Sittemmin olen alkanut suhtautua paljon kriittisemmin sosiaaliseen mediaan ja ihmisten luontaiseen kykyyn arvioida informaation pätevyyttä.
Nyt olen uudelleen kääntynyt miettimään, josko internet sittenkin avaisi oven täysin uudenlaiseen ihmistieteeseen, joka olisi paljon aiempaa empiirisempää. Vaikka ihmisten enemmistö ei ymmärtäisikään paljoa kriittisyydestä, ja valitsisi mielipiteensä ennemmin uskon ja mieltymysten kautta, voisimme vihdoinkin
Eräällä tavoin netin voi nähdä CERN:nin kaltaisena miljardeja maksaneena tutkimuslaitteena, jossa hiukkasten sijaan törmäytetään yhteen mielipiteitä. Meidän on vain opittava oikealla tavalla tulkitsemaan ja analysoimaan tuota valtaisaa tietomäärää.
Nyt en puhu niinkään BIG DATA -analyysistä, joka on perustaltaan mekaaninen, vaan pikemminkin uudesta tutkimusasenteesta, joka edellyttää myös uutta metodologiaa ja teoriaa. Me tarvitsemme hyvin kiperästi puhtaasti humanistisen tieteenfilosofian, jota olen parhaani mukaan myös kehitellyt jo viimeiset kymmenen vuotta.
Humanistisen tieteenfilosofian on oltava monilta osin ankarampi ja itsekriittisempi kuin perinteisen luonnontieteellisen tutkimuksen - mutta toisaalta siinä täytyy tehdä tiettyjä maailmankatsomuksellisia laajennuksia, jotka edellyttävät luopumista monista tieteentekijöitä ja suurta yleisöä mielyttävistä piirteistä - kuten pyrkimyksestä ehdottomiin totuuksiin.
Totuudeksi puetut lopputulemat itsessään luovat kansalle turvallisuutta ja hivelevät tieteentekijöiden itsetuntoa, mutta nykyajassa niiden asema on väistämättä toinen. Humanistinen tieteenfilosofia ei voi perustua ihmisen luomiin määrittelemiin - tai edes ihmisen löytämiin tai tavoittamiin totuuksiin. Meidän on oltava siinä suhteessa itseämme kohtaan aiempaa ankarampia, sillä tutkiessamme itseämme me emme voi luottaa itseemme.
Meidän on luotettava metodiin ja aineistoon, aivan kuten luonnontieteellisessä tutkimuksessa - mutta prosessi etenee eri tavoin. Miten? Yksi osa työtä on pyrkimys parempien vastausten sijaan muotoilla aina vain parempia kysymyksenasetteluja, tai kuten taiteilija ja ensyklopedisti Janne Nummela on Facebookissa todennut:
"Nettiä ei pidä selata ensyklopedianlukijan suodatusasetuksilla, vaan ensyklopedian tekijän suodatusasetuksilla."Mikä sitten on määritelmän ja kysymyksenasettelun välinen ero? Miksi emme pyrkisi luomaan parempia määritelmiä?
Määrittely on autoritaarista toimintaa, jossa muodostetaan yhteinen sopimus asiasisällöistä ja niiden merkityksistä. Määritelmät voivat olla erittäin onnistuneita, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi ne "lyödään lukkoon". On parempi, että annamme aineiston määrittää itse itsensä, mikä tapahtuu hyvän kysymyksenasettelun kautta.
Kysymyksenasettelu ei ole yhteinen sopimus. Se on yksittäisen tieteentekijän taustatyön tulosta. Hän itse vastaa siitä, onko kysymyksenasettelu merkityksellinen - muut ihmiset voivat vain ymmärtää sen tai olla ymmärtämättä - tai kokea relevantiksi tai olla kokematta.
Määritelmän voi aina kiistää, vaikka se olisi kuinka hyvä. Kysymyksenasettelua ei voi kiistää. Jos joku muotoilee sen uudelleen, siitä tulee hänen kysymyksenasettelunsa.
Tämä voi aluksi vaikuttaa epämääräiseltä ja vähäpätöiseltä erolta, mutta juuri keskustelulta suojautuminen on nykyajassa elintärkeää. Emme voi enää määritellä mitään ilman, että siitä syntyy kiista. Aina joku kyseenalaistaa määritelmämme.
Meidän on uskallettava rohkeammin kysyä ja luotettava siihen, että se riittää. Nykyaikaisen multimedioissa toteutuvan interaktiivisen tieteen toiminta perustuu taitoon esittää oikeat kysymykset. Google kyllä vastaa. Empiiristä näyttöä kyllä löytyy.
Maailmankuvamme kehittyy kohti totuutta, jos väittämisen sijaan opimme kysymään - jos määritelmien ja mielipiteiden sijaan kyseenalaistamme oman tietomme rajat.
Vastaukset ovat kärsineet valtavasta inflaatiosta, mutta kysymysten arvo voi olla mittaamaton. Opinnäytteiden ja tulosten sijaan me esittelemme toinen toisillemme kiitettäviä kysymyksenasetteluja. Milloin edes viimeksi olisi kadehtinut jonkun tutkijan löytämiä vastauksia. Olen kadehtinut hänen taitoaan esittää oikeita kysymyksiä.
Tämä tietenkin on vain yksi osa uutta tiedettä. On tiedettävä mitä kysymyksiä historian tutkijat ovat esittäneet. On perehdyttävä vastauksiin, jotta ne herättäisivät uusia kysymyksiä.
Netti tulee tuhoamaan monia elämiä, jopa kokonaisia yhteiskuntia, kunnes ennen pitkää ehkä saamme asiamme järjestykseen. Opimme säätelemään istumiseen ja surffaamiseen käyttämäämme aikaa ja pakotamme itsemme monin rajoituksin toimimaan tehokkaasti ja suoraviivaisesti - kuten vanhoina hyvinä aikoina.
Me voimme internetin ansiosta jo katsella taakse historiaan, joska digitalisoitujen kirjastojen ansiosta meidän on mahdollista googlettaa menneitä vuosisatoja. Saamme ensi kertaa historiasta big dataa, joka siirtää koko keskustelun painopisteen. Kysymyksenasettelumme toisin sanoen muuttuu tarkotuksenmukaisemmaksi, ja rohkenemme esittää aiempaa kunnianhimoisempia kysymyksiä, kuten:
1. Olisiko suuret sodat tai talouslamat kyennyt ennustamaan sanomalehtien, poliittisten asenteiden tai pörssikurssien signaaleista, jos käytössä olisi ollut parempaa tietoa? (Nyt meillä on sitä tietoa, pystymmekö nyt oppimaan jotakin mikä auttaisi meitä tulevaisuudessa?)Nämä kysymykset ovat luonteeltaan humanistisia ja silti ne järisevät ukkosen lailla verrattuna johonkin kvanttifyysikkojen pohdiskeluihin uusista näkymättömistä alkeishiukkasista, joiden ymmärtäminen ei välttämättä mitenkään vaikuta elämäämme.
2. Jos oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus voidaan jollain tavoin suodattaa pois tutkijoiden ja teoreetikkojen tutkimustuloksista, voimmeko tuhansien tutkimusten perusteella sanoa taloudesta perustavia totuuksia? Onko se edes mahdollista?
Big Data on mullistava tutkimuskohde, koska ensimmäistä kertaa historiassa me voimme asettaa mikroskoopin linssin alle kokonaisia valtakuntia - ja kenties oppia ennustamaan niitä yhtä tarkasti tai jopa tarkemmin kuin nykyään ennustamme säätä.
Melkein kaikki tutkimusraporttien tiivistelmät, joita voimme toistaiseksi lukea lentien palstoilta ovat vastaamisen tarpeen saastuttamia. Tutkijat käyttävät omaa näkemystään vastatakseen kysymyksiin ja se on virhe. Heidän tulisi käyttää ennemmin omaa näkemykstään siihen, että lukijoissa heräisi halu tutkia ja esittää kysymyksiä.
Mielipiteet ovat aivojemme vähäpätöisintä kuonaa, jotka estävät meitä lähestymästä todellisuutta koko sen monimuotoisuudessa.
Voimme katsoa historian edistyvän nopeutettuna silmiemme edessä, jos esimerkiksi kysymme, missä määrin kuuluisten ihmisten nimeen on aiemmin liitetty lentäviä lauseita ja millä tavoin sama ilmiö toistuu nykyaikana internetissä. Esimerkiksi:
Sivustolle kootaan lauseita, joita joku on väittänyt Buddhan esittämiksi. Sivustolla myös pyritään jäljittämään hämmenyksen alkuperä tai sen leviämisen reitit. Kyse on siis eräänlaisesta väärinkäsitysten arkeologiasta, joka tulee olemaan erittäin tärkeä tulevaisuuden tutkimuskohde (termi on itse keksimäni, mutta toimintaa harjoitetaan jo monissa muodoissa).
Väärinkäsitysten arkeologiaan keskittynyt opiskelija voisi tehdä lopputyönsä esimerkiksi tutkimalla "värähtelyjen" merkitystä musiikkitieteessä ja radiolähettimissä, minkä ohessa hän selvittäisi diskurssien sekaantumista new age -höppään, jossa "värähtelyt" saisivat aivan uusia merkityksiä. Tarkoituksena olisi selvittää ensinnäkin yleisiä tapoja, jolla uskonnot omaksuvat tieteelliseltä kuulostavia termejä tai käyttävät arjen kokemuksia metaforisena siltana ylimaailmallisten ilmiöiden selittämiseksi - mitä tehdään kaiken aikaa myös taloustieteessä ja politiikassa.
Psykologia, historiantutkimus ja uskontotiede ovat viime aikoina saaneet osakseen monenlaista ryöpytystä, mikä liittyy lähinnä siihen, että arvovaltaisten auktoriteettien kaikkivoipaisuus on murenemassa.
Silti juuri ihmisyydestä on tarjolla kaikkein eniten tietoa, ja uskon vahvasti, että tällä hetkellä humanistiset projektit edistyvät paljon hurjempaa vauhtia ja pienemmillä resursseilla kuin kovat tieteet.
Usein me teemme sen virheen, että kutsumme ihmiseen itseensä kohdistuvaa huippututkimusta viihteeksi, taiteeksi tai vaikkapa Stand-up-komiikaksi. Oivaltaminen on vain niin hauskaa - tai sitten me emme kestä nöyryyttävää itsetutkiskelua mitenkään muutoin kuin nauramalla mahdollisimman kovaa esityksen päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti