Karppausbuumin jälkiviisastelua

Noin tasan vuosi sitten käsittelin karppausta kovalla kädellä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja lienee paikallaan tarkistaa muutamia mielipiteitä.

Ensinnäkin kirjoituksessani ennustin, että karppaaminen tulisi lisäämään lihan kulutusta. Toisekseen spekuloin sillä, että lihantuottajat lobbaisivat karppaamisen puolesta. Kumpikaan näistä väitteistä ei ollut kovinkaan rohkea tai omaperäinen, mutta olin lähes varma että ne osoittautuisivat todeksi.

Kuinkas sitten kävikään?


Syksy 2011

Hieman ennen joulua voi uhkasi loppua kaupoista - ja paikoin loppuikin.

Ilta-Lehti: Karppaus-buumi yllätti meijerit

"Suomalaisten voi-innostus on räjähtänyt niin nopeasti, etteivät tuottajat pysty toimittamaan kauppoihin tarpeeksi voita."

Syksyllä karppaamisen eduista ja haitoista kiisteltiin kaikkialla puolesta ja vastaan. Monet asiantuntijat olivat syystäkin huolissaan. Fiksuimmat ymmärsivät, että ilmiö on ohimenevä.

Aamulehti: Professori haukkuu karppauksen lyttyyn:

"Suomalaiset tulevat pian järkiinsä ja luopuvat karppaamisesta, uskoo Sydänliiton puheenjohtaja, professori Matti Uusitupa.

– Karppaaminen tuli Yhdysvalloista ja on siellä jo pois muodista. Suomalaiset ovat vain niin hitaita etteivät tajua."

Lähes kaikki negatiiviset tutkimustulokset ja asiantuntijalausunnot nostattivat karppi-uskoisissa valtaisan raivon. Jos unohdetaan kommentit kuten "Tämä Uusitupa on itse typerä!", löytyy läjäpäin syytöksiä tuomitsemisesta ja moralisoinnista:
aamulehti: Uusitupa on itse typerä:

"Se mikä minua ottaa pattiin on tuo sävy... Heillä on varsin ylimielinen asenne"

Öykkäröivistä nettikarppaajista monet tuntuvat kuuluvan siihen ihmisryhmää, joka inhoaa vegaanien ja muiden sanomalehtiä ja kirjoja lukevien "tiedostajien" moralisointia. On muka ihmisten oma asia miten he tahtovat elää. Ikään kuin kyse olisi pelkästä terveellisyydestä ja makutottumuksista, eikä eettisyydellä tai ekologisuudella olisi mitään merkitystä.

Omaan blogi-kirjotukseeni vastattiin karppaus.infossa samaan tyyliin.
Karppaus.info:

"En kyllä itse kehtaisi alkaa arvostelemaan tuohon tyyliin ketään tai kenenkään elämässään tekemiä valintoja!

jotkut kuvittelee, että ne voi jotenkin pelastaa maailman moralisoimalla."

Niin, jotkut meistä tosiaan vielä kuvittelevat, että voivat - jotenkin - pelastaa - maailman... jotenkin. Yrittävät edes jotain. Ilmeisesti karppaajat tyytyvät siihen, että ovat osa jättimäistä maailmanlopun koneistoa.

Ihminen ei koskaan selviydy puhtaassa todellisuudessa. Tarvitsemme aina jonkinlaisia mukavia haavekuvia ja kolhuja pehmittäviä harhaluuloja. Tosiasioiden esiintuominen pakottaisi muutokseen ja muutosvastaisuus on ymmärrettävää, koska arjen ja rutiinien uudelleenohjelmoiminen vaatii valtavasti ponnisteluja - varsinkin aikuisiällä - ja varsinkin kun epäterveellinen tai epäeettinen elämä on nykyään tehty niin helpoksi.

Eipä siis mikään ihme, jos tunteet kiehahtavat:

Professori: Karppaajat lähettäneet hävyttömiä viestejä

"Karppausta kritisoinut Uusitupa kertoo saaneensa karppaajilta hävyttömiä viestejä. Uusituvan mielestä karppaus kuumentaa tunteita sen vuoksi, että kyseessä on enemmän uskon asia."

Kevät 2012

Vaikka puhe karppauksesta oli vuoden 2012 keväällä jo vähentymässä, saatiin maaliskuussa varmennus monille ikäville aavistuksille:

Suomenmaa: Punaisen lihan kulutuksessa kaikkien aikojen ennätys:

"Maataloustuottajain Keskusliitossa (MTK) suhtaudutaan rauhallisesti tällä viikolla julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan punainen liha lisää selvästi ennenaikaisen kuoleman riskiä.

suomalaiset söivät viime vuonna lihaa 400 miljoonaa kiloa, mikä on kaikkien aikojen ennätys."

Samassa uutisessa todettiin myös:

"Harvardilaistutkimuksen mukaan naudan- ja sianlihaa päivittäin syöneiden riski kuolla kasvoi 13 prosenttia ja lihavalmisteita syöneiden 20 prosenttia."

"– Eläinaktivisteista huolimatta olemme hyvin tyytyväisiä, että lihan kulutus on kehittynyt tällä tavalla, Rantala toteaa."

Tuloksiin reagoitiin myös Taloussanomissa. siellä kuitenkin uskallettiin nostaa esiin hieman erilaisia yksityiskohtia:
Taloussanomat: "Karppaus lisää lihan kulutusta"

– Vastaajat perustelevat lihan syönnin lisäämistä lihan terveellisyydellä ja hiilihydraattien vähentämiselle. Kyllä se karppausilmiö täältäkin nousee esiin, Lihatiedotuksen toiminnanjohtaja Riitta Stirkkinen kertoo.

Kriittisimmin lihansyöntiin suhtautuvat 15–24-vuotiaat naiset. Heistä lähes viidennes sanoo lihalle kokonaan "kiitos ei". Samanikäisten miesten joukossa lihansyönti on yleisintä ja lihaa syövien osuus gallupin mukaan peräti täydet sata prosenttia.

Antti Nylenin karismaattisen tyylin salaisuus piilee siinä, että hän on oikeassa. Me miehet olemme häpeäksi koko lajille.

Huhtikuussa julkaistiin lisää tutkimustuloksia lihansyönnin ilmastovaikutuksista.
http://www.co2-raportti.fi/?page=ilmastouutisia&news_id=3379

"lihankulutusta tulisi vähentää teollisuusmaissa ainakin 50 prosentilla ilmastovaikutuksen vähentämiseksi.


Tutkimuksen mukaan ruuantuotannossa on tehtävä merkittäviä muutoksia lähivuosikymmeninä, mikäli hallitsematon ilmaston lämpeneminen halutaan välttää

Davidsonin mukaan arvioitu kehitystahti on ilmaston kannalta kestämätön. Hänen mukaansa lihansyöntiä ei tarvitse kokonaan lopettaa, mutta hän suosittelee määrien vähentämistä"

Karppausbuumin taustalla lihateollisuuden lobbaajia?

Entäpä sitten toinen esittämäni spekulaatio? Siihen saatiin varmennusta jo vuoden 2011 elokuussa, vain pari viikkoa kirjoitukseni jälkeen.
YLE: karppaamisen taustalla liha- ja meijeriteollisuus:

"Viime aikoina suureen suosioon noussut karppaaminen eli vähähiilihydraattinen ruokavalio perustuu suurelta osin dieetistä hyötyvien yritysten rahoittamiin tutkimuksiin, osoittaa Ruotsin radion uutisten tekemä selvitys."

Helsingin Sanomat: Karppaustutkimusten taustalla amerikkalainen lihateollisuus:

"tutkimuksia ovat rahoittaneet muun muassa eri meijeriyritykset ja amerikkalainen lihateollisuuden etujärjestö

Eenfeldtin mielestä on normaalia, että esimerkiksi lääketeollisuus pyrkii tutkimuksillaan vaikuttamaan omien tuotteidensa menekkiin. "

Karppausbuumista on ollut ainakin se hyöty, että uutiset ovat olleet aiempaa kiinnostuneempia lihansyöntiä koskevista tutkimustuloksista.
YLE: Lihan vahentaminen kannattaa:

Harvardin tutkimus: "Harvardin lääketieteellisen tiedekunnan tutkijat huomasivat, että lisääntynyt punaisen lihan syöminen näkyi tilastoissa sekä yleisenä kuolleisuutena että kasvaneena riskinä sairastua vakavaan sairauteen.

jalostetun lihan, kuten makkaroiden ja leikkeleiden runsas käyttö vaikutti terveyteen erityisen kielteisesti."

Faktat ovat siis aika lailla tiedossa. Liiallinen lihankulutus tuhoaa sademetsät, edistää ilmastonmuutosta ja on haitallista terveydelle. Siitä minulla ei ole kuitenkaan mitään käsitystä, että kuinka tuon tiedon voisi takoa nuorten miesten kalloihin.

Mitä tehdä, jos moralisointi ja tuomitseminen ei auta? Ihmiset saattavat pakon edessä oppia tietämään asiota, mutta niiden tiedostaminen omalla vapaa-ajalla on ikävää - ja vielä ikävämpää on elämänmuutos.

Jos joku tarjoaa vastakkaista tietoa - vaikka kuinka epämäärisin perusteluin - se otetaan vastaan totuutena, koska se kahdesta tarjotusta totuudesta miellyttävämpi.


Lihalle haittavero ja pian!

Mitä tehdä? Varmaan ensimmäinen askel olisi se, että lihalle määrättäisiin tuntuva haittavero. Siitähän valtiokin saisi lisää tuloja, eikö?

Toinen mitä pitäisi tehdä on tämä: kaikki valmisruoat, joissa on lisättyä sokeria ja suolaa enemmän kuin olisi suositeltua, luokiteltaisiin makeisiksi. Makeisillahan on jo haittavero. Vastaavasti luomun arvonlisäveroa voisi reilusti alentaa. Eipähän enää tarvitsisi tiedostaa niin paljon ikäviä eettisiä yksityiskohtia, kun eettiset ja terveelliset tuotteet saisivat kylliksi tasoitusta hintakilpailussa.

Tiedostajat voisivat elää onnellisempaa elämää, eikä niin monen kansalaisen ehkä tarvitsisi edes muuntautua tiedostajaksi, jotka tunnetusti vain valittavat ja ruikuttavat maailman onnetonta tilaa sekä moralisoivat lähimmäisiään.

Hyvä elämä ei tuntuisi uhrauksena lompakossa, eikä oikean ja väärän tiedostamisesta joutuisi maksamaan jokaisella kauppareissulla. Valitettavasti tällä hetkellä elämme maailmassa, jossa oikeassa oleminen on taloudellinen ja sosiaalinen rasite.

Vakavuudella ja huolilla on vaikea tehdä ystäviä. Hollywood-leffat ja elämänfilosofiat opettavat, että aina pitäisi jaksaa hymyillä ja olla optimistinen - oli omana tehtävänä sitten olla keskileirin vanki tai keskitysleirin vartijana. Hymy pystyyn siis ja lenkkiä naamariin!

Kelpoisuus

Relativismi on välttämätön työkalu filosofisessa ajattelussa. Ilman sitä ei ole mahdollista tarkastella inhimillisen todellisuuden sellaisuutta. Pohdinnat kangistuvat platoniseksi ideamaailmaan ja pysyviin arvoihin vetoamiseksi - mikä on pelkkää elämästä vieraantunutta abstratiota - tai sitten aristoteeliseksi määritelmien päälleekkäinkasaamiseksi ja tiedon järjestelyksi - mikä on pelkkää skolastiikkaa ja byrokraattista näpertelyä.

Instituutiot tietenkin tarvitsevat uskoa arvojen pysyvyyteen ja määritelmien aukottomuuteen - mutta vapaalle ajattelijalle ne ovat myrkkyä. Ehkä siksi akateeminen filosofia niin vierastaakin sekä tervettä järkeä että luovuutta.

Puhe on nyt siis arvorelativismista, ei tietoteoreettisesta relativismista. Arvorelativismi ei ole edes ismi. Se on vain inhimillisen todellisuuden lakien objektiivista tarkastelua. Mikään kulttuuri ei välty arvorelativismilta. Tämä on asia, josta ei edes synny keskustelua.


Älä tapa!

Otetaan esimerkiksi tappaminen. Älä tapa! Käsky on hyvin selkeä ja silti me kollektiivisesti hyväksymme, että ihminen, joka tappaa sodassa onkin sankari. Tappamisen moraalinen tuomittavuus on siis hyvin suhteellista. Näin se vain menee. Mikään yhteiskunta ei säästy sisään rakennetulta arvorelativismilta. Jopa pyhimpiin sääntöihin löytyy aina poikkeuksia. Ristiriidat ovat kaikkien näkyvissä, niitä ei vain uskalleta kohdata.

Relativistilla en tarkoita ihmistä, joka väistämättä haluaisi asettaa kyseenalaisiksi kaikki arvot. Ei hänen tarvitse. Ihmiset kyllä tekevät sen jo aivan itse. Relativisti päin vastoin saattaa tavoitella suurempaa eettisyyttä, koska hän on vilpitön itseään ja sosiaalista todellisuutta kohtaan. Kaikki on suhteellista.

Kun Immanuel Kant aikoinaan loi oman moraalifilosofiansa, hänellä oli vaikeuksia muotoilla sääntöjä, jotka pätisivät ehdottomasti. Nykyäänkin monet filosofisen koulutuksen saaneet ihmiset kokevat tämän ongelmalliseksi.

Siinä ei ole mitään ongelmallista. Kaikki inhimillisen todellisuuden pyhät palikat ovat kontekstisidonnaisia ja tulkinnanvaraisia. Relatiivisuutta eivät monet kuitenkaan uskalla myöntää, koska se sotisi platonismia, aristotelismia ja kantilaisuutta vastaan (tosin löytyy myös niitä kantilaisia, jotka ymmärtävät kategorisen imperatiivin olevan pohjimmiltaan intuintiivinen ja tilannekohtainen rakennelma: "toimi siis tavalla, joka voisi olla lakina tällaisessa spesifissä tilanteessa, mutta jota ei ole mahdollista määritellä aukottomasti. Keskity omantunnon mukaiseen tekoon, älä sen loogiseen muotoiluun.")


Kvalifysiikka

Antiikin filosofeista osui lähimmäksi Protagoras, joka sanoi "ihminen on kaiken mitta". Hän oli oikeassa ainakin kvalifysiikan näkökulmasta. (Tarkalleen ottaen me emme tiedä minkälaisia ajatuksia Protagoras kannatti, koska häneltä ei ole säilynyt omia kirjoituksia.)

Ja mitä kvalifysiikka sitten on?

Tiedät varmaan, että monet kvanttifysiikan havainnot ovat arkikokemuksemme vastaisia. Näyttäisi siltä, että kun siirrymme riittävän pieneen mittakaavaan, maailma paljastuu hyvin toisenlaiseksi. Kvanttifysiikan tutkimustulokset ovat ällätykselliiä ja vaikeasti ymmärrettäviä, sillä ajattelumme on kehittynyt palvelemaan meitä aistein kosketeltavien ilmiöiden kokoluokassa. Me hämmennymme hyvin herkästi siirryttäessä mikroskooppiseen tai makroskooppiseen.

Kvalifysiikka tutkii samalla tavoin hämmentävia ilmiöitä, mutta ne liittyvät laatuun ja inhimilliseen elämystodellisuuteen. Me kohtaamme elämässämme kummallisia ristiriitoja, koska evoluution myötä me olemme oppineet soveltamaan tiettyjä ajattelun oikopolkuja. Sovellamme niitä usein tiedostamatta. Suljemme pois esimerkiksi ristiriitoja, jotka johtaisivat meidät havaitsemaan elämämme arvaamattomuuden ja suhteellisuuden. Suojelemme psyykeämme peloilta.

Ihminen on tuomitseva, ennakkoluuloinen, ahdasmielinen, äkkipikainen, kateellinen, juoruileva, utelias - ja vaikka mitä - koska joissain tilanteissa se on hänen omaksi parhaakseen. Kvalifysiikka pyrkii tarkastelemaan kaikkia inhimillisen todellisuuden puolia ennakkoluuloista ja arvosteluista vapaana. Emmehän me esimerkiksi voisi nähdä kateellisuudessa mitään järkeä, jos vain suoralta kädeltä toteaisimme, että se on absoluuttisen paha asia.

Ikävien inhimillisten ilmiöiden ymmärrys syntyy vasta relativistisen tutkimusasenteen kautta. Jos lukuisat ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavoin, lajimme tai ainakin tiettyjen yksilöiden on täytynyt joskus hyötyä siitä - niinpä sen luokitteleminen vain ja ainoastaan pahaksi asiaksi ei ole tieteellisesti tai filosofisesti hedelmällistä.

Relativismi ei taaskaan tarkoita sitä, ettei moraalitonta käyttäytymistä saisi paheksua. Paheksuminen ja moralisoiminen ovat produktiivista toimintaa, joten myös niitä on syytä tutkia puolueettomasti. Ja mikäpä olisi parempi tapa lähestyä paheksumista kuin heittäytyä tuon tunteen vietäväksi. Hyi! Kamalaa!


Arkikokemuksemme vastainen sankarillisuus

Sankarillisuus on kvalifysiikan näkökulmasta kiinnostava aihe. Ennen kuin selitän mistä on kyse, joudun turvautumaan määritelmään.

Tarkoitan sankarillisuudella sosiaalista tunnustusta. Joku voi käyttäytyä sankarillisesti, mutta varsinainen "sankarillisuus" toteutuu vasta silloin, kun muut näkevät ja tunnustavat henkilön suurenmoisuutta. Hiljaiset arjen sankarit ovat eri asia. Määritelmän mukaiset sankarit saavat mitalleja ja hurraa-huutoja. Sankareille järjestetään valtiolliset hautajaiset ja pystytetään patsaita.

Kaikki tietenkin haluavat lyöttäytyä sankarin seuraan. Kukapa ei esimerkiksi tahtoisi olla taputtamassa olalle, kun keihäänheittäjämme palaa olympialaisista mitali kaulassaan. Sivistyneistön jäsenet voivat tietenkin väittää, ettei heitä liikuta tuollaiset asiat, mutta hekin ovat väkijoukon takana kuikkimassa kun sankari kulkee ohi ja tytöt päästelevät ilmoille ihastelevia kiljauksiaan.

Eräs kaikkia ihmisiä määrittävä piirre on se, että haluaisimme olla jollain tapaa sankarillisia. (Joku voi tietenkin sanoa, että ei muuten määritä kaikkia! No, kaikki on suhteellista.) Ainakin me tahtoisimme tulla luokitelluksi "kelvollisiksi", jotta meitä ei arvosteltaisi tai syrjittäisi.

Määrittelen seuraavanlaisen karkean asteikon ihmisen yleiselle kelvollisuudelle:

Sosiaalinen kelpoisuus

Tällaiset kaaviot eivät tietenkään koskaan ole kivoja, mutta niin se vain menee, että toiset toivotetaan tervetulleeksi ja toiset ei niinkään. En nyt ala sen tarkemmin erítellä, että mikä tekee ihmisestä kelvollisen ja mikä mahdollisesti riistää ihmiseltä ihmisarvon. Kysymys on hyvin kulttuurikohtainen ja liittyy pitkälti ennakkoluuloihin ja pinnallisiin mielikuviin.

Hyveellisellä tai moitteettomalla tarkoitan nyt yksinkertaisesti ihmistä, jolla on hyvä maine. Puhun siis edelleenkin sosiaalisesta arvostuksesta, en ihmisten todellisista ansioista. Myös moitteettomat ihmiset voivat saada kutsun juhliin - joskus jopa ihmiset, jotka ovat nipin napin kelvollisia. He ehkä kuuluvat sukuun tai sattuvat tuntemaan oikean ihmisen, mutta he eivät ole sillä tavalla kuuluisia ja ansioituneita, että ihmiset joukoin ryntäisivät hyysäämään ja tarjoilemaan drinkkejä heidät nähdessään.

Yleensä moitteettomat ja kelvolliset ovat niitä, joiden läsnäoloa kukaan ei erityisemmin pistä merkille.


Hyveellisyyden eteen tehtävä työ

Mutta asiaan. Mikä sankarillisuudessa sitten on mielenkiintoista relativismin tai kvalifysiikan näkökulmasta?

Moitteettomat ja hyveelliset ihmiset joutuvat varomaan sanojaan ja käyttäytymään siivosti. Jos he tekevät jotain paheksuttavaa, he saavat kyllä kuulla siitä. Mitä hyveellisemmästä henkilöstä on kyse, sitä enemmän häneltä odotetaan asiallista käytöstä ja nuhteettomuutta.

Sankarin lankeaminen kvalifyysisenä ilmiönä.

Sosiaalisen arvostuksen ja muiden ihmisten edellyttämässä nuhteettomuuden suhdetta ilmaisevassa käyrässä tapahtuu kuitenkin erikoinen notkahdus, kun saavutetaan sankaruuden tietty aste. Kyllin ansioitunut sankari saakin yhtäkkiä käyttäytyä täysin sopimattomasti, eikä häntä silti julkisesti uskalleta tuomita. Edelleenkin useimmat ihmiset haluavat olla hänen ystäviään.

Tämä ihmiö on mitä tyypillisin kvalifysiikan tutkimuskohde. Ihmisten käyttäytymisessä ja arvostuksissa tapahtuu erikoinen kiepsahdus, jonka olemassaolon kaikki voivat havaita, mutta joka on silti voimakkaasti terveen järjen vastainen. Jos perushyveellinen ihminen tekisi jotain samanlaista kuin sankari, eli esimerkiksi pettäisi puolisoaan tai esiintyisi julkisesti humalassa, hän menettäisi kasvonsa. Mutta samaan aikaan me suorastaan odotamme, että sankari tekee jotain typerää ja häpeällistä - eikä hän itse tai kukaan muukaan ole moksiskaan.

Kaikki siis jälleen kerran suhteellista, erityisesti mitä tulee moraaliin.


Lopuksi: ristiriidan ratkaisuyrityksiä?

On ainakin kaksi tapaa lähestyä tätä kyseistä paradoksia. Ensinnäkin voimme ajatella, että sankarillisuudessa on tietyn pisteen jälkeen kyse jostain ihan muusta kuin siitä, että ihminen olisi hyvänä esimerkki muille tai jonkinlainen hyveiden ruumiillistuma. Sankarillisuus on pitkälti showbisnestä: hurmosta ja myyttisyyttä. Emme välttämättä ole aidosti kiinnostuneita sankarista ihmisenä. Haluamme vain itsekkäästi lainata jotakin hänen loistostaan tai olla lokkimassa muruja hänen voitonjuhliensa buffet-pöydästä. Haluamme olla paikalla ihan vain siksi, että odotamme näkevämme jotakin jännittävää: hyvässä tai pahassa. Olemme uteliaita ja kalastelemme jotakin kerrottavaa.

Onneksi osaan esittää myös vähemmän kyynisen selityksen. Jälleen täytyy määritellä. Mitä eroa on ansioilla ja moitteettomuudella? Näkisin asian niin, että ansiot tai hyveet ovat jotakin mikä ihmisessä säilyy paikasta tai seurasta riippumatta. Joku on esimerkiksi ahkera tai rohkea. Sosiaalinen hyveellisyys ja moitteettomuus ovat puolestaan jotain, mitä varten täytyy todistella.

Ihminen saavuttaa taitoja kehittämällä itseään. Sosiaalisesti tunnustetun moitteettomuden hän puolestaan saavuttaa negatiivisesti: hän välttää tekoja, jotka saattaisivat pilata hänen maineensa.

Monet kuvittelevat, että he ovat lähellä sankarillisuutta, koska he ovat eläneet moitteettomasti. Moitteettomuudesta on kuitenkin äärimmäisen pitkä matka sankarillisuuteen. Tämä johtuu juuri siitä, että moitteettomuus on kokemattomuutta ja pelkoa. Siveellinen ihminen suojelee mainettaan ja siksi hän ei kykene sankarillisuuteen, kun sen hetki koittaa.

Sankariksi tullakseen ihmisen on jo alun perin täytynyt pyristellä irti normien mukaisesta normaalisuudesta ja pikkusieluisesta moitteettomuudesta. Uskaltamiseen liittyy aina moraalista riskinottoa, vaikka taustalla olisi hyvä tarkoitus. Poikkeaminen ryhmästä voidaan käsittää väärin - jos ei muuten niin kateudesta.

Lisäksi: Jo antiikin myytit vaativat, että tarinan hyveellinen sankari lankeaa. Vain virheen tai vastoinkäymisen kautta kohtalon kortit on tasattu. Kenelläkään ei pidä olla onnea liikaa, eikä kukaan saa olla liian hyvä - ainakaan, jos hän toivoo olla sankarimme.

Peripeli

Vuosina 2001-2003 kirjoitin esseekokoelmaa nimeltään Elämän tarkoitus. Kirjan suurin ongelma oli, että sain nopeasti sen likipitäen valmiiksi. Niinpä kadotin mielenkiintoni ja koko projekti unohtui vuosiksi.

Jälkikäteen olen huomannut monet tuolloin kehittämäni käsitteet hyödyllisiksi. Ongelma on lähinnä siinä, etten voi käyttää niitä, koska kukaan muu ei ole niistä kuullutkaan, eikä tunne niiden merkitystä. Varmaan minun pitäisi elvytellä kirjan teemoja, mutta aika ei koskaan tunnu riittävän.

Yhden käsitteen haluan kuitenkin erityisesti palauttaa mieleeni. Se on vain yksi sana, mutta siihen kytkeytyy paljon oleellista - tai ainakin siltä minusta tuntuu. Haluaisin ajatella, että se on omalle ajattelulleni yhtä keskeinen kuin vaikkapa käsitteet diskurssi, distinktio tai paradigma... (mitkä eivät välttämättä kovinkaan monelle ole muuta kuin turhia muotitermejä).


Elämälleni tarkoitus - minä vaadin!

Elämän tarkoitusta pohdittaessa tarvitaan paljon näkökulmia. Tarjolla olevilla käsitetyökaluilla ei päästä kovinkaan pitkälle. Elämän voi hahmottaa selviytymiseksi, peliksi, leikiksi, pyhäksi tehtäväksi, turhuuksien turhuudeksi ja vaikka miksi. Nykyään lienee vallalla relativistinen käsitys, jonka mukaan jokaisen täytyy itse antaa elämälleen tarkoitus.

Tällaisen elämäntarkoitusmääritelmän voisi nähdä hyvin elitistiseksi ja etuoikeutetuksi. Harvalla tämän planeetan olennoista on selviytymiskamppailun ohella niin paljon vapaata aikaa, että hän voisi hahmottaa eksistenssinsä perimmäisenä tarkoituksena olevan "itsensä toteuttaminen". Niin tai näin, joka tapauksessa Esa Saaristen ja Pekka Himasten ja kumppaneiden liirumlaarumi menee hyvin kaupaksi ylemmän keskiluokan semikoulutetuissa, joilla on tietty turvallinen asema, mutta silti - tai ehkä juuri siksi - elämä tuntuu vähän haasteettomalta ja tyhjältä.

Koska elämä itse ei lyö avokämmenellä naamaan ja esitä vaatimuksiaan, täytyy etuoikeutetun ihmisen lähteä itse elämänsä puheille ja vaatia selityksiä - vaatia että maailmankaikkeus huomioisi hänet ja tarjoaisi hänelle suuren haasteen - ennen kuin on liian myöhäistä. Onhan meillä vain tämä yksi elämä jada-jada-jada, joten siitä täytyy ottaa kaikki irti, vaikka hammasta purren. Täydellisen onnen takaa on löydettävä vielä täydellisempi onni, vaikka etsinnän lomassa siitä ei ehtisi nauttia sekunttiakaan.


Maailmankuva ei riitä

Pohtiessani erilaisia historiallisia elämäntarkoituksia, huomasin pian ettei puhe "maailmankuvasta" riitä. Kahdella ihmisellä voi olla hyvinkin samanlainen elämänkatsomus, mutta tyystin erilainen peripeli.

Ensinnäkin peripelissä voidaan erottaa monia vakavuuden asteita: hieman kuten kahdella lääkäriksi valmistuvalla opiskelijalla. a) tekee hommia hiki hatussa ja lukee läpi yön, sekä b) lukee sen minkä tietää riittävän, näkee ystäviään, valmistautuu haasteeseen rentoutumalla. Kumpikin kokelas voi selviytyä samoilla tuloksilla, vaikka temperamentti tai perhetausta tai pelkotila tai mikä lie on hyvin erilainen.

Vastaavasti voisimme puhua uskovaisesta ja kiihkouskovaisesta. Kumpikin ajattelee, että kuoleman jälkeen he pääsevät paratiisiin, kunhan elävät hyvän elämän - toinen vain ottaa asian huomattavasti vakavammin. Ehkä hän ei ajattele, että "kaikki" pääsevät Taivaaseen, ainoastaan kourallinen valittuja.

Aloin miettiä peripeliä jo heti lukion jälkeen. Lukiossa en ollut oikeastaan juurikaan keskittynyt opiskeluun. Minua kiinnostivat enemmän tietokonepelit, tytöt, bileet, musiikin kuuntelu, juominen, tytöt... Motivaationi oli hajautettu - niin kuin useimmilla ystävillänikin. En ajatellut fanaattisesti, että elämälläni olisi yksi selkeä tarkoitus ja että minun pitäisi keskittyä siihen sataprosenttisesti.

Tavallaan olisi oikein sanoa, että vain hengasin ja kelluin, tai että "olin hämmennyksessä" tai "eksyksissä", kuten joskus uskonnollisten kuulee sanovan.

En nytkään ajattele, että oli paha asia olla eksyksissä, mutta ymmärrän paremmin sen, kuinka joillekin on hyvin tärkeää nähdä elämänsä suoraviivaisena kertomuksena, jossa on selkeitä välitavoitteita ja maali, jota kohti voi edetä suoraan, koukkailematta minne sattuu.

Tavallaan uskiksilla on meneillään oma kiva fantasiaroolipeli, joka on enemmän putkijuoksu kuin tämä meidän muiden hiekkalaatikko. Mikäs siinä. Kyse on vain erilaisista peripeleistä.


Relativismi ei oikein pelitä peripelinä

Aidon relativistin on jossain vaiheessa käytävä nihilismissä asti ennen kuin hän voi suhtautua kaikkeen maailmalliseen samalla uteliaalla sympatialla. Relativismi ei silti ole nihilismiä, kaukana siitä.

Tarkoitan siis sitä, että nähdäkseen maailman moninaisuuden kirkkaasti, ihmisen on luovuttava kaikista niistä valmiista näkökulmista, joihin hän on syntynyt. Jos jonkin oman näkökulmansa näkökulmasidonnaisuutta ei koskaan tule huomanneeksi, ei muiden näkökulmien näkökulmasidonnaisuutta voi tiedostaa ja ottaa vakavasti mahdollisena vaihtoehtoisena todellisuuden kokemisen tapana.

Jossain vaiheessa on oltava asiat niin viturallaan, ettei millään ole mitään väliä. Kaikki on yhdentekevää. Kaikki on valhetta. Kaiken läpi on nähty, kaikki on osoittautunut harhaksi, kaikki perimmäiset arvot on hylätty.

Ja sitten alkaa uuden maailmankuvan rakennus, tyhjältä pöydältä. Uuden moninäkökulmaisen, pluralistisen ja relativistisen häkkyrän pystyttäminen, joka kykenee samaistumaan mihin vain tarvittaessa: vaikka kuvittelemaan miltä tuntuu olla paskakikkare, joka roikkuu koiran takapuolikarvoissa. Taiteellinen vapaus asettua minkä tahansa arvon palvelukseen.

Sillä ei ole enää mitään tekemistä nihilismin kanssa. Nihilismi on nähty. Been there, done that.

Niin ei voi tietenkään elää. Ei ihminen kestä arvojensa jatkuvaa kelluttamista. Tarvitsemme kiinnekohtia. Meidän on vakuututtava siitä, että jokin tietty elämäntarkoitus on muita parempi. Relativismi, aivan samoin kuin nihilismi ei toimi perustana. Se ei ole kelpo peripeli. Se on enemmänkin metodi.

Relativismi ei ole asuinpaikka. Se on työpaikka. Sen avulla voi rinnastaa ja testata. Arvojen testilaboratorio. Yksin sen varassa ei voi elää, mutta taiteilijan on silti altistuttava sen luonnottomalle ilmakehälle. Muutoin hän lakkaa olemasta filosofi ja nero ja hänestä tulee tavallinen ihminen. Hän uskoo tiettyyn arvoon ja tekee tiettyä työtä, tietyllä vakavuudella.


Peruspelit

Kun ihminen ei edes mieti koko maailmankuvaa tai elämäntarkoitusta, se tarkoittaa että hän on kiinni peruspelissä. Näin voi jatkua vuosikausia. Asiat rullaavat ja tukka harmaantuu.

Aina sama juttu. Tarvitaan kriisi, jotta peruspeli keskeytyisi: työpaikan menetys, avioero, lähimmäisen kuolema. Tarvitaan mielettömät draaman voimat ennen kuin ihmisen saa tyrkättyä radaltaan.

Kriisin hetkellä ihminen alkaa tarkistaa peripeliään: onkohan se vielä tallella? Muulloin hän ei ole siitä edes tietoinen. Hän esittää itselleen nämä kysymykset: Onko suuntani oikea? Suhtaudunko työhöni tai parisuhteeseen tai terveyteeni sen ansaitsemalla vakavuudella? Pitäisikö minun viimeinkin laihduttaa tai kirjoittaa se kauan suunniteltu romaani? Ostaisinko purjeveneen? Matkustaisinko Intiaan?

Näillä kysymyksillä ei ole tietenkään yleensä mitään tekemistä perimmäisyyden kanssa. Ihminen vain yrittää paniikissa keksiä jotain muuta ajateltavaa, jotta hänen ei tarvitsisi tiedostaa lähestyvää kuolemaa.

Peripeli on kerrostuma erilaisia "varmuuden vuoksi parempi" tavoitteita. On parempi varmuuden vuoksi opiskella. Varmuuden vuoksi matkustella, varmuuden vuoksi opetella seksiä useamman partnerin kanssa, (ettei sitten ole ihan onneton, kun on aika kohdata se oikea). On parempi varmuuden vuoksi hankkia lapsia. Niitähän on vaikea hankkia sitten vanhempana, jos sen tajuaa elämäntehtäväkseen.

Varmuuden vuoksi me tätä elämää aika pitkälti elämme. Voi olla, että jonakin päivänä elämäntarkoituksemme näyttäytyy meille ja on hyvä että varmuuden vuoksi olemme silloin taitavia, varakkaita, terveitä ja monella virheellä viisastuneita.


Välipelit

Elämämme muodostuu jaksoista ja välitavoitteista. Kussakin etapissa on omat välipelinsä. Lukioiässä kuuluu ajatella valkoista lakkia, eikä vaivata päätään maailmanpolitiikalla tai ympäristökriiseillä. Kuuluu fokusoitua asetettuihin tavoitteisiin, eikä tavoitteiden ulkopuoliseen todellisuuteen. Tiedostaminen on nou-nou!

Intiassa oli aikoinaan tapana, että ylimystön miesten täytyi ensin hankkia vaimo ja perustaa perhe - ja vasta sitten sai opiskella filosofiaa ja lukea pyhiä kirjoituksia.

Vaarana oli, että älykkäimmät miehet eksyisivät jonnekin korkeamman viisauden poluille ja alkaisivat halveksua tavallista elämää. He eläisivät askeesissa, eivätkä toisi suvulle jälkikasvua. Buddhan elämäntarina on vain yksi variaatio tästä monesti toistuvasta tarinan kaavasta: palatsin muurien tarkoituksena on estää ihmistä tiedostamasta nälkää, sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Muurit eivät ole fyysisiä muureja vaan ihmisen psyykkeen defenssejä.

Tarinan Buddha itse asiassa toteuttaa yhteiskunnalliset minivelvollisuutensa. Hän ottaa vaimon, joka synnyttää lapsen - vasten sitten prinssi karkaa palatsista ja ryhtyy mystisemmän opin tielle.

Näin siis Intiassa 2500 vuotta sitten: ensin lapsia ja vasta sitten koulutusta. Tuona aikana tietenkään naisilla ei ollut edes mahdollisuutta laajamittaiseen opiskeluun. Jos olisi ollut, sääntö olisi varmaan ollut sama: ensin lapsia ja sitten koulutusta.

Jos elämässä on kylliksi välipelejä, ei koskaan edes ehdi tulla sellaista tyhjää kellumista, jonka aikana ehtisi kyseenalaistaa kaiken ja miettiä elämän tarkoitusta.

Laajamittainen elämän tarkoituksen miettiminen on tavallaan merkki siitä, että elämässä on jokin vialla. Tarkoituksen pitäisi olla ilmiselvä: ensin suoritan tämän välitavoitteen - ja sitten seuraavan välitavoitteen - ja kun kaikki velvollisuudet on suoritettu, sitten minä pohdin elämän tarkoitusta ja valaistun.

Parhaassa tapauksessa niin ei tietenkään ehdi koskaan tapahtua. Välitavoitteita on loputtomasti ja ne onnistuvat tehokkaasti suojelemaan meitä avaruuden ympäröivältä tyhjyydeltä.

Kilokaupalla korvauksia

Minulle soitettiin eilen autoliitosta. Ihmettelin, että miksi kummassa ne kalastelevat jäsenekseen ihmisiä, joilla ei ole eläessään ollut autoa missään rekisterissä. Hetken kesti, kunnes tajusin: nythän ne uhkaavat hallituksessa laskea kilometrikorvauksia. Liitoissa ja yhdistyksissä on tietenkin täysi sota päällä.

Päätin ottaa asiasta selvää. Ja huh-huh - täytyypä sanoa, että kyllä meitä julkisen liikenteen käyttäjiä on taas kusetettu. Ei mikään ihme, jos Suomessa kaikki koko ajan kulkevat omalla autolla - siitä maksetaan sen verran kivasti!

Kilometrikorvaukset eivät ole vain kohtuullisia - ne ovat pöyristyttävän korkeat. Autoilijoille maksetaan reipasta tuntipalkkaa pelkästä ajamisesta. Monilla aloilla autoilu tuottaa enemmän kuin itse työ.

Tässä pieniä laskelmia. Kilometrikorvauksia siis maksetaan nykyään 43 senttiä/kilometri. Jos ajaisin päivittäin 100 kilometriä, saisin 43 euroa reilun tunnin matkoista. Jos autoni kuluttaa 6 litraa satasella, menee bensaan 10 euroa. Jään siis voitolle 33 euroa. Kuukaudessa pelkistä matkoista tulee ansiota 600 euroa - siis enemmän kuin mitä maksetaan toimeentulotukea - tunnin pävittäisestä ajamisesta.

Vaikka ensin vähentää kilometriansioista auton hankintakulut sekä käyttökustannukset, tienaa ajamisella silti ihan kivasti. Jos ajokilometrejä tulee kuukaudessa yli tuhat, 43 sentin kilometrikorvaukset kattavat KAIKKI seuraavat asiat:

1) Bensakulut.
2) Auton hinnan kokonaisuudessaan, jos auto on maksanut 6000 euroa ja sitä käytetään kolme vuotta ennen kuin vaihdetaan uudempaan.
3) Autoverot, vakuutukset, katsastukset ynnä muut.
4) Käyttökustannusten jälkeen käteen jää 8-10 euron tuntiliksaa pelkästä ajamisesta. Tämä siis kaiken edellä jo mainitun lisäksi. Autoa työssään tarvitsevan ihmisen ei tarvitse pistää autoiluun penniäkään omaa rahaa, ellei hän halua ajaa uudella luksusautolla tai bensasyöpöllä hirviöllä.

Mitä järkeä on siis suunnitella jotain kimppakyytejä ja järkevämpää logistiikkaa, jos jokainen työssä autoaan tarvitseva saa siitä näin ruhtinaalliset edut?

Todennäköisesti tätä etuutta hyödynnetään jo törkeästi. Voin veikata, että moni yrittäjä keksii turhia matkoja saadakseen siten kustannettua ilmaisen auton ja ilmaiset bensat.

Kaikkien humanistien ja vihreiden ja vasemmistolaisten ja intellektuellien ja työttömien ja eläkeläisten ja opiskelijoiden ja ylipäänsä kaikkien järkevien ihmisten tulisi nyt tukea hallitusta siinä, että vaatimus kilometrikorvausten alentamisesta menee läpi.

Ihan hullu meininki.

Marski on uusi musta

Ylen Mannerheim-elokuvan idea on mielenkiintoinen, mutta itse asiassa yhtä erikoisia roolileikkejä on elokuvissa nähty jo aika monta kertaa.

Vasta muutama vuosi sitten Kate Blanchet esitti Bob Dylania elokuvassa I'm not there.

Entäs Bob?

Näyttelijävalinta herätti jonkin verran keskustelua, mutta enimmäkseen arviot olivat positiivisia. Samassa elokuvassa Dylania esitti kuusi tai seitsemän henkilöä ja Kate Blanchet oli yksi uskottavimmista. (Elokuva itsessään oli sekava ja puuduttavan tylsä muutamaa kohtausta lukuun ottamatta.)

Jos mennään ajassa taaksepäin niin löydetään vielä erikoisempia roolivalintoja. Vuonna 1973 Disney-elokuvan Robin Hood pääroolia esitti kettu.

Disneyn reilu ryöväri.

Joku voisi tietenkin huomauttaa, että Robin Hood on todennäköisesti täysin fiktiivinen hahmo, joten epäkohta ei ole niin suuri, Muutaman tuhannen vuoden päästä samaa voidaan ehkä epäillä myös marskista.

Ja sitä paitsi: jos Yle olisi tuottanut lastenanimaation, jossa Mannerheim olisi ollut eläin, kukaan tuskin olisi älähtänyt - tietenkin riippuen siitä, mikä eläin olisi kyseessä: koira, hevonen, kukko, leijona... vai ehkä sika?

Mitä järkeä esimerkiksi olisi tehdä Mannerheimista joku leijona, jos Suomessa ei edes ole leijonia? Sika varmasti ihonväriltään muistuttaisi eniten alkuperäistä kohdettaan.

Kalpea Jeesus.

Historiallista uskottavuutta on venytetty myös toiseen suuntaan. Jeesus Nasaretilaista on pitkään kuvattu paljon kalpeammaksi kuin voisi olettaa. Jordanian ja Galilean alueella elävät ihmiset ovat keskimäärin paljon tätä tummempia.

Ja jos ei kukaan ole vielä sattunut huomaamaan niin Aleksis Kivi oli hänen patsaansa perusteella eriskummallisen vihertävä.

Viheriäinen Aleksi.

Tämän huomattuani kävin läpi muutamia netissä toimivia antiikkiliikkeitä. Ei mennyt kauaakaan, kun jo löysin rintakuvan, jossa esiintyy vahvasti ruskettunut Mannerheim.

Tummanpuhuva Mannerheim.

Hyi häpeää.

Etuoikeutetut neekerit

Säilyttääkseen mielenterveytensä runoilijan on elettävä valheessa. Hänen on ajateltava: kyllä se tästä. Kirjoitan vain seuraavaksi vielä paremman kirjan ja kaikki muuttuu. Ihmiset kyllä muuttuvat, kyllä he lopulta ymmärtävät tämän työn arvon.

Mutta ei se käy niin. Eivät ihmiset yhtäkkiä luovu ennakkoluuloistaan. Jos kirja julkaistaan osastossa "runous", se on jo valmiiksi tuomittu. Sillä ei ole toivoa, vaikka se olisi kuinka hyvä tahansa - vaikka se olisi vuoden paras, vuosikymmenen paras, kaikkialla ylistetty. Parhaimmillaankaan se ei pärjäisi myynnissä keskinkertaiselle dekkarille.

Kun runokirja ilmestyy, se sijoitetaan kaupoissa perimmäiseen nurkkaan, piiloon ihmisten katseilta. Siellä sitä saavat selailla ne jotka uskaltavat. Edes pornoa ei kohdella yhtä suurella häveliäisyydellä.

"Runous", "runoelma", "runokokoelma", "runoja". Nämä ovat sanoja, jotka merkitsevät kirjalle miltei kuolemantuomiota.

Kustantajat tietävät tämän. Kirjakaupat tietävät tämän. Kukaan ei tee mitään taistellakseen ilmiötä vastaan. Hyvä jos runoutta edes julkaistaan. Ainakaan kustantajat eivät käytä varojaan runokokoelman markkinointiin. Se ei kannata. Kirja myisi ehkä 10 kpl enemmän. Suuret palkinnotkin merkitsevät vain 100 kappaleen kasvua myynnissä. 200 kappaleen sijaan kirjaa menee kaupaksi 300.

Kaikki ovat vaivihkaa hyväksyneet, että runous on outoa ja häpeällistä, eikä kiinnosta ketään. Runous on suomalaisen kirjallisuuden neekeri - tosin varsin etuoikeutettu neekeri. Runoilijoiden elämää helpotetaan apurahoilla, jotta he sentään eivät kuolisi nälkään. Apurahat ovat kulttuuripiirien myöntämä tasoitus. Ehkä siellä jossain runoilijoita sentään arvostetaan - tai ehkä heitä enemmänkin säälitään. Heidän myyntitilastonsa tunnetaan.

Olen käynyt varmaan likemmäs sadassa eri paikassa lausumassa runoja, ja aivan kaikkialla tilanne ei tietenkään ole synkkä. Suurimmista kaupungeista yleisöstä löytyy keski-ikäisten naisten lisäksi myös yliopisto-opiskelijoita ja hipstereitä - siis nuorisoa, jopa miehiä.

Muualla päin Suomea keski-ikäiset miehet yhä pakenevat paikalta pakokauhussa, jos he kuulevat että heille aiotaan lukea runoutta. Aivan konkreettisesti olen nähnyt koko salin tyhjenevän, kun yhtäkkiä kaikilla on äkillinen tarve päästä tupakalle tai vessaan. Runosta ei ole ehditty lausua sanaakaan, mutta on lausuttu jokin noista kauhistuttavista äänneyhdistelmistä: "runo", "runous, "runokokoelma", "runoilija" - sana, jonka merkityksen voi ymmärtää vain yhdellä tavoin: kipin kapin karkuun!

Penkkiurheilevan keskivertosuomalaisen olisi mahdotonta kuvitella saapuvan runotapahtumaan ilman vastaanhangoittelemista. Runokirjan laadulla ei ole mitään väliä, koska valtaosa kirjakauppojen asiakkaista eivät tule edes silmäilleeksi sitä. Heidän vaimonsa tietävät tämän kyllä. Siksi he enemmin ostavat joululahjaksi tai isänpäuväksi dekkarin.

Minua on ainakin 15 vuotta kiehtonut tämä ilmiö - tuo suunnaton vastustus ja inho. Toinen mikä minua suuresti kiinnostaa on syvälle pinttynyt käsitys, että runous tarkoittaa riimirunoutta. Elämme vuodessa 2012 ja yhä edelleen urheilutoimittajat ja television unelmahääparit tunnistavat runoksi vain tekstin, jossa on hassut loppusoinnut. Muunlaista runoutta en ole vielä televisiossa tai muissa massamedioissa kohdannut - paitsi tietenkin Runoraadissa, mikä on piristävä poikkeus ja pieni valonpilkahdus.

Runous voi tehdä ihmisen maineelle niin suurta pahaa, että hänen on jopa julkisesti ilmoitettava parantuneensa runoilemisesta. Esimerkiksi Timo Hännikäinen julkaisi kaksi runokokoelmaa ennen kuin kirjoitti tilityksen (minun on valitettavasti nyt myönnettävä, etten muista missä tämä kirjoitus julkaistiin ja milloin), jossa hän totesi saaneensa riittävästi runoudesta ja siirtyvänsä seuraavaksi muihin kirjallisuuden lajeihin. Runotilityksen jälkeen lienee vaatinut vähemmän rohkeutta ja henkistä ponnistelua puhua seksin puutteesta esseekokoelmassa Ilman.

Minua on joskus syytetty riidanhaastajaksi, kun olen halunnut nostaa esiin keskustelua runouden vihaamisesta ja spekuloinut sen syillä. Myönnän, että aloitukseni ovat monesti provokatiivisia, enkä pelkää myöskään osoitella yksittäisiä ihmisiä kalastellessani heistä reaktioita. Lisäksi saatan käyttää hyvinkin karskia kieltä kuvaillessani kuvitelmiani näistä ennakkoluuloista.

Moni tuntuu myös oikopäätä kuvittelevan, että ennakkoluuloista puhuminen vahvistaisi niitä. Pötyä. Harhaluulot on uskallettava tuoda näkyviin, jotta ne voidaan osoittaa virheelliseksi. Kaikki mahdolliset olkinuket, väärinymmärrykset, kateudet ja katkeruudet pitäisi saattaa päivänvaloon. Hyssyttely ja sievistely eivät auta ketään.

Jos muu ei tepsi, on arvailtava. Esitettävä ilkeitä spekulaatioita, piirrettävä karikatyyrejä runoilijoista, runonlukijoista ja runoutta vihaavista ihmisistä - kunnes joku uskaltaa sanoa ääneen mikä on hänen oma kokemuksensa, miltä hänestä tuntuu. Tällä hetkellä kukaan ei tee niin. Jopa lehtien lyhyet kirja-arvostelut välttävät puhumasta omasta kokemuksesta. Useimmiten ne vain toistavat hienoja lauseita kustantamon tiedotteesta.

Runous herättää ihmisissä täydellistä torjuntaa ja jopa aivan alkukantaisia reaktioita. Tietenkin minä haluan sörkkiä sellaista käytöstä ja selvittää mikä siinä on taustalla.

Välillä tuntuu, että olen kovin yksin vallankumoukseni kanssa. Useimmille runoutta rakastaville ihmisille tuntuu riittävän se, että heillä on muutamia ymmärtäjiä, esimerkiksi jonkinlainen kirjoittajaryhmä tai kirjallinen yhdistys. He ovat löytäneet jonkun, joka tykkää samoista asioista. Se riittää. Kun on puhe muista ihmisistä, he haluavat lähinnä unohtaa. He ovat kerran onnistuneet pakenemaan pienen paikkakunnan ahdasmielistä ilmapiiriä, eivätkä he halua kaivella menneitä.

Minulle se ei riitä. En aio mukavoitua sellaiseen maailmaan, jossa kirjoitan runon, ja saan sille Facebookissa muutaman tykkäyksen. Varsinkaan nyt se ei riitä, kun olen omin silmin saanut nähdä valtaisen muutoksen tapahtuvan vain muutamassa vuodessa.

Helsinki Poetry Connection on tehnyt sen todeksi: osoittanut, että runous voi kiinnostaa ihmisiä - että kerralla jopa 300 ihmistä voi saapua kuuntelemaan. Ja vielä tärkeämpää tässä muutoksessa on uudenlainen ilmapiiri, jossa lukuisat ihmiset uskaltautuvat itse esittämään omia runojaan. Pari sataa open mic -kävijää on jo ykkösdivarin jalkapallo-ottelun yleisöön verrattava joukko. Se on pieni kylä, ei vain muutama tykkäyksiä viljelevä kaveripiiri.

