Sanni Grann-Laasonen on nyt lyhyen ajan sisällä hallinnut jo kahta eri ministerinsalkkua ja kummassakin virassa hän on ensi töikseen halunnut purkaa normeja ja lisätä vapaaehtoisuutta.
Ensiksi hän ympäristöministerinä jäädytti suunnitteilla olleen soidensuojeluohjelman ja halusi löytää sen tilalle vapaaehtoisuuteen perustuvan järjestelmän.
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/soiden-suojeluun-etsitään-vapaaehtoista-mallia
Nyt hän on kehoittanut ihmisiä tukemaan kulttuuria vapaaehtoisesti, ostamalla taidetta.
Ministerin perustelut ovat olleet kauniita, ja varmaan on ihan totta, että monet syrjäseutujen veronmaksajat kokevat ympäristösäädösten tai kulttuurirahojen olevan piikki lihassaan, mutta koko asetelmaan liittyy monia absurdeja ristiriitoja.
1.) Ensimmäinen huutava ongelma on se, ettei poliitikkojen ja etenkään ministereiden tehtävä ole neuvoa, mitä ihmiset tekevät omalla vapaa-ajallaan. Hallituksen ja kansanedustajien tehtävä on ohjata määrärajoja ja säätää lakeja, eli valvoa virallisia normeja.
Esittämällä, että oman ministeriönsä velvollisuudet täyttyisivät tulevaisuudessa kansalaisten vapaaehtoisuuden pohjalta, Grahn-Laasonen sysää vastuuta omasta työstään kansalaisyhteiskunnalle ja yritysmaailmalle. Ehkä hän ajattelee uutta lastensairaalaa, jonka päätettiin rakentaa vapaaehtoisesti lahjoitetuilla rahoilla, koska poliitikot eivät saaneet siitä aikaiseksi päätöstä.
Uudelle lastensairaalalle on näkyvästi kerätti rahaa jo vuodesta 2012 asti ja keräys jatkunee vuoteen 2017, sillä ennennäkemättömän suurista hyväntekeväisyysponnisteluista ja jättimäisistä henkilökohtaisista lahjoituksista huolimatta budjetista uupuu yhä kymmeniä miljoonia.
http://www.rakennuslehti.fi/2015/05/uuden-lastensairaalan-hinta-nousee-175-miljoonaan/
Viiden vuoden massiivisella keräyksellä on saatu kokoon summa, joka vastaa suunnilleen yhden Hornett-hävittäjän ostohintaa ja käyttökustannuksia.
2.) Toinen ongelma on mitä ilmeisin välinpitämättömyys jo olemassaolevia vapaaehtoisuuteen perustuvia organisaatioita kohtaan. Erityisesti juuri luonnonsuojelun ja kulttuurin alalla toimii jo valmiiksi kymmeniä järjestöjä, joiden jäsenet työskentelevät ilmaiseksi ja omasta tahdostaan. Useimmat pienet orkesterin- tai kuoronjohtajat, harrastelijateatterien näyttelijät tai junioriseurojen urheiluvalmentajat eivät saa toiminnastaan palkkaa. Valtion tasaisesti kutistuvilla avustuksilla ylläpidetään lähinnä toimitiloja, joiden vuokra on jo nyt syrjäseuduilla hyvin mitätön.
Esimerkiksi Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö ostaa suojeltavaa metsää lahjoitusten avulla, ja samaan aikaan Grahn-Laasonen puhuu vapaaehtoisuudesta ikään kuin hän olisi itse vasta keksinyt koko idean. http://fi.wikipedia.org/wiki/Luonnonperint%C3%B6s%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6
Valtion, kuntien ja yritysten lahjoittamat rahat tai ympätistöministeriön käynnistämät hankkeet ovat lähinnä symbolinen, kova ydin, jonka ympärille laajempi vapaaehtoistoiminta voi laillisesti jäsentyä. Vasta luonnonsuojelusäädösten ansiosta vapaaehtoistyö on laillista. Muutoin se koettaisiin vain tihutyöksi.
Myös syrjäseutujen kulttuurityölle valtion edes nimellinen tuki antaa symbolista virallisuutta. Amatöörimäisyyden tai vastaristatyön leima on tärkeä karistaa, jotta myös paikalliset yritykset saadaan helpommin tukemaan toimintaa. Eivät he ekoterroristien tai anarkistien kanssa tee yhteistyötä.
3.) Kolmas ongelma on lyhyesti sanottuna hydris, eli kohtalaisen suuret oletukset omista taidoista. On toki tärkeää, että nuoret ministerit toimivat aloitteellisesti, mutta kuulostaa aika epäuskottavalta, kun kaikki nykyhallituksen ministerit lupaavat saada aikaan "enemmän, mutta vähemmillä määrärahoilla".
