(Mainos) Cut the Critic

Aloitin uuden blogin nimeltään Cut the Critic.

http://cutthecritic.blogspot.fi/

Blogin kielenä on englanti, koska se perustuu leffa-arvosteluihin - eikä niitä ole riittävästi tarjolla suomeksi.

Luen amatööriarvosteluja tunnetuista leffoista ja leikkaan niistä yksittäisiä lauseita. Kyse on siis eräänlaisesta kollaasirunoudesta.

Materiaalia on tarjolla niin runsaasti, ettei minun tarvitse lisätä mitään omaa. Tuskin osaisinkaan. Hauskimmat kommentit ovat hauskoja tahattomasti - ja palasia yhdistellessä voi syntyä joko ihan uskottavaa äärimmäisyyttä tai jotain täysin randomia.

Ihmisillä on vahvoja mielipiteitä. Kollektiivisesti niistä tulee vielä vahvempia.

Tarkoituksenani on tulevaisuudessa myös vakavasti pohtia millä tavoin kulttuurimme on muuttunut, kun kaikki saavat ilmaista omaa ihastustaan tai turhautumistaan.

Tuntemuksiaan ei tarvitse muotoilla harkiten ja ajan kanssa. Voi vain ryöppäistä kaiken ulos niin kuin istuisi luotettavan terapeutin vastaanotolla.

Ei ole sensuuria, eikä viivettä joka mahdollistaisi itsesensuurin.

Ihmisillä on vahvoja mielipiteitä, ja nykyään meidän ei enää tarvitse arvailla mitä mistäkin asioista ollaan mieltä.

Eräänlaista elämään harjaantumista

Älykkyyden toissijaisuudesta, osa 2:

"Älykkyys", "viisaus", "oppineisuus" - ne ovat tietenkin aivan väärä sana tässä yhteydessä. Olisi parempi puhua ikävien totuuksien tietokyvystä, kypsyydestä tai jalostuneesta houkutuksesta pessimismiin.

Intellektuelleiksi kutsutut henkilöt ovat perheessään tai omassa elämässään kokeneet monet vastoinkäymiset ja henkiset sairaudet. Ravintolan perimmäisessä nurkassa he keskustelevat luontevasti masennuskausistaan, alkoholismistaan tai läheistensä itsemurhasta.

Tavallista ihmistä ei erota intellektuellista älykkyyden puute, vaan kiinnostumattomuus hankalia aiheita kohtaan. Useimmat eivät välitä ollenkaan keskustella sairauksista, ihmiselämän raadollisuudesta tai kuolemasta. He puhuvat ennemmin uheilusta tai siitä, kuinka aiemmin päivällä sattuivat samaan hissiin erään julkkisen kanssa.

Kun tavallinen, tasapainoisessa perheessä kasvanut ja koulukiusaamiselta välttynyt henkilö yrittää vaihtaa epämukavaa aihetta iloisempaan, hänet leimataan intellektuellien toimesta keskinkertaisuudeksi – ihan mukavaksi ihmiseksi jopa, mutta ei sellaiseksi, jonka kanssa voisi keskustella älykkäistä asioista. Tällöin "älykkyys" ja "ikävien totuuksien sietokyky" tuppaavat hankalasti sekoittumaan.


Ikävien totuuksien sietokyky

Tämän kulttuurimme tunnustaman tietynlaisen älykkyyden välttämättömiä merkkejä ovat sivullisuus ja sielulliset haavat - hieman kuten rohkean soturin tunnusmerkkejä ovat fyysiset arvet ja rituaalit, joiden aikana kuuluu sietää ruumiillista kipua. Molemmat kantavat arpiaan ylpeydellä.

Intellektuelli on eräänlainen askeetti: hänen tulisia hiiliään ovat kaikki ihmisyyden kammottavat varjopuolet ja metafyysis-kyyniset totuudet, kuten: Jumalaa ei ole, tai: tietenkin kaikki pettävät. Hän todistaa kelpoisuutensa soveltamalla kaikkiin keskusteluihin tarpeetonta ironiaa ja sarkasmia – jotka luonnollisestikin aiheuttavat valtaisia sielullisia tuskia sekä puhujassa että kuulijassa. Tämä on vain osa elämän mittaista karaistumisprosessia.

Intellektuelli kovettaa itsensä ja syöksyy kohti kauhistuttavaa tosiasioiden kitaa. Siellä häntä voi odottaa mikä tahansa traaginen ja irvokas näkökulma, joka saisi tavallisen ihmisen menettämään kertaheitosta mielenterveytensä ja uskonsa ihmisyyteen.

Lääkäreitä arvostetaan ehkä siksi, että he eivät voi pyörtyä tai oksentaa nähdessään verta. Intellektuellia arvostetaan, koska hän puhuu Jumalan kuolemasta ikään kuin jonkun lemmikki olisi jäänyt auton alle.

Intellektuelli selviää haasteista siksi, että hän on astettain päästänyt irti kaikista turvaköysistä ja luopunut uskostaan elämän mielekkyyteen. Hänellä on jäljellä vain vakaumus siitä, myyttien murtamisella ei ole pohjaa ja että jonakin päivänä hän saattaisi muotoilla lauseen, joka yltää häikäilemättömässä realistisuudessaan pidemmälle kuin kukaan on koskaan päässyt. Silloin hän irtautuu tavallisuuden subjektiivisesta painovoimakentästä ja kohoaa kyynisten voimien saattelemana kauas kaikkien laumasieluisten lampaiden ja oravanpyörässään pyörivien hamstereiden tavoittamattomiin. Viimein hän päästäisi ilmoille uljaan sotahuutonsa ja sulautuisi tähtikuvioksi muiden taivaan tähtikuvioiden joukkoon.


Positiivisemmin ilmaistuna se sellainen tietty aikuisuus...

Sille ei oikein löydy termiä. Toisaalta kyse on mielikuvituksesta ja toisaalta realismista. Vaikeista asioista puhuminen vaatii elämänkokemusta ja kuitenkin myös herkkyyttä, optimismia ja uteliaisuutta.

Tieteen skeptisyys on sille sukua, mutta yhtä hyvin voisi väittää että se on lähempänä henkisyyttä. Se on ehdottomasti osoitus järkevyydestä, mutta myös empatiasta ja intuitiivisuudesta.

Kun taiteilijat uhmaavat tabuja, he tekevät sen usein huomaamattaan. He ovat ystäväpiirissään tottuneet siihen, ettei kyseinen asia ole mitenkään arkaluontoinen.

Jostain syystä sille ei ole sanaa. Tarkoitan kykyä kohdata ja käsitellä oman olemisen epämukavuutta. Ei se ole vain elämänkokemusta tai rohkeutta. Se on niin monen asian summa, mutta silti tiedän tarkalleen mikä on se juttu, jota yritän ilmaista. Sellainen tunteen ja ajattelun laajakatseinen ja lämmin kiihkottomuus... niin kuin jos Gandalf tulisi vastaan ja siltä uskaltaisi kysyä mitä mieltä se on eutanasiasta ja sitten kirjoittaisi sen vastauksen äidinkielen aineeseen ysiluokalla ja opettaja olisi että huh-heijaa, joku on tällä kertaa ylittänyt itsensä. Papukaijamerkki!

Jonkinlainen kyky aikuisuuteen, joka voi olla toisaalta paljon paremmin esillä lapsuudessa. Aikuinen voi kadottaa sen kohdatessaan pettymyksiä, jotka saavat hänet kyynistymään ja sulkeutumaan. Se ei ole viattomuutta, mutta ei myöskään paatuneisuutta.


Todellisuudessa elämisen taito

Omassa filosofiassani se-mille-en-keksi-sopivaa-sanaa on melko keskeisessä asemassa. Ajattelen, että juuri tämä tietty jokin liittyy moniin sellaisiin henkilöihin, joita kunnioitan. Kyse on tietynlaisesta suurisieluisuudesta, kyvystä olla yhtä aikaa noyrä ja määrätietoinen.

Sen voi kohdata vaatimattomassa, miltei näkymättömästä ihmisessä. Häneltä löytyy se, ja silti yhteiskunta ei juurikaan häntä arvosta häntä. Muutama ihminen tietää että hänellä on sitä roppakaupalla. Sitä on vaikea mitata, eikä hän tee itsestään numeroa.

Ja ei, kyse ei ole karismasta, eikä myöskään pyhästä hengestä. Valaistuminenkin tuntuu liian suurelta sanalta. Läsnäolo ei ole kuin osa totuudesta – ja kuten sanoin, hän voi olla taiteilija, tiedemies, pappi, muusikko, filosofi, taksikuski, muurari, haudankaivaja, ihan tavallinen ihminen.

Hänet tunnistaa vain siitä, kuinka hän ei pelkää epämukavia aiheita ja malttaa kärsivällisesti miettiä kantaansa ja muuttaa mielensä jos tarve vaatii. Jos olet sairastunut syöpään, hän ei utele sinulta mitään, mutta ei myöskään yritä vaihtaa aihetta. Hän on valmis kuuntelemaan huoliasi, mutta ihan yhtä hyvin hän on valmis keskustelemaan urheilusta, jos se sinun sydäntäsi lähellä. Ei, enkä puhu ennakkoluulottomuudesta myöskään.

Hän saattaa olla kristitty, hän saattaa olla buddhalainen tai ateisti. Jos itse kerrot omista vakaumuksistasi, hän ei teeskentele olevansa jotakin muuta. Hän on valmis keskustelemaan eri tavalla ajattelevan ihmisen kanssa, aivan samalla tavoin kuin hän on valmis keskustelemaan perunamuusin valmistuksesta tai lähestyvästä kuolemasta.

Ja ei, kyse ei ole suvaitsevaisuudesta, eikä hällä väliä ajattelusta – ja ei, en yritä tunkea tähän juttuun myöskään relativismia.

Hän tietää, että ihminen on julma ja viheliäinen, mutta myös neuvokas ja sinnikäs ja aistillinen.
Hän on kouliintunut olemaan ihminen, ja hän tietää ihmisyyden rajat sekä mahdollisuudet.

Jeesus, Buddha ja yks tyyppi parikkalaista.

Olen käyttänyt jo ihan liikaa sanoja. Tarkoitukseni ei ole puhua hyveellisestä ihmisestä yleisesti. Kyse ei ole täydellisyydestä. Tyyppi voi olla täysi kusipää, omahyväinen narsisti tai erakoitunut mystikko. En tarkoita että hän myöskään osaisi mitään hyödyllistä.

Hän osaa vain ja ainostaan keskustella mistä tahansa, ilman että nolostuu. Vähän niin kuin joku olisi henkisesti kaikkiruokainen, mutta ei silti mitenkään ylipainoinen.


Niin, no mitä siitä sitten?

Tarkoitukseni on lopulta vain sanoa, ettei kaikkien ihmisten tarvitse olla sellaisia. Joku voi olla sellainen vain työnsä puolesta. Esimerkiksi jos on toimittaja tai kirjailija, voi olla ihan hyvä osata katsella asioita ilman pahoinvointia - pitäytyen arvostelusta.

Ei kaikkien tarvitse koko ajan ajatella, että he ovat lihalla pehmustettuja luurankoja. Ei ihmiselle tee pitkällä tähtäimellä hyvää jos hän ei osaa joskus sanoa todellisuudelle myös ei. Verhot pitää sulkea, jos aamuaurinko paistaa häiritsevästi silmään. Jotkut asiat on parempi vain unohtaa. Meidät erottaa toisistamme se, minkälaisia asioita olemme halukkaita ottamaan osaksi maailmaamme.

Edes taiteilijan tai filosofin ei tarvitse olla aistimuksissaan kaikkiruokainen. Ainoa mitä edellytän on se, että he tunnustavat tuntevansa todellisuudesta vain kapean siivun. Sen jälkeen he saavat tehdä sen siivunsa kanssa ihan mitä tahtovat.

Sielunvaellus vai jälleensyntymä

Helsingin Sanomissa osui silmääni uutinen psykologisesta tutkimuksesta, joka käsitteli muistikuvia edellisestä elämästä:

"Tutkimuksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa jälleensyntymiseen, jota tiede ei hyväksy, vaan tarkastella muistikuvien säilymistä lapsuudesta aikuisuuteen ja valemuistojen osuutta"

LINKKI: Tutkijat selvittivät miten edellisen elämän muistikuvat syntyvät

On hyvin tyypillistä, että sielunvaellus ja jälleensyntymä ymmärretään ikään kuin samaksi asiaksi. Useimmat länsimaiset ihmiset ovat tulleet tutuiksi vain "sielunvaelluksen" kanssa, eli tuntevat uskomuksen, jonka mukaan kuoleman jälkeen henkilön tietoisuus siirtyy toiseen ruumiiseen.

Tällaisen käsityksen tueksi ei ole tieteellistä näyttöä, eivätkä sitä myöskään kannata buddhalaisuus tai hindulaisuus. Niiden piirissä toki vastaavia uskomuksia käytetään tavallisen kansan hillitsemiseksi. Sielunvaellus on kätevä keino tarjota nopeita ja miellyttäviä vastauksia kouluttamattomille ihmisille, jotka takertuvat omaan minuuteensa ja pelkäävät katoamista - kuten lähtökohtaisesti kuka tahansa.

Kun buddhalaiseen tai hindulaiseen fiosofiaan perehtyy syvemmin - tai jos sattuu heti alussa lukemaan oikean kirjan, saa hyvin toisenlaisen käsityksen miltei samoista opinkappaleista: samsarasta, karmasta - ja ennen kaikkea "jälleensyntymästä". Mikään näistä käsitteistä ei ole pohjimmiltaan epätieteellinen - mutta ne saattavat kylläkin heijastaa ajattelua, joka on huomattavasti kehittyneempi kuin normaali tieteellinen maailmankuva.

Vierasta kulttuuria katsotaan alaspäin ja siksi huomataan vain alemman tason ilmiöitä. Kaikki, mikä vaatisi liikaa henkistä kasvua, jää käsittämättä.

Kyse on mystiikasta, eli pyrkimyksestä puhua todellisuudesta sellaisena kuin se oikeasti on, inhimillisten pelkojen ja toiveiden tuolla puolen. Mutta myös yksinkertaisista käsitteellisistä erotteluista, johon palaan myöhempänä.

Kaikkein parhaiten ihmisten haluttomuutta ymmärtää jälleensyntymän todellista luonnetta on artikuloinut Krishnamurti, joka oli 1900-luvun ehkä merkittävin skeptikko. Krishnamurti ei suhtautunut kriittisesti ainoastaan guruihin ja taikauskoon, vaan myös oman aikansa ideologisiin harhakuvitelmiin: esimerkiksi uskoon tieteellisen kehityksen tai talouskasvun ihmeitätekevästä voimasta.

Jälleensyntymän voi määritellä uudestaan ja uudestaan, eivätkä silti useimmat suostu hyväksymään asian silkkaa yksinkertaisuutta. Ongelma on siinä, että kukapa haluaisi ymmärtää, jos vapauttavan tiedon ja nykytilan välillä täytyisi kohdata totuus omasta kuolevaisuudesta. Ihminen valitsee ennemmin sellaisen vastauksen, joka on nopea ja miellyttävä.

Jopa ajatus kuolemanjälkeisestä täydellisestä pimeydestä on eräs ilmestymä tästä heti-kiva-nopea-vastaus taipumuksesta. Sekin tarjoaa hetkellisen huojennuksen ja vapauttaa monesta vastuusta. Ateismin etu on myös siinä, että se lopettaa jatkokysymykset ja edistää toimeliaisuutta ennen filosofointia. Se kannustaa itsekkääseen työhön, ei ihmettelyyn. Mehän elämme vain kerran, eikö niin?

Ateismissa (kuten vanhan koulukunnan juutalaisuudessa, jossa vainajat nousevat vasta viimeisenä päivänä, tai ajan tuolla puolen) kuolema nähdään viimeisenä lepona ja lopullisena vapautuksena elämän raadannasta - mitä se ei todellakaan ole!

Minun oma kuolemani ei poista maailmasta tietoisuutta, joka janoaa ja kokee kärsimystä. Se ihminen joka olin 10 vuotta sitten, on lakannut olemasta, mutta silti tässä sitä vain ollaan! 10 vuoden päästä tämänhetkinen meitsi on historiaa, kunnes koko meitsiä ei löydy henkilörekisteristä, mutta mitä se muuttaa? Yhtä samaa aherrusta koko planeetta, ja jokaisen ahertajan ajatuksissa asuu minuus. Homo Sapiens ei halua kokonaiskuvaa, hän pelkää todellisen ilmiömaailman valtavuutta.

Myös Jeesus opetti, että ihminen ei voi ymmärtää jo omistavansa ikuista elämää, ellei hän ensin ole valmis luopumaan "itsestään". Jeesus puhui kuolleiden ylösnousemuksesta, ja varmasti hän myös jo eläessään näki oman ylösnousemuksensa parhaiden opetuslastensa sydämissä. Myöhemmin Jeesuksen antama sana ja esimerkki kokivat ylösnousemuksen lukuisissa myötätuntoisissa kristityissä sekä itsestään luopuneissa mystikoissa. Sikäli Jeesuksen uutta tulemista ei tarvitse odottaa. Se tapahtuu kunkin omassa kokemusmaailmassa kun siihen on valmis.

Ateismi on kauempana tieteen kokonaiskuvasta kuin usko "jälleensyntymään" tai "kuolleiden ylösnousemukseen". Todennäköisesti sinun täytyy lukea tämä koko teksti kahteen kertaan, jos et valmiiksi ole selvillä siitä mistä puhun.


Mitä on dharma?

Itämaisen filosofian avainkäsitteiden tuntemus voisi pelastaa tieteen ja länsimaisen filosofian monelta hankaluudelta. Yksi suuri ongelma on totuuskäsityksemme yksiulotteisuus. Lännessä ajatellaan mustavalkoisesti, että vastaus voi olla vain oikea tai väärä. Buddhalaisuus sen sijaan tunnustaa että varminkin faktatieto voi ihmisten hallussa vääristyä - ja toisaalta väärä tieto voi olla hyvinkin kallisarvoista.

Lootussutrassa on kuuluisa esimerkki kultaisesta valheesta. Talo on tulessa, mutta yläkerran lapset eivät kuuntele varoituksia. He luulevat, että kyse on leikistä. Buddha huutaa lapsille, että hänellä on karamelleja. Lapset säntäävät heti alas ja pelastuvat. Buddha turvautuu valheeseen, koska hän tuntee ihmisen perimmäisen halun.

On monta Buddhaa ja tämä oli eräänlainen mentalisti.

Upanisadeissa vastaavia tarinoita on lukuisia. Eräissä tärkeimmiksi ymmärretyissä kohdissa selitetään - aivan kuten Jeesus joutui selittelemään opetuslapsilleen, miksi hän turvautui vertauksiin - että yksi ja sama tarina voidaan tulkinta monin tavoin. Kuulijat hyväksyvät sen tason, minkä he ovat valmiita hyväksymään.

Tieteen ongelma liittyy juuri tähän. Me voimme kartoittaa maailman kaikki faktat ja kerätä ne suureen kirjaan. Emme kuitenkaan ole saavuttaneet mitään lopullista viisauden tasoa, sillä jo alun perin maailman faktat olivat luettavissa maailmasta. Ihminen vain ei halua kohdata maailmaa - hän paljon mielummin kohtaa fantastisia tarinoita ja unelmoi jostakin paremmasta.

Saatuaan kaiken tieteellisen tiedon ihminen päätyy sittenkin lukemaan Aku Ankkaa ja katsomaan Kauniita ja Rohkeita. Hän hengaa ennemmin Facebookissa kuin Wikipediassa, vaikka poikkeuksia löytyy (heissä on kyse useimmiten viallisiksi määritellyistä aspergereista ja keskittymishäiriöisistä, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan).

Koska Buddha tietää, ettei ihmisten kanssa voi järkeillä, hän päätyy tekemään opetuksistaan kaksitasoisia: toisaalta ne puhuvat unelmista (tämä on niiden sokerikuorrute) ja toisaalta ne kertovat myös epämiellyttävän totuuden - usein yhdessä ja samassa lauseessa. Tällaiset opetukset ovat dharmaa.