Kyse ei ole edes tykkäämisestä. En minä aja takaa sitä, että mielipiteistäni pitäisi laajemmin tykätä. Toivon vain, että voisin elää Suomessa, jossa taidetta ja kulttuuria kohtaan ei osoitettaisi barbaarista inhoa tai täydellistä välinpitämättömyyttä.

Runo on loppujen lopuksi vain repaleinen rykelmä sanoja. Joku on laittanut sanoja tiettyyn järjestykseen. Miksi sellaisesta teosta täytyy aina vain kehkeytyä kylmyyden ilmapiiri? Mikä on se voima, joka tässä maassa pitää yllä lyyristä jääkautta?

Paheksumisen taito

Olen vakavasti alkanut miettiä, pitäisikö masturbaatiota taas alkaa paheksua? Sehän kuulemma kuluttaa elämänvoimaa ja tekee nuorisosta velttoa. Vielä tuon oletuksen tukena ei kuitenkaan ole kylliksi tieteellistä näyttöä. Se on lähinnä hippien ja joogamestareiden vakaa näkemys: intiasta lainattu paheksumisen motiivi. Globaalia tuontitavaraa siis.

Paheksunnan on mielestäni ensiksi perustuttava tieteelliseen todistusaineistoon. Ei suinkaan ole syytä paheksua jotakin vain siksi, että se on ollut tapana. Tässä suhteessa en oikein osaa sijoittaa itseäni akselilla liberalismi vs. konservatismi. En niele kumpaankaan katsomusta sellaisenaan. Mielestäni kiellot ovat elämän oleellinen mauste, mutta en jaa konservatiivien näkemystä siitä, mitkä asiat tulisi kieltää. Olen siis ehkä jonkinlainen neokonservatiivi - tai ihan vain uuskieltäjä tai paheksuja.

Liberalismi on luonut koelaboratorion, joka on elämämme. Kuulumme niiden miljoonien onnettomien koe-eläinten joukkoon, jotka altistetaan vapaudelle. Hyväksi testatut arvot eivät ole meitä opastamassa: kaikki täytyy itse oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Toistaiseksi koe näyttää varmistaneen vain sen, että erehtymisen tilaisuuksia näyttäisi olevan miltei loputon määrä.

Konservatiivinen elämänmalli ei tunnu omimmalta useimmista - mutta ei myöskään täydellinen vapaus. Elämme siinä toivossa, että kokeen valvojat pian löytäisivät sopivan vapauden ja rajoitteiden suhteen ja viheltäisivät pelin päättyneeksi. Voisimme jälleen palata elämään, joka olisi sopivasti säädeltyä: johon kuuluisi suvaitsemisen osana myös oikea annos paheksuntaa.

Joitakin onnistuneita paheksuntakokeiluja on jo asetettu voimaan. Konservatiivien ja liberaalien yhteisestä vastustuksesta huolimatta me nykyään esimerkiksi saamme vapaasti paheksua lattialle sylkemistä sekä raskaana olevan naisen tupakoimista. Ai miten ihanaa iloa se tuottaakaan, kun näen pulleavatsaisen äidin rööki huulessa ja mutrustelen naamaani oikein sydämeni kyllyydestä. Vielä en ole uskaltanut päästellä kuuluvia tuhahduksia, mutta ehkä koittaa sekin päivä. Julkisessa vuorovaikutuksessahan on kyse on pitkälti terveen itsetunnon kehittämisestä.

Elämä ilman paheksuntaa on tuskin elämisen arvoista. Se on yksi syy miksi usein huomaan kannattavani vihreitä arvoja. Vihreät sentään osaavat paheksua, vaikka eivät ole konsevatiiveja. Monesti oikein vaistoan sen, kuinka konservatiiveja vituttaa: joku nuori hippityttö tulee ja heidän silmiensä edessä alkaa paheksua niin kuin vanha tekijä. Kyllä siinä turkiskauluksisen rouvan silmät muljahtavat kateudesta. Hänenhän se pitäisi saada paheksua nuorisoa eikä toisin päin!

Vihreät paheksuvat lihansyöntiä, yksityisautoilua ja mitä vielä. Tämä on kuitenkin melko kevyttä paheksuntaa, koska sitä yritetään levittää järkiperusteilla. Aitoa paheksuntaa ei koskaan perustella järjellä. Järkisyyt ovat ehkä olemassa, mutta ne ovat hautautuneet vuosisataisen paheksumisperinteen alle. Mestarien tietotaito ei perustu pahuuden ja hyvyyden perustelemiseen vaan he ovat ammattilaisia paheksumisen ilmaisemisessa. Suhde on hieman sama kuin säveltäjän ja kapelimestarin välillä: ei kapelimestari itse kirjoita teosta, hän vain tulkitsee sitä.

Paheksunnnan eleet yksinkertaisesti ovat niin suuret ja mahtavat, että kaikki ymmärtävät asian olevan paheksunnan arvoista. Perusteluja ei tarvita. Tällainen oli se tapa, jolla kunnon viktoriaanit paheksuivat: he ottivat kiinni suuresta mahastaa, heiluttivat partaista suutaan huulet mutrussa ja päästivät kammottavat brrrr-äänen, joka kuului kilometrien päähän kuin kiimaisen hirven kutsuhuuto. Voi niitä aikoja. Silloin ihmiset taatusti tiesivät paikkansa ja maailma oli turvallisen tuntuinen paikka elää.

Ei ehkä turvallinen, mutta turvallisen tuntuinen. Se juuri on tärkeintä: syntyi vaikutelma siitä, että jossain on joku viisas paheksumisen ammattilainen, joka tietää asiat paremmin ja varjelee maailmaa paheksunnan arvoisilta asioilta. Jos kaivat kyllin syvältä, saatat löytää myös järkisyyt, mutta ei sinun tarvitse kaivaa. Luota vain. Luottamus on yhteisön perusta.

Toivoni lepää nyt siinä, että tästä sekasortoiesta liberalismin kokeesta seuraa jotain parempaa. Vihreät kannattavat lippua, jota kannattaa seurata. Vanhaan ei ole paluuta. Menkäämme siis kohti uutta ja ehompaa paheksunnan aikakautta.

Joyce & Coelho

Facebookissa on nyt jokseenkin viikon ajan kohuttu pienenpienestä uutisesta, jossa Paulo Coelho on älähtänyt jotakin ohimenevää James Joycen Ulysseuksesta (tai Odysseuksesta, miten sen haluaakaan suomeksi kääntää). Coelhon mukaan Odysseus on vahingoittanut kirjallisuutta. Tässä ovat tarkalleen ottaen kaikki ne neljä argumenttia, jotka Coelhon äänihuulista värähtivät ilmoille - ja joita twitterit nyt ympäri maailmaa nyt sirkuttavat:

1. "I'm modern because I make the difficult seem easy, and so I can communicate with the whole world."

2.  "Today writers want to impress other writers."

3 A) "One of the books that caused great harm was James Joyce's Ulysses..."

3 B) "...which is pure style. There is nothing there. Stripped down, Ulysses is a twit."

Linkki: Guardianin artikkeli

Päätin kirjoittaa asiasta lähinnä siksi, että olen hyvin pettynyt omiin Facebook-kavereihini. Niin juuri. Facebook-kaverini, hävetkää!

Käytännössä kaikki tätä vähäpätöistä kohu-uutista kommentoineet ohimennen tehnyt tilapäivitykset ovat olleet vain jatkoa kirjailijan aloittamalle kirjailijan haukkumiselle. Coelho aloitti haukkumisen - nyt on siis meidän tilaisuutemme vuorostamme haukkua häntä! Coelho on populisti ja tyhmä kakka-aivo bälä-bälä-bälä...!

Reaktio on ollut yksipuolinen ja väärä. Tästä olisi kaksi tapaa edetä: ensinnäkin sivistynyt lukija voisi laatia puolustuksen ja osoittaa miksi James Joycen Odysseus on hyvä kirja. Sitä ei ole kukaan vielä tehnyt - siis omista Facebook-kavereistani - hävetkää!

Netissä sen on tietenkin moni jo ehtinyt tekemään. Hyvä netti! Hyi hyi kaikki Facebook-kaverini! Katsokaa nyt mitä netti teki ja ottakaa oppia!
Why Paulo Coelho is wrong...

In defence of Joyce...

Coelhos attack insults readers...

Kuten sanoin, on myös toinen tapa edetä: myöntää että surkuhupaisa 60 kielelle käännetty populisti on oikeassa ainakin yhdessä kohtaa, ellei useammassakin. Tämä on vaativa näkemys, sillä se täytyy perustella. Olen laiskalla tuulella, enkä ole ottanut lääkkeitäni, joten teen sen hutiloiden.


I 'm modern because...

Aloitetaan Coelhon ensimmäisestä väitteestä. Onko hän moderni syistä jotka hän luettelee? Tuskin sentään, tai sitten hän keksii ihan oman määritelmän modernismille. Jo paljon ennen modernia aikaa oli helppoa-vaikeaa, vaikeaa-helppoa, helppoa-helppoa ja vaikeaa-vaikeaa. Tälläisten sanojen pyörittely ei nähdäkseni auta meitä ymmärtämään modernia kirjallisuutta. Edes Ulysseus ei ole erityisen vaikea kirja. Se saattaa olla laaja ja monin paikoin pitkäveteinen, mutta ei niinkään vaikeasti ymmärrettävä. Ulysseuksen loppuun lukeminen saattaa osoittautua vaikeaksi tehtäväksi, mutta se on eri asia. En esimerkiksi ajattele, että tiskaaminen vaatisi taitoa, se on pikemminkin vaivalloista.

Olen lukenut Odysseuksesta pätkiä sieltä täältä, mutta kirja on jäänyt aina kesken. Alkemistin luin aikoinaan yhdeltä istumalta, koska se oli niin nopea. Se oli vähän kuin olisi lukenut novellin. Siinä ei tapahtunut paljon mitään, matkustettiin vain paikasta toiseen. Sanoisin, että Alkemisti oli helppo kirja - tosin Odysseukseen verrattuna se ei tuntunut edes kirjalta, enemmänkin Aku Ankan taskukirjalta. Kyllä kai nekin myyvät ihan kivasti ja joskus niissä käsitellään vaikeita asioita. En ollenkaan halua aliarvioida esimerkiksi Carl Barksin tai Don Rosan työtä. He ovat erittäin kunnioitettavia taiteilijoita, jotka ovat ruokkineet miljoonien kasvavien aikuisten mielikuvitusta.

Odysseuksen ja Alkemistin ero on hieman sama kuin laittaisi pöydälle vierekkäin yksittäisen paperinenäliinan ja raskaan työkalupakin. Voi olla että kummallakaan ei tee yhtään mitään pitkään aikaan, mutta sitten kun aika koittaa, myös nenäliina voi tulla tarpeeseen. Nenäliinoja myydään miljoonittain, aivan kuten taskukirjoja tai Coelhon romaaneja. Tarkoituksenani ei ole ollenkaan vähätellä nenäliinoja.

En myöskään usko, että Paulo Coelho olisi populisti. Moni käyttää sitä sanaa ymmärtämättä, ettei ole mahdollista olla populisti noin vain. Moni saattaa yrittää kirjoittaa kirjan, joka myisi miljoonittain, mutta ei se onnistu sillä tavoin. Tarvitaan jotakin, mitä kukaan ei ole selittää. Populisteja ovat kaikki ne, jotka yrittävät tehdä rahaa ja epäonnistuvat. Paulo Coelho ei ole populisti vaan mies, joka on taitava ammatissaan. Hän myy menestyksekkäästi nenäliinoja ja aku ankan taskukirjoja, joista on poistettu Aku Ankka, Roope ja veljenpojat.

Aku Ankka syntyi vasta 1930-luvulla. Tässä suhteessa Paulo Coelhon voidaan väittää olevan moderni kirjailija, vaikka hänen oma määritelmänsä modernista menikin poskelleen. "I'm modern..." Yksi piste siis hänelle oikeasta vastauksesta. Coelho johtaa 1-0.


Väite 2:  Kirjailijat haluavat tehdä vaikutuksen toisiin kirjailijoihin.

Kun kirjoitan, minua motivoi ajatus siitä, että käsittelen tärkeitä asioita: omakohtaisia kokemuksia tai epäkohtia, joista jonkun täytyisi uskaltaa puhua - oli muotona sittten runoutta, proosaa tai esseetä. Lukiessani modernistisia tekstejä, en toisinaan vaistoa mitään samanlaista motiivia niiden takaa. Tekstit tuntuvat olevan vain eräänlaista sirkusta, omilla taidoilla pätemistä ja yritystä tehdä vaikutus ihmisiin, jotka tuntevat tietyn taiteen tradition.

Olen käyttänyt lukuisia kertoja aivan samoja sanoja:  "writers want to impress other writers... there is nothing there." 

En ollenkaan usko, että James Joycen Odysseus olisi täyttä tyhjää. Siinähän on upeaa arjen kuvausta. Lisäksi liki tuhatsivuisen yhdenpäivänromaanin voi nähdä viestivän, kuinka paljon pieniä huomaamattomia tapahtumia jokainen arkinenkin päivä voi sisältää. Teos kehottaa meitä siis olemaan läsnä ja tiedostamaan tuon rikkauden. Kirja on kuitenkin tahtomattaan luonut myytin, jonka mukaan modernin kirjoittajan ei tarvitse sanoa mitään tai puhua mistään - että pelkkä muoto riittää, ja tyhjänpäiväinen lörpöttely.

Eihän se tietenkään riitä. Ainakaan ihmiset eivät Odysseuksen ilmestyttyä enää voi antaa kunniaa teokselle vain sen vaikeuden ja tyylikokeilujen tähden. Sehän olisi vain halpamaista Nobel-kirjailijan matkimista. Saamme itse asiassa kiittää James Joycea siitä, että hän teki sen ensimmäisenä ja nyt se on tehty: been there, done that!

Säälin silti kaikkia niitä kirjoittajia, jotka saavat päähänsä, että heidän tulisi pyrkiä toistamaan Joycen Odysseus. Mielummin näkisin, että huonot wannabe-kirjailijat kirjoittaisivat kuin Coelho - ainakin silloin heidän teoksensa pystyisi lukemaan nopeasti ja myös unohtamaan yhtä nopeasti.

Myönnän samaistuvani paljon läheisemmin Coelhoon kuin Joyceen. Haluan käsitellä vaikeita asioita. En tiedä haluanko tehdä niistä välttämättä yhtä helppoja, mutta en kieltäydy luettavuuden ja helpon lähestyttävyyden haasteesta, silloin kun tarve vaatii. Sisältö on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin muoto, mutta en usko että sisältöä voi käsitellä oikein, ellei muodon vaatimuksia ota lainkaan huomioon.

Kirjoittaessani en halua ajatella, että kirjoittaisin tavalliselle ihmiselle tai toiselle kirjailijalle. Haluan vain kirjoittaa asiaan ja asiasta pois. Vuosia kirjoitin ajatuksia vihkoon vain itseni iloksi. Kirjoitin, jotta muistaisin tai jotta unohtaisin. Mietin lukijaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun luen vanhoja tekstejä. Editoidessani niitä saatan valikoida joukosta sellaisia, jotka vetoavat minuun lukijana.

Muotokokeilut ja kokeellisuus ylipäänsä voivat olla leikillisyyttä ja omaksi iloksi tehtyjä harjoituksia. Ei kokeellisuus ole sama asia kuin "kirjoittaminen toisille kirjoittajille". Ne kuitenkin ulkopuolelta katsottuna liippaavat pelottavan lähelle kikkailua ja pätemistä. Kirjoittaja, joka väittää, ettei hän koskaan ole halunnut päteä kirjallisissa piireissä ja rehvastella taidoillaan, on teeskentelijä ja idiootti. Tietenkin on hetkiä jolloin tekemiseen livahtaa mukaan narsistisia mielihaluja - ne voivat hyvinkin olla toisisijainen motiivi myös silloin, kun ensisijaisena motiivina on sisältö ja vaikeiden asioiden tekeminen helpoksi.

Jälleen päädyn ristiritaan. Coelho on mielestäni oikeassa siinä, että "writers wan't to impress...", mutta en ajattele, että sellainen käänne olisi tapahtunut vasta modernina aikana - tai etenkään vasta Ulysseuksen julkaisemisen jälkeen. Ihmiset ovat aina halunneet päteä kollegojensa silmissä.

Riita puoliksi ja piste kummallekin: Coelho johtaa 2-1.


Mikä Odysseuksesta tekee vaarallisen?
 
Kirjallisuuteen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Monet ennakkoluuloista perustuvat myytteihin, mutta usein ne ovat myös aiheellisia. Kirjaa on helppo vihata sillä perusteella, että se vaikuttaa ensivilkaisun perusteella liian vaikealta tai liian helpolta. Tunnen ihmisiä kummastakin leiristä. Tunnen myös ihmisiä, jotka uppiniskaisen sinisilmäisesti väittävät, ettei mitään ennakkoluuloja ole olemassakaan. Tietenkin voimme taluttaa runoilijoita jääkiekko-ottelun väliajalla jäälle ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan - koska totta kai moderni runous kiinnostaa ihan kaikkia missä tahansa päin suomea.

Tähän itse asiassa liittyy yksi Coelhon kritiikin jyrkimmistä sivalluksista - tai niin ainakin itse tulkitsen, vaikka koko argumentti täytyisikin etsiä rivien välistä: Coelho tuntuu vaivihkaa esittävän, että Joyce ja kaikki Joycea ylistävät ihmiset ovat vastuussa ennakkoluulojen syntymisestä. Miljoonat ihmiset ovat yrittäneet lukea Ulysseusta, koska se kuuluu TOP-10 merkkiteoksiin - ja siitä on syntynyt niin pahat traumat, että he ovat lakanneet kokonaan lukemasta kirjoja!

Piiloargumentti 3C:
"Jos tuhoaisimme kaikki olemassaolevat Odysseuksen laitokset tai jos ainakin pitäisimme huolta, etteivät lapset vain altistu epämiellyttäville muotokokeiluille, voisimme jälleen palauttaa suuren yleisön halun lukea kirjoja? Palaisimme sivistyksen kultaisiin vuosiin, aikaan ennen Nintendoa ja Xboxia!"

Paulo Coelhon elämäntehtävä on osoittaa maailmalle, että modernien muotokokeilujen aika on päättynyt ja että me hänen johdollaan voimme jälleen turvata kirjallisuuden, jonka lukemiesta on tehty helppoa - niin vaikeita asioita kuin se käsitteleekin. Tässä elämäntehtävässään hän on onnistunut suurenmoisesti, ja nyt saavutettuaan kyllin merkittävän aseman, hän voi paljastaa lukijoilleen tehtävänsä luonteen ja varoittaa meitä koskaan koskemasta Odysseukseen - koska se on myrkyllinen ja iäksi traumatisoiva teos. Näin tehdessään hän turvaa kirjallisuuden tulevaisuuden ja auttaa kaikkia kanssakirjailijoitaan kultivoimalla lukijakuntia ympäri maailman.

Vaikka väite ei pitäisikään paikkaansa, tällaisilla ennakkoluuloilla on sijansa myös Suomessa. Esimerkiksi Juoppohullun päiväkirja on kirja, jonka voi ostaa ja lukea vain pelkästään vittuillakseen kaikille niille, joiden voi olettaa arvostavan oikeaa kirjallisuutta. Juha Vuorinen edustaa eräänlaista protestikirjallisuutta, joka tarkoituksellisesti kääntää perinteiset arvot nurinniskoin - niin kuin kaikki kunnon teinipunkkarit. Paulo Coelho ei siis suinkaan ole populisti vaan hän tahtoo tietoisesti edustaa oppositiota - sellaista oppositiota, joka kerää työstään hyvät rahat ja puhtaan omantunnon.


Vaikeuden sietämätön helppous ja toisin päin

Tämä saattaa olla nyt vaikeaa. En tiedä, miten vaikeaa tätä on lukea - ainakin ajatus oli vaikea muodostaa sanoiksi. Coelhon toteamukset herättävät helposti närää, koska ne eivät kohdistu kirjoittajien tiedostettuihin lähtökohtiin vaan pikemminkin sosiaalisista rakenteista syntyvään tahattomaan toimintaan. Ikään kuin kustannusalan ihmisiä yhdistäisi jonkinlainen filosofia tai normi, vaikka mitään sellaista normia ei kukaan tunnusta. Se ei varsinaisesti olekaan mikään meemi tai ideologia, vaan rakenteista johtuvaa valikoitumista.

Harry Salmenniemi kertoi muutama päivä sitten Sysmän kirjakylän haastattelussa, että hänen tekemiseensä vaikutti se, että hän toimi Tulen & savun päätoimittajana. Tiedän, että monet julkaisseista kirjailijoista ovat nykyään toimineet kustannustoimittajina tai päätoimittajina tai vähintään toimittajina. Lisäksi on melkeinpä sääntönä, että runoilija on myös opiskellut yliopistossa ja joutunut tenttejä varten lukemaan ison pinon klassikkokirjoja.

Salmenniemi kertoi, että hän halusi kirjoittaa erilaista runoutta, koska hän työssään leipääntyi siihen, että ihmiset lähettelivät toimitukseen tylsää ja normaalia runoutta. Hänestä siis tuli runoilija, koska hän kurkkuaan myöten kyllästyi runouteen. (Nämä eivät olleet tarkat sanat, mutta jotain tähän suuntaan.)

Kustantamoissa työskentelevä ihminen saattaa kokea samoin. Tavallinen kirjallisuus etoo häntä. Harry Salmenniemi ja kustannustoimittaja eivät välttämättä entuudestaan tunne toisiaan, mutta he tuntevat toisiaan kohtaan tietynlaista veljeyttä. Ja kun Salmenniemen käsikirjoitus saapuu kustantamoon, se hetättää huomiota, sillä se tuntuu virkistävästi poikkeavan normaalista tekstimassasta.

Ulkoapäin saattaa siis näyttää siltä, että kustannustoimittajalla ja runoilijalla on jokin yhteinen teoria tai että he ovat valmiiksi toistensa parhaita kavereita. Näin ei kuitenkaan ole. Heitä yhdistää pikemminkin samoihin asioihin kohdistuva viha. He vihaavat arkipäiväistä runoutta - juuri sitä runoutta, jota kansa kirjoittaa ja jota se ehkä myös saattaisi haluta lukea.

Ilman mitään filosofista pohjaa tällainen tilanne on ollut vallalla ainakin 1960-luvulta alkaen. Mikään lehti tai kustantamo ei julkaise tavallisten ihmisten tavallista runoutta, koska se etoo niitä ihmisiä, jotka joutuvat tuolla alalla työskentelemään. Kaikki julkaistu runous on enemmän tai vähemmän anti-runoutta ja tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa vittuilua, mutta kaikesta huolimatta sillä ole mitään tekemistä ideologioiden tai esteettisten hienouksien kanssa. Otetaan esimerkiksi katkelma Salmenniemen esikoisteoksesta virrata, että:

"kddkdghkjssijhnnaölslhölijh

ägä-ägä-ägä-ini-nini-niii!

plop-blop-gliiip!"

Teksti on hyvin pitkälle vietyä ja sofistikoitunutta vittuilua. Julkaisemalla tällaisen kirjan, kustantamo tahtoo ylväästi vittuilla koko kansalle - kostaa sen vaivan, jonka se joutuu näkemään kahlatessaan läpi satoja keskinkertaisia runokäsikirjoituksia. Yhdessä Salmenniemi ja Otavan kaunokirjallinen osasto huutavat: Me luimme läpi kaikki ne kammottavat keskinkertaiset runot, jotka te meille lähetitte - lukekaa te nyt vuorostanne läpi tämä ja kärsikää!

Coelho on siis jälleen kerran oikeassa, mutta vääristä syistä. Kirjailijat eivät kirjoita toisilleen. He kirjoittavat selkä päin kansaa - pyllistävät ja pierevät niin kovaa, että kakkapaakkuja lentää lukevien ihmisten naamalle.

Näin toimimalla kustantamot itse asiassa saavat myös synninpäästön. Toimittajat tietävät, että ne eivät voi hioa valmiiksi ja julkaista kaikkia ihmisten lähettämiä riipaisevia tarinoita. Tekstipinot ovat täynnä avunpyyntöjä, hätää ja kuvausta julmista epäkohdista. Tavalliset ihmiset tahtovat kirjoillaan suorittaa itselleen ja koko kansalle psykoanalyysiä, tuoda esiin vääryksiä ja korjata niitä. Ne ovat kirjoja, jotka tahtovat parantaa maailmaa. Ja kuitenkin sitä kaikkea on mahdotonta julkaista, minkälaisen sisällön siitä nostaisi esiin? Ainoana ratkaisuna vyöryävän sisällön edessä kustantamot kukin tahollaan kehittävät helpotusta tuovan estetiikan: julkaistaan vain kirjoja, joissa ei ole minkäänlaista sisältöä. Ne eivät sano mitään, ne eivät ole edes kieltä!

Täydellinen synninpäästö. Emme osaa valita, emme siis julkaise ketään tai mitään - vain kirjailijoita, jotka edustavat ei ketään, ei mitään. Yhdenkään pienen ihmisen ääni ei pääse kuuluviin, vain äänetön ääni, mielipuolinen melu ja kansan kasvoihin suunnatun pierun pihahdus.

Voimme Coelhon lailla kuvitella, että jonkinlaisen ratkaisun asiaan toisi se, jos tarttuisimme talikkoon ja sytyttäisimme soihtumme ja lähtisimme vihaisen väkijoukon mukana ajamaan kustantajat linnoistaan niin kuin Frankensteinin hirviön. Mutta mitään pysyvää ratkaisua se ei toisi. Kun nimittäisimme jonkun toimittamaan kustannustoimittajan työtä, hän jo muutamassa kuukaudessa leipääntyisi tavallisten kirjojen lukemiseen ja alkaisi kaivata jotakin erikoisempaa. Fetissien ja perversioiden syntymistä ei voi estää. Pohjimmiltaan me kaikki tiettyyn asemaan päästyämme haluaisimme vain pissata ja kakata tavallisten ihmisten päälle.


Lopuksi

Modernien muotokokeilujen taustoista voidaan tehdä monia arvailuja. Odysseus on oikeastaan varsin myöhäinen tulokas avant-gardessa, eikä kokeilevaa kirjallisuutta voi niputtaa yhden teorian alle. Ylipäänsä kirjoittamisen syyt ovat monimutkaiset myös niillä, jotka näyttäisivät kirjoittavan hyvin perinteiseen tyyliin.

Hauskinta on kuitenkin se, ettei kokeellisuus pelasta ketään ennakkoluuloilta ja leimaamiselta. Aivan samalla tavoin kokeellisuuden puolustajat leimaavat perinteisiä kirjoittajia populisteiksi tai pelkureiksi tai typeryksiksi kuin perinteisen kirjallisuuden tukijat leimaavat kokeellisia kirjoittajia kikkailijoiksi tai elitisteiksi tai teeskentelijöiksi, jotka eivät itsekään tiedä mitä he tahtovat ilmaista. Kaikki osapuolet ovat valmiita lyttäämään kirjan ensivilkaisun perusteella.

Eniten minua harmittaa se, että yrityksiä ainosti ymmärtää vastapuolta on erittäin vähän. Yleensä kaikkein paras keino keskustelun avaamiseksi olisi omien motiivien tunnustelu. Olen halunnut kirjoittaa auki omia kirjallisia motiivejani, vaikka ne eivät aina olisi kovin yleviä. Olen halunnut myös tehdä selväksi, jos en tykkää jostakin. Jos joku pyytää minua perustelemaan sanani, olen siihen aina valmis.

On väärin, että ihmiset - minä mukaan lukien - tekevät johtopäätöksiä Coelhon ajattelusta neljän irralisen lauseen perusteella. Nillittäminen ja vollottaminen paljastaa aina paljon enemmän puhujan itsensä kuin Coelhon tai Joycen maailmankuvasta.

Coelholla tietenkin olisi mahdollisuus vastata ympäri maailmaa kuuluvaan kritiikkiin, mutta sitä tuskin koskaan tapahtuu - tai jos se tapahtuukin niin Hesari ei ole siitä kiinnostunut. Paljon enemmän huomiota herättävät kontekstistaan irroitetut vihamieliseltä kuulostavat lauseet kuin perustellut filosofiset näkemykset. 


PS. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kannatan kyllä ajatusta runojen lausumisesta jääkiekko-otteluiden erätauolla.

Neljänneksi paras Star Wars -elokuva!

Alkuperäinen Tähtien Sota -trilogia on eräs 1900-luvun merkittävimmistä taideteoksista millään saralla. Elokuvien symboliarvo on mittaamaton, ja niitä on vaikea verrata muihin huippuleffoihin, kuten Kummisetään tai Kurosawan Ikiruun. Pikemminkin Star Wars rinnastuu Homeroksen Iliakseen, Shakespearen Hamletiin tai Wagnerin oopperoihin. Kyseessä ei ole vain elokuva vaan kansakuntia sykähdyttävä eepos ja mytologia.

Vaikka usein Star wars muistetaan krääsästä ja valosapelien viuhunnasta, missään nimessä se ei ole pelkkää scifi-rymistely. Ensimmäinen elokuva A New Hope esimerkiksi voitti 6 Oscaria, eikä tuohon aikaan ollut kuin yksi kategoria "erikostehosteille". Pystit menivät siis todellisille elokuva-alan ammattilaisille kuten leikkaajalle ja äänisuunnittelijalle.

Jos Star wars -leffojen keskinäistä järjestystä kysytään, melkein kaikki ovat samaa mieltä: paras on Imperiumin vastaisku, sitten tulee eka Star Wars (1977) ja sen jälkeen Jedin paluu. Uudemmat elokuvat tulevat kaukana perässä. Näkemys on niin yleinen, että siitä on vaikea edes keskustella.

Mutta mikä varsinaisesti ottaen on neljänneksi paras Star wars -elokuva? Aion antaa kysymykseen ehkä joitakin yllättävän, mutta lopulta täysin yksiselitteisen vastauksen.


Mitä jos se olisi Phantom menace?

En varmaan koskaan unohda sitä iltaa, kun Star wars oli palannut kuolleista ja kavereitteni kanssa odotin elokuvateatterissa alkutekstien ilmestymistä. Elokuva oli sykähdyttävä elämys, joka nosti tunteet pintaan. Nuo tunteet olivat vitutus, pettymys, katkeruus ja viha.

Nyt jälkikäteen ajattelen kuitenkin, että Phantom menace oli erittäin tärkeä elokuva, joka antoi perspektiiviä elämään. Se oli myös hyvin keskeinen sukupolvikokemus, ja olen joskus keskustellut tuntikausia siitä aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Saamme kokea suurta yhteenkuuluvaisuutta jakaessamme toisillemme ajan kultaamat pettymyksen tunteet.

Tärkein Phantom menacen vaikutus oli, että kankea alku loi pohjaa tuleville, paljon paremmille Star wars -elokuville. Ennen näiden uusien, kunnollisten elokuvien aikaa jouduimme kuitenkin kärsimään läpi vielä kaksi muuta ääliömäistä ja raivostuttavaa tekelettä. Minäkin katsoin ne siinä toivossa, että jonkin ihmeen ansiosta George Lucas olisi parantunut rahanahneudesta ja isomahaisesta velttoudesta. Seuraava episodi Attack of the clones (2002) oli yhtä typerä kuin ensimmäinenkin, ja episodi III Sith jotakin (2005) oli jo pieni suunta parempaan. Kolmas elokuva oli huono vain enimmäkseen, hetkittäin jopa keskinkertainen.


Unohdettuja helmiä

Nähtyäni kaikki kolme uutta elokuvaa, ajatteli hetken ajan, että ehkä neljänneksi paras elokuva ilmestyi jo vuonna 1984 nimellä Ewokkien taistelu. Siitä sentään tykkäsin lapsena ja se ei mitenkään voi olla niiin kammottava, vaikka Lucas ei vielä ole halunnut julkaista sitä DVD:nä.

Ewokki-elokuvia tuli itse asiassa kaksi, mutta jälkimmäistä ei Suomessa ole koskaan esitetty. Näin sen joskus Sky -kanavalta tai vastaavalta. Täytyy myöntää, että se oli jo aika kammottava. Lähinnä siinä kumminkin häiritsi erikoistehosteiden ja kuvan huono laatu. Juoni oli muistaakseni ihan ok: paljon epämääräistä vaeltelua metsässä.

Ewokien taistelu (1984)

Molemmissa Ewokki-elokuvissa on silmiinpistävää kuoleman läheisyys. Ensimmäisessä elokuvassa kuolee lopussa eräs keskeinen henkilöhahmo (en halua paljastaa liikaa) ja toisessa elokuvassa sitten kuoleekin ihan alusta saakka koko joukko ihmisiä ja ewokkeja. Lasten elokuvaksi se on melkoinen teurastus. Mikäköhän siinä oli takana, että 80-luvun lastenelokuvissa muutenkin olo traagisia menetyksiä. Päättymättömässä tarinassa esimerkiksi kuoli hevonen julmasti ja hitaasti hukkumalla suohon.

Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä Ewokeihin. Niitäkin parempia star wars -elokuvia nykyään löytyy.


Pelastaja Harry S. Plinkett

Jos luottaisimme pelkästään IMDB:n arvioon, olisi neljänneksi paras elokuva itse asiassa kaikista paras, ylivoimaisesti. Sen pisteet ovat nimittäin tällä hetkellä 9.8/10
Episode II arvostelu

Mike Stoklasa ja Rich Evans ansaitsisivat kourallisen palkintoja siitä hyvästä, että he ovat käytännössä leikanneet kolme kammottavaa Star Wars -elokuvaa paloiksi ja koonneet niistä kokonaan uuden, yllättävän mahtavan elokuvaelämyksen. Näiden dokumenttien katsominen hyvittää kaiken sen kärsimyksen, jota Episodien 1-III katsominen aikonaan aiheutti.

Red Letter Media on siis mitättömällä budjetilla, mutta asiantuntemuksella ja suurella vaivannäöllä luonut 4., 5. sekä 6. parhaat Tähtien sota -aiheiset elokuvat.

Kaikki arvostelut voi katsoa ilmaiseksi täältä:
Red Letter Media: Star Wars

VAROITUS: jokainen arvostelu on kokoillan elokuvan pituinen ja ne ovat LOISTAVIA! Jos aloitat yhden niin todennäköisesti jäät huomenna pois töistä, jotta ehtisit katsoa kaikki loputkin läpi saman tien. Kannattaa siis suunnitella aikataulut tarkkaan ennen kuin klikkaat linkkiä.

Indigo-lapset

Termi indigolapsi on new age hömppää, mutta siinä on taustalla tietty psykologinen havainto. Jotkin lapset käyttäytyvät kuin kuninkaalliset. He ovat kopeita ja osaavat manipuloida vanhempiaan. Heillä on jo nuorella iällä syntynyt vahva käsitys siitä, että kohtalo on määrännyt heidät suuriin tekoihin.

Tämä ei tarkoita, että indigolapsi olisi suuren mestarin inkarnaatio tai nero. Hän saattaa vain olla hemmoteltu ja megalomaaninen. Elämässä se ei välttmättä ole pahitteeksi. Me kaikki tarvitsemme annoksen tervettä itsepetosta ja uhoa. Indigolapsella vain sattuu olemaan poikkeuksellisen kehittynyt kyky elää optimistisissa harhaluuloissa. Hän on Kristus, pieni Buddha, tarinan Joukahainen, joka polleasti haastaa wanhan Väinämöisen kaksinkamppailuun.


Mitä meidän tulisi tietää indigolapsista?

Lootuskirja -nettisivuilla annetaan määritelmä, jonka perusteella indigolapsen voi tunnistaa:

1. He tulevat maailmaan ikään kuin kuninkaallisina (ja käyttäytyvät usein sen mukaisesti).

2. Heistä tuntuu, että he "ovat täällä ansiosta" ja ovat hämmästyneitä, kun muut eivät tunne samoin.

Onhan se hämmästyttävää, kun joku toinen onkin vaatimattomampi, ujompi ja passiivisempi.

3. Itsensä arvostaminen ei ole tärkeä asia. He kertovat usein vanhemmille "keitä he ovat".

Lapset usein kertovat vanhemmilleen, että nyt minä olen Peter Pan tai Robin Hood - tai "poliisi" tai "rosvo". Jos vanhemmat ihailevat Krishnaa tai Dalai Lamaa ja kertovat myyttisiä tarinoita lapsilleen, ei ole yllättävää jos lapsi juoksee pihalla ja huutaa "Minä olen Krishna, näytän teille!"

4. Heillä on vaikeuksia ehdottomina annettujen käskyjen suhteen (määrääminen ilman selitystä tai vaihtoehtoa).

5. He eivät yksinkertaisesti halua tehdä tiettyjä asioita, esimerkiksi jonottaminen on heille vaikeaa.

Heillä on toisin sanoen ADHD.Tosin jonottaminen voi olla vaikeaa kenelle tahansa.

6. He turhautuvat rituaalinomaisiin systeemeihin, jotka eivät vaadi luovaa ajattelua.

7. He keksivät usein parempia toimintatapoja niin kotona kuin koulussa, mikä saa heidät vaikuttamaan "järjestelmän murtajilta" (järjestelmään sopeutumattomilta).

Heillä on ADHD. Nyt se alkaa olla jo aika ilmeistä. Jos ennusteet käyvät toteen, heistä tulee rallikuskeja, rokkitähtiä tai runoilijoita.

8. He vaikuttavat asosiaalisilta, elleivät he ole relevantissa seurassa. Ellei heidän ympärillään ole muita vastaavaa tietoisuutta omaavia, he kääntyvät usein sisäänpäin ja heistä tuntuu, että muut eivät ymmärrä heitä. Koulu on heille usein tavattoman vaikeaa sosiaalisesti.

Vaihtoehtoisesti heillä voi olla myös Asperger.

9. He eivät suostu "syyllisyys"-kuriin ("Odota, kunnes isäsi tulee kotiin ja näkee, mitä olet tehnyt.").

Kukapa lapsi suostuisi syyllisyys-kuriin.

10. He eivät ujostele ilmoittaa, mitä he tarvitsevat.

Niin, he ovat lapsia, ja lisäksi hemmoteltuja ja ylimieisiä lapsia - mahdollisesti perheen ainoa lapsi - tai sekin on mahdollista etä vanhemmat tuntevat syyllisyyttä siitä, ettei heillä ole lapsilleen aikaa ja he korvaavat sen tottelemalla lastensa pyyntöjä ja venyttämällä rajoja.


Indigolapset tulevat, oletko valmis?

Lootuskirja kertoo, että indigolapset ovat aivan uusi ilmiö. Lasten käytöstä ei voi selittää vanhoilla termeillä, sillä aiemmin lasten aura oli eri värinen ja he synnynnäisesti tottelivat omia vanhempiaan.

"Nyt käsityksemme on seuraava:

1. Tämä ei ole amerikkalainen ilmiö. Olemme itse nähneet sen jo kolmessa maanosassa.

2. Se näyttää ylittävän kulttuurirajat (käsittäen monia kieliä)."

Varmasti lapsissa on yksilöllisiä eroja muuallakin kuin amerikassa. Itsevarmat lapset saattavat olla ikäisiään lahjakkaampia. Heillä on tuskin suuriakaan vaikeuksia manipuloida herkkäuskoisia aikuisia, jotka tahtovat löytää todisteita omille uskomuksilleen.

3. Se on välttänyt valtavirran huomion johtuen siitä, että se on aivan liian "kummallinen" tarkasteltavaksi psykologisen paradigman* näkökulmasta, joka omahyväisesti pitää ihmistä staattisena, muuttumattomana mallina. Yleensä yhteiskunnalla on taipumus uskoa evoluutioon, mutta vain menneessä aikamuodossa. Käsitys, että voisimme nähdä uudenlaisen inhimillisen tietoisuuden saapuvan nyt hitaasti planeetalle ja ilmentyvän lapsissamme, ylittää täysin vakiintuneen vanhoillisen ajattelun.

Psykologinen paradigma, joka pitää jokaista ihmistä standardimittaisena, varmaan ansaitseekin tulla kyseenalaistetuksi - sikäli kuin sellaista psykologiaa paljoakaan esiintyy.

4. Ilmiö laajenee – siitä tulee jatkuvasti lisää uutisia julkisuuteen.

5. Se on ollut olemassa kyllin kauan, niin että monet ammattilaiset alkavat havaita sen.

Etsivä löytää. Yleensä kun tulemme tietoiseksi tietystä ilmiöstä, alamme nähdä siitä merkkejä joka puolella. Meillä nyt uusi skeema, jota voimme soveltaa kokemukseemme. Maailma pommittaa meitä jatkuvasti informaatiolla, mutta näemme sen vain, minkä herkistymme näkemään.

On helppo löytää todisteita siitä, että indigolapsia on ollut kaikkina aikoina. Esimerkiksi lähes jokainen Herman Hessen romaani on kertomus "indigolapsesta". Kaikki hänen tarinansa alkavat romanttisella toitettelulla päähenkilön erityislaadusta ja kohtalon asettamasta kutsumuksesta, josta hän itse on tietoinen.

Ehkä indigolapsia on nykyään enemmän lähinä siksi, ettei vielä ennen 1960-lukua ollut mitään varsinaista nuorisokulttuuria. Nykyään itseensä uskoville nuorille tarjotaan paremmat mahdollisuudet itsensä todistamiseksi. Idolsin alkukarsinnat ovat esimerkiksi täynnä indigolapsia. Jotkut heistä loistavat taidoillaam, toiset vain herättävät huomiota surkuhupaisuudellaan.

Julkisen esiintymisen ja omien puheiden perusteella Janne Kortteinen on eräänlainen indigolapsi, samoin Miki Liukkonen. Onneksi he sattuvat olemaan myös lahjakkaita. Joskus julkisuuteen pääsee pelkällä mahtailulla ja showlla. Niin on aina ollut ja tulee olemaan - varsinkin kun tiettyjen tuntomerkkien matkimisella voi vakuuttaa monet sellaiset, jotka uskovat indigo-lapsiin ja vastaaviin jyrkkiin määritelmiin.


Aurasi väri määrää yhteiskuntaluokkasi

Googletin lisää indigo-lapsista ja löysin pari kiinnostavaa artikkelia. Tässä ensimmäisessä sanotaan suurinpiirtein samat asiat, jotka itsekin ehdin päätellä.

Helmi-blogi: kristallilapset:

"Kirjallisuuden mukaan indigo- ja kristallilapsilla on nykyisessä ihmiskunnan murrosvaiheessa kuitenkin erilaiset tehtävät. Indigoiden tarkoitus on hajottaa sellaiset yhteiskunnan rakenteet, jotka eivät enää toimi. Siksi indigot ovat luonteeltaan kapinallisia ja saattavat vaikuttaa rauhattomilta. Koulu ei heitä yleensä kiinnosta, eivätkä he jaksa keskittyä läksyihin. Indigolapsista kirjoittaneen amerikkalaisen Lee Carrollin mukaan heillä onkin usein virheellisesti ADHD-diagnoosi."

Tässä toisessa homma sitten meneekin jo aika överiksi. Melkoisiin johtopäätöksiin kiirehditään muutamien vihjeiden perusteella.

Ultra-lehti 2002:

"Likaiset lapset ovat näkyvin joukko tässä järjestelmässä. Heitäkin on ollut koko 1900-luvun ajan. Likaisilla lapsilla on epävarma olemus, joka "hakee" koko ajan apua. He ovat yleensä silmiinpistävän laihoja ja hoitamattoman näköisiä... He voivat olla ns. saatananpalvojia tai muuten anarkistisesti käyttäytyviä. He ovat yleensä harmaitten lasten ohjauksessa."

Tällaisten värianalyysien perusteella syntyisi aika pelottava yhteiskunta. Jotkut ovat syntyjään messiaita, toiset luokitellaan "likaisiksi" hyvin intuitiivisin tai mielivaltaisin perustein.

Ensin vanhemmat tietenkin idolisoivat omat lapsensa:

"Meillä indigo ilmoitti, että hän on Jeesus ja häntä pitää totella."

Ja sitten he korottavat myös itsensä: 

"Hopealapset ovat "valaistuneita" sieluja. Heitä on ollut jo koko 1900 luvun ajan. Heidän tehtävänään on olla indigoiden luottomiehiä ja tietyssä mielessä heidän rauhoittelijoitaan. Sen takia hopeaihmiset ovat monesti indigolasten vanhempia."

Oikeastaan tällä tavoin käyttäytyvät ihmiset ovat skeptikoille hyvin kallisarvoisia. Jos tänään vanhemmat voivat uskoa lapsensa olevan messias, se ehkä selittää miksi aikoinaan erään puusepän äiti vakuuttui poikansa erityislaatuisuudesta - ja kuinka tuon puhujanlahjoilla siunatun indigolapsen seuraan liittyi kalastajia ja muita opetuslapsia, joilla oli suuria odotuksia yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Voittamaton, pulppuava, omistautunut

Ratkaisevin seikka kirjailijaksi tulemisessa ei useinkaan liity siihen, kuinka hyvin kirjoittaa tai miten hyvän romaani-idean saattuu keksimään. Tunnen monia ihmisiä, jotka väittävät osaavansa kirjoittaa paremmin kuin keskiverto dekkaristit. Hyvällä todennäköisyydellä he ovat oikeassa, mutta se ei riitä. Saavatko he uhkauksiaan koskaan toteutettua, raaskivatko he uhrata elämästään puoli vuotta tappiolliseen projektiin?

Useimmille vähänkin elämässä kiinni oleville ihmisille puolenkin vuoden palkkatyöstä irtautuminen on suuri uhraus. Esikoiskirja ei mitenkään maksa takaisin siihen sijoitettua työtä. Laskutoimitus ei vain täsmää. Vaikka kirja olisi kohtalainen menestys, se ei tuota kirjoittajalleen kolmannestakaan siitä mitä tienaisi tavallisessa palkkatyössä.

Kirjan valmiiksi saattamisen syyt ovat tietenkin ihan toiset. Kirja on ehkä kerskailua, todistelua itselle ja kavereille. Kauan haaveiltu käsikirjoitus on ehkä syntynyt vaikeassa elämänvaiheessa, avioerossa tai urakriisissä. Se on ehkä pyrkimys kohottaa statusta tai saada seksiä. Se saattaa myös olla lapsuudenhaave, kuten purjevene tai Ferrari. Jos urheiluautoon on valmis uhraamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten omaan kirjaansa?

Kirjan saattaminen valmiiksi voi olla myös hyvin puhdistava kokemus. Se on demonien karisuttamista harteilta, päänsisäisten äänien hiljentämistä, lapsuudentraumojen käsittelemistä. Jos terapiasta on valmis maksamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten myös kirjoittamisen vaatimasta ajasta?

Kirjan kirjoittaminen vapauttaa jossittelusta ja katumuksesta. Eipähän enää tarvitse miettiä mitä jos. Nyt se on tehty, eikä tarvitse murehtia tekemättömästä. Jos ihminen on on valmis uhraamaan jotain elintasostaan saadakseen puhtaamman omantunnon, niin miksei myös oman kirjansa vuoksi?

Tavalliselle ihmiselle tämä usein riittää. Jos käsikirjoitusta ei mikään talo hyväksy valikoimaansa, se julkaistaan omakustanteena. Tulipahan tehtyä. Elämä jatkuu.


Parempi vai pakkomielteisempi?

Mutta sitten on niitä, joilla on lujempi vakaumus. Ehkä he lyövät läpi ja se velvoittaa heitä jatkamaan. Ehkä he ovat liikkeellä laajemmalla materiaalilla: pöytälaatikosta löytyy sata romaani-ideaa, eivätkä he anna periksi. Tai sitten heidän suunnitelmansa ulottuvat syvemmälle heidän identiteettinsä. He ovat jo lapsena päättäneet tulla kirjailijoiksi.

Voi tietenkin olla myös niin, että tavallinen elämä ei tarjoa heille vaihtoehtoja. He eivät sovellu muihin ammatteihin. Mihin palkkatyöhön he palaisivat, jos eivät kirjoittaisi?

Erilaisista motiiveistä muodostuvan pintakerroksen alla saattaa myös muhia ajatus neroudesta. Kirjoitan, koska se on kohtaloni. Minun tehtäväni on valaista tämän kansan tietä sen erämaavaelluksella!

Kirjallinen nerous on usein tuskaisaa. Se ei ole mikään mukava velvollisuus. Kirjalliset nerot kärvistelevät oman neroutensa sapenkatkuisessa liemessä. He valittavat: oi, miksi synnyinkään neroksi! Heitä vaivaavat lukuisat nerouden ikävät lieveilmiöt, kuten moraaliton käytös, kusipäisyys, vaikeat rakkaussuhteet ja sukupuolitaudit.

Kirjallisen neron ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa. Hän saattaa vain loputtomasti valittaa sitä, että kirjoittaminen ei etene - tai että kaikki mitä hän kirjoittaa on täyttä paskaa! Kirjallisen neron koko tuotanto saattaa tiivistyä muutamaan vihaiseen kirjeeseen ja arkulliseen luonnoksia, joka poltettiin hänen viimeisestä pyynnöstään.


Kolme jokeria

Kirjailijan on oltava lujatahtoinen ja luova - sekä uskottava omaan menestykseensä.

Lujasti kirjailijuuteensa keskittyneillä, tuottoisilla ja usein myös kiinnostavilla persoonilla on pakassaan jokin kolmesta avain-kortista: Maanis-depessiivisyys, AD-HD tai Asperger. Monet tutkimukset viittaavat siihen, että ne eivät ole niinkään sairauksia, vaan sosiaalisia selviytymisstrategioita. Niihin kaikkiin liittyy uskomattomia etuja, jotka kirjailijan näkökulmasta ovat jokseenkin uskottavia.

Poikkeavuus ja ongelmakäyttäytyminen on kulttuurisesti määriteltyä. Nykyään perinteiset työ- ja perheyhteisöt on hajotettu ja ihmistä tarkastellaan yksiönä. Tällaisessa tarkastelutavassa tietynlainen poikkeavuus näyttäytyy häiriönä. Yksilö on sairas, koska hän ei kestä ajan henkisiä rasitteita - tai koska hän ei mukaudu - tai koska hän ei sopeudu aikatauluihin ja normeihin.

Kun eristetty, alistettu ja nöyryytetty ihminen masentuu, vika on tietenkin aivokemiassa. Ainoa varsinainen todiste tämän näkemyksen tueksi on se, että joku toinen ei samassa tilanteessa masentuisi. Hän on terve, koska hän ei oireile näkyvästi ja säilyttää työkykynsä.

Taiteilijayhteisöissä on aina ajateltu hieman toisin - tosin myös tämä riippuu paljon aikakaudesta ja yhteisöstä. Taustalla on kaksi tekijää: A) taiteilijat ovat outoja ja joskus myös kiinnostuneita outoudesta sekä B) taiteilijoilla on tapana ajatella toisin, silloinkin kun he ilmiselvästi ovat väärässä.

Kirjailijana uskallan puolustaa AD-HD:ta, Aspergeria tai maanis-depressiivisyyttä myös siksi, että nämä kaikki ryhmät ovat kirjailijoiden joukossa yliedustettuna. (Toki yliedustettuna ovat myös alkoholismi ja itsemurhat - mutta ei nyt mennä siihen.) Voidaan esittää lukuisia esimerkkitilanteita, joissa näistä poikkeavuuksista on etua. Käsittelen niitä ensin yhdessä ja sitten kutakin erikseen.


Älykkyys korreloi hulluuden kanssa?

Muista poikkeavilla ihmisillä on suurempi motivaatio todistaa kykynsä. Keskittymishäiriöstä tai masennuskausista kärsinyt henkilö on usein saavuttanut kouluaikanaan huonompia tuloksia kuin mihin hän älynsä puolesta kykenisi. Hänen suoritustensa taso ailahtelee, koska hän saattaa innostua väärästä asiasta tai ei ole jaksanut kuunnella ohjeita. Lapsi kyllä muutoin pysyisi vauhdissa mukana, mutta eksyy monenlaisille omille kiertoteille.

Suomen Mensa julkaisi jokunen vuosi sitten jäsentutkimuksen, joissa monenlaisten erityisryhmien yliedustus todennettiin. Mensassa on siis enemmän "häiriöisiä" ihmisiä kuin normaaliväestössä. Näiden tilastojen selittämiseen ei välttämättä tarvitse Mensa-tason älyä. Arkijärki ja psykologinen vaisto riittänee.

Ensinnäkin kahdesta hyvin älykkäästä ihmisestä Mensan testiin hakeutuu todennäköisemmin se, joka ei ole pärjännyt yhtä hyvin koulussa tai työelämässä. Molemmilla on sama todennäköisyys läpäistä koe, mutta toisella on suurempi motivaatio hakeutua testiin ja todistaa kykynsä. Jos Saara on jo valmiiksi viiden laudaturin ylioppilas, yliopiston tutkija tai Nokian insinööri, hän tuskin kaipaa lisätodisteita. Mensan jäsenyydessä olisi vain se ylimääräinen vaara, että joku olettaa hänen olevan tärkeilijä.

Toinen tilastoa vääristävä seikka on se, että Mensan jäsen herkemmin myöntää olevansa masentunut tai keskittymishäiriöinen. Hänen itsetuntonsa kestää paremmin henkisten ja sosiaalisten ongelmien kohtaamisen - ja sitä paitsi kulttuurissamme elää vahvana myytti, jonka mukaan nerot ovat aina jotenkin hulluja. Mensalainen, joka tunnustaa olevansa bipolaarinen tai keskittymishäiriöinen, tukee tätä myyttiä.

Jos tällaiset tilastoa vääristävät seikat otetaan huomioon... kysymys jää silti avoimeksi. On mahdoton määrittää niiden painoarvoa tuosta vain, nojatuolista käsin.


Näkökulmia tekemiseen

Taiteilijat lähes poikkeuksetta ovat jotenkin poikkeavia. Jos taiteilija on liian tavallinen, hänen täytyy suorastaan alkaa puolustella omaa normaalisuuttaan. Siitä on jotain perin epäilyttävää. Huojennumme vasta, kun hän toikkaroi kännissä tai saa jonkin näkyvän hermoromahduksen. Niin sitä pitää. Olihan se vähän hullu sittenkin.
Poikkeavuus voi olla myös ovela rooli. Se auttaa helpommin saamaan sen anteeksi, jos poikkeaa normeista. Mutta poikkevuus ei aina ole vain showta ja keinottelua. Lähtökohtainen erilaisuus voi ajaa ihmisen kokeilemaan ja ottamaan riskejä. Häntä ei välttämättä hyväksytä kaikkialla muiden joukkoon. Niinpä hänen on opittava erityistaitoja. Poikkeavat viritykset pääkopassa auttavat myös pääsemään yleisten ajattelutapojen ulkopuolelle: näkemään tavallisen elämän suhteellisuudet ja sidonnaisuudet.

Sivullisuus jo itsessään liitetään kirjailijan välttämättömiin piirteisiin. Kirjailija on tarkkailija, joka dokumentoi tai tulkitsee muiden onnekkaampien elämää. Samoin tekee muotokuvamaalari tai kansallista itsetutkiskelua suorittava iskelmälaulaja. (1900-luvulta alkaen taiteilija on toki yhä useammin olla piikki tavallisuuden lihassa. Hän on satiirikko ja ilonpilaaja, jonka teokset lähinnä herättävät pahaa mieltä kunnon ihmisissä.)

Kriisit ja vaikeudet elämässä saattavat hetkellisesti saattaa elämäntarinan sijoiltaan. Ihminen joutuu eräänlaiseen liminaalitilaan, jossa hänen täytyy punnita arvojaan ja ehkä jopa epäillä varmoina pitämiään totuuksia. Kyllin monta tällaista katkosta ja melkein kuka tahansa saattaa herkistyä taiteilemiselle - siksi perheessä esiintyvät sairaukset voivat suunnata hyvin tavallistakin ihmistä taiteilijan. Poikkeaman syy saattaa siis olla pikemminkin perheen sisällä kuin itse henkilössä. Jos ei adhd tai asperger, niin ehkä sitten koulukiusattu tai orpo.

Erilaisella ja haavoittuneella saattaa olla huutava tarve löytää ymmärtäjiä. Taide voi tarjota siihen mahdollisuuksia - tai ainakin se antaa sen suuntaisia lupauksia.


A. Maanisuutta (ja miksei depressiotakin)

Osoitteessa Poliklinikka.fi kuvaillaan maanis-depressiivisyyden maanisesta vaihetta näin:

"Maniajakson oireita ovat huomattavan kohonnut mieliala, ärtyneisyys, uhkarohkeus, toimeliaisuuden lisääntyminen ja fyysinen rauhattomuus. Maanisella ihmisellä itsetunto on koholla ja hän tuntee suoriutuvansa mistä tahansa. Omakuva on saattanut muuttua, jolloin hänellä voi olla suuruuskuvitelmia (= grandiositeetti). Hän ei tiedosta olevansa sairas eikä osaa suhteuttaa omia tekojaan todellisuuteen tai muihin realiteetteihin. Ilman omaa arvostelukykyä maaninen ihminen pystyy aiheuttamaan suurta haittaa itselleen sekä myös sivullisille. Ajatustoiminta on yleensä kiihtynyttä ja henkilö on puhelias ja vähäuninen."

Ilman tiettyä innostusta ja omistautumista tuskin olisi syntynyt monia historian mestariteoksia. Terve ihminen muistaisi huolehtia terveydestään, taloudestaan ja ystävyyssuhteistaan, eikä puristaisi itsestään irti liikoja projektille, jonka menestyksestä ei ole mitään takuuta.

Maanis-depressiivisyys on vahvasti periytyvä ominaisuus ja se tuskin olisi niin yleistä, jos se ainoastaan heikentäisi yksilön kelpoisuutta.

Hyvät puolet:

Valtava tunneskaala: tarttuvan energinen riemu ja syvä, murskaava suru. Tsaikovsky ja monet muut säveltäjät liikkuvat inhimillisten tunteiden äärirajoilla. Emootiot ovat uskottavan puhtaita ja pelkistettyjä – niissä ei ole turhia harmaan sävyjä vaan kirkkaat värit. Musta on mustaa. Eino Leino kutsui maanis-depressiivisyyttään jumalten keinuksi.

Voittamattomuus: Manian alkuvaiheissa taiteilija kykenee pitkiin yhtäjaksoisiin ponnisteluihin taitojensa äärirajoilla. Vasta uupumus, univaje ja päihteiden käyttö saavat aikaan sekavuutta ja vainoharhaa, lopulta henkisen romahduksen.

Karisma: Valtava itseluottamus ja väkevät tunteet tekevät henkilöstä silmiinpistävän. Kaikkien katse kiinnittyy tähän erikoiseen ja säteilevään persoonaan. Mikään kollektiivinen normisto ei tunnu pidättelevän häntä. Hän säätää omat lakinsa ja usein monet ympäröivä tunnelma pikemminkin taipuu hänen tahtoonsa.

Masennuksesta ammennettu järkkymätön tahto: joskus itsemurhaa-ajatusten ja miltei kuoleman porteillä käytyään ihminen ei helpostikaan välitä pienistä asioista. Milloin tahansa saattaa iskeä seuraava itsetuhoinen ahdistus – ja eikö elämä kuitenkin ole turhuuksien turhuutta. Jos tehdään taidetta niin tehdään sitten kunnolla – ja jos juhlitaan niin juhlitaan kuin viimeistä päivää!

Huonot puolet:

Taipumus dramaattiseen projektien keskenjättämiseen, jos jokin pieni asia menee pieleen ja siitä seuraa valtaisa liioittelu ja vainoharhainen olosuhteiden syyttäminen.

Taipumus sanoa harkitsemattomia asioita, polttaa siltoja takana, häipyä kesken kaiken tai muuttaa mielensä yhtäkkisesti.

Taipumus julistaa kaikki aiemmat työt epäonnistuneiksi ja jopa tuhota monien kuukausien työ epätoivoisessa ahdistuksessa.

Taipumus luomiskausiin, joiden välillä tyyli muuttuu silmiinpistävästi. Vanha tyyli on jo koettu, siihen ei voi palata. Taiteilija on kuollut ja syntynyt uudelleen toisena.

Huomattavasti kohonnut itsemurhariski.

Päätön rakastuminen, traaginen eroaminen, uusi rakastuminen. Toistuvat väärät valinnat elämässä, mutta myös uskallusta tarttua tilaisuuksiin.

Kuuluisia bipolaarisia taiteilijoita, usein laulajia tai näyttelijöitä:

Robert Downey jr. Hän esittää usein röyhkeitä ja narsistisia henkilöhahmoja, kuten Iron man. Hänen karismansa perustuu pitkälti hänen läpikuultavaan maanisuuteensa. Arvelin, ettei tuo tyyppi ole ihan tasapainoinen heti ensimmäisellä kerralla kun näin hänet elokuvassa.
Stephen Fry. Esittää myöskin usein hyvin diivailevia ja yli-itsevarmoja roolihahmoja. Hän juonsi joskus tv-sarjan, joka käsitteli maanis-depressiivisyyttä. Parhaina hetkinään maanikot tuntevat itsensä voittamattomiksi ja ovat hyvin karismaattisia. Kulissien takana he luhistuvat tai saavat dramaattisia kohtauksia, jossa julistavat omaa mitättömyyttään ja uhkaavat tappaa itsensä. Heidän haavoittuvaisuutensa voi olla osa heidän sosiaalista menestystään. Ohjaajat, tuottajat ja lähellä olevat empaattiset ihmiset pyrkivät tukemaan heitä heikkoina hetkinä ja syntyy lujia ystävyyssuhteita.
Vincent van Goght, Nietzsche, Edvard Munch (maalannut Huudon), Axl Rose, Curt Cobain, Amy Winehouse...


B. Asperger

Jotain voidaan päätellä jo siitä, että syndrooman määritellyt lääkäri Hans Asperger lisäsi tunnusmerkkeihin kohdan: "kehittynyt taiteellinen silmä". Steteotypioiden mukaan assarit ovat niitä hieman outoja, epäsosiaalisia, oudoista asioista kiinnostuneita, lievästi autistisia hyypiöitä, jotka jaksavat kyllä näpertää vuositolkulla jotain sikstuksen kappelia, mutta eivät eivät ole kiinnostuneita juoruista tai huolehdi omasta ulkonäöstään.

Aspergerin menestyksen syitä alkaa ymmärtämään todenteolla vasta, kun tajuaa kuinka paljon aikaa ja energiaa tavallinen ihminen kuluttaa teeskentelyyn ja muiden matkimiseen. Niin sanotut tavikset ovat kiinnostuneita vain siitä, mistä muutkin ovat kiinnostuneita. He pelkäävät olla erilaisia, omituisia. Heidän elämänsä on täynnä sosiaalisia normeja ja rooleja, jotka rajoittavat heitä.

Maanisdepressiivinen ylittää tavallisuuden joko nousemalla sen yläpuolelle tai putoamalla tavallisuuden pohjalle. Hän asustaa jumalten keinussa ja siksi hänen näkökenttänsä on muita laajempi. Hän uskaltaa, koska hänellä on maanista vimmaa - tai koska hän on niin ahdistunut, että on lakannut välittämästä.

Aspergerin ei tarvitse olla emotionaalisesti kilahtaneessa tilassa tehdäkseen jotain poikkeavaa. Hänen ajattelunsa vain lähtökohtaisesti kulkee erilaisia reittejä. En minä tiedä sen tarkemmin, kun en ole assi. Mutta tiedän kyllä kuinka paljon voimavaroja sosiaalisuus ja tavallisuuden esittäminen ihmiseltä voi viedä. Olen koulussa jo tuhlannut sopeutumiseen ja miellyttämiseen ihan kylliksi turhaa energiaa.

Aspergerin voi lisäksi tunnistaa siitä, että hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Assarit voivat myös kärsiä neuroottisuudesta tai perfektionismista herkemmin kuin muut. Tietyissä ammateissa se on tietenkin eduksi - toisissa taas rasitteeksi.

Heti kun luin Kalle Päätaloa, aloin epäillä vahvasti, että hän kuuluisi tähän ryhmään. Hän ensinnäkin julkaisi säännöllisesti, miltei mekaanisti. Siinä suhteessa hän muistutti toista assaria, Immanuel Kantia, jonka kerrotaan eläneet hämmästyttävän säännönmukaista elämää. Aspergereja yhdistää autismiin juuri se, että he kaipaavat elämäänsä rutiineja - ja osaavat hämmästyttävällä tavalla pitää niistä kiinni. Pitkäjänteisyys on osa samaa kuviota ja Michelangeloon jo viittasinkin. (Leonardo da Vinci taisi sen sijaan olla enemmänkin ad-hd. Da Vinci tunnetaan keskeneräisistä keksinnöistä ja loputtomista luonnoksista, kun taas Michelangelo keskittyi elämässään vain muutamiin massiivisiin projekteihin.)

Päätalon kirjat ovat hyvin yksityiskohtaisia ja hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän tarkkoja muistikuvia, vaikka niiden todenmukaisuutta on tietenkin vaikea arvioita. Meniköhän se ihan päivälleen juuri noin - ehkä joku on jo tutkinut asiaa ja osaisi sanoa, oliko Päätalolla suorastaan valokuvamuisti. Lisäksi Päätalo kuvaa arkaluontoisia ja häpeällisiä asioita omituisen tyynesti. Hän osaa hetkittäin heittäytyä mielentilaan, jossa häpeällä ja kunnialla ei ole mitään merkitystä elämän suuressa mittakaavassa. Häntä tuntuu leimaavan myös erikoinen ujous ja kiltteys aivan keskellä päätähuumaavan dramaattisia tilanteita. Kaikessa tässä on jotain silmäänpistävän aspergerilaista: pikkutarkkaa, etäännytettyä ja järjestelmällistä.

Aspergerin plussat ja miinukset:
+ Omistautuminen harjoittelulle.
+ Kyky työskennellä itsenäisesti.
+ Taipumus tarkkuuteen ja täsmällisyyteen.
+ Keskittymiskyky
+ Kyky toimia ilman tunnustuksia tai palkintoja, siis eräänlainen pyyteettömyys itselle tärkeiden harrastusten suhteen.
+ Rehellisyys, suoruus, vilpittömyys (jopa naiiviksi asti).
+ Hyvä muisti (normaaliväestöä useammin) tai muita erikoistaitoja.
+ Herkkyys, yksityiskohtien huomioiminen.
+ Perfektionismi.

- Perfektionismista johtuva neuroottisuus.
- Rutiineista johtuva pakkomielteisyys.
- Epäsosiaalisuus (tai silmiinpistävä outous vuorovaikutustilanteissa).
- Huonona hetkenä huono kuuntelija. Keskittyy liikaa omiin juttuihin.
- Vaikeus ymmärtää muiden tunteita, kehonkieltä tai hienovaraisia vihjeitä.
- Tarrautuminen, muutoksen vastustaminen ja heikko kaaoksensietokyky.
- Yliherkkyys ärsykkeille.

Lisäksi:
Monessa suhteessa adhd ja Aspergerin syndrooma ovat vastakkaisia ääripäitä. Ensimmäiset janoavat kyltymättömästi ärsykkeitä, eivätkä osaa luoda rutiineja, kun taas toiset vieroksuvat muutoksia ja jännitystä. Addi on spontaani, äänekäs ja kuriton, kun taas assi kiltti, herkkä ja keskittynyt.

Poikien kohdalla adhd:ta varmasti useammin katsotaan läpi sormien - ja vastaavasti assi-tyttö voi menestyä erinomaisesti koulussa. Toisin päin käännettynä kulttuurimme - tai ehkä kaikki kulttuurit - sietävät poikkeavuutta paljon huonommin. Jostain muistan lukeneeni, että tyttöjä herkemmin diagnosoidaan keskittymishäiriöisiksi tai ylivillkaiksi kuin aspergereiksi. Hiljaiset tytöt jäävät kouluissa vaille huomiota, mutta villi tyttö on heti saatava kuriin, jos ei muuten niin lääkkeillä.

Tunnettuja tai tunnistettavia asseja popkulttuurissa ja tosielämässä:
Mr. Spock (Star trek), Data (Star trek) Albert Einstein, Andy Warhol, Mr. Bean, Woody Allen (ainakin hänen roolihahmollaan), Bill Gates (kuulemma), David Byrne, Keanu Reeves (ilmeetön ja puhuu aina samalla monotonisella äänellä), Kafka, Wittgenstein, Paavo Haavikko, Aki Kaurismäki (huhujen mukaan, mutta kieltämättä Kaurismäen elokuvien puhekielisyys ja vähäsanaisuus viittaa siihen, samoin pakkomiekteinen tupakointi ja maneerit)...

Filosofit Bertrand Russell ja Wittgenstein ehkä tulivat läheisiksi siksi, että molemmissa oli autistisia piirteitä. Myös heidän loogiset tutkimusaiheensa kuulostavat normaalin ihmisen korvissa oudon pakkomielteisiltä ja tylsiltä.


C. ADHD

Sokrates oli AD-HD. Täysin päivänselvä tapaus. Hän ei saanut elämässään mitään valmiiksi, suututti vain kaikki ympärillään, kun uhmasi perinteisiä arvoja. Kirjailijoista: J. D. Salinger, jonka Sieppari ruispellossa on ehkä maailmankirjallisuuden paras kuvaus ad-hd-nuoren elämästä. Gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson on selvä AdHD - ja hän myönsi samaistuvansa vahvasti Siepparin päähenkilöön. Philip K. Dick myös helposti tunnistettava. Hän lääkitsi itseään amfetamiinilla kyetäkseen viimeistelemään romaaninsa.

Amfetamiinisuoloja käytetään yhä joissakin Amerikan osavaltioissa adhd-lääkkeenä. Yleisemmät Ritalin ja Concerta ovat myös amfetamiinijohdannaisia, tosin kaukaisia, ja niiden vaikutus on lähempänä vahvaa kahvia tai lievää kokaiinia. ADHD:n saattaakin tunnistaa siitä, että hänen aivonsa reagoi näihin piristeisiin eri tavalla kuin normaalin ihmisen. Hän rauhoittuu. Itse esimerkiksi käytän Concertaa lasten annoksena, aina kun haluan saada valmiiksi jonkin pitkäjänteisyyttä vaativan projektin. Lääkkeen ansiosta ei tulee liikaa häiritseviä ideoita ja päähänpistoja, kuten normaalisti. Maltan istua aloillani.

On syytä korostaa, että AH/HD  (tai ADD) ei tarkoita jatkuvaa keskittymättömyyttä. Usein on kyse pikemminkin liiasta keskittymisestä - ailahtelusta innostuksen ja laiskuuden välillä.

Itselläni liika luova innostus saa aikaan sen, että teen jatkuvasti monia asioita yhtä aikaa. Saan aikaiseksi paljon, mutta en koskaan mitään valmiiksi. Kun olen oikein keskittynyt johonkin, en kuule enkä näe mitään muuta. Muut ihmiset saattavat puhutella minua, mutta en hetkeksikään irtoa työstäni. En edes tajua, että siinä oli joku. Usein runoni syntyvät juuri tällaisessa hyperkeskittyneessä luomisen tilassa. Saan idean, kääntelen sitä mielessäni joka puolelle kuin AUTO-CAD ohjelmassa, kirjoitan kynä sauhuten, suttaan sanoja yli... inspiraatio iskee yllättäen ja kirjoitan sille paperille, joka sattuu olemaan käsillä. Kun vihdoin havahdun, olen saattanut ohittaa oman bussipysäkkini tai unohtaa tärkeän tapaamisen. Noin vain se käy. Niin se käy.

Lääke auttaa hillitsemään liiallista maanisuutta tekemisessä - mutta kuvaamani maanisuus on erilaista kuin maanis-depressiivisillä. Se kestää vain muutamia tunteja, kun taas oikeasti maaninen ihminen saattaa olla ylienergisessä tilassa viikkokausia, syömättä ja nukkumatta.

Ad-hd ei kuluta itseään samalla tavoin loppuun ja ajaudu masennukseen. Hän on maaninen pienissä erissä, käyttäen huomattavan paljon aikaa myös valikoivaan laiskuuteen. Ad-Hd on eräänlainen ajattelun pikajuoksija. Hän sprinttaa hirveällä kyydillä, mutta pian lihakset ovat hapoilla ja täytyy viettää pari päivää keräillen voimia. Yhtenä päivänä hän vain lojuu, toisena tekee töitä kuin hullu. Sellainen elämä ei oikein sovi yhteen nyky-yhteiskunnan normien kanssa. Töissä pitäisi näyttäytyä säännölliseen aikaan ja noudattaa määrättyä rytmiä.

Keskittymishäiriön itselääkintään käytetään usein alkoholia. Se johtuu siitä, että alkoholi vaikuttaa aivojen dopamiinituotantoon - ja se todellakin lieventää ad-hd:n jälkioireita, jotka johtuvat dopamiinin epätasapainosta. Alkoholi lievittää hermostuneisuutta ja auttaa keskittymään varsinkin pitkän innostuneen työrupeaman jälkeen. Tavallisetkin ihmiset tietävät, että oluttuoppiin on hyvä päättää se uuvuttava rupeama, joka alkaa vahvasta kahvista. Monet keskittymishäiriöiset taiteilijat väittävät olevansa pienessä humalassa tasapainoisempia ja selväjärkisempiä kuin normaalista. Joissain tapauksissa se voi olla mahdollista.

AD-HD:n plussat ja miinukset:
+ Paljon ideoita.
+ Omista ideoista johtuva oma-aloiteinen tekeminen.
+ Tylsistymisestä johtuva oma-alotteinen tekeminen.
+ Innostuksesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Silkasta sääntöjen uhmaamisesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Ovela sääntöjen kiertäminen, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Haluttomuus kuunnella ohjeita, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Kyky ajatella "out side the box", kuten laatikon sisällä sanonta kuuluu.
+ Innostuessaan saattaa kyetä innostamaan myös muita.
+ Saattaa olla hyvä huulenheittäjä, piristävä tyyppi, hauskaa seuraa (mutta yhtä hyvin myös ärsyttävä mekastaja, jonka pitäisi oppia tapoja). 

- Liian monen asian tekeminen yhtä aikaa.
- Motivaation lopahtaminen ja keskenjättäminen.
- Vaikeus aloittaa tai lopettaa sovittuna aikana. (Jää usein "odottamaan inspiraatiota".)
- Lörpöttely ja suun aukominen.
- Auktoriteettien uhmaaminen.
- Muita huomioimaton ja vaarallinen käyttäytyminen yli-innostuneessa tilassa.
- Jännityksen etsimisestä ja kärsimättömyydestä johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Auktoriteetin uhmaamisesta johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Vaikeus pitää kiinni aikatauluista, hajamielisyys ja lupausten unohtaminen.
- Itselääkintä alkoholilla, tauriinilla ja piristeillä. Tauriini ilmeisesti toimii, mutta yleensä energiajuomien yletön sokeri vain pahentaa nuorten mielialaa. Sokeri on paljon pahempi myrkky kuin kofeiini tai tauriini.

Lisäksi:

AD-HD:sta on syytä huomata, että hän voi olla myös arka ja epäsosiaalinen. Tällöin ei välttämättä osata tehdä oikeaa diagnoosia. Hänen levottomuutensa on päänsisäistä tai hän on pikemminkin ADD.
.
Tunnettuja henkilöitä, joilla on keskittymihäiriö:

Kpt. Kirk (Star trek), Edgar Allan Poe (joka oli todennäköisesti myös bipolaarinen, ne eivät sulje toisiaan pois), Peppi Pitkätossu, Eemeli, Ronja Ryövärintytät - siis useimmat Astrid Lindgrenin hahmot, mistä voisi olettaa että hänen suvussaan oli tällaisia taipumuksia.

Itse veikkaan myös näitä: George Byron (runoilija, seikkailija), John Lennon (kuriton koulussa, uhmasi koko ikänsä normeja ja auktoriteetteja ja puhui usein ärsyttäviä totuuksia), Lennon-McCartney-parista McCartney on enemmänkin aspergertyyppinen, tosin vain lievästi. Itse asiassa myös Harrisonilla ja Ringo Starilla on lieviä Asperger-piirteitä, ja Lennon on ainoa selvästi adhd-suunnan persoona.

Näyttelijät Jim Carrey ja Robin Williams sekä tv-kokki Jamie Oliver ovat ymmärtääkseni avoimesti puhuneet diagnoosistaan. Samoin Hjallis Harkimo. Se että Matti Nykänen olisi ADHD ei tarkoita, että kaikkien muidenkin julkisuudenhakuisten tyyppien pitäisi olla tunnettuja töppäilijöitä.

Star trekin draaman eräs peruskivistä on Spockin ja Kirkin välinen vuorovaikutus. Adhd-Kirk ja Asperger-Spock yrittävät koko sarjan läpi ymmärtää toisiaan. Sarjan psykologinen uskottavuus omalla tavallaan puolustaa sitä näkemystä, että ryhmätyössä erilaisuus on menestystekijä pikemminkin kuin häiriö. Star trek on tunnettu myös siitä, että se vetoaa suuresti nörtteihin ja muihin neuroepätyypillisiin. It takes 1 to know 1.


Loppuyhteenveto

Kaikki yllä käsitellyt häiriöt voivat olla sairaalloisen rajuja, mutta niiden taustalla ei välttämättä ole suoranaistaa sairautta: kehitysvammaa, aivovauriota yms. Jotkin tutkimukset perustuvat yhä vanhaan olettamukseen, että adhd olisi otsalohkon fyysinen vamma, ja tätä epätieteellistä käsitystä tukevat monet yksittäistapaukset. Kyse on kuitenkin lähinnä samanlaisista oireista kahden eri taustatekijän välillä - ja siten virheellisestä diagnoosista. Kehityshäiriöinen tai aivovamman saanut ihminen saattaa käyttäytyä spontaanisti ja kontrolloimattomasti, mutta se on eri asia kuin adhd. Adhd ei johdu fyysisestä aivokudoksen arpeumasta vaan erilaisesta dopamiininvasteesta. Tällöin adhd:n tunnistaa esimerkiksi siitä, miten hän reagoi amfetamiiniin, joka kiihdyttää aivojen dopamiinituotantoa. Aivovammasta johtuvaan levottomuuteen eivät lääkkeet vaikuta myönteisesti. Ne todennäköisesti saavat sekaisin olevan henkilön vain enemmän sekaisin.

Toinen vähintään yhtä harhaanjohtava tapa vaikeuttaa diagnooseja on luokitella kaikki oppimishäiriöiset tai uppiniskaiset lapset adhd:ksi - ilman mitään taustatutkimuksia. Lasten häiriökäyttäytyminen voi johtua myös hankalista kotiolosuhteista, traumoista tai kaverisuhteista. Nopeasti tuputetut adhd-lääkkeet voivat tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää.

Monet lääkärit ja tutkijat heijastavat puheissaan tavallisten ihmisten ennakkoluuloja. tämä lainaus on osoitteesta TriTolonen:

"Geenimutaatiot ovat ilmaantuneet ihmiskuntaan ehkä 100 000–150 000 vuotta sitten – ja esi-isiimme kenties jo miljoonia vuosia sitten –, ja ne ovat säilyneet ja jopa lisääntyneet ihmisen evoluution mukana. Tutkijat etsivät kaiken aikaa AD/HD:n takana olevia geenivirheitä ja niitä löytyy jatkuvastii lisää."

Ensin puhutaan mutaatiosta, ja todetaan sen olleen ehkä suotuisakin - mutta sitten lipsahtaa jo asenteellisempi sana "geenivirhe". Miksi silmien tai hiusten värin kohdalla puhutaan alleeleista, mutta jos kyse on adhd:sta niin kyse on häiriöstä, sairaudesta tai "geenivirheestä". Todennäköisesti adhd'ta esiintyy väestössä tietty otollinen määrä. Jos heitä olisi populaatiossa enemmän, se koettelisi yhteiskuntajärjestystä - jos taas vähemmän, se tukahduttaisi luovuutta.

TohtoriTolonen korjaa myöhemmin sanojaan:

"Edellä olevasta saattaa saada sellaisen virheellisen käsityksen, että AD/HD olisi pelkästään kielteinen ilmiö. Näin ei asianlaita suinkaan ole, sillä monet AD/HD-lapset ja -aikuiset ovat keskimääräistä lahjakkaampia, taiteellisempia ja luovempia ihmisiä. He pyrkivät elämässä eteenpäin, ovat uteliaita, joskus itsepäisiä ja kehittyviä yksilöitä."

"AD/HD ei siis ole pelkkä vitsaus, vaan mitä ilmeisimmin koko ihmiskuntaa hyödyttävä rikkaus, joka omalta osaltaan vie eteenpäin tieteitä, taiteita ja muita henkisen kehityksen kannalta arvokkaita asioita."

Neuropoikkeavuudet ovat siis persoonallisuustyyppejä tai aivotoiminnan strategioita, jotka hallittuina ja sopivissa olosuhteessa hyödyttävät merkittävästi työryhmää tai yksilöä, kunhan hän saa toimia suotuisassa roolissa. Mainitut taipumukset näyttäisivät usein olevan periytyviä. Niiden säilymisellä on siis varmastikin evoluutiset syynsä.

Poikkeavat yksilöt antavat suuremmalle ihmispopulaatiolle tiettyjä etuja - vaikkakin huomattavien riskien kera. Elleivät tietyt ihmiset kiinnostuisi erilaisista asioista ja ottaisi suuria riskejä, ei olisi löytöretkeilijöitä, vuorikiipeilijöitä, Nikola Teslan kaltaisia keksijöitä jne. Tästä syystä on pöyristyttävää, että monet kasvatustieteilijät ja lääkärit puhuvat erilaisista persoonallisuuksista "sairauksina". Toki heidän näkökulmastaan poikkeavuus voi olla häiriötekijä - mutta se on näkökulmakysymys, eikä kelpaaa tieteellisen diskurssin perusteluksi.

Jos minun pitäisi yhdellä sanalla määritellä, mikä yhdistää kaikkia näitä häiriintyneitä taiteilijatyyppejä, se sana olisi "terve piittaamattomuus" - mikä käänteisesti tarkoittaa valikoiva motivoitumista.

Piittaamattomuus mahdollistaa ihmeellisiä asioita. Ilman tavallisuuteen kohdistuvaa piittaamattomuutta ei olisi ylimääräisiä resursseja epätavalliselle. Asperger ei piittaa siitä mitä muut hänen ympärillään juoruilevat ja juonittelevat. Hän ei piittaa teeskentelystä. Maanis-depressiivinen ei piittaa todennäköisyyksistä - hän tavoittelee mahdotonta. AdHd ei piittää määräyksistä. Jos jokin on hänen mielestään tylsää, hän ei osaa keskittyä siihen. Hän piittaa vain siitä, mikä tuntuu jännittävältä - hänen mielestään, sillä hetkellä - superjännivältä, jännittävimmältä asialta koko maailmassa.

Taiteilijan on opittava piittaamattomuutta, oli hän sitten normaali (eli keskiarvon mukainen) tai ei. Hänen on osattava olla piittaamatta kriitikkojen arvioista, muiden mielipiteistä, esteettisistä säännöistä, taloudellisista vaikeuksista, köyhyydestä, kurjuudesta, jopa viinan loppumisesta. Asperger, adhd ja maanis-depressiivinen ovat jo lähtökohtaisesti pidemmällä piittaamattomuudessa, joten heidän matkansa taiteilijuuteen on muita lyhyempi.

PS. Assarit käyttävät tavallisista ihmisistä nerokasta nimitystä jästi.. ei kun nyt sekoitan, siis nentti, eli neurotyypillinen, neurologisesti normaali.

Linkki:
Neurotyypillinen

PS. Tämä on luonnosmainen, nopeasti sommiteltu kirjoitus. Pitäisi lukea vielä lisää tutkimuksia ja selata keskusteluja aiheeseen liittyvillä forumeilla. Nyt kirjoitin lähinnä muistinvaraisesti ja omiin intuitioihin nojaten. Vuosien varrella olen kyllä lukenut paljon tietokirjoja ja artikkeleja, mutta en ole tehnyt mitään muistiinpanoja. Tätä koko kirjoitusta ei olisi syntynyt, ellen nykyään osaisi suhtautua piittaamattomasti akateemisiin normeihin. Tämä ei siis ole tutkielma vaan vasta pohdiskelua.