toiset taas samaan aikaan kaipaavat eristäytymistä päästäkseen eroon kovista paineista ja tunteakseen itsensä hetken ajaksi irralliseksi velvoitteista.

http://www.talouselama.fi/uutiset/erikoinen+ilmio+stressaantuneet+liikemiehet+menevat+vapaaehtoisesti+vankilaan+rentoutumaan/a2246350

"Etelä-Koreassa stressaantuneet liikemiehet voivat lukita itsensä kahdeksi vuorokaudeksi vankiselliin rentoutumista varten..."

Vapauden ja vaihdottomuuden on pitkään ajateltu olevan toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja - ehkä liittyen kylmän sodan vastakkainasetteluihin - mutta nykyään olemme siirtymässä eräänlaisen matavapauden aikakaudelle, jolloin ihmiset saavat päivästä tai mielentilasta riippuen valita ovatko he vapaita vai soveltavatko elämäänsä tiettyjä rajoitteita.

Vapaushan on usein kaksisuuntainen sopimus sikäli, että jos päätämme yhteisesti, että Facebook on auki myös sunnuntaisin, se tarkoittaa sitä, ettemme edes sunnuntaina ole suojassa työelämämme velvollisuuksilta, koska pomo voi mikä päivä tahansa kuumottaa seuraavan tai edellisen viikon työkiireillä. Meidän on myös hyvin vaikea vapauttaa itseämme siltä tunteelta, ettemme voisi yrittää vielä enempää.

Joka hetki pelkäämme että jokin kokemus jää kokematta, jos emme säntää mahdollisuuksiemme perään. Mahdollisuus levätä tuntuu vähemmän hohdokkaalta, vaikka se olisi omaksi parhaaksemme.

Jopa eteläkorealaisessa pakkorentoutumisen keskuksessa

"Asiakkaat saavat myös vilkaista älypuhelimiaan kerran päivässä hätätapauksen varalta."

Kirjoitin aiemmin myös siitä, miten vaarini ei aikoinaan halunnut, että kesämökille asennettaisiin puhelinta, koska hän tiesi että puhelimen avulla hänet olisi tavoitettavissa työasioissa. Hänen lapsensa, eli oma isäni ei ehkä aikoinaan ymmärtänyt, miksi piti niin vimmaisesti vastustaa teknologiaa ja ajan muuttumista, mutta minä elän taas sellaisessa maailmassa, jossa paremmin tajuan mitä vaari ajoi takaa. Kyse ei ollut rahasta tai tekniikasta, vaan lomapäivien pyhittämisestä.

Jos luulemme, että teemme mökistä viihtyisämmän muuttamalla sen kakkosasunnoksi kaikkine mukavuuksineen, häivytämme samalla sen kallisarvoisen rajapinnan, joka muodostuu pyhän ja profaanin välille. Mökki järven rannalla lakkaa olemasta vaivalloisten pikku askareiden ja epämukavuuksien satumaa.

Vapaus taitona ja resurssina

Työelämän vapautuessa yhä useampi taiteilija, sisällöntuottaja ja freelancer-duunari joutuu opettelemaan elämistä sellaisessa vapaudessa, joka tuntuu ahdistavan monimutkaiselta ja vaativalta, eikä ollenkaan vastaa Hollywood-elokuvien lupaamaan sankarillisen suoraviivaista toiminnallisuutta.

Oikeistoliberaalit valittavat, että yhteiskunnassamme on aivan liikaa säädöksiä ja normeja, vaikka todellisuudessa niiden syynä on juuri vapauden lisääntyminen - ja vapauksien lisääminen tulee vain lisäämään säätöä sekä yksityiselämässä että byrokratiassa.

Oletetaan esimerkiksi junaverkko, jossa Helsingistä on mahdollista matkustaa vain Tampereella tai Turkuun. Juna-asema on tällöin helppo suunnitella yksinkertaiseksi. Tuolta laiturilta pääset Turkuun ja tuolta Tampereelle.

Kun verkon vaihtoehdot, eli matkustamisen vapaus lisääntyy, siitä väistämättä seuraa monimutkaistumista, eli aikataululistat ja lähtölauturit on vaikeampi hahmottaa - etenkin, jos matkustajat haluavat säilyttää itsenäisyytensä myös matkan suunnittelussa. Kun myös vastuu, eli vapaus lipun ostamisesta siirretään matkustajille itselleen, on seurauksena koko joukko stressaavia valintatilanteita, josta on seurauksena otsalohkossa tykyttävää valintaväsymystä. Lähtöjäkin on lukumäärällisesti enemmän, samoin hintatarjouksia ja maksuvaihtoehtoja, joten ensikertalaiselle vapaus näyttäytyy pelottavalta.

Normatiivinen yhteiskunta on kuin vahvasti automatisoitu sähköauto, jonka konepellin taakse kaikki johdot on piilotettu. Näkyvissä on vain pari hassua nappulaa, koska systeemi perustuu enemmänkin luottamukseen kuin vaihtoehtojen runsauteen. Vapaa yhteiskunta muistuttaa enemmän lentokoneen ohjaimistoa. Me anelemme yhä vain lisää vapautta, mutta samaan aikaan harva jaksaa pelejä, joissa on runsaasti mikromanagerointia.