Harvoin liikkeellä olevan rahan vähentäminen on lisännyt taloudellista aktiivisuutta, etenkin jos talouden kasvua tai supistumista mitataan juuri rahan liikkeen perusteella. Jos nykyhallituksen ministerit pystyvät todella tuottamaan vähällä rahalla entistä suurempia aikaansaannoksia, eivätkö he silloin kykenisi enemmällä rahalla kasvattamaan oman sektorinsa työllistämisvaikutuksia ja tuotannon volyymiä vielä sitäkin huomattavammissa määrin?
4.) Neljäs ongelma on yleinen oikeistolaisen taloushöpinän kaksinaismoralismi, joka hallitsee norminpurkutalkoita.
Miksi ei nykyhallitus olisi valmis esimerkiksi muuttaman Kreikan velkojen takaisinmaksujärjestelmää vapaaehtoisuuteen perustuvaksi - Kreikka maksaisi velkojaan sitä mukaan, kun se pystyy ja haluaa?
Kansalle on luvattu kaikenlaista kivaa populismin nimissä, mutta kuitenkin normeja ollaan kaiken aikaa siivottu vain niiden tahojen tieltä, joilla on mahdollisuus rahan avulla sanella omat ehtonsa. Nykyiset normitalkoon tarkoitavat vain sitä, että liike-elämän päättäjät ja rikkaat tahtovat päästä irti sopimuksista, jotka hillitsevät heidän mielivaltaisia päähänpistojaan. Jos sopimuksen toinen osapuoli ei sitä haluaisi, niin silti velvoitteet puretaan vaikka väkisin, koska siihen on saatu valta.
Vaikka aidat olisi alkujaan rakennettu suojelemaan koiraa susilta, niin koiralle on helppo myydä sellainen ajatus, että tosiasiassa aita pitää purkaa, koska se suojelee susia koiralta.
Köyhät keskiluokat on laajoin joukoin huijattu uskomaan, että kun kilpailu vapautuu, he itse ovat aivan varmasti ensimmäisenä maalissa. Juoksukilpailussa on kuitenkin normeja juuri siksi, ettei moottoripyörän käyttö olisi sallittua. Kun kaikki keinot sallitaan, niin juoksukilpailu lakkaa sillä samaisella hetkellä olemasta juoksukilpailu ja se muuttuu formulakilpailuksi.
Vapaa markkinatalous on jo aikaa sitten muuttunut yksilöurheilusta välineurheiluksi. Välineitä ovat koulutus, pääoma, suhteet ja tietenkin vanhat kunnon tuotantovälineet. Välineurheilussakin usein puhutaan lahjakkuuden tai yksilöllisten taitojen merkityksestä, mutta käytännössä vain kuljettajat joilla on samanveroisten auto, voivat keskenään mitellä paremmuudesta. Muut kilpailuvat vain jämäpisteistä.
Sopimusten yksipuolinen purkaminen määritellään rikollisuudeksi, jos normeja haluavat purkaa köyhät. Kun rikkaat haluavat keplotella irti omasta osastaan sopimusta, sitä kutsutaankin säästötoimiksi ja byrokratian vähentämiseksi.
Silti huutavin syy nyky-Suomessa normien lisääntymiselle on, että eri kansanosien ja eri asemassa olevien ihmisten elämään on määritelty hyvin erilaisia normeja. Rikkaat haluavat, että heitä koskevat erilaiset lait kuin köyhiä - ja juuri siksi normeja on nykyään niin paljon. Ennen normit koskivat kaikkia tasapuolisesti. Nykyään meillä on joukko kirjavia säädöksiä, joita voidaan soveltaa kuntiin tai kouluihin sen mukaan, miten köyhiä tai rikkaita ne ovat.
Mitä useampia eri tavoin arvotettuja ihmisryhmiä maassamme elää, sitä monimutkaisempia normeja tarvitsemme kaikkien pitämisekseen ruodussa. Mietitään nyt vaikka Kelan byrokratiaa. Ennen opiskelijoiden ja eläkeläisten tuet oli yksinkertaista määritellä, joska rahat riittivät elämiseen. Nykyään opiskelijat tarvitsevat asumistuen ja opintotuen lisäksi toimeentulotukea, vaikka he ovat samaan aikaan töissä. Kyllähän siitä on seurauksena kaikenlaista byrokratiaa.
Suurin toive byrokratian kasvamisessa on ollut, että jossain vaiheessa köyhät väsyisivät taisteluun viranomaisten kanssa ja lakkaisivat kokonaan täyttämästä lomakkeita, koska heidän voimansa eivät riittää kymmenien liitteiden toimittamiseen. He vain käpertyvät sairaina eteiseensä ja kuolevat pois.
Rikkaiden kohtaama suurin ongelma tänä päivänä on se, että liian monet köyhät jaksavat vielä ryömiä kynnyksen yli ja rappukäytävässä tai alhaalla kaduilla löyhkää mädän hajua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti