Useimmista ihmisistä ei koskaan tule oman elämänsä sankaria. Niin on hyvä. Me olisimme suurissa ongelmissa, jos niin tapahtuisi.
Yhteiskunnan näkökulmasta huippuunsa kehitetty itseluottamus on vain hukattu resurssi.
Ryhmän menestys ei voi perustua siihen, että jokainen yksilö erikoistuu itsensä myymiseen. Se on täysin toissijaista tietotaitoa kokonaisuuden kannalta.
Itsensä myyminen, kuten kaikki muukin osaaminen, tulisi ulkoistaa muutamille eksperteille. Heidän tehtävänsä ei olisi myydä itseään, vaan muita.
Elämänfilosofien ja life-coach-gurujen yleisenä päämääränä on voimaannuttaa yksilöitä, jotta he uskaltaisiavat tarttua puhelimeen, soittaa läpi työpaikkoja ja silmät kiiluen sanoa työhaastettaluissa:
"Minä olen hyvä. Minä osaan paremmin kuin muut. Minut kannattaa palkata."
Jos ihminen on hyvä markkinoimaan itseään, hän kenties saa paikan. Siinä kaikki. Sen jälkeen koko taito on yhtä tyhjän kanssa - ellei hänen tehtävänsä yrityksessä ole myydä ja edustaa firmaa ja sen tuotteita.
Monet menestyneemmät ystäväni eivät ole päivittäneet ansioluetteloitaan vuosiin. Heidän ei tarvitse. Heillä on jo työpaikka.
Samoin monet paremmin ansaitsevat ystäväni eivät ole esiintyneet suuren yleisön edessä tai edes paljoakaan soitelleet puhelimella. Heidän ei tarvitse. Yrityksessä on joku toinen, jonka työhön se kuuluu. He saavat keskittyä siihen, minkä he osaavat.
Jos yhteiskunnassa jokainen yksilö osaa ensisijaisesti myydä itseään, koko taito muuttuu merkityksettömäksi. On hukattu vuosia sellaisen osaamisen kartuttamiseen, josta ei ole koko yhteiskunnan kokonaishyödyn kannalta mitään iloa.
Henkilökohtaisten antiikin hyveiden, etenkin itsevarmuuden ja puhetaitojen ylikorostaminen on kuin yksilöiden välistä asevarustelua. Kansalaisilla on kenties parempi kyky puolustaa itseään verbaalisesti, mutta mihin yhteiskunnan henkiset resurssit on lopulta käytetty - vain asevarusteluun, ulkoiseen ehostamiseen.
Suomen menestyksen vuosina ihmisten sallittiin olla ujoja. Oli työnantajien tehtävä löytää osaajia. Johtajan täytyi tunnistaa ihmisen piilevät kyvyt.
Kun työmarkkinat muuttuvat siihen suuntaan, että uksilöiden täytyy itse myydä itseään, ulkoiset hyveet alkavat yhä enemmän viedä voimavaroja muulta tekemiseltä - ja sitä myötä muulta osaamiselta.
Kun kiinteät työyhteisöt puretaan ja jokaisesta tulee enemmän tai vähemmän vapaa agentti ja freelancer, seurauksena on neuvottelujen lisääntymistä.
Aina ennen jokaista työurakkaa täytyy neuvotella siitä kuka työn tekee ja millä palkalla. Asiat eivät edisty, koska päiväkausia täytyy vertailla ja valita ehdokkaista näennäisesti paras. Samalla syntyy laajamittaista epäluottamusta, kun aina parhaaksi itseään mainostanut ei olekaan pätevin.
Työntekijät väsyvät ja kyynistyvät, kun heidän työn tekemisen sijaan täytyy kilpailla näyttämisen mahdollisuuksista.
Ihmiset muuttuvat linnuiksi, joiden tehtävä on röyhistellä sulkiaan.
Työnantajat väsyvät, kun kukaan ei ole töissä vakituisesti, vaan joka kuukausi täytyy tutustua uusiin ihmisiin, joilla on eri pituisia koejaksoja ja sijaisuuksia. Yhä hankalampi on tietää keneen voi luottaa missäkin asiassa.
Vaatimus yksilön kokonaisvaltaisesta sankaruudesta on absurdi. Tehokas työ perustuu työrauhaan ja työntekijöiden luottamukseen. Toimivan kommunikaation ja keskinäisen luottamusen rakentaminen vaatii erikoistumista ja aikaa.
Parisuhteessa kummankin elämää helpottaa se, jos velvollisuudet on jaettu. Pyykkiä kenties on hieman enemmän tai ruokaa täytyy kerralla valmistaa suurempia määriä, mutta helpottaa, kun saa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.
Tehokkuudesta puhuttaessa on unohtunut kaikkein perinteisin ja toimivin työn tehostamisen keino, työnjako. Toimiva työnjako tarkoittaa sitäkin, että epäsosiaalisen ja ujon ihmisn on lupa säilyttää ujoutensa ja keskittyä omiin vahvuuksiinsa.
Ryhmässä jonkun ujoudesta ei olisi kenellekään mitään haittaa, jos työntekijät eivät kilpailisi toisiaan vastaan, vaan työyhteisöön olisi palkattu joku toinen röyhkeä ja sosiaalinen henkilö, joka pitäisi muiden puolta,
Reipas ja huomionhaluinen höpöttelijä ehkä toisinaan kuluttaisi sopimattoman paljon työaikaansa vitsien kertomiseen ja juoruiluun, mutta kaikkien muiden työteho paranisi niin paljon, että se kannattaisi. Kaikkien ei tarvitsisi vastailla puhelimseen, ehostaa itseään ja edustaa firmaa tai itseään. Kukin saisi keskittyä siihen asiaan, minkä hän itse taitaa.
Irtisanomisten ja freelancereiden maailmassa jokaiselta kuluu tietty aika viikosta sijainnin vaihtamiseen, sähköpostitteluun ja laskuttamiseen. Freelancerin täytyy osata vähän kaikkea. Sellaisessa maailmassa kukaan ei ehdi erikoistua ja olla mestari jossain tietyssä taidossa.
Sankaruuden vaatimuksesta seuraa salakavalasti vain tasapäistämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti