Peripeli

Vuosina 2001-2003 kirjoitin esseekokoelmaa nimeltään Elämän tarkoitus. Kirjan suurin ongelma oli, että sain nopeasti sen likipitäen valmiiksi. Niinpä kadotin mielenkiintoni ja koko projekti unohtui vuosiksi.

Jälkikäteen olen huomannut monet tuolloin kehittämäni käsitteet hyödyllisiksi. Ongelma on lähinnä siinä, etten voi käyttää niitä, koska kukaan muu ei ole niistä kuullutkaan, eikä tunne niiden merkitystä. Varmaan minun pitäisi elvytellä kirjan teemoja, mutta aika ei koskaan tunnu riittävän.

Yhden käsitteen haluan kuitenkin erityisesti palauttaa mieleeni. Se on vain yksi sana, mutta siihen kytkeytyy paljon oleellista - tai ainakin siltä minusta tuntuu. Haluaisin ajatella, että se on omalle ajattelulleni yhtä keskeinen kuin vaikkapa käsitteet diskurssi, distinktio tai paradigma... (mitkä eivät välttämättä kovinkaan monelle ole muuta kuin turhia muotitermejä).


Elämälleni tarkoitus - minä vaadin!

Elämän tarkoitusta pohdittaessa tarvitaan paljon näkökulmia. Tarjolla olevilla käsitetyökaluilla ei päästä kovinkaan pitkälle. Elämän voi hahmottaa selviytymiseksi, peliksi, leikiksi, pyhäksi tehtäväksi, turhuuksien turhuudeksi ja vaikka miksi. Nykyään lienee vallalla relativistinen käsitys, jonka mukaan jokaisen täytyy itse antaa elämälleen tarkoitus.

Tällaisen elämäntarkoitusmääritelmän voisi nähdä hyvin elitistiseksi ja etuoikeutetuksi. Harvalla tämän planeetan olennoista on selviytymiskamppailun ohella niin paljon vapaata aikaa, että hän voisi hahmottaa eksistenssinsä perimmäisenä tarkoituksena olevan "itsensä toteuttaminen". Niin tai näin, joka tapauksessa Esa Saaristen ja Pekka Himasten ja kumppaneiden liirumlaarumi menee hyvin kaupaksi ylemmän keskiluokan semikoulutetuissa, joilla on tietty turvallinen asema, mutta silti - tai ehkä juuri siksi - elämä tuntuu vähän haasteettomalta ja tyhjältä.

Koska elämä itse ei lyö avokämmenellä naamaan ja esitä vaatimuksiaan, täytyy etuoikeutetun ihmisen lähteä itse elämänsä puheille ja vaatia selityksiä - vaatia että maailmankaikkeus huomioisi hänet ja tarjoaisi hänelle suuren haasteen - ennen kuin on liian myöhäistä. Onhan meillä vain tämä yksi elämä jada-jada-jada, joten siitä täytyy ottaa kaikki irti, vaikka hammasta purren. Täydellisen onnen takaa on löydettävä vielä täydellisempi onni, vaikka etsinnän lomassa siitä ei ehtisi nauttia sekunttiakaan.


Maailmankuva ei riitä

Pohtiessani erilaisia historiallisia elämäntarkoituksia, huomasin pian ettei puhe "maailmankuvasta" riitä. Kahdella ihmisellä voi olla hyvinkin samanlainen elämänkatsomus, mutta tyystin erilainen peripeli.

Ensinnäkin peripelissä voidaan erottaa monia vakavuuden asteita: hieman kuten kahdella lääkäriksi valmistuvalla opiskelijalla. a) tekee hommia hiki hatussa ja lukee läpi yön, sekä b) lukee sen minkä tietää riittävän, näkee ystäviään, valmistautuu haasteeseen rentoutumalla. Kumpikin kokelas voi selviytyä samoilla tuloksilla, vaikka temperamentti tai perhetausta tai pelkotila tai mikä lie on hyvin erilainen.

Vastaavasti voisimme puhua uskovaisesta ja kiihkouskovaisesta. Kumpikin ajattelee, että kuoleman jälkeen he pääsevät paratiisiin, kunhan elävät hyvän elämän - toinen vain ottaa asian huomattavasti vakavammin. Ehkä hän ei ajattele, että "kaikki" pääsevät Taivaaseen, ainoastaan kourallinen valittuja.

