Pikkujättiläinen ei suometu

Suomalaisia on viime viikot hemmoteltu ties minkälaisilla tortuilla. Myös uutisotsikoissa tarjoillaan perinteisiä herkkuja.

Torta på torta.

Väitteet suomettumisesta eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Esimerkiksi vasta joulun alla Yle uutisoi Italian korruptiosta otsikolla:

YLE: Italia on EUn korruptoituneimpia maita

Jutussa varottiin sanomasta sanaakaan Venäjän korruptioluvuista. Uutisessa toki keskityttiin EU:hun, mutta en ole etsimälläkään löytänyt suomalaista suurta lehtitaloa, joka olisi uskaltanut viime vuosina kirjoittaa mitään Venäjän sijoituksesta Transparency Internationalin vertailussa.

Italia on ehkä häntäpäässä, jos katsoo Euroopan Unionin maita, mutta kumminkin sijalla 69.

Venäjä löytyy sijalta 136.

http://www.transparency.org/cpi2014/results

Koska kukaan ei ole uskaltanut julkaista uusimpia tutkimustuloksia, julkaisen niistä valikoiman ohessa:
1. Tanska
3. Suomi (huolimatta eräästä poliisin oikeudenkäynnistä tai ehkä se katsotaan hyväksi asiaksi, että poliisitkin joutuvat syytteeseen...?)
12. Saksa
37. Espanja
43. Kreikka
 
136. Venäjä

142. Ukraina

Kyllä. Luit oikein. Ukraina on jopa Venäjääkin korruptoituneempi valtio, vaikka kenties olet saanut suomalaisesta mediasta sen kuvan, että siellä asuu lähinnä rauhaa rakastavia smurffeja.

http://www.transparency.org/country#UKR

45 miljoonan asukkaan kääpiövaltio Ukraina taistelee uutisotsikoissa sinnikkäästi itseään sata kertaa mahtavampaa 142 miljoonan asukkaan Venäjää vastaan, jonka on satelliittikuvissa osoitettu siirtäneen alueelle muutama tuhat sotilasta.

Ukraina ei omin voimin kykene vastustamaan separatisteja, koska maan poliittinen järjestelmä on sekaisin ja kansalaisilta puuttuu taistelutahto.

Putinin ei tarvitse tehdä paljoakaan. Suomalainen media liioittelee ennen kaikkea kahta asiaa:
A) Ukrainan johdon halu omaksua läntiset arvot ja edistää demokratian kehitykseen.
B) Putinin kyky juonia.

Ukrainan korruptiosta ei uskalleta puhua, koska silloin pitäisi puhua Venäjän korruptiosta, mitä ei uskalleta tehdä. Venäjä täytyy saada näyttäytymään pahana ja se onnistuu paremmin, jos lukijat eivät tiedä, että Ukraina on ihan yhtä lailla läpeensä korruptoitunut valtio, jonka johtajien tai tiedotusvälineiden puheisiin ei voi lainkaan luottaa.

Ukrainan johdon vakuuttelujen ansiosta tiedämme esimerkiksi täysin kiistatta, ettei 45 miljoonan asukkaan Ukrainassa asu ensimmäistäkään natsia.

On absurdia edes kiistellä natsimielisten ihmisten olemassaolosta, koska fasistisia ääriryhmiä on kaikissa maissa, jopa Suomessa tai Tanskassa. Kyse ei ole totuudesta, vaan tarinankerronnasta ja Ukrainan imagosta, joka täytyy muokata EU- tai NATO-kelpoiseksi, vaikka se ei ole lähellä kumpaakaan.

Natsikysymys ei sitä paitsi edes liity siihen, voiko toisen maan alueelle lähettää omaa raskasta kalustoa. Ei tietenkään saa. En minä puolusta Putinin toimia, jos totean, että Ukrainan median tai poliitikkojen puheisiin ei kannata luottaa.

Opimme lapsena monenlaisia pelejä ja leikkejä, ja jos niissä on mukana useampia ihmisiä, lähes kaikki pelit alkavat siitä, että kukin valitsee puolensa.

Onko siis mikään ihme, jos aikuisenakin lähestymme jokaista kirjoitusta ajatuksella: onko tuo ihminen meidän puolellamme vai meitä vastaan?


Putin: "Ich bin ein kriminal"

Putinin toimet eivät ole oikeutettuja, mutta samaan aikaan tulisi kysyä, miksi Krimin väestön vaatimusta kansanäänestyksestä ei ole voinut kannattaa kriisin aikana, kun Krimin asukkaat ovat toivonut sellaista useiden vuosien ajan, ja aiemminmyös Yle ja muut Suomen mediat kirjoittivat kriminvenäläisten huonosta kohtelusta.

Monet suomalaiset luulevat tietävänsä, että krimin asukkaat aivopestiin kannattamaan kansanäänestystä, koska toimittajamme ovat uskoneet ja esittänyt Ukrainan version tarinasta.

Suomalaiset nuoret toimittajat ovat Kiovassa katsoneet televisiosta Ukrainan propagandauutisia, nähneet kuinka paikalliset niihin reagoivat ja sitten uutisoineet täysin kritiikittömästi kaiken kuulemansa Suomen päässä - eikä samaan aikaan edes venäjänkielisten kansalaisten realistisimpia todistajanlausuintoja ole voinut siteerata, koska kyse on mahdollisesti ollut Putinin agentista.

Todistajalausuntoja Itä-Ukrainasta ei voi pitää totena, koska siellä asuvat ihmiset puhuvat venäjää ja ovat näin ollen separatisteja. Asetelma on suoraan sanottuna absurdi, jos huomioidaan, että Ukrainan hallinto pelaa täysin samanlaista propagandapeliä.

Viime vuoden maaliskuussa kirjoitin propagandasta Krimin taisteluiden yhteydessä, eikä tilanne sittemmin ole paljoakaan muuttunut.
Pikkujattilainen: Propagandasota tahraa myos suomalaista journalismia

Ukrainan kriisi tulee tarjoamaan politiikan ja yleisen ihmisyyden tutkijoille herkullisen aineiston, kunhan tunteet hieman rauhoittuvat. Kuluu hetki, ennen kuin mitään kovin realistista voi sanoa, ilman että siitä syntyy kammottava haloo.

Liian rohkeaa esimerkiksi saattaisi olla termin "hybridisota" uudelleenmäärittely sodaksi, jossa kansakunta haluaa tulla valloitetuksi. Kovin harvoin nähdään myöskään satojen tuhansien ihmisten samanaikaista määrittelemistä terroristeiksi, mutta niin on tapahtunut, koska suomalainen media on täysin hyväksynyt käsityksen, että itäukrainassa ei ole sisällissotaa, ja että separatistit ovat itse asiassa venäjän agentteja tai terroristeja.

Miten voi 42 miljoonan asukkaan maassa olla käynnissä kovia taisteluja, jos venäjä on parhaimmillaankin lähettänyt paikalle vain 10.000 taistelijaa? Vaikka kuinka vihaisin Putinia, ei faktojen valossa voi olla kyse mistään muusta kuin sisällissodasta. Ukrainalaiset taistelevat ukrainalaisia vastaan ja silloin kyse on sisällissodasta.

Toinen määritelmä on peräisin Kiovasta, ja aika monet ottavat sen vakavasti, koska eivät ole perehtyneet etnisiin rajoihin tai korruptiotilastoihin.

Itä-Ukrainan venäjää puhuvilla ihmisillä ei ole paljoakaan hävittävää. He ovat kypsyneet yhteen koruptoituneeseen hallintoon, ja jos Putin lupaa heille muutosta, ei heillä ole paljoakaan hävittävää. Loppujen lopuksi yhteinen kieli on perustavin asia, millä on toivoa yhdistää ihmisiä sekasortoisessa maassa.

Putinin propagandan nerokas erityispiirre on, että sen kirjoittamisesta vastaavat venäjää äidinkielenään puhuvat ihmiset, jotka kohdistavat viestinsä väestöryhmälle, joka puhuu äidinkielenään venäjää.

Suomessa pelätään trollien aivopesevän kansalaisia venäjänmielisiksi, vaikka koko hysteria päättyisi siihen, että perehdyttäisiin faktoihin. Venäjän joukot etenee vain ja ainoastaan siellä, missä kantaväestö puhuu samaa kieltä ja toivottaa sen tervetulleeksi, koska pettymys aiempaan hallintoon on kyllin suuri.

Ei ole epäliystäkään siitä, ettei rintamalla käytettäisi häikäilemätöntä propagandaa, mutta se on kohdistettu ihmisille, jotka lähtökohtaisesti kokevat olevansa samalla puolella - etupäässä jo siksi, että he etnisesti ovat venäläisiä.

Samalla tavalla Suomessa bloggaajien tai virallistenkin kolumnistien on helppo suunnitella uutisotsikoita ihmisille, jotka lähtökohtaisesti pelkäävät ja vihaavat Venäjää.

Vähemmistössä ovat ne, jotka vihaavat vielä enemmän valheita. Vaikka tarina saattaisi kärsiä, he voivat jopa myöntää, ettei Putin ehkä sitten ole kaikkeen kykenevä mielipuolinen Bond-pahis, joka on suunnitellut tapahtumien kulkua jo vuosien ajan.

Kun Venäjä esitetään tarinan konnana, täytyy etenkin varoa faktoja, sillä totuuden pelätään suututtavan itänaapuria paljon pahemmin kuin demonisoivien kärjistysten, joihin siellä on totuttu.

Asuntosankari Antero Vasara

Toiset rakentavat asuntoja, mutta yksi mies vapauttaa niitä. Hän kutsuu itseään asuntopatistajaksi, ja on tähän mennessä omin voimin vapauttanut Helsingissä jo yli 1000 neliötä asuinkäyttöön. Tärkeimpänä työkalunaan hänellä on puhelin.

67-vuotias Antero Vasara pitää itseään aivan tavallisena eläkeläisenä, joka vain sattui keksimään itselleen mielekkään harrastuksen:
- Tämä on tällaista pienimuotoista etsiväntyötä. Selvitän vain, missä osoitteissa ei ole vakituisesti kirjalla ketään ja sitten soitan omistajalle ja utelen syitä. Mikään ei estä minua kysymästä, ei se ole lain vastaista.

Tähän mennessä Antero on jo löytänyt Helsingistä yli 300 käyttämätöntä asuinkiinteistöä ja onnistunut hankkimaan vuokralaisen noin kahteenkymmeneen. Hänen ansiostaan kaupungissa on siis yli tuhat uutta asuinneliötä, eikä hän pyydä työstään mitään korvausta.
- Syyt asunnon tyhjilläänoloon ovat joskus todella heppoisat. Osaan liittyy jotakin dramaattista tai hullunkurista - ja sitten on paljon sellaisia salaisia perusteita, joista en ole vieläkään päässyt perille.

Omistajilla on usein vain ontuva selitys sille, miksi vuokralaista ei ole. Antero jakaa omistajien perusteet neljään ryhmään: 1) Perhedraama, 2) Sijoitusperuste, 3) poliittiset syyt sekä 4) silkka saamattomuus.

Viimeiseen ryhmään on helpoin puuttua, jos osaa olla syyllistämästä omistajia. Antero on muutamia kertoja itse auttanut laiskoja omistajia laittamaan asuntonsa vuokralle ja etsimään sopivan vuokralaisen.
- Monet perustelevat asunnon tyhjilläänoloa esimerkiski sillä, että vuokralainen saattaisi sotkea paikkoja. Asunnon hinnat ovat viime vuosikymmeninä kohonneet reilusti, joten moni pelkää, että asunnon käyttäminen alentaisi sen arvoa. Tämähän ei tietenkään ole totta. Vuokratuloja saa vähintään 5000 euroa vuodessa joten vuokralaisen täytyy olla melkoinen tuholainen. Syynä on pohjimmiltaan silkka tyhmyys tai laiskuus.

- Todellisia sijoitusperusteita ei ainakaan tällä hetkellä ole asunnon tyhjilleen jättämiselle, Antero toteaa. - Valtiolla sietäisi olla jokin virasto, jonka tehtävänä on patistaa ihmisiä vuokraamaan tyhjät asuntonta. Ongelma on nykyään se, ettei valtio mukamas saisi huolehtia ihmisten eduista ja holhota heitä. Paskanmarjat! Jos valtio ei patista asunnonomistajia niin meidän eläkeläisten täytyy tarttua toimeen. Meillä on oikein Asuntoministerikin, mutta eihän se tällaisia aloitteita suostu tukemaan. Mitä hyötyä sellaisista ministereistä sitten on?

