Radikaali myötätunto

Anteeksianto on tehokkain keino yhteiskunnan parantamiseksi. Tässä kysymyksessä esimerkiksi Jeesus ja Buddha olivat varsin yksimielisiä.

Kristillinen armo on mahdollistanut pitkäjänteisen oikeusjärjestelmän syntymisen. Rikoksesta epäiltyjä ei heti kivitetä, vaan raivo tyynnytetään ja ensin selvitetään faktat. Sitten määrätään rangaistus yleisen lain, ei henkilökohtaisten tunteiden perusteella.

Anteeksianto on merkittävällä tavalla ohjannut oikeuskäytäntöjen kehityskulkua ja eron näkee Lähi-idän valtioiden ja kristillisen Euroopan välillä. Euroopassa ei valtio voi perustella toimintaansa oikeutetulla kostolla - ainakaan se ei voi olla virallinen selitys sen toiminnalle.

Buddhalaisuus on anteeksiannon ja armon sijaan korostanut mielentyyneyttä ja myötätuntoa, mutta lopputulos on samansuuntainen. Maltillisuus mahdollistaa yhteiskunnan, joka ei vähän väliä revi itseään palasiksi ja palaudu alkutilaan.

Suomalaisessa nettikeskustelussa pääsevät nykyään ääneen myös ihmiset, jotka tahtovat edetä primitiivisten reaktioiden, kuten kostonhimon ohjaamina. Samat ihmiset usein vastustavat islamia, mutta ovat huomaamattaan itse eurooppalaisen sivistyksen vihollisia.

Kukkahattutätien ja tiedostajien näkökanta voi kuulostaa pehmeältä, mutta se edustaa länsimaista sivistystä, kristillistä anteeksiantoa sekä oikeus- ja sosiaalitieteitä. Vain yhteiskunnallinen teoria ja rakenteiden kautta selittäminen tarjoaa mahdollisuuden muuttaa asioita, jotka ovat muutettavissa.

Ihmisluonto ei muutu, vaikka teloittaisimme jokaisen rikollisen.

Alkukantainen selitysmalli etsii pahuutta yksilöstä. Se on internetin keskustelupalstoilla hallitseva selitysmalli, joka edustaa kansalaisten lynkkausmielialaa.

Jotkut olisivat islamia vastustaessaan valmiita palauttamaan kivitystuomiot myös Suomen lakiin. Islam kyllä kelpaa rakenteelliseksi selitykseksi, mutta ei oma pillun puute ja loukatusta maskuliinisuudesta kumpuava katkeruus. Rakenteiden kautta selitetään ilmiöitä mieluiten silloin, kun rakenteisiin ei ollenkaan ole perehdytty.

Alkukantaista ajattelutapaa kenties edistää periamerikkalainen elokuvien ja tv-sarjojen narratiivi, jossa rikollinen on aina psykopaatti, ja sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että E.T. palaa kotiin ja tappajahai saadaan tapetuksi.

Yhteiskunnalliset ongelmat eivät muutu vähemmän yhteiskunnallisiksi, vaikka mädät omenat etsitään ja tuhotaan. Amerikassa rakenteita ei tarvitse muuttaa - ne ovat jo täydelliset, koska vallitsee Freedom.

Pohjoismainen selitystapa on luonut pohjoismaisen yhteiskunnan, jolla on yhä vähemmän sananvaltaa tarinankerronnassa. Rakenteemme ovat yhä skandinaavisemmat kuin monissa muissa valtioissa, mutta puhetavat ovat jo raaistuneet.

Poliitikot eivät uskalla puolustaa valistunutta ja radikaalia anteeksiantoa, koska heidät ehti heti uhattaisiin tappaa. Henkilö itse luokitellaan murhaajaksi, jos hän uskaltautuu väittämään, että esimerkiksi Saddam Hussein ei ollut absoluuttista puhuutta huokuva entiteetti, vaan homo sapiens -lajin edustaja, joka kehittyi armottomaksi diktaattoriksi tiettyjen yhteiskunnallisten rakenteiden vallitessa.

Anteeksianto on helpompaa, jos todellisuutta lähestyy rakenteiden, eikä niinkään narratiivien kautta. Narratiivisessa selittämisessä on usein sankareita ja pahiksia. Rakenteellisessa selittämisessä on vain neutraaleja toimijoita, joiden toimintaa rakenteet ohjaavat vähä vähältä tiettyyn suuntaan - niin kuin yksilö saattaa ennemmin kouluttautua, jos opiskelupaikkoja on tarjolla ja lisäksi hän saa rahallista tukea hankkeeseensa.

On helpompaa pidättäytyä tuomitsemasta muita, ja tyynesti miettiä miten tähän on tultu, jos ongelmia ei heti sysää kieroutuneen yksilön harteille ja rakenna mielessään draamaa, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenään maailman herruudesta.

Tiedostaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että tiedostaa tämän: meillä on narkomaaninen houkutus ihastua narratiiveihin. Narratiivit ovat aikamme todellisia narsisteja. Tarinat lumoavat kenet tahansa.

Nyt minua varmaan syytetään narsistiksi, kun sanon tämän, mutta seuraavan kerran kun kuulet tarinoita narsisteista ja psykopaateista, mieti onko kyse aidosta diagnoosista vaiko jonkun kertomasta tarinasta, joka perustuu omiin muistikuviin.

Ei väitä, ettei narsisteja olisi olemassa, mutta heitä tuntuu olevan aika hemmetin paljon, jos jokainen nettiforumilta löytyvät ex-poikaystävän itsediagnoosi on täysin luotettava.

Mihin tahansa tarinaan helposti eksyy myologista aineistoa: enkeleitä ja demoneja. Jotta voisi elää tiedostavan ja anteeksiantavan ihmisen elämää, on oltava tarkka narratiivisesta hygieniastaan. Kaikkea ei tarvitse selittää draaman kautta - kuten ei kaikkea myöskään tarvitse selittää rakenteilla.

Lopuksi rinnastus: diktaattorit ovat kuin satujen lohikäärmeitä. Heidät voi surmata, mutta seuraana iltana lapsi tahtoo taas kuulla saman tarinan. Lohikäärmeen tilelle tulee uusi, ellei kerronnan rakenteita muuteta.

Anteeksianto voi alkaa esimerkiksi siitä, että sama tarina kerrotaan lohikäärmeen näkökulmasta.

PS.
Tähän liittyen Shrek on aika kiva elokuva, koska siinä sekä ruma peikko että lohikäärme paljastuvat mukaviksi tyypeiksi.

Mutta oletko ajatellut, että animaation juoni noudattaa kaikesta huolimatta klassista tarinankerronan kaavaan, joka edellyttää pahiksen olemassolon?

Mitä tapahtuu lopussa? Lohikäärme syö pahan prinssin. Lynkkaus ilman oikeudenkäyntiä on Happy End. Kuolema on yhä käytäntö, jota opetetaan perheen nuorimmille oikeudenmukaisuutena.

Väkivaltainen sadun narratiivi on kulttuuristen piilorakenteiden kautta periytyvää alkukantaisuutta, jonka tiedostaminen ei ole feministien yksinoikeutta.

Tiedostamisessa on neljä vaihetta, jotka monin tavoin koettelevat defenssejämme:

1.) Huomaa, että on tietty toistuva kaava.
Tämä on haastavaa, koska itsensä perehdyttäminen vie ajatukset usein masentaviin asioihin ja oma positiivinen draivi kärsii.

2.) Myönnä, että osallistut jollain tavoin tuon kaavan toistamiseen.
Minäkö? Enhän minä. Menin mukaan lähinnä vitsillä. Täytyyhän sitä nyt ainakin kerran vähän irrotella ja saada kokea ihmisyyttä. Sitä paitsi olen tällä viikolla jo toteuttanut omat velvollisuuteni, ja ansaitsen olla vaivaamatta päätäni ylimääräisellä stressillä.

3.) Muista muistuttaa itseäsi myös seuraavalla kerralla, kun olet edesauttamassa esimerkiksi ekosysteemin tuhoutumista tai kansanmurhaa.
Okei. Voinhan minä luvata muistaa yhtä ja toista, mutta millä tavoin voisin muka valvoa sitä mikä asia pysyy muistissani ja mikä ei - tai milloin joku tieto pomppaa mieleeni!?
- No, ymmärrätkö nyt yhtään paremmin sitä, miksi ihminen ei itse voi päättää siitä, millä tavoin hänen kyvykkyytensä edistää yhteistä hyvää - jos et voi itsekään päättää mihin huomiosi tai motivaatiosi kohdistuu, jos kyse on yksin sinusta, etkä saa muistutusta esimerkiksi sihteeriltä, uutisotsikoilta tai kadunvarsimainoksilta?

4.) Muistuta lähipiirisi ihmisiä eettisestä ristiriidasta, vaikka he sen jälkeen eivät haluaisi leikkiä sinun kanssasi.
- Njoo. Enpä tiedä. Kaikki tietävät, että tiedostajat ovat pelkkiä ilonpilaajia. En minä ole koskaan edes halunnut miksikään tiedostajaksi - sinun ideasi se oli! Minulle sopii ihan hyvin, että en keneltäkään kuule, missä oloissa minun ruokani viljellään, kunhan se on turvallista - tai minkä ikäiset lapset vaatteitani ompelevat, jos hinta on edullinen.
Eivät suuryritykset tuota minulle pahaa oloa. Tiedostajat sen tekevät. Paha olo jäisi turvallisesti toiselle mantereelle piiloon, elleivät tiedostajat tahtoisi rahdata ruoan ja vaatteihin lisäksi kaiken maailman informaatiota ja valistusta.
Itse asiassa minun puolestani yhteiskunta voisi vaikka lukita kaikki tiedostajat jonnekin uudelleenohjelmointileirille. Ilmastonmuutoskin pysähtyisi, jos emme tietäisi siitä mitään. Positiivisilla ajatuksilla on maaginen kyky muuttaa kohtaloa, koska ne lisäävät tuottaa oikeanlaista värähtelyä. Jos kehitysmaissa jollain on asiat huonosti, se johtuu vain siitä, etteivät siellä asuvat ihmiset osaa ajatella positiivisesti.