Tietokonepelien suosiosta voimme päätellä, että useimmat ihmiset suosivat melko autoritaarisesti ohjattuja putkijuoksuja, jossa vaihtoehtoja on hyvin rajallinen määrä ja selostaja (välianimaatiot) tai matkanjohtaja (kertoja, opasteet) huolehtii etenemisestä. Tietokonepelit ovat eräänlainen jättiläismäinen ihmisluonnon koelaoratorio, jossa ehkä selvitetään myös suurinta onnellisuutta tuottavan yhteiskunnan salaisuuksia.

Siinä yhteiskunnassa ei näyttäisi olevan kovinkaan paljon valikkoja. Monille on myös tärkeintä saada kokea sama peli aivan samalla tavoin edettynä kuin kaikki muutkin ihmiset - samaan aikaan, kun peli on uusi ja kaikki vielä hypettävät sitä. Tärkeämpää on yhteenkuuluvaisuuden tunne ja kokemus saavutuksista kuin haaksirikko vapauden tuntemattomalle rannalle. Myös haasteiden vaatimustason on syytä olla sopivan matala, jotta casual player ei tuskastu.

On päräyttävää miettiä esimerkiksi seuraavaa postausta koulutuksen, työelämän tai koko yhteiskunnan näkökulmasta.

http://www.ign.com/boards/threads/linear-vs-sandbox-games.452888611/

I've played a number of linear shooters over the years which I have enjoyed immensely. Most notably...

Half-Life (pc)
Half-Life 2(pc)
Max Payne 1 & 2 (pc)
No One Lives Forever 1 & 2 (pc)
Red Faction 1 (pc)
Halo 4 (xbox)
Black Ops 2 (xbox)

I've tried a handful of games which are "open world" or sandbox games including Far Cry 1 (PC), Far Cry 2 (xbox), Red Dead Redemption (xbox) to name a few.

I find I much more enjoy the linear games. I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games. I like being able to play through the story as it was intended to be told. I find the only way to successfully do this is with a very well written linear game.

Half-Life really set the bar high for me 15 years ago and is a great example of a linear game done perfectly.

So that leaves the question... which is the more enjoyable and why? Seems like a lot of game reviewers prefer the open world games. I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do.

Nostan esiin kolme kohtaa:
1.) I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games.

Myös todellisuudessa meidät voi vallata tunne, että pitäisi selkeämmin tietää mitä seuraavaksi - aika on koko ajan vähissä ja missaamme mahdollisuutemme, jos haahuilemme minne sattuu.

2.) I like being able to play through the story as it was intended to be told

"...as it was intended to be told" on lause, jonka usein kuulee myös taiteen ja runouden yhteydessä. Kuinka tätä tulisi tulkita? Mikä on elämäni oikea ja virallinen merkitys? Liika vapaus muuttuu helposti eksistentialistiseksi ahdistukseksi siitä, että olemme jotenkin kadottaneet asioiden alkuperäisen ja todellisen merkityksen.

3.) I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do. 

"...I get so frustrated..." Mitäpä tähän sanoisi? Vapaus tuottaa monenlaista ahdistusta, eivätkä ihmiset pelkää myöntää sitä, kunhan kyse on jostain muusta kuin poliittisesta tai filosofisesta keskustelusta, jossa vapaus on korkein arvo ja sen kritisoiminen on ehdoton tabu.

Internet mahdollistaa asioista keskustelemisen aivan uudella tavalla, koska voimme ohittaa niin helposti keskustelukontekstin sisäänrakennetut normit ja etsiä yhteyksiä, joissa samat sanat tuottavat puolivahingossa rehellisempiä mielipiteenilmauksia, joihin kylmän sodan rintamalinjat eivät enää ulota pakkovaltaansa.

Tietokonepelit ehkä tulevat aikaa myöten paljastamaan, millä tavoin koululaitoksen kepit ja porkkanat on suunniteltava, jotta pelaajat saataisiin tehokkaimmin koukutettua itsensä kehittämiseen.

On kuitenkin tarpeellista samaan aikaan myös kehittää vapauden käsitteistöä. Me tarvitsemme uutta sanastoa sekä nykyistä monimutkaisempia filosofisia erotteluja, jotta voisimme ymmärtää millainen vapaus on meille hyväksi ja millainen vapaus tuottaa vain ahdistusta - joka aikaa myöten voi luoda kasvuedellytyksiä monenlaiselle vapautta kaventavalle ääriajattelulle, kuten nationalismille ja kiihkouskonnoille.

Tarvitaan kehittyneitä vapaustaitoja, jotta yhä useammat osaisivat vaatia parempaa vapautta ja tuntea olonsa kotoisaksi vaihtoehtojen paljoudessa. Valitettavasti vapauksiemme jalostaminen tulee vaatimaan meiltä entistä enemmän itsekuria ja fiksusti suunniteltuja normeja, jotka radikaalilla tavalla lisäävät vapauttamme, vaikka me aluksi taistelisimme niitä vastaan.

Mikä Grahn-Laasosen vapaaehtoisuuspuheissa eniten ärsyttää?

Sanni Grann-Laasonen on nyt lyhyen ajan sisällä hallinnut jo kahta eri ministerinsalkkua ja kummassakin virassa hän on ensi töikseen halunnut purkaa normeja ja lisätä vapaaehtoisuutta.

Ensiksi hän ympäristöministerinä jäädytti suunnitteilla olleen soidensuojeluohjelman ja halusi löytää sen tilalle vapaaehtoisuuteen perustuvan järjestelmän.
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/soiden-suojeluun-etsitään-vapaaehtoista-mallia

Nyt hän on kehoittanut ihmisiä tukemaan kulttuuria vapaaehtoisesti, ostamalla taidetta.

Ministerin perustelut ovat olleet kauniita, ja varmaan on ihan totta, että monet syrjäseutujen veronmaksajat kokevat ympäristösäädösten tai kulttuurirahojen olevan piikki lihassaan, mutta koko asetelmaan liittyy monia absurdeja ristiriitoja.

1.) Ensimmäinen huutava ongelma on se, ettei poliitikkojen ja etenkään ministereiden tehtävä ole neuvoa, mitä ihmiset tekevät omalla vapaa-ajallaan. Hallituksen ja kansanedustajien tehtävä on ohjata määrärajoja ja säätää lakeja, eli valvoa virallisia normeja.

Esittämällä, että oman ministeriönsä velvollisuudet täyttyisivät tulevaisuudessa kansalaisten vapaaehtoisuuden pohjalta, Grahn-Laasonen sysää vastuuta omasta työstään kansalaisyhteiskunnalle ja yritysmaailmalle. Ehkä hän ajattelee uutta lastensairaalaa, jonka päätettiin rakentaa vapaaehtoisesti lahjoitetuilla rahoilla, koska poliitikot eivät saaneet siitä aikaiseksi päätöstä.

Uudelle lastensairaalalle on näkyvästi kerätti rahaa jo vuodesta 2012 asti ja keräys jatkunee vuoteen 2017, sillä ennennäkemättömän suurista hyväntekeväisyysponnisteluista ja jättimäisistä henkilökohtaisista lahjoituksista huolimatta budjetista uupuu yhä kymmeniä miljoonia.
http://www.rakennuslehti.fi/2015/05/uuden-lastensairaalan-hinta-nousee-175-miljoonaan/

Viiden vuoden massiivisella keräyksellä on saatu kokoon summa, joka vastaa suunnilleen yhden Hornett-hävittäjän ostohintaa ja käyttökustannuksia.

2.) Toinen ongelma on mitä ilmeisin välinpitämättömyys jo olemassaolevia vapaaehtoisuuteen perustuvia organisaatioita kohtaan. Erityisesti juuri luonnonsuojelun ja kulttuurin alalla toimii jo valmiiksi kymmeniä järjestöjä, joiden jäsenet työskentelevät ilmaiseksi ja omasta tahdostaan. Useimmat pienet orkesterin- tai kuoronjohtajat, harrastelijateatterien näyttelijät tai junioriseurojen urheiluvalmentajat eivät saa toiminnastaan palkkaa. Valtion tasaisesti kutistuvilla avustuksilla ylläpidetään lähinnä toimitiloja, joiden vuokra on jo nyt syrjäseuduilla hyvin mitätön.

Esimerkiksi Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö ostaa suojeltavaa metsää lahjoitusten avulla, ja samaan aikaan Grahn-Laasonen puhuu vapaaehtoisuudesta ikään kuin hän olisi itse vasta keksinyt koko idean. http://fi.wikipedia.org/wiki/Luonnonperint%C3%B6s%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6

Valtion, kuntien ja yritysten lahjoittamat rahat tai ympätistöministeriön käynnistämät hankkeet ovat lähinnä symbolinen, kova ydin, jonka ympärille laajempi vapaaehtoistoiminta voi laillisesti jäsentyä. Vasta luonnonsuojelusäädösten ansiosta vapaaehtoistyö on laillista. Muutoin se koettaisiin vain tihutyöksi.

Myös syrjäseutujen kulttuurityölle valtion edes nimellinen tuki antaa symbolista virallisuutta. Amatöörimäisyyden tai vastaristatyön leima on tärkeä karistaa, jotta myös paikalliset yritykset saadaan helpommin tukemaan toimintaa. Eivät he ekoterroristien tai anarkistien kanssa tee yhteistyötä.

3.) Kolmas ongelma on lyhyesti sanottuna hydris, eli kohtalaisen suuret oletukset omista taidoista. On toki tärkeää, että nuoret ministerit toimivat aloitteellisesti, mutta kuulostaa aika epäuskottavalta, kun kaikki nykyhallituksen ministerit lupaavat saada aikaan "enemmän, mutta vähemmillä määrärahoilla".

Harvoin liikkeellä olevan rahan vähentäminen on lisännyt taloudellista aktiivisuutta, etenkin jos talouden kasvua tai supistumista mitataan juuri rahan liikkeen perusteella. Jos nykyhallituksen ministerit pystyvät todella tuottamaan vähällä rahalla entistä suurempia aikaansaannoksia, eivätkö he silloin kykenisi enemmällä rahalla kasvattamaan oman sektorinsa työllistämisvaikutuksia ja tuotannon volyymiä vielä sitäkin huomattavammissa määrin?

4.) Neljäs ongelma on yleinen oikeistolaisen taloushöpinän kaksinaismoralismi, joka hallitsee norminpurkutalkoita. 

Miksi ei nykyhallitus olisi valmis esimerkiksi muuttaman Kreikan velkojen takaisinmaksujärjestelmää vapaaehtoisuuteen perustuvaksi - Kreikka maksaisi velkojaan sitä mukaan, kun se pystyy ja haluaa?

Kansalle on luvattu kaikenlaista kivaa populismin nimissä, mutta kuitenkin normeja ollaan kaiken aikaa siivottu vain niiden tahojen tieltä, joilla on mahdollisuus rahan avulla sanella omat ehtonsa. Nykyiset normitalkoon tarkoitavat vain sitä, että liike-elämän päättäjät ja rikkaat tahtovat päästä irti sopimuksista, jotka hillitsevät heidän mielivaltaisia päähänpistojaan. Jos sopimuksen toinen osapuoli ei sitä haluaisi, niin silti velvoitteet puretaan vaikka väkisin, koska siihen on saatu valta.

Vaikka aidat olisi alkujaan rakennettu suojelemaan koiraa susilta, niin koiralle on helppo myydä sellainen ajatus, että tosiasiassa aita pitää purkaa, koska se suojelee susia koiralta.

Köyhät keskiluokat on laajoin joukoin huijattu uskomaan, että kun kilpailu vapautuu, he itse ovat aivan varmasti ensimmäisenä maalissa. Juoksukilpailussa on kuitenkin normeja juuri siksi, ettei moottoripyörän käyttö olisi sallittua. Kun kaikki keinot sallitaan, niin juoksukilpailu lakkaa sillä samaisella hetkellä olemasta juoksukilpailu ja se muuttuu formulakilpailuksi.

Vapaa markkinatalous on jo aikaa sitten muuttunut yksilöurheilusta välineurheiluksi. Välineitä ovat koulutus, pääoma, suhteet ja tietenkin vanhat kunnon tuotantovälineet. Välineurheilussakin usein puhutaan lahjakkuuden tai yksilöllisten taitojen merkityksestä, mutta käytännössä vain kuljettajat joilla on samanveroisten auto, voivat keskenään mitellä paremmuudesta. Muut kilpailuvat vain jämäpisteistä.

Sopimusten yksipuolinen purkaminen määritellään rikollisuudeksi, jos normeja haluavat purkaa köyhät. Kun rikkaat haluavat keplotella irti omasta osastaan sopimusta, sitä kutsutaankin säästötoimiksi ja byrokratian vähentämiseksi.

Silti huutavin syy nyky-Suomessa normien lisääntymiselle on, että eri kansanosien ja eri asemassa olevien ihmisten elämään on määritelty hyvin erilaisia normeja. Rikkaat haluavat, että heitä koskevat erilaiset lait kuin köyhiä - ja juuri siksi normeja on nykyään niin paljon. Ennen normit koskivat kaikkia tasapuolisesti. Nykyään meillä on joukko kirjavia säädöksiä, joita voidaan soveltaa kuntiin tai kouluihin sen mukaan, miten köyhiä tai rikkaita ne ovat.

Mitä useampia eri tavoin arvotettuja ihmisryhmiä maassamme elää, sitä monimutkaisempia normeja tarvitsemme kaikkien pitämisekseen ruodussa. Mietitään nyt vaikka Kelan byrokratiaa. Ennen opiskelijoiden ja eläkeläisten tuet oli yksinkertaista määritellä, joska rahat riittivät elämiseen. Nykyään opiskelijat tarvitsevat asumistuen ja opintotuen lisäksi toimeentulotukea, vaikka he ovat samaan aikaan töissä. Kyllähän siitä on seurauksena kaikenlaista byrokratiaa.

Suurin toive byrokratian kasvamisessa on ollut, että jossain vaiheessa köyhät väsyisivät taisteluun viranomaisten kanssa ja lakkaisivat kokonaan täyttämästä lomakkeita, koska heidän voimansa eivät riittää kymmenien liitteiden toimittamiseen. He vain käpertyvät sairaina eteiseensä ja kuolevat pois.

Rikkaiden kohtaama suurin ongelma tänä päivänä on se, että liian monet köyhät jaksavat vielä ryömiä kynnyksen yli ja rappukäytävässä tai alhaalla kaduilla löyhkää mädän hajua.

Pikkujättiläinen suosittaa sunnuntaiden rajoitettuja aukioloaikoja myös nettiin

Tänään on sadepäivä. Heti aamusta koko kehoni huusi lisää lepoa. Puolisoni vaikutti puolikuolleelta ja tunnusteltuamme toistemme pulssia ryömimme keittiöön keittämään vihreää teetä ja surruuttamaan blenderillä superfood-koktailia.

Tyypilliseen tapaansa M. on ollut töissä koko viikonlopun ja itse matkustin Viipurin reissulla viidessä päivässä viidelle paikkakunnalle, mikä tuntui polttavana uupumuksena etenkin maanantaiaamuna. Lepopäivät ovat harvinaista luksusta, koska olen taiteilija, yrittäjä, vapaa kirjailija ja bloggaaja. Koko ajan on jokin dedis ylittymässä - tai kaksi tai kolme.

Vapaapäivä tarkoittaa käytännössä vain sitä, että saan valita minkä työn tekisin ensimmäiseksi.

Sadepäivä yllyttää ihmistö hiljentämään tahtiaan kenties siksi, että keho tuntee järkeä paremmin paremmin fysiikkamme rajat. Jaksamisellamme on tietty raja, eikä myrskyn keskellä kannata väkisin puskea. Sadepäivän väsymys on vaistojen viisautta.

Työtehoni elpyy monen päivän ajaksi, jos jokin ulkoinen pakko ensin taivuttaa minut levolle. Yleensä tarvitaan sairastuminen tai jokin ongelma, kuten auton jäähdytysjärjestelmän hajoaminen. Eilen esimerkiksi tuntui aivan mahtavalta istua korjaamon aulassa 30 minuuttia. Jonottamiseen sisältyi pieni hengähdystauko, eikä minun ollut hetkeen mahdollista millään tavoin toteuttaa itseäni tai edes vastailla sähköposteihin. En ollut tarkkaan ennalta suunnitellut sen puolituntisen ajankäyttöä, joten saatoin vain odottaa tyhmänä - vähän kuin ennen aikaan junamatkalla pystyin keskittymään kirjaan, koska muuta ei ollut tehtävissä.