Myös omalla taustalla vuokraamaton asunto

Antero sai idean asuntojen vuokrauttamisesta, sen jälkeen, kun hänen perheessään kehkeytyi monia vuosia kestänyt perintöriita.
- Yleisin syy asunnon tyhjänä pitämiselle taitaa kumminkin liittyä sukulaissuhteisiin, Antero sanoo. - Minunkin tätini kuolinpesä oli koskematta lähes viisi vuotta. Asia kaiversi minua aivan valtavasti, ja ehkä se syyllisyys sitten jotenkin johti tähän.

Antero ja hänen kaksi sisartaan väänsivät vuosia tädin asunnon kohtalosta. Yksi sisarista oli rahapulassa, ja olisi halunnut myydä asunnon. Toinen sisar oli tädin kanssa läheisempi, eikä olisi halunnut luopua siitä. Keskusteluja käytiin harvakseltaan ja oli paljon puhetta lapsenlapsista, jotka ylioppilaaksi valmistuttuaanehkä muuttaisivat Helsinkiin.
- Niin se asunto vain kaikki ne vuodet oli käyttämättömänä, ja siihen kasautui paljon riitaa ja pahaa  oloa päälle, Antero sanoo.

Lopulta tilanne ratkesi vasta, kun Anteron toinen sisar kuoli. Siinä vaiheessa sisarukset eivät olleet parin vuoteen edes puhuneet keskenään.
- Siita asunnosta tuli lopulta kaiken epäsovinnon symboli ja myimme sen pois. Viiden vuoden vuokratulot jäivät saamatta, vaikka asunto oli kalliilla alueella Töölössä.

Hieman tapahtuman jälkeen Antero tapasi naisen, jonka perheessä oli liki samanlainen tilanne. Hän myös luki lehdestä uutisen, jossa kerrottiin, että Helsingissä on 10.000 tyhjää kiinteistöä, joista monet ovat hyvällä paikalla sijaitsevia asuntoja. Koko ajan etsitään uusia rakennusalueita, mutta mitään ei tehdä tyhjien asuntojen hyödyntämiseksi.
- Kyse on niin arkaluontoisesta aiheesta, ettei kukaan tahdo siihen puuttua. Ja kuitenkin perheille voisi olla vain suureksi helpotukseksi, jos joku virallinen taho tulisi auttamaan. Meillä on valtakunnansovittelijoita, mutta joku sen sorttinen tarvittaisiin myös sovittelemaan perintöriitoja. Muuten tämä kaupungin jokaisen korttelin jokaisessa kerroksesssa on pian tyhjä asunto, joissa kuollut perheenjäsen kummittelee.

Anteron mukaan läheisten on itse vaikea ottaa itseään niskasta kiinni ja tyhjentää läheisen ihmisen kotia, johon liittyy paljon muistoja. Sinne ei myöskään haluta päästää tyhjennysfirmoja, koska lipastoissa on yksityisiä valokuvia ja kirjeitä.
- Monilla asuntoja omistavilla suvuilla ei ole välitöntä painetta tehdä asialle mitään. Perintöverot usein saadaan maksetuksi perityllä rahalla tai metsätuloilla. Asunto ajatellaan investoinniksi, vaikka se olisi käyttämättömänä.

Syyt joista ei uskalleta puhua

Kaikissa tapauksissa taustalla ei kuitenkaan ole perintöriitoja, tyhmiä sijoituksia tai saamattomuutta.
- Sitten on vielä tämä yksi ryhmä, jota nimitän poliittisiksi - mutta oikeasti kyse on jostain paljon likaisemmasta. Ei tekisi mieli puhuakaan siitä. En minä edes tiedä missä määrin se on totta.

Anteron monia vuosia kestäneen salapoliisityön seurauksena hän on kuullut monia kummallisia tarinoita, selvitellessään taustoja sukulaisilta, kuolinpesiä ostavilta yrityksiltä, talonmiehiltä, isännöintitoimistoilta, vuokrafirmoilta ja naapureilta.
- Minun mielestäni pitäisi olla jokin nettisoite, jossa näitä voi ilmiantaa, koska tyhjistä asunnoista pitäisi puhua - eikä silloin saisi häpeillä myöskään syitä.

Poliittisiksi asunnoiksi Antero alkoi aluksi nimittää sellaisia kiinteistöjä, jotka kuuluvat rikkaille yritysjohtajille tai kansanedustajille. Nämä asunnot eivät olleet täysin käyttämättömiä, mutta kylläkin vajaakäytöllä. Yriyksillä esimerkiksi saattoi olla useita toimipisteitä ympäri Eurooppaa ja pidettiin helpompana sijoittaa maasta toiseen usein liikkuvat työntekijät firman omistamaan asuntoon. Myös kansanedustajilla oli usein perhe toisella puolella Suomea ja Helsingin asunto oli vain väliaikainen majoituspaikka.
- On ikään kuin muodostunut ylemmän väen tavaksi, että asuntoja on useita, koska siihen liittyy muitakin etuja. Ei tarvitse esimerkiksi tavata rakastajattaria hotelleissa, joissa joku voisi tunnistaa. Paljon helpompi on, jos salarakkaalla on oma avain ja kumpikin voi eri aikaan hiippailla porraskäytävässä.

Antero ei osaa antaa tarkkaa lukua tällaisten "sivusuhdeasuntojen" määrästä, mutta kyse on vähintään sadoista asunnoista, jos huomioidaan ammattumaiset prostituoidut ja muu hämäräbisnes.

Antero toivottaa kaikki muutkin eläkeläiset talkoisiin metsästämään tyhjiä asuntoja omasta kaupunginosastaan. Yhteiskunnan kannalta tyhjien asuntojen hyödyntäminen olisi mitä parhain keino lisätä tehokkuutta ja synnyttää säästöjä. Hän on kuitenkin skeptinen sen suhteen, että kansanedustajat puuttuisivat asiaan nimittämällä esimerkiksi virallisen asuntopatistustoimiston tai perintösovittelijan.

Muutaman virkamiehen vuosipalkalla voitaisiin vapauttaa tuhansia asuinnelijöitä, mutta tiellä on monia esteitä.
- Jos asuntojen omistajia alettaisiin kartoittaa ja tentata, ennen pitkää osuttaisiin johonkin poliittisesti arkaluontoiseen tapaukseen. Tämä on se syy, miksi kansaedustajat tuskin innostuvat ajamaan uudistusta.

Yksityinen firma tuskin voi voisi tehdä riittävästi voittoa pelkällä patistamisella, sillä etsiväntyöhön haaskaantuu aikaa. Valta on ennen kaikkea kaupungilla. Lisäksi tarvitaan yksittäisten kansalaisten aktiivisuutta, jotta mahdollisimman monet heräisivät ongelmaan vakavuuteen.

Linkki:
Taloussanomat.fi: Helsingissä 24600 tyhjää asuntoa

PS. Anteron tuttavapiirissä on myös monia vakavaraisia vanhuksia, jotka asuvat Helsingissä kesät, mutta viettävät talven Välimerellä. Jotkut taas päin vastoin asuvat Helsingissä talvella, mutta siirtävät lähes koko kesän ajaksi postinsa mökille.

Lisäksi monet asunnot ovat tyhjillään, koska niiden entinen asukas on hyvin iäkös ja liian heikossa kunnossa asuakseen yksin. Hänen eläkkeensä ja säästömsä juuri ja juuri riittää hoitokodin maksuihin, ja hän haluaa jättää asunnon perinnöksi lapsenlapsilleen - jotka eivät kuitenkaan kehtaisi jo siinä samassa ehdottaa huoneistoon muuttamista. Niinpä asunto jää vaille mitään käyttöä useiden vuosien ajaksi.

Voiko Ukrainan karttoihin luottaa?

Suomi on virallisesti puolueeton maa, mutta se ei estä yksittäisiä ihmisiä tai edes lehtitaloja valitsemasta puoltaan.

Koska pyrkimys puolueettomuuteen niin järjestelmällisesti tulkitaan Venäjä-myönteisyydeksi, voisi väittää, että itse asiassa Suomi on valinnut puolensa.

Se on oman lähihistoriansa herättämien pelkojen puolella ja rationaalisuutta vastaan.

Sodan ensimmäinen uhri on totuus, joka on jo saanut aika pahoja osumia. Olen koettanut parhaani mukaan antaa totuudelle tekohengitystä, mutta se tuntuu olevan mahdotonta. Harva tykkää faktoista. Vain äärimielipiteet keräävät tykkäyksiä, ja faktoihin on vaikea päästä käsiksi.

Ymmärrän, jos julkinen maltillisuus ja puheet rauhasta voivat uhata jonkun työpaikkaa. Onneksi minulla ei sellaista etuoikeutta ole. Toistaiseksi minua on kutsuttu enintään trolliksi, kun olen tuonut kuumeisen keskustelun ytimeen esimerkiksi linkkejä Wikipediaan. Suorilta tappouhkailta olen sentään säästynyt piiloutumalla kyllin nopeasti luotettavien tilastojen taakse.

Sodan toisen osapuolen propagandaa ei saa kutsua propagandaksi, vaikka tiedämme kuinka sodassa sellaiset keinot ovat aina käytössä, molemmin puolin. Myös käsitteitä määriteltäessä vältetään Venäjän käyttämiä termejä, ikään kuin kaikki sanat kerran Putinin suuhun eksyessään muuttuisivat propagandaksi. Separatisteja esimerkiksi kutsutaan usein terroristeiksi jopa virallisissa lähteissä, ja jokainen Ukrainan rajojen sisällä asuva venäläinen lukeutuu pitkän tähtäimen valloitussuunnitelmaan, vaikka hän olisi työskennellyt maassa vuosikausia.

Annan pari esimerkkiä suomalaisen lehdistön huomaamattomasta propagandasta.

1) Hitler-kortin heittäjälle heti Kirjallisuuden Nobel

Ensinnäkin Putinia verrataan ahkerasti Hitleriin tai Staliniin - parhaimmillaan samassa kirjoituksessa molempiin. Ukrainan puolustautumista on puolestaan verrattu Talvisotaan.

Tällaiset rinnastukset ylenkatsovat historiaa, sillä yksikään tapahtuma tai henkilö ei ole sama asia kuin jokin toinen tapahtuma tai henkilö. Kyse on retoriikasta, joka vetoaa tunteisiin.

Yhtymäkohtia toki löytyy, mutta niitä löytää tarvittaessa mihin tarkoitukseen tahansa. Fiksutkin ihmiset luottavat osatotuuksiin, kun he ovat kyllin peloissaan.

Sota-ajan propagandaa tällaisista puheenvuoroista tekee varsinaisesti vasta niihin liittyvä konsensus. Hitler-kortti on halvin mahdollinen retorinen lyömäase. Me tiedämme, että se on siirtona epä-älyllinen ja helppo. Silti korkeasti koulutetut ihmiset postailevat Facebook-sivuilleen kolumneja, joissa Putinia ja Hitleriä verrataan toisiinsa kuin kyse olisi poikkeavaa lukeneisuutta ilmaisevasta korkeakirjallisesta tuotteesta.

Ihmisten vaatimustaso laskee, kun asiasisältö on sellaista josta he ovat samaa mieltä ja he innostuvat. Sota-aikana omien joukkojen moraalia kohottavat meemit vaikuttavat yhtä paljon taiteelta kuin oman lapsen ensimmäiset tikkupiirustukset.

Propagandan ei tarvitse olla suoranaista valehtelua. Propagandapuheelle ja vihaan yllyttämiselle on tyypillistä kollektiivinen itsekritiikin katoaminen. En ihmettelisi, vaikka kirjoitus, jossa Putinia verrataan Hitleriin, voittaisi journalistisia palkintoja, vaikka sodan alussa saman yhteyden hoksasivat yhtä aikaa sadat bloggaajat. Sodassa tarvitaan sankareita, joiden ennalta-arvattavuuteen voidaan luottaa. Sovinnaiset mielipiteet kohoavat suureen arvoon.

Samanmielisyyden vaatimus naamioi triviaalin toteamuksen älykkyydeksi ja sivistykseksi, jos se lausutaan oikealla hetkellä ja oikeassa seurassa.

2) Karttojen valikoiminen tai niistä vaikeneminen

Tärkeää sota-aikana on korostaa vastapuolen näkökulman epäluotettavuutta.

Jo se, että kaikki Venäjälta tulevat tiedot yksiselitteisesti luokitellaan propagandaksi, on osoitus länsipropagandan käytöstä.

Myös vakaumusta häiritsevät faktat luokitellaan propagandaksi tai trollaamiseksi, sillä vihollisuusrajojen piirtämisen jälkeen toinen ihminen on joko sinun puolellasi tai sinua vastaan.

(Itsekään en välty inhimilliseltä dualismilta. Olen koettanut elää totuuden puolella ja valheita vastaan. Rakastan etenkin provosoimiseen soveltuvaa besserwisserimiä ja jeesustelua.)

Jos tutkitaan ukrainan etnisyyttä ja kielialueita, kohdataan monenlaisia karttoja.

Tässä esimerkiksi koko Itä-Ukraina jo lähtökohtaisesti näyttää etnisen Venäjän miehittämältä.

 Toisessa kartassa puolestaan venäjänkieliset näyttäisivat olevan selkeänä vähemmistönä Ukrainassa, lukuunottamatta Krimin niemimaata, joka aiemmin historiassa on kuulunut Venäjälle.

En pysty varmistamaan kummankaan kartan todenpitävyyttä, mutta hieman taustatyötä tehtyäni olen alkanut uskoa, että kumpikin kartta itse asiassa saattaisi perustua tutkittuun tietoon.

Suuret erot syntyvät pikemminkin tavasta, jolla totuus tuodaan näkyville.

Ukrainassa asuu paljon ihmisiä, jotka puhuvat äidinkielenään venäjää. Maassa ei kuitenkaan asu kahta selkeästi toisistaan erottuvaa kieliryhmää, vaan kolme - enkä puhu nyt tataareista.

Kolmas ryhmä muodostuu ihmisistä, jotka puhuvat sujuvasti sekä ukrainaa että venäjää - ja heitä on miljoonittain.

Nämä kaksikieliset voidaan tarvittaessa siljoittaa kumpaan ryhmään tahansa, jos kannan puolustaminen sitä vaatii.

Kartasta tulee tietyn näköinen, jos siihen merkitään vain ihmiset, jotka puhuvat pelkästään venäjää ja kokevat olevansa venäläisiä - ja joilla kaikilla ei ole edes Ukrainan kansalaisuutta. Silti he ovat vuosia asuneet ja työskennelleet Itä-Ukrainassa.

Toisaalta jos karttaa merkitään ihmiset, jotka osaavat sujuvasti venäjää, etniset voimasuhteet ovat hyvinkin tasaväkiset. Näitä ihmisiä nimittäin paljon.

Vielä suuremman tulkitaongelman synnyttää se, että kaksikielisistä ryhmistä on hyvin vaikea sanoa, miten luottavaisesti he suhtautuvat Kiovan poliittiseen nykyhallintoon tai Moskovan lupauksiin paremmasta elämästä - siis viesteihin, joita puolin ja toisin kutsutaan sotapropagandaksi.

Täsmälliset väitteet kumpaan tahansa suuntaan ovat absurdeja, kun ne esitetään Suomesta käsin. Kaikki kartat todistavat, että Itä-Ukrainassa asuu runsaasti Putinin kannattajia, mikä helpottaa Venäjän kaluston tuomista maahan. Monet venäläisiksi itsensä mieltävät ihmiset ovat ilomielin vastassa, kun tankit tuovat tarvikkeita - sekä sotilaita, joiden määrästä ei ole tietoa - vähintäänkin joukkoja tarvitaan tiedustelutehtäviin sekä kouluttamaan separatistitaistelijoita.

Ukrainan sisäiset tukijoukot tekevät vaikeaksi sisällissodan kiistämisen. Vaikka Ukrainassa ei kokonaisuudessaan vallitsisi sisällissota, monessa sen kaupungissa epäilemättä maahan syntyneet kansalaiset taistelevat eri puolilla. Putin ei voi henkilökohtaisesti olla kaikkialla jakamassa käskyjä ja kaikkeen syyllinen.

Jos suomalainen media haluaisi uutisoida asioista mahdollisimman realistisesti, sen tulisi hahmottaa vastakkainasettelujen sijaan maan väestön kolmas osapuoli, eli kaksikieliset ukrainan kansalaiset. Vain heillä voi olla mitään käsitystä propagandan määrästä.

Kriisin lähtökohdaksi myös Wikipediassa on mainittu lakiuudistus, joka olisi heikentänyt venäjänkielisten asemaa. Radikaalin ehdotuksen herättämä hämmennys ja pelko tulee ymmärrettävämmäksi, kun huomioidaan kuinka monet puhuva sujuvasti venäjää vähintään toisena kielenään.

Samalla tulee paremmin ymmärrettäväksi se, miksi Putinin propagandasota on niin tehokasta. Se tavoittaa suuremman väestönosan kuin pelkän etnisyyden perusteella voisi luulla.

On liioiteltua pelätä, että sama hybriditaktiikka toimisi Suomen valloittamiseksi, ellei sitten hyökkääjänä olisi Ruotsi, joka onnistuisi ensin vakuuttamaan jokaisen suomenruotsalaisen siitä, että maamme johtajat ovat fasisteja.

Tuomitsemisen huomaamattomuudesta

Ihmiset uskovat vapaaseen tahtoon huonoimmasta mahdollisesta syystä, eli saadakseen oikeutuksen omalle vihalleen.

Tragian kohdatessa jokaisen täytyy valita puolensa - mutta ihmisen ei sallita valita vihan ja myötätunnon, vaan vihan ja vihatuksi tulemisen välillä. Jos tunnen surua, minun ei ole lupa surra myös murhaajan tai hänen omaistensa puolesta.

Liiallinen myötätunto tulkitaan sympatiaksi tekoa kohtaan, vaikka se olisi vain tietoisuutta tuskasta, jota terroristin sisaret, veljet tai vanhemmat tuntevat, kun heidän perheenjäsenensä on päätynyt niin kammottavaan ratkaisuun.

Monta ihmistä on kuollut, ja yksi heistä on selkeästi syyllinen. Entä sitten? Syypää on kuollut - mikä on huonoin mahdollinen tapa hahmottaa tapahtunut. Kulttuurinen ja sosiaalinen kuvio vain toistaa itseään, ellemme voi syyttää myös jotakin muuta tahoa, kuten järjestelmää, rakenteita - mitä vain muuta kuin kuollutta, sairasta yksilöä, johon ei saa muutosta.

Kuolleiden tuomitseminen on hyödytöntä, koska heidän mielensä ei käänny. Sen sijaan me voisimme kääntää katseemme yhteiskuntaan, köyhyyteen, ideologioihin tai median toimintatapoihin.

Terroristi on itsekin erityisen taitava langettamaan tuomioita. Hän on tuominnut kuolemaan toisen aatteen tai kansanryhmän ja lopulta myös itsensä. Haluammeko opettaa lapsille tuomitsemisen taitoa? Millaista esimerkkiä johtajamme näyttävät?

Suren etenkin sitä, ettei Suomessa enää osata kunnioittaa kristillisiä arvoja. Niitä ei yksinkertaisesti ymmärretä.

Heti kun maailmalla tapahtuu terrori-isku, myös Suomen pääministeri kiirehtii tuomitsemaan teon. Kansalaisjärjestöt, puolueet ja erinäiset kirkkokunnat kiirehtivät julkisesti tuomitsemaan iskut, eikä kukaan kauhistele sitä mitä on tapahtumassa.

Mitä Jeesus sanoi? Mitä hän erityisesti korosti, kun opetuslapset kysyivät, kuinka heidän tulisi elää?

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi."
Matteuksen evankeliumi 7:1

"Antakaa anteeksi, jotta teille annettaisiin anteeksi."

"...niin kuin mekin anteeksi annamme niille.
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." (Isä meidän rukouksessa)

"Älkää tehkö pahalle vastarintaa." (Vuorisaarnassa)

Minä en usko Jumalaan, mutta näihin opetuksiin minä uskon. Olen vakuuttunut siitä, että jos terrorismin tavoitteena on murentaa meidän perimmäisiä arvojamme ja synnyttää epätoivoa, he onnistuvat siinä sitä sen paremmin, mitä enemmän me sallimme tilaa koston ajatuksille ja tuomitseville puheenvuoroille.

En ehkä usko Jeesuksen nousseen kuolleista, mutta uskon että anteeksianto on paremman yhteiskunnan perusta - ja arvelen Jeesuksen tarkoittaneet tulevalla valtakunnalla likipitäen samaa asiaa, suurta mielentilan muutosta, joka on mahdollinen, vaikka lähenteleekin ihmettä.

Olen kasvanut kristillisessä kulttuurissa, ja kääntynyt buddhalaiseksi, mutta usein tuntuu, että minulla on kristillistä uskoa monin verroin enemmän kuin arvovaltansa puolesta pelkäävillä papeilla tai hurskastelevilla poliitikoilla.

Uskon, että eettinen arvopohjamme on riippumaton tarkkailevista enkeleistä tai tuonpuoleisesta Paratiisista. Siksi uskoni ei horju.

Huolettomuuden ammattilaiset

Ihmisen suurin huoli lienee jääminen kaikkea huolta vaille.

Vanhemmat tunnollisesti kantavat huolta omista lapsistaan, ja lapset varoitusten ja kehoitusten kautta oppivat sisäistämään mentaalisen äidin ja isän äänen. Myöhemmin elämässä tuo ääni huolellisesti jaksaa muistuttaa heitä siitä kammottavasta uhkakuvasta, että he saattaisivat laiminlyödä omasta itsestään huolehtimista.

Mitkä kammottavat vaarat heitä silloin uhkaisivatkaan sekä ulkoisesti että sisäisesti!

Taiteen ikuisuusongelmana on, että luovuus edellyttää tiettyä huolettomuutta - ja huolettomuus puolestaan tuottaa tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia - etenkin tulotason vinoutumista.

Taiteilijat ovat köyhä ammattikunta, koska he eivät kyllin hyvin "osaa huolehtia" omista tai yhteisistä oikeuksistaan.

Tiedämme, että naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa pitkälti vain siksi, että eivät vaadi itselleen rahakorvauksia samalla röyhkeydellä kuin miehet - jotka kilpailuhenkisyytensä lisäksi ovat taipuvaisia uskomaan suhteettoman paljon omiin kykyihinsä.

Taiteilijoiden sallitaan vaipua köyhyyteen kenties vain siitä syystä, että heidän uupumaton pyrkimyksensä huolettomuuteen saa muut ammattikunnat luulemaan, etteivät he tee työtä laisinkaan.

Suurella määrätietoisuudella kehitetyn huolettomuuden mantteli on erityisen raskas kantaa, ja se kuluttaa voimat niin täysin, etteivät taiteilijat enää työnsä ohessa jaksa nousta barrikaadeille ja vaatia itselleen kunnollista liksaa.

Kauanko runoilijoiden tulisi olla lakossa, ennen kuin koko muu yhteiskunta menisi sekasortoon ja vaatisi heitä palaamaan työnsä ääreen?

Kyllin luovaa huolettomuuden tilaa ei ole mahdollista tavoittaa laiskotellen. Ylevää päämäärää silmälläpitäen täytyy vaientaa superegon alaton höpöttely ja purkaa suuret määrät egon puolustuskeinoja - päästäen lopulta kokonaan irti siitä käsityksestä, että itsellä olisi merkitystä.

Taiteilijan on vuosikausien ajan harjoiteltava kurinalaista ja säännöllistä huolettomuutta muun muassa meditoiden ja lukemalla hengellistä self-help-kirjallisuutta.

Myös minä olen vaimentanut palkkaa vaativan egon vasta vuosien sinnikkäällä harjoittelulla, ja nyt kun viimeinkin olisin saavuttamassa kyllin kehittyneen huolettomuuden tilan, huomaan, ettei se ole mahdollista, koska minulla ei ole mitään säännöllisiä tuloja.

En kykene täysipainoisesti toteuttamaan työtäni taiteilijana, ellei yhteiskunta tarjoa huolettomuudelleni perusedellytyksiä.

Katson, että huolien minimoiminen on yksi työrauhan keskeisistä vaatimuksista - ja myös oman asiantuntijuuteni ydinaluetta. Ammattini on huolettomuus. Siitä minä kyllä osaisin luennoida ja piirtää ties minkälaisia ajatuskarttoja fläppitaululle - jos välittäisin huolehtia sellaisista silmänkääntötempuista.

Tulen joka tapauksessa jatkamaan taiteen tekemistä, sillä se on nykyään ainoa asia, josta osaan kantaa minkäänlaista huolta. Kun muita suruja ei ole, kykenen suurimpaan huolellisuuteen.

Perustulo vai kansalaispalkka?

Vaalit lähestyvät ja perustulo olisi mitä parhain vaaliteema, kun kaikilla puolueilla näyttää olevan halua vähentää byrokratiaa sekä edistää yrittäjyyttä.

Ihmisten ei tarvitsisi työpaikkojen välissä tai yllättävissä elämäntilanteissa käydä läpi uuvuttavaa lomakeprosessia, jos perustulo olisi lähtökohtainen oikeus kaikille, jotka tienaavat esimerkiksi vähemmän kuin 2.500 euroa kuukaudessa. Jos perustulon (500-700 euroa) päälle saisi lisäksi ansaita esimerkiksi 500 euroa, ilman että perustuloon tulee minkäänlaisia vähennyksiä, se kannustaisi pysymään ainakin osittain työelämässä.

