Voittamaton, pulppuava, omistautunut

Ratkaisevin seikka kirjailijaksi tulemisessa ei useinkaan liity siihen, kuinka hyvin kirjoittaa tai miten hyvän romaani-idean saattuu keksimään. Tunnen monia ihmisiä, jotka väittävät osaavansa kirjoittaa paremmin kuin keskiverto dekkaristit. Hyvällä todennäköisyydellä he ovat oikeassa, mutta se ei riitä. Saavatko he uhkauksiaan koskaan toteutettua, raaskivatko he uhrata elämästään puoli vuotta tappiolliseen projektiin?

Useimmille vähänkin elämässä kiinni oleville ihmisille puolenkin vuoden palkkatyöstä irtautuminen on suuri uhraus. Esikoiskirja ei mitenkään maksa takaisin siihen sijoitettua työtä. Laskutoimitus ei vain täsmää. Vaikka kirja olisi kohtalainen menestys, se ei tuota kirjoittajalleen kolmannestakaan siitä mitä tienaisi tavallisessa palkkatyössä.

Kirjan valmiiksi saattamisen syyt ovat tietenkin ihan toiset. Kirja on ehkä kerskailua, todistelua itselle ja kavereille. Kauan haaveiltu käsikirjoitus on ehkä syntynyt vaikeassa elämänvaiheessa, avioerossa tai urakriisissä. Se on ehkä pyrkimys kohottaa statusta tai saada seksiä. Se saattaa myös olla lapsuudenhaave, kuten purjevene tai Ferrari. Jos urheiluautoon on valmis uhraamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten omaan kirjaansa?

Kirjan saattaminen valmiiksi voi olla myös hyvin puhdistava kokemus. Se on demonien karisuttamista harteilta, päänsisäisten äänien hiljentämistä, lapsuudentraumojen käsittelemistä. Jos terapiasta on valmis maksamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten myös kirjoittamisen vaatimasta ajasta?

Kirjan kirjoittaminen vapauttaa jossittelusta ja katumuksesta. Eipähän enää tarvitse miettiä mitä jos. Nyt se on tehty, eikä tarvitse murehtia tekemättömästä. Jos ihminen on on valmis uhraamaan jotain elintasostaan saadakseen puhtaamman omantunnon, niin miksei myös oman kirjansa vuoksi?

Tavalliselle ihmiselle tämä usein riittää. Jos käsikirjoitusta ei mikään talo hyväksy valikoimaansa, se julkaistaan omakustanteena. Tulipahan tehtyä. Elämä jatkuu.


Parempi vai pakkomielteisempi?

Mutta sitten on niitä, joilla on lujempi vakaumus. Ehkä he lyövät läpi ja se velvoittaa heitä jatkamaan. Ehkä he ovat liikkeellä laajemmalla materiaalilla: pöytälaatikosta löytyy sata romaani-ideaa, eivätkä he anna periksi. Tai sitten heidän suunnitelmansa ulottuvat syvemmälle heidän identiteettinsä. He ovat jo lapsena päättäneet tulla kirjailijoiksi.

Voi tietenkin olla myös niin, että tavallinen elämä ei tarjoa heille vaihtoehtoja. He eivät sovellu muihin ammatteihin. Mihin palkkatyöhön he palaisivat, jos eivät kirjoittaisi?

Erilaisista motiiveistä muodostuvan pintakerroksen alla saattaa myös muhia ajatus neroudesta. Kirjoitan, koska se on kohtaloni. Minun tehtäväni on valaista tämän kansan tietä sen erämaavaelluksella!

Kirjallinen nerous on usein tuskaisaa. Se ei ole mikään mukava velvollisuus. Kirjalliset nerot kärvistelevät oman neroutensa sapenkatkuisessa liemessä. He valittavat: oi, miksi synnyinkään neroksi! Heitä vaivaavat lukuisat nerouden ikävät lieveilmiöt, kuten moraaliton käytös, kusipäisyys, vaikeat rakkaussuhteet ja sukupuolitaudit.

Kirjallisen neron ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa. Hän saattaa vain loputtomasti valittaa sitä, että kirjoittaminen ei etene - tai että kaikki mitä hän kirjoittaa on täyttä paskaa! Kirjallisen neron koko tuotanto saattaa tiivistyä muutamaan vihaiseen kirjeeseen ja arkulliseen luonnoksia, joka poltettiin hänen viimeisestä pyynnöstään.


Kolme jokeria

Kirjailijan on oltava lujatahtoinen ja luova - sekä uskottava omaan menestykseensä.

Lujasti kirjailijuuteensa keskittyneillä, tuottoisilla ja usein myös kiinnostavilla persoonilla on pakassaan jokin kolmesta avain-kortista: Maanis-depessiivisyys, AD-HD tai Asperger. Monet tutkimukset viittaavat siihen, että ne eivät ole niinkään sairauksia, vaan sosiaalisia selviytymisstrategioita. Niihin kaikkiin liittyy uskomattomia etuja, jotka kirjailijan näkökulmasta ovat jokseenkin uskottavia.

Poikkeavuus ja ongelmakäyttäytyminen on kulttuurisesti määriteltyä. Nykyään perinteiset työ- ja perheyhteisöt on hajotettu ja ihmistä tarkastellaan yksiönä. Tällaisessa tarkastelutavassa tietynlainen poikkeavuus näyttäytyy häiriönä. Yksilö on sairas, koska hän ei kestä ajan henkisiä rasitteita - tai koska hän ei mukaudu - tai koska hän ei sopeudu aikatauluihin ja normeihin.

Kun eristetty, alistettu ja nöyryytetty ihminen masentuu, vika on tietenkin aivokemiassa. Ainoa varsinainen todiste tämän näkemyksen tueksi on se, että joku toinen ei samassa tilanteessa masentuisi. Hän on terve, koska hän ei oireile näkyvästi ja säilyttää työkykynsä.

Taiteilijayhteisöissä on aina ajateltu hieman toisin - tosin myös tämä riippuu paljon aikakaudesta ja yhteisöstä. Taustalla on kaksi tekijää: A) taiteilijat ovat outoja ja joskus myös kiinnostuneita outoudesta sekä B) taiteilijoilla on tapana ajatella toisin, silloinkin kun he ilmiselvästi ovat väärässä.

Kirjailijana uskallan puolustaa AD-HD:ta, Aspergeria tai maanis-depressiivisyyttä myös siksi, että nämä kaikki ryhmät ovat kirjailijoiden joukossa yliedustettuna. (Toki yliedustettuna ovat myös alkoholismi ja itsemurhat - mutta ei nyt mennä siihen.) Voidaan esittää lukuisia esimerkkitilanteita, joissa näistä poikkeavuuksista on etua. Käsittelen niitä ensin yhdessä ja sitten kutakin erikseen.


Älykkyys korreloi hulluuden kanssa?

Muista poikkeavilla ihmisillä on suurempi motivaatio todistaa kykynsä. Keskittymishäiriöstä tai masennuskausista kärsinyt henkilö on usein saavuttanut kouluaikanaan huonompia tuloksia kuin mihin hän älynsä puolesta kykenisi. Hänen suoritustensa taso ailahtelee, koska hän saattaa innostua väärästä asiasta tai ei ole jaksanut kuunnella ohjeita. Lapsi kyllä muutoin pysyisi vauhdissa mukana, mutta eksyy monenlaisille omille kiertoteille.

Suomen Mensa julkaisi jokunen vuosi sitten jäsentutkimuksen, joissa monenlaisten erityisryhmien yliedustus todennettiin. Mensassa on siis enemmän "häiriöisiä" ihmisiä kuin normaaliväestössä. Näiden tilastojen selittämiseen ei välttämättä tarvitse Mensa-tason älyä. Arkijärki ja psykologinen vaisto riittänee.

Ensinnäkin kahdesta hyvin älykkäästä ihmisestä Mensan testiin hakeutuu todennäköisemmin se, joka ei ole pärjännyt yhtä hyvin koulussa tai työelämässä. Molemmilla on sama todennäköisyys läpäistä koe, mutta toisella on suurempi motivaatio hakeutua testiin ja todistaa kykynsä. Jos Saara on jo valmiiksi viiden laudaturin ylioppilas, yliopiston tutkija tai Nokian insinööri, hän tuskin kaipaa lisätodisteita. Mensan jäsenyydessä olisi vain se ylimääräinen vaara, että joku olettaa hänen olevan tärkeilijä.

Toinen tilastoa vääristävä seikka on se, että Mensan jäsen herkemmin myöntää olevansa masentunut tai keskittymishäiriöinen. Hänen itsetuntonsa kestää paremmin henkisten ja sosiaalisten ongelmien kohtaamisen - ja sitä paitsi kulttuurissamme elää vahvana myytti, jonka mukaan nerot ovat aina jotenkin hulluja. Mensalainen, joka tunnustaa olevansa bipolaarinen tai keskittymishäiriöinen, tukee tätä myyttiä.

Jos tällaiset tilastoa vääristävät seikat otetaan huomioon... kysymys jää silti avoimeksi. On mahdoton määrittää niiden painoarvoa tuosta vain, nojatuolista käsin.


Näkökulmia tekemiseen

Taiteilijat lähes poikkeuksetta ovat jotenkin poikkeavia. Jos taiteilija on liian tavallinen, hänen täytyy suorastaan alkaa puolustella omaa normaalisuuttaan. Siitä on jotain perin epäilyttävää. Huojennumme vasta, kun hän toikkaroi kännissä tai saa jonkin näkyvän hermoromahduksen. Niin sitä pitää. Olihan se vähän hullu sittenkin.
Poikkeavuus voi olla myös ovela rooli. Se auttaa helpommin saamaan sen anteeksi, jos poikkeaa normeista. Mutta poikkevuus ei aina ole vain showta ja keinottelua. Lähtökohtainen erilaisuus voi ajaa ihmisen kokeilemaan ja ottamaan riskejä. Häntä ei välttämättä hyväksytä kaikkialla muiden joukkoon. Niinpä hänen on opittava erityistaitoja. Poikkeavat viritykset pääkopassa auttavat myös pääsemään yleisten ajattelutapojen ulkopuolelle: näkemään tavallisen elämän suhteellisuudet ja sidonnaisuudet.

Sivullisuus jo itsessään liitetään kirjailijan välttämättömiin piirteisiin. Kirjailija on tarkkailija, joka dokumentoi tai tulkitsee muiden onnekkaampien elämää. Samoin tekee muotokuvamaalari tai kansallista itsetutkiskelua suorittava iskelmälaulaja. (1900-luvulta alkaen taiteilija on toki yhä useammin olla piikki tavallisuuden lihassa. Hän on satiirikko ja ilonpilaaja, jonka teokset lähinnä herättävät pahaa mieltä kunnon ihmisissä.)

Kriisit ja vaikeudet elämässä saattavat hetkellisesti saattaa elämäntarinan sijoiltaan. Ihminen joutuu eräänlaiseen liminaalitilaan, jossa hänen täytyy punnita arvojaan ja ehkä jopa epäillä varmoina pitämiään totuuksia. Kyllin monta tällaista katkosta ja melkein kuka tahansa saattaa herkistyä taiteilemiselle - siksi perheessä esiintyvät sairaukset voivat suunnata hyvin tavallistakin ihmistä taiteilijan. Poikkeaman syy saattaa siis olla pikemminkin perheen sisällä kuin itse henkilössä. Jos ei adhd tai asperger, niin ehkä sitten koulukiusattu tai orpo.

Erilaisella ja haavoittuneella saattaa olla huutava tarve löytää ymmärtäjiä. Taide voi tarjota siihen mahdollisuuksia - tai ainakin se antaa sen suuntaisia lupauksia.


A. Maanisuutta (ja miksei depressiotakin)

Osoitteessa Poliklinikka.fi kuvaillaan maanis-depressiivisyyden maanisesta vaihetta näin:

"Maniajakson oireita ovat huomattavan kohonnut mieliala, ärtyneisyys, uhkarohkeus, toimeliaisuuden lisääntyminen ja fyysinen rauhattomuus. Maanisella ihmisellä itsetunto on koholla ja hän tuntee suoriutuvansa mistä tahansa. Omakuva on saattanut muuttua, jolloin hänellä voi olla suuruuskuvitelmia (= grandiositeetti). Hän ei tiedosta olevansa sairas eikä osaa suhteuttaa omia tekojaan todellisuuteen tai muihin realiteetteihin. Ilman omaa arvostelukykyä maaninen ihminen pystyy aiheuttamaan suurta haittaa itselleen sekä myös sivullisille. Ajatustoiminta on yleensä kiihtynyttä ja henkilö on puhelias ja vähäuninen."

Ilman tiettyä innostusta ja omistautumista tuskin olisi syntynyt monia historian mestariteoksia. Terve ihminen muistaisi huolehtia terveydestään, taloudestaan ja ystävyyssuhteistaan, eikä puristaisi itsestään irti liikoja projektille, jonka menestyksestä ei ole mitään takuuta.

Maanis-depressiivisyys on vahvasti periytyvä ominaisuus ja se tuskin olisi niin yleistä, jos se ainoastaan heikentäisi yksilön kelpoisuutta.

Hyvät puolet:

Valtava tunneskaala: tarttuvan energinen riemu ja syvä, murskaava suru. Tsaikovsky ja monet muut säveltäjät liikkuvat inhimillisten tunteiden äärirajoilla. Emootiot ovat uskottavan puhtaita ja pelkistettyjä – niissä ei ole turhia harmaan sävyjä vaan kirkkaat värit. Musta on mustaa. Eino Leino kutsui maanis-depressiivisyyttään jumalten keinuksi.

Voittamattomuus: Manian alkuvaiheissa taiteilija kykenee pitkiin yhtäjaksoisiin ponnisteluihin taitojensa äärirajoilla. Vasta uupumus, univaje ja päihteiden käyttö saavat aikaan sekavuutta ja vainoharhaa, lopulta henkisen romahduksen.

Karisma: Valtava itseluottamus ja väkevät tunteet tekevät henkilöstä silmiinpistävän. Kaikkien katse kiinnittyy tähän erikoiseen ja säteilevään persoonaan. Mikään kollektiivinen normisto ei tunnu pidättelevän häntä. Hän säätää omat lakinsa ja usein monet ympäröivä tunnelma pikemminkin taipuu hänen tahtoonsa.

Masennuksesta ammennettu järkkymätön tahto: joskus itsemurhaa-ajatusten ja miltei kuoleman porteillä käytyään ihminen ei helpostikaan välitä pienistä asioista. Milloin tahansa saattaa iskeä seuraava itsetuhoinen ahdistus – ja eikö elämä kuitenkin ole turhuuksien turhuutta. Jos tehdään taidetta niin tehdään sitten kunnolla – ja jos juhlitaan niin juhlitaan kuin viimeistä päivää!

Huonot puolet:

Taipumus dramaattiseen projektien keskenjättämiseen, jos jokin pieni asia menee pieleen ja siitä seuraa valtaisa liioittelu ja vainoharhainen olosuhteiden syyttäminen.