Sittemmin älypuhelimet ovat kokonaan häivyttäneet työajan ja vapaa-ajan välisen eron - ja luterilaiseen tyyliin selkein häviäjä on juuri vapaa-aika.

Äitinikään ei ole osannut koskaan lomailla. Hän vain murehtii ajan kulumista hukkaan ja omaa tarpeettomuuttaan. Silti hän on työhön palatessaan monta viikkoa energinen, koska säädökset ovat kavalasti pakottaneet hänet keräämään voimia toimettomuuden pakkohoitolassa.

Olisi aivan taivaallisen edistyksellistä, jos Facebook ja sähköpostit pysyisivät sunnuntaisin kiinni. En voisi syyllistää itseäni mistään, koska vapaa-aika olisi lain sanelemaa - hieman kuin ennen, jolloin sade saattoi sanelle maanviljelijän arkea.

Sateella tehtiin puhdetöitä. Sunnuntaina ehkä välteltiin niitäkin tai sitten huhkittiin salaa. Ihmiset olivat iskussa, koska pakolliset toimettomuuden jaksot latasivat heidän akkujaan ja kasvattivat työn tekemisen nälkää. (Raamatun kertomuksissa toistuu usein kuvio, jossa tavalliset ihmiset tahtovat väkisin huhkia ympäri viikon, mutta oppineiden on jyrkästi asetettava heille rajoja - koska lepo on kaikkien omaksi parhaaksi.)

Nykyään kaikkialla näkee ihmisiä, jotka puskevat eteen päin pelkällä sissienergialla. Digitaaliset verkostot ulottavat heidän työtehtävänsä myös työpaikan ulkopuolelle ja puhelin on kuin lapsi, joka nukkuu harvoin ja huutaa huomiota. Koskaan ei saa kunnolla levätä päästäkseen sellaiseen virkeään tahtotilaan, jossa pakokauhu väistyisi. Asiat edistyvät kahvilla ja varaenergian rippeillä. Väsymyksen synnyttämä aliteho, selkäkipu, päänsärky ja närästys verottavat tuottavuutta. Konetta ei voi pysäyttää korjauksia varten ja siksi täytyy puskea kolmella sylinterillä.

Vapaaehtoisesti suomalainen yrittäjä ei lepää, joten tarvitaan suotuisa influenssaepidemia, jalan katkeaminen tai valtion sanelema juhlapyhä. Ja silti eivät sunnuntait ulotu nettiin, eikä sairaus estä surffaamista. Seurauksena on täydellinen loppuunpalaminen ja tila, jossa lakkaamattomasta uurastuksesta ei jää käteen muuta kuin syyllisyys siitä, ettei voinut antaa enempää.

Me ihmettelemme julmia valtioita, joissa rikoksentekijöiltä katkotaan sormia tai käsiä, sillä onhan päivän selvää, että se vähentää heidän työtehoaan. Silti me emme huomaa mitään ongelmaa siinä, jos pakotamme itsemme hoipertelemaan töiden ääreen puolikuolleena väsymyksestä.

Miksi ei maailma voisi olla niin viisas ja armollinen, että Facebook pysyisi kiinni sunnuntaisin? Miksi sunnuntaisäädökset on leimattu uskonnolliseksi hapatukseksi? Eihän ihmisten jaksaminen ole uskosta kiinni - tai jos onkin, niin vain nauretavimpien uskomusten varassa me voimme jaksaa tällaisten sairaiden työtahtien ylläpitämistä.

Onko se niin hullu ajatus, että rajoitukset olisivat ihmisen omaksi parhaaksi? Onhan se ehkä uusi ajatus liberalistisen joukkopsykoosin aikakaudella, mutta antaisin epäröimättä tukeni sellaiselle lakiehdotukselle. Maanantaina kaikkialla näkisi virkeitä ihmisiä, jotka ovat nukkuneet levollisesti, nähneet ystäviään ja ulkoilleet.

Sitä voisi kutsua vaikka sadepäivän asetukseksi. Korkeammat voimat asettaisivat ihmisen hulluudelle jotkin kohtuullisuuden rajat. Sähkökatkos tulisi ja pelastaisi,

Keskenjättämisen syistä

Aion kesän aikana palata kirjoittamisen oppaan pariin, jonka julkaisua olen suunnitellut syksylle. Kirjan ensimmäinen käsikirjoitus on valmistunut jo vuosia sitten, mutta se vaatii huolellista editoimista.

Kuten keskeneräille projekteille on luonteista, ne jäävät kummittelemaan mielen taka-alalle. Aina silloin tällöin kohtaa uusia elämäntapahtumia, jotka liittyvät projektin teemoihin ja tarjoavat uutta ajateltavaa tai toimivat hyvinä konkreettisina esimerkkeinä.

Silloin tällöin täytyy myös summata yhteen teoksen pääpointteja, joista yksi on keskenjättäminen. Keskenjättämisen suurimmat ongelmat ovat yhteiskunnallisia - toki on erittäin tappavaa, jos vaikkapa uintireissun jättää puolitiehen. Yhteiskuntamme suhtautuu eri tavoin opiskelijaan, jonka tutkinnosta puuttuu yksi ainoa kurssi, vaikka hänen osaamiseensa sillä ei olisi suurta vaikutusta.

Keskenjättämisessä on myös laatueroja. Jos maanviljelijä jättää pellosta puolet kyntämättä, kylvämättä ja niittämättä, hän saa silti viljaa puolikkaasta pellosta. Jos hän kyntää koko pellon, mutta ei kylvä sinne siemeniä, hän saa vain rikkaruohoja. Tässä tapauksessa on siis hyödyllisempää tehdä monet asiat osittain kuin jotkin asiat kokonaan.

Koko yhteiskuntaa ja sen monia ammatteja voisi tutkia keskenjättämisen riskien kannalta, mutta suurimmaksi ongelma muodostuu yksityisyrittäjien ja taiteilijoiden kannalta. Moni taiteilija esimerkiksi tekee taiteensa aivan valmiiksi, mutta jättää kesken sen markkinoimisen, mikä on katastrofaalista hänen elinkeinonsa kannalta.

Suomalaisia yrittäjiä on tältä osin myös jonkin verran tutkittu ja tulokset ovat hälyyttäviä. Monet yksin toiminimen varassa työskentelevät ammattityöntekijät kärsivät usein siitä, että he joko tiedottavat omista palveluistaan liian heikosti tai eivät osaa laskuttaa asiakkaitaan. Konkreettisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei yrittäjällä ole ajantasaisia nettisivuja, josta asiakkaat voisivat tavoittaa hänet - tai sitä, että hän on saamaton laskuttamisessa, veroilmoitusten tekemisessä tai ei uskalla hinnoitella työtään oikein.

En nyt löydä kyseistä uutista, mutta muistelen, että jopa 20% yksityisyrittäjistä olisi sählännyt . Ongelma voidaan korjata koulutuksella tai rutiinien kehittämisellä, mutta perimmäinen taustasyy on siinä, ettei ihmisten pitäisi koskaan hoitaa mitään asioitaan yksin. Jotkut eivät koskaan opi myymään itseään. Maailma, jota meille nykyään kaupataan oman elämän sankaruudella tai itsensä markkinoimisella on pohjimmiltaan prostituution maailmaa, jossa yksin yrittävät ennen pitkää päätyvät parittajansa armoille - ja on pitkälti sattumasta kiinni miten kullekin käy. Rikkaat tietenkin pärjäävät paremmin, koska heillä on alusta alkaen palkattua apuvoimaa: personal trainereita, mentoreita ynnä muita.

Yksinäisyys on taiteilijan työssä jollain tavoin ratkaistava, mutta se ei tapahdu helposti. Yksin asuvat ihmiset esimerkiksi ajautuvat aina aikaa myöten siihen tilaan, että asunto on joko asumiskelvottoman sotkuinen tai neuroottisen puhdas. Pariskunnat sen sijaan päätyvät aikaa myöten kompromissiin tai pattitilanteeseen, joka asettaa kummankin elämän jonkinlaiseen kohtuuteen.

Miten sitten keskeneräisyys kirjailijan työssä ilmenee?

10 syytä jättää kirja kesken (ei mikään Top-10 kumminkaan)

ALOITTAJIEN ONGELMIA:

1.) Ideat eivät kanna. Kirjoittajan luovuus jostakin syystä tyrehtyy. Tästä kuulee puhuttavan, mutta en ole omassa elämässäni törmännyt ongelmaan. Ainahan jonkin ratkaisun keksii. Todennäköisesti ongelmana on pikemminkin se, että idea alkaa syystä tai toisesta tuntua tyhmältä tai kirjoittaja ei ole edes aloittaessaan uskonut kirjan valmistuvan, mutta hän haluaa koetella itseään ja harjoitella tulevaisuutta varten. Todennäköisempi syy keskenjättämiselle on se, että...
2.) Taidot eivät kanna. Kirjoittaja huomaa, ettei hän hallitse rakennetta tai osaa ladata esimerkiksi dialogiin haluamaansa tunnelmaa. Kaikkiin haastaviin tehtäviin liittyy monia sellaisia välivaiheita, joista aloittelija ei ole ollut tietoinen. Aloittaminen on ollut kuitenkin hyvä oppimiskokemus, joka lisää itsetuntemusta. Täytyy tulla tietoiseksi tekniikoiden vaikeudesta, jotta seuraavan kerran klassikkoteoksia lukiessa niistä voisi kartuttaa esimerkin viisautta.
3.) Itseluottamus ei kanna. Kirjoittaja voi olla vielä liian herkkä kestämään ulkopuolista kritiikkiä tai tunnustamaan itselleen, ettei taitotaso ole riittävä. Epäonnistumisen pelko tuo tekemiseen jännitystä, mikä salpaa mielikuvituksen. Korkea itsekritiikki on siitä syystä ongelmallinen, että se estää näyttämästä keskeneräisiä tuotoksia muille, eikä kirjoittaja saa tarvitsemaansa palautetta. Itsekritiikkiä voi helpottaa ajatus minuudesta prosessina, jossa kritiikki kohdistuu aiempaan, keskeneräiseen minään, joka ansaitseekin kuulla kunniansa. Vain siten tulevaisuuden minuus voi saavuttaa potentiaalinsa.

Jos minuus ajatellaan joksikin ytimeltään pysyväksi, se johtaa tyylin kehittymisen kannalta moniin muihinkin ongelmiin, kuten vaikutteilta suojautumiseen. Mitään autenttista tai alkuperäistä minää ei ole löydettävissä, joten puheet "omasta äänestä" ovat siltä osin täyttä pötyä. Parhaat kirjoittajat ovat kautta aikojen osanneet yhdistä tradiota ja oman aikakautensa tyylejä. Ei heitä juhlita minkään autenttisuuden, vaan taidokkaan synteesin vuoksi. Oma ääni on nöyrän kehitystyön tulos, mutta sittenkään en mielelläni käyttäisi koko termiä. Parhaiten omaperäisyys saavutetaan luopumalla minäsentrisyyden pakkomielteestä, joka puolestaan on vain hienolta kuulostava muunnos sanasta itsekeskeisyys.

OLOSUHTEISIIN (JA IKÄVAIHEISIIN) LIITTYVIÄ ONGELMIA:

4.) Taloudellisten edellytysten puuttuminen. Raha tietenkin suurelta osin ratkaisee sen, missä määrin taiteilija kykynee keskittymään pitkäjänteiseen työhönsä. Lähes kaikki taiteilijat joutuvat myös tulemaan tosiasioita vastaan ja omaksumaan mahdollisimman edullisen elämäntavan. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi asumista ja/tai työskentelemistä purkutaloissa tai paikkakunnilla, joissa vuokrat ovat edullisempia. Myös auton omistamisesta tai uusista vaatteista täytyy tinkiä ja asettaa etusijalle välttämättömät työvälineet. Usein historian suuret taiteilijat tai filosofit ovat myös joutuneet tinkimään perheen perustamisesta, koska raha tai aika eivät muutoin riittäisi työlle. Monet ovat myös kirjoittaneet merkittävimmät teoksensa vasta eläkeiän kynnyksellä.
5.) Aikataulujen rikkinäisyys. Jos aikataulu sallii vain lyhyet ja hetkellisen työskentelyn, se voi kokonaan rikkoa keskittymiskyvyn tai vaikuttaa työn ilmenemismuotoon. Itse esimerkiksi olen priorisoinut runoja ja blogitekstejä, koska niitä voi saattaa kerralla valmiiksi, vaikka aikaa olisi vain pari tuntia. (Toki myöhempää editoimista vielä tarvitaan, jos tektiä haluaa pitää todella julkaisukelpoisena.) Aikataulujen hajanaisuus johtuu joskus aidoista kiireistä ja joskus enemmänkin henkilön persoonallisuudesta, mutta siitä myöhempänä.
6.) Työskentely-ympäristön häiriöt. Jos taloudelliset ja aikataululliset resurssit ovat kunnossa, voi työn toteutuspaikan valita melko vapaasti. Joskun on kuitenkin toimittava myös ympäristössä, joka on meluisa, sotkuisa tai epäergonominen. Myös sosiaaliset olosuhteet, kuten puolison tai lasten läsnäolo samassa tilassa voi tehdä työstä miltei mahdotonta.

Rahasta, ajasta tai häiriötekijöistä johtuva katkonaisuus voi keskeyttää työn niin kriittisesti, ettei sitä ole enää mahdollista jatkaa. Ympäristön vaihtuminen voi myös tehdä hankalaksi samaan mielentilaan pääsemisen. Veikkaan, että jos romaanikirjailija kirjoittaa osan työstään yhdessä maassa, lentää toiseen, kulttuuriltaan aivan erilaiseen maahan ja kirjoittaa siellä loput, voi lukija monissa tapauksissa vaistota milloin kirjailijan ympäristö on vaihtunut. Toki pelkkä oma tietokone voi olla ratkaisevampi kotoisuuden aikaansaamisen kannalta, ja tietokoneen vaihtamisella olisi ratkaisevampi vaikutus kuin siirtymisellä paikkakunnalta toiselle.

PERSOONAAN JA RUTIINEIHIN LIITTYVIÄ ONGELMIA

7.) Prokrastinaatio, eli lykkääminen. Prokrastinaatiolla tarkoitetaan sitä, että henkilö välttelee työn aloittamista sijaistoiminnoilla. Kirjoittamisen sijaan hän esimerkiksi surffaa netissä tai järjestelee asuntoaan. Monesti ongelma liittyy ennemmin ikäviin velvollisuuksiin, kuten koulu- tai työtehtäviin, joiden aloittaminen jätetään viime tinkaan. Myös tehtävän pariin palaamista voi kuitenkin monin tavoin viivytellä. Silloin työhön käytetty aika on kohtuuttoman pieni suhteessa taukoihin. Selkeä deadline voi helpottaa työn aloittamista, jos henkilö tuntee tarvitsevansa ripauksen hektistä kauhua tajutakseen, että nyt on annettava kaikkensa.

Monesti prokrastinaation uhkakuvat voi tunnistaa sisäisestä dialogista, johon liittyy neuvottelua: "Jos nyt vastaan tähän sähköpostiin ja maksan laskut, niin sitten olen oikeutettu kahvitaukoon - eikö niin? Ja jos sitten siivoan autotallin niin olen oikeutettu donitsiin, eikö niin? Ja jos sekä maksan laskut ja siivoan autotallin, niin eikö veroilmoitus voi hyvin vielä jäädä huomiselle?" Kenties juuri viralliset velvollisuudet ovat niin vahvasti jo lapsuudestamme kytkeytyneet vanhempiimme ja opettajiimme, että tarvitsemme superegon, joka sisällämme pitää jöötiä kaikesta ikävästä? On kuitenkin ongelmallista, jos taiteellinen työ tuntuu tylsältä velvollisuudelta - yleensä tuntemani kirjoittajat eivät joudu palkitsemaan itseään herkuilla saadakseen asioita aikaiseksi. Kun he pääsevät vauhtiin, he ovat pian niin maanisessa tilassa, että eivät syö tai nuku.