Pelkän perustulon varassa eläminen olisi yhtä lailla niukkaa kuten nykyisen toimeentulotuen saaminen, mutta vähemmän nöyryyttävää. Toimentulotuen päälle ei myöskään saa ansaita penniäkään, tai se vähennetään heti perusturvasta. Siksi perustulomalli ei loisi negatiivista kannustinta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo

Malleja perustulon pohjaksi on kaavailti useita, mistä syystä sen kannattajien rintama on hyvin hajanainen. Silti perustulo saa kannatusta lukuisilta tutkijoilta sekä lähes kaikista kansalaisryhmistä, kunhan he vain saisivat osallistua sen määrittelyyn. Itse uskon, että huonompikin perustulo olisi parempi lähtökohta kuin nykymalli.

Perustulo helpottaisi opiskelijoiden, eläkeläisten, kotiäitien, työttömien, työllistettyjen sekä sairaslomalaisten elämää - ja samalla kaikissa näissä ryhmissä valitiokontrollin ja byrokratian määrä vähenisi. Perustulojärjestelmän kautta Kelan, Työttömyyskassojen ja Sosiaalitoimistojen työtä voisi keskittää ja köyhimpien kansanryhmien ostovoima kasvaisi, mikä piristäisi taloutta. Perustulon avulla voisi jopa tervehdyttää parisuhteita, jos kotiäidit ja koti-isät saisivat tuloa riippumatta puolisonsa palkasta, eikä omasta rahasta syntyisi riitaa tai piiloteltua alemmuudentuntoa.

Aktiivisilla kansalaisilla olisi vähemmän riskejä ryhtyä yrittäjäksi tai vaihtaa työpaikkaa, mikä parantaisi talouden sopeutumiskykyä ja kohentaisi työntekijöiden motivaatiota, kun useammat ihmiset löytäisivät itselleen sopivimman ammatin.

Starttirahan avulla perustetun yrityksen vaatimukset ovat nykymuodossaan ankarat. Jos yritys tekee tappiota (kuten alkuaikoina usein tapahtuu), voi yrittäjä pahimmillaan joutua tekemään ilmaista työtä sillä seurauksella, että menettää samaan aikaan oikeuden siihen perusturvaan, jonka hän saisi, jos vain istuisi sohvalla, eikä yrittäisi.

Nykysysteemissä ihmistä voidaan rankaista useiden kuukausien karenssilla siitä hyvästä, että hän on mennyt perustamaan toiminimen, mihin häntä on ensin kannustettu.

Perustulo olisi erityisen tervetullut uudistus myös kirjailijoille ja taiteilijoille, joiden tulot ovat äärimmäisen epäsäännölliset. Kuvataiteilija voi esimerkiksi saada ensin joidenkin tuhansien eurojen apurahan, valmistella näyttelyn, myydä tauluja, joista tulee lisää rahaa - ja sitten kituuttaa puoli vuotta tai vuodenkin ilman mitään tuloja, koska hänen on käytettävä rahansa materiaaleihin ja työhuoneen vuokraan, ja maalattava lisää tauluja, minä aikana kaikki aiemmat rahat hupenevat ilman mitään varsinaista hurluttelua tai hermolomaa.

Hiljaisen työvaiheen aikana taiteilija menettää oikeutensa yhteiskunnan tukeen, jos kieltäytyy työstä, sillä perusteella, että tekee kaiken aikaa työtä, johon hänellä on taitoa ja koulutusta.

Edesmenneiden mestareiden uran huipentavat teokset kyllä jälkikäteen kelpaavat yhteiskunnalle, mutta heidän työpanoksensa ei kelvannut, eikä kelpaa vieläkään. Useimmille muille ihmisille maksetaan työstä, samaan aikaan kun he sitä tekevät, mutta taiteilijalle maksetaan vasta jälkimaineen perusteella, sikäli kuin he sellaista saavuttavat.

Jos kaikki muu työelämä perustuu sopimuksiin ja lupauksiin - jotka saattavat olla katteettomia - miksi taiteilijan täytyy todistella, että KYLLÄ hän tekee työtä eikä lorvaile, ja AI JAA, työn tekeminen tarkoittaa, että hän menettää kaikki perusoikeutensa, koska ei ole taattua, että juuri hän edistää kansakunnan henkistä pääomaa ja kansainvälistä näkyvyyttä.

Miksi menestys ei olisi taattua? Taiteilijoiden ammattikuntaa ehkä tulisi katsoa kokonaisuutena, jolloin on varmaa, että yrityskonserni Me  Kaikki Luovan Työn Tekijät Oy putkauttaa maailmalle ennen pitkää uuden Tove Janssonin, Alvar Aallon tai Lordin. Lisäksi taiteet kaiken aikaa provosoivat ja virkistävät muiden alojen työntekijöitä, tarjoten heille ideoita ja edistäen heidän luovuuttaan. Taiteen pitäisi vain saada huomattavasti lisää näkyvyyttä kaikissa medioissa ja katukuvassa, jotta ei vaikuttaisi siltä kuin tukisummat ryypättäisiin, ja kaikki taiteilijoiden tekemä työ vain hautautuisi gallerioiden takavarastoihin ja kellareiden kanahäkkeihin.

Rahasumma, jolla yhteiskunta tukee muutamia satoja ammattitaiteilijoita on pieni verrattuna puoluetukiin, urheiluun tai viihteeseen, minkä lisäksi aktiiviset taiteentekijät huomioiva perustulo luultavasti toisi pikemminkin säästöjä - jos ei muuten, niin ainakin mielenterveystyön vähentyneinä kuluina.

Taiteilijalla ei luomisen hurmoksessa ole vaihtoehtoja: hän työskentelee vaikka näkisi nälkää. Hän ei kuitenkaan synnytä mestariteoksia, siksi että näkee nälkää. Hän pystyisi vielä parempaan, jos olisi hyvissä ruumiin voimissa, ja säästyisi ylimääräisten liitteiden toimittamiselta sosiaalitoimistoon.

Sanottakoon vielä, että henkilökohtaisesti pidän enemmän termistä kansalaispalkka.
Perustulo viittaa toki yhteisiin perusoikeuksiin, mutta kansalaispalkka muistuttaa vanhoista antiikin "kansalaisuuden" velvoitteista.

Kukaan ei ole kansalainen itsestäänselvästi ja ilman ponnistuksia. Kansalaisuus edellyttää perehtymistä oman maansa oikeuskäytäntöihin ja osallisuutta politiikkaan, jos ei muuten, niin äänestämällä vaaleissa.

Kansalaispalkka synnyttäisi mielikuvan siitä, että henkilö on saanut valtiolta palkkaa, ollakseen kunnon kansalainen. Kansalaispalkan saaminen ei kuulosta samalla tavalla nöyryyttävältä kuin eläminen pelkän perustulon varassa.

Demokratian perusmekanismeista ja tieteen popularisoinnista

Facebookissa on viime viikolla kiertänyt uutinen vuodelta 2012:

"Demokratiassa on yksi virhe: äänestäjien älyllinen suorituskyky ei riitä parhaan ehdokkaan valintaan.

Demokratia nojaa oletukseen, että enemmistö kansalaisista tunnistaa parhaan poliittisen ehdokkaan tai teorian. Monen nykytutkimuksen mukaan demokraattiset vaalit kuitenkin tuottavat vain keskinkertaista johtajuutta ja politiikkaa.
- Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole tarpeeksi sivistystä, jotta he voisivat tunnistaa hyvän näkemyksen."

Ilta-Sanomat.fi: " Demokratia ei toimi, koska ihmiset ovat liian tyhmiä"

Jutussa todetaan, että "demokratia nojaa oletukseen, että enemmistö kansalaisista...", mutta itse asiassa demokratian teoreetikot tai demokraattiset johtavat eivät koskaan historiassa ole tainneet liiemmin uskoa kansan tietotaitoon tai älylliseen kapasiteettiin.

Demokratiassa on kyse ennemminkin siitä, että tärkeimmät hallinnolliset virat vaihtavat omistajaa ja ovat tavalla tai toisella avoimesti haettavissa. Vaikka kansa valitsisi edustajiston, päättävät puolueet  keskuudestaan, ketkä henkilöt saavat ministerinsalkun tai puheenjohtajuuden lautakunnissa.

Lisäksi kansanedustajien apuna on koulutettuja avustajia sekä mittava virkamieskoneisto, joka ei muodostu omista lähisukulaisista.

Johtajien laatu ei ratkaise paljoakaan, jos heidän huomiokykynsä ei kohdistu oikeisiin asioihin. Demokratia nojaa mielestäni enemmänkin itse vaaliprosessiin kuin älykkäisiin johtajiin. Vaalit pakottavat päättäjät suhtautumaan vakavasti kansalle tärkeisiin kysymyksiin.

Jos diktaattorin ei tarvitse osallistua vaaleihin tai suhtautua niihin vakavasti, hän voi vain eksyä omiin suuruudenkuvitelmiinsa. Sama ongelma on yksipuoluejärjestelmässä.

Jopa Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmä toimii siltä osin, että presidenttiehdokkaat joutuvat koville. Putinin ja Obaman älynlahjoista tai persoonasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin Obama on joutunut monet kerrat vastaamaan todella koviin kysymyksiin republikaanipuolueen puolelta - ja sama koskee republikaanipresidenttiä, sitten kun valta taas vaihtuu.

Vaalitaistelu ja jatkuvasti voihtuvat voimasuhteet kuluttavat paljon puolueiden ajallisia resursseja, mutta kova kilpailu pakottaa päättäjät nöyryyteen ja pitää yllä keskusteluyhteyttä kansaan. Enemmän olen huolissani siitä, että mediavalta myös Yhdysvalloissa on yhä enemmän kasautumassa tiettyille politiikkaan kytkeytyneille multimiljonääripiireille. Venäjän nykytilasta syyttäisin enemmän mediavallan keskittämistä kuin Putinin henkilökohtaisia ominaisuuksia.

Toisin sanoen yhteiskunnalliset rakenteet ratkaisevat enemmän kuin yksilön poikkeukselliset taidot.

Demokratian teoreetikot eivät ole koskaan olettaneet, että kansa olisi kyllin valistunutta päättämään asioista, vaikka se saisikin osallistua johtajien valintaan. Sen sijaan monet filosofit ja talousteoreetikot ovat liian sinisilmäisesti luottaneet lehdistön kykyyn puolustaa sivistystä ja toimia vallan vahtikoirana.

Paljon enemmän olen huolissani journalismin laadun heikkenemisestä tai sosiaalisen median propagandasta ja ylitsevyöryvän typeryyden vaikutuksista.

Mediatalot ympäri maailmaa ovat siirtyneet suurten talouskonsernien omistukseen, joilla on intressinä vain tehdä rahaa. Samaan aikaan taitavienkin toimittajien on täytynyt sopeutua uuteen klikkaus-kulttuuriin, jossa hyvin perusteltu ja maltillinen uutisointi ei pärjää shokeeraavien kuvien ja kärjistettyjen otsikoiden rinnalla.

Älykkyys ja objektiivisuus eivät ole niinkään demokratian kuin tiedotusvälineiden huolenaiheita. Siitä ei hyvä seuraa, jos tiedotusvälineet luovuttavan kaiken päätäntävallan sivistymättömille massoille, joilla ei ole taitoa erottaa totuutta valheesta, mutta valta klikata ja tykkäillä, liialti vaivaamatta otsalohkoaan.

Jos vaalijärjestelmä perustuu demokratiaan se on vain hyvä asia. Jos talousjärjestelmä perustuu pelkkään liberalismiin ja kulutukseen, se on jo huolestuttavaa - mutta pahinta on se, jos vaikutusvaltaisimmat mediat alistuvat paskajournalismille. Silloin vallan kolmijaossa ei ole ketään, joka puolustaisi korkeampaa sivistystä (riippumattomat oikeusistuimet taisivat olla mukana Montesquen alkuperäisessä vallan kolmijaossa, mutta sittemmin kolmijaolla on viitattu moneen kuvioon, jossa kolme toimijaa voivat puuttua toistensa väärinkäytöksiin, kuten lehdistö voi näpäyttää poliitikkoja, poliitikot talouselämää tai talouselämä toimittajia jne.)

Myös tiede on politiikasta, liike-elämästä ja mediasta erottautuva sektori, joka nykyään yhä enemmän joutuu toimimaan liike-elämän ja viihteellistyneen median lakeijana. Tieteen saavutuksilta odotetaan apua talouskasvulle tai sellaista uutisoitavaa dramaattisuutta, joka keräisi klikkauksia. Tutkijat voivat löydöksillään palvella tai vahingoittaa puolueita ja yrityksiä, mutta tieteellä ei ole mitään suoranaista uhkavaltaa, jolla se voisi vaatia itselleen palstatilaa tai resursseja.