Aloin miettiä peripeliä jo heti lukion jälkeen. Lukiossa en ollut oikeastaan juurikaan keskittynyt opiskeluun. Minua kiinnostivat enemmän tietokonepelit, tytöt, bileet, musiikin kuuntelu, juominen, tytöt... Motivaationi oli hajautettu - niin kuin useimmilla ystävillänikin. En ajatellut fanaattisesti, että elämälläni olisi yksi selkeä tarkoitus ja että minun pitäisi keskittyä siihen sataprosenttisesti.

Tavallaan olisi oikein sanoa, että vain hengasin ja kelluin, tai että "olin hämmennyksessä" tai "eksyksissä", kuten joskus uskonnollisten kuulee sanovan.

En nytkään ajattele, että oli paha asia olla eksyksissä, mutta ymmärrän paremmin sen, kuinka joillekin on hyvin tärkeää nähdä elämänsä suoraviivaisena kertomuksena, jossa on selkeitä välitavoitteita ja maali, jota kohti voi edetä suoraan, koukkailematta minne sattuu.

Tavallaan uskiksilla on meneillään oma kiva fantasiaroolipeli, joka on enemmän putkijuoksu kuin tämä meidän muiden hiekkalaatikko. Mikäs siinä. Kyse on vain erilaisista peripeleistä.


Relativismi ei oikein pelitä peripelinä

Aidon relativistin on jossain vaiheessa käytävä nihilismissä asti ennen kuin hän voi suhtautua kaikkeen maailmalliseen samalla uteliaalla sympatialla. Relativismi ei silti ole nihilismiä, kaukana siitä.

Tarkoitan siis sitä, että nähdäkseen maailman moninaisuuden kirkkaasti, ihmisen on luovuttava kaikista niistä valmiista näkökulmista, joihin hän on syntynyt. Jos jonkin oman näkökulmansa näkökulmasidonnaisuutta ei koskaan tule huomanneeksi, ei muiden näkökulmien näkökulmasidonnaisuutta voi tiedostaa ja ottaa vakavasti mahdollisena vaihtoehtoisena todellisuuden kokemisen tapana.

Jossain vaiheessa on oltava asiat niin viturallaan, ettei millään ole mitään väliä. Kaikki on yhdentekevää. Kaikki on valhetta. Kaiken läpi on nähty, kaikki on osoittautunut harhaksi, kaikki perimmäiset arvot on hylätty.

Ja sitten alkaa uuden maailmankuvan rakennus, tyhjältä pöydältä. Uuden moninäkökulmaisen, pluralistisen ja relativistisen häkkyrän pystyttäminen, joka kykenee samaistumaan mihin vain tarvittaessa: vaikka kuvittelemaan miltä tuntuu olla paskakikkare, joka roikkuu koiran takapuolikarvoissa. Taiteellinen vapaus asettua minkä tahansa arvon palvelukseen.

Sillä ei ole enää mitään tekemistä nihilismin kanssa. Nihilismi on nähty. Been there, done that.

Niin ei voi tietenkään elää. Ei ihminen kestä arvojensa jatkuvaa kelluttamista. Tarvitsemme kiinnekohtia. Meidän on vakuututtava siitä, että jokin tietty elämäntarkoitus on muita parempi. Relativismi, aivan samoin kuin nihilismi ei toimi perustana. Se ei ole kelpo peripeli. Se on enemmänkin metodi.

Relativismi ei ole asuinpaikka. Se on työpaikka. Sen avulla voi rinnastaa ja testata. Arvojen testilaboratorio. Yksin sen varassa ei voi elää, mutta taiteilijan on silti altistuttava sen luonnottomalle ilmakehälle. Muutoin hän lakkaa olemasta filosofi ja nero ja hänestä tulee tavallinen ihminen. Hän uskoo tiettyyn arvoon ja tekee tiettyä työtä, tietyllä vakavuudella.


Peruspelit

Kun ihminen ei edes mieti koko maailmankuvaa tai elämäntarkoitusta, se tarkoittaa että hän on kiinni peruspelissä. Näin voi jatkua vuosikausia. Asiat rullaavat ja tukka harmaantuu.

Aina sama juttu. Tarvitaan kriisi, jotta peruspeli keskeytyisi: työpaikan menetys, avioero, lähimmäisen kuolema. Tarvitaan mielettömät draaman voimat ennen kuin ihmisen saa tyrkättyä radaltaan.

Kriisin hetkellä ihminen alkaa tarkistaa peripeliään: onkohan se vielä tallella? Muulloin hän ei ole siitä edes tietoinen. Hän esittää itselleen nämä kysymykset: Onko suuntani oikea? Suhtaudunko työhöni tai parisuhteeseen tai terveyteeni sen ansaitsemalla vakavuudella? Pitäisikö minun viimeinkin laihduttaa tai kirjoittaa se kauan suunniteltu romaani? Ostaisinko purjeveneen? Matkustaisinko Intiaan?

Näillä kysymyksillä ei ole tietenkään yleensä mitään tekemistä perimmäisyyden kanssa. Ihminen vain yrittää paniikissa keksiä jotain muuta ajateltavaa, jotta hänen ei tarvitsisi tiedostaa lähestyvää kuolemaa.

Peripeli on kerrostuma erilaisia "varmuuden vuoksi parempi" tavoitteita. On parempi varmuuden vuoksi opiskella. Varmuuden vuoksi matkustella, varmuuden vuoksi opetella seksiä useamman partnerin kanssa, (ettei sitten ole ihan onneton, kun on aika kohdata se oikea). On parempi varmuuden vuoksi hankkia lapsia. Niitähän on vaikea hankkia sitten vanhempana, jos sen tajuaa elämäntehtäväkseen.

Varmuuden vuoksi me tätä elämää aika pitkälti elämme. Voi olla, että jonakin päivänä elämäntarkoituksemme näyttäytyy meille ja on hyvä että varmuuden vuoksi olemme silloin taitavia, varakkaita, terveitä ja monella virheellä viisastuneita.


Välipelit

Elämämme muodostuu jaksoista ja välitavoitteista. Kussakin etapissa on omat välipelinsä. Lukioiässä kuuluu ajatella valkoista lakkia, eikä vaivata päätään maailmanpolitiikalla tai ympäristökriiseillä. Kuuluu fokusoitua asetettuihin tavoitteisiin, eikä tavoitteiden ulkopuoliseen todellisuuteen. Tiedostaminen on nou-nou!

Intiassa oli aikoinaan tapana, että ylimystön miesten täytyi ensin hankkia vaimo ja perustaa perhe - ja vasta sitten sai opiskella filosofiaa ja lukea pyhiä kirjoituksia.

Vaarana oli, että älykkäimmät miehet eksyisivät jonnekin korkeamman viisauden poluille ja alkaisivat halveksua tavallista elämää. He eläisivät askeesissa, eivätkä toisi suvulle jälkikasvua. Buddhan elämäntarina on vain yksi variaatio tästä monesti toistuvasta tarinan kaavasta: palatsin muurien tarkoituksena on estää ihmistä tiedostamasta nälkää, sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Muurit eivät ole fyysisiä muureja vaan ihmisen psyykkeen defenssejä.

Tarinan Buddha itse asiassa toteuttaa yhteiskunnalliset minivelvollisuutensa. Hän ottaa vaimon, joka synnyttää lapsen - vasten sitten prinssi karkaa palatsista ja ryhtyy mystisemmän opin tielle.

Näin siis Intiassa 2500 vuotta sitten: ensin lapsia ja vasta sitten koulutusta. Tuona aikana tietenkään naisilla ei ollut edes mahdollisuutta laajamittaiseen opiskeluun. Jos olisi ollut, sääntö olisi varmaan ollut sama: ensin lapsia ja sitten koulutusta.

Jos elämässä on kylliksi välipelejä, ei koskaan edes ehdi tulla sellaista tyhjää kellumista, jonka aikana ehtisi kyseenalaistaa kaiken ja miettiä elämän tarkoitusta.

Laajamittainen elämän tarkoituksen miettiminen on tavallaan merkki siitä, että elämässä on jokin vialla. Tarkoituksen pitäisi olla ilmiselvä: ensin suoritan tämän välitavoitteen - ja sitten seuraavan välitavoitteen - ja kun kaikki velvollisuudet on suoritettu, sitten minä pohdin elämän tarkoitusta ja valaistun.

Parhaassa tapauksessa niin ei tietenkään ehdi koskaan tapahtua. Välitavoitteita on loputtomasti ja ne onnistuvat tehokkaasti suojelemaan meitä avaruuden ympäröivältä tyhjyydeltä.