8.) Fokuksen vaihtuminen kohteesta toiseen (keskittymishäiriö). Tämä ongelma on itselleni kaikkein tutuin ja painin sen kanssa yhä. Tapanani on samaan aikaan työskennellä useiden projektien parissa ja keskenjäämistä edistää se, että yhden projektin päästyä tiettyyn suvantovaiheeseen, kohdistuu intoni toiseen, joka edistyy, kunnes kiinnitän huomioni kolmanteen. Saatan esimerkiksi kirjoittaa kolme tai neljä päivää putkeen, yhteensä jopa 50 liuskaa, mutta mikään kirjoittamastani ei ole julkaisuvalmista. Kaikki on tavalla tai toisella vasta luonnostelua tai ainoastaan alkupäästään valmista. Jos olisin kohdistanut koko tarmoni yhden novellin valmiiksi saattamiseksi, se varmasti todellakin olisi siinä ajassa valmistunut. Näin en kuitenkaan osaa työskennellä, sillä aivan arvaamatta jokin uusi idea pakottaa minut vaihtamaan kaistaa. Saatan kuvitella, että syrjäpolulla menee vain puoli tuntia, mutta huomaankin pian kirjoittaneeni koko päivän jotain ihan muuta kuin mistä aamulla aloitin.

Aiheessa pysyminen on aina ollut minulle vaikeaa. Jo peruskoulussa ja lukiossa äidinkielen aineiden yleisin moite oli se, että olen kirjoittanut ensimmäisen sivun annetusta aiheesta, mutta sitten päätynyt johonkin aivan toiseen aiheeseen. Kuten arvata saattaa, tällainen luonne tekee kokonaisen romaanin kirjoittamisesta melko haastavaa. Myös esseekokoelma taitaa lopulta valmistua vain sitä kautta, että kuljettuani siksakkia 400 esseen verran, joku muu osaa valikoida niistä yhtenäisen teoskokonaisuuden. Niinhän entisaikaankin esseistien teoksia usein koottiin. Kirjoilla oli erillinen toimittaja, koska esseistit tunnettiin siitä, että he kuljeskelevat pitkin poikin aiheesta toiseen ja kattavat kaikki inhimillisen elämä teemat.

9.) Mielialojen vaihtuminen (bipolaarisuus). Monet jättävät työnsä kesken myös siksi, että työ on henkisesti niin vaativaa, että se kuluttaa heidät muutamissa viikoissa loppuun. Aluksi he saattavat olla hyvinkin energisia ja uskoa itseensä, mutta maanisen vaiheen mentyä ohitse, he jättävät kaiken sikseen tai pahimmassa tapauksessa jopa tuhoavat siihenastisen työnsä. Sitäkin voi tapahtua, että he aloittavat kirjoittamisen syvän depression vallassa, mutta toivuttuaan asteittain synkistä mietteistä, he alkavat uskoa, ettei kukaan osaisi samaistua sellaiseen paatokseen - koska he itse voivat nyt paremmin, eivätkä itse ainakaan jaksa velloa sellaisessa kurimuksessa.

Elämänkokemuksen ja itsetietoisuuden lisääntyessä maanis-depressiiviset henkilöt saattavat osata paremmin ennakoida ja tunnistaa maniaa laukaisevia taipumuksiaan ja esimerkiksi rajoittaa työtään sopivan pituisiin jaksoihin. He myös usein tuntevat inhimillisten tunteiden huippukohdat ja kaikki matalikot, mikä tuo heidän teoksiinsa samaistuttavaa inhimillisyyttä. Esityisen hyvin kaksisuuntaisen mielialan eri energiatasot voi tunnistaa Tsaikovskin sävellyksissä, jotka tavoittavat mielialojen koko tunneskaalan. Sekä Pähkinänsärkijässä että Joutsenlammessa on aivan ilmeisiä kohtia, joissa tavallinen elämä murtuu maanisen tunteen alla tai suurin riemu kääntyy aivan äkisti syvimmäksi suruksi.

Klassinen dramaturgia suorastaan vaatii sitä, että romaanin, näytelmän tai elokuvan sankari kulkee voimakkaasti vaihtuvien tunnetilojen kautta. Usein tunnetilojen vaihtumisen syynä kuitenkin ovat täysin ilmeiset todellisen maailman asiat, kuten voitto, tappio tai läheisen kuolema. Taideteoksen juoni tarjoaa rationaaliset syy sille, miksi yleisön tulisi sallia itselleen antautuminen surulle tai ilolle. Bipolaariset henkilön elämässä nämä syyt voivat olla kaikkea muuta kuin rationaalisia.

LOPUKSI

10.) Keskenjättämisen syyt ovat monesti emotionaalinen mysteeri. On vaikea antaa yhtä selkeää selitystä sille, miksi asiat eivät etene. Jostain syystä vain tunnu oikealta pakottaa itseään suuntaan, joka ei tunnu oikealta. Ehkä jotkut ihmiset eivät ole koskaan kokeneet sellaista? Jos joku maksaa heille siitä, että he vääntävät yön läpi sen raportin valmiiksi, niin mitään ongelmia ei synny. Heidän tekemisensä ei edellytä inspiraatiota. Riittää että on annettu selkeät ohjeet ja sopimuksista pidetään kiinni. Jos on alussa sovittu, että artikkelissa esitellään kymmenen keskenjättämisen syytä, niin sitten niitä on kymmenen - ei enempää, eikä vähempää.