Runokirjojen myynti - onko trendi kaikkialla sama?

Olen jo kauan aikaa elänyt epätietoisuudessa sen suhteen, koskevatko tietyt runokirjojen julkaisemista ja myyntiä koskevat haasteet ainoastaan Suomea - vai onko myynti laskenut kaikkialla läntisessä maailmassa? Aavistuksia minulla on toki ollut, mutta ei faktatietoa, koska eihän sellaisia asioita kukaan virallisesti tutki.

En viittaa nyt viime vuosien synkkiin kirjamyyntilukuihin yleensä, vaan nimen omaan runokirjojen myynnin tasaiseen hupenemiseen, joka on jatkunut vähintään jo 1980-luvulta alkaen. Suomessa runokirjojen myyntiluvuista ei löydy varsinaista tilastotietoa, koska ne harvoin nousevat kirjakauppojen myyntilistoille.

Runokilpailujen osallistujamäärät ovat huipussaan, mutta kirjoja ei osteta. Yksittäinen kirja saattaa tehdä poikkeuksen jonakin vuonna, jos se voittaa esimerkiksi Hesarin esikoispalkinnon tai Runebergin palkinnon, tai siihen liittyy jokin mediakohu, mutta tyypillisenä vuotena on lähes mahdotonta selvittää jo esimerkiksi kuka on toiseksi myydyin runoilija Heli Laaksosen jälkeen.

Vähäisestä myynnistä seuraa, että kustantamot eivät juurikaan odota runoteosten myyvän ja panosta niiden markkinointiin, mikä tietenkin entisestään vähentää myyntiä. Myös kirjakaupoissa runokirjat saavat harvoin nauttia parhaasta esillepanosta.

Yllätys tuskin on, ettei Suomi ole poikkeus

Päätin selvittää Googlesta, missä määrin kotimaisten keskustelujen pääotsakkeet toistuvat Britanniassa ja Atlantin takana.

"Poetry + sales" tuottaa tämänkaltaisia otsikkoja:
Poetry Bestsellers and other Oxymorons
Oxymoron on eräänlainen sanallinen ristiriita tai sisäisesti mahdoton väite. Kirjoitus alkaa toteamuksella: "Anyone with a vague sense of book publishing is acquainted with the orthodoxy that poetry doesn’t sell."

Americans love Poetry but not Poetry Books
Amerikkalaiset rakastavat runoja, mutta eivät osta runokirjoja.
"It should go without saying that no one goes into poetry for money."

The Guardian.com/poetry-new-territory-sales-salt-publishing
Jutun ensimmäinen lause sisältää lohdutuksen:
"News of plummeting sales do not, as some fear, indicate a dying art."

Poetry is dead - What the hell happened?
"Yes, it has been said many times and before you get defensive, there is plenty of proof."

Popularising poetry
"Workshops and university courses are far more profitable than writing books."

Useampia artikkeleja silmäiltyäni lähes kaikki englanninkielisen maailman tendenssit tuntuvat käyvän yksiin Suomessa tekemieni havaintojen kanssa.

Viime viikon Strada-ohjelmassa Miki Liukkonen kertoi, ettei hän juuri lue uusinta julkaistua runoutta, vaan mielummin vanhoja klassikkoja, kuten Pentti Saarekoskea tai Uuno Kailasta. Miki Liukkosella on erittäin herkkä vaisto, sillä tutkimusten mukaan tällainen asenne kuvastaa täydellisesti kansan makua.

Joidenkin hämmästyttävien amerikkalaisten tutkimusten mukaan tavalliset ihmiset ostavat 95% todennäköisemmin runokirjan, jos sen tekijä ei enää ole elossa.

Siis jos kustantaja julkaisee esimerkiksi Saarikosken koottujen runojen laitoksen, tai ottaa uusintapainoksen Tommy Tabermanin tai Eino Leinon kirjasta, sen voidaan odottaa myyvän 20 kertaa paremmin kuin elävän runoilijan uunituoreen teoksen.

Eläville runoilijoille tieto voi olla lannistava, sikäli kuin he odottavat voivansa juhlia suurta myyntimenestystä jo elämänsä aikana. Sentään kohtalaisen helppoa on yltää tiettynä vuonna uusien runokirjojen myyntilistan Top-5:een, koska siihen riittää jo vajaan tuhannen kirjan menekki - harmi vain, ettei tällaisia myyntilistoja kukaan tilastoi - tai ainakaan julkaise.

Kansa suhtautuu runouteen hyväksyvämmin usean vuosikymmenen viiveellä, kun runoilijan nimi ja elämänhistoria on tullut tutuksi, eivätkä hänen sukupolvensa soveltamat tekniikat enää ole liian edistyksellisiä. Tyyli on tullut tutuksi esimerkiksi sitä kautta, että runoilijaa on kopioitu lauluissa sekä muualla kirjallisuudessa.

Toki asiaan varmasti vaikuttaa myös se, että uudelleen julkaistavat kirjat ovat osoittaneet olevansa keskimääräistä parempia.

Tilastoja vääristää myös se, että kuolleiden runoilijoiden lista ulottuu vuosituhansien päähän ja kattaa koko maailman. Runoidella on paljon romaanitaidetta pidemmät perinteet. Jokaisen elävän runoilijan täytyy siis konkreettisesti kilpailla tuhansien aktiivisesti kummittelevien kansallissankareiden kanssa.

Seuraavan uutisen perusteella Yhdysvaltojen parhaiten myyväksi runoilijaksi (ainakin kyseisenä vuonna) olisi noussut Persiassa 800 vuotta sitten elänyt Rumi.
Why is Rumi the Best-Selling Poet in the US?

Rumi myy, koska hän on kansainvälinen, ajaton, taidokas sekä turvallisen kuollut.

Geysir-raketti / Geysir-rocket

Tällainen juolahti mieleen. Kenties idea on jo esitetty jossakin tieteisjännärisä, mutta ainakaan en itse muista sitä kuulleeni.

Kyse on siis uudesta keinosta ampua raketti avaruuteen. Konseptille olen antanut nimen kineettinen vakuumi-hydro-laukaisin, eli Ki-Va-Hy-La (Kinetic Vacuum Hydro Launcher).

(EDIT: Viides päivä. Keskusteltuani muutaman fyysikon kanssa huomasin, että hydrokatapulttien toimintaperiaatteet eivät ole tuttu kovin monelle fysiikan ammattilaiselle. Yksi syy on nesteiden ominaisuuksien huono tuntemus tyhjiössä. Meidän arkiympäristössämme esimerkiksi pullosta kaadettu vesi alkaa pyörteillä, koska poistuvan veden täytyy korvautua ilmalla ja näin syntyvä pyörre hidastaa veden liikettä. Avaruusraketin kiihdyttäminen hydraulisella männällä edellyttäisi tyhjiötä myös putkessa raketin edellä, koska muutoin ilma pakkautuisi tiiviiksi puuroksi ja pysäyttäisi kiihdytyksen.

Toinen periaate, jota kaikki hydrauliikan asiantuntujatkaan eivät tunne ovat veden kineettisen energian muodonmuutokset. Hydrauliikka perustuu paineeseen, eikä liikkeeseen. Veden liikenopeus kasvaa, kun hydraulinen putki kapenee. Myös konkreettinen liike-energia voidaan kuitenkin yhdistää hydrauliseen mekanismiin, jos vesipatsa suurella nopeudella iskeytyy mäntään tyhjiössä, eikä sen eteen puristu ilmaa jousen lailla. Tällöin nopeus kasvaa räjähdysmäisesti.

Veden heikommin tunnettuja hydro-kineettisiä ominaisuuksia voi kotona testata esimerkiksi nenähuuhtelukannulla, joka myös edesauttoi koko idean keksimistä.

(EDIT: Pienen mittakaavan testit nenähuuhtelukannulla ovat vahvistaneet perusidean - tosin vaikutuksen lisääntymistä tulisi testata suuremmassa mittakaavassa ja tyhjiössä.)

* * *
(Artikkelin alkuperäinen aloituskohta alkaa tästä.)

Huimapäisessä suunnitelmassani yhdistyy useampi mielikuvituksellinen idea:
1.) Mitä jos avaruutta ei tavoiteltaisikaan entistä korkeammalta, vaan syvältä meren pohjan tasolta?
2.) Mitä jos alus ei syöksyisi ilmakehään vasta paluumatkallaan, vaan se törmäisi ilmakehään jo lähtiessään, alhaalta päin?
3.) Mitä jos perinteisen polttomoottorin lisäksi työntövoimana olisi vesi? Vesi lähtee molemmista päistään avoimessa U-putkessa kohoamaan ylös paineen voimasta, mutta sitä voidaan lisäksi kiihdyttää hydrauliikan lakien mukaan - minkä seuraukset ovat kertaluontoisesti ärhäkät.

Geysir-raketin lähdössä on neljä vaihetta: paineistettu lähtölaukaus, ilmanvastusta vähentävä tyhjiökäytävä, nesteen nopeutta hydraulisesti kiihdyttävä, asteittain kapeneva putki sekä viimeiseksi perinteinen polttomoottori.

Paine-ero muuttuu kineettiseksi energiaksi, mikä tiivistyy hydrauliikan lakien mukaisesti yhä suuremmaksi nopeudeksi, mitä ei tyhjiöputkessä hillitse mikään. Painovoima auttaa rakettia nousemaan, mutta hydrauliikka sinkoaa sen ilmaan.

Kaikki alkaa siitä, kun maankuoreen porataan kilometrin syvyinen suora putki, eräänlainen tykinpiippu. (Putki voisi jatkuaa myös maanpinnanyläpuolelle, jotta vapautuva vesisuihku hajoaisi laajemmalla alueelle pudotessaan maahan, eikä tuhoaisi infrastruktuuria.)

Meren puolelta käytävä yhdistetään kilometrin syvyyteen, jossa vallitsee noin sadan ilmakehän paine.

Kuvan mittasuhteet eivät ole oikeat. Pystysuora piippu muistuttaisi enemmänkin lääkeruiskun neulaa. HUOM. Kyseinen tilanne ei vielä kuvasta toimivaa konseptia, joka esitellään myöhempänä.

Raketin alla on siis lähtöhetkellä sadan baarin paine ja kohoava vesi kiihdyttää sitä putkessa kuten tykinkuulaa. Geysiriä ei tarvitse edes kuumentaa, mikä saattaisi käristää astronautit. Lämmitys lisäisi painetta, mutta samalla myös myös puskisi vettä toiseen suuntaan, takaisin mereen, mikä ei ole tavoitteena.

Mekanismi edellyttää lähes täydellistä tyhjiötä

Vedenpaine ja raketti joutuisivat työntämään putkessa edellään asteittan kasvavaa ilmanpainetta, mikä hidastaisi kiihdytystä merkittävästi. Jos putki on esimerkiksi 1,5 kilometriä pitkä, mutta leveydeltään vain 15-20 metriä, ilmanpaine kasvasi erittäin korkeaksi raketin edessä ja ympärillä. Niinpä putkesta olisi etukäteen imettävä pois kaikki matkaa jarruttava ilma.

Oikealla hetkellä heikko sinetti putken yläpäässä joko aukeaisi salamanräpäyksessä tai aluksen kärki olisi suunniteltu iskeytymään sen lävitse. Kenties kyseessä voisi olla muovikalvo tai jonkinlainen kameran suljinta muistuttava mekanismi?

Putkessa etenevän veden painetta voisi olla mahdollista entisestäänkin kasvattaa, jos painesammiossa tai putkessä käytettäisiin hyväksi jonkinlaista massiivista hydrauliikkaa. Joka tapauksessa tyhjiössä etenevän geysirin luontainenkin nostovoima tekisi alkukiihdytyksestä järisyttävän tehokkaan.

Tyhjiössä kulkevia junia on aiemmin suunniteltu, mutta en mistään löytänyt putkipostin lailla laukaistavaa rakettia.

http://en.wikipedia.org/wiki/Vactrain
Vactrain- junien nopeudeksi on lupailtu jopa moninkertaista äänennopeutta, mutta ne saavuttavat nopeuden vähitellen. Junien ei tarvitse kamppailla painovoimaa vastaan, joten kiihdyttävä voima voi olla kevyempi. Raketti tarvitsisi kuitenkin pystysuoraan kohotessaan huomattavasti räjähtävämpää energiaa ja juuri sitä tarjoaa korkea vedenpaine.


Suunnitelma ei vie hydro-rakettia avaruuteen asti, mutta sen ei tarvisisi käyttää omaa polttoainekuormaansa alkukiihdytykseen. Hydraulisen alkusysäyksen voi yhdistää perinteiseen rakettiteknologiaan, jolloin raketin hyötykuormaa voidaan kasvattaa suhteessa polttoainekuormaan. Tarkoitus ei siis olisi ampua rakettia veden voimalla avaruuteen asti, vaan tehostaa nykytekniikkaa suhteellisen yksinkertaisella ja puhtaalla teknologialla.

Liikkuvan veden massaan sitoutuu niin paljon energiaa, että se jatkaa nousuaan putkessa merenpinnan korkeuden yläpuolelle. Jos putki yläpäässään kapenisi, ja alus samaan aikaan vetäisi eräänlaista sitä ympäröivää männänrengasta sisäänpäin, ylös purkautuvaan veteen sitoutunutta liike-energia voisi kenties hyödyntää tehokkaammin, kun hydraulinen paine kasvaisi?

Toinen ratkaisu alkusysäyksen voiman lisäämiseksi olisi tietenkin painesäiliön sijoittaminen syvemmälle maan kuoreen, mutta kuinka voimakasta kiihdytystä alus ja sen miehistö kestäisi? Vedenpaineen kokonaistyöntovoimasta ja nousevan veden mahdollisesti saavuttamasta nopeudesta täytyisi tehdä tarkempia laskelmia.

Mitä tehdä jättimäisellä suihkulähteellä?

Kun rakettiputkea on kerran käytetty, se täytyy jälleen sulkea molemmista päistä ja imeä pois vesi sekä ilma. Tämä vaihe on hidas ja kuluttaa energiaa, mutta kenties geysir voisi sijaita kuivalla alueella, jolloin sen harkittuna vuodenaikana aikaansaama keinotekoinen sade hyödyttäisi lähialueen viljelijöitä? Pumput voisivat toimia aurinkovoimalla, eikä prosessin palauttamisella alkuun ole varmaan kovin suurta kiirettä.

Jos vettä haluttaisiin hyödyntää kastelussa, kyse tulisi tietenkin olla makean veden geysiristä, sillä kovin moni tuskin haluaa suolavettä pelloilleen. Syviä makean veden esiintymiä ei valitettavasti ole kovin montaa.

Baikal-järven syvyys on 1,5 kilometriä, joten mahdotonta sekään ei olisi. Yksi mahdollisuus olisi, että jotakin järveä keinotekoisesti kaivettaisiin syvemmäksi. Raketti voisi lähteä eräänlaisesta toisesta päästään kapenevasta U-putkesta, johon vesi ammennetaan tavallisesta järvestä ja se koukkaa juuri niin syvältä kuin on tarve sopivan paineen aikaansaamiseksi.

Raketti voisi olla muodoltaan pitkä ja kapea kuin jousiampujan nuoli, jolloin vettä suihkuaisi vähemmän ja putki olisi myös helpompi jälkikäteen tyhjentää. Pienemmällä ilmanvastuksella sen olisi helpompi myös säilyttää alkuperäinen nopeutensa sujahtaessaan ilmakehän läpi ala kautta avaruuteen.

Putken kaventaminen kuitenkin lisää entisestään vaatimusta ehdottoman tyhjiön aikaansaamisesta. Kymmenen metriä halkaisijaltaan olevan kilometrin pituisen putken sisällä olevan ilman puristaminen yhteen tuottaa minun fysiikantaidoillani ja logiikallani paineen, joka ennen pitkää vastaa veden voimaan ja pysäyttää sen kiihdytyksen tietyssä pisteessä.

Ilmanpaineen jatkuva kasvu raketin edessä hidastuttaisi nousua kuin ilmatyyny tai hydraalinen jousi, jota puristetaa kasaan. Suurissa nopeuksissa ilma on muutenkin kuin puuroa, mutta ilman paineistuessa vaikutus vain lisääntyy.

Vesipatsaan kohoamista tyhjiössä tulisi ensiksi testata pienemmillä malleilla ja katsoa mikä on optimaalinen putken pituus ja leveys - sekä tutkia kuinka tyhjäksi putki täytyisi imea ilmasta, jotta kiihtyvyys säilyisi tehokkaana.

Versio 2: Parannuksia / Some moderations

Kiihdytys olisi kenties parempi ja myös inhimillisempi, jos se tapahtuisi ensin vaakatasossa.

Keksin myös erään mahdollisen ratkaisun, jolla korvata tyhjiö tarve koko matkalta. Raketin eteen pakkautuvan ilman voisi ohjata sivuille eräänlaisella suppilolla sekä kantorakentilla tai liikkuvalla laukaisualustalla, joka peittäisi putken reunat sen jälkeen, kun se olisi työntänyt paineistetun ilman edeltään sivuille.

Ensimmäisessä vaiheessa raketti olisi kiinnitettynä nivellettyyn alustaan, jossa olisi renkaat. Koko rakennelma liikkuisi männän lailla, kun vesi päästettäisiin virtaamaan tunnelissa.

Vaihe 1: sivuttainen kiihdytys kelkan avustuksella.

Sivuttaissuunnassa tapahtuva kiihdytys voisi olla useita kilometrejä pitkä. Kantoalustan suuri massa hidastaisi nykäystä ja ehkä helpottaisi miehistön oloa. Lopulta käytävä kääntyisi ylös päin. Raketin ei tarvitsisi olla nivelletty, koska käytävä kääntyisi loivasti ja olisi huomattavasti sitä leveämpi.

Kokeellisesti pitäisi mitata kuinka suuren nopeuden paineistettu vesi voi tällaisessa tunnelissa saavuttaa. Kenties joku osaisi laskea sen myös teoreettisesti. Vaikka tiivistyvä ilma lopulta pääsisi pakenemaan sivuille, se silti asettaisi kiihdytykselle tietyn ylärajan.

Vaihe 2: Kelkasta irroittautuminen.

Kun tunneli osoittaisi suoran ylöspäin, kelkka työntäisi ilman edestään sivuille ja jarruttaisi rajusti - tai rysähtäisi niille sijoilleen, jos putki sen kestää. Vauhti ei voisi olla vielä kovin suuri, koska muutoin kelkka tuottaisi törmätessään suurta tuhoa tunnelille tai pahimmassa tapauksessa myös raketille.

Vesi syöksyisi kelkan lävitse raketin perässä kapeampaan tunneliin, jossa on tyhjiö. Nyt raketti itse toimii mäntänä ja ehkä siihenkin pitäisi asentaa renkaat tai kuulalaakerit.

Sikäli kuin ymmärrän perusfysiikkaa, liikkuvan vesipatsaan valtaisa liike-energia tässä vaiheessa, paine-eron ohella, kiihdyttäisi sen kohoamisvauhtia putkessa.

Vaihe 3: Tyhjiöputkessa hydraulinen paine.

Koska raketin edellä ei olisi ilmaa, ja tunnelin seinämien kitka hyvin olematon, kiihdytys voisi olla todella tehokas. Raketin massa imisi ikään kuin itseensä veden kineettisen energian ja hydraalinen vaikutus korvaisi sen työntövoiman, joka menetetään, kun vedenpaine pienenee lähestyttäessä maanpintaa. Vesivoimaraketissa tällaisia maanalaisia putken kaventumiskohtia voisi olla jopa enemmän kuin yksi, sikäli kuin perusperiaate toimii. Raketti keventää itseään asteittain jättämällä jälkeensä kelkan ja samalla veden kokonaisenergia ohjataan edellistä kapeampaan putkeen, jossa nopeus vain kasvaa.

Kelkan hylkäämisen hetkellä paineistunutta ilmaa voisi jälleen ohjata sivuille suppilolla ja kelkka peittäisi liitoskohdan. Vesi seuraisi rakettia kelkan läpi ja kelkka toimisi suuttimena, joka fysiikan peruslakien mukaisesti tiivistää veden energiaa yhä suuremmaksi nopeudeksi.

Tyhjiöputkessa vesi myös luontaisesti nousisi merenpinnan tasoa korkeammalle, mutta niin täydellistä tyhjiötä on mahdoton luoda, ettei raketin eteen asteittain muodostuisi jonkinlaista ilmanvastusta. Se ei myöskään voisi törmätä alasuunnasta ilmakehään niin suurella nopeudella että palaa poroksi.

Tavallisen vesiletkun suihkuttaman veden nopeutta voi kasvattaa suuaukkoa kaventavalla suuttimella. Myös lääkeruiskulla voi ampua vettä kauas ja korkealle, koska säiliö on paljon piikkiä leveämpi. Lääkeruiskun toimintaperiaatteena on vain paine, eikä vedellä ole kineettistä energiaa. Vesiletkussa sen sijaan vedellä on myös liike-energiaa, ja ainakin oman kokemukseni mukaan se käyttäytyy hyvin ärhäkästi, jos esimerkiksi letkun suuaukkoa äkisti peittää puoliksi sormella. En tiedä miten raketin saavuttamaa teoreettista nopeutta tulisi laskea, kun sen perässä on melkoinen tsunami, joka on saanut alkunsa sadan ilmakehän paineesta.

Hydraulista kiihdytystä ehkä voisi kokeilla pienessä mittakaavassa U-putkessa, jonka toisessa leveämmässä päässä on monta metriä nestettä ja toisessa päässä tyhjiö sekä jonkinlainen ammus. Voisi kuvitella että juuri ilman paineistumisella veden edessä on merkittävä jarruttava vaikutus, koska se ei pääse pakoon vaan muodostaa vauhdin kasvaessa yhä paksumman puuron, jota ammuksen ja vesipatsaan täytyy työntää edellään. Tyhjiön aikaansaaminen on siis tärkeä edellytys.

Toisella puolella U-putken kapeammassa päässä veden putoamisnopeus teoreettisesti kasvaisi rajattomasti, sikäli kuin veden putoamiskiihtyminen tapahtuu tyhjiössä. Tyhjiön ansiosta ammuksen nopeus voisi ylittää ilmankehämme luonnollisen putoamisen nopeuden (n. 200 km/h?), kun se veden voimasta putoaisi ylös taivaalle. Kun vesipatsaan puolelta putki olisi reilusti paksumpi, ei ammuksen painon pitäisi tuottaa ongelmia. Myös putken sisäpinnan sileydellä ja materiaalilla lienee merkitystä veden etenemisnopeudelle.

Useiden kilometrien pituinen hydraulinen verkosto olisi melkoinen investointi, mutta jos toimintaperiaate ei ole virheellinen, massiivinen laukaisualusta voisi tulevaisuudessa säästää avaruusmatkailun kustannuksia.

English summary:
The Geysir-rocket is powered by natural water pressure. The launch is situated deep inside the earth core. Vacuum inside the launch-tube minimises air pressure that normally would build inside the narrow and long barrel. The water can build up its momentum when there is very little air to push out from the pipe.

Pressure of 100 bars pumps the rushing water full of kinetic energy. Later when the pipe gets more narrow, the hydraulic push is even more powerful. The narrow tube works like a hydraulic combustion chamber that creates thrust.

At the very moment when the rocket shoots out from the barrel, it fires up and uses traditional exhaust, but needs much less fuel, because total time needed to burn fuel is reduced by minutes with the help of artificial geysir. The hydraulic jump and a mile long vacume helps it to gain great speed at the start.

Some physical basics:
Nozzle: http://en.wikipedia: Choked Flow
Hydraulic Jump:  http://en.wikipedia.org - Hydraulic Jump

Suomessa voi tullata laivalastillisen henkilöitä

Totta se on. Suomen tullin nettilomakkeessa on tullattavan tavaran kohdalla mahdollista valita tuontitavaraksi esimerkiksi tunnit, henkilöt tai kilometrit.

Tulli on varautunut kaikkeen. Halutessaan voisi tullata myös uraania.

Älköön yksikään suure unohtuko.

- Onko teillä jotain tullattavaa?
- No itse asiassa...
- Kakistakaa ulos vaan.
- Matkalla jäi muutama tunti käyttämättä. Pitääkö ne tullata?
- Kyllä, etenkin, jos kyse on laatuajasta. Suomeen saa lain mukaan tuoda enintään 12 tuntia rentoa vapaa-aikaa, 8 tuntia tehokasta työaikaa tai 4 tuntia yhteistä laatuaikaa.
- No ei sitten mitään. Ei meillä jäänyt lomasta käyttämättä kolme pari varttia. Sekin oli lähinnä seisoskelua, joka säästyi kun saatiin nopeasti taksi.
- Voitte mennä jonottamaan tuonne tullin asiakaspalveluun. Jonottamalla ne vartit saa helposti kulutettua. Ei sitten jää omantunnontuskia.

Kyse ei tietenkään ole mistään muusta kuin maailmanluokan kämmistä. Suomen tullilaitos on aivan totaalisen hukassa.

Tämä pätee myös konkreettisesti. Maanantaina yritimme löytää Helsinki-Vantaan lentokentän läheisyydestä tullin toimipistettä, johon meidät oli neuvottu puhelimessa. Sieltä saimme ajo-ohjeet toiseen osoitteeseen Kehä III:sen lähistöllä.

Navigaattorin avulla löysimme annettuun osoitteeseen helposti. Kyltissä luki mitä pitikin. Tullihan se siinä. Ovessa oli kuitenkin lappu, jossa kerrottiin toiminnan päättyneen 1.1.2015. Soitimme uudestaan tullin puhelinpalveluun, eikä edes tullin oma asiakaspalvelu ollut tietoinen muutoksesta.

Jouduimme etsimään tullin palvelupistettä siitä syystä, että nettipalvelu oli kaatunut. Tullausilmoituksemme oli jäänyt kesken, mutta siitä huolimatta palvelin ilmoitti, että tavarasta oli jo jätetty tulli-ilmoitus, eikä sitä voinut tehdä toista kertaa.

Vasta seuraavana päivänä sinnikkään soittelun jälkeen saimme kiinni avuliaamman henkilön, joka ymmärsi ongelmamme ja suostui poistamaan tullin tietokoneelta epäonnistuneen ilmoituksen. Sen jälkeen kykenimme tekemään netissä uuden ilmoituksen.

Kyse oli 22 euron arvoisista tarroista, jotka typeryyttämme olimme tilanneet Yhdysvalloista. Tulli-ilmoituksen tekeminen kesti kolme päivää ja kulutti yhteensä ainakin 6-8 työtuntia, minkä lisäksi meni muutamaan otteeseen hermot.

Lomakkeessa esimerkiksi kysyttiin kolme kertaa lähetyksen paino. Lähettäjän tietojen mukaan tarrat painoivat noin 100 grammaa. Meidän täytyi lisäksi antaa myös bruttopaino, vaikka meillä ei ollut mitään mahdollisuutta tietää asiaa. Paketti oli tullissa. Tulli kysyi meiltä, mitä painaa paketti, joka on sen hallussa.

Lisäksi lomakkeessa täytyi kertoa saapuvatko tilaamamme tarrat puulaatikossa vaiko lasipullossa. Valikossa oli satoja vaihtoehtoja.

Pakkauslaji-valikossa on noin 300 vaihtoehtoa. Voisiko tätä loputonta listaa esimerkiksi jotenkin porrastaa? Miksi tulli ei hyödynnä ammattiosaajia? Mitä helvettiä tässä maassa oikein tapahtuu?

Keneltä tahansa maallikolta kestäisi vähintään puoli tuntia selata kokonaan läpi tullin nettilomakkeen lista, jossa vaihtoehtoja ei ole millään tavoin porrastettu tai järjestetty yleisyyden mukaan - ja vastaavia listoja lomakkeessa on useita. Noin vartin kestäneen hämmennyksen jälkeen löysimme ensimmäisen yhtään järkevältä vaikuttavan kohdan "kirjekuori".

Valitsimme kirjekuoren, vaikka meillä ei ollut keinoja tietää millaiseseen pakettiin lähettäjä oli tarrat pakannut. Tulli kyseli meiltä ties monettako kertaa tietoja, joita meillä ei ollut. Paljon paketti painaa? Minkä väriseen paperiin se on on kääritty? Onko siinä leimoja? Missä tullin toimipisteessä se fyysisesti sijaitsee? Onko sitä kolhittu matkalla?

Mehän olimme paketin vastanottajia, eikä meillä ollut muuta kuin kuitti maksutoimituksesta sekä tullin antama koodi. Meidän täytyi vain olettaa, ettei kyse kuitenkaan olisi lasipullosta. Sekin tuntui melko epätodennäköiseltä, että lähettäjä pakkaisi tuotteen esimerkiksi vaateripustimeen.

"Sauva" alkoi kuulostaa järkevältä vasta siinä vaiheessa, kun pääsimme lomakkeen seuraavalle sivulle, jossa kysyttiin, onko varmaa, ettei kyse sittenkin olisi uraanista.

Kenties Suomen ulkomaankauppaa edistämään ei tarvita uutta vapaakauppasopimusta, vaan toimintakykyinen tullilaitos, joka kommunikoi sisäisesti, pririsoi informaatiota, ei kiusaa asiakkaita turhilla kysymyksillä, käyttää toiminnassaan jotain logistista järkeä, ja ennen kaikkea tietää omien toimipisteidensä sijainnin.

Onko järjevää tehostaa toimintaa nettilomakkeella, jos se tuottaa virheilmoituksia, eikä kukaan tiedä millaisesta paketista on kyse tai missä se sijaitsee?

Puhelinpalvelu vaikutti ruuhkaiselta. Kenties se oli ruuhkainen siksi, että kiireiset yrittäjät soittivat kysyäkseen miksi tulli ei ollut siellä osoitteessa, johon nettisivuilla ja puhelinpalvelussa ohjattiin, vaikka muutoksesta on nyt kulunut jo kolme kuukautta.

Onneksi Helsinki-Vantaan seutu ei ole Suomen ulkomaankaupan kannalta mitenkään kovin keskeistä aluetta... eikä kolme kuukautta ole kuin yksi vuosineljännes. Kyllä nyt minkä tahansa yrityksen kauppa voi sen aikaa seisoa, odotellessa, että tulli saisi toimintansa rullaamaan.

Satunnaisia havaintoja satunnaisista asioista

Pikkujättiläinen täytti vuodenvaiheessa 5 vuotta. Tarkoitukseni oli jollain tavoin juhlistaa tapahtumaa. En olisi tänä keväänä halunnut ollenkaan kirjoittaa tyhmistä aiheista, kuten Ukrainasta tai Suomen kilpailukyvystä mutta niin siinä vain kävi.

Tänään kuitenkin juhlan kunniaksi haluan heittäytyä lapsekkaaksi ja palata siihen teemaan, jota silmälläpitäen blogini alkujaan perustin, eli tutkimaan niitä ja näitä.

Tässä siis muutama jokseenkin irrallinen huomio klassisen Pikkujättiäisen tyyliin:

1.) Nimikirjaimet ovat ominaista fantasiakirjallisuuden genrelle:

C.S.Lewis (Narnia)
J.R.R. Tolkien (Keski-Maa)
J.M.Barrie (Peter Pan)
E.T.A.Hoffman (1800-luvun pioneeri)
A.A.Milne (Nalle Puh)
R.A.Salvatore (niitä jotain trilogioita)

Myös nuorempien fantasiakirjailijoiden kannattaisi käyttää nimikirjaimia nimessään. Se nimittäin näyttää edistävän menestystä, ainakin jos huomioidaan ketkä nykyään myyntimäärissä tai julkisuudessa mitattuna ovat fantasiamarkkinoiden suurimpia nimiä.

J.K.Rowling (Harry Potter)
George R.R.Martin (Game of Thrones)
E.L.James (50 shades of Gray)

2.) Jos googlettaa "history of the world" tai "world history" näkyville tulee paljon karttoja, kompasseja, purjelaivoja ja kaukoputkia.

Kenties britit yhä hahmottavat historiaa suurvalta-ajan kautta? Amerikkalaisille historia vasta alkaa Kolumbuksen löytöretkistä.

Ruotsalaiset sen sijaan hahmottavat historiaa paljon pidemmältä ajalta. Kuvien joukossa oli paljon kosmisia taivaankappaleita sekä dinosauruksia.

Venäläiset hakutulokset eivät suinkaan tuota kuvia Stalinista tai Iivana julmasta.

Kenties käyttämäni hakusana oli harhaanjohtava tai sitten venäläisille historia merkitsee kuivaa ja akateemista aihetta.  Hakutuloksena nimittäin oli paljon kirjapinoja sekä kirjahyllyjä.

Всемирная история.

Saksalaiset tuntuvat luottavan paljon aikajanoihin, tilastoihin sekä erilaisiin kaavakuviin.

Weltgeschichte.

Ranskankielisestä "Histoire du monde" hakutuloksesta en jostain syystä hahmottanut mitään yleistä kaavaa. Näyttää siltä, että ranskalaisilla olisi monia lähestymistapoja aiheeseen.

Kuvat olivat myös jokseen ilmeisiä ja tylsiä. Ainakaan ensimmäisellä sivulla ei näkynyt Napoleonia. Egypti toistui muutamassa kuvassa, mutta siitä on vaikea revitellä mitään päätelmiä.

Kokeilin samaa myös suomen kielellä ja lopputuloksena oli heti kärkeen...

Mitenköhän tässä taas näin kävi? Kansallinen itsetutkiskelu on yllättävän helppoa, jos sille tielle lähtee.

Suosittelen valitsemaan jonkin satunnaisen, mutta kyllin yleisluontoisen hakutermin ja testaamaan eri kielillä. Kuvista on helppo löytää tiettyjä toistuvia kaavoja. Kulttuurien välillä on eroja, ja havainnot ovat usein hauskoja.

English summary:

1) Typical author names in fantasy genre follow one quite obvious pattern.

2) How much the results alternate in Google, if you use different languages for "world history"?

Yhteiskunta ei voi perustua sankaruuteen

Useimmista ihmisistä ei koskaan tule oman elämänsä sankaria. Niin on hyvä. Me olisimme suurissa ongelmissa, jos niin tapahtuisi.

Yhteiskunnan näkökulmasta huippuunsa kehitetty itseluottamus on vain hukattu resurssi.

Ryhmän menestys ei voi perustua siihen, että jokainen yksilö erikoistuu itsensä myymiseen. Se on täysin toissijaista tietotaitoa kokonaisuuden kannalta.

Itsensä myyminen, kuten kaikki muukin osaaminen, tulisi ulkoistaa muutamille eksperteille. Heidän tehtävänsä ei olisi myydä itseään, vaan muita.

Elämänfilosofien ja life-coach-gurujen yleisenä päämääränä on voimaannuttaa yksilöitä, jotta he uskaltaisiavat tarttua puhelimeen, soittaa läpi työpaikkoja ja silmät kiiluen sanoa työhaastettaluissa:

"Minä olen hyvä. Minä osaan paremmin kuin muut. Minut kannattaa palkata."

Jos ihminen on hyvä markkinoimaan itseään, hän kenties saa paikan. Siinä kaikki. Sen jälkeen koko taito on yhtä tyhjän kanssa - ellei hänen tehtävänsä yrityksessä ole myydä ja edustaa firmaa ja sen tuotteita.

Monet menestyneemmät ystäväni eivät ole päivittäneet ansioluetteloitaan vuosiin. Heidän ei tarvitse. Heillä on jo työpaikka.

Samoin monet paremmin ansaitsevat ystäväni eivät ole esiintyneet suuren yleisön edessä tai edes paljoakaan soitelleet puhelimella. Heidän ei tarvitse. Yrityksessä on joku toinen, jonka työhön se kuuluu. He saavat keskittyä siihen, minkä he osaavat.

Jos yhteiskunnassa jokainen yksilö osaa ensisijaisesti myydä itseään, koko taito muuttuu merkityksettömäksi. On hukattu vuosia sellaisen osaamisen kartuttamiseen, josta ei ole koko yhteiskunnan kokonaishyödyn kannalta mitään iloa.

Henkilökohtaisten antiikin hyveiden, etenkin itsevarmuuden ja puhetaitojen ylikorostaminen on kuin yksilöiden välistä asevarustelua. Kansalaisilla on kenties parempi kyky puolustaa itseään verbaalisesti, mutta mihin yhteiskunnan henkiset resurssit on lopulta käytetty - vain asevarusteluun, ulkoiseen ehostamiseen.

Suomen menestyksen vuosina ihmisten sallittiin olla ujoja. Oli työnantajien tehtävä löytää osaajia. Johtajan täytyi tunnistaa ihmisen piilevät kyvyt.

Kun työmarkkinat muuttuvat siihen suuntaan, että uksilöiden täytyy itse myydä itseään, ulkoiset hyveet alkavat yhä enemmän viedä voimavaroja muulta tekemiseltä - ja sitä myötä muulta osaamiselta.

Kun kiinteät työyhteisöt puretaan ja jokaisesta tulee enemmän tai vähemmän vapaa agentti ja freelancer, seurauksena on neuvottelujen lisääntymistä.

Aina ennen jokaista työurakkaa täytyy neuvotella siitä kuka työn tekee ja millä palkalla. Asiat eivät edisty, koska päiväkausia täytyy vertailla ja valita ehdokkaista näennäisesti paras. Samalla syntyy laajamittaista epäluottamusta, kun aina parhaaksi itseään mainostanut ei olekaan pätevin.

Työntekijät väsyvät ja kyynistyvät, kun heidän työn tekemisen sijaan täytyy kilpailla näyttämisen mahdollisuuksista.

Ihmiset muuttuvat linnuiksi, joiden tehtävä on röyhistellä sulkiaan.

Työnantajat väsyvät, kun kukaan ei ole töissä vakituisesti, vaan joka kuukausi täytyy tutustua uusiin ihmisiin, joilla on eri pituisia koejaksoja ja sijaisuuksia. Yhä hankalampi on tietää keneen voi luottaa missäkin asiassa.

Vaatimus yksilön kokonaisvaltaisesta sankaruudesta on absurdi. Tehokas työ perustuu työrauhaan ja työntekijöiden luottamukseen. Toimivan kommunikaation ja keskinäisen luottamusen rakentaminen vaatii erikoistumista ja aikaa.

Parisuhteessa kummankin elämää helpottaa se, jos velvollisuudet on jaettu. Pyykkiä kenties on hieman enemmän tai ruokaa täytyy kerralla valmistaa suurempia määriä, mutta helpottaa, kun saa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Tehokkuudesta puhuttaessa on unohtunut kaikkein perinteisin ja toimivin työn tehostamisen keino, työnjako. Toimiva työnjako tarkoittaa sitäkin, että epäsosiaalisen ja ujon ihmisn on lupa säilyttää ujoutensa ja keskittyä omiin vahvuuksiinsa.

Ryhmässä jonkun ujoudesta ei olisi kenellekään mitään haittaa, jos työntekijät eivät kilpailisi toisiaan vastaan, vaan työyhteisöön olisi palkattu joku toinen röyhkeä ja sosiaalinen henkilö, joka pitäisi muiden puolta,

Reipas ja huomionhaluinen höpöttelijä ehkä toisinaan kuluttaisi sopimattoman paljon työaikaansa vitsien kertomiseen ja juoruiluun, mutta kaikkien muiden työteho paranisi niin paljon, että se kannattaisi. Kaikkien ei tarvitsisi vastailla puhelimseen, ehostaa itseään ja edustaa firmaa tai itseään. Kukin saisi keskittyä siihen asiaan, minkä hän itse taitaa.

Irtisanomisten ja freelancereiden maailmassa jokaiselta kuluu tietty aika viikosta sijainnin vaihtamiseen, sähköpostitteluun ja laskuttamiseen. Freelancerin täytyy osata vähän kaikkea. Sellaisessa maailmassa kukaan ei ehdi erikoistua ja olla mestari jossain tietyssä taidossa.

Sankaruuden vaatimuksesta seuraa salakavalasti vain tasapäistämistä.

Fashion Slam

Kuinka kaukana Suomi on kansainvälisen muodin kärjestä? Kenties siihen antaa vastauksen Wikipedia-artikkeli "Muotinäytös".

http://fi.wikipedia.org/wiki/Muotinäytös

Voisi luulla, että kyse on pikemminkin Hikipedia-artikkelista, sen verran lyhyesti ja nuivasti suomenkielinen Wikipedia kertoo muotinäytöksestä.

"He kävelevät yleensä pitkää lavaa pitkin ja poseeravat lavan päässä." (23.3.2015)

Muotinäytöksen koko syvin olemus on kuvailtu kolmessa virkkeessä. Jollain on ollut tarve kirjoittaa tällainen artikkeli, mutta hän ei näytä tietävän mitään muodista tai muotinäytösten tarkoituksesta.

Voisi jopa luulla, että Wikipedian käyttäjille muoti ei ole maailman keskisin asia - tai muotialan ihmiset eivät jostain syystä olleenkaan käytä Wikipediaa. Ei se niinkään voi mennä.

Suomi on insinöörikansaa, minkä lisäksi olemme ujoja metsäläisiä. Suurin ongelmamme ei ole ahkeruuden tai tietotaidon puute, vaan vaikeus kohdata toisia ihmisiä, etenkin jos he ovat yhtään erilaisia.

Verkostoituminen tuottaa erityisen paljon haasteita jopa huippuosaajille. Vain muutamat poikkeushenkilöt osaavat sukkuloida eri alojen välillä ja koota yhteen taitavan tiimin. Tehtävän tulisi kuulua yliopistoille ja yritysmaailmalle.

Kestävällä pohjalla toimivien yritysten tulisi jatkuvasti etsiä osaavia nuoria ja rakennella heistä mielikuvituksellisia uusia yksiköitä. Toimivin ryhmien kokoamisen tulisi olla ammattimaista, mutta yhä luotamme vain siihen, että sattumalta kerran vuosikymmenessä muodostuu oikeanlainen ryhmä sopivan idean ympärille.

Jo useiden satojen vuosien ajan on tiedetty, että erityislahjakkaat ihmiset, etenkin keksijät kuten Leonardo da Vinci tai Nikola Tesla - ovat hankalia persoonia, joilla on vaikeuksia tehtä yhteistyötä keskenään tai kaupallistaa keksintöjään. Miksi valtio ei vieläkään palkkaa neroille omaa manageria? Miksi kukaan ei katso heidän peräänsä, vaikka heidän arvonsa tiedostettaisiin?

Espoo on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, jos 200.000 koulutettua introverttiä sijoitetaan samalle alueelle - kukaan ei koskaan tutustu keneenkään omalla asuinalueellaan - vain sattumalta syntyy vaivautunut tuttavuus, jos sopivat ihmiset päätyvät samaan työpaikkaan.

Miksi Monty Python tai Queen eivät voisi toimi luovan yritysmallin esikuvana? Molemmissa on pohjana hyvin sekalainen, mutta korkeasti koulutettu poppoo. Luonteiden törmäyttäminen kehittää asteittain kunkin yksilön potentiaalia huippuunsa.

Yritysmaailman ja ylipäänsä ryhmätoiminnan tärkeimmät teesit eivät toteudu, jos rakenteet eivät kannusta yksilöitä kohtaamaan. Ne pikemminkin erottavat ja yhdenmukaistavat yksilöitä, mikä on individualismin ydinongelma: jokaisen vakavasti otettavan kansalaisen täytyy selvitä lukuisista yhdentekevistä kriteereistä, ennen kuin hänen varsinaista osaamistaan voidaan tunnustaa.

Modernissa individualismissa ihmisen täytyy ensin todistaa olevansa normaali, ennen kuin häntä voidaan kiittää erilaisuudesta. Yksilö vastuutetaan selviämään kaikesta yksin kuin yhteiskuntamme olisi jonkinlainen hengenvaarallinen erämaa. Jopa kehitysvammaisten elämän päämääräksi asetetaan asuminen omassa asunnossa: siivoaminen, ruoanlaitto ja veroilmoitusten täyttäminen. Tämän jälkeen hän ehkä saa luvan maalata tai säveltää musiikkia.

Yksityishenkilöt pakotetaan kuluttamaan parhaat vuotensa itsestään huolehtimiseen, vaikka se ei olisi kaikille luontevaa. Moni ennemmin saavuttaisivat mestaruuden missä tahansa paitsi siinä.

Kaikki lepää sen toivon varassa, että yksittäiset kylähullut (kuten Spede, joka näki Veskun markkina-arvon ja ymmärsi mitä kansa haluaa) sattumalta korjaavat niitä ongelmia, joista ollaan tietoisia, mutta joille kukaan ei tee mitään. 1) Tiedämme, että yksilöt eivät opi esiintymään mallikansalaisina, mutta he silti saattavat olla superlahjakkaita, sekä 2) suomalaiset muutokseen ja luovuuteen nykyään pakotetut ryhmät ovat usein homogeenisia, koska tiimi usein muodostuu jo opiskeluaikana.

Lahjakkuutta haaskataan, kun kuvitellaan että "fuck the rules" jonkun T-paidassa ennakoisi tyhmyyttä. Järjestelmän ennakoi itsensä toimintakelvottomaksi.

Koulutuspaikan vaihtamisen mahdollistava joustava opintotuki on hyvä järjestelmä. Sen ohella muita ihmisiä yhteen törmäyttäviä insitituutioita ei juuri ole.

Tiedämme, että hyvin toimiva ryhmä koostuu ihmisistä, joilla on erilainen persoonallisuus ja eri alojen tietotaitoa - heillä vain täytyy olla yhteinen päämäärä ja osapuilleen samat elämänarvot, jotta he kykenevät ylittämään luontaisen epäluuloisuutensa.

En ole vielä tavannut ainuttakaan insituutiota, joka perustuisi siihen, että eri alojen ihmisiä tutustutettaisiin toisiinsa - ellei sitten puhuta Vapaamuurareista - mutta silloinkin persoonat voivat vaikuttaa siihen, ketä kutsutaan mukaan leikkiin.

Yliopiston ja korkeakoulujen ehkä suurin ongelma on osaamisen klimpittäminen. Mitä tekee tutkijaryhmällä, joka koostuu pelkästään tutkijaluonteisista biologeista? Eipä paljon mitään. Jos sen sijaan koottaisiin yhteen insinööri, valtiotieteilijä, humanisti ja kosmetologi, ryhmä kykenisi todennäköisesti ratkomaan hyvin monimutkaisia haasteita - edellyttäen, että mukana olisi sopivasti eri luonteisia ihmisiä, joista vähintään yhdellä olisi taitoa sovitella riitoja.

Netissä on helppo ajautua tilanteeseen, jossa kaikki kaverit ovat samaa puoluetta äänestäviä, saman ikäisiä, samoja aineita opiskelleita - ja pahimmillaan myös samaa sukupuolta.

Jos tällainen kehitys etenee, Suomi on kusessa.

Yritysmaailmamme tervehdyttämiseksi olisi hyvä sekoittaa pakkaa. Siihen tarvitaan aivan erityisellä tavoin suunniteltuja instituutioita.

Kun tähän maahan perustetaan start-up-yrityksiä, niitä ei missään tapauksessa tulisi koota esimerkiksi pelkästään nörteistä.

Jokainen yritys tarvitsee yleisen osaamisen lisäksi perustason taloushallinnon ammattilaista sekä markkinointiin ja tiedottamiseen erikoistunutta, mielellään ei introverttiä henkilöä.

Taloutemme lähtisi saman tien kasvuun, jos työllistämistoimena valtio sijoittaisi jokaiseen noin 5 - 10 hengen yritykseen palan, joka olisi eri väriä.

Kauppakorkean käyneet ehkä omaehtoisesti ymmärtävät, että he hyötyvät tietokonenörtistä, joka tekee nettisivut - mutta he eivät välttämättä tajua palkata humanistia, jonka tärkein anti olisi vaa'an kallistaminen.

Keskustelu syntyy erilaisista näkemyksistä. Eduskunnassa onneksi jo keskustellaan, mutta epäilen, että aika monen suuryrityksen hallituksen kokouksissa vain jutellaan ja nyökytellään.

Start-up-maailmassa pienet nuorista urbaaneista vihreistä ja kokoomuslaisista kootut yksiköt helposti kadottavat kokonaan yhteyden siihen elämän todellisuuteen, jossa demarit ja maaseudun ihmiset elävät. Kun yritys kahdottaa kosketuksensa todellisuuteen, se ei voi menestyä - liian usein ajatukset törmäävät käytäntöön ja mainoskampanjoillakin tavoitetaan vain marginaalinen osa koko potentiaalisesta yleisöstä.

On ällistyttävää, miten suuri osa aloittavista yrittäjistä epäonistuu vain siksi, ettei itse osata kaikkea.

Ihmisen ei kuuluisikaan itse osata kaikkea.

Se ei mene niin.

Kyllä minullekin on tuottanut vaikeuksia tarttua puhelimeen ja peruuttaa lehden tilaus. Joskus olen hyvinkin rohkea, mutta kaikkina päivinä en.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla yksi sosiaalinen ihminen, jolla puhelimeen tarttuminen ei ole ongelma.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla joku numeroja neuroottisesti laskeva henkilö, joka pitää huolen siitä, että muut eivät sössi tilauksissa tai elä yli varojen.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla visionääri-haaveilija, joka aina näkee tulevaisuudessa huimia mahdollisuuksia ja tarttuu tilaisuuteen, jos sellainen aukeaa.

Jokaisessa yrityksessä tulisi olla pessimisti, joka sanoo ei, koska muutoin riskit kasvavat liian suuriksi.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla humoristi, joka pitää yllä tunnelmaa.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla itsensä humalassa nolaava tapa-alkoholisti, jotta muut tietäisivät että nyt on juhlittu liikaa ja on aika tilata taksi. Huomennakin on töitä.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla viisas konkari ja yli-innokas aloittelija.

Yksi ihminen ei kykene likimainkaan kaikkeen siihen, mihin kykenee hyvin toimiva ryhmä.

Olen alkanut hahmottaa omia mahdollisuuksiani työelämässä. Voisin olla lahjakkuudenhavaitsija ekä törmäyttäjä.

Tutustun ihmisiin, huomaan heidän lahjansa ja sitten törmäytän heidät yhteen sopivien ihmisten kanssa.

Toimin hieman kuin se kaveri, joka perusti Spice Girlsit, Hän kokosi bändin. Niin se käy.

Jos itselläsi on start-up-yritys, kutsu minut kylään. Tulen kahville, selvitän ketä teiltä puuttuu ja sitten etsin siihen tehtävään oikean henkilön.

Niin se käy.

En piileskele kiven alla.

Itsenäisyyspaine, laumaimmuniteetti, ryhmätoiminta ja tunteiden sosiaalisuus

(Ainakaan kukaan ei voi syyttää, että kalastelisin klikkauksia seksikkäällä otsikolla)

Peliteoreettinen ajattelu on useimmille ihmisille teoriatasolla vaikeaa - mutta vain teoriatasolla. Käytännössä pelien pelaaminen ei ole ollenkaan vaikeaa, ja ihmiset oppivat aivan luonnostaan toimimaan joukkueena esimerkiksi urheilussa. Myös työnjako, sosiaalisten arvohierarkioiden ymmärtäminen tai roolien omaksuminen onnistuu aivan itsestään, asiaa sen kummemmin miettimättä.

Kenties ongelma piileekin siinä, että sosiaalisuutemme on erityisen tarkasti suojeltu tietoiselta järjeltä - kenties siltä varalta ettemme liikaa sotkisi yhteistyötä neuroottisuudella. Toinen taustatekijä liittyy normeihin ja sopimuksiin. Me emme kykenisi muodostamaan suuria yhteiskuntia, elleivät kyllin monet sokeasti noudattaisi kulttuurisia sääntöjä ja pitäisi niitä suorastaan pyhinä.

Sanattomien sopimusten lausuminen ääneen on tärkeä osa huumorin viehätystä. Kyse on kuitenkin vain väliaikaisesta karnevalismista, joka toteutuu määrätyssä tilanteessa, määrättynä aikana. Jatkuvan itsereflektion vaatimus johtaa vain yhä useampien putoamisen kelkasta, ja modernismikehityksen barbaristiset vastavoimat kasvattavat kannatusta.

Modernismin suuri tragedia, johon taiteessa ja politiikassa aina palataan, on ihmisen itsenäistymisen ja eristäytymisen samanaikaisuus. Meillä on houkutus vallata ja puolustaa omaa reviiriämme sekä pelko yksinäisyydestä.

Yksin elämisen ja yksin pärjäämisen haaste on monissa elämänvaiheissa aivan kohtuuton. Omin voimin menestyvä sankari on myytti, joka elää sitkeässä. Parhaiden yksilöiden paremmuus ylikorostuu, kun he saavat valita rinnalleen alan parhaan tiimin.

En ollenkaan kiistä sitä, etteikö esimerkiksi Cristiano Ronaldo olisi aivan fantastisen hyvä pelaaja, mutta hänkään ei kyennyt viime kesän MM-kisoissa nousemaan Portugalin maajoukkueessa sille tasolle, jolla hän pelaa Real Madridissa. Seurajoukkue on koottu koko planeetan parhaista yksilöistä, ja maajoukkue... niin, Portugalin parhaista.


Naamamme on tarkoitettu muiden nähtäväksi

Taitojen suhteellisuudesta on sentään kohtuullisen helppo keskustella, koska kateus on apunamme. On helpottavaa kuvitella, että kenties minäkin voisin tehdä pari maalia Mestareiden Liigassa, jos voisin palkata Messin ja Ronaldon jakelemaan itselleni namusyöttöjä.

Silti minun on kaikkien muiden ihmisten tavoin melko vaikea tiedostaa yksinkertaisiakaan tunnetilojani, koska naamani on tarkoitettu muiden nähtäväksi.

Kuinka monesti olenkaan kuullut lauseen, kuten:

- En minä ole ollenkaan vihainen!

- Ei minua vielä väsytä.

- MITEN NIIN HUUDAN, EN MINÄ HUUDA!!!

Ihminen voi läpäistä omia tunnetilojaan koskevan valheenpaljastuskokeen, koska hän on tyystin tietämätön omista tunnetiloistaan. Siihen löytyy järkevät syyt.

Evoluution sallimus on ohjelmoinut meidät sokeiksi omille tunteillemme. Itsetarkkailun, itsetietoisuuden ja itsereflektion taidot eivät ole järin kehittyneittä, koska lähtökohtaisesti toimimme ryhmänä.

Tunteemme ovat tarkoitettu luettaviksi. Sillä tavoin ryhmä kykenee kontrolloimaan työnjakoa.

Kaksi oman maanisuutensa uuvuttamaa ja stressaantunutta työläistä tuskin ehtivät tuijottaa peiliin, mutta toistensa kasvoista he ymmärtävät olevansa kuolemanväsyneitä.


Muutamia havaintoja sosiaalisuudesta:

1.) Illalla on helpompi käydä aikaisin nukkumaan, jos tietokoneen käytöstä tulee perheessä riita. Ratkaisu on se, että kukaan ei käytä konetta ja kaikki menevät aikaisin nukkumaan.

Yksin asuva ihminen hengaa helposti iltaisin netissä aamu neljään.

Sama pätee aamuihin. Aamu-unisen on helpompi herätä ajoissa, jos aamuvirkku on jo tunnin ajan kalistellut astioita.

2.) Kenties tehokkain unilääke on se, että saa luvan. Sillä on huima vaikutus, jos toinen sanoo, että nyt sinun on lupa nukkua.

Nukahtamisen lupa tarkoittaa, että työt on siltä päivältä tehty. Aikuinen elää jatkuvassa huolessa, ellemme saa virallista lupaa levolle - esimerkiksi lomalla tai viikonloppuna. Mukava kun joku peittelee illalla, antaa pusun otsalle ja toteaa että kylläpä olit tänään ahkera. Hyvää yötä! Sitä ei korvaa mikään lääke.

Yksin nukahtamisen vaikeus liittyy kenties myös siihen, että menneisyydessä yö on merkinnyt mahdollista petoeläinten tai vihollisten vaaraa. En tiedä osaisiko joku intiaaniheimoja tutkinut antropologi vastata siihen, onko tavallista että joku valvoo ja vahtii tulta.

3.) Tekniset apuvälineet hyvin usein tavalla tai toisella pyskivät korvaamaan toisten elävän ihmisen tarpeen, vaikka emme halua tiedostaa asian olevan näin. Olemme kehittäneet monia apuvälineitä, kuten herätyskellon, mutta silti indivualistisessa maailmassa ajantajun säilyttäminen ja ajankäytön hallinta tuottaa suurempaa stressiä kuin aiemmin historiassa. Myös keinovalo lisää vaaraa valvoa iltaisin. Maalla myös elikot ovat aamuisin pitäneet mekkalaa, jos niitä ei ole tullut määräaikaan ruokkimaan tai lypsämään,

Nykyaikaisen ihmisen elämä vaatii kohtuuttomasti itsenäistä kontrollia, etenkin jos asuu yksin. Se kuluttaa paljon henkisiä voimavaroja, joille olisi käyttöä muussa elämässä.

2.) Kauhuelokuvissa ryhmän ei koskaan kannata jakautua. Parasta pysyä yhdessä. Tämä sääntö pätee myös tosielämän taisteluihin, joissa lähes aina hajalleen ajetut yksiköt on helpompi tuhota silkalla miesylivoimalla.

Ainoastaan tiheä metsässä tai vuoristo saattavat tarjota pienille ryhmille etuja, jos ne tuntevat alueen ja osaavat hyödyntää kivien ja kanjonien suojaa. Tuntemattomassa maastossa ryhmän hajaantuminen todellakin merkitsisi sitä, että näkymättömistä tarkkaileva vihollinen voisi väijyttää jokaisen yksi kerrallaan.

4.) Itsenäisyyspaineen suhde mielenterveyteen on monimutkainen, mutta ilmeinen.
A.) Nykyihmiset yhä useammin kärsivät keskittymisvaikeuksista tai maanis-depressiivisyydestä. Etenkin mania ja masennus voimistuvat siitä, että ihminen joutuu kamppailemaan sosiaalisiksi tarkoitettujen tunnetilojensa kanssa yksin.

Ryhmässä ongelma ei välttämättä koskaan kärjistyisi, koska jo pienistä signaaleista toinen ihminen ärähtää takaisin tai kysyy onko jokin hätänä. Yksi toimiessamme angstin tai manian on kehityttävä äärimmilleen, ennen kuin tiedostamme, että jokin on vikana - ja yleensä silloinkin joku toinen on se, joka sanoo, että tämän on loputtava.

Kuuluisien näyttelijöiden, yritysjohtajien tai julkkisten maniaan usein liittyy se, ettei kukaan heidän ympärillään uskalla kyseenalaistaa heitä. Mitä suurempi stara on kyseessä, sen vaikeampi toinen on sanoa, että vauhtia on liikaa ja kusi läiskyy pääkopassa. Vastaavasti yksinäisyyteen eristäytyneellä, masentuneella ihmisellä ei ole sosiaalisia signaaleja, joita hän saattaisi lukea.

B.) Sosiaalisuuden aspekteja edustavat myös superegomme lukuisat vaatimukset, jotka ilmenevät usein eräänlaisina äitimme tai isämme ääninä, jotka kehuvat tai sättivät. Myös julkinen tila on täynnä laulujen ja mainosplakaattien käskyjä, jotka riittävästi toistuessaan vaikuttavat kuin jonkun tuttavamme mielipteet - etenkin, kun laulaja tai mainoksessa esiintyvä henkilö koetaan tutuksi ja luotettavaksi.

Työnarkomania on suurelta osaltaan opittua, alitajuista tunnetta riittämättömyydestä. Moderni aika tarjoaa meille jatkuvasti signaaleja siitä, että me emme ole kyllin ahkeria ja menestyneitä. (Luulin, että sana "itsenäisyyspaine" olisi yleinen, mutta eipä sekään liiemmin tuottanut tuloksia Googlessa.)

Peliteoreettisesti on helppo selittää esimerkiksi työuupumuksen, saamattomuuden, aloittamisvaikeuksien tai keskenjättämisen syitä. Miltei kaikki tuntemani ihmiset kärsivät jostakin näistä ongelmista. Minun on esimerkiksi äärimmäisen vaikea pitää kiinni aikatauluista ja tehdä asioita ajallaan - aloittamisen vaikeutta minulla sen sijaan ei ole - juuri aloittamisen ja aloitekyvyn alhaisuudesta johtuu, että myöhästelen. Saatan aloittaa liian monta asiaa harkitsematta, jolloin mikään niistä ei valmistu ajallaan. Myös äkillinen innostuminen ja randomiin puuhasteluun uppoaminen kuluttaa yllättävän helposti tarpeettoman paljon aikaa.

Ryhmätilanteissa sosiaalinen kontrolli säätelee myös minun toimintaani, jolloin ongelma ei kärjisty. Joku toinen voi olla paljon vaikeampi saada tarttumaan työhön, joten hänet houkuttelee aloittamaan se, että olen aloittanut omin päini ja hänen on pakko tulla apuun. Jos esimerkiksi olen saanut päähäni että flyygeli täytyy siirtää alakertaan, hänen on pakko juosta paikalle, kun portaiden puolivälissä huudan että otteeni on lipeämässä.

Niin se toimii. Vastaavasti saatan jättää työn kesken kaiken lojumaan ja aloittaa ihan uuden projektin, ellei joku toinen ole syyllistämässä ja vaatimassa että emme noin vain luovuta, vaan teemme homman loppuun.

Kun laitetaan yhteen ihminen, jolla on vaikeuksia aloittaa ja toinen ihminen, jolla on vaikeuksia lopettaa, asiat yleensä tulevat valmiiksi.

Se on nimeltään organisaatio, firma, tiimi, joukkue. Hyvä tiimi koostuu useammasta ihmisestä.

Siinäpä mattinykäsmäinen aforismi. Pitäisiköhän painattaa t-paita?

"Hyvä tiimi koostuu useammasta kuin yhdestä ihmisestä."
- Pikkujättiläinen

Nykyajan hölmöläistarinoita

Toinen esimerkki liittyy peltotöihin. Oletetaan, että kolme miestä lähtevät kyntämään peltoa käsivoimin ja yksi heistä on laiska, toinen puolestaan työnarkomaani.

Muutaman tunnin ahertamisen jälkeen laiska toteaa, että eiköhän tämä riittänyt.

Muut eivät pidä työtä ollenkaan valmiina, eikä laiska kehtaa yksin häippäistä, joten hän suostuu jatkamaan.

Hetken kuluttua laiska taas valittaa, että hän on väsynyt.

Silloin kestävyytensä osalta keskimmäinen tajuaa, että tosiaankin on jo mennyt neljä tuntia, ja olisi aika pitää ruokatauko. Kolmas miehistä on työnarkomaani, eikä hän yksin olisi lainkaan osannut pitää taukoa.

Muut istuvat kannon nokkaan, joten kolmaskin laskee hetkeksi kuokan ja ottaa vesihörpyn.

Tällä tavoin yksilöiden erilaiset taipumukset ryhmätoiminnassa säätelevät toisiaan ja lopputuloksena on kohtuullisuutta.

Kun ihmiset eristetään toisistaan ja heille annetaan itsenäinen velvollisuus säädellä omaa elämäänsä, lopputulokset ovat keskimäärin aika heikot.

Voimme puhua puuttuvista elämänhallinnan taidoista ja koulutuksen merkityksestä, mutta tosiasia on se, että ihmiset voivat paremmin, jos heillä on hyvä parisuhde ja työpaikalla yhteistyökuviot toimivat.

Paras lääke yksittäisen ihmisen elämänhallinnan ongelmiin on toinen ihminen.

Päätettäköön kirjoitus tältä erin illan toiseen mietelauseeseen:

"Paras lääke elämänhallinnan ongelmiin on toinen ihminen."
- Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen

Ai niin, ylempänä oli vielä kolmas helmi samasta aiheesta:

"Naamani on tarkoitettu muiden nähtäväksi."

Pornoelokuvista ja runouden väärinymmärtämisestä

Vielä 1970-luvulla pornoelokuvien ja eroottisen draaman välinen ero oli hämärä. Pornoksi luokiteltiin elokuva, jossa näytettiin enemmän.

Pornonäyttelijöitä ei luokiteltu näyttelijöiksi, koska ymmärrettiin etteivät he näytelleet. He saattoivat teeskennellä tunteitaan, mutta eivät tekojaan. Porno on ollut tositeeveen edelläkävijä.

Aiemmin pornoon yritettiin saada kehystarina, koska elokuvataiteen mielikuva ohjasi tekijöiden ja yleisön odotuksia. Kenties pornon tekijät vielä 70-luvulla kuvittelivat, että seksuaalinen vapautuminen etenisi ja etenisi, kunnes lopulta heidän elokuviensa taiteellinen arvo tunnustettaisiin julkisesti.

Voi olla, että pornoelokuvien tekijöillä oli väärä odotus myös siitä, että miehet katselisivat pornoa oppiakseen siitä small-talk-taitoja ja naisten pokaamista. Siksi elokuvien putkimies soittaa ovikelloa, avaa työkalupakin ja kenties sanoo yhden lauseen, ennen kuin talon emäntä on kypsä seksiin.

Täytyy muistaa, että nuoret teollisuudenalat ovat alkuvaiheissaan olleet hyvinkin kokeellisia. Vasta myöhemmin menestystekijät ovat hahmottuneet yrityksen ja erehdyksen kautta. Yleisö ei itsekään aluksi tiedä mitä se haluaa, mihin se saattaisi mieltyä.

Edes lopuksi yleisö ei tiedä mitä se haluaa, mutta kauppiaat tietävät mitä kannattaa tarjota myytäväksi. Myyjän ja asiakkaan mielikuvien epäsuhtaa korostaa se, että viihdeteollisuuden kaikilla aloilla tuottajat ovat vanhoja kettuja, jotka luottavat tilastoihin ja tutkimustietoon, kun taas asiakkaat ovat ikuisia amatöörejä, jotka torjuvat mielestään koko harrastuksen ja keskustelevat asiasta hyvin vähän keskenään. Mitään toitoista harkintaa tai sosiaalisia etikettejä ei edellytetä.

Tunnettuja pornokriitikoita ei ole, koska porno ei kannusta kriittisyyteen. Sosiaaliset rakenteet sen ympärillä eivät kannusta edes keskusteluun.

Nykyään porno saattaa alkaa siitä, että kalu on jo valmiiksi sisällä. On myös oma teollisuutenalansa pelkille loppuhuipennuksille.

Porno on abstraktin taiteen ja kirjallisuuden tavoin luopunut narratiivista, mutta onnistunut samaan aikaan säilyttämään suuren yleisön suosion. Siksi haluan verrata sitä moderniin runouteen.

(Kenties porno on lopulta ainoa kulttuurimme osa-alue, joka kykeni toteuttamaan edes yhden postmodernismin premisseistä. Kuten Pikkujättiläisen tyyliin kuuluu, idea ei tule Lacanilta, Foucault'lta tai Zizekiltä. En tiedä mistä se tulee. Aamulla herätessäni vain tajusin että modernissa runoudessa narratiivi on hieman samalla tavoin pirstaloitu puheenakteiksi kuten pornossa on elokuvakerronta pelkistetty akteiksi.)

Runouden hahmottaminen sanataiteen puhtaana kliimaksina

Olen jo pidemmän aikaa etsinyt vastausta kysymykseen, vierastavatko monet ihmiset runoutta vain siksi, että heillä on siitä väärä käsitys vai löytyykö vika ennemmin runoilijoiden tekniikoista ja toimintatavoista? Kenties ongelma on sisäänrakennettuna runouteen - tai sitten aikamme vain suosii liikkuvaa kuvaa sanojen kustannuksella?

Omasta mielestäni runouden kuuluisi olla paljon proosaa suositumpaa, koska siinä merkitykset tiivistyvät ja kommunikaatio tehostuu.

Runous on Ferrari ja romaani vain käytetty farmari - mutta silti ihmiset valitsevat jälkimmäisen. Runoudessa on luovuttu suuresta tarinan kaaresta, jotta jokaisella sivulla ja jokaisessa lauseessa voisi toteutua sisään-ulos, sisään-ulos. Runoja lukiessa hengästyy ja otsallee nousee hiki.

Onko runous itseilmaisuna niin raakaa, että sitä täytyy jollain tavoin häpeillä kuin paljasta ihoa? Siksikö aikuiset miehet punastuvat? Siksikö esiintyvää runoilijaa katsotaan kuin ihmistä, joka olisi unohtanut housunsa kotiin?

Mutta eihän runous ole sellaista, ei ainakaan enää.

Tavalliset ihmiset saattavat kirjoittaa runoja, jotka herättävät myötähäpeää huonoilla riimeillä tai silkalla pateettisuudellaan.

Runokirja on kymmenestä romaanista poimittujen timanttisten lauseiden tiivistymä. Runous on sitä kun oivallusten orgasmi laukeaa ja metaforien mälli lentää.

Ehkä runous voi hyvin, mutta katseilta salassa?

Kirjoja luetaan, mutta vain niitä vain ei kehdata ostaa omaksi, koska myyjät eivät ole ymmärtäneet kääriä tuotetta ruskeaan paperipussiin.

Runouden hahmottaminen eäonnistuneena lähestymisyrityksenä

Ehkä näkökulmani on täysin väärä? Ehkä runous on pohjimmiltaan hätiköityä? Toisin sanoen me runoilijat olemme kärsimättömiä ihmisiä jotka kiirehtivät väärässä asiassa?

Ehkä oivallusta ei voi hoputaa? Ajatukset täytyisi istuttaa hienovaraisesti tarinan lomassa. Lukijaa täytyy lämmitellä. Ehkä romaanikirjailija viisaasti ymmärtää, että todellisessa elämässä ihmiset kaipaavat enemmän läheisyyttä ja esileikkejä.

Runoilijan kirjoitusvaiheesa kokema oivallus voi hyvinkin olla arvokas ja mullistava, mutta lukijan on vaikea päästä samalle aallonpituudelle, koska arjessa voimavarat ovat rajoitetut.

Ihminen ei voi kaiken aikaa olla hullaantunut - ei edes sanoihin.

Runous herättää kateellista ärtymystä siitä, että jollain on yllin kyllin aikaa olla sillä tavalla taiteellinen ja leikkiä ideoilla.

Ehkä ihmisen on pornoa katsellessaan helpompi kuvitella olevansa hän, tässä ja nyt.

Kenties meidän on lähtökohtaisesti vaikeampi uskoa siihen, että minä olen näin nokkela ja luova, kuin samaistua fantasiaan, jossa vihdoin pääsin panemaan.

Muutamia havaintoja ruoka-aineista ja seksistä

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että pitäisi olla jonkinlainen nettisivusto, jolla voisi muotoilla hypoteeseja.

Tässä muutamia havaintoja, joita minun tekisi mieli tutkia perusteellisemmin, mutta muilla ihmisille lienee siihen työhön paljon paremmat edellytykset.

1) Pitsan päälle tavataan laittaa valkosipulia ja oreganoa. Molemmat ovat luonnon omia antibiootteja.

Nykytiedon valossa tiedämme, että vehnä aiheuttaa hyvin monille ihmisille suolistossa tulehdukset. Kenties valkosipuli ja oregano ovat vaistonvaraisia keinoja lieventää pitsan aiheuttaman suolistotulehduksen oireita?

2) Sellerissä on feromoneja, etenkin maskuliinista androsteronia.