Taipumus sanoa harkitsemattomia asioita, polttaa siltoja takana, häipyä kesken kaiken tai muuttaa mielensä yhtäkkisesti.

Taipumus julistaa kaikki aiemmat työt epäonnistuneiksi ja jopa tuhota monien kuukausien työ epätoivoisessa ahdistuksessa.

Taipumus luomiskausiin, joiden välillä tyyli muuttuu silmiinpistävästi. Vanha tyyli on jo koettu, siihen ei voi palata. Taiteilija on kuollut ja syntynyt uudelleen toisena.

Huomattavasti kohonnut itsemurhariski.

Päätön rakastuminen, traaginen eroaminen, uusi rakastuminen. Toistuvat väärät valinnat elämässä, mutta myös uskallusta tarttua tilaisuuksiin.

Kuuluisia bipolaarisia taiteilijoita, usein laulajia tai näyttelijöitä:

Robert Downey jr. Hän esittää usein röyhkeitä ja narsistisia henkilöhahmoja, kuten Iron man. Hänen karismansa perustuu pitkälti hänen läpikuultavaan maanisuuteensa. Arvelin, ettei tuo tyyppi ole ihan tasapainoinen heti ensimmäisellä kerralla kun näin hänet elokuvassa.
Stephen Fry. Esittää myöskin usein hyvin diivailevia ja yli-itsevarmoja roolihahmoja. Hän juonsi joskus tv-sarjan, joka käsitteli maanis-depressiivisyyttä. Parhaina hetkinään maanikot tuntevat itsensä voittamattomiksi ja ovat hyvin karismaattisia. Kulissien takana he luhistuvat tai saavat dramaattisia kohtauksia, jossa julistavat omaa mitättömyyttään ja uhkaavat tappaa itsensä. Heidän haavoittuvaisuutensa voi olla osa heidän sosiaalista menestystään. Ohjaajat, tuottajat ja lähellä olevat empaattiset ihmiset pyrkivät tukemaan heitä heikkoina hetkinä ja syntyy lujia ystävyyssuhteita.
Vincent van Goght, Nietzsche, Edvard Munch (maalannut Huudon), Axl Rose, Curt Cobain, Amy Winehouse...


B. Asperger

Jotain voidaan päätellä jo siitä, että syndrooman määritellyt lääkäri Hans Asperger lisäsi tunnusmerkkeihin kohdan: "kehittynyt taiteellinen silmä". Steteotypioiden mukaan assarit ovat niitä hieman outoja, epäsosiaalisia, oudoista asioista kiinnostuneita, lievästi autistisia hyypiöitä, jotka jaksavat kyllä näpertää vuositolkulla jotain sikstuksen kappelia, mutta eivät eivät ole kiinnostuneita juoruista tai huolehdi omasta ulkonäöstään.

Aspergerin menestyksen syitä alkaa ymmärtämään todenteolla vasta, kun tajuaa kuinka paljon aikaa ja energiaa tavallinen ihminen kuluttaa teeskentelyyn ja muiden matkimiseen. Niin sanotut tavikset ovat kiinnostuneita vain siitä, mistä muutkin ovat kiinnostuneita. He pelkäävät olla erilaisia, omituisia. Heidän elämänsä on täynnä sosiaalisia normeja ja rooleja, jotka rajoittavat heitä.

Maanisdepressiivinen ylittää tavallisuuden joko nousemalla sen yläpuolelle tai putoamalla tavallisuuden pohjalle. Hän asustaa jumalten keinussa ja siksi hänen näkökenttänsä on muita laajempi. Hän uskaltaa, koska hänellä on maanista vimmaa - tai koska hän on niin ahdistunut, että on lakannut välittämästä.

Aspergerin ei tarvitse olla emotionaalisesti kilahtaneessa tilassa tehdäkseen jotain poikkeavaa. Hänen ajattelunsa vain lähtökohtaisesti kulkee erilaisia reittejä. En minä tiedä sen tarkemmin, kun en ole assi. Mutta tiedän kyllä kuinka paljon voimavaroja sosiaalisuus ja tavallisuuden esittäminen ihmiseltä voi viedä. Olen koulussa jo tuhlannut sopeutumiseen ja miellyttämiseen ihan kylliksi turhaa energiaa.

Aspergerin voi lisäksi tunnistaa siitä, että hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Assarit voivat myös kärsiä neuroottisuudesta tai perfektionismista herkemmin kuin muut. Tietyissä ammateissa se on tietenkin eduksi - toisissa taas rasitteeksi.

Heti kun luin Kalle Päätaloa, aloin epäillä vahvasti, että hän kuuluisi tähän ryhmään. Hän ensinnäkin julkaisi säännöllisesti, miltei mekaanisti. Siinä suhteessa hän muistutti toista assaria, Immanuel Kantia, jonka kerrotaan eläneet hämmästyttävän säännönmukaista elämää. Aspergereja yhdistää autismiin juuri se, että he kaipaavat elämäänsä rutiineja - ja osaavat hämmästyttävällä tavalla pitää niistä kiinni. Pitkäjänteisyys on osa samaa kuviota ja Michelangeloon jo viittasinkin. (Leonardo da Vinci taisi sen sijaan olla enemmänkin ad-hd. Da Vinci tunnetaan keskeneräisistä keksinnöistä ja loputtomista luonnoksista, kun taas Michelangelo keskittyi elämässään vain muutamiin massiivisiin projekteihin.)

Päätalon kirjat ovat hyvin yksityiskohtaisia ja hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän tarkkoja muistikuvia, vaikka niiden todenmukaisuutta on tietenkin vaikea arvioita. Meniköhän se ihan päivälleen juuri noin - ehkä joku on jo tutkinut asiaa ja osaisi sanoa, oliko Päätalolla suorastaan valokuvamuisti. Lisäksi Päätalo kuvaa arkaluontoisia ja häpeällisiä asioita omituisen tyynesti. Hän osaa hetkittäin heittäytyä mielentilaan, jossa häpeällä ja kunnialla ei ole mitään merkitystä elämän suuressa mittakaavassa. Häntä tuntuu leimaavan myös erikoinen ujous ja kiltteys aivan keskellä päätähuumaavan dramaattisia tilanteita. Kaikessa tässä on jotain silmäänpistävän aspergerilaista: pikkutarkkaa, etäännytettyä ja järjestelmällistä.

Aspergerin plussat ja miinukset:
+ Omistautuminen harjoittelulle.
+ Kyky työskennellä itsenäisesti.
+ Taipumus tarkkuuteen ja täsmällisyyteen.
+ Keskittymiskyky
+ Kyky toimia ilman tunnustuksia tai palkintoja, siis eräänlainen pyyteettömyys itselle tärkeiden harrastusten suhteen.
+ Rehellisyys, suoruus, vilpittömyys (jopa naiiviksi asti).
+ Hyvä muisti (normaaliväestöä useammin) tai muita erikoistaitoja.
+ Herkkyys, yksityiskohtien huomioiminen.
+ Perfektionismi.

- Perfektionismista johtuva neuroottisuus.
- Rutiineista johtuva pakkomielteisyys.
- Epäsosiaalisuus (tai silmiinpistävä outous vuorovaikutustilanteissa).
- Huonona hetkenä huono kuuntelija. Keskittyy liikaa omiin juttuihin.
- Vaikeus ymmärtää muiden tunteita, kehonkieltä tai hienovaraisia vihjeitä.
- Tarrautuminen, muutoksen vastustaminen ja heikko kaaoksensietokyky.
- Yliherkkyys ärsykkeille.

Lisäksi:
Monessa suhteessa adhd ja Aspergerin syndrooma ovat vastakkaisia ääripäitä. Ensimmäiset janoavat kyltymättömästi ärsykkeitä, eivätkä osaa luoda rutiineja, kun taas toiset vieroksuvat muutoksia ja jännitystä. Addi on spontaani, äänekäs ja kuriton, kun taas assi kiltti, herkkä ja keskittynyt.

Poikien kohdalla adhd:ta varmasti useammin katsotaan läpi sormien - ja vastaavasti assi-tyttö voi menestyä erinomaisesti koulussa. Toisin päin käännettynä kulttuurimme - tai ehkä kaikki kulttuurit - sietävät poikkeavuutta paljon huonommin. Jostain muistan lukeneeni, että tyttöjä herkemmin diagnosoidaan keskittymishäiriöisiksi tai ylivillkaiksi kuin aspergereiksi. Hiljaiset tytöt jäävät kouluissa vaille huomiota, mutta villi tyttö on heti saatava kuriin, jos ei muuten niin lääkkeillä.

Tunnettuja tai tunnistettavia asseja popkulttuurissa ja tosielämässä:
Mr. Spock (Star trek), Data (Star trek) Albert Einstein, Andy Warhol, Mr. Bean, Woody Allen (ainakin hänen roolihahmollaan), Bill Gates (kuulemma), David Byrne, Keanu Reeves (ilmeetön ja puhuu aina samalla monotonisella äänellä), Kafka, Wittgenstein, Paavo Haavikko, Aki Kaurismäki (huhujen mukaan, mutta kieltämättä Kaurismäen elokuvien puhekielisyys ja vähäsanaisuus viittaa siihen, samoin pakkomiekteinen tupakointi ja maneerit)...

Filosofit Bertrand Russell ja Wittgenstein ehkä tulivat läheisiksi siksi, että molemmissa oli autistisia piirteitä. Myös heidän loogiset tutkimusaiheensa kuulostavat normaalin ihmisen korvissa oudon pakkomielteisiltä ja tylsiltä.


C. ADHD

Sokrates oli AD-HD. Täysin päivänselvä tapaus. Hän ei saanut elämässään mitään valmiiksi, suututti vain kaikki ympärillään, kun uhmasi perinteisiä arvoja. Kirjailijoista: J. D. Salinger, jonka Sieppari ruispellossa on ehkä maailmankirjallisuuden paras kuvaus ad-hd-nuoren elämästä. Gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson on selvä AdHD - ja hän myönsi samaistuvansa vahvasti Siepparin päähenkilöön. Philip K. Dick myös helposti tunnistettava. Hän lääkitsi itseään amfetamiinilla kyetäkseen viimeistelemään romaaninsa.

Amfetamiinisuoloja käytetään yhä joissakin Amerikan osavaltioissa adhd-lääkkeenä. Yleisemmät Ritalin ja Concerta ovat myös amfetamiinijohdannaisia, tosin kaukaisia, ja niiden vaikutus on lähempänä vahvaa kahvia tai lievää kokaiinia. ADHD:n saattaakin tunnistaa siitä, että hänen aivonsa reagoi näihin piristeisiin eri tavalla kuin normaalin ihmisen. Hän rauhoittuu. Itse esimerkiksi käytän Concertaa lasten annoksena, aina kun haluan saada valmiiksi jonkin pitkäjänteisyyttä vaativan projektin. Lääkkeen ansiosta ei tulee liikaa häiritseviä ideoita ja päähänpistoja, kuten normaalisti. Maltan istua aloillani.

On syytä korostaa, että AH/HD  (tai ADD) ei tarkoita jatkuvaa keskittymättömyyttä. Usein on kyse pikemminkin liiasta keskittymisestä - ailahtelusta innostuksen ja laiskuuden välillä.

Itselläni liika luova innostus saa aikaan sen, että teen jatkuvasti monia asioita yhtä aikaa. Saan aikaiseksi paljon, mutta en koskaan mitään valmiiksi. Kun olen oikein keskittynyt johonkin, en kuule enkä näe mitään muuta. Muut ihmiset saattavat puhutella minua, mutta en hetkeksikään irtoa työstäni. En edes tajua, että siinä oli joku. Usein runoni syntyvät juuri tällaisessa hyperkeskittyneessä luomisen tilassa. Saan idean, kääntelen sitä mielessäni joka puolelle kuin AUTO-CAD ohjelmassa, kirjoitan kynä sauhuten, suttaan sanoja yli... inspiraatio iskee yllättäen ja kirjoitan sille paperille, joka sattuu olemaan käsillä. Kun vihdoin havahdun, olen saattanut ohittaa oman bussipysäkkini tai unohtaa tärkeän tapaamisen. Noin vain se käy. Niin se käy.

Lääke auttaa hillitsemään liiallista maanisuutta tekemisessä - mutta kuvaamani maanisuus on erilaista kuin maanis-depressiivisillä. Se kestää vain muutamia tunteja, kun taas oikeasti maaninen ihminen saattaa olla ylienergisessä tilassa viikkokausia, syömättä ja nukkumatta.

Ad-hd ei kuluta itseään samalla tavoin loppuun ja ajaudu masennukseen. Hän on maaninen pienissä erissä, käyttäen huomattavan paljon aikaa myös valikoivaan laiskuuteen. Ad-Hd on eräänlainen ajattelun pikajuoksija. Hän sprinttaa hirveällä kyydillä, mutta pian lihakset ovat hapoilla ja täytyy viettää pari päivää keräillen voimia. Yhtenä päivänä hän vain lojuu, toisena tekee töitä kuin hullu. Sellainen elämä ei oikein sovi yhteen nyky-yhteiskunnan normien kanssa. Töissä pitäisi näyttäytyä säännölliseen aikaan ja noudattaa määrättyä rytmiä.

Keskittymishäiriön itselääkintään käytetään usein alkoholia. Se johtuu siitä, että alkoholi vaikuttaa aivojen dopamiinituotantoon - ja se todellakin lieventää ad-hd:n jälkioireita, jotka johtuvat dopamiinin epätasapainosta. Alkoholi lievittää hermostuneisuutta ja auttaa keskittymään varsinkin pitkän innostuneen työrupeaman jälkeen. Tavallisetkin ihmiset tietävät, että oluttuoppiin on hyvä päättää se uuvuttava rupeama, joka alkaa vahvasta kahvista. Monet keskittymishäiriöiset taiteilijat väittävät olevansa pienessä humalassa tasapainoisempia ja selväjärkisempiä kuin normaalista. Joissain tapauksissa se voi olla mahdollista.

AD-HD:n plussat ja miinukset:
+ Paljon ideoita.
+ Omista ideoista johtuva oma-aloiteinen tekeminen.
+ Tylsistymisestä johtuva oma-alotteinen tekeminen.
+ Innostuksesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Silkasta sääntöjen uhmaamisesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Ovela sääntöjen kiertäminen, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Haluttomuus kuunnella ohjeita, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Kyky ajatella "out side the box", kuten laatikon sisällä sanonta kuuluu.
+ Innostuessaan saattaa kyetä innostamaan myös muita.
+ Saattaa olla hyvä huulenheittäjä, piristävä tyyppi, hauskaa seuraa (mutta yhtä hyvin myös ärsyttävä mekastaja, jonka pitäisi oppia tapoja). 

- Liian monen asian tekeminen yhtä aikaa.
- Motivaation lopahtaminen ja keskenjättäminen.
- Vaikeus aloittaa tai lopettaa sovittuna aikana. (Jää usein "odottamaan inspiraatiota".)
- Lörpöttely ja suun aukominen.
- Auktoriteettien uhmaaminen.
- Muita huomioimaton ja vaarallinen käyttäytyminen yli-innostuneessa tilassa.
- Jännityksen etsimisestä ja kärsimättömyydestä johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Auktoriteetin uhmaamisesta johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Vaikeus pitää kiinni aikatauluista, hajamielisyys ja lupausten unohtaminen.
- Itselääkintä alkoholilla, tauriinilla ja piristeillä. Tauriini ilmeisesti toimii, mutta yleensä energiajuomien yletön sokeri vain pahentaa nuorten mielialaa. Sokeri on paljon pahempi myrkky kuin kofeiini tai tauriini.

Lisäksi:

AD-HD:sta on syytä huomata, että hän voi olla myös arka ja epäsosiaalinen. Tällöin ei välttämättä osata tehdä oikeaa diagnoosia. Hänen levottomuutensa on päänsisäistä tai hän on pikemminkin ADD.
.
Tunnettuja henkilöitä, joilla on keskittymihäiriö:

Kpt. Kirk (Star trek), Edgar Allan Poe (joka oli todennäköisesti myös bipolaarinen, ne eivät sulje toisiaan pois), Peppi Pitkätossu, Eemeli, Ronja Ryövärintytät - siis useimmat Astrid Lindgrenin hahmot, mistä voisi olettaa että hänen suvussaan oli tällaisia taipumuksia.

Itse veikkaan myös näitä: George Byron (runoilija, seikkailija), John Lennon (kuriton koulussa, uhmasi koko ikänsä normeja ja auktoriteetteja ja puhui usein ärsyttäviä totuuksia), Lennon-McCartney-parista McCartney on enemmänkin aspergertyyppinen, tosin vain lievästi. Itse asiassa myös Harrisonilla ja Ringo Starilla on lieviä Asperger-piirteitä, ja Lennon on ainoa selvästi adhd-suunnan persoona.

Näyttelijät Jim Carrey ja Robin Williams sekä tv-kokki Jamie Oliver ovat ymmärtääkseni avoimesti puhuneet diagnoosistaan. Samoin Hjallis Harkimo. Se että Matti Nykänen olisi ADHD ei tarkoita, että kaikkien muidenkin julkisuudenhakuisten tyyppien pitäisi olla tunnettuja töppäilijöitä.

Star trekin draaman eräs peruskivistä on Spockin ja Kirkin välinen vuorovaikutus. Adhd-Kirk ja Asperger-Spock yrittävät koko sarjan läpi ymmärtää toisiaan. Sarjan psykologinen uskottavuus omalla tavallaan puolustaa sitä näkemystä, että ryhmätyössä erilaisuus on menestystekijä pikemminkin kuin häiriö. Star trek on tunnettu myös siitä, että se vetoaa suuresti nörtteihin ja muihin neuroepätyypillisiin. It takes 1 to know 1.


Loppuyhteenveto

Kaikki yllä käsitellyt häiriöt voivat olla sairaalloisen rajuja, mutta niiden taustalla ei välttämättä ole suoranaistaa sairautta: kehitysvammaa, aivovauriota yms. Jotkin tutkimukset perustuvat yhä vanhaan olettamukseen, että adhd olisi otsalohkon fyysinen vamma, ja tätä epätieteellistä käsitystä tukevat monet yksittäistapaukset. Kyse on kuitenkin lähinnä samanlaisista oireista kahden eri taustatekijän välillä - ja siten virheellisestä diagnoosista. Kehityshäiriöinen tai aivovamman saanut ihminen saattaa käyttäytyä spontaanisti ja kontrolloimattomasti, mutta se on eri asia kuin adhd. Adhd ei johdu fyysisestä aivokudoksen arpeumasta vaan erilaisesta dopamiininvasteesta. Tällöin adhd:n tunnistaa esimerkiksi siitä, miten hän reagoi amfetamiiniin, joka kiihdyttää aivojen dopamiinituotantoa. Aivovammasta johtuvaan levottomuuteen eivät lääkkeet vaikuta myönteisesti. Ne todennäköisesti saavat sekaisin olevan henkilön vain enemmän sekaisin.

Toinen vähintään yhtä harhaanjohtava tapa vaikeuttaa diagnooseja on luokitella kaikki oppimishäiriöiset tai uppiniskaiset lapset adhd:ksi - ilman mitään taustatutkimuksia. Lasten häiriökäyttäytyminen voi johtua myös hankalista kotiolosuhteista, traumoista tai kaverisuhteista. Nopeasti tuputetut adhd-lääkkeet voivat tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää.

Monet lääkärit ja tutkijat heijastavat puheissaan tavallisten ihmisten ennakkoluuloja. tämä lainaus on osoitteesta TriTolonen:

"Geenimutaatiot ovat ilmaantuneet ihmiskuntaan ehkä 100 000–150 000 vuotta sitten – ja esi-isiimme kenties jo miljoonia vuosia sitten –, ja ne ovat säilyneet ja jopa lisääntyneet ihmisen evoluution mukana. Tutkijat etsivät kaiken aikaa AD/HD:n takana olevia geenivirheitä ja niitä löytyy jatkuvastii lisää."

Ensin puhutaan mutaatiosta, ja todetaan sen olleen ehkä suotuisakin - mutta sitten lipsahtaa jo asenteellisempi sana "geenivirhe". Miksi silmien tai hiusten värin kohdalla puhutaan alleeleista, mutta jos kyse on adhd:sta niin kyse on häiriöstä, sairaudesta tai "geenivirheestä". Todennäköisesti adhd'ta esiintyy väestössä tietty otollinen määrä. Jos heitä olisi populaatiossa enemmän, se koettelisi yhteiskuntajärjestystä - jos taas vähemmän, se tukahduttaisi luovuutta.

TohtoriTolonen korjaa myöhemmin sanojaan:

"Edellä olevasta saattaa saada sellaisen virheellisen käsityksen, että AD/HD olisi pelkästään kielteinen ilmiö. Näin ei asianlaita suinkaan ole, sillä monet AD/HD-lapset ja -aikuiset ovat keskimääräistä lahjakkaampia, taiteellisempia ja luovempia ihmisiä. He pyrkivät elämässä eteenpäin, ovat uteliaita, joskus itsepäisiä ja kehittyviä yksilöitä."

"AD/HD ei siis ole pelkkä vitsaus, vaan mitä ilmeisimmin koko ihmiskuntaa hyödyttävä rikkaus, joka omalta osaltaan vie eteenpäin tieteitä, taiteita ja muita henkisen kehityksen kannalta arvokkaita asioita."

Neuropoikkeavuudet ovat siis persoonallisuustyyppejä tai aivotoiminnan strategioita, jotka hallittuina ja sopivissa olosuhteessa hyödyttävät merkittävästi työryhmää tai yksilöä, kunhan hän saa toimia suotuisassa roolissa. Mainitut taipumukset näyttäisivät usein olevan periytyviä. Niiden säilymisellä on siis varmastikin evoluutiset syynsä.

Poikkeavat yksilöt antavat suuremmalle ihmispopulaatiolle tiettyjä etuja - vaikkakin huomattavien riskien kera. Elleivät tietyt ihmiset kiinnostuisi erilaisista asioista ja ottaisi suuria riskejä, ei olisi löytöretkeilijöitä, vuorikiipeilijöitä, Nikola Teslan kaltaisia keksijöitä jne. Tästä syystä on pöyristyttävää, että monet kasvatustieteilijät ja lääkärit puhuvat erilaisista persoonallisuuksista "sairauksina". Toki heidän näkökulmastaan poikkeavuus voi olla häiriötekijä - mutta se on näkökulmakysymys, eikä kelpaaa tieteellisen diskurssin perusteluksi.

Jos minun pitäisi yhdellä sanalla määritellä, mikä yhdistää kaikkia näitä häiriintyneitä taiteilijatyyppejä, se sana olisi "terve piittaamattomuus" - mikä käänteisesti tarkoittaa valikoiva motivoitumista.

Piittaamattomuus mahdollistaa ihmeellisiä asioita. Ilman tavallisuuteen kohdistuvaa piittaamattomuutta ei olisi ylimääräisiä resursseja epätavalliselle. Asperger ei piittaa siitä mitä muut hänen ympärillään juoruilevat ja juonittelevat. Hän ei piittaa teeskentelystä. Maanis-depressiivinen ei piittaa todennäköisyyksistä - hän tavoittelee mahdotonta. AdHd ei piittää määräyksistä. Jos jokin on hänen mielestään tylsää, hän ei osaa keskittyä siihen. Hän piittaa vain siitä, mikä tuntuu jännittävältä - hänen mielestään, sillä hetkellä - superjännivältä, jännittävimmältä asialta koko maailmassa.

Taiteilijan on opittava piittaamattomuutta, oli hän sitten normaali (eli keskiarvon mukainen) tai ei. Hänen on osattava olla piittaamatta kriitikkojen arvioista, muiden mielipiteistä, esteettisistä säännöistä, taloudellisista vaikeuksista, köyhyydestä, kurjuudesta, jopa viinan loppumisesta. Asperger, adhd ja maanis-depressiivinen ovat jo lähtökohtaisesti pidemmällä piittaamattomuudessa, joten heidän matkansa taiteilijuuteen on muita lyhyempi.

PS. Assarit käyttävät tavallisista ihmisistä nerokasta nimitystä jästi.. ei kun nyt sekoitan, siis nentti, eli neurotyypillinen, neurologisesti normaali.

Linkki:
Neurotyypillinen

PS. Tämä on luonnosmainen, nopeasti sommiteltu kirjoitus. Pitäisi lukea vielä lisää tutkimuksia ja selata keskusteluja aiheeseen liittyvillä forumeilla. Nyt kirjoitin lähinnä muistinvaraisesti ja omiin intuitioihin nojaten. Vuosien varrella olen kyllä lukenut paljon tietokirjoja ja artikkeleja, mutta en ole tehnyt mitään muistiinpanoja. Tätä koko kirjoitusta ei olisi syntynyt, ellen nykyään osaisi suhtautua piittaamattomasti akateemisiin normeihin. Tämä ei siis ole tutkielma vaan vasta pohdiskelua.