Oppimattomuuden osoittaminen

Jo varhaisella iällä tein asioita nurinkurisesti. Peruskoulussa meidän kuuluisi olla kiinnostunut siitä, mitä opettaja halusi meidän tietävän, mutta itse olin kiinnostuneempi siitä, mitä opettaja ei tiennyt. Monesti, kun opettaja esitti minulle kysymyksiä, esitin vastakysymyksiä, kunnes hän joutui tarkistamaan asian kirjasta, vaihtoi puheenaihetta, tai kuten yleensä, hermostui. (Ehkä sokraattinen metodi ei niinkään ole filosofinen käytäntö kuin persoonallisuushäiriö?)

Harvemmin opettajat myönsivät suoraan tietämättömyytensä, ja lopulta kävi niin, että kiinnostuin huomattavasti syvemmin tietämättömyyden kuin tiedon tutkimisesta.

Laadin kyselylomakkeita, ja pyysin satunnaiset luokkatoverini täyttämään ne. Minua ällistytti se, miten yksinkertaisia asioita monet eivät tienneet tai muistaneet:

Mikä on Ranskan pääkaupunki?

Onko maapallo pyöreä tai litteä?

Voiko ihminen syntyä munasta?

Mitä kuulle tapahtuu, kun jokin hirviö aina välillä syö siitä puolet?

Aina löytyi joku, joka ei tiennyt - tai joku jonka kykenin hämmentämään. Heitä saattoi olla jopa enemmistö. Ymmärsin pian, miten pienen alueen kaikesta tiedosta kouluopetus kattoi, enkä sittemmin ole ihmetellyt, miksi niin harva ymmärtää evoluutiota tai ilmastonmuutoksen mekaniikkaa. Nehän ovat todella vaikeita asiakokonaisuuksia ihmiselle, joka ei tiedä mikä on Ranskan pääkaupunki tai saattaa epäillä, että joissain harvinaisissa tapauksissa ihminen voisi kuoriutua munasta.

Peruskoulussa ei opetettu moniakaan niistä asioista, joista olin aina ollut eniten kiinnostunut.

Peruskoulussa ei esimerkiksi ollenkaan käsitelty tähtitiedettä, eivätkä monet koskaan oppineet vastaamaan näihin kysymyksiin:

Onko Mars meitä lähempänä vai kauempana auringosta?

Mikä on aurinkokuntamme suurin planeetta?

Onko muilla planeetoilla Maan lisäksi kuita?

Mikä on aurinkokuntamme lähin tähti?

Mikä on pohjoisen taivaanpuoliskon kirkkain tähti?

Miksi emme koskaan eläessämme näe tiettyjä tähtiä, ellemme matkusta eteläiselle pallonpuoliskolle?

Tiedätkö, jos et ole koskaan kohdistanut katsettasi oman aurinkomme lähimpään naapuriin?

Osaatko sanoa, onko tuo kirkas kohde tähti vai planeetta?

Tähtitiede ei ollut ainoa asia, jota peruskoulussa ei opetettu. Siellä ei opetettu myöskään mitään dinosauruksista, vaikka olin jo alle kouluikäisenä opetellut koko joukon erilaisten dinosaurusten nimiä selailemalla kuvakirjoja ja kyselemällä vanhemmiltani "Mikä on tuon nimi? Mikä on tuon nimi? Entä mikä on tuon nimi?"

Jotenkinkin kyselyikä jäi minulla iäksi päälle, kun se muiden kohdalla oli onneksi vain auktoriteetteja piinaava ohitse menevä kausi.

Koulussa ei opetettu myöskään erottamaan toisistaan eri automerkkejä tai tunnistamaan päältä päin niiden vuosimalleja. Emme oppineet edes tunnistamaan valmistajien logoja tai lukemaan auton peräosan merkinnöistä, mikä on moottorin kuutiotilavuus.

Silti monet luokkani pojat tiesivät näistä asioita paljon enemmän kuin minä tai opettaja. He tuntuivat tietävän autoista kaiken. Jotkut heistä jopa tunnistivat dinosauruksia.

Koulussa ei opetettu myöskään arkkitehtuuria tai psykologiaa, joista jäökimmäisen koin olevan suorastaan elinehto nykymaailmassa. Myöskään elämänhallintaa ei opetettu - tai ainakaan en muista, ehkä sitä saattoi olla osana ala-asteen ympäristötietoa tai taloudenhoitoa.

Peruskoulussa ei opetettu etiikkaa, vaikka uskontoa kyllä opetettiin.

Ehkä voisi ajatella, että Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen pyrkii korjaamaan niitä aukkoja yleissivistyksessä, jotka suomalainen peruskoulu sinne jättää - tai ainakin niin oli vielä viime vuosituhannen lopulla?

Uskon yhä, että tietämättömyyden tutkiminen voisi olla jopa tärkeämpää kuin tiedon kerääminen. Emmehän me tiedä millaista tietoa kansalle tulisi tarjota, jos emme lainkaan ymmärrä, mihin heidän tietämättömyytensä kohdistuu ja miksi - tai mitä asioista he oppisivat opettamattakin?

Erityisen tärkeää on tietenkin koetella oman tietonsa rajoja ja kyseenalaistaa - ei vain virallinen totuus - vaan myös virallinen kysymyksenasettelu, virallinen opetussuunnitelma ja virallinen käsitys eri tieteenalojen välisistä rajoista.

Monesti juuri rajat, roolit ja rakenteet tuottavat tietämättömyyttä. Etenkin sukupuoliroolit ja sukupuolten välinen työnjako. Monet miehet on lähes mahdotonta saada oppimaan ainuttakaan yksityiskohtaa sellaisilta aloilta, jotka he mieltävät naisten intressiksi. Sellainen tieto ei vain tartu. He vastustavat sitä kaikin voimin, ikään kuin jokin pahantantoinen demoni yrittäisi tunkeutua heidän aivoihinsa.

Jopa naistenlehden koskettaminen voi tuntua miehestä vastenmieliseltä. (Ehkä jotkut naiset ajattelevat samoin "miestenlehdistä"?) Tällaisen psykologisen työnjaon pohjimmainen tarkoitus lienee se, että luonto tekee miehen ja naisen täysin riippuvaiseksi toisistaan, ja siten lujittaa heidän sidettään? Kun pariskunnan toinen osapuoli ei osaa vaihtaa kaukosäätimen paristoja ja toinen ei osaa pestä edes koneen asvulla vaatteitaan, kutsuisin sitä suunnitelluksi tai sisäänrakennetuksi oppimattomuudeksi.

Siinä muuten taas uusi termi, jonka Pikkujättiläinen kenties esittelee maailmalle (tai kenties se on tieteensosiologian perustermejä - sikäli kuin virallisesti edes harjoitetaan tieteensosiologiaa?) Me alitajuisesti vastustamme asenteita, tietoa tai mielipiteitä, jotka tunnistamme esimerkiksi eri joukkueen, sukupuolen, sukupolven tai säädyn omaisuukseksi. Mitä siitäkin tulisi, jos brittiläinen duunari joisi teetä pikkurilli pystyssä - siksi kavereiden on parempi hyvissä ajoin varoittaa väärästä käytöksestä pilkkasanoin ja nyrkiniskuin - ja katkoa pikkurilli väkivalloin, jos muu ei auta - vaikka poloinen sormi vain koettaa paeta kuumaa nestettä ja samalla hienosti tasapainottaa raskaan kupin ranteeseen kohdistavaa taakkaa.

Naismaisista ja miesmäisistä piirteistä ei ehkä niinkään rankaista yksilöä siksi, että hänen pelätään olevan homo tai lesbo, vaan pikemminkin halutaan suojella pyhää rajaa, joka erottaa ihmisryhmät toisistaan ja estää kutakin tulemasta itseriittoisaksi. Tämä täydentymisen vaaroilta varjeltuminen tapahtuu kollektiivisesti, mutta tavoitteena on etenkin yksilön oma etu.

Kun ihminen tulee itseriittoisaksi, eli kykenee selviytymään omin avuin, hän helposti vieraantuu yhteiskunnasta. Hän ei enää ensisijaisesti kaipaa muiden ihmisten apua arkeensa, vaan yrittää ensin selviytyä omin neuvoin.

Individualismin kirouksesta seuraa, että ylimielisyydessään tai liiassa neuvokkuudessaan yksilö onnistuu selviytymään itse ja siksi hän lopulta uupuu ja sairastuu. Ihminen ei koskaan pohjimmiltaan ole yksilö, vaan koulutettu laumaeläin, joka on vaikeimman kautta oppinut selviytymään yksin.

Ihmisen mielenterveys ei kestä yksinäisyyttä, ellei hänellä ole vähintään kissoja ja koiria. Koululaitoksemme eräs ongelma on se, että varomattomasti me kannustamme ihmisiä opettelemaan myös sellaisia asioita, jotka ovat heille lähtökohtaisesti ahdistavan vaikeita.

Elämässä voi jäädä päälle se, että väkisin yritämme selviytyä sellaisten taakkojen kanssa, jotka tulisi sysätä muoden vastuulle.

Sairastuminen usein alkaa siitä, että luulemme jaksavamme tai luulemme, että meidän oletetaan jaksavan, vaikka kukaan ei todellisuudessa oleta sellaista.

Tärkein asia, mitä koulussa tulisi opettaa, on taito pyytää muilta apua. Ne jotka sen taidon oppivat, yleensä pärjäävät elämässä hyvin.

Apua nimittäin voi pyytää myös ylpeästi ja häpeilemättä. Niinhän hyväosaiset juuri tekevät. He pyytävät apua ja me luulemme, että se on komento, sillä nyyhkimisen sijaan he hymyilevät leveästi.

Johtaja on ihminen, joka osaa taivasti ja toistuvasti myöntää, ettei hän osaa - ja että nyt jonkun toisen täytyy tehdä tämä ja tämä asia hänen puolestaan.

Tarkoitukseni ei ole nyt irvailla. Haluan vain osoittaa, että itsenäisyyttä tärkeämpää elämässä on avunpyytämisen taito. Jos vanhemmat tai opettajat rankaisevat siitä, että lapsi kysyy tai pyytää apua, se johtaa vain epäluottamukseen, syrjäytymiseen ja kaikkien sotaan kaikkia vastaan.


PS.
Tarkoitukseni oli esitellä väärinkäsityksiä, joita liittyy ilmastonmuutokseen, mutta ajauduin totaalisesti sivupoluille. Tiede-lehden forumilla monet väittivät, että hiilidioksidin ominaisuuksia ei ole tutkittu tai osoitettu, mikä ei ole totta, mutta kenties todistaa, että perusasioita tulisi demonstroida nykyistä selkeämmin.

Voisimme esimerkiksi rakentaa muutaman suuren lasikaapin, jättimäisen akvarion, jotka asetettaisiin kaikkien nähtäville vaikkapa Helsingin Rautatientorille. Ilmatiiviit kaapit täytettäisiin tavallisella ilmalla, hiilidioksidilla ja metaanilla. Niiden sisällä olisi myös tarkka lämpömittari, jonka lukemat näkyisivät kaikille.

Epäilijät voisivat itse vaikka hankkia hiilidioksidipatruunat ja lämpömittarit, jos he eivät luottaisi virallisiin tutkijoihin tai järjestäjiin. Sitten katsottaisiin, onko aurinkoisena päivänä näiden ilmakehää demonstroivien kaappien lämpötiloissa mitään eroja. Monet nimittäin väittävät, ettei tällaisia tutkimuksia ole koskaan edes toteutettu.

Vielä suurempi yllätys voisi kuitenkin koittaa talvella. Silloin lämpökameralla voisi katsoa, kuinka lämpöä hehkuva ihminen astelee hiilidioksidiakvaarion taakse ja miltei häviää näkyvistä, kun hänen kehostaan säteilevä lämpösäteity jää paksun hiilidioksidiverhon vangiksi.

Tällaisia tiedettä popularisoivia kokeita ei voi edes suunnitella, ellei ensin selvitä, mitä ihmiset eivät tiedä tai mitä he luulevat tietävänsä. Ihmisten välinen ymmärrys ei ala oppineisuuden osoittamisesta, vaan omien väärien käsitysten kohtaamisesta, ja erimielisyyden vapaaehtoisesta yhteentörmäyttämisestä.