"Dharmalla" voidaan ensinnäkin tarkoittaa kaikkea sitä, mistä on mahdotonta puhua (tämä on yksi syy miksi Wittgensteinia ja joitakin jälkistrukturalisteja on joskus luettu buddhalaisittain). Kyse on käsitteelliset erot ylittävästä absoluutista (eli Brahmanista tai Jumalasta), aistien jäsentämän kaaoksen tuonpuoleisesta todellisuudesta ja muusta mystisestä mahdottomasta, jota vain runon kieli voi toisinaan lähestyä. Dharman toinen puoli on yhteys äärimmäisen perustaviin ihmiselämän totuuksiin. Se on illuusioista vapautuneen, meditaatiossa rauhoittuneen mielen katsantokanta.

Lisäksi dharma soveltaa erittäin ovelaa manipulaatiota (upaya): se haluaa jokaiselle ihmiselle hyvää (metta) ja siksi siihen sisältyvien fantastisten kertomusten ajatellaan olevan hyväksyttyjä. Lapsellisia satuja lapsenmielisille samsaran asukeille - ja kuitenkin jossain myöhemmässä elämämme vaiheessa havahdumme huomaamaan niiden piilomerkitykset.

Dharmassa yhdistyvät tieteen ja taiteen parhaat puolet. Siksi ajattelen, että Upanisadit ja Timanttisutra lukeutuvat ihmiskunnan merkittävimpiin kulttuuristen aarteisiin, elleivät jopa ole suurin ihmismielen saavutus. Tiede on ihmisen luonttaisen uteliaisuuden ja vallanhimon asteittaista seuraamista, kun taas dharma on hankitty syvän totuudenjanon ja aivan käsittämättömän vaativan itsetutkiskelun kautta.


Jälleensyntymän määritelmä

Olen lukenut lukuisia kirjoja joissa selitetään mikä ero on jälleensyntymällä ja sielunvaelluksella - ja niissä kaikissa puolustetaan käsitystä jälleensyntymästä - tietenkin, koska se on ainoa missä on mitään järkeä - mutta silti harvoin kohtaan samaa ymmärrystä perusteoksissa tai tieteellisissä tutkimuksissa.

Vain mystikot pystyvät käsittämään sen mikä on täysin ilmeistä - vaikka asia selitetään juurta jaksaen Bhagavad Gitassa, Upanisadeissa, useimmissa Zen-klassikoissa sekä Walt Whitmanin tai Rabindranath Tagoren runoissa.

Jälleensyntymä ei tunnusta sielunvaellusta, koska se ei tunnusta sielua. Buddha opettaa, että tietoisuus syntyy siitä, että oikeat elementit ovat yhdistyneet ihmiskehossa. Kun nämä elementit hajoavat, tietoisuus lakkaa olemasta.

Upanisadeissa opetetaan että kun tietoisuus hajoaa, se ei enää yhdisty uudestaan. Mutta sen sijaan uudessa elämässä yhdistyvät samanlaiset elementit, joiden pohjalta muodostuu uusi, aiemman kaltainen tietoisuus.

Tämä on jäälleensyntymä. Yksi ihminen on kuollut ja toinen on syntynyt. Elämän ja tietoisuuden ihme on syntynyt jälleen.

Mitä nämä elementit sitten ovat? Buddhan aikana puhuttiin skandhoista. Usemmissa opetuksissa puhutaan viidestä skandhasta, mutta sekin vaihtelee. Kukin skandha on melko abstrakti: äly, tunne, aistit, muoto ja aine - tai jotain siihen suuntaan. Joka tapauksessa kyse oli vain yrityksestä peittää se, ettei tarkkaan tiedetty miten tietoisuus rakentuu. Se ei ollut oleellista, eihän sitä nykyäänkään niin tarkkaan tunneta. (Riitti että oppilaat eivät esittäneet hankalia jatkokysymyksiä.)

Tärkeintä oli ymmärtää, että minuus on konstruktio sekä biologisesti että käsitteellisesti. Sillä ei ole essentiaa, se voidaan purkaa osiin kuin Lego-talo, eikä jäljelle jää mitään sielua tai muutenkaan mitään olemuksellisesti pyhää ja pysyvää. Tämä kyettiin havaitsemaan meditaatiossa silloin, kuten nykyäänkin, vain tenttaamalla omaa tietoisuutta ja huomaamalla kuinka se käyttäytyy vaikeassa tilanteessa - esimerkiksi silloin kun yrittää olla ajattelematta yhtään mitään.

Minä on hyvin sumea mielikuva, jonka viittauskohde pakenee määritelmää. Aluksi se on vain intuitiivinen itsestäänselvyys, jota ei tee mieli kyseenalaistaa - koska, hei! Totta kai minä tiedän kuka ja mikä minä olen ja kaiken aikaahan minä olen perillä itsestäni, eikö niin?! Minuus ei halua asettua tarkastelun kohteeksi, koska silloin meidän käsityksemme siitä muuttuisi. Egolle on eduksi, että me puolustamme sitä vaistonvaraisesti ja luontaisella itsekkyydellä - olettaen kaiken aikaa että on jokin itse, jonka etua me olemme ajamassa.

Minuudella ei ole ydintä, eikä rajoja. Kun olemme elämässämme onnellisimmillamme, me unohdamme koko asian, unohdamme itsemme.

Tämä ei ole ateismia. Ateistit eivät halua puhua jälleensyntymästä, koska se pakottaisi heitä ottamaan eettisen vastuun kaikista tiedostavista olennoista, ulottamaan samaistumisensa oman ihonsa ulkopuolelle.

Jälleensyntymä sanoo, että se asia, joka ihmiselle on kaikkein tärkein - siis tietoisuuden jatkuminen kuoleman jälkeen - ei ole ongelma eikä mikään. Siellä missä elementit ovat sopivia, tietoisuus ilmenee.

Nykyään me sanoisimme, että skandhat ovat: lämpö, vesi, happi, hiili, fosfori, natrium, rikki, kalium sekä vuosimiljoonien kärsivällisyys. Missä nämä elementit kohtaavat, siellä me tapaamme jälleen - tai ainakin sieltä löytyy kohtaamisen kokemus.

Eräänlaista älykkyyttä

Eli älykkyyden toissijaisuudesta, osa 1/4

Varmaan useimmat ihmiset osaisivat kertoa tosielämän tarinoita huonoista kokemuksistaan. Tämä pätee sekä älykkäisiin itseensä että heidän uhreihinsa.

Hyvässä tapauksessa älykkyyden kohtaaminen tarkoittaa sitä, ettei tarvitse pidätellä itseään. Voi ikään kuin syöttää täydellä voimalla ja silti vastapuoli kykenee palauttamaan pallon. Peli on mielekästä. Se tuntuu kestävältä ystävyydeltä ja kuitenkin siinä on jotain jälkikäteen ujostuttavaa. Tuntuu ettei joka päivä jaksaisi olla sillä tavoin maailmankatsomuksensa äärirajoilla.

Ikävintä älykkyydessä onkin sitten se (monen muun ohella), että "vastuksen kohtaaminen" niin helposti yllyttää osapuolet jonkinlaiseen turhaan todisteluun ja sapelinkalisteluun. Ei enää ole kyse omana itsenä olemisesta vaan pakottavasta tarpeesta sanoa jotakin järkevää ja tärkeää. Älykkyys mielletään peliksi (ehkä siksi että ihmiselämä ylipäänsä on tulvillaan sekä leikkiä että totista kilvoittelua). Shakki on vain eräs kädenväännön variaatio. Istutaan vastakkain ja isketään kyynerpäätä pöytään.

Hyvä ystävyys merkitsee mielestäni myös sitä, että saa vapaasti olla juuri niin hölmö kuin mieli tekee – huolimatta mahdollisesta älykkyydestä. Sama pätee tietenkin myös parisuhteeseen: mutta sillä lisäyksellä, että myöskään omaa hyödyllisyyttään ja rakkauttaan ei tarvitse koko ajan todistella: katso, tiskasin; katso, imuroin; katso, vein roskat; katso, tein sinulle ruokaa...

Kirjallsuudessa eräs laadun merkki on se, että kertoja osaa samaistua myös henkilöidensä heikkouksiin ja hölmöyteen. Käytännössä kaikki rakastamani klassikot ovat jonkinasteisia satiireja: Odysseia, Don Quiote, Rameaun veljenpoika, Seitsemän veljestä, Kerro minulle Zorbas... Jopa Kalevala on täynnä surkuhupaisuutta.

Harvalla on taloudellisesti varaa huolettomaan ja lämpimään nokkeluuteen (ja ehkä siksi naiset niin rakastavat miehiä, joilla on huumorintajua - se on tietynlainen merkki perusturvallisuudesta). Varsinkin kireämpinä aikoina älykkyydestä tulee helposti vain yksi ihmisarvon mittari. Se ei tarkoita helpommalla pääsemistä tai vapaamatkustamista, vaan ainoastaan on yksi niistä osa-alueista, jolla ihmisen täytyy trimmata itsensä maksimiin ansaitakseen lähimmäisiltään kunnioituksen. Kasvojen symmetrisyys, vakavaraisuus, laihuus ja älykkyys; siinä Neljä Ilmestyskirja Ratsastajaa.


Yksi hyvä tyhmyyden merkki

Mitä tulee tyhmyyteen niin ehkä yleisin inhimillisen tyhmyyden ilmentymä on se, ettei älykkyyttä tunnisteta teeskennellyksi. Monet pääsevät pitkälle vain teeskentelemällä oppinutta ja kopioimalla ulkoisia sivistyksen ja menestyksen merkkejä. Pinnallisen pikaälyn teho on toisinaan uskomaton. Keskinkertainen poliitikko pesee helposti kokonaisen panelin tutkijoita, jos nämä eivät ole valmistautuneet henkisesti.

Ne jotka ovet "oikeasti älykkäitä", pitävät itsestäänselvänä, totta kai, että hienolta kuulostava tittelit tai älykkäiltä vaikuttavia maneerit eivät vielä lupaa mitään. He eivät voi sietää retoriikkaa ja populismia.

Toki kyse on myös siitä, että samanmielisyys kannustaa meitä vähentämään kriittisyyttämme. Jos arvot ja asenteet ovat kohdillaan, emme välitä siitä vaikka tilastoja olisi vähän kaunisteltu.

Älykkään ihmisen tunnistankin siitä, että hän näkee omien mukaviisauksieni lävitse ja minun täytyy oikeasti alkaa miettiä sanojani. (Se on se tietty ilme, joka toisen naamalle tulee: blääh, ei kai taas tuollainen avoimen yliopiston perusopinnot suorittanut nojatuolifilosofi.) Jotenkin kovin helposti tuudittaudun siihen, ettei tarvitse yrittää täysillä. En ole ensi kertaa skeptikkoa kyydissä, joten myönnän itämaisten teepussimateriaalieni tehottomuuden ja koetan ryhdistäytyä.

Toki toisen kriittisyys voi johtua myös taipumuksesta jatkuvaan kriittisyyteen, eikä edes totinen todenpuhuminen auta. Sen näkee vasta sitten. (Koska itse olen taipuvainen paskanpuhumiseen ja vähä-älyiseen lörpöttelyyn, annan ihmisille yleensä useamman mahdollisuuden ennen kuin teen heistä johtopäätöksiä.)

Hankalinta teeskennellyssä älykkyydessä on se, ettei sitä vastaan voi noin vain hyökätä. Se koettaisiin erittäin röyhkeäksi, sillä valeälykön fanikunta ei tahdo tiedostaa tulleensa huijatuiksi. Se loukkaisi heidän älykkyyttään. Monet arvostavat lempeää keskustelukulttuuria myös siksi, etteivät uskaltaisi muunlaisessa kulttuurissa keskustella - jos sittenkään.

Mitä siis tehdä, jos toinen päästelee suustaan kuluneita mukamas-hienouksia ja yleisö päästelee ihastuneita äännähdyksiä? Kuinka vastata sokeriseen retoriikkaan tai tyhjiin lupauksiin?

Ehkä siinä hetkessä se ei onnistukaan. Ehkä täytyy vain ovelasti osoittaa jokin irtonainen lanka ja toivoa että kukin itse älyää vetäistä siitä.

Ja kuitenkin tehokkainta saattaisi olla luja isällinen läimäytys tai kengän paukauttaminen pöytään.


Tietämättömyyden osoittaminen

Vähintään yhtä tärkeää on älykkyydestään irtipäästäminen. Luin joskus Umberto Econ kirjaa Oppineisuuden osoittaminen. Tämä tapahtui aloittaessani yliopisto-opintoja kauan kauan sitten. Halusin kirjoittaa kirjan nimentään Tietämättömyyden osoittaminen ja kirjoitinkin aiheesta sekalaisen esseeluonnoksen.

Kaikki lähti siitä, että minua ärsytti - ja yhä edelleenkin ärsyttää - keskustelukulttuurin puuttuminen suomalaisesta akateemisesta ympäristöstä (ainakin Helsingissä). Ongelma on siinä ettei ajattelun virheitä tai tiedollisia aukkoja haluta tuoda päivänvaloon. Opettajat ja oppilaat pelkäävät sitä, että heidän osoitettaisiin olevan väärässä. Se koetaan häpeälliseksi.

Seurauksena on tietenkin se, etteivät väärät luulot tule päivänvaloon, eikä niitä näin ollen oikaista. Esseistä ja koevastauksista annetaan ainoastaan numeroarvosana. Jos saan esimerkiksi 3/5, en tiedä mitkä olivat ne kysymykset, joiden kohdalla vastasin väärin, mitä minä oletin tietäneen, tai mihin aiheeseen en huomannut vastata täysin kattavasti.

Minua ihmetyttää se, että maisterin 300 pisteen tutkinnosta 90% on suoritettu ilman palautetta. Yliopisto ei siis koe tehtäväkseen oikaista virheitä tai opettaa ihmisiä sellaiseen itsetarkkailuun, että he välttäisivät puolueellisuutta tai perstuntumaan nojaamista. Monet kurssit pääsee läpi pelkällä yleistiedolla ja muutamien luentokalvojen opettelulla. Jostain vain tipahtelee niitä plussapisteitä. Blop, blop.

Väärinkäsitysten korjaaminen tai kokonaisvaltaisempi ymmärtäminen ovat toissijaisia asioita. Kukaan tai mikään ei haasta luopumaan vääristä käsityksistään. Ja niinpä suunnitelmani oli kirjoittaa teos, jossa painopiste olisi juuri tämä:

Ylpeile sillä, että olet ilmaissut typerät mielipiteesi - sinulle on ainakin tullut mahdollisuus tiedostaa, että ne ovat typeriä!

Miten mahtavaa se olisikaan, jos jokaisen nettiin kirjoittamani esseen päätteeksi joku korjaisi erehdykseni. Harmi vain, että olen nähtävästi onnistunut luomaan maailman vähiten kommentoidun (tai vähiten luetun) blogin. Yliopistokulttuuri saa ansaitsemaansa jatkoa "ei kommentteja", 3 pistettä viidestä. Oma vika, mitäs kirjoitan aina niin helevetin pitkästi.

Tästä työstä ei heru edes niitä pisteitä rekisteriin.

Pienet ylitsepääsemättömät asiat

Joillekin se voi liittyä siivoamiseen, toisilla puhelinsoittoon, vaikkapa mitättömään lehtitilauksen perumiseen. Jotkut pärjäävät elämässään muutoin vallan loistavasti, mutta välttävät viimeiseen asti hammaslääkäriä tai ylipäänsä lääkärissäkäyntiä.

Lomakkeiden täyttäminen on tehtävä, joka tuntuu mahdottomalta aloittaa, vaikka siinä menisi vain 20 minuuttia. Valmis ja täytetty kirjekuori saattaa olla eteisessä täytettynä viikkoja. Se pitäisi tiputtaa postilaatikkoon, mutta jotenkin se aina unohtuu.

Kengännauha on poikki ja pitäisi ostaa uusi. Joka päivä kävelen kenkäkaupan ohi, mutta ei tule ostettua. En osaa selittää miksi se tuntuu niin mutkikkaalta.

Gradu on tunnetusti projekti johon liittyy tällaista hangoittelua. vaikeinta voi lopulta olla johdannon tai sisällysluettelon tekeminen. Kaikki muu on jo valmiina. Jokin pieni asia vain tuntuu vastenmieliseltä. Sitä ei halua edes ajatella.

Kuulin lääkäristä, joka ei pystynyt ostamaan kukkia. Olisi riittänyt että hän soittaa kukkakauppaan ja tilaa seppele. Viikkoja kului, eikä siitä mitään tullut. Monia kertoja lääkäri tarkisti numeron ja poimi puhelimen käteensä, mutta siihen se jäi. Tehtävä lykkääntyi. Hän päätti vain juoda kupin kahvia, mutta juttu unohtui taas pariksi päiväksi.

Hänen äitinsä oli kuollut, ehkä se johtui siitä. Tämä esimerkki ei sovi joukkoon, vai sopiiko?

Olen yrittänyt löytää ihmeellisiä alitajuisia selityksiä ties minkälaisten henkisten lukkojen avaamiseen. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kallistua siihen johtopäätökseen, että ongelmat eivät poistu itsetutkiskelun avulla. Syyt eivät välttämättä ole lapsuustraumoissa tai muualla elämänhistoriassa.

Ihminen on viritetty sillä tavoin, että hänen elämäänsä syntyy tietty määrä epävarmuutta ja vaikeuksia. Tämä oivallus voi itse asiassa olla mittaamattoman arvokas. Antakaahan kun selitän.

Yksilö, sellaisena kuin sen yleensä ymmärrämme, on täyttä harhaa. Ihminen ei ole itseriittoinen kokonaisuus.

Me yritämme mielipuolisesti tavoitella tilannetta, jossa jokainen osaisi selvitä veroilmoituksesta, auton talvirenkaiden vaihtamisesta, créme bruléen valmistamisesta, savupiipun nuohoamisesta, lakanoiden taittamisesta, porakoneen käyttämisestä ja Kelan lomakkeista.

Miksi se muka ei onnistuisi? Miksi kaikilla on huono omatunto ja elämässään jumi? Eikö ilmiselvästi ongelmana ole vain se, että me emme riittävän paljon analysoi lapsuudentraumojamme?!

Ei. Ongelma on meihin geneettisesti viritetty. Ihminen on laumaeläin ja satunnaiset, armottomat jumit pakottavat yksilön pitämään säännöllistä yhteyttä muihin. Keskinäisriippuvaisuus puolestaan tiivistää ihmisten yhteisöllisyyden tunnetta. Perhe ja heimo ovat vahvampia ja tehokkaampia yksiköitä, kun kukaan yksittäinen henkilö ei katso olevansa muista riippumaton.

Esimerkiksi Gradun pienet epätäydellisyydet ratkeaisivat kaikkein parhaiten sillä tavoin, että joku toinen - joku jolla ei ole samaa sisällysluetteloon liittyvää ongelma - tekisi työn puolestamme tai auttaisi kädestäpitäen koko prosessin läpi.
(Maisterin ihanteisiin toki kuuluu kasvaminen oma-aloitteesuuteen, mutta onko vuosien hukkaaminen sen arvoista? Ja onko individualismin illuusion ylläpitäminen edes humanististen tieteiden periaatteiden mukaista?)

Menestyvät yritykset ja rock-yhtyeet perustuvat yhteistyöhön. Yksi säveltää biisit ja joku toinen hoitaa markkinoinnin. Kolmas on lavalla seksikäs peto ja taka-alalla on neljäntenä onnekas nörtti, johon nörtit voivat samaistua. Jokainen tekee oman juttunsa, eikä ketään pyydetä ja vaadita osaamaan kaikkea. Yksilöllisyyteen kasvattamisen seurauksena on vain turhautumista ja vuosikausia kestävää kituuttavaa paikallaanpysymistä.

Kommunikoivassa yhteisössä yksilölliset jumit ovat yhteinen ongelma ja yhteisö tahtoo tehdä parhaansa kaikkien osallistumisen ja työnteon jatkumiseksi. Niinpä yhden ihmisen heikkouksia saapuu täydentämään joku toinen. Myös parisuhteet parhaimmillaan toimivat tällä tavoin. Kumpikin tekee sen minkä osaa parhaiten, eikä soppaa hämmentämässä ole kahta tai nollaa lusikkaa.

Individualismin ja yksilön itseriittoisuuden aivopieru on yksi oman aikamme tuhoisimmista sosiaalisista konstruktioista. Ei ole realistista vaatia, että kaikkien pitäisi osata kaikkea.

MacGyver näytti osaavan kaikkea, mutta edes hän ei ollut kovin taitava rakkaudessa. Oli niitä muitakin asioita, joita Macgyver ei osannut. Teräsmiehelläkin taitaa olla jotain käsittelemättömiä kryptoniitti-traumoja? Emme kykene kuvittelemaan edes itseriittoista supersankaria, saati että sietäisimme häntä.

Monien syrjäytyneiden ihmisten koko elämä voisi kääntyä, jos joku tunnistaisi heidän elämänsä jumit ja tekisi pari vähäpätöistä apuliikettä niiden ohittamiseksi. Yksin on lähes mahdoton saada aikaan muutosta. Jos luotamme yksilön omaan tahtoon, syrjäytyneiden, ylipainoisten ja yksinäisten armeijat vain laajenevat. Pitäisi yksinkertaisesti palkata joku patistamaan. Nimitetään muutama arjen alikessu ja käydään läpi jokaisen ongelmakohdat yksitellen.

Tällaiseen tilanteeseen auttavat pienen arjen teot vasta siinä vaiheessa, kun kollektiivisesti uskallamme myöntää että menestyksestämme huolimatta myös me yleisnerot ja besserwisserit kärsimme pienistä ylitsepääsemättömistä asioista - jos ei kaiken aikaa niin ainakin jossain kohtaa elämäämme.

Minäkään en kirjoittaisi tätä ellei aikoinaan äiti olisi ollut pyyhkimässä pyllyä. Lukuisia kertoja olen edennyt elämässäni seuraavalle levelille vain siksi, että joku on auttanut. En ylipäänsä kirjoittaisi, ellen olisi tavannut muita kirjoittavia ihmisiä ja saanut heiltä kannustusta ja kallisarvoisia neuvoja. Yhteiskunnan instituutiot eivät ole juurikaan edistäneet työtäni. Yliopiston kirjallisuuden opinnot eivät tähtää kirjoittamiseen. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos asuisin korvessa. Todennäköisesti olisin vain turhautunut.

(Oman osansa asiasta tekevät pakkomielteinen luonne, lievä narsistisuus, maanisuus sekä vuosien varrella kehitetyt rutiinit - tai suorastaan riippuvuudet. Varsinainen rationaalinen valinta astuu kuvaan vain satunnaisesti.)

Televisio on joissakin suhteissa ihan hyvä opettaja. Näemme kuinka personal trainer astuu lihavien ihmisten elämään. Kilpailuhaaste saa osanottajat pudottamaan kymmeniä kiloa. Toisessa ohjelmassa amatööri osallisuu tanssikilpailuun ja muutaman kuukauden harjoittelu muuttaa hänet hämmästyttävän taitavaksi.

Muutoksen saa aikaan televisiokameroiden tuijotus ja välittävän ihmisen jatkuva patistaminen. Useimmat sitoutuvat ohjelmaan, vaikka tarjolla ei olisi edes rahapalkintoa. Heillä on jo halu muuttua, mutta puuttuu tahdon ilmenemiselle otollinen ympäristö. Nyt rinnalla seisoo ammattilainen, joka kovan paineen alla antaa suoraa palautetta. Elämä on aikataulutettu ja päämäärät ovat selkeät. Kilpailun tuomaristo ei epäile ilmaista havaitsemiaan puutteita. Yleisö kiittää hyvästä yrityksestä ja juontajatkin hurraavat kun huomaavat kehistä tapahtumineen.

Sosiaalinen painostus saa aikaan ihmeitä. Yksilön omalla tahdolla on tuskin mitään tekemistä äkillisen muutoksen kanssa. Individualismi on vedätystä, joka perustuu lähinnä menestyjien itsepetokseen: voittajat mielellään kuvittelevat että heidän voittonsa on saavutettu omin avuin. Kuitenkin menestys vaatii sekä ulkopuolista että sisäistä panostusta. Yhteiskuntamme antaa hyvin varhaisessa vaiheessa useimmille sen signaalin, että he eivät osaa ja että se on heidän oma vikansa.

Ihmisyyteen on sisäänrakennettuna monia eriarvoistavia psykologisia mekanismeja, jotka sivistysvaltiot aina kuvittelevat lopullisesti voittaneensa. Ihmisen oma mieli on ongelma, jota ensimmäiseksi aliarvioidaan, vaikka nälänhätä, ilmastonmuutos ja sodat johtuvat ensimmäiseksi ihmisestä.

Pelkän vapauden ja taloudellisen hyysäämisen (työttömyys-, sosiaali-, opintotuet) ohella valtion pitäisi ottaa suurempi vastuu tsemppaamisessa ja patistamisessa. Minulla ei olisi mitään esimerkiksi sitä vastaan, että rahan tilalla kaupunkien ja taajamien työttömille tarjottaisiin ilmainen lounas - se toisi arkeen säännöllisyyttä ja olisi jokin paikka jossa päivittäin tavata ihmisiä. Samoin valtio voisi kustantaa ilmaisen kuntosalikortin tai uimahallikäynnit - ja jopa kannustaa liikkumaan erilaisin bonuksin.

Jos työttömyystuesta edes 10% maksettaisiin suorina etuuksina, ei rahana, sillä olisi työllistävä, sosiaalistava ja reipastava vaikutus, eikä työtön menettäisi mitään. Pitäähän ihmisen muutenkin syödä ja se maksaa. Mielestäni tällaista mallia pitäisi edes kokeilla jossakin kaupungissa. Miksi oletetaan, että ihminen itse käyttäisi saamansa rahan rationaalisesti? Enkä puhu nyt pelkästään alkoholisteista. Monet mummot tunkevat eläkkeistää raha-automaatteihin ja monet nuoret syövät järjettömän epäterveellisesti, eivätkä liiku lainkaan.

Nykyaikaisen sosiaalidemokratian heikkous on siinä, että se ei ole sosiaalistavaa. Sen ihmiskäsitys on liberaistinen ja kapitalistinen. Yksilön oletetaan käyttäytyvän oman etunsa mukaisesti. Jos yksilöt käyttäytyisivät rationaalisesti, mielikuvamainonta olisi turhaa.

Monet meistä eivät osaa olla sillä tavalla itsekkäitä. Ennemmin huolestumme jonkun kaverimme ongelmista kuin omistamme. Empatiamme ja holhoamisemme kohdistuu perheenjäseniimme, ja jos asumme yksin, tämä ylimääräinen huolenpito ei käänny meihin itseemme. Päin vastoin alamme tuntea itsemme tarpeettomaksi ja rankaisemme itseämme siitä.

Yhteiskuntamme tavallaan toivoo, että "heikko aines", eli esimerkiksi alkoholismiin taipuvaiset yksilöt joisivat itsensä hengiltä. Jos tällaista piilointentiota ei olisi olemassa, poliitikot olisivat jo aikoja sitten muuttaneet sosiaalituen sellaiseksi, ettei tunnetuille alkoholisteille anneta rahaa, ainoastaan ruokakuponkeja. Vuokrat maksettaisiin suoraan vuokranantajalle, eikä henkilön omalle tilille.

Valtio odottaa, että tyhmät yksilöt lisääntyvän vapauden turvin sortuisivat huonoihin päätöksiin ja tuhoaisivat itsensä. Heitä halutaan tukea rahallisesti, jotta he eivät olisi häiriöksi muille, mutta heitä ei haluta kädestäpitäen auttaa selviämään elämässä.

Tämä on se liberalistinen eetos, joka löytyy myös nykysosialismin ytimestä. Yksilön on todistettava itsensä, osoitettava että hän on kykenevä kantamaan itsestään vastuun.

Jos hän ei pysty siihen, hän ansaitsee kuolla. Samasta syystä kukaan ei ole surullinen, jos yksinäinen, syrjäytynyt mies tappaa itsensä, tai puukottaa toisen syrjäytyneen miehen. He saivat mahdollisuutensa. He epäonnistuivat luomaan liittolaisuuksia. He eivät kyenneet voittamaan itselleen naista. Heillä ei ollut taitoja, joista ei ollut hyötyä yhteiskunnalle tai yritysmaailmalle.

Voimakas viha ja rakkaus herättävät kysymyksiä, mutta myös välinpitämättömyydellä voi olla voimakkaat perusteet. Yleensä mitä voimakkaampia nämä perusteet ovat, sitä suuremmalla välinpitämättömyydellä suhtaudutaan myös kaikkiin yrityksiin kyseenalaistaa vallitsevaa tilannetta.

Vihastuminen olisi jo vaarallinen merkki siitä, että on sohaistu arkaluontoisia totuuksia. Ja minä kysyn vain: miksi ei jo tunnusteta, että ihminen ei kykene tervehtymään, jos hänet jätetään yksin?

Huonoa palautetta

En usko, että on olemassakaan huonoa palautetta. Tällä tarkoitan sitä, että rakastan huonoa palautetta. Siis negatiivista. Se ei ole lainkaan kelvotonta.

Vaikka palautteesta näkisi, ettei palautteen antaja ole ymmärtänyt asiaa, se on arvokas tieto. On tärkeä olla perillä siitä millä kaikilla tavoin asioita voi olla ymmärtämättä.

Näin sanoessani huomaan, että asenteeni esimerkiksi runouteen on pedagoginen, ei niinkään esteettinen. Jos joku ei yllä katsomaan aidan yli, rakennan siihen mielihyvin askelman. Minua ei niin haittaa, vaikka joku ihmettelisi miksi siinä on sellainen ruma porras ja tahtoisi pyyhkäistä sen pois kuin ylimääräisen adjektiivin.

Joku voisi sanoa, että minun ongelmani on se, että yritän miellyttää kaikkia. En tiedä. Yleensä miellyttäminen edellyttää samanmielisyyttä. En yleensä tahdo olla ihmisten kanssa samaa mieltä, koska heidän mielipiteensä on kallistunut johonkin suuntaan.

Vahva kallistuminen tiettyyn mielipiteeseen synnyttää liittolaisuuksia. Se että haluaa ymmärtää kaikkia ei edistä luottamusta kehenkään vaan ainoastaan antaa sellaisen kuvan kuin henkilö olisi häilyväinen. Vahvat mielipiteet keräävät ääniä.

Sanoisin että ongelmani, sikäli kuin se on ongelma, liittyy haluun ymmärtää syvällisesti ihmisyyden hätiköityjä mekanismeja. Jos joku on ääliö, minua kiinnostaa tietää millaiset ajatustottumukset tekevät hänestä ääliön.

(Hitto että on muuten svengaava termi tuo ihmisyyden hätiköidyt mekanismit. Omakivaa vai käyttistä? Minulla ei ole hajuakaan.)


Todellisuus ja siitä vieraantuminen

Ihmiselle on hyvin luontaista se, että hän ympäröi itsensä samanmielisillä. Jossakin vaiheessa säikähdin vakavasti sitä, että 90% tuttavistani äänesti vihreitä.

Se loi mielikuvan, että Suomi itse asiassa olisi varsin vihreä maa. Aina vaalien tullen ällistyin: Olin ollut ihan varma, että vihreät tuplaavat kannatuksensa, koska kaikkihan nykyään ovat vihreitä - ainakin melkein kaikki Facebook-kaverini!

Olin vaarallisesti ajautumassa tilanteeseen, jossa käsitykseni siitä millainen ympäröivä todellisuus on, ei ollenkaan vastannut ympäröivää todellisuutta.

Vakavasti harkitsin jopa osallistumista johonkin Perussuomalaisten kokoukseen, jotta pääsisin katselemaan aitiopaikalta sitä Suomea, joka oli muuttunut minulle vieraaksi valtioksi. (Ajattelin, että ehkäpä minun pitäisi miettiä pukeutumistani ennen kuin yrittäisin sellaista soluttautumista.)

Joka tapauksessa en hetkeäkään epäile, ettenkö olisi vieraantunut todellisuudesta, ettemmekö me kaikki olisi, ja pahasti. Voi olla että tämäkin mielipide yhdistää lähinnä sosiologian ja filosofian opiskelijoita ja muita postmodernisteja.


Pettymyksen poetiikka

On kaksi hyvin ratkaisevasti erilaista tapaa suhtautua idioottimaisiin mielipiteisiin. Useimpien ihmisten ensireaktio on: vittu mikä ääliö. Varmaan he useimmiten ovat ihan oikeassa torjuessaan ikävän kohtaamisen rumankauniin todellisuuden kanssa.

Joskus kuitenkin saattaa oivaltaa jotakin, jos ei heti tyrmää erilaista mielipidettä vaan tekee parhaansa samaistuakseen toisen näkökulmaan. Ehkä siinä sittenkin on jotain perää.

Se on pelottava asenne, koska silloin hetkellisesti kyseenalaistaa oman maailmankuvansa ja mielenterveytensä - ainakin, jos uskoo sellaisiin asioihin kuin varmuus ja totuus. En lähde nyt sen pidemmälle relativismiin, totean vain, että on jokseenkin mahtavaa kuinka nykyään voi löytää erimielisyyttä, jos tahtoo.

Tarvitsee vain lähteä internetin ihmemaalimaan.

Yhdysvaltojen poliittinen kartta.

Maailma on jakautunut leireihin hyvin pitkälti siksi, että ihmisten ensireaktio negatiiviseen palautteeseen on "vitun ääliö". Tykkäämme niistä jotka klikkaavat tykkäämisiä meidän jutuillemme. Mielipiteet vahvistuvat ja jakolinjat kärjistyvät. Jokaisen leirin sisällä saavutetaan ennen pitkää tietty kollektiivisen typeryyden aste, vaikka ihmiset olisivat kuinka älykkäitä ja mielipiteet kuinka tutkitusti ja perustellusti oikeita.

Jos yksilö vahingossa joutuu väärään seuraan, hän häippäisee. Yhdysvalloissa nörtit ja koulutetut ihmiset ovat muuttaneet tasaista vauhtia rannikoille, pakoon punaniskoja. Ateistit kerääntyvät yhteen osavaltioon ja uskovaiset toiseen.

Helsingissä vihreät saivat 22,4% äänistä ja olivat toiseksi suurin puolue. Satakunnassa vihreiden ääniosuus oli 3,6%.

Satakunnan vihreiden ehdokkaiden täytyy varmasti tehdä enemmän töitä ja suuremmalla tunteella.


Poetiikkaan pettyminen

Jos jokin yksittäinen elämänfilosofia erottaa minut runoilijoiden valtavirrasta niin ainakin se, että minun mielestäni runoutta saa ja kuuluu rankaista.

Olin toisella tavalla innoissani Nippukritiikin ympärillä pyörineestä kohusta ja olen aina lukenut paskat arviot, kun kansakuntaamme on niillä siunattu. Mielestäni oli täysin järjetöntä lähteä analysoimaan ja erittelemään kirjoitusta sana sanalta, kuten monet blogeissaan tekivät. Yksi ihminen oli menettänyt kärsivällisyytensä, siinä kaikki. Tympeästä fiiliksestä poiki tölväysy.

Kritiikin kulttuurinen arvo oli lähinnä siinä, että se osoitti kuinka helppo sivistyneetkin ihmiset on saada sotajalalle ja kuinka herkkähipiäisiä taiteilijat ovat. Vihaiset Facebook- ja blogiketjut sisälsivät päälle sata kommenttia. Parhaimmillaan tekstiä tulkittiin jonkinlaisena taivaallisena ilmoituksena kansakunnan rappiosta. Yhden miehen kärsimättömyyden hedelmä sattui löytämään pienen palstatilan Hesarissa.

Suurin tragedia on totta kai se, ettei runoudesta ylipäänsäkään kirjoiteta riittävän paljon arvosteluja. Kun kentällä on pitkän aikaa liian hiljaista, pieni vihamielinen aivopieru tuntuu murskaavalta.
 
Olen elänyt paikkakunnalla, jossa Taiteen ja Runouden Puolueen ääniosuus on 3,6 % tai vähemmänkin. Moni muukin runoilija on elänyt siellä, mutta ilmeisesti he eivät ole käsitelleet traumojaan. Minulle ei ole mikään yllätys se, jos joku tahtoo haukkua nykyrunoutta. Minulle ei ole yllätys sekään, jos toimittajat tai kriitikot osoittavat julkisesti tietämättömyytensä ja taitamattomuutensa.

Se on vain muistutus siitä, että todellisuus jossa elämme ei ole yksin meidän todellisuutemme. Inhimillinen kokemus (ainakin minun tapauksessani) muodostuu 40% ennakkoluuloista ja 40% yleistyksistä. 15% on pelkoja ja haaveita, ja hyvässä tapauksessa loput 5% faktaa. Negatiivisia mielikuvia vastaan auttaisi parhaiten se, että pettyneet ja turhautuneet ihmiset saisivat kärsivällisemmän kohtelun.

Pelkään, että kritiikin kirjoittamisesta on tullut vaikeampaa sen jälkeen, kun runoilijat ovat kollektiivisesti ilmaisseet, että he eivät niele asioihin perehtymätöntä erimielisyyttä. Loppupeleissä runokritiikkien juuri pitäisi perustua rohkeaan subjektivismiin, ei vain akateemiseen metodin ja esteettisen teorian erittelyyn. Kriitikon tehtävä on lukea ja kokea, eikä suinkaan toimia jonakin ihmeen tulkkina tai viisaana esilukijana, joka selittää auki mysteerit ja osoittaa lukijoille väylän läpi metaforien karikoiden.

Sopivasti tyhmä kritiikki ei välttämättä tuo esiin hyviä kriittisiä korjausehdotuksia, mutta se tuo esiin tyhmyyttä, jotta muutkin tietäisivät missä mennään. Mikä on kansalaisten kommunikaation aste? Kuinka pahasti jengi oikeasti on pihalla?

Syrjäytymisen lajit

Sosiaali- ja terveysministeriö:
HYVINVOINNIN EDISTÄMINEN- syrjäytymisen ja köyhyyden ehkäiseminen

Syrjäytymistä ja köyhyyttä ehkäistään:
- vähentämällä työttömyyttä, köyhyyttä, ihmisten näköalattomuutta ja osattomuutta.

osallisuuden edistaminen

Köyhyyttä ehkäistään vähentämällä köyhyyttä. Niinpä niin. Toteaisin LOL, mutta kun oikeasti on niin vitun surullista, että täytyy lukea tällaista valtion virallisilta sivuilta.

Tuo "ihmisten näköalattomuus" sitä vastoin on mielenkiintoinen termi. Se mainitaan vain ohimennen, mutta ei sen tarkemmin selitä millä tavoin ihmisten näköalattomuutta voisi ehkäistä - tai mistä se mahdollisesti johtuu? Haluaisin pohtia sitä ihan kunnolla, mutta se ei ollut tämän jutun aikomus. (Aina pitäisi rohkeasti poiketa määrötystä aiheesta, mutta minuun alkaa vähitellen iskostua vuosien palkitseminen ja rankaisu. Melkein jo tunnen moraalista iloa siitä, että pysyn valaistulla polulla ja hiihdän merkittyä latua.)


Pitää vähän pohjustaa että luvassa on tylsää

Kuukauden takaisessa keskustelussa nostettiin monta kertaa esiin se, että syrjäytyminen on huono termi. Se ensinnäkin viittaa hyvin monenkirjavaan joukkoon ihmisiä. Monien kohdalla olisi myös parempi puhua syrjäytetyistä, sillä he ovat kamppailleet aktiivisesti tilannetta vastaan, mutta joka paikassa heille tarjotaan eioota tai lämätään ovea päin naamaa. He eivät suinkaan omasta toimestaan ole jääneet työttömiksi.

Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti ovat ulkona työelämästä. He tyytyvät pätkätöihin tai työllistävät itsensä esimerkiksi taiteella. Heillä on hyvä itsetunto ja ystäviä, joten he eivät koe olevansa "syrjäytyneitä".

Sitten on vielä kokonaisia kuntia, jotka kuntaliitoksissa on heitetty syrjään kaikesta päätöksenteosta, eikä alueella ole juuri mitään elinvoimaista teollisuutta tai liiketoimintaa.

Mielestäni myös monia vanhuksia voisi kutsua syrjäytyneiksi, koska he tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja kärsivät yksinäisyydestä.

Tämä kaikki on jo sanottu tuhannesti, joten keskityn pelkkään listaan. Teen tämän siksi että lukuisista puheista huolimatta en ole tällaista listaa missään nähnyt.

0a) Totaalinen syrjäytyminen: asunnottomuuden, sairauden, alkoholismin ja monen muun ongelman summana henkilöllä ei ole oikeastaan mitään statusta tai omaisuutta, hyvä jos edes toinen vaatekerta. Muut ihmiset suhtautuvat iäkkäämpään totaaliputoajaan lähinnä niin kuin puluun, joka on toisesta jalastaan menettänyt pari varvasta. Ampua pitäisi, vapauttaa kärsimyksistään. Harva uskoo, että tästä tilasta voi enää nousta - tai että yhteiskunta olisi edes velvollinen tekemään mitään. Oikeastaan tällaisesta syrjäytymisestä ei ole ollut edes puhetta, koska eikös spurguja ole ollut kaikkina aikoina ja kaikissa yhteiskunnissa.

1) Työtä etsivät syrjätetyt. Jos töitä olisi tarjolla niin tämä ryhmä katoaisi. (Tietenkin töitä saattaa olla tarjolla muilla aloilla, jos henkilö uudelleenkouluttautuu tai suostuu ottamaan niitä vastaan.) Ryhmä on helposti määriteltävissä ja poliitikot monesti suuntaavat puheensa sille, koska tämän tyypin syrjäytyneet saa helposti vaaliuurnille - kunhan löytyy uskottava ehdokas, joka lupaa muutoksia ja puhuu työpaikoista.

"työpaikka on paras suoja köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan"

2) Maahanmuuttajat. Joidenkin ongelma voi olla se, etteivät työnantajat luota heidän naamaansa. Toiset saattavat olla hämmennyksissä suomalaisesta kulttuurista tai eivät osaa kieltä. Kolmannet tyytyvät tukiin ja saavat tukea perheeltään. Oikeasti en tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu tai onko tällaista ryhmää edes luoda, koska maahanmuuttajat voisi ihan yhtä hyvin sijoittaa muihin lokeroihin, elämäntilanteiden ja omien tavoitteiden mukaan. Pitäydyn kuitenkin tässä jaottelussa, koska se heijastaa yleistä keskustelua.

3) Flegut, eli hemmotellut ja laiskat nykynuoret. He ennemmin pelaavat pleikkaria kuin etsivät töitä. En tiedä kuinka laajamittainen ongelma tämä todella on ja kuinka helppoa oikeasti on elää vuosia kortistossa.

0b) Köyhät lapsiperheet. Eivät määritelmän mukaan kuulu syrjäytyneisiin, mutta köyhän perheen lapset huomaavat usein joutuvansa ulkopuolisiksi, koska kavereilla on kaikki tarvittavat vehkeet: tietokone, älypuhelin, lumilauta, maastopyörä, hevonen - hyvä jos ei omaa Visa-korttia jo 12-vuotiaana. Köyhä oppii nuorena, että kaikesta kivasta voi jäädä ulkopuolelle.

"Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että ihminen ei pysty elämään ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevalla tavalla."

0c) Aktiiviset, mutta vähävaraiset. Varsinaisestihan opiskelijat ja taiteilijat eivät ole syrjäytyneitä, mutta varmastikin monet heistä tuntevat tiettyä sukulaisuutta köyhiin ja yhteiskunnan ulkopuolisiin. Kuulun itse tähän ryhmään, vaikka lapsuuteni oli varsin turvallinen, enkä varsinaisesti ole koskaan kärsinyt esimerkiksi masennuksesta tai muista sairauksista. Ongelmani ei ole se, ettei minulla olisi töitä. Teen kyllä töitä ihan helvetisti. Minulla vain ei ole palkanmaksajaa. Elin 400 euron opintotuella niin kauan kuin sitä riitti ja nykyäänkin tuloni ovat hyvin epäsäännöllisiä. Sain kyllä tänä vuonna taiteilija-apurahaa, mutta sitä täytynyt venyttää aika monelle kuukaudelle. Kertaakaan elämässäni vuosituloni eivät ole ylittäneet tuhatta euroa kuukaudessa. Minusta tuntuu välillä aivan järjettömältä, että jotkut ruikuttavat kun he tienaavat kuussa vain 3000 euroa - tai enemmänkin. Okei, heillä on ehkä lapsia ja asuntolainaa, mutta kyllä sen silti luulisi riittävän - jos ei ole tottunut liian hyvään elämään.

Köyhyyttä ja syrjäytymistä on monenlaista, ja varmaan moni tutkija jo on kartoittanut aineistojensa perusteella, miten monenlaista ja missä suhteessa. Silti jotain tästä täsmällisemmästä ja puolueettomasta tiedosta sietäisi tuoda myös julkiseen keskusteluun.

Kyllähän me tunnemme monenlaisia mielikuvia ja olemme saaneet kuulla mielipiteitä monesta suusta. Ensin pitäisi kuitenkin tietää mistä puhutaan.

Viha-rakkaussuhde runouteen

KIRJA-ARVIO: Eiríkur Örn Norðdahl: BOOBY, BE QUIET!

"100 best books of the 20th century. 1,000 best poems of history, 10,000 best poets of all times, 1000,000 best metaphors of eternity - bleh bleh bleh and blah blah blah."

Aivan mahtavahan tätä on lukea. Kuin olisi minulle kirjoitettu, kuin itseni kirjoittama, miten vain. Joka tapauksessa tyyppiesimerkki teoksesta, joka onnistuu sanomaan ääneen ne asiat, jotka olen hiljaa mielessäni ajatellut, mutta joita en ole huomannut vielä ajatelleeni... tai joita olen puoliääneen mutissut kaiken aikaa, mutta jotka eivät tunnu kiinnostavan juuri ketään.

Jos nämä ansiot kuulostavat jonkun korvassa vähäpätöisiltä, sanon lisäksi että kirja on on oppineen humoristinen, taitavasti kirjoitettu ja sen asiantuntemus on kauniisti rönsyilevää (se siis käsittelee vähän mitä sattuu). Huima osoitus kotimaisen esseen kansainvälisestä tasosta... tai toisin päin. Islantilainen Eirikur Örn Norddahl (hassuilla kirjaimilla kirjoitettuna) asuu Suomessa, kirjoittaa englanniksi ja teoksen on julkaissut Osuuskunta Poesia.

Parasta joka tapauksessa on se, että E.Ö.N. ei ole liian vakavissaan. Tai on ja ei ole. Hän rakastaa runoutta niin paljon, että haluaa sanoa siitä suorat sanat.

"poetry attracts everyone who wants to be an artist without having to strain themselves too much."

"people don't seem to have the same hesitancy about publishing their therapeutic poetry as they have about, for instance, recording and publishing their songwriting."

"Poetry is the lazy man's artform."

"it's the easiest art to get away with faking."

"Ultimately I found the result extremely satisfying."

Eikä kyse ole niinkään ironiasta vaan sen laatuisesta intohimosta, joka velvoittaa olemaan itselleen rehellinen; tietoinen siitä kuinka vähän yleisesti ottaen runoudelle annetaan arvoa ympäröivässä yhteiskunnassa - ja kuinka runoilijat itse ovat osallisia tähän tilanteeseen vaipumalla tiettyyn omahyväiseen itsetyytyväisyyteen.

Kirjan pakinat (kutsun niitä nyt pakinoiksi, vaikka äsken oli puhetta esseistä) uskaltavat mennä henkilökohtaisuuksiin, eivätkä etäännytä. Ainakin itse luin näitä vilpittöminä itsetutkiskeluina, ja ehkä siksi myös vilpittömästi nautin lukemisesta.


Uskottava runouden puolustuspuhe

Kirjoittajalla ei ole naivistisia harhaluuloja runoudesta korkeimpana taiteenmuotona, jonka pyhyyttä ei saa loukata. Juuri siksi hän pääsee pureutumaan niihin piirteisiin, jotka todellisuudessa tekevät runoudesta niin merkityksellistä - sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Ja näitä näkökulmiahan riittää.

"I find all this horribly exciting, as you can imagine"

Kirja puhuu toki paljon muustakin kuin runoudesta. Se käy läpi historiaa ja kommentoi pohjoismaista yhteiskuntaa - niin tunnistettavasti, että on välillä helppo unohtaa että sen kirjoittaja on "maahanmuuttaja". Hetkittäin tulee vaivaantunut olo, kun tajuaa, että monet mukamas kotimaisen runoskenen mullistukset ovat toistuneet liki samanlaisina myös meren takana ja ylipäänsä joka paikassa. Nykyään maailma on kovin pieni, ja oletettu omaperäisyys usein itsepetosta.

Eirikur Örn Norddahlin maailmankuva on kultturellihumanistinen ja silti maadoitettu. Pystyn lukemaan hänen mietelmiään kyseenalaistamatta juuri mitään ja vähän väliä hymähdellen jollekin tarkalle havainnolle. Voi tietenkin olla että me molemmat olemme samalla tavoin pihalla todellisen maailman kuvioista.

Sanoisin kuitenkin, että tämän kirjan kirjoittaja on älykäs, sivistynyt ja useimmiten oikeassa.

"people in general, and me, in particular, make a living - how-ever meager it may be - from what is best understood as behaving like idiots on stage."

Suosittelen.


English Summary/ kesä Englannissa

I love this book. It really shows that there is very little originality involved to poetry. The author speaks of islandic phenomenan, but practicvally all of it applies to Finnish art scene as well. Eirikur is not writing about poetry when he says the following (but he as well cound be):

"we fail to make the system accountable, and we fail to notice that these things happen repeatedly and systematically."

Realizing that is such a relief. It is so much easier to write passionately and well, when you don't go around pursuing something new and spectacular. Just write what you want, knowing that there are propably million as talented people around the world trying to be special, just like you. If you still choose to write...
There is nothing that special about poetry and thats the reason I love it.

Kuka ekana ehtii tappaa kenet?

Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubak lipsautti Facebookissa:

“Lapsilisät pitäisi ehdottomasti poistaa. On järjenvastaista että tuemme heikomman aineksen lisääntymistä ja sitten ihmettelemme miksi täällä on huumeriippuvaisina syntyviä lapsia ja huostaanottoja alkoholistivanhemmilta.”

Perussuomalaisten toilailujen jälkeen tämä ei tietenkään ole mikään kovin suuri uutinen - eikä sosiaalisissa medioissa ylipäänsä koskaan ole ollut kovin hiljaista, mitä tulee möläytyksiin.

Veikkaan, että tästä seuraa rajoittunut kohu ja jokin hienoravainen anteeksipyyntö joko Schubakilta itseltään tai puoluejohdolta. Hyvä että sattui vaalien jälkeen, huokaa moni - ja ehkä vaalien jälkeisissä vapautuneissa juhlatunnelmissa näitä helpommin lipsahtaakin.

Tällaisia mielipiteitä ei kuitenkaan ole mahdollista tukahduttaa hyssyttelyllä. Ne joka tapauksessa vaikuttavat taka-alalla moniin päätöksiin.

On esimerkiksi turha odottaa, että Halla-aho alkaisi edistää maahanmuuttajien etuja, vaikka hän lakkaisikin julistamasta mielipiteitään ääneen.

Kun puhutaan "heikommasta aineksesta" ei taustalla välttämättä edes ole kovin poikkeuksellisesta lausahduksesta. Näinhän Suomen kansankuppiloissa ja loosheissa aina jutellaan.

Aina on joku ryhmittymä joka pitäisi ajaa tiehensä tai posauttaa päiviltä: joidenkin mielestä ongelmat ratkeaisivat, jos päästäisiin eroon maahanmuuttajista - ja kyllähän se säästäisi tosiaan ison summan valtion kassasta, jos työttömät ja syrjäytyneet vain kärrättäisiin johonkin monttuun.

Rikollisuutta, työttömyyttä ja erimielisyyttä on useinkin yritetty ratkaista kovin keinoin, eivätkä vasemmistolaiset tai vihreät missään tapauksessa eroa muusta joukosta ainakaan kyvyssään radikaaliin ajatteluun. Ekologiseen maailmankatsomukseen esimerkiksi kuuluu hyvin yleisesti tietoisuus siitä, että ihmisiä on liikaa: mitäpä jos vaikka joku kehittäisi supertehokkaan viruksen, joka kertaheitolla pyyhkäisisi puolet populaatiosta? Olisiko se hyvä vai huono? Sanopa se.

Ja kyllä myös rikkaisiin kohdistuu ihan samoja katkeria ajatuksia "huonosta aineksesta". Jokin aikaa ilmestyi tutkimus, jossa osoitettiin rikkaiden olevan ahneempia ja muutoinkin taipuvaisempia kiertämään yleistä moraalia. Eikö se olisi hyvä jos lastaisimme junaan kaikki miljonäärit, jotka eivät läpäise psykopaattitestiä? Päästäisiin eroon aika monesta mädästä omenasta.

Minä olen aina kannattanut sitä, että puhutaan asioista avoimin kortein. Politiikassa on ihan liikaa tabuja. Kaikki tietävät miksi jokin puolue ajaa jotakin kantaa, mutta viralliset syyt ovat ihan muut. Siitä ei synny kovin hyvää keskustelua, jos esitetyt vaihtoehdot pohjautuvat piilointresseihin kummallakin puolen.

Kun päätöksiä halutaan tehdä, perustelujen täytyy olla avoimia. Muutoin ei ole mahdollista ennustaa oikein saavutettua hyötyä. Eihän edes ole tarkkaa kuvaa siitä mihin alunperin pyrittiin. Pyrittiinkö säästöihin vai siihen että köyhät eivät perustaisi perhettä?

Esimerkiksi mitä tulee köyhyyteen:
A) Kurjistuminen lisää syntyvyyttä. Kokoomusnuorten pitäisi tietää tämä. Siksi ei ole loogista leikata lapsilisiä - siis jos lähdetään siitä, että köyhät eivät saisi lisääntyä.

PÄIVITYS: Saul Schuback kommetoi kohua näin: "Mun kommenti ei ole mikään eugenistiikkakannanotto vaan ihan perus taloustiedettä: sitä mitä tuetaan saadaan lisää."

(Jos tämä on taloustiedettä niin siinä tapauksessa taloustiede ei ole tiedettä. En muista kyllä kuulleeni tuollaisesta taloustieteen säännöstä: sitä mitä tuetaan saadaan lisää. Eikö se tarkoita että jos sotateollisuutta ei tuettaisi niin silloin ei voisi olla sotaa?)

B) On moneen kertaa osoitettu, kuinka köyhien kurjistuminen vain lisää rikkaiden turvattomuutta. West Endin rikkaat säästyisivät muurien rakentamisen vaivalta ja voisivat nukkua yönsä hyvin, kun ei tarvitsisi pelätä, että joku matinkyläläinen narkkari murtautuu ikkunasta. Suomessa monet kokoomuslaiset, esimerkiksi istuva presidentti, ovat kyllä ilmaisseet tiedostavansa ainakin tämän.

Ongelma on siinä, että rikkailta puuttuu solidaarisuusgeeni, mikä estää heitä luopumasta saavutetuista eduista. He ovat muutenkin geneettisesti niin sisäsiittoista ja degeneroitunutta porukkaa, että eivät ymmärrä omaa parastaan.

Tai ehkä sittenkin ongelma on siinä, että jokainen ihminen valitsee tarjolla olevista totuuksista sen, joka häntä eniten miellyttää - sen joka imartelee häntä ja oikeuttaa hänen elämäntapansa.

On miellyttävä ajatella, että rikkaus johtuu omista ansioista, ei sattumasta - jos sattuu olemaan rikas. Muiden köyhyys on heidän omaa syytään, ei yhteiskunnan. Se antaa synninpäästön. Tapasin kerran köyhän, joka oli sekä tyhmä että laiska. Varmaan ne kaikki ovat. Se selittää kaiken.

Jos taas itse sattuu olemaan köyhä, on miellyttävämpi ajatella, ettei henkilökohtaisesti ole tehnyt mitään vääriä valintoja - vaan että syy on yhteiskunnan pelisäännöissä ja muutaman itsekkään kusipään ahneudessa. Se että vikoilla rahoilla ostettiin kaljaa eikä leipää... no, kuka tahansa olisi toiminut tässä tilanteessa samoin.

Niin se vain menee. Ihminen on tutkitusti taipuvainen inhimillisiin näköharhoihin, ja näköharha numero 1. on, että itse ajattelee olevansa poikkeus sääntöön.

Pika-arvostelu

Knut Hamsun: Nälkä (1890)

"No istutaan sitten!", sanoi hän. "Ei, ei sinne oven luo, te olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas niin!... Uh, miten ikävystyttävää onkaan seurustella kainojen ihmisten kanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua."

Minua kiukutti, melkein loukkasi se, että hän piti minua niin kovin siivona; minä pöyhistäydyin, röyhistin rintaani ja tartuin hänen käteensä. Mutta hän veti sen aivan nokkelasti takaisin ja siirtyi hiukan kauemmas minusta. Tämä taas lannisti minua, häpesin ja katsoin ikkunaan. Olin sittenkin niin kovin kurja olento siinä...

"siinä te näette!" sanoi hän, "nyt sen kyllä näette: teidät voi säikäyttää vain pienellä otsarypyllä, nolostuttaa ainoastaan siirtymällä vain hiukan kauemmaksi teistä..." Hän nauraa helisti, veitikkamaisesti, silmät ummessa, kuin ei hänkään olisi sietänyt katsomista.

Hyvä kirja.

(toim.) Kiira Korpi ja Antti Ruuskanen

Minkä näköinen runokirjasta tulisi, jos sen tekstin saisi valikoida huippu-urheilija tai iskelmälaulaja? Mitä jos suuren runokilpailun tuomareina toimisivat Jere Karalahti ja Jope ruonansuu?

Heijastelisi lopputulos tavallisen suomalaisen ihmisen sielunmaailman? Olisiko se kansan mieleen? Olisivatko runot urheita ja urheilullisia, kannustaisivatko ne ihmisiä liikkumaan? Myisikö kirja - muistakin syistä kuin mahdollisen huomioarvonsa tähden?

Asiahan ei ratkea millään muulla tavoin kuin testaamalla. Niinpä haluan esittää suomalaisille kustantamoille ja kulttuuriyhdistyksille haasteen: tulkaa mukaan leikkimieliseen kokeiluun.

Järjestetään runokilpailu, jonka tuomaristo on koottu anti-lyyrisin perustein. Kaikki saavat osallistua, eikä tuomareita voi syyttää akateemisuudesta tai elitismistä.

Voin toimia projektissa oikolukijana tai juoksupoikana. Yhtä hyvin voin luopua kaikesta idean jatkokehittämisen vastuusta. Haluan vain nähdä, voiko runoudella olla erilaisia laatukriteerejä, jos sen arvioiminen irroitetaan sosiaalisesta ja kirjallisesta perinteestä? Onko runous pienten piirien juttu, koska se uusintaa itseään tietyn estetiikan ja teoriakehyksen lävitse?

Palaavatko tavalliset ihmiset runouden pariin, jos ensin valta arvioida runoutta palautetaan tavallisille ihmisille? Voisiko tällainen seula löytää lupaavia amatöörirunoilijoita, joiden tyyli ja sanoma miellyttäisi kansan syviä rivejä?

Mitä jos jälki olisikin erikoisempaa ja kokeellisempaa kuin mihin runouden asiantuntijoilla ja anvantgardella on kanttia?

Asia ei ratkea millään muulla tavoin kuin testaamalla.