Tieteen on luotettava siihen, että poliitikot ovat kyllin valveutuneita ulkoistamaan objektiivisuuden ja osan mielipiteistään tieteelliselle tutkimukselle, koska he luottavat asiantuntijoihin.
 
Toimivassa demokratiassa ei pyritä objektiivisuuteen, vaan puolueet tiedostavat sen, että ne kukin edustavat tiettyä eturyhmää ja näkökulmaa. Vaikka ne pitäisivät omaa näkökulmaansa muita tärkeämpänä, hyvät poliitikot tietävät, että muiden puolueiden näkökulma on omaa näkökulmaa täydentävä, eikä sen vastakohta. Epädemokratialla on taipumusta kansan tarpeista etäytyessään myös ajautua objektiivisuuden harhaan. Pahinta tuhoa saa aikaan todellisuudesta vieraantunut johtaja, joka kuvittelee edustavansa objektiivista totuutta.

Vaaleissa on sekin hyvä puoli, että poliitikot joutuvat niiden alla useita kertoja pyytämään apua yhteiskuntatieteilijöiltä: mielipidemittaukset pakottavat poliitikot tulkitsemaan tilastoja. Siitä on huomattavaa etua koko kansakunnalle, että maassa asuu vähintään 200 henkilöä, jotka (tai heidän avustajansa) ymmärtävät yksinkertaisia prosenttilaskuja.

Radikaali myötätunto

Anteeksianto on tehokkain keino yhteiskunnan parantamiseksi. Tässä kysymyksessä esimerkiksi Jeesus ja Buddha olivat varsin yksimielisiä.

Kristillinen armo on mahdollistanut pitkäjänteisen oikeusjärjestelmän syntymisen. Rikoksesta epäiltyjä ei heti kivitetä, vaan raivo tyynnytetään ja ensin selvitetään faktat. Sitten määrätään rangaistus yleisen lain, ei henkilökohtaisten tunteiden perusteella.

Anteeksianto on merkittävällä tavalla ohjannut oikeuskäytäntöjen kehityskulkua ja eron näkee Lähi-idän valtioiden ja kristillisen Euroopan välillä. Euroopassa ei valtio voi perustella toimintaansa oikeutetulla kostolla - ainakaan se ei voi olla virallinen selitys sen toiminnalle.

Buddhalaisuus on anteeksiannon ja armon sijaan korostanut mielentyyneyttä ja myötätuntoa, mutta lopputulos on samansuuntainen. Maltillisuus mahdollistaa yhteiskunnan, joka ei vähän väliä revi itseään palasiksi ja palaudu alkutilaan.

Suomalaisessa nettikeskustelussa pääsevät nykyään ääneen myös ihmiset, jotka tahtovat edetä primitiivisten reaktioiden, kuten kostonhimon ohjaamina. Samat ihmiset usein vastustavat islamia, mutta ovat huomaamattaan itse eurooppalaisen sivistyksen vihollisia.

Kukkahattutätien ja tiedostajien näkökanta voi kuulostaa pehmeältä, mutta se edustaa länsimaista sivistystä, kristillistä anteeksiantoa sekä oikeus- ja sosiaalitieteitä. Vain yhteiskunnallinen teoria ja rakenteiden kautta selittäminen tarjoaa mahdollisuuden muuttaa asioita, jotka ovat muutettavissa.

Ihmisluonto ei muutu, vaikka teloittaisimme jokaisen rikollisen.

Alkukantainen selitysmalli etsii pahuutta yksilöstä. Se on internetin keskustelupalstoilla hallitseva selitysmalli, joka edustaa kansalaisten lynkkausmielialaa.

Jotkut olisivat islamia vastustaessaan valmiita palauttamaan kivitystuomiot myös Suomen lakiin. Islam kyllä kelpaa rakenteelliseksi selitykseksi, mutta ei oma pillun puute ja loukatusta maskuliinisuudesta kumpuava katkeruus. Rakenteiden kautta selitetään ilmiöitä mieluiten silloin, kun rakenteisiin ei ollenkaan ole perehdytty.

Alkukantaista ajattelutapaa kenties edistää periamerikkalainen elokuvien ja tv-sarjojen narratiivi, jossa rikollinen on aina psykopaatti, ja sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että E.T. palaa kotiin ja tappajahai saadaan tapetuksi.

Yhteiskunnalliset ongelmat eivät muutu vähemmän yhteiskunnallisiksi, vaikka mädät omenat etsitään ja tuhotaan. Amerikassa rakenteita ei tarvitse muuttaa - ne ovat jo täydelliset, koska vallitsee Freedom.

Pohjoismainen selitystapa on luonut pohjoismaisen yhteiskunnan, jolla on yhä vähemmän sananvaltaa tarinankerronnassa. Rakenteemme ovat yhä skandinaavisemmat kuin monissa muissa valtioissa, mutta puhetavat ovat jo raaistuneet.

Poliitikot eivät uskalla puolustaa valistunutta ja radikaalia anteeksiantoa, koska heidät ehti heti uhattaisiin tappaa. Henkilö itse luokitellaan murhaajaksi, jos hän uskaltautuu väittämään, että esimerkiksi Saddam Hussein ei ollut absoluuttista puhuutta huokuva entiteetti, vaan homo sapiens -lajin edustaja, joka kehittyi armottomaksi diktaattoriksi tiettyjen yhteiskunnallisten rakenteiden vallitessa.

Anteeksianto on helpompaa, jos todellisuutta lähestyy rakenteiden, eikä niinkään narratiivien kautta. Narratiivisessa selittämisessä on usein sankareita ja pahiksia. Rakenteellisessa selittämisessä on vain neutraaleja toimijoita, joiden toimintaa rakenteet ohjaavat vähä vähältä tiettyyn suuntaan - niin kuin yksilö saattaa ennemmin kouluttautua, jos opiskelupaikkoja on tarjolla ja lisäksi hän saa rahallista tukea hankkeeseensa.

On helpompaa pidättäytyä tuomitsemasta muita, ja tyynesti miettiä miten tähän on tultu, jos ongelmia ei heti sysää kieroutuneen yksilön harteille ja rakenna mielessään draamaa, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenään maailman herruudesta.

Tiedostaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että tiedostaa tämän: meillä on narkomaaninen houkutus ihastua narratiiveihin. Narratiivit ovat aikamme todellisia narsisteja. Tarinat lumoavat kenet tahansa.

Nyt minua varmaan syytetään narsistiksi, kun sanon tämän, mutta seuraavan kerran kun kuulet tarinoita narsisteista ja psykopaateista, mieti onko kyse aidosta diagnoosista vaiko jonkun kertomasta tarinasta, joka perustuu omiin muistikuviin.

Ei väitä, ettei narsisteja olisi olemassa, mutta heitä tuntuu olevan aika hemmetin paljon, jos jokainen nettiforumilta löytyvät ex-poikaystävän itsediagnoosi on täysin luotettava.

Mihin tahansa tarinaan helposti eksyy myologista aineistoa: enkeleitä ja demoneja. Jotta voisi elää tiedostavan ja anteeksiantavan ihmisen elämää, on oltava tarkka narratiivisesta hygieniastaan. Kaikkea ei tarvitse selittää draaman kautta - kuten ei kaikkea myöskään tarvitse selittää rakenteilla.

Lopuksi rinnastus: diktaattorit ovat kuin satujen lohikäärmeitä. Heidät voi surmata, mutta seuraana iltana lapsi tahtoo taas kuulla saman tarinan. Lohikäärmeen tilelle tulee uusi, ellei kerronnan rakenteita muuteta.

Anteeksianto voi alkaa esimerkiksi siitä, että sama tarina kerrotaan lohikäärmeen näkökulmasta.

PS.
Tähän liittyen Shrek on aika kiva elokuva, koska siinä sekä ruma peikko että lohikäärme paljastuvat mukaviksi tyypeiksi.

Mutta oletko ajatellut, että animaation juoni noudattaa kaikesta huolimatta klassista tarinankerronan kaavaan, joka edellyttää pahiksen olemassolon?

Mitä tapahtuu lopussa? Lohikäärme syö pahan prinssin. Lynkkaus ilman oikeudenkäyntiä on Happy End. Kuolema on yhä käytäntö, jota opetetaan perheen nuorimmille oikeudenmukaisuutena.

Väkivaltainen sadun narratiivi on kulttuuristen piilorakenteiden kautta periytyvää alkukantaisuutta, jonka tiedostaminen ei ole feministien yksinoikeutta.

Tiedostamisessa on neljä vaihetta, jotka monin tavoin koettelevat defenssejämme:

1.) Huomaa, että on tietty toistuva kaava.
Tämä on haastavaa, koska itsensä perehdyttäminen vie ajatukset usein masentaviin asioihin ja oma positiivinen draivi kärsii.

2.) Myönnä, että osallistut jollain tavoin tuon kaavan toistamiseen.
Minäkö? Enhän minä. Menin mukaan lähinnä vitsillä. Täytyyhän sitä nyt ainakin kerran vähän irrotella ja saada kokea ihmisyyttä. Sitä paitsi olen tällä viikolla jo toteuttanut omat velvollisuuteni, ja ansaitsen olla vaivaamatta päätäni ylimääräisellä stressillä.

3.) Muista muistuttaa itseäsi myös seuraavalla kerralla, kun olet edesauttamassa esimerkiksi ekosysteemin tuhoutumista tai kansanmurhaa.
Okei. Voinhan minä luvata muistaa yhtä ja toista, mutta millä tavoin voisin muka valvoa sitä mikä asia pysyy muistissani ja mikä ei - tai milloin joku tieto pomppaa mieleeni!?
- No, ymmärrätkö nyt yhtään paremmin sitä, miksi ihminen ei itse voi päättää siitä, millä tavoin hänen kyvykkyytensä edistää yhteistä hyvää - jos et voi itsekään päättää mihin huomiosi tai motivaatiosi kohdistuu, jos kyse on yksin sinusta, etkä saa muistutusta esimerkiksi sihteeriltä, uutisotsikoilta tai kadunvarsimainoksilta?

4.) Muistuta lähipiirisi ihmisiä eettisestä ristiriidasta, vaikka he sen jälkeen eivät haluaisi leikkiä sinun kanssasi.
- Njoo. Enpä tiedä. Kaikki tietävät, että tiedostajat ovat pelkkiä ilonpilaajia. En minä ole koskaan edes halunnut miksikään tiedostajaksi - sinun ideasi se oli! Minulle sopii ihan hyvin, että en keneltäkään kuule, missä oloissa minun ruokani viljellään, kunhan se on turvallista - tai minkä ikäiset lapset vaatteitani ompelevat, jos hinta on edullinen.
Eivät suuryritykset tuota minulle pahaa oloa. Tiedostajat sen tekevät. Paha olo jäisi turvallisesti toiselle mantereelle piiloon, elleivät tiedostajat tahtoisi rahdata ruoan ja vaatteihin lisäksi kaiken maailman informaatiota ja valistusta.
Itse asiassa minun puolestani yhteiskunta voisi vaikka lukita kaikki tiedostajat jonnekin uudelleenohjelmointileirille. Ilmastonmuutoskin pysähtyisi, jos emme tietäisi siitä mitään. Positiivisilla ajatuksilla on maaginen kyky muuttaa kohtaloa, koska ne lisäävät tuottaa oikeanlaista värähtelyä. Jos kehitysmaissa jollain on asiat huonosti, se johtuu vain siitä, etteivät siellä asuvat ihmiset osaa ajatella positiivisesti.

Historian instagram

Parhaat historiateokset ovat kirjoja, joita ei ole alkujaan tarkoitettu historiateoksiksi. Niiden tehtävänä voi jopa olla esitellä uusinta uutta tai spekuloida tulevaisuuden maailmoilla.

Koneella kylvöä.

Virallinen historiankirjoitus syntyy aina nykyajan lähtökohdista. Se kertoo tarinaa, johon on valikoitu jonkin teorian tai viiteryhmän kannalta oleellista todistusaineistoa. Moniin suuntiin rönsyilevistä kohtalon poluista on valikoitu yksi, joka saa arvon edustaa koherentin kertomuksen päälinjaa.

Kouluhistorian painopisteenä ovat merkkihenkilöt ja käänteentekevät tapahtumat. Edes kulttuurihistoria tai aatehistoria eivät ole aikamatka menneisyyteen, sillä tavoin kuin alkuperäiset arjen reportaasit: lehtikirjoitukset, elokuvat ja viihderomaanit, jotka heijastavat ihmisten omimpia unelmia ja huolia.

"Muistilista on emaljoitu, keittön seinälle ripustettava kapine."

Asiat, joita pidämme itsestäänselvyytenä, loistava poissaolollaan ja tutut sanat merkitsevät yllättäen jotakin aivan muuta. Jääkaappi on kaappi, jossa säilytetään jäätä, eikä keltaisten muistilappujen heikkoa liimaa ole vielä keksitty. Niinpä muistilistaan viitataan sanalla "kapine".

Kun ajan ihmiset pääsevät itse ääneen, ja lopputuloksena voi olla koominen oivallus tai historiallisen ylimielisyyden väistyminen. Jokainen kansa ja aikakausi on joissakin elämän osa-alueissa hyvin pitkän edistynyt - edistyneempi kuin esimerkiksi me, jotka suuntaamme aikamme toisien tietojen ja taitojen kehittämiseen.

"Mitä yksinkertaisempi lelu on, sitä enemmän se antaa lapsen mielikuvitukselle tehtävää."

"Ajan pitkään lapselle tuottavat suurinta iloa leikkikalut, joilla ei ole sanottavaa rahallista arvoa ja jotka eivät ole liian valmiita, vaan joita he voivat mielensä mukaan muodostella ja joihin saavat mielikuvituksestaan lisätä puuttuvat piirteet.

Liian täydellisiin hän pian kyllästyy, liiallinen paljous tekee hänet pintapuoliseksi ja vaativaksi eikä totuta häntä keskittymään."
- Emännän tietokirja 1953

Tekninen edistys saa helposti ylenkatsomaan entisaikojen psykologista viisautta. Tietyt perustotuudet on helppo unohtaa, kun vauhtia on liikaa.

"(lasten pihapiirin toverielämässä) vanhempien on totuttauduttava siihen, etteivät hae vikoja toista lapsista tai etteivät ainakaan heti puolusta omaa lastansa, kaikkein vähimmin niin, että lapsi huomaa saavansa liian helposti kasvattajansa puolelleen. Toiselta puolen ei pidä mennä vastakkaiseen äärimmäisyyteen, niin ettei ollenkaan kuuntele lasta, sillä silloin hän tuntee itseään kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti."

Ihmiset varsin häpeilemättä paljastavat oman näkemyksensä siitä, mikä heidän mielestään on normaalia.

Vuonna 1953 julkaistu Emännän tietokirja on yksi painoteknisesti laadukkaimmista kirjoista, jonka omistan. Kahteen osaan nidottu opas on lähes koskemattomassa kunnossa ja maksoi kierrätyskeskuksessa yhden euron.

Suomi muuttui merkittävästi 1950-luvun ja 1970-luvun, ja kirja edustaa ehkä enemmänkin 1940-luvun maailmaa.

Kirjan arvoa lisäävät lukuisat upeat värisivut, jotka vetävät vertoja koulujen opetustauluihin. Paperi on korkealuokkaista ja kannen selkämys nahkaa.

En ollut aikoihin jaksanut penkoa kirjahyllyjä, jotka kierrätyskeskuksissa sisältävät usein vain Suuren Kirjakerhon halpoja romaaniklassikkoita. Yleensä joku on jo poiminut talteen Keltaisen kirjaston hyväkuntoiset niteet ja vastaavat keräilytuotteet, joista saatetaan pyytää jopa 2 - 3 euroa.

Joskus minun tekee mieli pelastaa jokin kirja vain siksi, että sen tuotantoarvo on niin ilmeisen merkittävä. Nykyään ei varmaan edes olisi mahdollista painattaa teknisesti yhtä hienoa opusta. Korkealuokkainen paperi, värikuvat ja lehtikullalla nahkaiseen selkämykseen kirjaillut kirjaimet nostaisivat kustannukset poskettoman korkeiksi.

Puutarhamansikoita.

Teos on luultavasti ollut ilmestyessään varsin hintava. Sen lienee suunnattu lähinnä perinteisen pikkuporvariston perheillä, joissa käytetään palvelusväkeä ja tarvitaan käytännön ohjeita sellaisen palkkaamisekseen.

Oppaassa ei useinkaan ensimmäiseksi ehdoteta keinoja, joilla perheenäiti voisi säästää kuluissa. Suurempana huolena ovat tehokas ajankäyttö, henkisen kehityksen edistäminen ja sosiaalisen järjestyksen vaaliminen.

"Kotiapulaiskysymys on muodostunut yhä vaikeammaksi pulmaksi niin meillä kuin muissakin sivistysmaissa, ja näyttäisi siltä, että tämä ammattikunta tulisi vähitellen häviämään kokonaan. Aikaisemmin oli palkkataso alhainen, mutta viime aikoina - kysynnän ja tarjonnan lain mukaan - ovat palkat nousseet joskus aivan suhteettomiksikin. Ehkä siihen on syynä myös vapaamman ja itsenäisemmän aseman kaipuu ja ehkä myöskin se seikka, että kotiapulainen... tuntee yhteiskunnallisen arvonsa kärsivän."

Kolmen aukeaman mittaisen "Kotiapulaisen palkkaaminen" -artikkelin jälkeen tulee kutkuttava asiasana nimeltään:

"Kotikirjaston hoito. ...Hyllyjen täyttäminen joutavilla ajanvieteromaaneilla ei kannata, mutta sekä oman maan kansalliskirjallisuuden että muiden maiden parhaita tuotteita pitäisi käsikirjastossa olla. Runokokoelmat ovat usein kotikirjastoissa ahkerassa käytössä. Näitä kirjoja voi ja onkin hyvä lukea aina uudelleen, kerta kerralta paremmin ymmärtäen niihin sisältyvää kauneutta ja elämänviisautta."

Juttu vain paranee. Seuraavalla sivulla on lyhyt artikkeli:

"Kotimusiikki. Keskipiste, jonka ympärillä kotimusiikin harrastus luonnollisimmin viriää, on yleissoittimet flyygeli tai piano. Taiteellisesti kaikkein arvokkainta kotimusiikin lajia tarjoutuu jo edellä mainitsemassamme kamarimusiikissa, jonka eri kokoonpanoja silmälläpitäen vanhemmat kasvattakoon musikaalisia lapsiansa. (Yleisimpiä piano, viulu ja sello). Musiikki kirjallisuuden parhaitten aarteiden joukossa on joukossa on runsaasti alkuperäissävellyksiä näille soitinyhtymille."

Minkä maailman me olemmekaan menettäneet, kun tällainen hengentuote on myynnissä eurolla.

Kenties sijoitan Emännän oppaan omaan hyllyyni kunniapaikalle Maailmankirjallisuuden kultaisen kirjan ja arvokkaimpien ensipainosten väliin.

Vielä kun ehtisin palata kotikirjastoni viisaimpien niteiden ääreen säännöllisin väliaijoin ja ammentaa niiden kauniita sanoja oloni ylevöittämiseksi.

Taiteilijaresidenssi Pieksämäelle

Asuntojen hinnoissa on Suomessa valtaisia eroja. Halvimmat asunnut Ylen toimittaja oli löytänyt Pieksämäeltä.
Kaksioilla hirvittavat hintaerot Pieksämäella 16.000 Stadissa 685.000 euroa

Tilanne on erikoinen sikäli, että liikenneyhteyksien kannalta Pieksämäki on ihanteellisella paikalla. Kaupunki on ehkä pieni, mutta sijaitsee rautateiden solmukohdassa. Kuopioon, Jyväskylään ja Mikkeliin on vain tunnin matka.

Puolisoni on Kotoisin Pieksämäeltä ja hän on joskus todennut, että sieltä on onneksi helppo päästä pois, kun junia lähtee moneen suuntaan. Hyvin näyttävät junat myös väkeä vieneen, kun asuntotilanne on noinkin pahasti päässyt vinoutumaan.

Useimmille ihmisille kaiken ratkaiseva kysymys on työpaikka - tai tarkemmin sanottuna työn antaja, nuorille koulutuspaikka. Yksityisyrittäjän, osuuskunnan, etätöiden tekijän sekä taiteilijan kohdalle tilanne on hieman toinen.

Uransa alkuvaiheessa taiteilijat kaipaavat virikkeitä sekä vertaistukea, joita usein löytyy vain suuremmista, taiteelle myönteisistä kaupungeista. Pidemmälle edistyessään he kuitenkin yhä enemmässä määrin tarvitsevat myös työrauhaa sekä taloudellisia mahdollisuuksia, joita helpommin löytyy pieniltä paikkakunnilta. Halvat asuinkustannukset, jos mikä, ovat taloudellinen mahdollisuus, mutta pysyvä muutto pienelle paikkakunnalle ei välttämättä sekään kiinnosta.

Suurten kaupunkien kirjailijat ja kuvataiteilijat joutuvat usein tekemään kohtuuttomasti töitä löytääkseen asuinseudultaan edes ylihintaisen pienen työhuoneen, joka yleensä sijaitsee hankalien liikenneyhteyksien päässä. Moni taiteilija varmasti tulisi kuukaudeksi tai kahdeksi työskentelemään Pieksämäelle, jos puitteet olisivat hyvät ja asiat hoidettaisiin kyllin selkeästi ja joustavasti.

Pieksämäen kaltaisilla, hyvin sijoittuneilla kunnilla, olisi kaikki mahdollisuudet kääntää junien suunta, jos avuksi löydetään uusia ajattelutapoja sekä innokasta asennetta. Taiteilijaresidenssi voisi olla hyvä alku uudenlaisen kaupunki-imagon synnyttämiseksi. Nykyajassa moni on käsi ojolla pyytämässä valtiolta tai yksityisiltä rahoittajilta miljoonia, mutta sosiaaliset innovaatiot eivät aina vaadi suurta alkupääomaa.

Ainakaan kokeilu ei edes epäonnistuessaan tulisi kovinkaan kalliiksi. Tarvittaisiin lähinnä pieni alkusijoitus ja remonttiapua. Remonttiraha jäisi sekin paikkakunnalle, eikä asunto menettäisi arvoaan, jos se peruskorjattaisiin ja yksi huone muutettaisiin ateljeeksi. Perustana voisi olla esimerkiksi 20.000 euron rintamamiestalo, josta perilliset eivät millään pääse eroon. Lisäksi tarvittaisiin keskustan kiinteistö, jossa residenssissä työsketelevät taiteilijat voisivat pitää näyttelyn, kun residenssiaika on ohitse. Uusi asukas voisi käydä gallerialla katsomassa, mitä edellinen on saanut aikaan. Syntyisi positiivista kilpailua ja tunne jatkuvuudesta.

Residenssin tiedotus voisi tapahtua kaupungin avustuksella ja käyttäen hyväksi taiteilijayhdistysten valmiita kontaktiverkostoja. Tiloja voisi käyttää myös tapahtumien järjestämiseen, eikä tällä hetkellä alueella asuvilla taiteilijoilla olisi niin suurta painetta muuttaa virikkeiden perässä pois, jos kaupungissa kävisi kylliksi uusia tyyppejä, joilla olisi tuoreita ideoita ja yrittelijäisyyttä.

Jos olet jo ajatellut jostakin vastaavaa, tai kuulut osuuskuntaan tai taiteilijayhdistykseen, ota yhteyttä. Mietitään yhdessä voisiko projektia viedä eteen päin: Monrepoo@gmail.com.

Kokemuksia residensseistä

Olen itse viettänyt kolmena perättäisenä vuonna kuukauden Sysmässä, jossa Nuoren Voiman Liitolla on Villa Sarkian residenssi. Taloon mahtuu samaan aikaan työskentelemään kolme kirjailijaa. Villa Sarkia on aivan ihastuttava vanha kartano puolen kilometrin päässä keskustasta.

Sysmässä on kaikki välttämättömät palvelut ja silti se on talvisin sopivan hiljainen mahdollistaakseen keskittyneen työrauhan.

En varmaankaan olisi ikinä poikennut Sysmään ilman residenssiä ja sama pätee kymmeniin muihinkin pääkaupunkiseudun kirjailijoihin. Ensimmäinen wow! pääsi jo bussimatkalla Lahdesta, sillä Päijänteen rantoja seuraileva reitti on valittu hiljattain suomen kauneimmaksi matkailureitiksi.

Linkki:Suomen kaunein matkailureitti

Sysmän residenssi on kirjailijoille täysin ilmainen, mutta samaan aikaan useimpien tietenkin täytyy maksaa kaupunkiasunnon vuokraa, joten kuukausi ei aina mahdollistu noin vain. Residenssin käyttöoikeuteen sisältyy velvollisuus vierailla esiintymässä itse valitussa kohteessa, mikä sopii itselleni oikein hyvin. Itse olen esiintynyt tai esitelmöinyt koululla, kirjastolla, kirjakaupalla ja vanhainkodissa.

