Onko ukkospilvellä vapaata tahtoa?

Kirjoituksia vapauden paradokseista: Vapaus taitona ja resurssina.

Filosofisen vapauskeskustelun suuret linjat, kuten kiistely determinismistä tai indeterminismistä, ovat pitkälti turhia, eivätkä johda mihinkään. Uskaltaisin jopa väittää, että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, koska ajatukset jäävät junnaamaan liian karkeiden ja epätarkoituksenmukaisten käsitteiden ympärille.

Aiemmin olen kirjoittanut siitä, miten positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteistö on rajoittavan binaarinen, minkä lisäksi syntyy mielikuva siitä, että negatiivinen vapaus olisi epätoivottua ja positiivinen toivottua - käsitteelliselle väärinkäsityksille annetaan aivan turhaan mahdollisuuksia, kuten kutsuttaessa HIV-testin tulosta positiiviseksi. Filosofian on moneen kertaa julistettu (esimerkiksi Wittgensteinin ja positivistien toimesta) olevan parempiin käsitteisiin kehittyvää ja kielellistä hämmennystä purkava tiede. Silti viisaustraditiomme onnistuu alati vain lisäämään kentällä olevien sumeiden termien lukumäärää.

Determinismin ja indeterminismin tapauksessa suurimpana ongelmana on, että kumpikin kiistan johtopäätös on yhtä lailla merkityksetön: jos A) en ole vapaa, minun ei hyödytä pyrkiä lisäämään vapauttani - ja puolestaan, B) jos olen metafyysisellä tasolla vapaa, minun ei tarvitse vaivata päätäni sillä, miten vapauttani ehkä rajoitetaan - tai kuinka onnistun tekemään sen ihan omaehtoisesti. Minähän vain olen vapaa ja sillä selvä.

Miksi järkevä filosofi puolustaisi kumpaakaan oletusta, jos lopputulos on samalla tavalla yhdentekevä?

Vapauden filosofian olisi aika siirtyä pohtimaan vapautta taitona, jota voi kehittää. Tällainen elämänhallinnallinen tai psykologinen lähestymistapa muistuttaisi hieman sitä nykyaikaista vapauskäsitystä (tai käsitystä tahdosta), jossa harkinta ja itsekuri nähdään resurssina - kuten Esimerkiksi Frank Martelan teoksessa Tahdonvoiman käyttöohje (2013). 
 (Itse asiassa Martela on kirjassaan omaksunut käsitteen valintaväsymys, joka on suomen kielellä alkujaan esitelty Pikkujättiläisessä. Keskustelun lähtökohdat ovat muistaakseni jossain TEDtalks-videossa.)

Vapauskeskustelussa olisi tärkeä ensin kysyä mahdollisimman rehellisesti: mistä syystä ihminen haluaa määritellä (tai uskotella itselleen), että hän toimii vapaasta tahdosta - tai vastaavasti ei toimi?

Huomaamme nopeasti yleisen trendin: henkilö mielellään puhuu vapaasta tahdosta ja yksilön itsenäisyydestä, jos hän ovat hyvässä asemassa tai saavuttaneet jotakin suurta. Vastaavasti jos hän on tehnyt rikoksen, hänelle on edullista vakuutella, että perhetaustat ja yhteiskunta ajoivat heidät siihen ratkaisuun.

Minkäköhän rikoksen ovat tehneet ne aivotutkijat, jotka tahtovat reduktivistisesti palauttaa kaiken ennustettavien synapsien mekanistiseen napsuntaan? (Sikäli kuin hermoverkoilla on edes mitään tekemistä mekaanisen ennustettavuuden kanssa.)

Ihmisen halu uskoa determinismiin tai tahdonvapauteen on motivoitunut jostain muusta kuin filosofisesta totuuden selvittämisen päämäärästä käsin.

Determinismi nähdään ankeaksi maailmankatsomukseksi, mutta sen voisi ajatella myös perustuvan ylevään haluun uskoa, että maailman asioita voisi ennustaa, kunhan me vain uskallamme tutkia niiden lainalaisuuksia kyllin ennakkoluulottomasti.

Tieteellinen ennakkoluulottomuus on ihaltavaa, vaikka tietenkin se lähes aina on synonyymi hybrikselle ja naiville uskolle siitä, että asiat ovat yksinkertaisempia kuin väitetään. Muut eivät vain ole huomanneet oikeaa lainalaisuutta.

Kentes determinismi latistaa kokemuksemme elämästä, jos koemme sen uhkaavan maailmankuvamme valoisampaa puolta - mutta miksi näin on? Eikö hortoilumme tällä planeetalla enää olisi sielukkaalla tavalla ylevää ja toimintamme rationaalista, vaan olosuhteiden, kasvatuksen ja (kulttuuri)perimän ennalta määräämää. Eikö rationaalisuutemme voisi juuri olosuhteiden ansiosta olla otolliseksi muotoitunutta täällä elämiselle? Onko ongelmana se, että liika tieto ihmisyydestä muuttaa ihmisyhteisöjä siihen suuntaan, jossa meidän sisäänrakennettu viisautemme toimii huonommin kuin heimokulttuurissa? Kokeeko sisäinen meidän tietoista järkeämme ohjaava vaisto, että kurkistus aivojemme sopukoihin olisi liian suuri harppaus meidän kapasiteetillemme?

Siksikö me tarraudumme ajatukseen vapaudesta, jotta emme liiaksi viisastuisi?

Toisaalta deterministinen asenne voi raikastaa tiedettä ja tehdä maailman ilmiöiden tarkastelusta kiinnostavampaa, koska se luo uskoa siihen, että ilmiömaailman kaoottiselta tuntuvan muutoksen taustalla on salaisia säännönmukaisuuksia, jotka voidaan paljastaa. Tämä usko ei kenties ole aivan realistinen, mutta myös tutkijat tarvitsevat paljon toivoa ollakseen esikuvana nuoremmille ja ammatissaan tehokkaita. Ylimääräistä toivoa voi yhtä hyvin tarjota vaikka fantasia siitä, että jonakin päivänä hallitsee professuuria tai voittaa Nobelin palkinnon.

Metafysiikan sijaan tarvitsisimme harjaantumista käytännön valinta- ja motivaatiotaidoissa - vapaus ei myöskään vaadi niinkään uuvuttavaa pähkäilyä kuin parempaa kommunikaatiota

Mielestäni metafyysisessä vapauskiistassa on kyse enemmänkin elämänasenteesta kuin aidosti filosofisesta tavoitteesta. Siksi minua kiinnostaa vapaus konkreettisemmassa muodossa: millaista vapauskäsitteistöä ja kysymyksenasettelua me tarvitsemme tavallisen elämän askareiden keskellä.

Myös suuremman yhteiskunnallisen näkökulma haluaisin toistaiseksi ohittaa, kuten vaikkapa rikosoikeudelliset seikat, jotka liittyvät henkilön syyntakeisuuteen. Sitäkin on paljon pohdittu, kuten henkilön äänestys- tai ostopäätöksiä, mutta pitäydytään pienemmässä mittakaavassa.

Determinismin ja suurten näkökulmien vaarana on, että tehdään sellaisia rinnastuksia, kuten ihmisaivojen vertaaminen ukkospilveen tai säärintamaan. En nyt halua osoittaa ketään, joka niin olisi tehnyt, mutta tällaisessa näkökulmassa on suuria filosofisia vaaroja.

Sään ennustaminen on aina kiehtonut ihmistä. Sitä voisi hyvin kutsua viisautta janoavan ihmisen ajattomaksi mahdollisuudeksi päteä. Monet ovat tehneet ennustuksia jopa ihan siltä varalta, että sattuisivat osumaan oikeaan. Silloin voi todeta "mitäs minä sanoin."

Ennustamista eivät harjoita ainoastaan keski-ikäiset rouvat, jotka etsivät päätöksilleen tukea horoskoopeista. Myös urheiluvedonlyönnin voisi väittää ilmentävän samaa tarvetta - vaikka miehet (jotka tietääkseni etupäässä tätä harrastavat) ovat aina tarkkaan pitäneet huolta siitä, ettei heidän harrastuksiaan millään tavoin voisi verrata naisten harrastuksiin. Siksi samaa termiä "ennustaminen" tulee mahdollisuuksien mukaan välttää. Kyse on taitolajista, johon ennen kaikkea liittyy riski hävitä rahaa. Riskit ovat miehekkäitä. Jos pelissä aina vain voitettaisiin, niin sama olisi laittaa vaimo asialle, ja etsiä itselleen jotain vaarallisempaa puuhaa.

Aikamme sääprofeetat ovat asteittain vaihtuneet naisiksi, sitä mukaan, kun ennusteissa on kyetty yhä tarkempiin tuloksiin. Jopa sään ennustaminen lakkaa olemasta miehekästä siinä vaiheessa, kun erehtymisen vaara pienenee. Joka tapauksessa tällaiseen tapahtumien ennakoimiseen liittyy filosofinen ongelma: lähipäivien sää saattaa olla kohtalaisen hyvin ennustettavissa, kun tietoa kyetään keräämään riittävän paljon, sen pohjalta pystytään tekemään kyllin tarkkoja laskelmia - ja teoria on oikealla pohjalla.

Ihmisen ajattelutoiminnan ja sään vertaaminen toisiinsa tyssää siihen, ettei säällä ole biologisia tarpeita. Sää ei ole liikkeellä, koska se etsisi tyydytystä omille mielihaluilleen. Sää ei aseta tavoitteita ja ennakoi omia liikkeitään.

Ihmisen ajattelutoiminnan voidaan ihan hyvin sanoa perustuvan sähköisiin ja kemiallisiin viesteihin aivosolujen välillä, mutta ihmisen aivojen tehtävä ei ole päätyä jostakin lähtökohdista käsin johdonmukaiseen ja oikeaan reaktioon. Aivojemme toiminta perustuu vuorovaikutukseen ympäristön sekä mielihalujemme kanssa: jokainen ajatus ja jokainen teko tuottaa sisäisiä tai ulkoisia vaikutuksia, joihin ympäristö ja muut ajatukset reagoivat.