On monia raaka-aineita, joiden tuoksusta lapset eivät tykkää. Tietyt aikuiset tulevat silti niistä aivan hulluiksi. Tunnetuin esimerkki lienee valkoinen tryffeli, mutta myös niinkin arkisessa juureksessa kuin palsternakassa on samoja feromoneja.

Sellerissä on feromoneja, jotka lisäävät seksihaluja.

Ehkä lapset viisaasti tietävät pysyä erossa raaka-aineista, jotka sisältävät mies- tai naishormoneja tai lähettävät alitajuista viestintää häiritseviä feromoneja.

Lasten kehitystä voi jopa häiritä se, jos heidät pakotetaan syömään sellaista ruokaa, joka ei heidän kehitysvaiheessaan ole optimaalista. Aikuisten ei pitäisi tuputtaa lapsille ruokaa, jotka heitä itseään viehättää kenties vain sukupuolikonnotaatioiden kautta. Monet ruoat maistuvat ja tuoksuvat aikuisena aivan erilaiselle kuin lapsena, ja mielitekojemme taustasyynä voi olla evoluution viisas sallimus.

Makujen ja hajujen subjektiivisuus eri elämänvaiheissa on tärkeä kokemus, jota ei saisi unohtaa.


3) Makkara muistuttaa tiedät mitä, mutta liha ei olekaan kesäisen miehisyyden maagisin ainesosa, vaan taika syntyy lisukkeesta

Miehet tykkäävät ahtaa naamansa makkaraa jääkiekko-otteluiden ja pesäpallomatsien erätauolla, mutta tutkimukset osoittavat, että äijämätön tärkein osa on sinappi:
http://www.predatornutrition.com/blog/2012/03/26/new-anabolic-mustard/

Sinappi on miltei verrattavissa anabolisiin steroideihin ja siitä onkin viime vuosina tullut bodareiden lisäravintoa. Sinappi kenties saa lihakset kasvamaan, mutta omankin kokemukseni mukaan se on niistä yksi harvoista raaka-aineista, jolle naiset usein nyrpistelevät.

Olin noin 10 vuotta syömättä punaista lihaa, mutta sitten kauppoihin tuli luomumakkaroita ja olen koettanut yhdistää vegetarismiin miehistelyä tukemalla mielestäni oikeaa suuntausta. Eniten kala-kasviskaudellani kaipasin juuri sinappia. Oli vaikea keksiä kasviksia joiden kanssa se sopisi yhteen.

Sinapissa vain on sitä jotain, enkä yhtään yllättynyt, kun tänään ensi kertaa luin sen sisältävän mieshormoneja. Muistan kuinka koulussa niitä kavereita ei pidetty miehekkäinä, jotka eivät laittaneet lihapiirakkaansa sinappia.

Pelkkä ketsuppi kyrsän päällä on perjantai-illtana nakkarin edustalla kohtuullisen neitimäinen ratkaisu.


4.) Tutkimuksessa on havaittu, että homomiehet reagoivat eri tavoin muiden miesten feromoneihin kuin heteromiehet.

More-evidence-sexuality-is-innate-gay-men-respond-to-male-sex-pheromones

Hajujen perusteella voisi kenties olla mahdollista tunnistaa ihmisen seksuaaliset taipumukset, mutta toinen johtopäätös on vielä mielenkiintoisempi:

Feromonien aiheuttama käyttäytyminen voi kenties selittää, miksi homous on niinkin yleinen ominaisuus ihmispopulaatioissa. Heteromiehet joutuvat ehkä helpommin keskenään toimintaa häiritsevään kilpailutilanteeseen, koska he ärsyyntyvät toistensa silkasta tuoksusta ja alkavat kukkoilla siitä kuka on ryhmän alfauros.

Jos ryhmässä kuitenkin on yksikin seksuaalisesti eri tavoin virittynyt yksilö, hän reagoivat eri tavoin ja osaa toimia sovittelevammin ryhmässä. Ylipäänsä ryhmätoiminnalle on tärkeää erilaisten näkökulmien ja reaktioiden rikkaus. Yksi erilainen reaktio antaa ryhmälle viettikäyttäytymistä hillitsevän viestin - ja homouden toiset streotypiset piirteet, kuten parempi itseilmaisu ja tunneälykkyys vahvistavat heidän asemaansa kriittisenä kontrollielementtinä.

Nykyään yksi heteromiesten käyttäytymistä barbarisoiva tekijä voi olla se, että homojen ei enää tarvitse sulautua heteromiesten ryhmiin, vaan he saavat muodostaa omia alakulttuureitaan. Tällöin heteromiesten laumautuminen on aiempaa typerämpää, kun joukossa ei ole piilohomon tuomaa avarakatseisuutta.

Saman kaltainen sukupuoli-ilmiö voisi kenties selittää myös sitä, miksi pelkästään naisista koostuvilla ryhmillä on tiettyjä vaikeuksia säilyttää sopuisuutensa - mutta yhdenkin miehen (tai homon) läsnäolo tasapainottaa tilannetta. Ehkä ryhmädynamiikkaa sietäisi enemmänkin tutkia feromonien lähettämien tiedostamattomien signaalien näkökulmasta? Tiedämme, että feromoneilla on myös se tehtävä, että he kiihtyessämme lähettävät lähistölle viestejä, joihin toiset ihmiset reagoivat.

Me kykenemme aivan konkreettisesti haistamaan samassa huoneessa pelon, vihan tai rakkauden, koska nenämme saa tietoa muiden tunnetiloista.


5.) Liittyvätkö feromonit siihen, että miehet ovat naisia useammin huippukokkeja?

Nyt liikun jo viellä pidemmälle spekulatioin heikoille jäille - mutta en ajattele, että arvailut itse asiassa olisivat yhtään sen pahempi asia kuin mielipiteet. Arvailuista sentään niiden esittäjä osaa itsekin ajatella, että väite vaatii lisätutkimusta - kun taas mielipiteen esittäjä saattaa olettaa, että kyse on varmennetusta totuudesta.

Tästä näkökulmasta katsottuna on ristiriitaista, että välttelemme arvailua, mutta pidämme suuressa arvossa mielipiteitä. Kyse ei siis ole salaliitoista, vaan itsekriittisestä spekulaatiosta, kun väitän, että miesten asema keittiössä voisi kenties liittyä seksiin ja hormonitoimintaan.

Naiset syövät nykyään varsin paljon soijaa, jonka tiedetään sisältävän naishormoneja (tai ainakin aineita, jotka toimivat kuten naishormoni estosteroni). Miehet ovat paljon vähemmän hanakkaita laittamaan suuhunsa sellaisia aineita, joita naiset heille tutputtavat. Miesten voisi kenties väittää pysyvän aikuisenakin nirsompina kuin naisten.

Edellä puhuin lasten kenties perustellusta nirsoudesta - kenties sama pätee myös miehiin. Syitä voi olla useita:

A) Miehet säilyttävät paljon kauemmin sukukypsyytensä. Koska miehet voivat saada lapsia vielä yli 60-vuotiainakin, heille on paljon tärkeämpää se, että he luottavat sisäiseen vaistoonsa ruoan suhteen ja välttelevät aineita, joissa saattaisi olla naishormoneja. Suurempi nirsous tuottaa tarkempaa ammattitaitoa.

B) Naisilla hormonaalinen tasapaino vaihtelee enemmän kuukausirytmin mukaan. Tiettynä aikana kuukaudesta he ovat nälkäisempiä sekä ruoan että seksin suhteen. Miehillä mieltymysten tasaisuus tekee helpommaksi saman gastronomisen tyylin noudattamisen ympäri kuukauden, joka luo asiakassuhteeseen luottamusta.

C) Naisten seksuaaliseen halukkuuteen näyttäisi joidenkin tutkimusten mukaan vaikuttavan mieshormoni testosteronin lisääntyminen veressä. Kummallakin on siis eroottisesti latautuneessa tilanteessa miehisempi kemiallinen lataus. Miehet osaavat varmemmin vastata omilla ruoka-ainevalinnoillaan viettelemiseen viritetyn hetken vaatimukseen, mikä ratkaisee hyvin paljon wow-efektin aikaansaamisessa. Huippuravintolan asiakastyytyväisyydessä on aina mukana ripaus seksuaalista viettelyä, mikä on enemmän miesten heiniä.

D) Edellä mainittu homomiesten viehtymys mieshormoneihin on myös yksi mahdollinen vaikuttaja, sillä homot ovat pitkään esittäneet merkittävää roolia muotimaailmassa - eikä ravintolamaailma ole kovin kaukana muusta urbaanin eliitin ymmärtämästä taiteesta.

Heteromiesten on vaikeampi luottaa siihen, että naiset osaisivat päättää mitä he laittavat suuhunsa. Homomiehet ovat myös mieltyneempi mieskokkeihin - eivätkä naisetkaan pistä pahitteeksi sitä, että heidät vietellään ruoalla. Niinpä ei ole mikään yllätys, jos miehet saavat etua sukupuolestaan tavoitellessaan Michelin-tähtiä.

Chefsworld.net - Female Michelin chefs making less than 1% michelin-starred chefs

Naisten osuus Michelin-kokeista on 1 prosentti. Kenties lasikattoa eivät tässä tapauksessa synnytä pelkästään epäreilut normit, vaan työssä ovat myös feromonit?

Faktoista muistuttava journalismi

Olen viime vuosien aikana suhtautunut suurella vakavuudella sosiaalisen median ja klikkauskulttuurin uhkaan. Journalismin laatu on todella vakavasti heikentynyt, ainakin jos mitataan sitä journalismia, jolle ihmiset eniten altistuvat.

Uutissivustojen luetuimpien juttujen listalle nousevat otsikot, kuten:

"Varo, näin helposti tukehdut uutuuslihapullaan"

"Karkkilassa päätön ruumis - kuuluuko Rovaniemeltä eilen löytynyt pää samalle henkilölle?"

"Pitäisikö näin isot tissit jo kieltää lailla?!"

Myös absurdilla tavalla vääristyneille mielikuville altistuminen on yhä suurempi vaara, minkä osoittavat esimerkiksi Ukrainan sodan herättämät hysteeriset reaktiot.

Venäjän uhka koetaan samanveroisena kuin aikoinaan Neuvostoliiton uhka. Kauhu lievenisi muutamilla täysin kiistämättömillä faktoilla, jos niistä muistutettaisiin jokaisen Ukraina-uutisen ohessa.

Nato-kolumneissa ja suosituimissa kommenteissa jättiläismäisen Venäjän tankkien ajatellaan vyöryvän Eurooppaan, mutta unohtuu, että Ukrainakin on entisen Neuvostoliiton osa ja sen ihmismassa täytyy ensin vähentää laskuista, kun mittaamme Putinin sotilaallista mahtia.

Väestön osalta faktat ovat ihan jotain muuta kuin mitä Talvisotaan viittaavissa raflaavissa mielikuvissa annetaan ymmärtää. Venäjän maantieteellinen suuruus ei ole vahvuus vaan päin vastoin sotilaattinen heikkous. Venäjän pinta-alan suuruudesta joutuu, ettei se milloinkaan kykenisi kokoamaan yhteen paikkaan kovin massiivista armeijaa, koska toisesta kohtaa sen raja jäisi täysin turvattomaksi.

Venäjän läntisissä osissa, eli Ural-vuoriston tällä puolen, asuu noin 100 miljoonaa ihmistä.

Ukrainassa asuu 45 miljoonaa ihmistä, Puolassa 38 miljoonaa eikä myöskään Valko-Venäjää, Moldovaa, Unkaria tai Slovakiaa pidä unohtaa. Jos Putin päättäisi marssia esimerkiksi Berliiniin, eikä yksikään länsivalta sitä ennen estäisi häntä, Putinin täytyisi ensin alistaa voimasuhteissa itsensä kanssa tasavertaisen massiiviset Itä-Euroopan kansakunnat, ennen kuin hän pääsisi edes Saksan rajalle.

Faktat ovat aika kaukana tyypillisen Nato-korttia viuhuttavan mielikuvamaalarin kauhunäkymistä. Euroopan Unionin väestömäärä on 500 miljoonaa. Jättiläismäisen Venäjän hajanaiset kansakunnat muodostavat kaikkiaan 150 miljoonaa.