Residenssin ansiosta sysmäläisillä on huomattavasti parempi kulttuuritarjonta ympäri vuoden, verrattuna muihin 4.099 asukkaan kuntiin. Vaikka joku ei innostuisi kirjailijahaastatteluista tai runonlausunnasta niin tuskin se ketään tappaakaan.

Itselleni residenssit ovat elintärkeitä, sillä muutoin ideoin ja työstän projektejani loputtomiin. Jatkuvat muusta elämänmenosta johtuvat katkokset myös vaikeuttavat intensiiviseen tunnelmaan virittäytymitä, mikä olisi välttämätöntä esimerkiksi romaanin kirjoittamiseksi - ainakin omalla kohdallani. Runoja pystyn kirjoittamaan muutamien päivien tai muutamien tuntien etapeilla, mutta myös runoteoksen kokoaminen ja editoiminen vaatii irtiottoa kaveripiireistä ja kodin rutiineista.

Myös internetin rajoittaminen edesauttaa tehtävän etenemistä. Sysmässä on kyllä toimiva nettiyhteys, mutta yläkerran huoneissa olen jakanut naapurini kanssa saman nettipiuhan ja pistokkeen - ja myös mielelläni sallinut hänen surffailla netissä, jotta itse saisin vain ja ainoastaan kirjoittaa.

Residenssiaika tarjoaa luontaisen deadlinen ja mahdollisuuden aikatauluttaa työtään hyvin tarkasti. Ehkä siksi työskentelen itse erittäin kurinalaisesti, kun olen Sysmässä. Joka kerta on syntynyt 100-150 liuskaa tekstiä ja kaikkiaan kaksi valmista käsikirjoitusta. Olisi henkisesti (ja selän kannalta) mahdotonta kirjoittaa päivittäin 5-7 tuntia vuoden ympäri, mutta kuukauden ajan se onnistuu kyllä.

Lisämietteitä Pieksämäen residenssistä

En tarkoita sanoa, että Pieksämäki olisi ainoa tai ylivoimaisesti paras paikka taiteilijaresidenssille, mutta ainakaan en näe sellaiselle mitään esteitä. Kuopiossa ja Jyväskylässä asuu paljon kirjailijoita, jotka voisivat kiinnostua mahdollisuudesta ottaa pientä etäisyyttä oman kaupunkinsa kuvioihin ja syventyä käsikirjoitukseen.

Tällä hetkellä pieksämäkeläisilllä on kaikki syyt vierailla Kuopiossa, mutta harvalla kuopiolaisella on syitä käydä Pieksämäellä. Työmatkan kannalta etäisyys on kipurajalla, ja Kuopion läheisyydessä on jo Siilisjärvi, jota on kehuttu suomen suosituimmaksi asuinpaikaksi (hieman kuten Kaarina Turun lähellä tai Ylöjärvi ja Pirkkala Tampereen lähellä).

On eri asia tahtooko henkilö asua kunnassa vai työskennellä siellä. Pieksämäellä en nykytilanteessa haluaisi asua, mutta voisin kyllä haluta työskennellä siellä. Siksi residenssi olisi ideaaliratkaisu - pienimuotoinen ehkä, mutta imagomielessä kulttuurielämällä ja taiteellisten mahdollisuuksien tarjoamisella on suurta merkitystä.

Kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden lisäksi Pieksämäellä voisi kokeilla aivan uutta residenssimuotoa, jota olen joitakin vuosia kaavaillut: bändiresidenssi.

Tällä hetkellä Bändiresidenssi ei tarjoa googlessa yhden ainutta hakutulosta, mutta idea on erittäin yksinkertainen. Nuorelle ja lupaavalle bändille - tai ihan kenelle vain halukkaalle - tarjottaisiin mahdollisuus viikon tai kahden mittaiseen oleskeluun talossa, jossa yhdistyisivät asuintilat ja äänitysstudio.

Kyseessä voisi olla kenties myös liikeidea, mutta nyt se on sosiaalinen innovaatio, jonka tarkoitus on edistää yhteisöjen ja yhteiskunnan hyvinvointia.

Levyn äänittäminn on yksi aloittelevien artistien kynnyksistä, ja tuottaa joskus varmaan vaikeuksia myös pidemmän linjan artisteille. Suomessa asiat ovat sikäli hyvin, että taitoa ja laitteistoja kyllä löytyy.  Esimerkiksi syyrialainen "Pensselisetä" Ebdo Mihemed saattoi äänittää ensilevynsä vasta Suomessa vieraillessaan. Levyttämisen kynnys alenisi, jos olemassaolevien, edullisten tilojen käyttöaste saataisiin korkeammaksi ja hinnat alas. Se onnistuisi siirtämällä tarjontaa suurten kaupunkien ulkopuolelle.

Hyviä vinkkejä ensilevyn esituotantantoon tarjoaa Rytmimanuaali: http://www.rytmimanuaali.fi/musiikin_tekeminen/esituotanto/kymmenen-neuvoa-esituotantoon/ Selkeät ja fiksusti laadittu sivut, josta löytyy paljon tietoa pähkinänkuoressa.

Rikkailla ja menestyvillä bändeillä on mahdollisuus vuokrata itselleen äänitysstudio, mutta aloittelevilla bäbdeillä menestys usein edellyttää sitä, että pappa betalar. Pieksämäki voisi olla suomen ensimmäinen paikkakunta, josta bändi voisi ILMAISEKSI vuokrata residenssijakson. Kaupunki tarjoaisi miksauslaitteet ja mikrofonit. Varsinaiset instrumentit bändi toisi itse.

Yhden mainoskampanjan tai design-toimiston konsulttipalkkion hinnalla Pieksämäestä voisi tulla Suomen svengaavin paikkakunta, jossa pian kaikki maan kovimmat bändit olisivat aloittaneet uransa. Helsingistä ja Rovaniemeltä asti bändit ajaisivat hyödyntämään ilmaista mahdollisuutta, joka maksaisi kaupungille pikku hiluja, mutta tuottaisi älyttömän paljon kuhinaa.

Tarvittaisiin vain talonmies, joka seuraa, etteivät rokkarit ole tulleet paikalle ryypiskelemään. Sekin järjestyisi ilman erityiskuluja, jos viereisessä talossa (tai samalla kadulla) sijaitsisi kuvataiteilijoiden aleljee, ja heille olisi annettu tehtäväksi viinan kohtuukäytön valvonta - mutta ei siksi, että juominen olisi moraalisesti väärin, vaan jotta bändi ei haaskaisi kallisarvoista tilaisuuttaan äänittää ensimmäistä levyään ja edetä urallaan.

Mihin rahaa sitten menisi alkuremontin ja lämmityskulujen ohella? Hyödyllisintä ehkä olisi palkata osaava äänimies vierailemaan edes lyhyesti talolla, näyttämässä miten homma toimii ja avustamassa säädöissä. Jone voisi vaikka tulla Jonen pajalta ohjaamaan yhden päivän ja kaupungin sivari kävisi muina päivinä katsomassa, ettei mitään ole hajotettu.

Käytännön syystä tiloja ei ehkä tarvitsisi luovuttaa täysin ilmaiseksi, sillä pieni rahallinen sitoumus saisi residenssiasukkaat paremmin sitoutumaan työhön. Bändien näkökulmasta kyse voisi kuitenkin olla alan selkeästi edullisimmasta kokonaispaketista, jos kaupunki sitoutuisi elävöittämään kulttuuritoimintaa, ja voittojen sijaan suostuisi hyväntekeväisyyteen ja lieviin tappioihin.

Moni bändi varmaan kiinnostuisi mahdollisuudesta, vaikka äänityslaitteisto olisi käytettyä ja täyttäisi pelkästään minimivaatimukset. Kyllähän demonauha tai ensimmäinen EP saavat kuulostaakin vähän kotikutoisilta. Tärkeämpää on sitoutuminen aikatauluihin ja asioiden vieminen loppuun. Vieraalle paikkakunnalle matkustamisessa juuri testävään sitoutumisen aste ratkaisee lopputuloksen.

Kaikkiaan kuvailemani projekti on vain tällainen ilmainen sosiaalinen innovaatio: ottakaa kiinni, uskaltakaa ja toteuttakaa! Sittenhän sen näkee. Epäonnistuminenkin tuottaisi omanlaistaan näkyvyyttä ja mainetta. Saa minut palkata konsultiksikin, jos välttämättä tahtoo lisää neuvoja alkuperäisestä lähteestä. Liksani ei ole kovin suuri, jos työskentelen kaupungille. Yhteisöjen kanssa työskentelen vaikka ilmaiseksi.

Zen Cafe'n Samuli Putro kävi aikoinaan Imatralla kirjoittamassa levyllisen biisejä, koska kaipasi nihkeän pikkukaupungin tunnelmaa. Hän asui hotellissa, kun muutakaan mahdollisuutta ei ollut tarjolla. Tarina on poikkeuksellinen, mutta moni on ajatellut samaa. Se on vain se hotellista maksaminen, mihin yritys usein kaatuu.

Juice Leskinenkin olisi voinut hengailla Pieksämäellä myös jossain muualla kuin juna-asemalla, jos kaupungissa olisi ollut tunnettu avoimien ovien taiteilijayhtisö: kaupunkigalleria, työtilat ja bändien levytysstudio. Pieksämäki olisi enemmän kuin ohikulkupysäkki tai paikka, josta aloittaa pitkä pakomatka.


Jos residenssin perustaminen missään päin maata kiinnostaa, ottakaa yhteyttä. En välttämättä vie projektia loppuun (ainakaan yksin), mutta mielipiteen esittäminen ei maksa mitään: Monrepoo@gmail.com.

Kirjoittaja on Suomen Kirjailijaliiton jäsen, tapahtumatuottaja sekä kulttuuriyhdistyksen taloudenhoitaja. Hänen yhteiskunnalliset ja taiteelliset visionsa sopii ilomielin kyseenalaistaa.

PS.
Löysin vasta tätä kirjoittaessani Rytmi-instituutin, mikä vaikuttaa kaikkiaan hienolta blogilta. Monilla aloilla olisi tarvetta tällaisille tietopaketeille, jotka perustuvat kokemukseen: Rytmimanuaali.fi: Äänittäminen-ja-julkaisu / studiotyö

Rytmimanuaalin neuvoista voi olla paljon spua myös Pieksämäki-projektin jatkosuunnittelussa, missä hyvänsä paikkakunnalla se sitten ensimmäiseksi toteutetaankaan. Residenssivierailu olisi kosketus moniin muusikon elämän realiteetteihin, joita itse en edes tunne.

PPS.
Yleisradiokin saisi vähän innostua ja vaikka tehdä dokumentin projektin vaiheista. Ehkä Opetus- tai kulttuuriministeriö voisi rahoittaa kokeilua jonkinlaisella innovaatiotuella? Tässähän ei ole kyse vain yhdestä tai kahdesta residenssistä, vaan koko yhteiskuntaa koskettavista ilmiöistä.

Onko ukkospilvellä vapaata tahtoa?

Kirjoituksia vapauden paradokseista: Vapaus taitona ja resurssina.

Filosofisen vapauskeskustelun suuret linjat, kuten kiistely determinismistä tai indeterminismistä, ovat pitkälti turhia, eivätkä johda mihinkään. Uskaltaisin jopa väittää, että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, koska ajatukset jäävät junnaamaan liian karkeiden ja epätarkoituksenmukaisten käsitteiden ympärille.

Aiemmin olen kirjoittanut siitä, miten positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteistö on rajoittavan binaarinen, minkä lisäksi syntyy mielikuva siitä, että negatiivinen vapaus olisi epätoivottua ja positiivinen toivottua - käsitteelliselle väärinkäsityksille annetaan aivan turhaan mahdollisuuksia, kuten kutsuttaessa HIV-testin tulosta positiiviseksi. Filosofian on moneen kertaa julistettu (esimerkiksi Wittgensteinin ja positivistien toimesta) olevan parempiin käsitteisiin kehittyvää ja kielellistä hämmennystä purkava tiede. Silti viisaustraditiomme onnistuu alati vain lisäämään kentällä olevien sumeiden termien lukumäärää.

Determinismin ja indeterminismin tapauksessa suurimpana ongelmana on, että kumpikin kiistan johtopäätös on yhtä lailla merkityksetön: jos A) en ole vapaa, minun ei hyödytä pyrkiä lisäämään vapauttani - ja puolestaan, B) jos olen metafyysisellä tasolla vapaa, minun ei tarvitse vaivata päätäni sillä, miten vapauttani ehkä rajoitetaan - tai kuinka onnistun tekemään sen ihan omaehtoisesti. Minähän vain olen vapaa ja sillä selvä.

Miksi järkevä filosofi puolustaisi kumpaakaan oletusta, jos lopputulos on samalla tavalla yhdentekevä?

Vapauden filosofian olisi aika siirtyä pohtimaan vapautta taitona, jota voi kehittää. Tällainen elämänhallinnallinen tai psykologinen lähestymistapa muistuttaisi hieman sitä nykyaikaista vapauskäsitystä (tai käsitystä tahdosta), jossa harkinta ja itsekuri nähdään resurssina - kuten Esimerkiksi Frank Martelan teoksessa Tahdonvoiman käyttöohje (2013). 
 (Itse asiassa Martela on kirjassaan omaksunut käsitteen valintaväsymys, joka on suomen kielellä alkujaan esitelty Pikkujättiläisessä. Keskustelun lähtökohdat ovat muistaakseni jossain TEDtalks-videossa.)

Vapauskeskustelussa olisi tärkeä ensin kysyä mahdollisimman rehellisesti: mistä syystä ihminen haluaa määritellä (tai uskotella itselleen), että hän toimii vapaasta tahdosta - tai vastaavasti ei toimi?

Huomaamme nopeasti yleisen trendin: henkilö mielellään puhuu vapaasta tahdosta ja yksilön itsenäisyydestä, jos hän ovat hyvässä asemassa tai saavuttaneet jotakin suurta. Vastaavasti jos hän on tehnyt rikoksen, hänelle on edullista vakuutella, että perhetaustat ja yhteiskunta ajoivat heidät siihen ratkaisuun.

Minkäköhän rikoksen ovat tehneet ne aivotutkijat, jotka tahtovat reduktivistisesti palauttaa kaiken ennustettavien synapsien mekanistiseen napsuntaan? (Sikäli kuin hermoverkoilla on edes mitään tekemistä mekaanisen ennustettavuuden kanssa.)

Ihmisen halu uskoa determinismiin tai tahdonvapauteen on motivoitunut jostain muusta kuin filosofisesta totuuden selvittämisen päämäärästä käsin.

Determinismi nähdään ankeaksi maailmankatsomukseksi, mutta sen voisi ajatella myös perustuvan ylevään haluun uskoa, että maailman asioita voisi ennustaa, kunhan me vain uskallamme tutkia niiden lainalaisuuksia kyllin ennakkoluulottomasti.

Tieteellinen ennakkoluulottomuus on ihaltavaa, vaikka tietenkin se lähes aina on synonyymi hybrikselle ja naiville uskolle siitä, että asiat ovat yksinkertaisempia kuin väitetään. Muut eivät vain ole huomanneet oikeaa lainalaisuutta.

Kentes determinismi latistaa kokemuksemme elämästä, jos koemme sen uhkaavan maailmankuvamme valoisampaa puolta - mutta miksi näin on? Eikö hortoilumme tällä planeetalla enää olisi sielukkaalla tavalla ylevää ja toimintamme rationaalista, vaan olosuhteiden, kasvatuksen ja (kulttuuri)perimän ennalta määräämää. Eikö rationaalisuutemme voisi juuri olosuhteiden ansiosta olla otolliseksi muotoitunutta täällä elämiselle? Onko ongelmana se, että liika tieto ihmisyydestä muuttaa ihmisyhteisöjä siihen suuntaan, jossa meidän sisäänrakennettu viisautemme toimii huonommin kuin heimokulttuurissa? Kokeeko sisäinen meidän tietoista järkeämme ohjaava vaisto, että kurkistus aivojemme sopukoihin olisi liian suuri harppaus meidän kapasiteetillemme?

Siksikö me tarraudumme ajatukseen vapaudesta, jotta emme liiaksi viisastuisi?

Toisaalta deterministinen asenne voi raikastaa tiedettä ja tehdä maailman ilmiöiden tarkastelusta kiinnostavampaa, koska se luo uskoa siihen, että ilmiömaailman kaoottiselta tuntuvan muutoksen taustalla on salaisia säännönmukaisuuksia, jotka voidaan paljastaa. Tämä usko ei kenties ole aivan realistinen, mutta myös tutkijat tarvitsevat paljon toivoa ollakseen esikuvana nuoremmille ja ammatissaan tehokkaita. Ylimääräistä toivoa voi yhtä hyvin tarjota vaikka fantasia siitä, että jonakin päivänä hallitsee professuuria tai voittaa Nobelin palkinnon.

Metafysiikan sijaan tarvitsisimme harjaantumista käytännön valinta- ja motivaatiotaidoissa - vapaus ei myöskään vaadi niinkään uuvuttavaa pähkäilyä kuin parempaa kommunikaatiota

Mielestäni metafyysisessä vapauskiistassa on kyse enemmänkin elämänasenteesta kuin aidosti filosofisesta tavoitteesta. Siksi minua kiinnostaa vapaus konkreettisemmassa muodossa: millaista vapauskäsitteistöä ja kysymyksenasettelua me tarvitsemme tavallisen elämän askareiden keskellä.

Myös suuremman yhteiskunnallisen näkökulma haluaisin toistaiseksi ohittaa, kuten vaikkapa rikosoikeudelliset seikat, jotka liittyvät henkilön syyntakeisuuteen. Sitäkin on paljon pohdittu, kuten henkilön äänestys- tai ostopäätöksiä, mutta pitäydytään pienemmässä mittakaavassa.

Determinismin ja suurten näkökulmien vaarana on, että tehdään sellaisia rinnastuksia, kuten ihmisaivojen vertaaminen ukkospilveen tai säärintamaan. En nyt halua osoittaa ketään, joka niin olisi tehnyt, mutta tällaisessa näkökulmassa on suuria filosofisia vaaroja.

Sään ennustaminen on aina kiehtonut ihmistä. Sitä voisi hyvin kutsua viisautta janoavan ihmisen ajattomaksi mahdollisuudeksi päteä. Monet ovat tehneet ennustuksia jopa ihan siltä varalta, että sattuisivat osumaan oikeaan. Silloin voi todeta "mitäs minä sanoin."

Ennustamista eivät harjoita ainoastaan keski-ikäiset rouvat, jotka etsivät päätöksilleen tukea horoskoopeista. Myös urheiluvedonlyönnin voisi väittää ilmentävän samaa tarvetta - vaikka miehet (jotka tietääkseni etupäässä tätä harrastavat) ovat aina tarkkaan pitäneet huolta siitä, ettei heidän harrastuksiaan millään tavoin voisi verrata naisten harrastuksiin. Siksi samaa termiä "ennustaminen" tulee mahdollisuuksien mukaan välttää. Kyse on taitolajista, johon ennen kaikkea liittyy riski hävitä rahaa. Riskit ovat miehekkäitä. Jos pelissä aina vain voitettaisiin, niin sama olisi laittaa vaimo asialle, ja etsiä itselleen jotain vaarallisempaa puuhaa.

Aikamme sääprofeetat ovat asteittain vaihtuneet naisiksi, sitä mukaan, kun ennusteissa on kyetty yhä tarkempiin tuloksiin. Jopa sään ennustaminen lakkaa olemasta miehekästä siinä vaiheessa, kun erehtymisen vaara pienenee. Joka tapauksessa tällaiseen tapahtumien ennakoimiseen liittyy filosofinen ongelma: lähipäivien sää saattaa olla kohtalaisen hyvin ennustettavissa, kun tietoa kyetään keräämään riittävän paljon, sen pohjalta pystytään tekemään kyllin tarkkoja laskelmia - ja teoria on oikealla pohjalla.

Ihmisen ajattelutoiminnan ja sään vertaaminen toisiinsa tyssää siihen, ettei säällä ole biologisia tarpeita. Sää ei ole liikkeellä, koska se etsisi tyydytystä omille mielihaluilleen. Sää ei aseta tavoitteita ja ennakoi omia liikkeitään.

Ihmisen ajattelutoiminnan voidaan ihan hyvin sanoa perustuvan sähköisiin ja kemiallisiin viesteihin aivosolujen välillä, mutta ihmisen aivojen tehtävä ei ole päätyä jostakin lähtökohdista käsin johdonmukaiseen ja oikeaan reaktioon. Aivojemme toiminta perustuu vuorovaikutukseen ympäristön sekä mielihalujemme kanssa: jokainen ajatus ja jokainen teko tuottaa sisäisiä tai ulkoisia vaikutuksia, joihin ympäristö ja muut ajatukset reagoivat.

Tilanne, jossa ihmisen ajattelu olisi eristetty ja kyettäisiin deterministisesti ennustamaan, olisi vain keinotekoinen asetelma, joka samaan aikaan johtaisi ajattelun asteittaiseen näivettymiseen. Mikä tahansa ulkomaailman signaali saattaisi täysin romuttaa ennustuksen, eikä ajattelu voi tapahtua suljetussa systeemissä, joten ennustaminen on tältä osin utopiaa.

Determinismin kumoaminen tällä tavoin ei johda myöskään indeterminismiin. Ennustettavuus voisi kenties olla suljetussa systeemissä mahdollista, mutta se olisi irvikuva siiä tahdonvapaudesta, joka ilmenee luonnossa: kun ihminen muuttaa päätöksiään (viisaasti), jos hän vaikkapa saa luotettavalta taholta kuulla, että tilanne on muuttunut tai asetelmassa vilunkia. Vapautta ei edusta itsepäinen määrätietoisuus, vaan kykymme spontaaniin mielipiteenmuutokseen - joka ei ole ennustettavissa, vaikka se ei olisi myöskään täysin indeterministinen.

Erottavaa tekijää ihmisen ja taskulaskimen välillä on etsitty pitkän aikaa ihmisen korvien välistä. Ihmisen mieli ei kuitenkään kykene säilyttämään tasapainoaan, jos yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Useimmat tulevat hyvin nopeasti hulluiksi eristyssellissä. Jotkut tulevat hulluksi vasta asteittain.

Tahto ei tarkoita sitä, että pään sisällä tapahtuisi jotain ratkaisevaa. Totta kai siellä tapahtuu yhtä ja toista. Vapaa tahto ja rationaalinen valinta kuitenkin ennen kaikkea perustuvat siihen, että ihmisellä on avoimet aistit ja hyvät keinot kommunikoida. Hyvä harkittu päätös syntyy siten, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät, ja muilta ihmisiltä tulee luotettavaa palautetta. Tämä on itsenäisen ajattelun ja ratinaalisen valintatilanteen lähtökohta.

Terveen ja kykenevän tahdon kehittäminen alkaa sosiaalisesta perustasta: myös kirjojen lukeminen ja muu itsensä kouluttaminen on sosiaalista toimintaa - kuten myös filosofia. Jo antiikin aikana filosofian perusta oli dialogi: ei Sokrates olisi pystynyt tekemään vaikutusta puheillaan, ellei hänellä olisi ollut vaikutusvaltaisia vastustajia. Kuka hänestä kirjoja olisi kirjoittanut, jos hän olisi vain höpissyt puiston penkillä puluille?


Lopuksi: Keskustelu vapaasta tahdosta ajautuu usein kiistelyyn autonimisesta tai manipuloidusta tahdosta. "Manipuloitu tahto" on ongelmallinen polku, koska täytyisi olettaa että manipuloijalla olisi oma tahto, johon sitten sama kysymys siirtyy hieman kuin homunculus-argumentissa. Manipulointi ei mielestäni edellytä edes sitä, että tiedettäisiin deterministisen ja suljetun systeemin kaikki muutostekijät.

Mainostoimistot ja puolueet manipuloivat todennäköisyyksien kautta. Onnistunut kampanja voi lisätä ihmisten positiivisia mielikuvia 5-10%. Kauppiaalle riittää se, jos myynti lisääntyy enemmän kuin mitä mainos on tullut maksamaan. Ajatus kaikkien rahojen sijoittamisesta markkinointiin siitä tarkoituksessa, että kukaan ei enää muuta tekisikään kuin ostaisi yhtä ja samaa tuotetta on järjetön.

Silti filosofisissa havaintomalleissa saatetaan olettaa, että determinismillä olisi seurauksena täydellistä tahtojen manipuloimista. On monia sellaisia mielihaluja, joita meissä voidaan herättää hyvin vähäisellä manipuloinnilla. Esimerkiksi kuumana päivänä jäätelökojun näkeminen voi laukaista aivan eri tavalla positiivisen reaktion kuin tihkusateessa ja kylmässä viimassa.

Tahdon metafyysinen "vapaus" on toissijaista. Tahdon taitavuus on ensisijasta. Sekä deterministisesti nihiloitu vapauskäsitys että satunnaisuuden kautta ulkoa annettu vapauskäsitys vievät huomion pois vapaustaitojen aktiivisesta kehittämisestä.

Kauppiaan näkökulmasta on järkevämpää selvittää mitä ihmiset haluavat ja sitten tarjota heille juuri sitä. Paljon suuremman työn takana olisi manipuloida ihmiset haluamaan sitä, mitä kauppiaalla on tarjottavana.