Tilanne, jossa ihmisen ajattelu olisi eristetty ja kyettäisiin deterministisesti ennustamaan, olisi vain keinotekoinen asetelma, joka samaan aikaan johtaisi ajattelun asteittaiseen näivettymiseen. Mikä tahansa ulkomaailman signaali saattaisi täysin romuttaa ennustuksen, eikä ajattelu voi tapahtua suljetussa systeemissä, joten ennustaminen on tältä osin utopiaa.

Determinismin kumoaminen tällä tavoin ei johda myöskään indeterminismiin. Ennustettavuus voisi kenties olla suljetussa systeemissä mahdollista, mutta se olisi irvikuva siiä tahdonvapaudesta, joka ilmenee luonnossa: kun ihminen muuttaa päätöksiään (viisaasti), jos hän vaikkapa saa luotettavalta taholta kuulla, että tilanne on muuttunut tai asetelmassa vilunkia. Vapautta ei edusta itsepäinen määrätietoisuus, vaan kykymme spontaaniin mielipiteenmuutokseen - joka ei ole ennustettavissa, vaikka se ei olisi myöskään täysin indeterministinen.

Erottavaa tekijää ihmisen ja taskulaskimen välillä on etsitty pitkän aikaa ihmisen korvien välistä. Ihmisen mieli ei kuitenkään kykene säilyttämään tasapainoaan, jos yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Useimmat tulevat hyvin nopeasti hulluiksi eristyssellissä. Jotkut tulevat hulluksi vasta asteittain.

Tahto ei tarkoita sitä, että pään sisällä tapahtuisi jotain ratkaisevaa. Totta kai siellä tapahtuu yhtä ja toista. Vapaa tahto ja rationaalinen valinta kuitenkin ennen kaikkea perustuvat siihen, että ihmisellä on avoimet aistit ja hyvät keinot kommunikoida. Hyvä harkittu päätös syntyy siten, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät, ja muilta ihmisiltä tulee luotettavaa palautetta. Tämä on itsenäisen ajattelun ja ratinaalisen valintatilanteen lähtökohta.

Terveen ja kykenevän tahdon kehittäminen alkaa sosiaalisesta perustasta: myös kirjojen lukeminen ja muu itsensä kouluttaminen on sosiaalista toimintaa - kuten myös filosofia. Jo antiikin aikana filosofian perusta oli dialogi: ei Sokrates olisi pystynyt tekemään vaikutusta puheillaan, ellei hänellä olisi ollut vaikutusvaltaisia vastustajia. Kuka hänestä kirjoja olisi kirjoittanut, jos hän olisi vain höpissyt puiston penkillä puluille?


Lopuksi: Keskustelu vapaasta tahdosta ajautuu usein kiistelyyn autonimisesta tai manipuloidusta tahdosta. "Manipuloitu tahto" on ongelmallinen polku, koska täytyisi olettaa että manipuloijalla olisi oma tahto, johon sitten sama kysymys siirtyy hieman kuin homunculus-argumentissa. Manipulointi ei mielestäni edellytä edes sitä, että tiedettäisiin deterministisen ja suljetun systeemin kaikki muutostekijät.

Mainostoimistot ja puolueet manipuloivat todennäköisyyksien kautta. Onnistunut kampanja voi lisätä ihmisten positiivisia mielikuvia 5-10%. Kauppiaalle riittää se, jos myynti lisääntyy enemmän kuin mitä mainos on tullut maksamaan. Ajatus kaikkien rahojen sijoittamisesta markkinointiin siitä tarkoituksessa, että kukaan ei enää muuta tekisikään kuin ostaisi yhtä ja samaa tuotetta on järjetön.

Silti filosofisissa havaintomalleissa saatetaan olettaa, että determinismillä olisi seurauksena täydellistä tahtojen manipuloimista. On monia sellaisia mielihaluja, joita meissä voidaan herättää hyvin vähäisellä manipuloinnilla. Esimerkiksi kuumana päivänä jäätelökojun näkeminen voi laukaista aivan eri tavalla positiivisen reaktion kuin tihkusateessa ja kylmässä viimassa.

Tahdon metafyysinen "vapaus" on toissijaista. Tahdon taitavuus on ensisijasta. Sekä deterministisesti nihiloitu vapauskäsitys että satunnaisuuden kautta ulkoa annettu vapauskäsitys vievät huomion pois vapaustaitojen aktiivisesta kehittämisestä.

Kauppiaan näkökulmasta on järkevämpää selvittää mitä ihmiset haluavat ja sitten tarjota heille juuri sitä. Paljon suuremman työn takana olisi manipuloida ihmiset haluamaan sitä, mitä kauppiaalla on tarjottavana.