Me olemme hullaantuneet mielikuviin ja mielipiteisiin, mutta asian korjaamiseksi ei oikeastaan tarvittaisi mitään muuta kuin uutistoimisto, joka muistuttaa kansalaisia vanhoista ja hyvin tunnetuista faktoista. Siinä olisi perusta, jolla muu keskustelu lepäisi.

Mutta millä tavoin faktajournalismin asemaa sitten kyettäisiin vahvistamaan?

Kyse ei ole faktojen erottelemisen vaikeudesta, vaan valtasuhteista ja pelisäännöistä. Marginaalinen osa kansasta elää Wikipediassa tai tekee itse tiedettä. Enemmistö saa kaiken tietonsa keltaiselta lehdistöltä, ja ohittaa uutisjutut ja otsikot, joissa keskitytään kouluaineisiin, kuten historiaan.

Vielä 1990-luvulla journalismi perustui etupäässä uutuudenviehätykseen sekä sosiaalisiin kohuihin, kuten julkkishäihin tai avioeroihin.

Nykyään journalismi perustuu näiden kahden inhimillisen tekijän lisäksi kahteen muuhun yhtä triviaaliin vaikuttajaan: ensinnäkin taiten suunniteltuihin raflaaviin otsikoihin, jotka keräävät klikkauksia, sekä toiseksi silkkaan enemmistön tyhmyyteen, kun reaaliaikaisille listoille nousee kaikkein hölmimpiä otsikoita - joita fiksutkin ihmiset sitten tuntikausia ahmivat kavereidensa Facebook-sivuilta ja kaikkialla esiin pomppaavista Twiiteistä, joiden elinikää mitataan tunneissa.

Uutisten leviämiseen vaikuttaa nykyään toimittajien kyky manipuloida odotuksia (ei mitään väliä sillä, sisältääkö uutinen mitään uutisarvoista, kunhan mahdollisimman moni klikkaa sitä otsikon takia) sekä yleisön silkka lukumäärä - ihmisten mielenkiinto edistää sen kohoamista listoille, mikä puolestaan saa yhä useammat klikkaamaan sitä.

Syntyy eräänlainen hyvän journalismin kuolemansykli. Markkinavoimat tekevät tiedon etsijästä kuluttajan, minkä seuraiksena olemme keskivertokansalaisten mieltymysten armoilla.

Olen viime aikoina lueskellut vanhoja aikakausilehtiä, kuten 1960-luvun Suomen Kuvalehtiä ja Parnassoa. Ihmettelen niiden kirjoitusten tasoa. Todellakin näyttäisi siltä, että ihmiskunta on viimeisen kahden sukupolven aikana tyhmentynyt ja uskon, että suurin syypää on keskittymiskyvyttömyyttä aiheuttava ja toimituskuntia väärin perustein palkitseva sähköinen media.

Puhtaan hyödyllisyyden voimalla tiedonmurusten on nykypäivänä yhä vaikeampi levitä ihmisten tietoisuuteen. Olemme siistyneet perinteisestä skandinaavisen kansanvalistukseen tähtäävästä suunnitelmatiedotuksesta vapaaseen journalismiin, jossa kuluttaja sanelee tiedon sisällön.

Olen kauhuissani siitä, kuinka Ylen johto laiminlyö kaiken velvollisuutensa taistella ajan henkeä vastaan, ja kehittää toimintaansa klikkauksiin perustuman strategian mukaiseksi.

Jos vain olisi jokin kuulutuskoneisto, jolla kaikkien suomalaisten korviin saataisiin esimerkiksi tieto siitä, että tuhannet muutkin käyttävät lottoriviä 1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7. Voisiko kaikki kansalaiset tavoittaa jonkinlaisella summerilla tai hätävaroitusjärjestelmällä, jossa uskottava vanhempi mies ääni selittäisi lyhyesti, ettei samaa riviä kannata, koska silloin päävoitto jakautuu voittajien kesken ja kullekin jää vain pari sataa euroon.

Voisko jokin jumalainen mekkala kantautua kaikkien kansalaisten korviin ja kertoa, että lasinpesunestettä ei kannata juoda, koska se tappaa. Absoluuttista tietämättömyyttä vastaan tulisi olla tietotoimisto, joka kertoisi ihmisille yllätyksettömiä tosiasioita, ennen kuin varsinainen keskustelu alkaa.

Mitä sitten, jos Heinolassa liikkuu karhu - mitä me teemme kadulla liikkuville tyhmille ihmisille ja uutisotsikoille, jotka heitä saalistavat?

Miten tavoittaisin haastateltavaksi jonkun niistä ihmisistä, jotka joka viikko lottoavat rivillä 1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 ja sitten haastatella heitä. Sen dokumentin minä haluaisin katsoa. Kenties kyse on vain taiteellisesta performanssista?

Jos itse lottoat käyttäen tuota riviä - tai kaavakkeen suoraa pystyriviä - ja sen lisäksi osaat lukea ja kirjoittaa - voisitko ihan omin sanoin vastata miksi sen teet?

Näillä opeilla et menesty runokilpailussa

Huono neuvo numero 1:
Erottaudu muista kirjoittamalla riimirunoja

Tällä tavoin et erottaudu, sillä kilpailuun lähetettyistä runoista ehkä jopa puolet ovat mitallisia tai sisältävät loppusointuja.

Et ehkä tiennyt asiasta, koska riimirunot harvemmin pärjäävät missään muualla paitsi MM-kisastudion julistamassa kannatushuutokilpailussa.

Myös kustantamot vastaanottavat yhä säännöllisesti käsikirjoituksia, joissa käytetään riimejä. Niitä ei julkaista, minkä seurauksena suurelle yleisölle saattaa syntyä käsitys, että riimittely olisi erittäin harvinaista ja selvin merkki omaperäisyydestä. Sitä se ei ole.

Jos kuitenkin sattuisit kirjoittamaan mitallista runoutta, perehdy asiaan siinä määrin, että kirjoitat taitavaa mitallista runoutta. Tällaista runoutta kilpailuraatien jäsenet ja kustannustoimittajat kohtaavat huomattavasti harvemmin.

Huono neuvo numero 2:
Älä lue kirjoja, jotta säilyttäisit kirjoittajana ainutlaatuisen oman äänesi

Oma ääni ei tarkoita sitä, että olet ihan pihalla - tyystin tietämätön kaikkien muiden mielipiteistä ja siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Kirjoituskilpailuihin saapuu valtavat määrät runoutta, josta heti saa sellaisen vaikutelman, ettei kirjoittaja ole juurikaan perehtynyt kirjallisuuteen. Eivät amatöörit lähde farkuissa ja kumisaappaissa tanssikilpailuihinkaan, joten miksi samaa näkee runokisoissa? Et saa lisäpisteitä siitä että olet kehittymätön.

Enemmällä lukemisellä aloittava kirjoittaja huomaisi aika nopeasti, että idea jota hän piti todella omaperäisenä, on jo aiemmin toteutettu satoja kertoja, mutta paremmin.

(Toki ongelmasta voi syyttää myös kustantamoita, joiden velvollisuus olisi haukkua pystyyn huonot kirjoittajat, mutta kaiketi he säästävät printterin mustetta, kun vastaavat yhden lauseen mittaisilla kirjeillä. )

Huono neuvo numero 3:
Älä anna kenenkään lukea tekstejä, koska he varastavat sinun ideasi

Jos et saa teksteistäsi palautetta, sinun on vaikea kehittyä kirjoittajana tai valikoida tekstiesi joukosta parhaita, joihin panostaa, ennen kuin lähetät ne kilpailuun.

Mitään tekstiä ei kannata pitää valmiina, ellei toinen ihminen ole lukenut sitä. Ammattikirjailijatkin sortuvat käsikirjoitustensa raakaversioissa vaikeisiin kielikuviin tai sekaviin viittauksiin, jotka hämmentävät lukijaa. Lipsahdukset ja lapsukset poistetaan vasta editoimisen aikana.

Jos lukija sanoo, ettei ymmärtänyt tätä ja tätä kohtaa, siinä yleensä on jokin väsymyksessä tai kiireessä syntynyt ajatusvirhe. Hyvä kirjoittaja käsittelee haastavia asioita, mutta saa lukijan samaan aikaan tuntemaan itsensä älykkääksi, koska vaikea viesti välittyy niin jouheasti.

Myös toimittajien ja tutkijoiden teksteihin tehdään korjauksia ennen julkaisua. Huolellinen lukija voi muutamalla huomautuksella poistaa kohdat, joissa lukukokemus herpaantuu ja tekstistä välittyisi keskeneräinen fiilis.

Huono neuvo numero 4:
Tavoittele haastavuutta ja sovella mahdollisimman tekotaiteellisia kikkoja

On yleensä huonon kirjoittajan merkki, jos lukija turhautuu tekstin äärellä. Lisäksi korkeataiteelliset, omaperäisyyttä tavoittelevat tyylikokeilut helposti päätyvät vain toistamaan monesti nähtyjä kliseitä.

Lajin traditioon kannattaa perehtyä, ennen kuin päättää uudistaa sitä.

Huono neuvo numero 5:
Koska runous on niin vaikeaa ja huonoa, koeta menestyä kirjoittamalla epärunoutta

Kilpailuun osallistutaan usein teksteillä, jotka muistuttavat enemmän tekstiviestiä tai yleisönosastokirjoitusta. Runouteen niitä yhdistää lähinnä lyhyt muoto.

Vaikka monet kuuluisat runoilijat ovat julkaisseet runoutena puhekielisiä pikku tarinoita tai arkisiä pohdiskeluja, niissä on silti käytetty huomaamattomia runokeinoja tai vähintään taidokasta kieltä. Myös näkökulma voi yllättää - ja joskus tekstistä tulee runoutta sen temaattisen suhteen tai tyylillisen ristiriidan kautta, jonka syntyy sen ja teoksen muiden runojen välille.

Kuuluisat kirjoittajat ovat myös urallaan osoittaneet oman monipuolisuutensa (kuten ne lukuisat kuvataiteilijat, joista väitetään, että he tekevät surrealistisia tauluja, koska eivät osaa maalata realistisia). Kun ammattilainen kirjoittaa helpon tekstin, se on yleensä harkittu ratkaisu. Siihen tarkoitukseen epälyyrinen ilmaisu on heidän mielestään soveltunut parhaiten.

Toki kustannustoimittajilla tai myöhemmin kriitikoilla on täysi oikeus sanoa, että kirjailija on sortunut laiskotteluun tai ylimielisyyteen ja mennyt huonompaan suuntaan. Myös kenellä tahansa lukijalla on oikeus sanoa näin, mutta hän itse voi silloin sortua älylliseen laiskuuteen.

Myös taitavat kirjoittajat aika ajoin epäonnistuvat ja vähemmän taitavat voivat puolivahingossa onnistua. Kilpailussa on vaikea kuitenkaan yltää kovin korkealle, jos runosarja ei kokonaisuutena vakuuta. Päätös harvoin perustuu yhteen hyvään runoon ja raadin jäsenet neuvottelevat suosikeistaan, tutustuen moneen kertaan finalisteihin. Eteen päin on vaikea päästä, jos ei useammalla tekstillään ilmaise hallitsevansa useampia lyriikan tehokeinoja - ja vakuuta useampaa kuin yhtä tuomaria.

Koskaan ei kannata ajatella, että kilpailisi tuomariston ennakkoluuloja vastaan. Suurin kilpailu käydään omaa egoa ja muita kirjoittajia vastaan. Heitä ei kannata aliarvioida, sillä minkä hyvänsä lähestymistavan valitsetkaan taiteellesi, löytyy satojen osallistujan joukosta joku, joka on paneutunut samaan taktiikkaan, mutta suuremmalla sydämellä.

PS.
Erityiset kiitoksen Erkka Mykkäselle, jonka aloittamasta Facebook-keskustelusta olen ammentanut oppia. Kiitokset myös keskustelijoille monista näkökulmista! Tämän kirjoituksen neuvoja voisi helposti laajentaa kymmeneen.